perjantai 27. heinäkuuta 2018

Mihin osasin ja en osannut varautua amerikkalaisessa työelämässä. Osa 1

Jäin viikko sitten elämäni ensimmäiselle amerikkalaiselle kesälomalle. Viimeinen työviikko olikin aikamoinen rutistus, sillä työtunteja kertyi viidessä päivässä reippaasti yli 40. Onhan se on aika paljon ottaen huomioon, että kyseessä on kuitenkin osa-aikatyö, hah hah. Mutta joo, nyt kun on pää saanut jo hiukan tuulettua työkuvioista, on hyvä aika katsahtaa taaksepäin ja vetää yhteen tähänastisia havaintojani amerikkalaisesta työelämästä. Työurani ei toki ole täällä vielä kovin pitkä, eikä monipuolinen, mutta kirjoitankin postauksen näkökulmasta millaisiin asioihin osasin ja taas toisaalta en osannut varautua paikallisessa työmaailmassa. Amerikkalainen tet-jaksoni on siis käynnissä ja tässä siitä omia havaintojani, silvuplee.

Paitsi että uusi työpaikka uudella alalla toi uusia opeteltavia tietokoneohjelmistoja, on mukana tullut myös kulttuurisidonnaista oppimista. Heti ensimmäisenä niistä ehkä tärkein:


Nimet ja puhuttelu


Työssäni vilisee todella paljon ihmisten nimiä ja ongelmakseni on tahtonut muodostua se, että ne lähes kaikki pitäisi muistaa! Täällä kun nimittäin ihmisiä on tapana puhutella heidän nimillään myös keskusteltaessa. Tähän osasin varautua etukäteen, mutta yllätyksiäkin on sitten tullut:

Otan yhden esimerkin heti ensimmäiseltä työviikoltani. Puheeksi tuli poissaoleva henkilö nimeltään "Bryan" (/bɹaɪən). En ollut tavannut häntä vielä kasvotusten ja asiayhteydestä hiukan ihmettelin, että puhutaanko nyt todella miespuolisesta henkilöstä. En kuitenkaan ottanut asiaa loukkaamisen pelossa puheeksi, sillä täällähän on tapana olla kovin kohtelias ja korrekti tilanteessa kuin tilanteessa. Onneksi en kuitenkaan ehtinyt edetä keskustelussamme englannin pirulliseen he/she-vaiheeseen, sillä pian näin tämän henkilön nimen kirjoitettuna. Kyseessä olikin Brianne ja siis nainen! Ainakaan minun Kainuussa kasvaneet korvani eivät juurikaan huomaa eroa näiden kahden nimen lausuntatavassa englanniksi. Että yllätyksiä tuppaa tulemaan.

Toisekseen, Suomessahan ne Pekat ja Paulat menisi kuin luonnostaan oikein, mutta nyt kun Piilaaksossa ollaan, niin valtaosa asiakkaistammehan on aasialais- ja intialaistaustaisia. Ja heidän nimensähän ne vasta hepreaa tahtovat ollakin! Toisinaan tuntuu, että joidenkin aasialaisten nimi koostuu lähinnä vokaaleista y, u ja i ja ainoana konsonanttina on q ja ehkä sekaan on heitetty myös jokunen l-kirjain. Yhtenä lisähaasteena on se, että vanhemman nimi on useimmiten jotakin ihan muuta kuin saman perheen jälkikasvulla voi olla. Niinhän se toki on toisinaan Suomessakin, ettei lapsella ja vanhemmalla ole samaa sukunimeä. Täällä kuitenkin asianlaita on niinkin hullunkurinen, että vanhemmalla voi olla täysin aasialainen nimi ja lapsella täysin amerikkalainen nimi. Yhdistelepä heitä siinä sitten, kuka kenenkin tenava on. Ja kun pitäisi vielä muistaa ne nimet, argh!

Mutta se on kuitenkin tullut ihan positiivisena yllätyksenä, kuinka nopeasti ihmiset alkavat oman nimensä kirjoitusasua tavaamaan ja ihan pyytämättä. En tiedä, kuuluuko tämä amerikkalaisiin tapoihin, vai onko kyseessä kulttuurien sulatusuuni Piilaakson ominaispiirre. Ja huomaan aika usein itsekin nykyään tavaavani oman nimeni heti ensiesittelyssä, varsinkin, jos huomaan että kuulijalta meni ilmeensä perusteella nimeni noin niin kuin galaksin verran ohi. Ja aika monellahan se menee...

Joskus minulla on ollut myös hiukan naurussa pitelemistä, kun eteen tulee jos jonkinmoista nimeä. Esimerkiksi etunimi Kallista (joo, sopii hyvin tyyriiseen Piilaaksoon), Juna ja Reva (no comments), sisarukset Jing-Jing ja Mei-Mei sekä serkkunsa Yiyi. Jälkimmäiset ovat kuulemani mukaan kiinalaisia hellittelynimiä, mutta että niitä käytetään ihan virallisissa dokumenteissakin. Erikoista. Samoin on huvittanut sukunimi Pai (teletappimeininki) sekä varsin paljon sekaannuksia alkuun aiheuttanut sukunimi Parent (suomeksi vanhempi). Ja ihan näin numeerisena nippelitietona sukunimistä, että asiakkainamme on muiden muassa 33 Changia, 32 Zhangia ja 43 Leetä. Täkäläisiä Virtasia ilmeisestikin. No, oppia ikä kaikki ja asiakkaille päin vedetään tietenkin naama pokkana olipa nimensä mikä tahansa.
Ostin itselleni työlaukuksi tämän Marimekon kassin Uniqlo-vaateliikkeestä. Kuljetan laukussa päivittäin mm. eväät ja oman läppärini. Sekin on siis yllättänyt, että käytän työkoneenani omaa henkilökohtaista konettani. Työpaikalla on kyllä yksi toimiston tietokone, mutta se on niin vanha ja hidas, ettei Erkinkään hermo kestä käyttää sitä. Olen odotellut ko. koneen uusintaa alusta asti...


Kommunikointi ja kielelliset hankaluudet


Kommunikointitapa on amerikkalaiseen ja siis aivan odottamaani tapaan ylitsevuotavan kohteliasta. Tämä tulee esille myös työsähköposteja kirjoittaessa ja niinpä alan jo olla aika konkari käyttämään I really appreciate that -sanontaa. Tapa on siis jo tarttunut. Enhän ole varmaan koskaan käyttänyt Suomessa ja suomeksi moista ilmaisua!

Yksi mieleenpainuva tilanne ensimmäisiltä työpäiviltäni oli seuraava: Noin 12-vuotias tyttönen tuli luokseni ja aloitti keskustelun: "Anteeksi rouva, mutta me emme ole tainneet vielä tavata. Minun nimeni on Daniela. Mikä sinun nimesi on?" Taisi minulla siinä hiukan leuka loksahtaa auki näin suloisen ja kohteliaan esittäytymisen edessä. Mutta tuon tapauksen jälkeenpä tuo Daniela-tyttönen on ollut helppo muistaa. 

Uutta alaan kuuluvaa sanastoa on tullut tietenkin valtavasti, mutta ne toki jäävät helposti mieleenkin, enkä koe asiaa ongelmaksi. On ollut myös mielenkiintoista huomata, etten juurikaan muistanut tai edes osannut kattavaa toimistotarvikesanastoa. Kun pyysin ojentamaan rei'itintä, niin eipä vain hole punch putkahtanut kielen päälle. Siinä sitten tollona vain ojensin sormeani, että tuo masiina tuosta, antaisitko, kiitos. Just.

Ja sitten yksi merkittävä, jokapäiväiseen työskentelyyni ja kommunikointiin vaikuttava yllättävä tekijä. En luonnollisestikaan osannut varautua siihen, että pomonihan on käytännössä kuuro. Hän kuulee jonkin verran kuulolaitteellaan, mutta käytännössä hän lukee huulilta. Tämä asettaakin omat kielelliset kykyni ääntämisineen aivan uusiin sfääreihin. Kuurous vaikuttaa olennaisesti myös kaikenlaiseen kommunikointiin työpaikalla. Tästä syystä pomo ei esimerkiksi voi koskaan vastata työpuheluihin eikä kuunnella jätettyjä ääniviestejä. Itse en voi myöskään koskaan huikata hänen peräänsä, jos jokin asia unohtui, sillä hän ei kuule. Noissa tapauksissa pitää juosta perään ja sipaista pomoa olalle. Emme myöskään koskaan soittele keskenämme, vaan kaikki viestittely tapahtuu joko tekstiviestein tai sähköpostitse.

Noista toimistotarvikkeista tuli vielä mieleeni seuraavat yllättäneet outoudet. Sisältää myös "Kuinka tehdä itsestään idiootti pomon silmien edessä"-osastoa.


Mapit ja lukot


Rei'ittäjästä tuli mieleeni, ettei paikallinen paperikokokaan ole meille suomalaisille tuttu A4, vaan pienempi ns. letter-koko. Kummasti silmä on alkanut siihenkin jo kuitenkin tottua. Ei enää näytä sille, että joku on saksinut lomakkeen ala- tai yläreunasta osan pois. Amerikkalaiset paperimapitkin tuntuvat muuten toimivan ihan omalla tavallaan. Niiden lukityssysteemi on aivan erilainen. Ei täällä ole Esselten, tutulla klipsuttimella toimivia mappeja. Ja sitä kun on ikänsä napsautellut Esselten mappimekanismia, niin nytpä olenkin ollut uuden äärellä.
Amerikkalaisen mapin lukitusmekanismi. Esselteä on ikävä. Muistatkos sinä muuten suorilta, mikä on mappi englanniksi? ;-) 

Ja sitten ne hitsin lukot! Työpaikallani on kolme erillistä ulko-ovea, joihin kaikkiin toimii eri avain. Näiden ulko-ovien lukkojen aukaisu tapahtuu juuri päinvastaiseen suuntaan kuin suomalaisten lukkojen kohdalla olen tottunut toimimaan. Kuinka siis teet itsestäsi idiootin pomon silmien edessä, osa 1: Lähdimme heti ensimmäisenä työpäivänäni kiertämään talon ovet ja katsomaan jokaisen avaimen ja lukon toimivuuden. Ensimmäisen oven kohdalla käänsin avainta väärään suuntaan. Tietenkin, koska kääntöliike tuli lihasmuistista. Siis miksi ihmeessä näiden lukkojen pitää aueta juuri väärinpäin? Toisen oven kohdalla sama juttu. Yritin kääntää avainta väärään suuntaan. Kun sitten kolmannen oven kohdalla tein taas saman eli väärän kiertoliikkeen takaraivomuistista, niin kyllä siinä tunsi ihminen itsensä typeräksi. Varmaan pomonikin ajatteli, että mitäköhän tästä uudesta työntekijästä oikein tulee, kun tyyppi ei osaa edes ovia aukaista. No, teki kyllä mieleni siinä tilanteessa sanoa, että Hey, in Finland we have this thing called logiikka. Hah!
Työavaimeni. Ei ole Abloyta eikä nerokasta iLoqia.

Osan 1 loppukevennys


Enpä osannut varautua siihen, että jonakin päivänä joudun tuulettamaan työtilojamme haisunäädän vuoksi! Hah hah! Näin tosiaan pääsi yksi lauantai käymään. Oli tulossa kuuma päivä ja pidin työtilani läheistä ulko-ovea auki saadaksemme raitista ilmaa. Kohta kuitenkin sisälle levisi se tuttu ja karmea haju. Haisunäätä! Se oli hajun perusteella hiippaillut lähipusikoissa ja suihkauttanut omaa "parfyymiään". Voin kertoa, että sisätiloissa tuo haju on todellakin pis-tä-vä. Onneksi tällainen tilanne on sattunut kohdalleni vain kerran. Tähän mennessä.

Tässäpä ensimmäinen osuus havainnoistani amerikkalaisesta työelämästä. Havaintoja minulla on vielä toisen mokoman postauksen verran ja silloin luvassa on hiukan syvällisempääkin pohdintaa. Toisen postauksen aiheina ovat mm. työolot, rekrytointi-ihmettelyt sekä kehuminen. Kuka kehuu ja ketä? Se selviää ensi kerralla. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

torstai 12. heinäkuuta 2018

TV-sarja Dallasin kulisseissa

Joskus näemmä käy niin, että kaukaisenakin pitämäsi haave yllättäen toteutuukin. Olin pikku tyttönä kova Dallas-fani ja tuolloin jo haaveilin, että voi kunpa jonakin päivänä pääsisin käymään "oikealla" Southforkin tilalla. Vuosien saatossa tällainen pikku tytön haave lähestulkoon hautautui, mutta kappas, sittenpä tapahtuikin kummia. Viime viikolla Yhdysvalloissa vietettiin itsenäisyyspäivää. Tämä tiesi vapaapäiviä ja meillä tuli sattumoisin muuta käyntiä Teksasiin. Eipä tarvinnut lopulta isoakaan mutkaa tehdä reissullamme, että pääsimme käymään myös tällä Dallas-sarjasta kuuluisaksi tulleella Southfork Ranchilla. Voi minua onnen tyttöä! 

Tässä postauksessa kerron teille siis tästä monille tutusta miljööstä. Jo tässä vaiheessa on kuitenkin leikkimielinen varoituksen sana paikallaan. Postaukseni tulee sisältämään paljastuksia, kuinka meitä TV-katsojia on ns. viilattu linssiin, joten mikäli haluat pitää Southforkin idylliä yllä, en ehkä suosittele lukemaan postaustani tätä pidemmälle. Mutta ne ketkä haluavat, sukeltakaamme yhdessä Dallasin kulisseihin.


Southforkin talo


Southforkin tila ja talo sijaitsevat Parkerin pienessä kylässä, metropoli Dallasista noin 40 km koilliseen. Lupa kuvata kyseisellä talolla ei irronnut kuvausryhmälle helposti, sillä taloa asutti siihen aikaan 5-henkinen perhe. Talo on siis todellisuudessa kooltaan paljon pienempi kuin tv-sarjassa annettiin ymmärtää. Esimerkiksi talon toisessa kerroksessa on vain kaksi huonetta, joten koko iso Ewingien klaani ei olisi oikeasti mahtunut talossa asumaan. Kuvakulmilla talo saatiin vaikuttamaan massiivisemmalta. 
Tässä vielä Southforkin taloa toisesta kuvakulmasta. Etummainen osa, matalimmalla katolla oleva osuus on pelkkää autotallia.

Kun sitten lopulta kuvausryhmä sai luvan kuvata tilalla, liittyi lupaan rajoitteita. Koska asukkaina oli myös lapsia, taloa sai kuvata vain ulkoa. Tämän lisäksi kuvaukset tuli ajoittaa ainoastaan kolmelle kuukaudelle, kesä-, heinä- ja elokuulle. Nämä sattuvat Teksasissa olemaan vuoden kuumimmat kuukaudet ja tämän saimme itsekin reissussamme tuntea. Jo nyt heinäkuussa lämpötilat kipusivat päivittäin +35 Celsius-asteeseen tai ylikin. No, tämähän toi myös Dallas-sarjan kuvauksiin oman pikku vivahteensa. Kun ensimmäistä kuvausottoa oltiin aloitettu, näyttelijät saatu ensin maskiin ja asuihin, niin naisetpa eivät liikahtaneetkaan. Heidän korkokenkänsä olivat uponneet auringon sulattamaan asfalttiin! Tästä syystä Southforkin talolla tehdyt kuvaukset ovat ajoittuneet aina viileämpiin aamu- ja loppupäivän tunteihin. 

Ulkokuvaukset tehtiin siis kesäkuukausina Southforkin tilalla Teksasissa. Sisätilakuvaukset on tehty Los Angelesissa Kaliforniassa. Niinpä sekä kuvausryhmä että näyttelijät ovat saaneet varmastikin matkustaa tuota väliä aivan riittämiin. Tällä hetkellä Southforkin talossa ei ole asukkaita ja taloon pääsee opastetulle kierrokselle myös sisälle. Taloon on lavastettu muutamia jäljitelmiä TV-sarjassa käytetyistä, muka talossa jo silloin sijainneista huoneista. Tässä niistä yksi:
Jäljitelmä Lucyn huoneesta.

Lisää silmänlumetta tv-katsojille


Seuraavat linssiin viilaukset on helpompi kertoa kuvien kera:

Southforkin kuja. TV-sarjassa haluttiin antaa vaikutelma kujan olevan todella pitkä ja sorapintainen. Todellisuudessa tuo kuja ei kuitenkaan ole kuin ehkä 200 metriä, joten kujalla-ajokohtauksia on kuvattu pienissä pätkissä uudestaan ja uudestaan ja näitä pätkiä yhdistelemällä saatu visio pitkästä kujasta. Kyseinen kuja on myös ollut aina asfaltoitu. Soratien vaikutelma oli tuohon aikaan tehty niin, että tielle oli levitelty hienojakoista jauhoa, joka sitten ajettaessa pöllysi soratien tapaan. 

Ja tässä se sitten on, Bobbyn "olympic size pool" eli olympia-altaan kokoinen uima-allas, hi hii! Southforkin talon uima-allastakin kuvattaessa kuvauskulmat oli valittu niin, että allas saatiin näyttämään paaaaljon suuremmalta kuin se todellisuudessa olikaan. Myöskään talon ylemmän kerroksen parvekkeelta ei oikeasti pysty hyppäämään suoraan altaaseen, sillä parvekkeen kaiteen ja altaan reunan välissä on useampi metri välimatkaa.

Tässä kuva tilan ladosta, jossa Lucy tykkäsi käydä ns. pitämässä hauskaa. Dallas-sarjassa lato näytti 2-kerroksiselta, mutta sekin on ollut vain harhaa. Ladossa on oikeasti kerroksia vain yksi, mutta ladon seinien kaksi eri väriä ja jälleen kerran kuvauskulmat ovat antaneet kuvitelman paljon korkeammasta ladosta. Ladosta ei tullut otettua kuvaa suoraan edestä, vaan ainoastaan täältä sivusta, kun sai tuon muhkean longhorn-lehmän samalla kuvaan. 

Tilalta löytyi myös Ewing Oil -yhtiön toimistorakennus. Oikeasti tiluksilla ei ole tippaakaan öljyä ja tämän sai tilan myöhemmin ostanut henkilö karvaasti kokea. Toppuutteluista huolimatta hän oli halunnut asentaa tilalleen öljypumpun, koska olihan televisiossakin näytetty öljyä olevan! Kuiviksi jäivät ne kairaukset. Ei öljyä. 

Ennen opastetulle kierrokselle lähtemistä sai tutustua myös pieneen museo-osuuteen. Siellä oli vitriinissä ase, jolla kaikkien rakastama ja inhoama J.R. ammuttiin. Jakso, jossa tämä ampuminen tapahtui, on muuten edelleen maailmanlaajuisesti kaikkein katsotuin tv-ohjelma. USA:ssa jakso pitää sijalukua kaksi. Vuonna 1980 J.R:n ampumista katsoi 83 miljoonaa katsojaa (joka muuten oli enemmän kuin saman vuoden presidentivaaleissa oli käynyt äänestäjiä), mutta Mash-sarjan päätösjakso ylitti tämän katsojaluvun vuonna 1983 125 miljoonalla katsojallaan. 

Lopuksi vielä muutamia kuvia tutuista kuvauskohteista:
Ewingien aamupalapöytä. Markiisit näyttävät oikeinkin tutuille. Vain keltaiset istuinpehmusteet puuttuvat. ;-)
Näkymää toisen kerroksen parvekkeelta tiluksille. Tilaa kiersi oikeastikin juuri sellainen aita, kuten sarjassa näytettiin. Joku asia sentään piti paikkansa. ;-)


Ewingien illallispöytä. Pöydän yllä oli kaksi kristallikruunua, jotka ovat 40 vuotta sitten maksaneet "vaivaiset" 7 500 dollaria kipaleelta. Kristallista lisää seuraavan kuvan yhteydessä.

Aulan portaikkoa ja kristallikruunu, joka on 40 vuotta sitten maksanut yli 17 000 dollaria. Kyseessä on Waterford-merkkinen kristalli ja löytyipä mielenkiintoinen tieto: Fiskars on ostanut kyseisen kristallifirman jokunen vuosi sitten. Voimmeko siis sanoa, että meillä suomalaisilla on nyt pieni jalanjälki Southforkin tilalla? Heh heh.
Ewingien olohuone. Takan päällä tuttu Jockin kuva. Kuva on kuitenkin kopio, sillä alkuperäinen meni Larry Hagmanille kuvausten päätyttyä.
Eikä tietenkään Dallas-postausta ilman J.R:n kuvaa. J.R.:llä on oma nimikkobourboninsa, enpä tiennytkään ennen tätä visiittiä. Otin myös totta kai kimppaselfien toisen pahvi-J.R.:n kanssa, mutta jätettäköön se kuva tämän postauksen ulkopuolelle. :-D

On muuten hiukan sattumaakin, että talo on nykyään avattu turisteille. Talon sijainti oli ollut tarkoin varjeltu salaisuus isolta yleisöltä, kunnes eräs naistoimittaja oli baseball-ottelun erätauolla lipsauttanut täpötäydelle stadionille Southforkin tilan tarkan osoitteen. Seuraavana päivänä kansa vaelsi Southforkiin tiet mustanaan autoista. Jossakin vaiheessa turistien röyhkeys meni jo siihen pisteeseen, että talon väki heräsi yöllä ääniin, kun turistit polskuttelivat heidän uima-altaassaan. Näistäkin syistä johtuen talossa ei enää ole asukkaita, mutta talon nykyinen omistaja on avannut sen halukkaille pientä maksua vastaan. Tilalla järjestetään myös tapahtumia. 

Opastettu kierros Southforkin talossa kestää noin 45 minuuttia ja lippu maksaa 15 dollaria + verot. Kierroksen jälkeen taloa ja tiluksia saa jäädä vielä kiertelemään ja kuvaamaan omatoimisesti. Omatoimikohteita ovat mm. Jock, Miss Ellie ja J.R. Ewingin hautakivet, Jock Ewingin auto sekä se "kaksikerroksinen" lato. Mielestäni kierros oli aivan supermielenkiintoinen eli tykkäsin kovasti! Tuli aivan J.R.:n kieroiluja ja Sue Ellenin alaleuan värinää ikävä.

Tällaista kulissikamaa blogissani tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa. 

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Onko piilaaksolainen onnellinen?

Työaikani ovat nyt kesällä vaihtuneet iltavuoroista aamu- ja päivätöiksi. Niinpä olen "päässyt" minäkin jo nauttimaan piilaaksolaisista työmatkaruuhkista. Ruuhkat toki ovat olleet tuttuja jo ennestäänkin, mutta nyt olen ollut työmatkalainen minäkin ja aikataulu tahtoo painaa päälle ainakin aamuisin. 
Liikennettä piisaa 24/7. Kuvanottohetkellä moottoritiellä oli vielä hyvinkin väljää.

Kuinka tämä postaus syntyi?

Kiropraktikkoni antoi minulle jo keväällä yhden venyttävän harjoitteen ja käski tehdä sitä aina, kun olen auton ratissa liikennevaloissa odottamassa liikkeellelähtöä. Kun hän ohjeistettuaan näki yllättyneen ilmeeni hän jatkoi, että älä huoli, ei täällä kukaan katso mitä toiset autoissaan puuhaavat. Ja niin tilanne täällä kyllä onkin. Ei ketään kiinnosta, jos meikkaat, syöt eväitä tai lakkaat kynsiä punaisen liikennevalon palaessa. 

Mutta minä tein poikkeuksen. Nimittäin niihin aikoihin, kun lähdin näitä työmatkojani Piilaakson aamuruuhkissa ajelemaan, oltiin vastikään julkaistu jälleen kerran yksi onnellisuustilasto. Suomi keikkui tilaston kärjessä. Tämä sai minut miettimään, näyttävätkö piilaaksolaiset onnellisilta. Niinpä olen hiukan salaa seurannut muita autoilijoita rattini takaa ja olen yrittänyt päätellä heidän yleisilmeistään, ovatko he onnellisia vai eivät. Mitkä tekijät mahdollisesti vaikuttavat piilaaksolaisten onnellisuuteen tai onnettomuuteen? Tässä postauksessa siis hiukan aamuruuhkassa ja auton ratissa käymääni ajatuksenjuoksua.

Yleisilme positiivinen

Valtaosa autoilijoista näyttää kasvoiltaan positiivisilta. Jokaisena aamuna on paistanut aurinko, joten se edesauttanee myös aurinkoisia ilmeitä. Toisin voisi olla sadeilman vallitessa. Aurinkoisen sään vaikutus positiiviseen yleisilmeeseen sai minut miettimään vastaavan seurannan tekoa Suomessa. Marraskuussa ja kesä-heinäkuussa suomalaisautoilijoiden ilmeissä mahtaa olla selkeä ero. Ainakaan oma naamani ei tasan tarkkaan näytä yhtä hilpeälle marraskuisena ja heinäkuisena aamuna. 

Mitkä muut tekijät voivat vaikuttaa piilaaksolaisten onnellisuuteen? Joku on varmasti päässyt täällä unelmiensa työpaikkaan, teknologiakehityksen kärkikahinoihin, ja tuntee olevansa matkalla uransa huipulle. Tai ehkäpä on jo siellä. Ja huipulta näkee aina pitkälle. Omalla työllä on merkitystä, kun tulokset saavuttavat päivänvalon ja niistä kirjoitetaan kansainvälisiä medioita myöten. Piilaaksossa sitä ja Piilaaksossa myös tätä. Tunne "minäkin olin kehittämässä tuota uutuustuotetta" saa ponnistelemaan jatkossakin.

Toinen on ehkä onnistunut juuri tekemään unelmiensa asuntokaupat. Näillä markkinoilla se vaatii todella paksua lompakkoa sekä taivaankannen oikeaa asentoa. Muutoin upporikkaat kiinalaiset tekevät nenän edessäsi käteiskaupan tarjoten reilusti yli pyyntihinnan ja jäät nuolemaan näppejäsi. 

Entäpä tuo nuori latinomies sitten. Hän on selvästi ostanut unelmiensa auton. Hänen hymynsä on leveä ja suupielensä ovat kohonneet kattoon asti. Paitsi ettei hänen autossaan ole kattoa. Unelma-autonsa näyttäisi olevan avo-Mustang. Työmatkansa näyttäisi taittuvan iloisissa merkeissä.


Varjostavat seikat


Mutta sitten näen liikenteessä heitäkin, joiden ilmeistä paistavat huolet ja murheellisuus. Mitkä mahtavat olla ne piilaaksolaiset tekijät, jotka painavat mieltä matalaksi?  

Piilaaksossa useiden oleskelua leimaa tietty väliaikaisuus tai määräaikaisuus. Jotkut ovat tulleet tietyn kestoiselle työkomennukselle. Myös viisumikuviot muistuttavat tänne muuttaneita ainakin alkuaikoina, että kyseessä on vain määräaikainen lupa olla maassa. Joillakin häämöttää kalenterissa jo viisuminsa päättymispäivä. Jos uutta viisumia ei heru, tai se ei tipahda syliin ajallaan, on maasta poistuminen pakollista. On jätettävä taakse nykyinen työpaikka ja kaikki tämä, tykkäsi tai ei. Joillakin kenties Green Card -prosessi on venynyt ja tämä tuo oman tuskansa. Odottavan aika on pitkä ja tulevaisuuden suunnitelmista täytyy löytyä versiot A, B ja C. Laittomasti maassa olevien tilanne on toki sitten jo oma lukunsa. Heidän onnellisuuteen ja onnettomuuteen vaikuttavia tekijöitä en lähde tässä postauksessa ruotimaan. 

Nuorillehan väliaikaisuus voi olla vielä seikkailua. Elämänjanoa, eikä asettumisesta aloilleen tarvitse ottaa niskalenkkiä. Perheellisille väliaikaisuus voi olla raastavaakin. Missä on koti? Mikä tuntuu kodille, jos tiedossa on, että täällä vietetään vain vuosi tai kaksi? Lisäksi kaikkihan eivät ole syystä tai toisesta muuttaneet Piilaaksoon perheinä, vaan osa perheestä on jäänyt omaan kotimaahansa. Pitkät välimatkat ja aikaerot rakkaimpiin tuovat ikävää kuilua. 

Lähes kaikkien hartioita täällä painaa myös paikallisten asumiskustannusten jatkuva nousu. Jotkut joutuvat tekemään kahta tai kolmea työtä kyetäkseen maksamaan vuokransa. Tällöin yhteinen aika perheen kanssa jää vähäiseksi. Jotkut taas joutuvat muuttamaan vuoden välein, jos ja kun rahat eivät riitä vuotuiseen vuokrankorotukseen. Muutto ei täällä ole pelkkä muutto. Edullisemmat vuokra-asunnot ovat tyypillisesti aina vain kauempana laaksosta, mikä tietää monille työmatkan pidentymistä. Lisää ruuhkissa ajamista tai junassa istumista. Lapsiperheille muutto tuo usein mukanaan myös lasten koulun vaihtumisen ja tätä myötä kaveripiirin muuttumisen. 

Mutta katsopas tuota aasialaismiestä! Hänhän on onnensa kukkuloilla. Hän lepertelee takapenkillä touhuavalle tyttärelleen. Lepertely vaikuttaa miehen ajotyyliinkin. Vauhtinsa on mateleva, aivan liian mateleva piilaaksolaiseen iltapäiväruuhkaan. Harmi kyllä, hän ei myöskään näytä seuraavan liikenteen kulkua tarkasti. Ohitan hänet ensimmäisen tilaisuuden tullen, sillä minä haluan kotiin vielä tämän päivän aikana!
Matkalla töistä kotiin, matelua. Niin matelua, että ehti kuvankin takana olevasta jonosta ottamaan.

Tällaisia ajatuksia ratin takaa. Huomenna koittaa jälleen arki ja maanantai ja työmatkani taitaa taittua taas ihmisten kuvitteellisia elämäntilanteita pohtien. Ihan kivaa ajanvietettä stop and go -liikenteeseen. Nyt on aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!