keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Virkistäytymistä kullankaivajien mailla ja sitten toipilaaksi

Eipä ole kotirouvan elämä käynyt tylsäksi. Tässä on nyt kyllä muutamaan päivään mahtunut niitä elämään kuuluvia ups and downs eli niin ylä- kuin alamäkiäkin. Aloitan kivalla tarinalla:
Viikonlopun maisemia.


Viikonlopun irtiotto kullankaivajien mailla


Kun viimeiset viikot töissäni osoittautuivatkin odotettua raskaammiksi, houkuttelin ukkokullan pieneen viikonlopun irtiottoon. Varasimme viikonloppumatkan Kalifornian nk. Gold Countrysta eli kullankaivajien mailta. Tämä alue sijoittuu Sierra Nevadan vuoriston länsipuolelle ja on saavutettavissa San Franciscosta ja Piilaaksosta reilun parin tunnin autoilun jälkeen. Aluetta halkoo ns. Golden Chain Highway, historiallinen valtatie nro 49, jonka varrella on monta kaunista ja vielä 1800-luvun tyylin mukaista pikkukylää. Olemme vierailleet useissa noista kylistä jo aiemminkin, niissä on kyllä suloinen tunnelma. Viime viikonloppuna suuntasimme siis yhteen näistä pikkukylistä, jotta saisin tuulettaa korvienväliäni ja alkaa siirtämään ajatuksiani ex-työpaikastani vähitellen johonkin muuhun. 
Gold Countryn sijoittuminen Kalifornian kartalla. Kuvakaappaus: Discover Gold Country.
Highway 49 ei ole kovin kaukana Yosemiten kansallispuistostakaan, jos kullankaivajien aikoinaan asuttamat kylät kiinnostavat puistossa vierailevia. Kuva täältä.
Katukuvaa Sutter Creek -kylästä. Monet pääkadun rakennuksista ovat alkuperäistä 1800-luvun mallistoa. Taloissa ei ole ollut siihen aikaan sisävessoja. Jotkut kauppojen ja ravintoloiden pitäjistä eivät ole rakentanteet näihin rakennusvanhuksiin vessoja vieläkään, vaan asiakkaiden käytössä on kylän tarjoamat julkiset vessat. 

Nykyisin tuolla kullankaivajien mailla viljellään paljon viiniä ja alueelle on ripoteltu viinitiloja toinen toisensa perään. Siellä kasvaa esimerkiksi muutamia Kalifornialle harvinaisempia rypälelajikkeita, kuten punainen Barbera-rypäle, joka ei menesty Kalifornian kuuluisilla Sonoman tai Napan viinialueilla lainkaan. Kävimme lauantaina parilla viinitilalla maistelemassa viinejä nauttien samalla jo ihanan keväiseltä tuntuvasta säästä. Olipa yhdessä viiniluolassa erilaisten oliiviöljyjenkin maistelua. Mukaan lähti aivan ihana basilikalla höystetty oliiviöljypullo. Lisäksi lauantai-illaksi löytyi naapurikylästä aivan sattumalta erään coverbändin keikka, josta innostuimme kovasti. Kävimme siis myös ex tempore konsertissa. 

Ja miten pienen maailman taas todettiinkaan olevan. Heti ensimmäisellä ravintoloitsijalla, jota jututimme perjantai-iltana, oli kytköksiä Suomeen. Poikansa opiskeli Helsingissä ja tämä oli juuri kihlautunut suomalaisen naisystävänsä kanssa. Voi pojat, siis söpö kyläpahanen keskellä Kalifornian kultamaita ja heti pääsimme puhumaan Suomesta! 

Sunnuntaina puolestaan piipahdimme vähän kasinolla pelailemassa uhkapelejä. Big money, big money!, mekastivat yksikätiset masiinat kovaan ääneen, mutta pieniksi jäivät ne voitot, hahah! Jo ennen kasinokäyntiä olimme laskeutuneet maanalaiseen tippukiviluolaan ihmettelemään mm. helictites, eräänlaisia mystisiä, kiemurtelevia kristallikivikasvustoja, joita on löydetty maapallolta vain viidestä eri luolasta. Ne olivat kyllä hienoja. (Jos muuten joskus tarjoutuu tilaisuus päästä käymään kullankaivajien luolastoissa esim. juuri tuon valtatien 49 varrella, niin suosittelen! Kierroksilla pääsee näkemään ja kokemaan mm. miten kurjissa olosuhteissa kullankaivajat ovat aikoinaan kaivauksiaan tehneet.) 

Kun kaikkien näiden mukavien aktiviteettien lisäksi sai nauttia vielä hyvää ruokaa armaassa ukkokullan seurassa, niin voisin kutsua viikonloppureissuamme aika lailla täydelliseksi! Mainio irtiotto. Olo virkistyi kahdessa päivässä aivan kummasti!
Kuohuvan maistelua keväisessä säässä. Oli ihanaa! Eikä todellakaan ollut tämä riemu hinnankiroissa kuten Napan viinitiloilla tuppaa nykyään olemaan. Tämä lasillinen, sisältäen kuohuviinin ja lasin, maksoi vaivaiset viisi dollaria. 
Eräästä viininmaisteluhuoneesta löytyi myös tämä, elämäni kallein näkemäni balsamiviinietikka. Alle parin desin pullo olisi maksanut 149 dollaria! En ostanut.
Harvinaista ja kiemurtelevaa kivimuodostelmaa, helictites.

Valitettavasti tätä virkistymistä ei sitten kestänyt kauaa:


Toipilaaksi kotisohvalle


Jo sunnuntaiaamuna tunsin polvessani kummallista kosketusarkuutta. Koska kipua ei tuntunut kuitenkaan polvea liikuttaessa, ajattelin sen olevan ohimenevää. Noh, sunnuntai-iltana kotona kipu alkoi yltyä ja lopulta se oli niin kova, etten pystynyt seuraavana yönä edes nukkumaan. Maanantaiaamuna oli kinkattava päivystykseen. Harkitsin menemistä kyllä sen kolme kertaa, sillä onhan vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen koronavirustapaus löydetään myös täältä Piilaaksosta. Joku päivystyksen odotustila olisi varmasti otollinen paikka altistaa itsensä kaikenlaisille viruksille. 

Kipu polvessa oli kuitenkin niin kestämätön, että halusin tutkituttaa polven ja saada asianmukaiset hoito-ohjeet. Röntgenkuvien mukaan luita ja jänteitä ei onneksi ole poikki, mutta polvessani on nyt rasituksen aiheuttama ärhäkkä tulehdus. Ja nyt kun ajattelen, niin viime viikollahan urheilin aika paljon, kun sitä aikaa nyt kerrankin oli, ja saatoinpa siinä parin lajin kohdalla vähän purkaa työpaikaltani jääneitä kiukkujakin. Nähtävästi tippukiviluolan jyrkät ja mutkittelevat portaat olivat sitten jo aristavalle polvelleni se viimeinen niitti ja niinpä se ruojake otti ja suuttui. Niinpä minulla on seuraavat pari viikkoa ohjelmassa täyslepoa ja kirjottelenkin tätä postausta kotisohvaltani koipi yläviistossa ja polvi kylmähauteessa. Jos kipu ei hellitä viikossa, saan kuulemma lähetteen ortopedille, joka tuikkaa kipupiikin.

Harmittaa vietävästi, mutta pitää tietysti olla iloinen, ettei ollut luita, ristisiteitä tms. tohjona ja jos tästä nyt vain tällä parin viikon levolla selviää. Moni suunnitelma tässä meni toki itsellä uusiksi, mutta ei voi mitään. Tällaistahan tämä elämän vuoristorata on. On nousuja, laskuja ja äkillisiä suunnanmuutoksia. Välillä ollaan myös pää alaspäin, tukka hulmuten. 
Nyt voin sohvalla lepäillessäni vain muistella tuota ihanan vauhdikasta viikonloppua, kuten nyt tätäkin Runquistin viinitilaa. Hi hih! Suomalaista vähän nauratti viinitilan nimi.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päättäen toipilas huikkaa teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

torstai 23. tammikuuta 2020

Räväkkä aloitus vuodelle: otin loparit!

Kävi toisin kuin kuvittelin. Luulin saavani tämän postauksen aikaiseksi suitsait sukkelaan nyt, kun minulla pitäisi olla tätä aikaakin, mutta en saanut. Tämä elämänmuutos on kuitenkin myllertänyt mielessäni sen verran, etten ole oikein pystynyt keskittymään, enkä saanut ajatuksiani jäsentymään, ainakaan näppäimistölle asti. Ai mikä elämänmuutos? No se, että liki kahden vuoden jälkeen olen jälleen ulkosuomalainen ja työtön, kauniimmin ilmaistuna kotirouva. Yritän nyt rustata kuitenkin jotakin tänne bloginkin puolelle, että tiedätte missä mennään. Nähtäväksi jää, kuinka pomppivaa ajatuksenjuoksua tästä tulee.


Paikallinen 2 weeks notice


Kun Suomessa vietettiin loppiaista ja popsittiin kenties viimeisiä kuusensuklaita, jätin minä irtisanoutumisilmoituksen työpaikallani Piilaaksossa. Yhdysvalloissa ei ole virallista irtisanomisaikaa ei työnantajan, eikä työntekijän puolelta. Työsuhde voidaan siis päättää vaikka samalta istumalta jomman kumman osapuolen toimesta. Kohteliaana käytäntönä ainakin näin työntekijän näkökulmasta on kuitenkin antaa ns. 2 weeks notice, kahden viikon etukäteisilmoitus irtisanoutumisesta. Työnantajan ei kuitenkaan ole pakko pitää työntekijää tuota kahta viikkoa enää töissä, vaan voi päättää työsuhteen jo aikaisemmin. Minun tapauksessani pomo halusi ottaa minusta viimeisetkin mehut irti ja tein tuon kahden viikon aikana lopulta ylimääräisiäkin työpäiviä.


Kalifornian osavaltion laki (California Final Paycheck Law) edellyttää maksamaan työntekijälle viimeisen palkan hänen viimeisenä työpäivänään. Jos taas työntekijä irtisanoutuu yks' kaks' yllättäen, eikä enää tule lainkaan töihin, on työnantajalla 72 tuntia aikaa maksaa viimeinen palkka. Sain patistella tästäkin asiasta pomoani, että hoitaisi asian kunnialla päätökseensä. Jos ei minulla koskaan ollut lakisääteisiä ruokataukoja, niin halusin, että edes palkanmaksussa noudatetaan paikallisia pykäliä. Tämä toteutui. Viimeisen työpäiväni päätteeksi luovutin avaimet ja poistuin työpaikalta lopputili kourassani, ihan konkreettisesti.


Mikä sai irtisanoutumaan?


Olin tehnyt jo heti työhaastattelustani alkaen pomoilleni selväksi, etten ole innokas tekemään töitä viikonloppuisin. Koska työni ajoittuivat viikolla aina ilta-aikaan, olivat viikonloput meidän ainoata yhteistä aikaa ukkokullan kanssa. Kun kollegani rekrytoitiin taloon syksyllä 2018, tilanteen piti parantua. Näin ei käynyt. Otin runsaslukuiset viikonlopputyöt puheeksi pomojeni kanssa jo noin vuosi sitten. Viikonlopputyöt eivät kuitenkaan kohdallani tuonkaan keskustelun jälkeen koskaan vähentyneet, päinvastoin.

Työni ei myöskään tahtonut enää olla osa-aikaista niin kuin sen oli sovittu olevan. Kun aloitin hommat, työtehtävät oli lueteltu työpaikkailmoituksessa kahdella rivillä. Kun he nyt julkaisevat avoimen työpaikan lähtöni jälkeen, tekemieni työtehtävien luettelo on 1,5 sivun mittainen. Toki osa työtehtävistä oli kuvattu perusteellisemmin, mutta kuvastaa kuitenkin tämän liki kahden vuoden aikana hurjasti kasvanutta työmäärää. Ilmankos he ovatkin nyt hakemassa minun tilalleni kahta työntekijää! Pienenä kevennyksenä tähän, aivan kuten yksi piilaaksolainen kaverini lohkaisi: "Nyt he joutuvat hankkimaan Kaisa tilallesi myös putkimiehen avaamaan WC-pöntön ja sähkömiehen vaihtamaan lamput/sulakkeet." Hän viittasi tietenkin blogipostaukseeni Persvakoemännän erikoistaidoista. Mutta totta puhuakseni, kyllähän he sinne helisemään jäävät lähtöni jälkeen ja myönsivät sen itsekin.

Työpaikallani oli monia muitakin epäkohtia, mutten niitä lähde kaikkia blogissani avaamaan. Esimerkiksi jo työolot olivat ajoittain sellaiset, etten usko monenkaan Suomen ex-kollegani tai tuttavan suostuvan moisissa oloissa edes työskentelemään. Mutta mikä sitten sai kamelin selän katkeamaan? 



Kun sitten kamelin selkä katkeaa


Marraskuussa meillä oli kollegani kanssa iso projekti työn alla. Työtä oli määrällisesti valtavasti. Kyseinen työtehtävä ei kuitenkaan ollut laadultaan mitenkään erityisemmin asiantuntijuutta vaativaa, vaan enemmänkin rutiininomaista. Työtä oli siis paljon ja siksi meitä oli sitä kaksi henkilöä samaan aikaan samoina päivinä tekemässä. Mutta sitten selvisikin, että kollegalleni maksettiin noista täsmälleen samoista työtehtävistä 50 % korkeampaa tuntipalkkaa. Kyllä, luit oikein. Ei viisi, vaan 50 %! Minusta tämä oli jo sen verran räikeää epätasa-arvoa ottaen huomioon työtehtävän luonteen, että otin asian puheeksi. Yritin neuvotella omaa palkkaani vedoten mm. viikonlopputöihin, joita minun ei alunpitäen pitäny edes tehdä, mutta tein kuitenkin. Samoin olin hoitanut ainoana henkilönä tiettyjä työtehtäviä, joita kukaan muu ei osannut eikä viitsinyt opetella. Palkankorotukseen ei kuulemma yrityksellä ollut varaa. Varaa kuitenkin löytyi kollegan avokätiseen palkanmaksuun kuten muihinkin etuuksiin, joita hankittiin vuosien mittaan vain hänelle. Vaakakupissa painoi myös aika rankasti se, etten voinut enää luottaa lainkaan kollegaani (tapaus edellisessä postauksessa). Nämä olivat sitten varmaankin ne viimeiset pisarat, jotka herättivät minut miettimään kokonaisuutta ja saivat pitkän harkinnan jälkeen irtisanoutumaan.
Joululomalla Suomessa osui silmiini tämä naistenlehden otsikko. Osui ja upposi. 


Moni voi miettiä, mikä minut sai roikkumaan työpaikassani noinkin pitkään. Olihan siellä toki paljon hyviäkin puolia, kuten omanlaisensa taiteellinen miljöö, josta nautin suunnattomasti, sekä erityisesti asiakkaat. Heistä minä tykkäsin ja heitä muistellessa olo muuttuu haikeaksi. Monille asiakkaille olikin melkoinen shokki kuulla, että olen lähdössä. Yhden asiakkaan mukaan olin ollut suorastaan boon (lahja, siunaus) työpaikalleni. Myös aivan viimeisen asiakkaan sanat jäivät mieleeni. Olimme siinä ratkoneet jo tovin hänen tilannettaan ja ilta uhkasi venähtää. Sanoin, että sovitaanko, että tulet hoitamaan maksun, kunhan viimeinen vaihe ja loppusumma ratkeavat ja itse asiassa voithan suorittaa maksun myös verkossa. Siihen asiakas totesi: "Kiitos, mutta tulen mielelläni maksamaan henkilökohtaisesti, että saan asioida juuri sinun kanssasi." No, tämä asiakas poloinen ei tiennyt, että tein siinä parhaillani viimeistä työvarttiani kyseisessä yrityksessä.


Mitä seuraavaksi?


Moni on kysynyt, mitä aion seuraavaksi ja joko uutta työpaikkaa on tiedossa. Ei ole. Tässä on nyt Korpelaa keitetty viimeiset viikot sellaisissa liemissä ja litkuissa, että aivan ensinnä vedän happea. Viimeiset viikot ovat olleet tosi raskaita, on ollut paha mieli, lähipiirini tietää. Kaikkea tapahtumien kulkuun liittyvää draamankaarta en jaa blogissani enkä sosiaalisessa mediassa.

Tulevaisuus on siis avoin kuin meren ulappa. Seuraavaksi ajattelin laittaa etusijalle oman ja läheisteni hyvinvoinnin. Edellisen työn rinnalla se ei valitettavasti ollut enää mahdollista. Jos nyt aivan ensinnä antaisin vaikkapa itselleni aikaa latautua kaiken tämän jälkeen. Odotan, että tyypin nimeltä Kaisa tehdasasetukset palautuvat. Ominaisuudet nimiltään Ilo ja Positiivinen vire olisivat lämpimästi tervetulleita takaisin.


Summa summarum


Nyt on sitten kokemusta karttunut amerikkalaisen työsuhteen koko elinkaaresta: työnhakuprosessista, työhaastattelusta, niin haastattelijan kuin haastateltavankin roolissa, tietenkin itse työskentelystä ja nyt tuoreimpana myös irtisanoutumisesta. Näin tuoreeltaan ratkaisu irtisanoutumisesta on tuntunut helpottavalle. Stressitekijät ovat vähentyneet. Ja toki toivon yli kaiken, että tämä oli oikea ratkaisu myös pidemmässä juoksussa. On ainakin mahdollisuus aloittaa uusi vuosi ja uusi vuosikymmen puhtaalta pöydältä.

Näihin tunnelmiin päätän tällä erää ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Amerikkalaista työelämää tämäkin

Minulla on ollut tapana kirjoitella kokemuksiani amerikkalaisesta työelämästä ja nyt on vuorossa sitä settiä lisää. Listaan postauksen loppuun aikaisempia työelämäaiheisia kirjoituksiani, jos joku on hypännyt blogini kelkkaan aivan viime metreillä. Mutta ennen asiaan sukeltamista jälleen muistutus heti alkuun. Ei, nämä eivät todellakaan koske jokaista amerikkalaista tai piilaaksolaista työpaikkaa. Kyseessä on omakohtaisia kokemuksiani eli kuten postauksen otsikkokin jo sanoo, tällaistakin voi amerikkalainen työelämä olla.
Kuvituskuvaa. Erään piilaaksolaisen taloyhtiön uima-allas. Juuri kyseinen allas ei liity tämän postauksen tapahtumiin. 


Pool partyt
pomojen kotona


Viime syyskuussa pomoni täytti perinteiseen tapaan vuosia. Kyseessä ei ollut mikään isompi merkkipylväs, mutta hän halusi juhlistaa syntymäpäiväänsä kutsumalla uima-allasbileisiin vanhempiensa eli työpaikkani omistajien kotiin. Kutsu esitettiin kollegalleni, minulle sekä ukkokullalleni. Myös kollegan poika ja perheensä olivat kutsuttuina, mutta he eivät päässeet paikalle. Ukkokulta oli kuulemma saatava paikalle ehdottomasti, sillä niin pomoni kuin yrityksen omistajatkin olivat olleet siihen asti melkeinpä kauhuissaan, etteivät olleet vieläkään päässeet tutustumaan ukkokultaani, vaikka olin ollut heillä töissä jo 1,5 vuotta! Tämäkin oli ollut heille sellaisen perinteisen OMG-päivittelyn paikka. Jos vertaan tätä Suomen työkulttuuriin, niin aika harvoin pomot Suomessa ovat aivan näin kiinnostuneita työntekijöidensä perheenjäsenistä ja perhe-elämästä ylipäätään.

No, pool partyt pidettiin aurinkoisena syyskuisena sunnuntai-iltapäivänä yrityksen omistajien omakotitalossa, teeman mukaisesti heidän uima-altaallaan. Ei juhlat mitään bikini-iloittelua ja vesileikkejä olleet, vaan lähinnä nautimme lounaan pitkän kaavan mukaan uima-altaan äärellä. Tai no, kyllähän 65-vuotias kollegani pulahti uimaan pääruoan ja jälkiruoan välissä. Ihan hauska iltapäivähän siitä muodostui. Mukana juhlissa oli myös pomoni veli, joka toimii paikallisissa poliisivoimissa. Saimme kuulla monta mielenkiintoista tarinaa hänen työpäivistään. 

Kun allasbileet oli pidetty, minulle esitettiin myöhemmin vielä useaan kertaan kutsu tulla pomojeni luokse uimaan ja vilvoittelemaan kuumina päivinä, sillä pomonikin tiesivät, ettei meillä nykyisessä kodissamme ole enää uima-allasta käytössämme. Kutsua toisti useimmiten yrityksen iäkäs omistajaherra.

Väistämättä olen verrannut, jos samanlainen tilanne olisi tapahtunut kohdalleni joskus Suomessa. Useimmat esimieheni Suomen työhistoriassani ovat olleet vanhempia miehiä. Miettiessäni, että jos ihan kuka tahansa heistä olisi heittänyt minulle esimiehenäni samanlaista kutsua, niin kyllähän siinä olisi ukko kuin ukko pervon maineen itselleen niittänyt. Muttä täällä, kutsu oli aivan viaton. Niinpä minulle on siis nykyään ollut ihan uusi normaali, jos vanhempi setämies, joka sattuu olemaan myös pomoni, kutsuu uima-altaalleen kotiinsa. Hahah!

Seuraavaksi hieman loma-asiaa:


Määrättömät lomat


Minulla ei ole ollut työpaikassani tiettyjä, lukumääräisesti ennalta määrättyjä lomapäiviä. Lomien pitäminen on siis työpaikallani ollut aina pelkkä sopimuskysymys.

No, tämähän voi kuulostaa suomalaisen korvaan mahtavalta. Lomia voisi siis periaatteessa pitää niin paljon kuin haluaa, mutta kolikolla on toki toinenkin puoli. Koska olemme ensinnäkin kollegani kanssa olleet tuntityöläisiä, emme ansaitse lomamme aikana lainkaan palkkaa. Suomessa tutuksi tulleita palkallisia lomia tai lomarahoja ei siis ole. Toisekseen, ennen lomia ja heti lomien jälkeen, työkuormani on ollut joka kerta suurempi. Olen siis saattanut tehdä käytännössä koko kuukauden työtunnit, vaikka olisin ollut kaksikin viikkoa kyseisestä kuukaudesta lomalla! Eli aika ennen ja jälkeen loman on ollut tosi kuormittavaa. 

Ja sitten tämä kolmas: Koska lomia ei myöskään ole mitenkään pakko pitää, niin tämä onkin sitten kohdallani aiheuttanut mielenkiintoisia tilanteita. Pieneksi ongelmaksi on nimittäin muodostunut se, että kollegani vuorostaan ei oikein ole tahtonut pitää lomia lainkaan. Ainakaan alkuun hänen muutettuaan asuinkustannuksiltaan kalliiseen Piilaaksoon, hänellä ei ollut lomien pitämiseen suoraan sanottuna varaakaan. Mutta siis asetelma, että minä olen pitänyt lomia, mutta kollegani ei, on tuntunut aiheuttavan vähän pitkiä katseita ja ehkäpä hiukan paheksuntaakin kollegani taholta. Minulle taas on ollut itsestäänselvyys, että työstä pidetään myös välillä lomaa ja tuuletetaan nuppia, vaikka loma olisi lyhytkin ja meidän tapauksessamme palkaton. Kollegani ei lomaillut ensimmäisen työvuotensa aikana kertaakaan, mutta piti sen jälkeen lomaa heti kaksi viikkoa putkeen, koska oli työvuodestaan aivan puhki. Kertaakaan kollegani ei ole lomistani mitään sanonut, mutta kyllä siinä on saanut jonkin verran aina huonoa omatuntoa potea, kun olen lomilleni lompsinut. Niinpä Suomessa ja niissä työpaikoissa täällä, joissa lomapäiviä on annettu se tietty lukumäärä vuotta kohden, voidaan tällaisiltakin sosiaalisen paineen lieveilmiöiltä välttyä. Pomoni on kuitenkin ollut melko joustava lomien myöntämisen suhteen ja itse olen vastavuoroisesti joustanut hyvin paljon työajoissani ja näin tämän loma-asian kanssa on kuitenkin pärjätty.

Mutta aivan kaikkien näiden paikallisten työelämän piirteiden kanssa ei olisi niin väliksikään pärjätä:


Röyhkeys, epätasa-arvo ja jopa suoranainen valehtelu


Jo aiemmissa työelämäaiheisissa postauksissani olen muistini mukaan kirjoittanut, kuinka helposti täällä tunnutaan ottavan kunniaa toisten tekemistä töistä. Jokin aikaansaannos, hyvä sellainen, voidaan esittää omana pomolle ja vieläpä sen henkilön silmien edessä, joka työn on oikeasti tehnyt! Tätä ilmiötä tuntuu tapahtuvan myös paikallisissa IT-alan firmoissa mitä olen kavereidenkin tapauksia kuunnellut. En siis ole ollut tämän kokemukseni kanssa yksin.

Lisäksi meillä Suomessahan on työelämässä sellaisiakin arvoja kuin palkkatasa-arvo, samasta työstä sama palkka, yhdenvertaisuus ja mitä näitä ihanuuksia nyt onkaan. Osaa arvoista on ohjattu jopa erilaisilla pykälillä. Ja totta, ei tilanteet ole aina ideaaleja jokaisessa suomalaisessakaan työpaikassa, mutta täällä näyttäisi olevan vallalla enemmän villin lännen meininki. On kuulkaas välillä ollut suomalaisia palkkataulukoita ja pykäliä ikävä. Muistan, kun eräs täällä työskentelevä suomalainen totesi, että Yhdysvalloissa saa olla koko ajan tarkkana, että saa samat edut ja korvaavuudet kuin kollegansa. Ja tämän kyllä voin omaltakin kohdaltani allekirjoittaa. Jopa alleviivata ja lisätä vielä huutomerkin perään!

Ja mitä epärehellisyyteen tulee, niin tuossa joulun allahan jouduin ilmiantamaan työkaverini taloudellisesta vilpistä! Otin siinä tietenkin aivan valtavan riskin, mutta suomalainen oikeustajuni ei kerta kaikkiaan enää kestänyt katsoa sormien läpi sitä toimintaa. Minulla oli ollut epäilykseni jo aiemmin, mutta marraskuun lopussa tilanne meni jo niin räikeäksi, ja nyt minulla oli myös todisteet, että pystyin asian osoittamaan pomoille. Päätin tarttua härkää sarvista. No, senhän tietää, että s****nanmoinen kaplakkahan siitä syntyi! Tätä paskamyrskyä on sitten riittänyt aina tänne tammikuulle ja heh, uudelle vuosikymmenelle asti. Ja arvatkaapas, kuinka tämä kyseinen tilanne sitten päättyi. Kollegani puhui pomoillemme ns. mustan valkoiseksi ja pääsi kuin koira veräjästä. Mutta kahdenkeskisessä keskustelussamme minulle hän myönsi, että joo, on tehnyt vilpin, muttei sitä tule koskaan pomoillemme tietenkään myöntämään! Että semmoista kuraa.

Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia ajatuksia nämä kokemukseni paikallisesta työelämästä mahdollisesti herättivät. Miltä kuulostaisi pool partyt pomosi luona tai tuo paikallinen lomakäytäntö? Saada potea lomasta huonoa omatuntoa ja kerätä mulkoiluja kollegaltasi, joka ei syystä tai toisesta voi tai halua itse pitää omia lomiaan.

Mutta hei, monet teistä lukijoistani jo tietävätkin, että olen tällä viikolla irtisanoutunut työtehtävistäni ja siitä olisi tarkoitukseni kirjoittaa teille ensi postauksessa. Toivottavasti maltatte odottaa. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Lupaamani linkit aikaisempiin työelämäaiheisiin postauksiini:

Ensifiiliksiä työpaikastani kirjoittelin maaliskuussa 2018 täällä ja amerikkalaista palkkakuittiani tarkastelin täällä.


Lisäksi olen kirjoittanut kaksiosaisen postauksen asioista, joihin osasin tai en osannut varautua amerikkalaisessa työelämässä. Osa 1 on luettavissa täältä ja osa 2 täältä. Sairasloma-asioista, käsitteestä pitämättömät sairaslomat ja ruokatauoista tai paremminkin niiden puutteesta kirjoitin yli vuosi sitten täällä.

Edellisen työelämäaiheisen postauksen olin kirjoittanut viime maaliskuussa aiheesta, missä minulla on vielä opittavaa.

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Tuoreimmat Suomi-havainnot ja hyvää alkanutta vuotta

Olemme palanneet joululomalta Suomesta ja takana on yksi hyvin ja yksi huonosti nukuttu yö. Suomessa jet lag piti minua otteessaan koko Suomi-visiitin ajan, enkä nukkunut sen reilun kahden viikon aikana kertaakaan yhtäjaksoista ja yli viiden tunnin yöunta. Päivä oli pohjoisessa lyhimmillään ja aurinko pysytteli pilvien takana ensimmäiset 1,5 viikkoa näyttäytymättä kertaakaan, joten kropan ja pään oli jälleen kerran kovin vaikea hahmottaa yön ja päivän eroa. Mutta blogilleni perinteisiä, ulkosuomalaisen näkökulmasta tehtyjä Suomi-havaintoja kirjailin toki ylös tälläkin kertaa ja niistä kerron teille seuraavaksi.
Mikä maa ja mikä vuorokauden aika? Maa on Suomi ja kuvanottohetkellä elettiin iltapäivää. Pohjois-Suomessa päivän pituus joulun aikaan on vain 3,5 tuntia. Repikäämme siitä.


Kahvivalikoiman laajentuminen kaupoissa


Tämän huomion tulin tehneeksi oikeastaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Olen jo pitkään ollut tummapaahtoisen kahvin ystävä ja Suomessakin käsissäni oli tummapaahtoisen kahvin paketti. Mutta kun avasin pakkauksen, olisi ilmeeni varmaan ollut kuvan arvoinen. Mitä ihmeen pelleilyä se oikein oli! Kahvihan oli todella vaaleaa! Tarkempi tarkastelu osoitti, että kahvin paahtoaste oli vain 2,5. Suomessa paahtoasteikon skaala on 1 - 5, paahtoasteen viisi ollessa kaikkein tummapaahtoisinta. Hämmentävää siis oli, että jo paahtoastetta 2,5 kaupattiin tummapaahtoisena, jota se ei kyllä ollut nähnytkään.

Lähdinpä sitten pienelle tutkimusmatkalle ruokakaupan kahviosastolle ja siellähän minua odotti iloinen yllätys: Suomen kahvivalikoima kaupoissa on mennyt hurjan loikan eteenpäin! Eri paahtoasteita ja uusia kahvimerkkejä löytyy nyt aivan eri tavalla kuin aiemmin. Jopa pienestä lähikaupasta onnistuin löytämään tummimman eli 5. paahtoasteen kahvia, eikä kyseinen paketti ollut edes hinnan kiroissa. Niinpä kahvinautintoni ovat nyt turvatut Suomessa käydessäni, jihuu!
Vasemmanpuoleinen oli tummapaahtoiseksi kahviksi aivan höpöhöpöä, mutta oikeanpuoleinen oli oikein onnistunut löytö ja positiivinen yllätys suomalaiseksi kahviksi. Ranskalainen paahto ja paahtoaste 5, nam!


Tyrnimarjatuotteet


Toinen seikka, johon kiinnitin huomiota kauppareissuilla, olivat erilaiset tyrnimarjatuotteet. Kuinka montaa erilaista tyrnimarjoista valmistettua tuotetta olikaan saatavilla! Oli ainakin jogurttia, hilloa, marmeladia ja mehuja.

Se, miksi tulin kiinnittäneeksi huomioni nyt tyrnituotteiden saatavuuteen, juontui oikeastaan juuri ennen joulua käymästäni keskustelusta pomoni kanssa. Annoin nimittäin pomolleni yhtenä osana joululahjaansa levyllisen Fazerin USA:n markkinoille valmistamaa Nordi-suklaata, jossa makuna oli tyrnimarja (engl. sea buckthorn). Pomoni yllättyi suklaasta ja sanoi, että on törmännyt tyrnimarjaan ainoastaan Mongolian matkallaan ja oli hämmästynyt, että kyseistä marjaako saa meiltä Suomestakin! Pomoni myös veikkasi, ettei kukaan perusamerikkalainen ole koskaan tyrnimarjasta kuullutkaan. Teimmekin siinä työpäivän aikana nopeasti pientä gallupia ja totta se oli. Ei kukaan tiennyt mikä marja sea buckthorn on.

Lopulta päädyin pitämään pomoni pyynnöstä pientä luentoa suomalaisista marjoista. Kerroin myös, että tyrnimarjan suosion nousu Suomessakin alkoi muistini mukaan vasta 10-15 vuotta sitten, jolloin marjan ravintorikkaus tuotiin paremmin julkisuuteen. Ihan mielenkiintoinen marjakeskustelu siitä syntyi. Sain mm. vastata pomoni kysymykseen, minkä värinen on suomalaisen mustikan sisus. Niinpä niin, ei täällä tarjolla olevista pensasmustikoista voi puhua samana päivänäkään suomalaisen metsämustikan kanssa. Kyllä meillä mahtavia vitamiinipommeja kasvaa suomalaisilla soilla ja metsämättäillä, aah!
Tyrnijogurtti. Tämä ja saman meijerin lakkajogurtti ovat suosikkejani ja niitä täytyy saada syödä joka kerta Suomessa käydessä.
Fazerin Yhdysvaltain markkinoille tuomia Nordi-suklaita. Mene ja tiedä, onko tuo tyrnimarja amerikkalaisille ja heidän makuhermoillensa jo liiankin vieras. No, toivoa täytyy, että suklailla olisi menekkiä.

Lopuksi vielä yksi henkilökohtainen havainto:


Helsinki vs. San Francisco


Teimme Suomi-visiittimme päätteeksi pikastopin Helsinkiin ja pääkaupunkiseudulle. Visiiitti kesti vain 1,5 vuorokautta ja se oli ahdettu täyteen tapaamisia ja ohjelmaa. Visiitti Helsingissä vahvisti aikaisemmat arvailuni: Tällä hetkellä taidan tuntea kaupungin kadut ja ruokapaikat sekä osaan suunnistaa paremmin San Franciscossa kuin oman synnyinmaani pääkaupungissa Helsingissä. Toki kadut ja sijainnit palautuivat nopeasti mieleeni Helsingissäkin, mutta kyllä vain Google Mapsin avulla sain suunnistaa erääseenkin erikoisliikkeeseen Punavuoressa. Ehkä tällainen vieraantuminen oman synnyinmaan pääkaupungista voidaan katsoa jonkinlaiseksi aukoksi sivistyksessä, vai voidaanko? Näin on joka tapauksessa päässyt kohdallani käymään. Aikaa on vain tullut vietettyä viime vuosina enemmän San Franciscossa kuin Helsingissä ja siksi ensimmäiseksi mainitun kulmat ovat tätä nykyä minulle tutummat. Toisaalta Helsinkiä ja sen kauniita rakennuksia tuli katsottua ensimmäistä kertaa todellakin turistin näkökulmasta. Kyllähän se kaunis kaupunki on. Kaupungin kauneutta en ole koskaan aikaisemmin laittanut erityisemmin merkille.

Helsinkiä aamuvalaistuksessa.
Ja iltavalaistuksessa.

Täällä Piilaaksossa meitä sen sijaan odotti kotipihassamme ensimmäistä kertaa vihreä nurmikko, kiitos Kalifornian talvisateiden. Wow! Lisäksi pihapuissamme notkuu liuta kypsyneitä appelsiineja ja sitruunoita. Esimerkiksi ruukussa kasvattamamme sitruunapuu on tullut hulluksi päästyään muuton myötä aurinkoisempaan paikkaan ja sekin suoltaa sitruunoita nyt kauhealla tahdilla. Mutta nauroinkin, että jatkossa ruokavalioni saa kyllä olla hyvinkin appelsiinipainotteinen, sillä o-ou, jokunen Suomi-kilohan sitä tuli mukanaan taas tuotua.

Näiden kuvien ja tunnelmien myötä toivotan kaikille oikein hyvää alkanutta vuotta ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!