Patagonia yllätti upeudellaan!

Emme pitäneet viime kesänä lainkaan lomaa, vaan odotimme kieli pitkällä syksyä ja lokakuuta. Tällöin nimittäin todella pitkäaikainen haaveeni toteutuisi: matkustaisimme lomalle Etelä-Amerikkaan, Argentiinaan ja Chileen, ja yksi reissumme kohokohdista olisi viettää viikko Patagoniassa.

Tiesin entuudestaan Patagonian olevan upea. Mutta kyllä sen upeus yllätti, kun sen sitten omin silmin näki. Maisemat olivat kerrassaan huikeat! Niinpä en malta olla julkaisematta siitä omaa postausta blogissanikin. Onhan se Amerikkaa Patagoniakin.

Kun aamulla aukaiset hotellihuoneen verhot ja silmiesi edessä avautuu tämä näkymä! Mitkä aamuauringon kultaiset säteet! Kyllä siinä meinasi henkiriepu salpautua heti aamutuimaan!

Patagonia on valtava alue Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Sen pinta-ala on yli miljoona neliökilometriä, joten välimatkat voivat yllättää. Patagonian sisäinen lento aivan sen eteläisimmästä kärjestä pohjoisimpaan osaansa kestäisi yli kolme tuntia. Patagonia kuuluu sekä Chilelle että Argentiinalle ja sitä halkoo pystysuunnassa Andien vuoristo. 

Patagonia kartalla. Kuvakaappaus MapsofWorld.com.

Patagoniasta löytyy upeita luonnonpuistoja. Me vierailimme Torres del Painen ja Los Glaciereksen luonnonpuistoissa. Iso osa Patagoniasta on kuitenkin silkkaa erämaata. Soran peittämää tasankoa. Siellä ei kasva oikein mikään ja kaikki se vähäinen mikä kasvaa, on äärimmäisistä olosuhteista johtuen kovin kitukasvuista. Niinpä esimerkiksi kaikki hedelmät ja vihannekset ovat Patagoniassa valtaosin harvinaista, ja kallista tuontitavaraa. Mekään emme nähneet yli viikkoon matkallamme tuoreita tomaatteja, kurkkua, paprikaa tai muita vihanneksia, vaikka ihan suhteellisen tasokkaissa paikoissa majoituimmekin. Hotelliaamiaisilla niin Chilessä kuin Argentiinassakin oli esimerkiksi hyvin tyypillistä tarjota sekahedelmäsalaattia. Sen pääraaka-aineena olivat säilykehedelmät, joiden joukkoon oli voitu lohkoa hiuka tuoretta omenaa tai appelsiineja. Kun sitten Patagonia-osuuden jälkeen jatkoimme matkaamme Buenos Airesiin, näin yli viikon tauon jälkeen hotelliaamiaisella tuoreita tomaattisiivuja. Olin kiljahtaa onnesta! Vaikka tässä tomaattilakkoa olen pitänytkin, niin kyllä silloin tuoreet tomaatit tekivät kauppansa. Tuorekurkkua en tainnut nähdä koko kaksiviikkoisen reissumme aikana lainkaan.

Torres del Painen luonnonpuiston tiet ovat sorateitä ja sellaisina ne kuulemma halutaan pitääkin. Luonnonpuistossa käy vuosittain noin 300 000 vierailijaa, eikä kävijämäärän haluta juurikaan kasvavan. Alueen luontoa halutaan varjella liiallisilta turistimassoilta. Onhan tuo luku aivan eri luokkaa, kun meillä täällä Kalifornian Yosemitessa käy vuosittain se 4-5 miljoonaa vierailijaa!

Torres de Painen luonnonpuistoa. Veden väri on turkoosiin vivahtava veteen liuenneiden sedimenttien ansiosta.

Tuuli!

Toinen yllättäjä Patagoniassa oli alueen tuulisuus! Vietimme pari yötä mm. Punta Arenaksen kaupungissa ja sen kerrottiin olevan maailman toiseksi tuulisin kaupunki heti Uuden-Seelannin Wellingtonin jälkeen. (Eri tilastot antavat eri tietoa, mutta kaupunki sijoittuu niissä kuitenkin aina top 4 -tuulisimman kaupungin joukkoon.) Hassua, että olen kyllä käynyt Wellingtonissakin, muttei minulle jäänyt lainkaan muistikuvaa sen tuulisuudesta. Varmaankin lämmin sää sai tuulen siellä tuntumaan paljon leppeämmältä. Patagoniassa tilanne on toinen. Esimerkiksi juuri tuonne Punta Arenaksen kaupunkiin tuuli tuulee aina samasta suunnasta, suoraan Antarktikselta. En kutsuisi tuulta siis lämpimäksi. Alueen puustokin kasvaa voimakkaan tuulen johdosta vinoon. 

Patagonialainen puu. Kierossa kuin Väyrysen silmät, vai miten se meni. ;-)

Tuuli ei ole Patagoniassa leikin asia ja se toi meidänkin matkantekoon omat tepposensa. Esimerkiksi Torres del Painen luonnonpuistossa, patikointipolun alkupäässä oli varoituskyltti. Mikäli tuulen voimakkuus on 50 - 80 km/h, on syytä olla jo varovainen. Mikäli tuulen nopeus on yli 80 km/h, on poluille lähteminen kiellettyä. Meidän patikoidessa Torres del Painen luonnonpuistossa tuuli oli voimakas, yli 70 km/h. Ja nyt puhun siis jatkuvasta tuulesta, en pelkistä tuulen puuskista! Niinpä kerrospukeutuminen ja tuulelta suojautuminen ovat Patagoniassa a ja o. Seuraavana päivänä tuuli yltyikin yli tuon 80 km/h, joten siinä mielessä meillä kävi tuuri, että patikointimme osui edelliselle päivälle. Mutta sai siinä kuulkaas pitää hatustaan kiinni jo tuossakin yli 70 km/h tuulessa! Huh huh!

Myöhemmin tuuli muutti matkasuunnitelmaamme siltä osin, ettemme yhtenä päivänä päässeetkään aiotulle veneretkelle järvelle. Tuuli oli yksinkertaisesti liian voimakas ja veneet joutuivat jäämään pariksi kokonaiseksi päiväksi satamiinsa.

Tuulivaroituksia Torres del Painen luonnonpuistossa.

Patikointimaisemiamme. Voimakkaan tuulen johdosta Patagoniassa kannattaa katse suunnata usein myös taivaalle. Pilvimuodostelmat vaihtuvat tiuhaan. Tässä kuvassa minusta tuo pilvi näyttää aivan kuin hai olisi haukkaamassa vuorenhuipusta palaa kitaansa!

Panoraamaa Patagoniasta. Kuvassa virtaa Rio Serrano -joki.

Punta Arenakseen, Manner-Amerikan eteläisimpään kaupunkiin liittyi muuten mielenkiintoinen juttu. Kaupunki on niin kaukana ja eristyksissä muista chileläisistä, että Chilen valtio on myöntänyt kaupungin asukkaille ison veroedun. Paikallisten ei tarvitse maksaa lainkaan ostoksistaan arvonlisäveroa, joka on Chilessä 19 %. Tämä etu koskee niin ruokatarvikkeita kuin autojakin ja auton hankinnassa tällainen veroetu on toki jo melko tuntuva. Olihan se sitten vähän hullua, että Punta Arenaksessa Norjasta, toiselta puolelta maapalloa kuskattu grillihiilipussi saattoi maksaa vain 2 dollaria. Siitä kun ei ole maksettu arvonlisäveroa kummassakaan päässä.

Ikijäätiköt!

Yksi Patagonian must see -kohteista ovat sen ikijäätiköt. Argentiinan puolella sijaitseva Perito Morenon jäätikkö on maailman kolmanneksi suurin vesivaranto heti Antarktiksen ja Grönlannin jälkeen. Jäätikön leveys on huikeat viisi kilometriä ja sen korkeus keskeltä on 70 metriä. 

Perito Moreno kaukaa.

Jäätikköä pääsi kuitenkin tutkailemaan näinkin läheltä. Nykyään turisteille on tarkoin rajatut kulkuväylät. Vuosina 1968 - 1988 Perito Morenon jäätiköllä kuoli 32 ihmistä jäälohkareiden irtoamisen seurauksena. Mekin näimme muutaman lohkareen putoamisen ja kyllä ne omanlaisensa tsumanin aiheuttivat. Tämän jäätikön kohdalla ei kuitenkaan kannata huolestua. Perito Moreno on omanlaisensa ikiliikkuja. Vuosittain siitä lohkeaa ja sulaa juuri saman verran jäätä kuin syntyy uuttakin ja jäätikkö liikkuu eteenpäin kahden metrin verran. Perito Morenon jäätikkö ei siis ole häviämässä tämänhetkisten tietojen ja olosuhteiden perusteella. 

Argentiinan puolella järjestetään myös jäätikköristeilyjä. Risteilyn aikana voi nähdä jäävuoria sekä esimerkiksi tämän alla olevan kuvan Upsala-jäätikön. Yhtä risteilypaatissa ollutta turistia lainatakseni: Nyt olen nähnyt niin paljon jäätä, jäävuoria ja jäätiköitä, etten pysty hetkeen katsomaan edes omaa pakastintani! Hahah!

Jäätikön korkeus huimat 130 metriä. Siis yhtä kuin n. 60-kerroksinen rakennus!

Vielä sananen ruokamaailmasta

Vaikka kasvikunnan tuotteet olivat Patagoniassa ruokalautasillamme paitsiossa, saimme nauttia Chilen puolella todella maukkaita kala- ja äyriäisruokia sekä Argentiinan puolella suussasulavia lihoja. Yksi Patagonian erikoisuus on Calafate-niminen, ulkonäöllisesti mustikkaa muistuttava marja. Paikalliset sanovat, että syötyään calafatea se tarkoittaa, että jonakin päivänä palaa vielä Patagoniaan. Oih! Me yritimme varmistaa tilanteen ostamalla tuliaisiksi Calafate-giniäkin! Hah! Sillä kyllä minulle jäi polte päästä Patagoniaan vielä toistekin! Jotakin kertonee sekin, että olen nyt nähnyt jo viikon reissu-unia, joista iso osa on sijoittunut juurikin Patagoniaan. Se taisi tehdä minuun lähtemättömön vaikutuksen.

Tällaisia lomakuulumisia ja -kuvia tällä kertaa. Niinhän se on, että kun suomalainen viettää kesälomaansa, kuten tämä loma oli tavallaan meille, niin säistähän ei koskaan tiedä. Kylmästä ja viimasta saimme siis nauttia mekin, supisuomalaiseen tapaan, hi hii. Ensi postauksessa minun olisi tarkoitus raottaa vielä toisen aiheen verran matkastamme. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!  

PS. Mikä on paras vuodenaika matkustaa Patagoniaan? Erään paikallisoppaan mukaan ei mikään. Sää yllättää aina tai ainakin siinä on jokin elementti pielessä! :-D

Elämää uudessa kodissa: pari ratkennutta mysteeriä

Blogini on ollut taas hetken hattuhyllyllä ja syy taukoon selvinnee ensi postauksessa. Tällä kertaa kirjoittelen kuitenkin parista mysteeristä, jotka uudessa kodissa asuessamme ovat eteen putkahtaneet. Nyt mysteerit ovat ratkenneet.

Mustan kissan arvoitus

Olimme asuneet uudessa kodissamme vasta noin parin viikon ajan, kun eräänä viikonloppuna pihallemme ilmestyi musta kissa. Kissa kiehnäsi maassa automme luona, oli heti tosi tuttavallinen ja huomionkipeä. Kissalla ei ollut minkäänlaista pantaa ja etukulmahampaansa olivat terävät kuin mitkäkin. Samoin kynnet tuolla katilla olivat todella pitkät ja terävät, mutta kissan turkki oli kuitenkin todella kiiltävä ja hyvässä kunnossa. Pohdimme heti, olisiko kissa jonkun oma vai voisiko se olla kulkukissa. 

Aikaa kului ehkä viikko ja kissa tupsahti pihallemme uudestaan. Tällä kertaa se myös maukui, melkeinpä sydäntä riipovalla äänellä. Kissa oli selvästi vailla jotakin. Päätimme tarjota kissalle ainakin vettä. Kissa tassuttelikin rohkeasti meille sisälle, toki tutkien jokaisen nurkan mihin kissan sisällä päästimme. Kun laitoimme vesikupin tarjolle, niin kylläpä vain vesi maistui! Kova jano oli raukalla. Lopulta tarjosimme kissalle myös vähän tonnikalaa, joka sekin tuntui maistuvan jonkin verran. Olisikohan se kuitenkin koditon kissa, pohdimme. Saatuaan janonsa sammutettua ja masuansa täytettyä, kissa hyppäsi sohvallemme ja meni kerälle nukkumaan. Kissa vietti meillä tuolloin monta tuntia, mutta yön yli emme uskaltaneet kissaa meillä pitää. 

Mysteerikissa ensimmäistä kertaa kylässä.

Kyselimme myöhemmin lähinaapurustolta, olisiko kissa heidän, mutta kukaan ei kissaa omakseen tunnustanut. Toisinaan se saattoi maukua viereisen lapsiperheenkin talon ovella. Viikkojen kuluessa kissa pyrki meille maukuen sisälle pari muutakin kertaa. 

Kissan mahdollinen kodittomuus vaivasi meitä sen verran, että päätimme viedä kissan seuraavalla mahdollisella kerralla löytöeläinkotiin tutkittavaksi. Lähin löytöeläinkoti, jossa voi tutkituttaa onko eläimellä mikrosiru, sijaitsee meiltä noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Saimme ystäväpariskunnalta kissankuljetushäkin lainaksi, jotta voisimme kissan vaivatta saattaa ammattilaisten käsiin. 

Olimme siis täysin varustautuneita kissan kiinnisaamiseksi. Mutta mitä tekikään kissa? Kissa teki katoamistempun ainakin kuukaudeksi! Aivan kuin se olisi laserkatseellaan nähnyt, että kissankuljetuskoppi odotti sitä autotallissamme. Hahah. 

Kunnes sitten lopultakin eräänä sunnuntaina onni potkaisi. Kissa ilmestyi taas meille, kiehnäsi tällä kertaa villisti pihakasvustomme kanssa ja maukui sitten jälleen sisälle. Lopulta saimme houkuteltua kissan koppiin ja matka löytöeläinkotiin alkoi. 

Ennen kuin saimme kissan houkuteltua koppiin, kissa hyppäsi jo autoomme autonoven ollessa auki. Ja näyttikö katti meille tässä kohtaa kieltä? Hi hii. 

Perillä löytöeläinkodissa minua jännitti. Olisiko kissalla tunnistesirua, joka paljastaisi sen taustat? Ja kappas, kissalla oli mikrosiru. Kissalla oli siis omistaja, jonka kotiosoitetta ei tietenkään meille tietoturvasyistä kerrottu. Samalla selvisi kissan nimi Zoba ja kissan ikä. Olimme luulleet kissaa melko pennuksi kissan siron koon vuoksi, mutta Zoballahan olikin ikää jo 11,5 vuotta! Sirulukija paljasti myös Zoban tuhmuudet: Kissa ei suinkaan ollut kyseisessä löytöeläinkodissa ensimmäistä kertaa. Tämä oli Zoballe jo kolmas kerta, kun hänet oli tuotu löytökissana suojaan. Taitaa siis olla vanha konkari omilla pienillä (tai isoilla) tutkimusmatkoillaan.

Tiedot kissan kodista helpottivat ja kissa jäi löytöeläinkotiin omistajansa noutoa odottamaan. Me saimme kissan tiedot paperilla ja olisimme kuulemma voineet myöhemmin soittaa ja kysellä, joko kissa oli haettu kotiinsa. Soittoa ei kuitenkaan tarvittu, sillä jo seuraavalla viikolla kissa maukui naapurin oven takana. Zoba oli palannut mielipuuhiinsa, seikkailemaan. Viime aikoina emme ole Zobaa nähneet, mutta eiköhän katti palaa taas jonakin päivänä meitä ilostuttamaan. 

Lopuksi vielä toinen ratkennut mysteeri:

Se yksi sitruspuu... 

Jotkut teistä ehkä muistavat, kuinka jo ensimmäisessä, uutta kotiamme koskevassa postauksessani mainitsin pari sitruspuuta, joiden lajista meillä ei vielä silloin ollut tietoa. Nyt on toisen sitruspuun laji selvinnyt! Kyseessä on appelsiinipuu! Jippii! Jo pari kolme viikkoa sitten saimme amerikkalaiset ystävämme kylään ja he tunnistivat heti, että kyseessä on appelsiinipuu. Tuolloin hedelmien raakileet olivat edelleen tosi pieniä, joten lajitunnistus itselleni oli vielä hankalaa. Mutta tänään, raakileet ovat saaneet jo mukavasti kokoa ja kyllähän ne alkavat muodoiltaan kovasti appelsiineja muistuttamaan. Ehkäpä siis tammikuussa saan poimia ikioman kypsän appelsiinin puusta ja maistaa omaa satoa. Voi minua onnentyttöä!

Raakileet ovat kasvaneet ihan parissa viikossa jo tähän kokoonsa. Siis omia appelsiineja luvassa, OMG!

Onneksemme appelsiinipuu ei kasva etupihalla, vaan enemmänkin sivulla, talon suojissa, joten toivon mukaan puun hedelmät eivät ole yhtä alttiita voroille kuin viikunamme olivat. Tällaisia juttuja tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!