tiistai 27. maaliskuuta 2018

Ulkosuomalaisen onnea on suomea puhuva lääkäri

Viimeiset 4,5 viikkoa olen ollut enemmän tai vähemmän puolikuntoinen. Nuhakuumeesta tämä kaikki alkoi ja lääkäriä olen saanut käydä moikkaamassa jo useampaan kertaan. Kahdet eri lääkkeetkin oli jo minulle määrätty, viimeisimpänä antibioottikuuri, mutta sekään ei tautiani taltuttanut. Niinpä jouduin maanantaiksi jälleen kerran varaamaan lääkäriajan.

Omalääkärini oli varattu koko viikon, joten menin katsomaan terveysasemamme ajanvarausportaalista muita vapaita lääkäreitä. Ja mitä minun silmäni näkivätkään! Tarjolla oli lääkäri, jonka sukunimi oli Vahamaki! Olinkin kuullut jo aikaa sitten vahvoja huhuja, että Piilaaksossa toimisi suomalainen lääkäri nimeltään Vähämäki. Muistan kerran hakeneenikin hänen tietojaan tuolta ajanvaraussysteemien lääkärilistauksista, mutta koska olin tehnyt haun Vähämäkenä, en Vahamakena, niin en lääkäriä luonnollisestikaan löytänyt. Hän on sittemmin näemmä vaihtanut myös suomalaisen etunimensä toiseen muotoon. Uusi etunimensä taipunee amerikkalaisen suussa helpommin. Löydöstäni ilostuneena varasin lääkäriajan hänelle.

Vastaanotolla tulimme kyllä puhuneeksi alkuosan tapaamisestamme englanniksi. Ajattelin, josko hän sittenkin olisi jo suomen kielitaitonsa unohtanut. Vasta kun lääkäri kääntyi naputtelemaan tietokoneelle reseptiäni, hän huomasi koko nimeni ja kysäisi mistä päin olen. Sen jälkeen vaihdoimme suomeen. Kun terveysasiat oli hoidettu, lörpöttelimme vielä hetken suomeksi molempien taustoista. Oli oikein mukava keskustelu. Mutta voi että kuulkaa, olipa se onni ja autuus saada puhua sairautensa kuvasta loppuaika omalla äidinkielellä!


Oma lisärasitteensa


Se, että joudut asioimaan lääkärissä englannilla tai ylipäätään jollakin muulla kuin omalla äidinkielelläsi, voi joistakin tuntua varsin vähäpätöiselle ongelmalle. Minulle se on aina kuitenkin ollut oma pieni lisärasitteensa. Ja kun sinne lääkärin pakeille yleensä mennään, on oma vointi jo muutoinkin hiukan heikoissa kantimissa, eikä kielipää välttämättä rullaa senkään vuoksi loisteliaasti. 

Isompana hankaluutena tähän asti olen kuitenkin kokenut niiden kaikkien oireiden vivahde-erojen kertomisen. Vaikka perussanasto eri ruumiinosista ja oireista olisikin kunnossa, niin kuinka selittää kaikki ne räkäsi erilaiset koostumukset tai onko yskäsi enemmän rohinaa, kutiavaa, vinkuvaa vaiko kuivaa. Entäpä kipu sitten? Onko se viiltävää, pistävää, säteilevää, jomottavaa, aaltoilevaa, kuumottavaa, hermojariipivää, sykkivää vai tykkivää? Eräänkin kerran olen ennen lääkäriin menoa vilaissut vielä internetin suomi-englanti-sanakirjasta jotakin sopivaa adjektiivia. Aina oikean sanan löytämisessä ei edes onnistu.

Niinpä tämä viimeisin lääkärikäynti oli asioinnin suhteen miellyttävää ja helppoa. Tällä hetkellä selvitänkin, jos saisin vaihdettua tämän suomea taitavan lääkärin omalääkärikseni ja ainakin Dr. Vahamaki antoi sille jo lupauksensa. Kunhan vielä saan toimistohenkilökunnan ja terveysportaalin samalle kannalle, niin hommahan olisi bueno!
Tohtori Vahamaen määräämiä nappeja. Ja seuraavaksi selviää, mitä nappeja...


Loppuun vielä pari ihmettelyäni


Lääkäri kertoi antibiootin olleen juuri oikeata sorttia ottaen huomioon taudinkuvani. Mutta koska sekään ei tepsiny, niin lääkäri määräsi minulle nyt steroideja! Minusta tämä oli aika hurja veto, toki itsehän näihin lääkkeisiin jo 4,5 viikkoa sairastaneena lupauduin. Tiesin kuitenkin entuudestaan täällä suunnalla näitä steroidilääkemääräyksiä harrastettavan. Suomessa en kuullut koskaan kenenkään saaneen steroidireseptiä, ainakaan tällaisiin nuhakuumeen jälkitauteihin. Steroideista tuli oitis itsellänikin mieleen aika hurjia mielikuvia, mutta jos hyvin käy eli jos oireet häviävät, saan lopettaa lääkityksen jo kuuden päivän jälkeen. Ja toivonkin niin, koska steroidit tuntuvat ensinnäkin valvottavan ja toisekseen janottavan aivan järjettömästi! Että jospa minusta ei ehtisi tulla sellaista superaggressiivista lihaskimppua tässä ajassa, hih.

Lääkäri antoi minulle myös lähetteen allergiatesteihin. Sanoin, etten kyllä ole tainnut koskaan olla mitenkään erityisen allerginen. Siihenpä lääkäri totesi, että melkeinpä kaikki täällä Piilaaksossa ja sen ympäristössä viisi vuotta asuneet tulevat allergisoitumaan jollekin! Olin hämmästynyt. Lääkäri täsmensi suurimpina aiheuttajina olevan erilaiset heinät ja metsäalueet. Allergioiden syntymistä oletettavasti edesauttavat Kalifornian pitkät sateettomat kaudet, jolloin ilmassa pääsee leijailemaan jos jonkinmoista hiukkasta. Ja tuskinpa nämä alati kasvavat liikennemäärät ainakaan vähentävät ilman epäpuhtauksia. Mahtavatko myöskään ne jo aiemmin mainitsemani Kiinasta tulevat pienhiukkaset olla vähenemään päin?

No, viittä vuottahan täällä ei sentään ole tullut vielä vietettyä, mutta koskapa pääsy allergiatesteihin tarjoutui nyt näinkin helposti, niin mielelläni niihin myös menen. Jos tosiaan tuleekin jotakin uutta informaatiota, mitä tulisi jatkossa välttää. Itse vähän pelkään, että kunhan ei testeissä tulisi punaista ruksia kohtaan kissa...

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Ensifiiliksiä uudesta työpaikastani

Ensimmäiset mailit uudessa työpaikassani ovat tuntuneet hyvälle. Minut on otettu kivasti vastaan ja olen tavannut jo valtavan määrän asiakkaitamme. Ja jos ei heidän kanssaan vielä muuta jutun juurta löydy, niin aina voimme keskustella siitä, kuinka minä tulen Suomesta ja mistä he ovat tulleet. Piilaaksolainen peruskuvio.
The Cityn eli San Franciscon siluettia. Onneksi työpaikkani ei kuitenkaan sijaitse ison kaupungin sykkeessä, vaan ennemminkin pikku kaupungin laitakaupungilla. Niinpä pystyn kulkemaan työmatkani autolla, eikä parkkipaikan löytäminen tuota päänvaivaa.

Sananen kollegoistani 


Työhaastattelussa mukana ollut omistajaäiti, vanha rouva, oli haastattelun aikana melko hiljainen ja ajattelin, että kenties jokin asia minussa hänelle tökki. Nyt tämä mamma on kuitenkin käynyt jo useamman kerran taputtelemassa minua olalle, kuinka mukavaa onkaan, että ovat saaneet minut tiimiinsä. Ehkäpä hän halusi sitten vain olla taustalla itse haastattelutilanteessa ja tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin ihan tyytyväiseltä tehtyyn palkkauspäätökseen, huh.

Myös venäläistaustainen omistajaisä kävi minua jututtamassa ja toivottamassa tervetulleeksi. Hän ei yleensä työskentele työpaikalla, vaan hoitaa yrityksen asioita kotoaan käsin. Myöhemmin alkanen tehdä myös vähän toisenlaisia työtehtäviä häntä auttaakseni.

Sitten reilu viikko sitten työnantajani rekrytoi myös jo sen toisen työntekijän, joka tulee jakamaan kanssani työkuormaa. Sain tavata jo hänetkin. Hän on filippiiniläinen Sarah, joka on asunut Yhdysvalloissa viimeiset 13 vuotta. Hän sai juuri USA:n kansalaisuuden.

Joustavuutta puolin ja toisin


Kun kerroin teille jo aiemmin työnantajani joustavuudesta, niin olen myös itse tullut vastaan heti työrupeamani alkajaisiksi. Työpaikassa sattuu nimittäin juuri nyt olemaan vuoden kiireisin aika ja olenkin paiskinut töitä heti kahtena viikonloppuna, toisin kuin alunpitäen oli sovittu. Tämä työnantajalleni varsin kiireinen ja stressaava aika ei tietenkään ole ollut paras mahdollinen hetki minulle opetella uusia työtehtäviä, mutta eiköhän tästä suomalaisella sisulla selviydytä. Tulevalla viikolla on sitten vara höllätä ja tuoreinkin tiimiläinen pääsee käsiksi pikku hiljaa omiin työvuoroihinsa.

Kansainvälisyys


Joku on voinut kiinnittää jo nyt huomiota, että aika kansainvälisessä ilmapiirissä täällä töitä saan tehdä. On venäläistä, norjalaista, fiilippiiniläistä kollegaa ja asiakkaina melkeinpä kaikkia kansalaisuuksia tältä väliltä. Kun laitoin sosiaaliseen mediaan muutaman kuvan työpaikaltani, niin yksi kaverini kommentoikin, että voisi minun luulla olevan töissä Kiinassa, kun valtaosa kuvan ihmisistä oli aasialaisia. Noh, sehän on vain melko kuvaava poikkileikkaus Piilaaksosta noin ylipäätään.
Ensimmäisen työpäivän jälkeen paperibyrokratian pyöritystä ei ole ollut lainkaan, eikä sitä näyttäisi olevan jatkossakaan luvassa. Jes!

Sitten olen tässä vielä makustellut paria ajatusta, ehkä hiukan hämmästellytkin jälkikäteen paria asiaa työllistymiseni tiimoilta:

Ajatuksia


Ensinnäkin se, että tämähän oli vasta toinen työpaikka, jota tosissani Piilaaksosta hain ja sen sain. Aikamoinen osuma, etten sanoisi. Mutta ei tämä aivan kuin Manulle illallinen tullut. Voin kertoa, että tulin lukeneeksi satoja ja taas satoja työpaikkailmoituksia. Osa ei napannut mielenkiintonsa vuoksi, osassa vuorostaan oli sellaiset vaatimukset, etten niitä mitenkään voinut täyttää. Joissakin paikoissa esimerkiksi vaadittin vähintään x vuotta työkokemusta samanlaisista tehtävistä Yhdysvalloissa. Ne kaikki paikat menivät minulta sivu suun. Lisäksi olin jo pitkään ajatellut, että haluan täällä tehdä työkseni jotakin ihan muuta kuin Suomessa, mutta oikeaa palapelin palasta ei oikein tuntunut löytyvän. No, tässä se minun paikkani nyt sitten vihdoin oli! Se vain otti oman aikansa. Ja todellakin, nykyinen työpaikkani on tarjonnut varsin erilaisia työpäiviä kuin mihin olin Suomessa jo tottunut. Vaiko jo rutinoitunut? Ja tämä erilaisuus on ollut ihanaa! Lisäksi työtehtäväni ovat olleet juurikin niin monipuoliset, kuin ne työhaastattelussa luvattiin. 

Sitten toinen ajatus, jota olen pyöritellyt. Onpa muistunut mieleeni yksi LinkedIn-koulutus Suomesta. Koulutuksessa kerrottiin, että omaan LinkedIn-profiiliin kannattaisi lisätä myös omat harrastukset ja niiden parissa hankitut taidot, sillä nekin voisivat auttaa työllistymisessä. Minusta tämä oli ihan höpönlöpö-puhetta, enkä lisännyt harrastuksistani LinkedIniin mitään. No, nyt sitten tämän työpaikan sain käytännössä harrastustaustani ansiosta! Edeltäjäni vahvisti asian minulle tällä viikolla. Voinen siis sanoa, ettei ihmeiden aika ole ohi. Ja ehkäpä minunkin on siis todella uskottava, että harrastukset voivat oikeasti edesauttaa työpaikan saannissa. Tämä kannustuksen sanana muillekin, jotka kenties haaveilevat uudenlaisista työurista.

Loppukevennys


Yrityksen venäläistaustainen omistajaisä halusi heti ensitapaamisellamme kertoa minulle kokemuksistaan Suomessa. Hän oli ollut aikoinaan Moskovassa töissä ja kävi usein liikekumppaneiden luona Helsingissä työmatkoilla. Sanoi, että kuvio Suomen työmatkoilla oli aina toistanut itseään. Noin klo 15 iltapäivällä olivat suomalaiset kollegat alkaneet supista "sauna, sauna, sauna..." ja porukka, tämä venäläinen kumppani mukaanlukien, olivat siirtyneet firman saunatiloihin. Ilta oli joka kerta päättynyt samoin. Olivat valmistaneet makkaraa kiukaalla, juoneet olutta ja vodkaa, ja lopulta uni oli maittanut. Muutaman täysin samanlaisen illan jälkeen venäläinen oli lopulta sanonut suomalaisille liikekumppaneilleen, että hei, voitaisiinko joku kerta mennä vaikka ravintolaan syömään. Minusta olisi mukava nähdä vähän tätä Helsinkiäkin.

Tarinan kerrottuaan nauroimme molemmat jutulle. Toisaalta minua vähän nolotti tämä suomalaisten "vieraskoreus", toisaalta aika tyypillinen tarina kertomaan jotakin suomalaisesta kulttuurista. Sitä en rohjennut vanhalta herralta ainakaan vielä kysyä, millä vuosikymmenellä nämä hänen liikematkansa tapahtuivat.

Summa summarum 


Paitsi että täysin uusi arkirytmi iltapainotteisine töineen vaatii nyt vähän opettelua ja logistiikkaakin, niin amerikkalainen työelämä itsessään vaatii opettelua ja siitä minulla on tulossa oma postauksensa myöhemmin. Mutta hei, onpa se vain eri toimisto-ohjelmien käyttö tuntunutkin ihmeen mukavalle liki vuoden tauon jälkeen. :-) Ja kun työnkuvaan kuuluu niin paljon muutakin kuin vain tietokoneen naputtelua. Se on oikein mukava juttu se! 

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt on aika sanoa taas hetkeksi hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


maanantai 19. maaliskuuta 2018

Kylvökiireitä ja meksikaanojen työvoimaringit

Ehkäpä muistattekin, kuinka kerroin nykyiseen taloyhtiöömme kuuluvan myös pieniä vuokrattavia plantaaseja kasvimaan pitoa varten. Maaliskuun alussa onni potkaisi, kun yksi viljelypalstoista vapautui ja saimme ottaa oman pienen palstan vuokralle. Niinpä tässä on töiden aloituskiireiden lomassa ollut nyt myös kovat kylvökiireet, hi hii.
Edelliseltä vuokraajalta oli jäänyt pari riviä istutuksia kasvamaan. En vielä tiedä, mitä tämä on, mutta varsi tuoksuu voimakkaasti sipulille. Mullan alla ei ole vielä mitään tunnistettavaa eli sipulin alalaji on vielä arvoitus.


Runsaudenpula


Innostuimme kasvimaan laittamisesta ihan tosissamme ja kävimme heti ostamassa uudet mullat ja erilaisia siemeniä. Kaupassa siemenvalikoimaa katsellessa tuli kyllä runsaudenpula ja oli hankala päättää, mitä kaikkea sitä oikein kylväisi. Kaikki haluama kun ei kuitenkaan mahtuisi kerralla kasvamaan. Päädyimme nyt laittamaan ainakin sokerihernettä, pihvitomaattia, sipulia, kesäkurpitsaa, paria erilaista salaattia sekä yrttejä.

Oli muuten mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi joidenkin salaattien kohdalla täällä on kaksi eri vuosittaista kylvö- ja satokautta. Suomessahan niitä tuppaa ainakin pohjoisessa olemaan hikisesti juuri ja juuri se yksi, jos sattuu säät sallimaan ja tähdet makaamaan oikeissa asemissaan. Nähtävästi keskikesä on täällä liian kuuma joidenkin lajikkeiden kasvattamiselle.
Kuva rukolan siemenpussista, jossa näkyy istutusajat kaikkialla Yhdysvalloissa. Koska maa on valtava, on istutuskausiakin neljä erilaista. Me kuulumme tuohon oranssiin vyöhykkeeseen, joten meillä rukolan istutusaika on tammikuusta maaliskuuhun ja syyskuusta lokakuuhun. Tämän mukaan huhtikuussa rukolan istutus omalle plantaasille olisi siis ollut jo myöhäistä!

Hiukan jouduimme kuitenkin kylvöhommissa painamaan käsijarrua vielä alkukuusta, sillä yöt olivat täällä tosi kylmiä, vuodenaikaan nähden jopa poikkeuksellisen kylmiä. Mutta lopulta, kun siemenet saatiin multaan, niin tosi nopeasti sieltä alkoivatkin jo ensimmäiset vihreät piipat jo pilkistää. Onhan tämä omalla tavallaan ihan jännittävää nyt seurata, millaista satoa saadaan aikaiseksi. Mikä onnistuu ja mikä menee mönkään.

Sitten paljastan teille vielä yhden aarteeni. Olen kasvattamassa avokadopuuta tai -pensasta ihan avokadon kivestä asti. Meni muuten ainakin kaksi kuukautta, että sain tuon verson alkaneeksi! Kiven pitää pysyä pystyasennossa ja vain osa kivestä saa olla veden peitossa. Olin jo heittämässä mokomaa kiveä roskikseen, kunnes huomasin, että siinähän olikin pienen pieni halkeama. Ja sieltä se pieni vihreä alku sitten lopulta putkahti. Ei tästä nyt ihan heti omaa guacamolea vielä kuitenkaan tehdä...
Avokadon alku. Pitänee laittaa aivan näillä näppäimillä jo multaan kasvamaan.


Mutta sitten postauksen toiseen aiheeseen, joka kyllä liippaa tätäkin kasvimaan laittamista:

Meksikaanojen työvoimaringit


Kun kävimme paikallisessa puutarhakaupassa, näin jälleen kerran sen isolla parkkipaikalla meksikaanomiehiä ryhmissä seisoskelemassa. Joku porukka näytti istuvan myös lava-auton lavalla, missä pelattiin korttia. Kaiken kaikkiaan miehiä parkkipaikalla oli noin parikymmentä. Mitä ihmettä he siellä siis tekevät? Ovatko he vain hengailemassa? Eivät ole. He ovat siellä tarjoamassa työvoimaa puutarhakaupassa käyville asiakkaille niin puutarha- kuin rakennushommissakin. En tiedä, millä nimellä tätä ilmiötä pitäisi kutsua, mutta nimitän sitä postauksessani työvoimaringiksi. 

Törmäsin tähän ilmiöön ensimmäisen kerran jo, kun olimme Etelä-Kaliforniassa lomailemassa paljon ennen kuin muutto tänne edes häämötti. Ajoimme silloin Malibun pohjoispuolelta sisämaahan päin ja mutkaisen valtatien, ei siis minkään moottoritien, varressa puun alla istui kööri ukkoja, hekin meksikolaisia. Tien penkereelle pahviseen kylttiin oli raapustettu teksti labor. Hekin olivat siis tarjoamassa työvoimaa mahdollisiin lyhytkestoisiin hommiin.

Nähtävästi näitä palveluita sitten jotkut ostavat ja käyttävät, koska tämän samaisen puutarha- ja rakennustarvikekaupan parkkipaikalla olen nähnyt ukkorinkejä aiemminkin. Mielestäni kuitenkin ihan mielenkiintoinen juttu. Ja tapa varmasti palvelee molempia osapuolia. Meksikolaiset saavat työtä ja juuri vaikkapa lautakasan ostanut saa leikkimökilleen tekijän samalla ostosreissulla. Sitä tosin en tiedä, ovatko nämä "rinkiläiset" maassa laillisesti vaiko laittomasti, tai ovatko heidän työlupa-asiansa kunnossa. En tiedä, kun en itse tai kukaan tutuistanikaan tietääkseni ole heitä pyytänyt töihin. 

Mutta tällaisia juttuja tällä kertaa. Ja heh, tähän postaukseen olisin muuten saanut mukavan raflaavan otsikon: Vuokrasimme palan kalifornialaista maata. Jätinpä otsikon nyt kuitenkin tähän nykyiseen muotoonsa. Mutta hei, saamme nyt siis jatkossa nauttia Kaliforniassa omakotitaloasumisen mahdollisuuksista ilman omakotitaloa. Satoa odotellessa! Seuraavaksi on kuitenkin aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Minä sain sen työpaikan!

Jihuu! Minä sain sen työpaikan! Siis sen, jonka työhaastattelusta niitä limejäkin annettiin mukaan. Nyt on työtarjous hyväksyen allekirjoitettu ja lupa annettu pidättää sekä osavaltion että liittovaltion veroja. Voinen siis sanoa, että nyt se sitten meikäläinenkin jatkossa narskuttelee täällä amerikkalaisten systeemien rattaissa. Mutta mitä tämän työpaikkani saantiin tulee, niin yhdessä hakuprosessin vaiheessa tilanne näytti täysin mahdottomalle, suorastaan umpikujalle. Joskus kuitenkin mahdoton muuttuu näemmä mahdolliseksi ja tästä kaikesta kerron teille tässä postauksessa.


Myöhässä hakuun mukaan


Näin tämän mielenkiintoisen työpaikkailmoituksen eräällä nettisivustolla ja innostuin välittömästi. Tuo taiteelliselle puolelle vahvasti kallellaan oleva työympäristö veti minua puoleensa kuin magneetti. Huomasin kuitenkin ilmoituksen olleen esillä jo kolme viikkoa. Koska tämänkään työpaikan kohdalla työnhaulle ei ollut ns. eräpäivää, toisin sanoen paikka täytetään heti, kun sopiva kandidaatti löytyy, ajattelin, että olen auttamattomasti myöhässä. Haastattelut paikkaan rullaavat  taustalla varmasti jo täyttä häkää. Otin kuitenkin sähköpostitse yhteyttä työnantajaan ja kysyin vieläkö paikka olisi haettavissa. Sain vastausviestin, että laitahan paperit tulemaan. Toivon kipinä oli syttynyt. Myöhemmin tämä sähköpostini osoittautui kriittiseksi tekijäksi, mutta palaan tähän postauksessani tuonnempana.

Avainhenkilö yrityksessä oli kuitenkin juuri lähtenyt matkoille, joten sain kuulla prosessin etenemisestä vasta 1,5 viikkoa myöhemmin. Oli muuten pitkät 10 päivää odotella! Lopulta sain yhteydenoton ja ensimmäinen työhaastattelu sovittiin ystävänpäiväksi.
Valoa tunnelin päässä. Kävimme viikonloppuna ihastelemassa isoja puita. Tässä olen maahan kaatuneen punapuun sisässä, siis puussa, sanan varsinaisessa merkityksessään.


Merkkejä oli ilmassa


Jotenkin minulla oli poikkeuksellisen vahva tuntuma juuri tästä paikasta. Paitsi että istuin kokemukseltani ja harrastuksiltani pestiin kuin nakutettu, ilmassa oli myös mielestäni selkeitä merkkejä, että tässä se on, minun tuleva työpaikkani. Ja tämän paikan minä halusin.

Ensimmäinen merkki olivat mielestäni tietenkin ne limet, jotka sain mukaani haastattelusta. Tästä teille jo kerroinkin. Minähän rakastan sitrushedelmiä! Lisäksi, kun menin katsomaan työpaikan sijaintia kartalta, niin eiköhän aivan naapurissa ollut yritys, jonka nimessä esiintyi ukkokullan suomalainen etunimi! Ja hei, nyt paikkana oli kuitenkin Piilaakso. Minusta se, jos mikä oli selvä merkki, ajateltuna sekä foliohattu päässä että ilman. Hih!

Ja sitten menin ehkä asioissa jo vähän edelle, sillä ostin jopa uudet työvaatteetkin valmiiksi ennen koko työhaastattelua. Mutta hah, ainakin tähän asti työpaikalla on ollut niin jäätävän kylmä sisällä, etten voine noita kesäisiä hepeniä sinne koskaan laittaa. Hah hah!


Iso takapakki


No, ensimmäisen haastattelukerran jälkeen olin kyllä maani myynyt. Vaikka työpaikka oli täyttä timanttia, tulikin esiin yllättävää tietoa: työajat. Ne olivat minulle märkä rätti päin kasvoja. Töitä olisikin kuutena päivänä viikossa ja arkipäivinä työtunnit sijoittuisivat valtaosin ilta-aikaan. Kun siis ukkokulta tulisi töistä kotiin, minä olisin jo lähtenyt töihin. Myös lauantait menisivät töissä. Näiden lisäksi muutaman kerran vuodessa töitä olisi myös koko viikonlopun ja mikä pahinta, mukaanlukien Thanksgiving-viikonloppu, jolloin ukkokullalla on aina pidemmät lomat ja siis koko Amerikkahan on silloin lomalla. No way! Nämä työajat ensinnäkin rajaisivat jokaisena arkipäivänä yhteisen hereilläoloajan ukkokullan kanssa noin tuntiin tai kahteen vuorokaudessa. Lisäksi lauantaisin työskentely sulkisi pois kaikki viikonloppumatkamme, jotka ovat kuitenkin olleet eräänlainen henkireikä meille molemmille. Ja kun satun vielä olemaan tällainen reissuraija noin muutenkin, niin työajat tuntuivat liian kahlitseville. Tällaisen työn vastaanotto heikentäisi elämänlaatuani selkeästi. Eikä tässä nyt viitsisi hyvin toimivaa avioliittoakaan laittaa vaakakuppiin...

Pari päivää asiaa pohdittuani kirjoitin työnantajalle. Ilmoitin, että työn sitovuus, 6-päiväinen työviikko ja muutamat kokonaiset viikonloput päälle, yllätti minut täysin. Kerroin rehellisesti, etten ole valmis uhraamaan kaikkia viikonloppujani ja viikollakin päivät menisivät pahimmillaan niin, etten näkisi ukkokultaa kuin tunnin, korkeintaan kaksi päivässä. Kerroin myös, että tykkäämme kovasti matkustella ukkokultani kanssa, eikä sekään nyt taida oikein istua tämän työn kanssa. Ymmärsin kyllä täysin, että ilta-ajat olivat vuorostaan heille olennaiset ja lauantai vieläpä viikon vilkkain ja tärkein päivä. Niinpä tässä timantissa oli tämä yksi hiomaton kulma ja näytti sille, ettei siihen ole löydettävissä minkäänlaista järkevää, molempia osapuolia tyydyttävää ratkaisua. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä mahdottomalle tilanne vaikutti. Ei tällaisia palasia saisi mitenkään loksahtelemaan. Henkisesti jo luovutin. Harmitti.

Työnantaja vastasi kuitenkin nopeasti ja pienoiseksi hämmästyksekseni, että he ymmärtävät täysin näkökulmani ja he yrittävät miettiä työaika-asiaan ratkaisua. Lisäksi he pyysivät jäädä odottelemaan toista haastattelukierrosta. Näin tein, vaikkakin ajattelin, että leikki taisi kyllä olla jo tässä. 
Työajat olivat ns. kantona kaskessa. Tässä esimerkki yhdestä puunkannosta. On kannolla kokoa. 


Kun mahdoton muuttui mahdolliseksi


No, sittenpä tapahtui kummia. Avainhenkilö, joka oli siis ollut yli viikon reissussa, oli seuraavat yli kaksi viikkoa sairaana, eikä toista haastattelua saatu sovituksi. Ensimmäisen haastattelun pitivät yrityksen omistajat. Samaan aikaan olin itsekin flunssassa, joten parhaassa iskussa en olisi ollut itsekään. Aikaa vierähti. 

Sitten sain yllättävän sähköpostin. Avainhenkilö kertoi, etä yrityksessä oltiin tultu työaikaprobleemassa tulokseen, että he palkkaavat tehtävään toisenkin henkilön ja näin ollen kummallekaan ei tulisi 6-päiväistä työviikkoa, eikä töitä joka viikonlopulle. Näin ollen minunkin kohdalla vapaus viikonloppureissuihinkin säilyisi. Kaiken lisäksi he joustivat muussakin. Ennen kuin olin löytänyt tämän työpaikkailmoituksen, olin ehtinyt varata lennot Suomeen vielä tälle keväälle. Tämäkin oli työnantajalle ok, että olen yli kaksi viikkoa poissa työsuhteeni alkumetreillä. Kuulosti uskomattoman joustavalle ja kivalle! Ja sitten tämä sähköposti päättyi kysymykseen, haluaisinko tulla jonakin päivänä harjoittelemaan jo tehtäviäni. Whaat?! Kyllä minulla siinä kohtaa leuka loksahti auki. Ei kai tuota muutenkaan voinut tulkita kuin että minut oli valittu paikkaan, jippii!

Toista haastattelua ei siis koskaan kohdallani edes pidetty, vaan asiassa laitettiin ns. mutkat suoriksi. Nyt minulla on siis ensimmäinen amerikkalainen työpaikka plakkarissa ja kivalle tuntuu. Kun sitten lopulta pääsin kasvotusten tämän avainhenkilön kanssa, hän kertoi paikkaan olleen kaikkiaan 86 hakijaa. Mutta minä olin ainoa, jota haastateltiin. Olin kuulemma ollut ensinnäkin ainoa, joka otti työnantajaan itse yhteyttä (se lähettämäni sähköposti), vaikka paikka oli ollut avoinna jo useamman viikon. Samoin he sanoivat minun mätsänneen niin hyvin kaikkiin osaamisvaatimuksiin. Joillakin hakijoilla ei kuulemma ollut ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta tällaisista tehtävistä. Jee, minun onnekseni. 


Pari sanaa työpaikastani


Työni tulee siis olemaan osa-aikaista ja lähitulevaisuus näyttää kuinka nämä työajat lähtevät rullaamaan. Kesäkuussa työaikani vaihtuvat aamu- ja päiväaikaan, joten sitten ehdin esimerkiksi syömään illalla samaan aikaan ukkokultani kanssa, mikä on oikein mukava juttu. 

Työantajani on pieni perheyritys. Omistajat ovat jo iäkkäitä, heistä toinen on venäläinen ja toinen norjalainen. No, minähän suomalaisena istun hyvin siihen väliin, hih. Mutta vuosiahan he ovat jo toki olleet Yhdysvalloissa, koska yrityksen toimintakin tuntuu täällä Piilaaksossa olevan jo kovin vakiintunutta. Heidän tyttärensä on ottanut jo yrityksen ohjaimia käsiinsä ja hän toimii pomonani. Yrityksellä on yli 300 "asiakasta", joten ihan pienimuotoista piiperrystä ei toiminta ole. Hulinaa varmasti riittää mukavasti.


Loppuhuomio


Tämä avainhenkilö, jonka töitä menen sinne nyt siis jatkamaan, on lähdössä pois. Hän on ollut tässä samassa työpaikassa yhdeksän vuotta ja kertoo viihtyneensä erinomaisesti. Mutta arvatkaapa, miksi hän joutuu jättämään  työnsä! Hänellä oli tullut ero pitkäaikaisesta suhteestaan, eikä hänellä yksinkertaisesti ole varaa asua Piilaaksossa sinkkuna. Hän aikoo muuttaa Arizonan osavaltioon. Ja vaikkei hänellä ole siellä edes vielä työpaikkaakaan, hänellä on paremmat pärjäämisen ainekset siellä. Kertoi saaneensa rahaa säästöön vuosien varrella, mutta sanoi pärjäävänsä niillä (ja tällä työpaikkansa palkalla) Piilaaksossa noin kaksi kuukautta. Arizonassa, ilman työpaikkaa hän pärjää säästöillään viisi kuukautta! Tämä siis kertoo jälleen karua totuutta Piilaakson korkeista asumis- ja elinkustannuksista.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Kirppusirkus!

Jokunen viikko sitten sain jalkapöytääni pari pientä kutisevaa pattia. Ajattelin niiden olevan hyttysten puremia vaikkakin ihmettelin, että kylläpä ne kutiavatkin kamalasti. No, maalaisjärki kuiskaili, että ensimmäiset puremat pitkään aikaan ovat ne ärhäkimmät myöskin kutiamaan, enkä laittanut asialle juurikaan painoa. Pian puremia ilmestyi jalkohini lisää. Kutina alkoi olla kestämätön ja se yltyi varsinkin öisin. Jo kahtena yönä, kun en voinut koipieni kutinalta nukkua, tein yön pimeydessä yllätystarkastuksen sänkymme patjaan ja lakanoihin. Yllätystarkastus pimeässä siksi, että näin on kuulemma mahdollista saada mahdolliset luteet rysän päältä kiinni. Ei luteita. Tulos, jonka ansiosta kyllä huokaisin enemmän kuin syvään. 

Meni ehkä viikko ja sain taas uusia kihiseviä pieniä paukamia. Taas ne tulivat aivan jalkateriini, ei nilkkaa korkeammalle. Tivasin jo ties kuinka monetta kertaa, mutta ukkokullalla ei ollut minkäänlaisia puremia, eikä kutinaoireita. Mietin kuumeisesti, mistä nämä kutisevat pisteet iholleni voivat tulla ja miksi vain jalkoihini. Olin kyllä kulkenut umpikengissä nilkat paljaana ulkona, mutta se ei selittäisi varpaiden ja jalkapöytien puremia. Jäljet alkoivat johtaa sylttytehtaalle. Tykkään iltaisin pitää jalkojani sohvalla lämpimässä viltin alla. Samainen viltti on myös naapurin Gordo-kissan lempinukkumispaikkoja, siis tämän minun läppärini lisäksi. Ja kun oikein tarkkaan muistelin, minähän näin kerran Gordon turkissa jonkun pienen mustan öttiäisen, joka hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Silloin ajattelin sen olevan niitä salaattien mukana tulevia ärsyttäviä minikärpäsiä, mutta olin väärässä.


Löytö


Jälleen tuli yksi yö, jolloin en voinut jalkojeni raapimiselta nukkua. Päätin tarkistaa keskellä yötä nyt myös sohvaviltin. Tarkka syyni kannatti. Löysin kuin löysinkin viltin kätköistä ihka elävän kirpun! Enkä siis todellakaan tiennyt heti, että se oli kirppu, koska näin sellaisen ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta aamuyön tunteina tehty tehokas googlaus johti oikeille jäljille. Kirppu se oli! Myöskin kuvaus, että sitä on lähes mahdoton saada hengiltä sormien välissä puristamalla, piti paikkansa. Vasta litistäminen kynsien väliin otti tuolta murheenkryyniltä nirrin pois. 

Lisää googlausta. Kirput ovat kuulemma kevät- ja syksyaikaan hyvinkin yleisiä ja voivat kantautua lemmikkien mukana sisälle. Aina ei tarvitse olla edes lemmikkiä, vaan jopa ulkona kuivatut pyykit voivat tuoda kirppuja sisälle. Meillä tätä vaaraa ei ole, sillä useiden muiden piilaaksolaisten taloyhtiöiden tapaan meidänkin taloyhtiössä pyykkien kuivattaminen ulkona on kielletty. Voit myös onnistua saamaan (lintu)kirppuja, jos pihassasi on vaikkapa linnunpönttö. Kirpun puremien kautta ei kuitenkaan pitäisi levitä mitään tauteja, mutta puremakohtien kerrottiin kutisevan todella paljon. Voin allekirjoittaa tämän väitteen! Kirppujen karkoituksen luvattiin onneksi olevan huomattavasti helpompaa kuin esim. sänkyluteiden olisi. Niinpä kirppulöytöäni seuraavana päivänä meillä alkoi kunnon kirppusirkus!


Kirpuista eroon


Pesin kaikki petivaatteemme. Sen ison täkin ja päiväpeittomme pyykkäsin siellä kolikkopesulassa. Lisäksi pesin sohvatyynyjen päälliset, sohvaviltin sekä kaikki ne vaatteet, joita olin tullut sohvalla loikoillessa käyttäneeksi. Olin ollut juuri vieläpä flunssassa, joten sohvaa oli tullut kulutettua normaalia enemmän. En muista kuinka monta koneellista pyykkikoneemme sinä päivänä lauloi, mutta koneellisia oli m-o-n-t-a.

Lisäksi ostimme paikallisesta puutarhakaupasta kunnon myrkyt huonetilan, kalusteiden ja mattojen "desinfioimiseksi" mahdollisista kirpuista. Onneksi meillä ei ole kaasuhellaa, sillä myrkyn vaikutuksen ajaksi olisi myös kaasu pitänyt katkaista. Nyt selvisimme sillä, että kaikki sähkölaitteet jääkaappia ja pakastinta myöten olivat virta katkaistuina. Kaikki ruokatarvikkeet piti toki suojata. Myrkky laukaistiin huoneisiin ponnekaasupulloista, jonka jälkeen sisätiloista piti olla kaksi tuntia poissa. Tämän jälkeen seurasi kaksi tuntia tuuletusta. Jouduimme siis pariksi tunniksi ns. evakkoon. Kun palasimme evakosta, sisällä ei kumma kyllä haissut juuri millekään, mutta pidimme läpivetotuuletusta joka tapauksessa suositellut pari tuntia.
Tällä lähti! Ja pyykinpesulla.


Miten tästä eteenpäin? 


Pohdimme kovasti, joudummeko nyt antamaan suloiselle Gordo-kissalle jatkossa porttikiellon meille. Mutta emmehän me voineet! Kyllä kissa on niin hellyttävä ja laskee varmasti verenpaineita sekä stressikäyrää meiltä molemmilta, kun loikoilee meillä kylässä. Lisäksi tuon ponnekaasumyrkyn vaikutuksen pitäisi kestää vielä 7 kk eteenpäin. Luottakaamme myös siihen. Mutta kieltämättä nykyään tulee pengottua Gordon turkkia vähän tarkemmin, kun se tuossa jalkopäässäni harva se ilta kehräilee.

Yksi kokonainen päivä aamusta iltaan siinä hurahti, mutta ilmeisesti ahkerointi kirppusirkuksen parissa kannatti, sillä uusia patteja jalkoihin tai muuallekaan ei enää ole tullut. Ja Gordokin on käynyt kylässä jo monta kertaa. Makoili mm. eilen koko illan koneeni päällä, niin enpä sitten saanut tätäkään blogipostausta kirjoitetuksi. On se ihana! Vähentää minulta ruutuaikaakin. :-D 
Katsokaa nyt, eihän tätä herraa VOI olla päästämättä sisään. Gordo tykkää tehdä myös näitä mielenkiintoisia hakuja koneellani.

Onkos muilla kokemusta kirppuinvaasioista? Tai jos on vinkkejä, kuinka kirppujen sisäänpääsyä voi estää, varsinkin jollakin hiukan luonnonmukaisemmalla tavalla kuin tällaiset kauheat myrkyt, niin kuulen mielelläni. Toivon mukaan tämä oli nyt kuitenkin vain yhden kerran riesa, eikä toistuisi enää. Nyt toivotan kutinatonta loppuviikkoa meille kaikille ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Kolikkopesulassa on tunnelmaa

On sunnuntai. Aamuaurinko sarastelee suurista ikkunoista tilaan, joka on kymmenien pyykinpesukoneiden ja kuivureiden täyttämä. Ilmassa leijailee lukuisten eri pesuaineiden tuoksu. Tuoksujen sekamelska on huumaava, ellei jopa pökerryttävä. Pyykkikoneita on erikokoisia. Kaikki kuivurit ovat isoja ja niitä on päällekkäin, kahdessa kerroksessa. Masiinat jyskyttävät. Joku vaihtaa setelirahaa kolikoiksi, pyykkikoneiden raha-aukkoihin kelpaaviksi kvarttereiksi. Kolikkojen ryöppy iskee vaihtoautomaatin metalliseen laariin. Kilinää ja kolinaa. Olemme amerikkalaisessa kolikkopesulassa.

Olemme tulleet ison päiväpeiton ja paksun peittomme kanssa. Etsimme pesulasta niille riittävän isoa konetta. Perältä löytyy kone, joka lupaa hoitaa 25 kiloa pyykkiä kerralla. Pyykin lisäksi kone imaisee sisäänsä kvarttereita. Niitä uppoaa kourallinen ennen kuin kone on valmis yhteistyöhön. Koneen säätimet ovat alkeelliset. Ota niistä selvää. Pyykinpesuaine kaadetaan koneen katosta sisään. Pesuohjelma alkaa. Ohjelman kestosta ei ole tietoa. Pesun ajaksi menemme naapurikahvilaan aamupalalle. Pyykkejä ei ehkä täällä kannattaisi jättää vahtimatta, mutta päätämme hyödyntää odotteluajan aamiaisen merkeissä.

Aamusumpit on juotu. Munakas on mahassa. Palaamme pesulaan. Koneellisemme on valmis. Kukaan ei ole kajonnut kauniiseen päiväpeittoomme. Hyvä. Vaihdamme pyykit kuivuriin. Kuivurin käyttö aiheuttaa hämmennystä. Ohjeet ovat olemattomat. Käyttöpaneeli on aataminaikainen. Vanhempi meksikaanomies neuvoo meitä. Englannintaitonsa ovat vähäiset. Kiitämme kovasti avusta samalla, kun kuivurimme hyrähtää käyntiin. Jäämme odottelemaan kuivuria. Katseeni harhailee pitkin pesulaa. Olemme ainoat länsimaalaiset. Kaksi nuorta meksikaanonaista ovat tulleet yhdessä pyykkivuoriensa kanssa. Pesevät pyykkiään samoilla 25 kilon koneilla. Ovat ottaneet pienet lapset mukaansa. Lapsia on liuta, ainakin viisi tai kuusi yhteensä. Pituutensa puolesta heidät erottaa vain tulitikkuaskin mitta. Lapset kirmaavat pitkin pesulaa. Nauru raikaa. Huomaan, että pesulassa on lapsille leikkikaluja talon puolesta. Lapset kinaavat, kuka saa ajaa paloautolla.

Vaikka käyttämämme kuivuri on valtava, tehokas se ei ole. Peitot ovat edelleen kosteita. Lisää kolikoita. Lisää aikaa. Lisää odottelua. Sometan. Lopulta peittomme ovat sekä puhtaat että kuivat. Taittelemme peitot kainaloon ja lähdemme ulos autolle. Totean ukkokullalle, että amerikkalaisissa elokuvissa kolikkopesuloissa syttyy aina kuumia romansseja. Tällä kertaa uusia romansseja ei syntynyt. Ei meille, eikä nähdäkseni myöskään muille. Sinä helmikuisena aamuna Amor ampui nuoliaan jossakin muualla.


Kävimme siis ensimmäistä kertaa amerikkalaisessa itsepalvelupesulassa. Tapaus oli jotenkin niin klassikko, niin amerikkalaista, että piti ihan kirjoittaa pesulatunnelmasta tämä oma postauksensa. Mutta mikä oli se murheenkryyni, joka meidät tänne pesulaan ajoi? Se selviää ensi postauksessa, joka onkin jo työn alla. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!