Epäonnen vuorokausi

Alunpitäen minun piti kirjoittaa hauskasta tapauksesta viime maanantailta. Toisin kuitenkin kävi. Nimittäin tuon maanantain jälkeen alkoikin sitten sattua ja tapahtua kaikenlaista sontaa. Ja kaikki yhden ainoan vuorokauden aikana. Ajattelin antaa paukkua blogiini ensin nämä epäonniset sattumukset, minkä jälkeen voinen palata niihin iloisempiin juttuihin. Jospa jäisi parempi mieli itsellekin.

Muutto!

Kun ukkokulta saapui tällä viikolla eräänä päivänä töistä kotiin, oli ovessamme odottamassa lappu taloyhtiöltä. "Tarjous" vuokrasopimuksen jatkamisesta. Sana tarjous sitaateissa siksi, että uusi vuokramme tulisi olemaan 10 % korkeampi! Piilaaksossa asuntojen kuukausivuokrista puhuttaessa on kyse tuhansista dollareista, joten 10 % korotus tietäisi asumiskustannuksiin satojen dollareiden korotusta kuukausitasolla ja tuhansien dollareiden korotusta vuodessa. Kyseessä ei siis ole mikään pieni raha. 

Tämä korotus tuli kyllä nyt vähän kuin pommi taivaalta. Kahtena edellisenä vuonna korotuksemme tässä samassa taloyhtiössä on ollut vakio 4 %. Se on vielä ollut nieltävissä. Kymmenen prosentin korotus ei ole! Varsinkin, kun asioiden hoidon taso on laskenut viime aikoina alaspäin kuin lehmänhäntä. Henkilökunta on vaihtunut tiuhaan, enkä ole vakuuttunut nykyisten managereiden ammattitaidosta. He mm. antoivat kasviplantaasimme ilmoittamatta eteenpäin toisille asukkaille, vaikka me maksamme siitä vuokraa joka ikinen kuukausi! Ei kuulemma ollut toimistossa tiedot ajantasalla, kenelle kyseinen plantaasipaikka kuuluu! Noh, tästä heidän mokasta selvittiin vielä vähäisillä vaurioilla: poisrevityillä istutuksilla ja jonkun muun istuttamilla herneillä meidän penkkiimme. 

Mutta kasviplantaasin eteenpäin luovuttamista huomattavasti pahempi moka sattui taloyhtiömme toimesta noin pari kuukautta sitten. Taloyhtiö hinautti ukkokullan auton taloyhtiön parkkipaikalta pois! Ja mielestämme täysin aiheetta, sillä auton rekisterikilvet oli ilmoitettu taloyhtiön toimistoon, samoin auton tuulilasissa on koko ajan roikkunut vaadittu taloyhtiökohtainen parkkilupa. Tuolloinkaan ei kuulemma toimiston arkistoista löytynyt tietoja, kenen auto oli kyseessä ja niinpä auto oli hinattu hevon jeeraan! Ukkokulta sen sitten kävi totta kai noutamassa ja joutui auton lunastuksen yhteydessä maksamaan hinausmaksun, pitkästi yli 400 euroa. Meidän mielestämme taloyhtiön olisi pitänyt korvata tämä aiheeton hinaus, mutta he eivät myönnä virhettään. Tietenkään. Kihisimme kiukkua molemmat ja jo silloin mietimme, että olisiko aika muuttaa. Noh, päätimme odottaa, josko uuden vuokrasopimuksen vuokra pysyisi maltillisena ja harkita sitten mahdollista jääntiä tai poismuuttoa uudestaan. Kymmenen prosentin korotusilmoituksen jälkeen tilanne on selvä. Haluamme löytää uuden kodin. 

Tuleva muutto nostatti minun stressitasoni taivaisiin. Aikaa uuden kodin löytämiseen on nimittäin reilu kuukausi ja siitä ajasta minä vietän 2,5 viikkoa Suomessa! Enpä arvannut, kun lentoja Suomeen varasin! Tarjontaahan täällä kodeista kyllä löytyy, mutta mistä, minkälaista ja millaisella hinta-laatusuhteella, se voikin olla eri juttu. Kyllä se valtava ja aikaavievä urakka on.

Mutta palataanpas sitten tämän epäonnisen vuorokauden tapahtumiin. Ensin siis jysähti tietoomme nykyisen asuntomme huima vuokrankorotus ja teimme siltä istumalta päätöksen muutosta. Seuraavana aamuna paljastui uusi murheenkryyni:

Ilkivaltaa autolle

Varhain seuraavana aamuna ukkokulta sai huomata, että hänen autostaan oli lyöty ikkuna sisään! Autosta ei oltu varastettu mitään, koska emmehän siellä mitään koskaan säilytäkään. Kyseessä oli siis pelkkä ilkivallanteko. Kivana lisämausteena Piilaaksossa on ollut tällä viikolla jokin ihmeellinen takatalvi sateineen. Eihän täällä siis sada ikinä enää toukokuussa! Niinpä auton rikkinäinen lasi ja lähestyvä saderintama olivat oikein "mukava" yhdistelmä. No ei muuta kuin ilmoitus poliisille, selvittelemään asiaa vakuutusyhtiön kanssa ja auto pikimmiten korjaamolle. Vaikka tästäkin mokomasta nyt rahalla lopulta selvittiin, niin silti se, että joku on kajonnut omaisuuteesi, tuntuu tosi inhottavalle. 

Kun ukkokulta alkoi saamaan autoasiaa aamupäivän aikana kuntoon, lähdin käymään itse pikaisesti lounaalla. Minulla olisi nimittäin vielä koitos edessä iltapäivällä ennen töihin menoa. Lounaalle kävellessäni käsilaukustani murtui olkahihnan pidike ja laukku lätsähti märkään asfalttiin. Kiitos näiden harvinaisten vesisateiden sain noukkia märän ja likaantuneen laukun kainalooni. Tämäkin vielä! Mutta sitten siihen koitokseen:

Työhaastattelu

Uuden kodin etsinnästä juontuva stressi oli siis valvottanut minua edellisen yön ja aamuvarhain paljastui autolle tehty ilkivalta. Siinäpä ne unihiekat katosivat silmistä lopullisesti. Iltapäivällä minulla oli luvassa työhaastattelu puhelimitse ja voin sanoa, etten ollut näistä käänteistä johtuen aivan parhaassa iskussani. Lisäksi stressasin etukäteen, että ollessani todella väsynyt, englantini alkaa välittömästi kangerrella. Se ei suinkaan olisi etu englanninkielisessä työhaastattelussa! 

Olin hakenut tätä uutta työpaikkaa vähän kokeillakseni kepillä jäätä ja pääsinkin yllättäen näin nopeasti haastatteluun. No, englannin puhuminen ei lopulta noussut kynnyskysymykseksi. Haastattelu voitiin nimittäin lopettaa melko lyhyeen, sillä ilmeni, että kyseisestä pestistä maksettaisiin huomattavasti kehnompaa palkkaa kuin nykyisestä työstäni. Kaiken kukkuraksi työpaikkailmoituksessa mainostetut työpaikkaedut eivät olleetkaan kyseisen työntekijän oikeuksia, koska kyseessä oli osa-aikatyö! Heräsi kysymys, miksi se pitkä lista työpaikkaan kuuluvia etuja piti sitten kyseiseen työpaikkailmoitukseen liittää! Noh, sehän nyt olisikin ollut jo ihme, jos tällaisen epäonnisen vuorokauden loppumetreillä olisi työhaastattelu päättynyt jotenkin onnellisesti. Ei päättynyt ja se on nyt menneen talven vesisateita se.

Onneksi loppuviikko on sujunut jo hiukan seesteisemmin, vaikkakaan stressi uuden kodin löytymisestä ei ole helpottanut. Varmaan tämäkin aika, jonka käytin blogipostaukseni kirjoittamiseen, olisi pitänyt käyttää nettisurffaamiseen ja kahlata vuokra-asuntomarkkinoita pää punaisena. Mutta liika on liikaa siinäkin. Tänään menemme kuitenkin jo katsastamaan yhtä vaihtoehtoa. Aivan täydellinen osuma ei tämäkään asunto olisi, mutta jostakinhan tämä urakka on aloitettava. 

Plantaasillamme on kesäkurpitsoissa jo upeat kukinnot. Nähtäväksi jää, ehdimmekö korjata näistä satoa ennen kuin muutamme pois.

Onnekasta viikonloppua kaikille! Eipä muuta kuin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Tietokoneellani on tällä hetkellä auki 11 eri välilehteä erilaisia vuokra-asuntosivustoja ja asuntoesittelyjä. Square feetit alkavat tursuta jo korvista! 

Kalifornialaisia ruokakeksintöjä

Meillä kävi tällä viikolla vieras Suomesta. Pikaisesti tosin, vain yhden yön ja grillailuillan verran. Vieraamme osti kauppareissulta Suomeen vietäväksi tuliaiseksi tiettyä ranch-salaatinkastiketta, jota olivat vaimonsa kanssa saaneet aikoinaan lahjaksi. Siitäpä muistuikin mieleeni, että totta tosiaan, ranch-salaatinkastikehan on Kaliforniassa keksitty. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Tässä postauksessa seitsemän kalifornialaista ruokakeksintöä. Tiesitkö jo näistä?

1. Ranch-salaatinkastike

Valkoinen ranch-salaatinkastike on kehitetty tarkemmin ottaen Etelä-Kalifornian Santa Barbarassa 1950-luvulla. Tuo maukas kastike on sekoitus piimää, hapankermaa, jugurttia, sipulia, valkosipulia ja mausteita. Tätä kastiketta on valittavissa salaattiannoksiin useimmissa, ellei jopa kaikissa kalifornialaisravintoloissa. Lisäksi yksi tyypillinen tapa on tarjota ranch-kastiketta dippikastikkeena buffalo wingsien ja selleritikkujen kanssa. Vaikken tänne muutettuamme tiennytkään kastikkeen olevan juurikin kalifornialaislähtöistä, niin olen hullaantunut tähän kastikkeeseen ihan täysin. Mielestäni se sopii hyvin monen suolaisen hiukopalan kaveriksi, namskis. Nykyään lempparini on tämä jugurttipainotteinen versio:

Tuon Suomi-vieraamme tuliaisostoksen myötä jäinkin miettimään, että kuinka yleinen salaatinkastikevaihtoehto ranch on esimerkiksi Suomessa? Tai muualla maailmassa? Kertokaahan, onko se levinnyt kuinka hyvin muidenkin maiden kansalaisten nautittavaksi! 

2. Cobb-salaatti

Cobb-salaatti on nykyään koko Yhdysvaltoihin levinnyt salaattiklassikko. Se on kehitelty 1930-luvulla Hollywoodin Brown Derby -nimisessä ravintolassa ja salaatin kerrotaan saaneen nimensä ravintoloitsijan mukaan. Kyseessä on melkoisen tuhti salaatti, sillä se sisältää jäävuorisalaatin lisäksi keitettyä kananmunaa, kanaa,  pekonia, avokadoa, sinihomejuustoa, tomaattia ja ruohosipulia. Päälle vielä luraus ranskalaista salaatinkastiketta. 

Tässä yksi versio Cobb-salaatista. Kana on vaihdettu kinkkusuikaleisiin ja hiukan on kevennykseksi yritetty ripotella vähän porkkanaraastettakin. Nälkä oli Kaisalla kova, mutta kyllä se tällä annoksella lähti! :-D

3. California Roll

Ehkä jo nimensäkin puolesta kaikkein tunnetuin tämän postauksen kalifornialaiskeksinnöistä on California Roll, sushirulla. Ja tätä tiedän varmuudella saavan Suomestakin. Kyseessä on siis japanilaisen ja kalifornialaisen keittiöiden fuusio: sushirulla, jonka sisällä on raputahnaa, avokadoa ja kurkkua. Oikeaoppinen Kalifornia-sushirulla kuuluu tehdä ns. inside out, eli merilevä jääkin perinteisistä sushirullista poiketen rullan sisään ja uloimpana rullassa on seesaminsiemenillä kuorrutettu riisi. California Roll on kehitetty jo 1960-luvulla Los Angelesissa ja sen tarkoituksena oli rohkaista kalifornialaisia aloittamaan sushin syöminen. Ja hyvin näyttää tämä matalan kynnyksen sushi tepsineenkin, sillä sushiravintoloita löytyy Kaliforniasta tänä päivänä aivan valtavat määrät!

California Roll. Kuva Flickr: Frank Farm.

4. Sourdough- eli hapanleipä

Sourdough-leivän sanotaan syntyneen jo vuosisatoja sitten, sillä se on ollut Kalifornian kultaryntäyksen aikaisten kullankaivajien suuressa suosiossa. Kullankaivajat toivat sen aikoinaan mukanaan San Franciscoon ja leipäjuuren tiedetään menestyvän parhaiten juuri San Franciscon ja sitä ympäröivän alueen ilmastossa. 

Mielestäni tämä hapanleipä jakaa mielipiteitä, siitä joko tykkää tai sitten ei. Aluksi tänne muutettuamme vierastin itsekin tuota makua, mutta nykyään se ihan ok. Voin sanoa jopa tykkääväni siitä. Sourdough-leipiä näkee usein varsinkin merenrantakaupungeissa isoina kaiverrettuina kuppeina, joihin sitten kaadetaan paikallista clam chowderia, paksua kermaista simpukkakeittoa. Suosittelen kokeilemaan! Samaista leipää tarjoillaan myös joissakin kalifornialaisissa ruokaravintoloissa ns. alkutervehdyksenä.

Clam chowderia hapanleipäkulhossa.

5. Cioppino

Kuulostaa italialaiselle, eikö totta? Ja kyllä, tämä on italialaisten maahanmuuttajien kehittämä pataruoka merenelävistä. San Franciscossa asuneet italialaiset kalastajat kehittelivät aikoinaan tämän herkun käytännössä päivittäisten merisaaliidensa jämistä, mitä milloinkin sattui pataan löytymään. Nykyään Cioppino valmistetaan esimerkiksi Dungeness-ravuista, katkaravuista, erilaisista simpukoista, mustekalasta sekä erilaisista valkoisista kalalajeista. Kalat ja äyriäiset haudutetaan punaviinikastikkeessa.

Lautasellinen Cioppino-pataa. Kuva täältä.

6. Rocky Road -jäätelö

Rocky Road -jäätelö kehitettiin jo vuonna 1929 Kalifornian Oaklandissa. Samaan aikaan tapahtui suuri Wall Streetin romahdus ja syntyi ns. Great Depression (suora suomennos: suuri masennus). Jäätelön kehittäjän kerrotaankin luvanneen tämän jäätelön tuovan iloa ja hymyn syöjiensä kasvoille. Rocky Road on suklaajäätelöä, jossa on pähkinä- ja vaahtokarkkipaloja ja sen tiedetään olevan ensimmäinen jäätelö, jossa oli tällaista pureskeltavaa tekstuuria. Alkuperäisen reseptin mukaan suklaajäätelöön ei kuulunut suklaahippuja.

7. Onnenkeksit tai ainakin niiden taittamiseen tarvittava masiina

Siitä kuulemma käydään edelleen keskustelua, missä varsinaiset onnenkeksit ideoitiin, mutta onnenkeksien valmistuksessa käytettävä laite on kehitetty Kaliforniassa. Berkeleyn yliopistosta valmistunut opiskelija kehitti Oaklandissa vuonna 1973 laitteen, joka taittoi onnenkeksit muotoonsa. Tämä laite mahdollisti onnenkeksien massatuotannon. 

Onnenkeksejä. Kuva täältä.

Ja hei, en tiedä olenko se vain minä, mutta jokainen näistä kalifornialaiskeksinnöistä hivelee ainakin minun makuhermojani. Onnenkeksikonetta en ole maistanut, onnenkeksejä kyllä. Kuinkas tuttuja nämä ruoat olivat sinulle? 

Nyt on aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa. 

PS. Postauksen faktatiedot perustuvat täältä löytyvään artikkeliin ja Wikipediaan. 

Road trip antaa — ja ottaa

No senhän tietää, että kun Korpela lähtee taas tien päälle, niin aivan kaikki ei mene ihan niin kuin Strömsössä. Tässä postauksessa pientä selontekoa road tripistämme sekä sattumuksia, joista ainakin osa olisi saanut jäädä vaikka kokonaan toteutumatta. Niin paljon kuin road trip matkustusmuotona antaakin, niin kyllä se näemmä sitten vähän ottaakin...

Aivan ensinnä kuitenkin road tripimme ns. strategiset mitat, jotta saatte käsityksen millaisesta reissusta nyt puhutaan:

Statistiikkaa

- 3 310 mailia = 5 327 km

- 54 ajotuntia
- 6 osavaltiota (alunperin 5)

- 10 reissupäivää, joista 9 ajopäiviä

- 2 autokuntaa
- mahtavana matkaseurana 4-henkinen perhe ja koira

Niin, kun näin jälkikäteen ajattelee, niin onhan se reilu 5 300 km aikamoinen matka. Jos minulta kysyttäisiin, lähtisinkö ajamaan Suomen viisi kertaa päästä päähän 10 päivän aikana, niin tuhahtaisin, että en todellakaan! Ja että älkää nyt minua sentään ihan NIIN hulluna pitäkö! Saattaisi siinä tulla Kärsämäen liikenneympyrä jo vähän liiankin tutuksi edestakaisin suhatessa. No, käytännössä tuollainen kilometrimäärä tuli kuitenkin nyt tällä reissulla 10 päivässä ajettua. 

Näppärimmät saattoivat kuitenkin noista yllä olevista luvuista pikaisesti laskea, että keskinopeutemme koko reissussa huiteli liki 100 km/h. Ja se on aivan totta. Varsinkin tuolla etelämpänä sijaitsevissa osavaltioissa nopeusrajoitukset olivat pitkillä pätkillä 70 mph (112 km/h) tai 75 mph (120 km/h). Ja kröhöm, saattoihan siinä ukkokullan kaasujalka painahtaa välillä hiukan raskaamminkin... Joten kyllä siinä maisemat vaihtuivat huomattavasti vilkkaammin kuin Suomen maanteillä, varsinkaan Suomen talvinopeusrajoituksilla. Ja kumma kyllä, kaikki tämä istuminen autossa ei edes ollut mitenkään tuskaisaa.

Auringonlasku ja 5-metrinen kaktus Arizonassa. Iltaseitsemältä lämpötila oli +36 C. Arizonan lisäksi muita osavaltioita reissussamme olivat Kalifornia, Nevada, Utah, New Mexico ja ekstrana mukaan tullut Teksas. Siitä postauksessa myöhemmin lisää.

Mutta sitten itse reissukuulumisiin. Ei-toivottuja tilanteita alkoi syntyä jo ennen matkaa ja ensimmäinen vastoinkäyminen olikin se kaikkein raastavin.

Alkuvaikeudet

Vain kuusi päivää ennen matkaa matkaseuraksemme lähtevän perheen koira sai mitä todennäköisimmin aivoinfarktin! Tämä halvaannutti koiraparan toista puolta, eikä koira pystynyt astumaan toiselle etutassulleen lainkaan. Pikaisesti lääkäriin, tutkimuksiin ja oireiden mukainen hoito päälle. Kuin ihmeen kaupalla koira kuitenkin kuntoutui tuon viikon aikana ja lääkäri antoi luvan lähteä reissuun. Tämä huolestuttava käänne oli siis vaarantaa koko perheen matkan, sillä kukapa nyt haluaisi jättää kovin sairasta ja huonokuntoista koiraa muiden hoteisiin. Noh, loppu hyvin, kaikki hyvin. Koira voi tälläkin hetkellä hyvin.

Toinen säikäyttävä tekijä oli ensimmäisen etappimme huono ilmanlaatu vain päivää tai paria ennen matkaa! Sattumoisin tulimme katsoneeksi ilmanlaatumittareita ja ensimmäisessä kohteessamme ilma oli luokiteltu erittäin vaaralliseksi. Ilmanlaatuindeksi oli käväissyt jopa arvossa 1 600, kun terveellisen ilmanlaadun kohdalla puhutaan siis maksimissaan arvosta 100. Noh, lopulta tämä osoittautui kuitenkin "vain" hiekkamyrskyksi, joka oli onneksi jo laantunut meidän saapuessa paikalle. Hengityssuojaimia, eikä reittimuutoksia tarvittu, huh.

Tällaisia sattumuksia siis jo ennen matkaa. Mitäs kaikkea tapahtuikaan sitten reissun aikana, siitä seuraavaksi:

Autovaurioita

Road tripin alkupätkä oli kovaa kyytiä autoillemme. Pääkohteemme Kuolemanlaaksossa oli Racetrack Playa, jonne siis ensimmäisellä Kuolemanlaakson matkallamme emme koskaan päässeet, koska muta. Nyt reitti valittiin vahingosta viisastuneina toisin, mutta ei sekään tie ollut todellakaan hyväkuntoista. Ajomatkaa, joka haarautui isommalta tieltä, yhteen suuntaan oli 27 mailia (n. 44 km) ja koko tuo pätkä oli pelkkää kuoppaista soraa, paikoin isoillakin kivenlohkareilla ryyditettyä. Palatessamme nähtävyydeltä sama 27 mailia soraa piti ajaa takaisin. Seurueen miehet pitivät ratteja kääntäessään aika kovaa vauhtia yllä, mutta parempi niin, sillä muutoin tuon pätkän ajaminen kahteen kertaan olisi oikeasti vienyt pienen ikuisuuden. No, "pieniä" vaurioitahan siinä sitten tuli. Toiselta perheeltä meni lopulta molemmat takaiskunvaimentimet sököksi ja he saivat yhden särön ikkunaan. Meillä puolestaan on tuulilasissamme kaksi uutta säröä odottamassa korjausta.  

Automme takaikkuna näytti tuon "rallin erikoiskokeen" jälkeen tältä. No, eipä ole meille ensimmäinen kerta, että on pesty autoa Las Vegasissa, jonne suuntasimme Kuolemanlaakson jälkeen.

Mutta tämä! Racetrack Playa. Tämän vuoksi sinne ajettiin. Katsomaan siis hiekkaa ja kiviä, kuten lapset totesivat. *huutonaurua*

Skimmattu luottokortti

Sitten noin puolessa välissä reissuamme ukkokulta sai pankiltamme yhteydenoton, että hänen luottokorttinsa oli mitä todennäköisimmin skimmattu. Uusi kortti tultaisiin postittamaan pikimiten. Skimmaus tapahtui ilmeisesti Las Vegasin huoltoasemalla tankkausautomaatilla. Pankin ripeän toiminnan vuoksi mitään suurta vahinkoa ei kuitenkaan ennättänyt onneksi tapahtua. Hämäräperäisiä ostoja ei kukaan ehtinyt vielä kortilla tekemään. Reissusta palattuamme uusi kortti odottikin jo postilaatikossa, mutta pientä kylmänhikeä otsalle toi tämäkin skimmauskäänne. 

Nähtävyys suljettu ja yks' kaks' ilman yösijaa

Reissun puolivälissä alkoi myös matka- ja reittisuunnitelmien säätäminen uusiksi. Olemme käyneet aiemmin Grand Canyonin eteläreunalla (South Rim) ja nyt oli tarkoitus vierailla pohjoisella puolella. Mutta kappas, ajaessamme pohjoisreunan näköalapaikkaa kohti tulikin vastaan kyltti: "North Rim is closed." Mitä ihmettä? Nopea googlaus (onneksi verkkoa juuri sillä hetkellä vielä oli) paljasti, että koko North Rim on talviaikaan suljettuna aina toukokuun puoliväliin asti. No eipä ollut meistä kenelläkään käynyt mielessäkään moinen! Ja kun ei se nyt enää kovin talviselle huhtikuun puolivälissäkään tuntunut, kun lämmintä oli jo noin 20 C. No, eipä siinä auttanut muukaan kuin tehdä U-käännös ja jatkaa suorempaa reittiä Arizonan Pageen.

Tämän yhden nähtävyyden jäädessä kokonaan pois matkaohjelmasta, saavuimme Pageen varhain iltapäivästä. Mikä oli hyvä! Matkalla Pageen nimittäin aloimme kaivelemaan majoitusvarauksemme tietoja ja kappas, olimme tehneet majoitusvarauksen väärille päiville! Tämä juontui siitä, että olimme varanneet alunperin kaksi yötä Pagesta, mutta kun löysimmekin sen glamping-majapaikan, siirsimme ensimmäisen yön varauksen sinne. Unohdimme tyystin peruuttaa Pagen ensimmäisen yön. Näin ollen motelli oli odottanut meitä saapuviksi jo päivää aikaisemmin kuin todellisuudessa tulimme ja koska emme tulleet, niin koko majoitusvaraus oli peruuntunut. Sakkomaksua tuli siitä ensimmäisestä yöstä. Lisäksi olimme siis ilman yösijaa. Toinen perhe oli hoitanut oman ensimmäisen yön peruutuksensa ajoissa ja heidän majoitusvarauksensa oli kunnossa.

Pagen ympäristössä sijaitsee lukuisia todella upeita nähtävyyksiä kuten Antelope Canyon, Monument Valley, Valley of Gods, Horseshoe Bend ja tuo Grand Canyonin North Rim. Kaupunki on siis todellakin turistien suosiossa ja meidänkin motelli oli varattu täyteen. Kaupungista olisi kyllä löytynyt vielä huone tai pari, mutta varsin isolla rahalla. Ei kiitos. Koska olimme ukkokullan kanssa nuo Pagen nähtävyydet jo nähneet aikaisemmalla reissullamme, päätimme lähteä ajamaan alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen New Mexicon osavaltion puolelle jo päivää aikaisemmin. Se oli meille uusi osavaltio tutkittavaksi, joten nyt sinne jäisi enemmän aikaakin. Seuraavalle päivälle meillä olisikin ollut hurjat mailimäärät ajettavana, joten ratkaisu lähteä huristelemaan noita maileja jo edeltävänä päivänä oli ihan hyvä. Tässä vaiheessa tiemme siis erkanivat toisen perheen kanssa, aivan kuten oli suunniteltukin, mutta nyt se vain tapahtui päivää aikaisemmin. Toinen perhe jäi Pageen ja me käänsimme auton nokan kohti New Mexicoa.

Pissatauko New Mexicossa ns. rest arealla. New Mexicon ja USA:n liput samassa tolpassa ja kalkkarokäärmevaroitus. 

Sokkona tehty majapaikan valinta toi sydämentykytyksiä

Edelleenkään seuraavaksi yöksi meillä ei ollut majoituspaikkaa. Söimme lounaan Pagessa ja tutkailimme karttaa New Mexicon puolelta. Gallup-niminen kaupunki, sehän kuulosti hauskalle! Ja sinne saapuisimme ehkä iltakuuden tai -seitsemän aikaan, joten ajoa ei tulisi liikaa. Mennään sinne! Varaus hoidettu ja ei muuta kuin tien päälle!

Nooh, nyt täytyy sanoa, että hiukan enemmän googlailua olisi ehkä kannattanut. Gallupin motellimme oli ensinnäkin melkoinen murju! Saimme vieläpä koko motellin perimmäisen huoneen ja auto piti jättää yöksi parkkiin pimeään kolkkaan. Liekö siinä olisi enää renkaitakaan aamulla jäljellä. Kaiken lisäksi ukkokulta luki netistä ollessamme Gallupissa iltapalalla (keskellä jotakin ihmeellistä varastoaluetta, kylläkin tosi maukasta välimerellistä ruokaa nauttien), että Gallup on rikollisuustilastojen kärjessä. Väkivaltarikoksia kaupungissa tehdään viisinkertainen määrä kansalliseen keskiarvoon verrattuna ja niinpä Gallup on koko New Mexicon väkivaltarikollisin kaupunki! Just. Valitsimme sitten sen. Noh, mitään ei onneksi sattunut ja aamulla kaupungista löytyi ihan kaunistakin katseltavaa. Ja ilman tätä ex tempore -mutkaa, meillä olisi jäänyt tämäkin John Waynen, Ronald Reaganin ja muiden kuuluisuuksien yöpymä intiaanihotelli näkemättä:

El Rancho -hotellin sisäänkäynti. Eilisen charmia, huomisen mukavuuksia lupaavat he.

Hotellin ala-aulaa. Melkein voin nähdä John Waynen astelemassa noita rappusia alas. Onkohan sillä ollut stetson päässä vai ei? No tietenkin on! 

Lopulta reittisuunnitelmamme eli vielä pari seuraavaakin päivää New Mexicon puolella. Meillä olikin nyt mahdollisuus käydä joko osavaltion pääkaupungissa Santa Fe tai Albuquerquessa. Valitsimme Santa Fen. Lisäksi päräytimme lopulta ajaa niinkin etelään kuin El Pasoon Teksasin puolelle, jolloin matkaohjelmaamme putkahtikin vielä kuudes osavaltio. El Paso oli mielenkiintoinen kaupunki Meksikon rajan ollessa käytännössä kaupunkialueella. Yritin siellä muuten ostaa itselleni keltaista paitaa, mutta tuossa teksasilaiskaupassa ei ymmärretty lainkaan englantia. Siinä sitten kaivelemaan espanjan oppeja naftaliinista, camisa amarilla, vai miten se meni... Että sellaiset paitaostokset Teksasista. El Pasosta jäi ikiajoiksi mieleen myös se, että näimme siellä maantiekiitäjän! Se kipitti kauheaa vauhtia tien yli omakotitaloalueella. Wow, niitä on kuin onkin oikeasti olemassa, hahah! 

El Pason kaupunkia sekä USA:n ja Meksikon rajalla virtaava Rio Grande -joki. Tuo iso punainen X on jo Meksikon puolella. Vaalea vesitorni on USA:n puolella.

Teksasin El Paso taisi olla kaukaisin kohde kotoamme tällä reissulla. Katsoin varsin mitä Google Maps näytti ajoajaksi kotiin suorinta mahdollista reittiä, jota me ei tietenkään menty. Sellaiset 17,5 tuntia. Kuva antaa taas vähän maantieteellista mittakaavaa Yhdysvaltojen suuruudesta. Onhan tämä valtava!

Kaikkea tällaista sattui ja tapahtui siis tällä reissulla. No, tällaiset tapahtumat toki olisivat kaikki voineet tapahtua ihan ilman road tripiäkin, mutta olihan sitä näissäkin aika riittämiin koettelemuksia näinkin lyhyen ajan sisään. Koiran äkillinen sairastuminen, korttiskimmaukset, autorempat ja muut. Mutta ilman tätä reissua ja näitä sattumuksia, emme olisi nähneet kaikkia niitä mielettömän upeita paikkojakaan! Näin jälkikäteen matkakuvia ihastellessani pari säröä tuulilasissa ei tunnu missään. 

Kivimuodostelmia Utahissa.

Tombstonen villin lännen kaupunki Arizonassa.

Valkoiset hiekkadyynit New Mexicossa.

Luonnon muovaama taideteos. Rakastan hiekkadyynejä!

Vaikka postaukseni onkin jo kamalan pitkä, pahoittelut siitä, en malta olla kertomatta teille vielä loppukevennystä reissustamme:

Las Vegas lapsen suusta

Kun reissussa matkaseurueemme lapsille kerrottiin, että huomenna tai seuraavaksi mentäisiin Las Vegasiin, niin jossakin vaiheessa toinen alakouluikäisistä lapsista kysyi, että mikä paikka se Las Vegas sitten oiken on. Äitinsä vastasi siihen suorastaan nerokkaasti, että ei hän sitä oikein osaa teille selittää, Las Vegas pitää itse nähdä. Noh, vietimme Las Vegasissa pari yötä ja lapset saivat nähdä pääkatu Stripin, luksushotelli Venetianin ostoskanaalit ja paljon muuta, mikä oli lapsille soveliasta. Kun sitten jälkeenpäin lapsilta kysyttiin, että no mitäs tykkäsitte ja millainen paikka se Las Vegas sitten oli, niin toinen lapsista vastasi: "Las Vegas on paikka, missä voi kulkea peppu paljaana." Ai että me saimme hyvät naurut! Siis tuohan on mielestäni aivan loistava kiteytys tuosta hulinakaupingista. Ja jottei jäisi mitään väärinkäsityksiä, niin mihinkään strippiklubeille ei lapsia siis oltu suinkaan viety. Lapset vain sattuivat näkemään keskellä päivää Stripillä sambakarnevaaliasuihin pukeutuneita naisia. Ja aivan totta, niillä naisillahan oli vain naru pyllyvälissä ja pari kimaltelevaa tarralappua rinnuksissaan. Eli niinpä, Las Vegas on paikka, jossa voi kulkea peppu paljaana.

Tällaisia tällä kertaa. Taputahan itseäsi olalle, jos jaksoit lukea tänne asti. Huh huh, jospa ensi kerralla jotakin vähän lyhyempää postausta sitten. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!