torstai 28. maaliskuuta 2019

Vähän uudenlainen road trip näköpiirissä

Viime viikkoni oli työmääriltään aika järkyttävä. Olin järjestämässä isoa tapahtumaa ja sain viikonlopunkin paiskia yli 10-tuntista työpäivää. Muutamia hullunmyllytilanteitakin viikko piti sisällään, huh huh. Kun sitten aamuyön tunteina stressin ja paineen alla valvoin, niin mietin onko tässä työn määrässä taas mitään järkeä. Raataa taas kerran elämässään niin, että yöunetkin katoavat. Onneksi heti tällä viikolla oli kuitenkin luvassa rauhallisempi viikko. Jo sen tiedostaminen helpotti. Lisäksi kalenterissa siintävä road trip auttoi jaksamaan. Näillä ajatuksilla sain vaakakupin taas kallistumaan positiiviselle puolelleen. 

Olemme siis muutaman viikon päästä aikeissa tehdä road tripin, ja vähän uudenlaisen sellaisen, joten siitä kerron teille tällä kertaa.


Valmistautuminen aloitettu


Ennakkovalmistautumiset reissua varten on aloitettu pikku hiljaa ja ajoissa, ettei jäisi viime tippaan. Matkaa tullaan tekemään taas mailikaupalla, tällä kertaa 3 000 mailia eli yli 4 800 kilometriä. Tämä ei vielä pidä sisällään sattumanvaraisia ex tempore -mutkia. Matka on tarkoitus taittaa kymmenessä päivässä, joskin yhtenä päivänä pysymme samassa kohteessa, joten keskimääräinen ajo jokaiselle ajopäivälle on yli 530 km. Nämä mailimäärät huomioiden automme onkin käynyt juuri huollossa, öljyt on vaihdettu ja pyyhkijänsulatkin uusittu. Lisäksi huollossa tuli ilmi, että renkaat olivatkin yllättäen jo melko kulahtaneet, joten hankimme uudet renkaat. Uudet kumit ovat sellaista offroad-kamaa, että pitäisi kestää vähän maastoajoakin. Tästä myöhemmin postauksessa lisää. 

Kun ukkokulta laittoi koko matkareittimme Google Mapsiin, antoi se ajoajaksi 50 tuntia. Ja tämä aika siis ilman ruuhkia. Heh, kyllähän siinä taas vähän istumalihaksia kysytään. Mutta eipä tässä olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten tiedossa on mitä tuleman pitää. Autoon on syytä varata kunnolla juotavaa ja pikku purtavaa myös.


Uusi reissukokoonpano ja uusi osavaltio


Reissustamme tulee vähän uudenlainen, sillä lähdemme tällä kertaa road tripille Piilaaksossa asuvan perheen kanssa. Teimme reittisuunnitelman yhdessä jo tammikuussa. Tietyssä vaiheessa reittiä tiemme eroavat muutamaksi päiväksi, sillä he koluavat paikkoja mm. Grand Canyonilla, missä me olemme jo käyneet. Me jatkamme matkaamme aina New Mexicon osavaltion puolelle, mikä on meille ukkokullan kanssa uusi tuttavuus. Road tripin loppupäässä palaamme tämän perheen kanssa kuitenkin taas yhteiseen majapaikkaan ja matkaamme sitten samassa aikataulussa takaisin Piilaaksoon. 
New Mexicon osavaltio USA:n kartalla. Me sijaitsemme tuolla sinisessä pisteessä kartan vasemmassa laidassa. Kartta Google Maps.


 Teema


Ensimmäistä kertaa meillä on road tripillämme myös teema. Vitsistä kai se ensin lähti, mutta lopulta päätimme sen sitten viedä toteutukseen asti. Road tripimme teemana on majoittua pääosin vain ja ainoastaan Motel 6 - tai toiseen edulliseen Super 8 -ketjun motelleihin. Tällä perheellä on mukanaan koira ja tämäkin siis toi omat kuvionsa löytää majoituksia reittimme varrelta. Monet motellit sallivat lemmikit ja tämä oli yksi syy, joka johti lopullisiin majoitusvalintoihimme. Toisekseen, road tripillä kun ollaan, ei itse majoituspaikkakunnilla välttämättä useinkaan ole juuri nähtävää. Näkemisen arvoiset paikat ja mielenkiinnon kohteet kolutaan päivällä. Niinpä road tripin majapaikkoihin saavutaan usein myöhään illalla, siellä käydään vain nukkumassa ja peseytymässä ja aamuvarhain matkaa jatketaan. Varustelutasona sänky ja suihku ovat siis riittävät. Toki katsoimme, ettemme nyt aivan ala-arvoisiin murjuihin tehneet majoitusvarauksia ja hei, joissakin motelleissahan on jopa uima-allaskin! Me kaikki otamme siis tämän road tripin teemamme lähinnä hauskana seikkailuna ja retkemme lisämausteena. 


Uudenlaisia majapaikkoja


Parin yön kohdalla teemme kuitenkin teemastamme mielenkiintoisen poikkeuksen. Yhden yön tulemme majoittumaan tiipiissä, intiaaniteltassa, erittäin pienessä kylässä. Toisena yönä tulemme kokeilemaan glampingia. Glamping tulee sanoista glamorous camping eli kyseessä on ns. luksustelttailua. Telttailua luksusmaisesti varustelluissa teltoissa keskellä erämaata tähtitaivaan alla. Jes! Näitä kahta kohdetta odotan erityisen paljon, sillä aikaisempaa kokemusta vastaavanlaisista ei ole. Pitänee vain varoa aamutuimaan, kun herätessään laskee jalkansa teltan lattialle, ettei satu tallaamaan skorpionin tai käärmeen päälle... (Vai olenkohan vain katsonut liikaa Indiana Jones -elokuvia? No, onhan se erämaassa mahdollista tämäkin.) 


Revanssi Kuolemanlaaksosta


Tällä reissulla aiomme myös ns. uhmata kohtaloamme ja yrittää uudelleen päästä sille surullisenkuuluisalle nähtävyydelle Kuolemanlaaksossa. Uusille lukijoille tiedoksi, että surullisenkuuluisuus juontuu siitä, että viimeksi ollessamme vuonna 2015 road tripillä Kuolemanlaaksossa, jäimme autollamme kokonaiseksi päiväksi mutaan kiinni! Silloin ei naurattanut. Tapauksesta voi käydä lukemassa täältä.

Niin, Kuolemanlaaksonhan pitäisi olla aavikkoa ja erämaata, yksi maailman kuumimmista ja kuivimmista alueista, mutta tuolloin, kas kummaa, erämaasta löytyi muutama petollinen mutakuoppa, joista yksi sitten imaisi meidät syövereihinsä. 

Noh, arvatkaapas missä jamassa Kuolemanlaakson maisemat tällä hetkellä makaavat? Siellähän siis tulvii! Yhdysvaltain länsirannikko on saanut tänä talvena ja keväänä niin paljon sateita, että jopa erämaassakin on tulvia. Tässä on maaliskuun puolivälissä otettuja kuvia Kuolemanlaaksosta: 




Kuolemanlaaksoon on tulvien mukana muodostunut 16 kilometrin mittainen järvi! Tämä on Kuolemanlaaksossa erittäin harvinaista. Kaksi yllä olevaa kuvaa ovat Elliot McGuckenin ottamia noin 10 päivää sitten. Kuvalähde ja artikkeli Kuolemanlaakson tulvista löytyvät täältä

Kuvat nähtyämme meidän on siis vielä syytä selvittää lähempänä reissuamme, vaikuttavatko nämä tulvat myös omiin tuleviin ajoreitteihimme. Pitääkö ottaa kiertotie vai ehtiikö 16 kilometrin mittainen järvi kuivahtaa ennen omaa matkaamme? Tämä oli siis yksi lisäsyy offroad-renkaiden hankintaan. Ja tällä kertaa mukaan pakataan myös hinausköyttä, pieni lapio ja hanskat. Vahingosta on siis viisastuttu. Mutaosuuksia voi nimittäin jälleen kerran olla kohdallamme luvassa...

Ensikosketusta tulviin ja vesiesteiden ylittämiseen saimmekin muuten jo Big Sur -viikonloppuna
Mittatikun mukaan veden syvyyden pitäisi olla alle yhden feetin (30 cm), mutta vettä oli huomattavasti enemmän. Autoseurue, joka jätti tieosuuden ylittämättä, kertoi meille mittatikun hämäävän. 

Big Surissa rannalle vievä tie oli joutunut tulvaveden alle ja ylitimme tämän vedenpeittämän tieosuuden sekä meno- että paluumatkalla. Onneksi nykyisessä autossamme on edellistä korkeampi maavara ja neliveto, totta kai! Ilman näitä ominaisuuksia en olisi tuohonkaan vedenylitykseen lähtenyt.

Pitäkäätten siis peukkuja, ettemme jää taas muutaman viikon päästä jumiin Kuolemanlaaksoon! Mikäli blogini hiljenee, tiedätte missä olen. Kovasti kyllä jo reissua odotan ja tässähän aivan matkakuumekin nousi tätä kirjoittaessa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

torstai 14. maaliskuuta 2019

Näissä minulla on vielä opittavaa amerikkalaisessa työpaikassani

Viime viikolla minulla tuli täyteen vuosi työskentelyä ensimmäisessä työpaikassani Piilaaksossa. Uskomatonta! Aika on hujahtanut kuin siivillä! Nyt onkin oiva hetki ottaa taas pohdinnan alle työelämässäni eteen tulleita asioita ja tapoja, jotka minua ovat hiukan hämmentäneetkin. Minulla on vielä hyvinkin oppimista oman amerikkalaisen työpaikkani tavoille. Ja ei, nämä tavat eivät varmastikaan päde kaikkiin amerikkalaisiin tai piilaaksolaisiin työpaikkoihin, mutta ovat arkipäivää minun työpaikallani.

Kysynkin johdattelevasti alkuun: Kuinka monta kertaa sinua on halattu työpaikallasi? Kuinka monta kertaa pomosi on halannut sinua?


Halailukultttuuri


Olen nyt siis ollut vuoden töissä ja minua on halattu työpaikallani jo ainakin 40 kertaa. Siis ainakin! Jos olen jäämässä lomalle, minua halataan. Kun palaan lomalta, minua halataan. Kun pomo lähtee lomalle, halaamme. Pomon palatessa lomalta halaamme. Jos palaan sairastamisen jälkeen töihin, minua halataan. Jos menemme yhdessä joululounaalle, tavatessamme halaamme. Tämä tapahtuu niin kollegani kuin molempien pomojenikin taholta. Kaikki halaavat. Suomalaisten rillien läpi katsottuna melko outoa touhua, eikö totta? Tulla nyt noin usein "iholle". Olenkin väistämättä verrannut tätä tapaa suomalaisten työpaikkojeni tapoihin. Vaikka viimeisimmässä työpaikassani muutamat työkavereistani olivat tosi läheisiäkin, niin ei meillä silti ollut tapana halata esimerkiksi joka kerta ennen lomia ja niiden jälkeen.

Myös samana päivänä, kun minulla tuli vuosi työpaikassani täyteen, sattui hauska tilanne. Jouduin sattuman sanelemana ottamaan yhteyttä 11,5 kk tauon jälkeen edeltäjääni. Häneen, joka muutti sinne Arizonaan. Eräs harvoin käytettävä järjestelmä töissä nimittäin vaati yllättäen tunnistautumiskoodia ja järjestelmän yhteystiedoissa oli yhä edellisen työntekijän puhelinnumero. Niinpä hän sai tämän koodin. Vuosipäiväni kunniaksi sain siis kysellä koodia Arizonasta. Tätäkin saimme nauraa pomoni kanssa, kun kerroin sattumasta, että olen työskennellyt tasan vuoden hänen alaisuudessaan. Kaiken kukkuraksi meillä oli ollut pitkään kinkkinen pähkinä purtavana ja sain kuin sainkin sen ratkaistua juuri vuosipäivänäni. No mihin tämä kaikki sitten johti? Halaukseenpa tietenkin. En tiedä, johtuiko pomoni halaus enemmän vuosipäivästä vaiko tämän ongelman ratkaisemisesta itsenäisesti. Joka tapauksessa tämänkin työpäivän päätteeksi pomoni siis kiitti, antoi tunnustusta hyvin tehdystä työstä ja halasi minua! Ei muuten ole tapahtunut minulle ihan joka viikko Suomessa vastaavaa. Eikä ihan joka kuukausikaan. Eikä vuosi.

Minun työpaikallani siis halataan tai halaillaan todella ahkerasti. Sanalla halailu viittaan siihen, että monesti nämä halaukset ovat puristusvoimaltaan varsin kevyitä. Kädet kiedotaan kyllä toisen ympärille, mutta toisinaan ele on melkeinpä kuin sipaisu. Halatessani takaisin sainkin nopeasti huomata, että joudun tekemään hienosäätöä omien halausteni puristusvoiman suhteen. 

Olenkin leikitellyt mielessäni eräänlaisella halausmittaristolla. Jos halausten voimakkuusasteikko olisi 5-portainen, missä voimakkuudeltaan viisi oleva halaus olisi puristusvoimaltaan vahvin ja voimakkuudeltaan yksi heikoin. Nyt huomaan, että Suomessa olen käyttänyt lähinnä halausten voimakkuuksia 4 ja 5. Joskus harvoin vahvuutta 3. Ja heh, nämä vahvuudet juurikin siitä syystä, ettei perisuomalaisella ole tapana halailla ihan ketä tahansa. Oma tila ja reviirihän se olla pitää ja toisen iholle ei suotta tulla! Ja sitten taas, kun perisuomalainen halaa, niin sitten halataan kans kunnolla. Niin, että tuntuu! Täällä minun onkin pitänyt töissäni opetella myös halausasteikon vahvuudet 1 ja 2. Ja koska omistajarouva on jo niin kovin iäkäs ja omalla tavallaan hauras, ovat halaukset hänen kanssaan erityisen pehmoisia. Lihasmuistissani tuppaavat kuitenkin olemaan nuo vahvemmat, suomalaisittain annetut halaukset, joten tässä vielä hiukan haeskellaan keveämpiä otteita. Heh, kaikkea sitä on joutunutkin lyhyellä Amerikan työurallaan miettimään ja opettelemaan. Halaamaan usein ja pohtimaan halauksensa voimakkuutta.
Olen saanut työpaikallani tähän mennessä tosi usein myös kukkia. Jopa yksi asiakas toi minulle ruusun kiitoksena erään tapahtuman jälkeen. Nämä kaunottaret tosin on kuvattu ihan luonnossa viime viikonloppuna.


Syntymäpäivien yllättävä korostaminen


Sitten olen ollut hämilläni niin pomojeni kuin kollegankin syntymäpäivien tuomasta hulabaloosta työpaikalla. Lasten synttärihumun ymmärrän täysin, mutta olen ollut yllättynyt miten iso numero aikuistenkin syntymäpäivistä täällä USA:ssa tehdään. Ja vaikkei kyseessä ole edes mitään tasavuosia. Noh, iäkkään omistajarouvan kohdalla synttäririehan kyllä ymmärrän, hänellähän on ikää jo kunnioitettavat 80 ja risat, mutta pomoni, joka täytti viime vuonna 50 ja joitain vuosia yli, kikatteli ja ilakoi kuin pikku tyttö syntymäpäivänsä ympärillä. Olin yllättynyt. Paitsi että syntymäpäivää korostetaan, päivään pitäisi ilmeisesti osata joka kerta valmistautua myös pienellä lahjalla. Viime vuoden puolella onnistuin pääsemään pälkähästä, sillä molempien pomojeni syntymäpäivät osuivat sunnuntaille, vapaapäiville. En siis tajunnut huomioida heidän syntymäpäiviään minkäänlaisella lahjalla tai muullakaan osoituksella. (Tosin toista syntymäpäivää en edes tiennyt etukäteen, vaan asia tuli ilmi seuraavana maanantaina, jolloin sitä juhlittiin töissä.) Onnittelin tietenkin molempia. Tänä vuonna minun pitää osata ryhdistäytyä ja varautua heidän syntymäpäiviinsä edes jollakin tapaa. Ja juuri nyt maaliskuussa kollegani täyttääkin vuosia eli tulikokeeni jo häämöttää. Hän on pitänyt merkkipäivästään pikku mekkalaa tammikuusta asti ja on kirjannut sen myös työpaikan seinäkalenteriin. Sitä ei siis sovi sivuuttaa. En tiedä vielä, minkälaista paraatia ja yllätystä tässä saan alkaa 65-vuotiaalle järjestämään. Noh, toivoni mukaan jokin pieni lahja riittänee, vaikkakaan en oikein tiedä, millaisissa hintaluokissa lahjojen pitäisi olla. Minulla on siis mahdollisuus mokata jälleen kerran hankkimalla liian vaatimaton syntymäpäivälahja, hah hah.


Joululahjoilla muistaminen


Lahjakulttuuri kukoistaa myös jouluna ja Thanksgiving-juhlan aikaan marraskuussa. Töissä kaikki muistivat toisiaan, ainakin minusta tuntui siltä. Sain pieniä lahjoja ja kortteja minäkin. Se mikä saamissani joulu- ja kiitospäiväkorteissa yllätti, oli niihin panostetut tekstit. Sekä pomoni että kollegani olivat raapustaneet aukaistavat kortit täyteen tekstiä. Sain mm. lukea,  kuinka iloisia olivat työkaveruudestaan kanssani, kuinka mahtavaa oli ollut, kun olin löytänyt kollegani tiedot lukuisten työpaikan hakijoiden joukosta, kuinka tyytyväisiä ovat olleet työpanokseeni jne. Kivaa helinäähän se toki oli! Mutta ei siis mitään lyhyttä ja ytimekästä Happy Holidays tai Merry Christmas, vaan pitkät luritukset kiitoksilla kuorrutettuina. Tämä nosti rimaani ensi joulun kortteja silmällä pitäen aika rutkasti!

Ja minä, minä tunari en tietenkään ollut osannut varautua näihin työpaikkani joululahjoihin ja muistamisiin yhtään! Viime joulun alla sain nahkani vielä pelastettua kertomalla, että tuon sitten tuliaisia joululomaltani Suomesta. Niin kuin toinkin. Annoin kaikille oman pikku pussukkansa, joka sisälsi jotakin poroaiheista sekä suklaata, koska tiedän kaikkien töissä suorastaan rakastavan suklaata. Myös yksi asiakas toi minulle 25 dollarin lahjakortin paikalliseen suklaapuotiketjuun ja toinen asiakas kukkia. Yksi kiikutti itse leipomiaan herkullisia keksejä. Ai että!

No, tämähän onkin maa, jossa saatetaan antaa joulun alla pikku paketteja tai lahjakortteja niin tutulle postinkantajalle kuin omalle kampaajallekin. Ja esimerkiksi oma akupunktiohoitajani antoi minulle jouluna lahjakortin Starbucksiin ja minä tonttu en tietenkään antanut mitään hänelle. Tänä vuonna minun on todellakin syytä parantaa tapojani tässä muistamis- ja kiittämiskulttuurissa. Maassa maan tavalla. Niin, ja varmaan ryhdyttävä miettimään niitä pitkiä joulukorttitekstejä viimeistään kesäkuussa!
Tämän kuvan myötä palaan vielä viime postaukseeni. Kuva on otettu viime sunnuntaina, joten paistoi se aurinko sitten lopulta bigsurilaiseen risukasaankin. :-)


Tähän päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Pikakuulumiset Big Surista

Täällä me nyt sitten olemme, Big Surissa, Kalifornian rannikolla. Big Sur sijaitsee noin kahden tunnin ajomatkan päässä Piilaaksosta. Se, että olemme täällä viikonloppureissussa on seurausta eräästä viime syksyn illanvietosta. Piilaaksossa asuva ystävämme totesi tuolloin, ettei hän ole koskaan käynyt Big Surissa ja haluaisi siellä vierailla. No, ei muuta kuin tuumasta toimeen! Varasimme mökkimajoituksen meille kolmelle siltä istumalta. Syynäsimme kalenteria ja lukitimme viikonlopun, joka olisi hiukan ennen sesongin alkua. Kuumimman turistisesongin aikaan majoitukset nimittäin maksavat täällä aika paljon! Tuolloin useita kuukausia etukäteen varatessamme saimme mukavan mökkimajoituksen vielä ihan sopuhintaan. Samoin ajattelimme, että reissu ajoittuisi maaliskuulle, jolloin Kalifornian kevät olisi jo pitkällä, ilmat suotuisat ja aurinkoiset. Tämä oli meidän alkuperäinen suunnitelmamme, mutta kuinkas tämä kuvio lopulta toteutuikaan...
Eilen vielä paistoi aurinko.


Ei ole mennyt ihan niin kuin Strömsössä


Ensinnäkin, majoituksen varaushetkestä viikkoja myöhemmin ystävämme huomasi, että reissumme osuisi samalle viikolle, kun hänen Suomessa olevalla perheellään olisi hiihtolomaviikko. Lomaviikon vietto perheen kanssa ajoi luonnollisesti edelle ja niinpä ystävämme perui oman lähtönsä Big Suriin. Reissumme alkuperäinen syy ikäänkuin vesittyi. Majoituksesta ei saanut enää rahoja takaisin, joten päätimme lähteä reissuun ukkokullan kanssa kaksin. Mikäpä siinä, pieni irtiotto arjesta ja varsinkin, kun kaksi seuraavaa viikonloppua minulla menevät työn merkeissä.

Toisekseen, sää on ollut nyt muuta kuin aurinkoinen. Koko alkuvuosi on ollut Kaliforniassa poikkeuksellisen sateista ja sateet ovat jatkuneet maaliskuulle saakka. On ollut myös harvinaisen kylmää ollakseen kalifornialainen maaliskuu. Eilen perjantaina tänne ajellessamme aurinko vielä paistoi, mutta juuri tällä hetkellä sataa kaatamalla vettä ja pitelemme sadetta mökissämme. Onneksi lämmitys pelaa ja tuli otettua tietokonekin mukaan (juurikin sateen varalle). Tässä on hyvää aikaa naputella tätä postausta.
Mökkitunnelmaa.

Kolmanneksi, viikonlopun aktiviteetteihin piti kuulua myös haikkaamista Big Surin upeissa maisemissa. Lähdimme tänään aamusta pitkähkölle haikille, mutta puolipoudan muuttuessa sateeksi käännyimme takaisin. Reilut kuusi kilometriä tuli tepasteltua, mutta onneksi jätimme haikin kesken. Hetkeä myöhemmin sade nimittäin yltyi kaatosateeksi, eikä jyrkkä polku olisi välttämättä ollut enää turvallinen.
Haikkipolun alkupäässä varoiteltiin saapumisesta maastopaloalueelle. 
Haikkimaisemia ja lähestyviä sadepilviä. Kuvan oikeassa reunassa sateiden aiheuttama maanvyörymä.

Parkkipaikalla törmäsimme yksinäiseen kalkkunaan. Säikähdin toden teolla, kun se lähtikin yhtäkkiä juoksemaan minua kohti. Huusin sille pot-pot, jolloin se vastasi minulle ja teki juoksussaan onneksi äkkikäännöksen. 

Olin myös haaveillut tämän päivän lounaaksi yhtä tiettyä tonnikalavoileipää. Söin sitä joskus pari vuotta sitten täällä eräässä ravintolassa ja se oli mielestäni paras tonnikalavoileipä ikinä. Tarkistin oikein etukäteen netistä tämän ravintolan ruokalistan ja siellähän se sama leipä vielä listoilla keikkui. Noh, kun menimme kyseiseen ravintolaan lounaalle, olivat ruokalistat menneet uusiksi ja tonnikalaleipä poistettu valikoimasta. Jäin siis ilman haaveilemaani herkkuleipää. Ettei nyt sitten oikein tämäkään kuvio onnistunut, heh.

Lisäksi reissun tähänastisena saldona on myös yksi lohjennut hammas. Ukkokullalla on Piilaaksossa luvassa siis hammaslääkärireissu. Että mitäköhän tämän reissun aikana vielä ehtii tapahtua? Noh, nyt minä ryhdyn päiväunille. Säätiedon mukaan sateen pitäisi loppua parin tunnin päästä ja tarkoituksenamme olisi mennä kokeilemaan yhtä merenrannassa olevaa haikkipolkua. Auringonpilkahduksiakin pitäisi olla luvassa. Saapa nähdä alkaako päivä paistamaan risukasaan. Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Muille matkaajille tiedoksi, että kuuluisa rantareitti Highway 1 oli jälleen poikki Big Surin eteläpuolelta. Se kuitenkin aukaistiin autoliikenteelle juuri eilen. 

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Kun fidžiläinen rentoilu otti suomalaista kupoliin

Fidžillä on yleisessä käytössä termi Fiji Time, mikä tarkoittaa rentoa "no hurries, no worries"- eli ei kiireitä, ei huolia -elämäntyyliä. Moni paikallinen siitä meille mainitsikin ja eräässä puodissa oli jopa myynnissä alla olevan kuvan mukaisia kelloja:
Fiji Time. Tämän kellon mukaan fidžiläiset ilmeisesti elävät.

Kuumassa ja kosteassa tropiikissa kuten myös lomamoodissa tuollainen rentoilu on useimmiten ihan poikaa, mutta auta varjele, kun yritin järjestää ukkokullalleni syntymäpäiväyllätystä reissussamme Fidžillä. Eihän siitä tahtonut tulla yhtikäs mitään. Antakaas, kun kerron. Tämä on tarina siitä, kun suomalainen jämptiys ja sopimuksissa pitäytyminen ottavat törmäyskurssia fidžiläisen rentouden kanssa: 

Ukkokulta täytti siis reissumme aikana pyöreitä. Olin sopinut hyvissä ajoin senhetkisen hotellimme hovimestarin kanssa, että ukkokullalle tuotaisiin synttäriyllätys heti aamupalalla. Tämä kaikki sopiminen piti tietenkin hoitaa ukkokullalta salassa. Tiedossa oli, että kyseinen hovimestari ei olisi tuon aamupalan aikaan töissä, joten varmistin vielä asian toiseenkin kertaan. Yllätys luvattiin. No, synttäriaamun aamupalahetki koitti ja mitä tapahtui? Ei mitään! Yllätystä ei näkynyt, ei kuulunut. Olin vähän hermona, sillä hyvin suunnittelemani juttu, tai sellaisessa käsityksessä minä elin, oli mennyt nyt täysin mönkään. 

Tässä vaiheessa varmaan ukkokultakin ihmetteli, että mistäköhän se rouvalla taas kenkä puristaa. Lomaillaan paratiisimaisissa olosuhteissa, mutta silti aamupalan jälkeen rouva näyttää vähemmän tyytyväiselle. Niin, en tietenkään voinut heti paljastaa, että hänelle suunniteltu yllätys ei toteutunutkaan, sillä tottahan minun täytyi yrittää järjestää yllätystä päivän aikana uudelleen. Ja uudelleen...

Uusi yritys


Kohta aamupalan jälkeen meidän oli aika vaihtaa saarta ja majoitusta. Luvassa oli matkustamista niin bussissa kuin lautallakin. Kun pääsimme uudelle saarelle ja olimme saaneet majoituksen, olikin jo aika nauttia myöhäinen lounas. Kun eräässä vaiheessa lounasta ukkokulta poistui pöydästä, vinkkasin nopeasti tarjoilijan paikalle ja kerroin ukkokullan syntymäpäivästä. Sovimme, että lounaan päätteeksi päivänsankarille tulee yllätys. No, mitä tapahtui? Ei mitään! Yritin vielä pitkittää lounasta venyen pöydässä, vaikka lounas oli jo nautittu, mutta ei. Tarjoilijalla oli katsokaas päättynyt juuri työvuoro. Kyllä minulla alkoi sappi kiehumaan! Tässä vaiheessa huomautettakoon, että molemmat, niin hovimestari kuin tämä uuden saaren tarjoilijakin onnittelivat kyllä ukkokultaa, jolloin ukkokulta tietenkin ihmetteli mistä he tiesivät hänen synttärinsä... Nii-in. Mutta siis ei. Toisellakaan kerralla syntymäpäiväyllätystä ei saatu aikaiseksi. 
Seesteinen maisema vähän madaltamaan verenpaineita tässä kohtaa tarinaa. Rakastan näitä kuvan värejä ja siksipä ei todellakaan mennyt koko loma pilalle, vaikka tätä pientä episodia synttäripäivänä esiintyikin. :-)

Kolmas kerta 


Nyt ainoa saumani saada yllätys järjestymään oli illallinen. Tässä vaiheessa syntymäpäivävuorokauden tunnit alkoivat olla vähissä ja meikäläisen otsasuoni pikkaisen pinkeänä tilanteesta. Saako täällä samperin tropiikissa yhtä vaivaista yllätystä järjestymään vai ei? Lopulta illallispöydässä toistui sama kuvio. Kun ukkokulta poistui alkupalan jälkeen hetkeksi pöydästä, huikkasin äkkiä tarjoilijan paikalle ja toivoin yllätystä. Ja tällä kertaa, yllätys lopultakin onnistui! Ukkokulta sai pienen synttärikakun, kynttilän ja vieläpä onnentoivotukset suklaakastikkeella lautaselle kirjoitettuna. Jee! Ja heh, en tiedä, yllättikö yllätys lopulta enemmän ukkokultaa, jolle se oli tarkoitettu, vaiko minua, joka yllätyin, että kappas, yllätys vihdoin ja viimein onnistui.

Voin kertoa, että tuon päivän aikana ehdin manata mokoman Fiji Timen jo alimpaan mahdolliseen paikkaan. Menohan oli kuin eräissä maissa konsanaan, mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Lopulta. En kuitenkaan varmasti ollut ensimmäinen, joka tuollaista syntymäpäiväyllätystä paikan päällä pyysi. Jokainen tarjoilijoista, ensimmäinen hovimestari mukaan lukien, nimittäin tyrkytti myös kitaraserenadia päivänsankarille. Mutta koska tiesin, ettei ukkokulta sellaisesta välittäisi, kerroin kakun ja kynttilän riittävän vallan mainiosti. Eli kyllä samperin tiukassa oli yllätyksen järjestäminen eteläisen pallonpuoliskon tropiikissa, mutta huh, loppu hyvin kaikki hyvin.


Jälkipuintia


Kun yllätys lopultakin sitten onnistui, pystyin kertomaan myös ukkokullalle aiemmin päivän aikana tunaroidut tapaukset. Avauduin synttäripäivän jälkeen somessakin tästä tapauksesta, jolloin yksi ystävistäni kertoi myös olleensa aikoinaan aika hermona fidžiläisten vähän turhankin rennosta elämäntyylistä. He olivat joutuneet odottamaan ennalta sovittua venematkaa useamman tunnin. Jämptiyteen tottuneelle suomalaiselle oli tuntien odotus käynyt vähän hermoille.

Meillä aikataulut Fidžillä pitivät ihme kyllä muutoin aika hyvin paikkansa, mitä nyt yksi ennalta sovittu ja jo maksettu lentokenttäkuljetus lauttasatamasta lentokentälle unohti lähtöpäivänä tulla kokonaan! Onneksi aikaa lennon lähtöön vielä oli ja ehdimme säätää varasuunnitelman. Erään ystävällisen lauttaterminaalityöntekijän avustamana pääsimme taksilla lentokentälle ilman lisämaksuja. Taksikuski sitten aikoi puida kustannukset tämän oharit tehneen kuljetusfirman kanssa. Fidžiläisten ystävällisyydestä ja auttavaisuudesta siis täydet kymmenen pistettä.


Loppukevennys


Sainpa vielä hyvät naurut kaverini kanssa tästä synttäreiden kakkuyllätyksestä. Kaverini kysyi, että eikö kakussa itsessään ollut mitään yllätystä. Esitin vastakysymyksen, että minkälaista yllätystä kaverini mahtoi nyt tarkoittaa. Yllätysten klassikkoa, kakun sisään kätkettyä rautasahaa tai viilaa vaiko kakusta ponnahtavaa puputyttöä? Hah hah. Noh, korkeintaan nukkekotikokoa olevat yllätykset olisivat mahtuneet kätkeytymään tuon pienen kakun sisään. 

Sellainen tarina oli se. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Jos siis suunnittelette synttärimatkaa Fidžille, niin kannattaa ehkä ottaa omat kakut mukaan! :-D