lauantai 26. syyskuuta 2020

Sananen amerikkalaisista terveysvakuutuksista

Ollessani nyt syksyllä Suomessa käymässä näytettiin eräänä iltana televisiossa ranskalaisten tekemä dokumentti USA:n sairas terveydenhuolto. Ohjelman insertti oli seuraava: "Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmä on maailman kallein - silti se ei toimi. 28 miljoonaa kansalaista on ilman sairausvakuutusta, eikä heillä ole varaa hoitaa terveyttään. Järjestelmä ei perustu sairaiden hoitoon vaan puhtaasti terveysalan yritysten voitontavoitteluun. Se tappaa potilaansa, sanoo asiantuntija." 

Ohjelmassa seurattiin läheltä muutamia USA:ssa asuvia henkilöitä ja perheitä, jotka kamppailivat hoitoon pääsyn, lääkkeiden hankinnan ja näihin liittyvien kustannusten kanssa. Ja kyllähän ohjelma antoi todella lohduttoman kuvan heidän tilanteistaan. Ehkä se haluttiin dokumentissa yleistää myös koko USA:n tilanteeksi, vaikka kyseessä on yli 330-miljoonainen monenkirjava kansa. Tästä dokumentista muistui mieleeni, että minulla on ollut tämä postausluonnos "hautumassa" jo varmastikin viisi vuotta. Postaus, jossa avaan edes pintaraapaisun verran amerikkalaista sairasvakuutusjärjestelmää ja oman vakuutuksemme toimintaperiaatetta. Tästä aiheesta sain muuten kysymyksiä taas tälläkin Suomi-visiitilläni eli aihe tuntuu kiinnostavan.
Urgent care, terveysaseman päivystys on käytettävissä vaikkapa äkillisen korvatulehduksen yhteydessä.


Erilaisia terveysvakuutuksia on satoja 


Wikipedian mukaan amerikkalaisia sairas- tai täkäläisittäin puhuttaessa terveysvakuutuksien tarjoajia on tällä hetkellä 50 eri vakuutusfirmaa. Lisäksi jokainen näistä tarjoaa erilaisia vakuutuksien alalajeja, joten vakuutusten kirjo on todella laaja. Yli 65-vuotiaille tarkoitettuja Medicare-vakuutuksia tarjoaa 12 eri vakuutusyhtiötä. Kun siis kerron joitakin esimerkkejä meidän terveysvakuutuksestamme, on aika varmaa, että jos otat kenet tahansa kaduntallaajan, hänellä tuskin sattuu olemaan juuri samanlaista vakuutusta meidän kanssamme. Jokaisessa vakuutuksessa on omat korvaavuutensa (mitä hoitoja ja tutkimuksia korvataan), omat omavastuurajansa ja kuulemani mukaan ainakin nämä omavastuuosuudet voivat vaihdella myös osavaltioittain. En siis todellakaan väitä olevani ekspertti näissä kaikissa vakuutuksissa. Meidän oma vakuutusopaskirjanenkin on yli 100-sivuinen, joten hallitsemista riittää siinäkin. 

Itse otettava selvää


Suomessa julkisen terveydenhuollon puolella kaikille potilaille kuuluu lähtökohtaisesti samat hoidot ja tutkimukset ja ne korvataan samansuuruisilla Kela-korvauksilla. Näin mutkia suoristaen totta kai. Täällä kiitos lukuisten erilaisten vakuutusten, kuvio ei toimi niin. Täällä on jokaisen vakuutuksenottajan omalla vastuulla ottaa selvää, mitä oma vakuutus korvaa ja millaiset omavastuuosuudet kuuluu missäkin tilanteessa maksaa. Ja vakuutuksissa todellakin on isoja eroja. Sekä niiden hinnoissa, että korvaavuuksissa.

Omana huomionani tästä on erityisen tärkeää ollut oman vakuutuksen verkostoon kuuluvien (in network) ja kuulumattomien (out of network) toimijoiden erottelu. Ei siis ole ollenkaan se ja sama, mihin terveyskeskukseen astelet. Vakuutus korvaa yleensä aina paremmin in network -toimijoiden tekemät hoidot ja tutkimukset. Lisäksi näissä tapauksissa useimmiten hoidon antava taho esim. terveyskeskus hoitaa laskutuksen suoraan vakuutusyhtiön kanssa, jolloin minun potilaana tarvitsee maksaa vain omavastuuosuuteni käynnistä. Verkoston ulkopuolisten toimijoiden kohdalla korvattavuus on yleensä heikompi ja potilas voi lisäksi joutua hoitamaan korvausasian vakuutusyhtiön kanssa itse ts. maksaa ensin koko summan ja lähettää jälkikäteen korvausvaatimus vakuutusyhtiölle.

Vakuutuksen verkostoon joko kuuluvia tai kuulumattomia toimijoita ovat siis kaikki: terveyskeskukset, sairaalat, lääkärit, fysioterapiakeskukset ja mikä minut yllätti alkuvuosina, myös paikalliset apteekit luokitellaan tällaisiin verkostoon kuuluviin ja kuulumattomiin apteekkeihin. Ei siis ole myöskään yksi ja sama, mistä apteekista lääkkeesi hankit. Yleiskatsauksen amerikkalaisesta apteekista ja lääkkeiden hintakirjosta kirjoitin oman postauksensa jo neljä vuotta sitten. Ja jotta ei olisi liian yksinkertaista, tämä oman vakuutuksesi verkostoon kuuluva "sairaanhoitopiiri" ei siis mene mitenkään maantieteellisesti alueittain, vaan vierekkäin voivat olla terveysasemat, joista toinen kuuluu sairasvakuutuksesi verkostoon ja toinen ei. Voit siis asua terveyskeskuksen A naapurissa, mutta sitä sinun ei kannata kustannussyistä käyttää, vaan ajaa pidemmälle terveyskeskukseen B.

Hintoja


No mitä tämä lysti sitten maksaa? USA:ssa on hyvin tyypillistä, että työpaikat tarjoavat yhtenä työsuhde-etuna terveysvakuutuksen joko osittain tai kokonaan työntekijöilleen ja jotkut tarjoavat vakuutuksen myös heidän perheenjäsenilleen. Me olemme siinä onnellisessa asemassa, että ukkokullan työnantaja kattaa meidän molempien terveysvakuutuskuluista ison osan. Niinpä meidän maksamat osuudet kuukaudessa eivät ole missään nimessä suoria kertomaan paikallisten vakuutuksien hintaluokasta (lue: kalleudesta). Me maksamme itse terveysvakuutuksestamme muutaman satasen kuukaudessa, mutta esimerkiksi kolmihenkinen perhe, jolle työnantaja ei korvaa vakuutusta, voi joutua helposti maksamaan kuukaudessa 2 000 dollaria tai ylikin terveysvakuutuksistaan.

Kuukausittaisen perusmaksun lisäksi maksamme jokaisesta lääkärikäynnistä pienen omavastuuosuuden. Yleislääkärillä (omalääkärillä) käynnin omavastuu on meidän tapauksessa 20 dollaria/käynti, erikoislääkärin 30. Päivystyskäynnistä (urgent care) napsahtaa myöskin 30 dollarin omavastuumaksu ja sairaalan päivystyksen (henkeä uhkaavat tapaukset, emergency room) käytöstä 250 dollaria. 

Nämä kaikki maksut kerryttävät vuoden aikana kokonaissummaa ja kun tietty raja ylittyy, sen jälkeen kustannukset korvataan 100 %. Meidän vakuutuksessamme yksittäisen henkilön maksimimaksu vuodessa on 2 000 dollaria ja perheen 5 000 dollaria. Mutta jos käytät verkoston ulkopuolisia toimijoita, nuo rajat ovat 5 000 dollaria yksityishenkilölle ja 10 000 dollaria perheelle. Vuonna 2018 minulla tuli sen verran useita tutkimuksia ja lääkärikäyntejä, että ylitin tuon maksukaton jo muistaakseni kesäkuussa ja loppuvuodesta lääkärikäynnit olivatkin sitten ilmaisia. Tänä vuonna maksukertymäni näin syyskuun lopussa näyttää tälle:


Olen siis itse maksanut reilut 1 600 dollaria ja vakuutus on korvannut yli 13 500 dollaria. Tässä isohkoa itsemaksamaani summaa on kasvattanut verkoston ulkopuolinen fysioterapeutti, jota tietoisesti polveni kuntoutukseen päätin käyttää. Näiden fysioterapialaskujen tapauksessa minun oli ensin maksettava 800 dollaria omavastuuta, jonka ylittävästä osuudesta vakuutuksemme sitten kattoi 70 % (korvausprosentti on alempi, koska kyseessä verkoston ulkopuolinen toimija). Jos olisin valinnut verkostoon kuuluvan fysioterapeutin, olisin maksanut vain 20 dollaria/hoitokerta.

Tämän kuuden Kaliforniassa asutun vuoden aikana minulle on käynyt selväksi, että meidän sairasvakuutuksemme on kuitenkin todella hyvä. Toki vieläkin parempia tiedän olevan olemassa. Olen kuullut tuttujen ja puolittujen tarinoita huikeista terveydenhoitomaksuista, koska heidän vakuutus ei ole korvannut osaa kuluista tai jonkin tietyn toimenpiteen kuluja ollenkaan. Eikä se ole lainkaan poikkeavaa, että jotkut perheet ajautuvat jopa konkurssiin kalliiden hoitokulujen vuoksi. Toinen vaihtoehto on jättää vaiva tai sairaus hoidattamatta.

Onko terveydenhuolto USA:ssa raakaa bisnestä?


Kuten alussa mainitun ranskalaisdokumentin insertissäkin vihjaistiin, USA:n terveysala on yritysten tekemää bisnestä. Mutta onko se kuinka raakaa ja ylihinnoiteltua, siitä saa jokainen tehdä omat tutkintansa ja johtopäätelmänsä. Tässä alla joitakin hinnoitteluesimerkkejä omalle kohdalleni osuneista tutkimuksista eli nämä ovat terveyskeskuksen, sairaalan tai apteekin vakuutusyhtiölle lähettämiä laskuja. Näistä kaikista olen itse maksanut siis yhteensä nolla dollaria, poikkeuksena korvatipat, joista maksoin omavastuun 10 dollaria.

Polven magneettikuvat: 1 230 dollaria 
Polven röntgenkuvat: 200 dollaria
Allergiatesti: 1 200 - 1 300 dollaria
Rintakehän tietokonetomografiakuvaus (CT scan): 930 dollaria
D-vitamiinin verikoemittaus: 120 dollaria
Poskionteloiden kuvaus nenästä työnnettävällä kameralla: 900 dollaria
Korvatipat apteekista 300 dollaria. 

Lisäksi minulle kerrotun mukaan vuosittainen perustarkastus nenä-, korva- ja kurkkulääkärillä on maksanut vakuutusyhtiölle 850 dollaria. Samoin peruslaboratoriotutkimukset voivat olla yli 500 dollaria ja päivystyksessä käynti, jolla ei vielä tehdä edes kummoisia tutkimuksia, voi maksaa 6 000 dollaria. Munuaiskivien hoito tutkimuksineen maksaa kuulemma 35 000 dollaria ja vuorokausi sairaalassa tavallisella osastolla 20 000 dollaria. On siis todellakin väliä, mitä oma vakuutuksesi kattaa vai kattaako ollenkaan!

Lopuksi vielä yksi toimintatapa, joka on mielestäni vähän erikoinen. Tapaus sattui ystäväperheellemme:

Hintaneuvottelut


Ystäväperheestämme yksi perheenjäsen joutui täällä Yhdysvalloissa selkäleikkaukseen. Operoiva sairaala lähetti ensimmäisen kustannusarvion leikkauksesta vakuutusyhtiölle. Summa oli 500 000 dollaria. Kyllä, siis puoli miljoonaa! Tähän kuitenkin vakuutusyhtiö oli vastannut, etteivät he moiseen summaan suostu ja näin sairaala ja vakuutusyhtiö aloittivat keskinäiset neuvottelut lopullisesta summasta. Tälle perheelle ei sitten loppukädessä selvinnyt, mikä neuvoteltu hinta selkäleikkaukselle oli. Vakuutusyhtiön lähettämässä kustannusyhteenvedossa summa oli edelleen se puoli miljoonaa. Perheen isä kysyi tapauksesta vakuutusekspertiltä. Tämä oli sanonut, että mitä todennäköisimmin neuvotteluissa on kuitenkin päädytty edullisempaan summaan.

Tällainen hintojen neuvottelu kuulosti minusta aivan kummalliselle ja toki osoittaa vain sen, etten vielä näin kuudessakaan vuodessa tunne paikallisten terveysvakuutusten ja niihin liittyvien maksujen kaikkia koukeroita. Osansa toki selittää sekin, ettemme ole joutuneet näitä palveluita täällä onneksi kovin usein käyttämään. 

Seuraavassa postauksessa minun olisi tarkoitus kirjoittaa vähän enemmän omakohtaisia kokemuksia, miten itse koen paikallisen terveydenhuollon ja terveysvakuutuksemme. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

perjantai 18. syyskuuta 2020

Ulkosuomalaisen siirtymä(ret)riitti

Takkatuli tuprauttaa savua pikkuruiseen suomalaiseen maalaismökkiin. Tuo savu tuoksuu hyvälle. Samaan aikaan Kaliforniassa kärsitään pahojen maastopalojen savuista. Savu leijailee Piilaaksonkin yllä päiviä, jopa viikkoja, tunkeutuen joka soppeen. Se savu ei tuoksu hyvälle. Se tekee hengittämisen vaikeaksi. Istuessani suomalaisen takkatulen ääressä, nuo kaksi maailmaa, Suomi ja Kalifornia, tuntuvat toisistaan niin kaukaisille. Ja sitähän ne ovatkin, kaksi hyvin erilaista maailmaa ja minä ulkosuomalaisena elän ajoittain hetkellisesti molemmissa.

Kun kerroin Suomessa ystävälleni, ettei meillä voi moneen viikkoon lähteä lenkille enää klo 12 jälkeen, koska on niin tukalan kuumaa, hän totesi, että tuopa on asia, jota ei koskaan Suomessa tarvitse miettiä. Kun vuorostaan mainitsin toiselle ystävälleni, että olemme olleet parikin kertaa vaarassa joutua vaihtamaan road tripimme matkasuunnitelmaa ihan vain metsäpalojen ja niiden savujen aiheuttaman epäterveellisen ilmanlaadun vuoksi, tuumasi tämä ystäväni, ettei sellaista ole tullut koskaan edes ajatelleeksi. Nämä ystävieni toteamukset saivat itseni aatoksiin, että aivan totta, kyllä tässä kuitenkin aika erilaisissa maailmoissa eletään. Perusarjessa pitää huomioida vähän erilaisia asioita. Onhan Suomessakin syksyisin se oma, toisinaan tuhojakin aiheuttava syysmyrskykausi. Meillä Kaliforniassa se on maastopalokausi. Yhteistä niille on, että molempien aikana kannattaa pysytellä sisätiloissa. Jos siis näiden kahden eri maailman tämänhetkisiä luonnonilmiöitä verrataan. Sitten on se iso liuta muita arjen erilaisuuksia, lähtien aina hanaveden laadusta liikenteen erilaiseen tempoon, joihin kaikkiin täällä on tietenkin kuudessa vuodessa jo kummasti tottunut.

Samaan aikaan, kun minä nautin Suomen puhtaasta luonnosta, sen kirkkaista vesistä, sinisestä taivaasta ja raikkaasta hengitysilmasta, niin ukkokulta viestittää minulle päivittäin erittäin huonosta ilmanlaadusta ja jopa yli +40 asteen lämpötiloista Piilaaksossa.


Samaan aikaan aurinko Piilaaksossa. Savua ja kuumuutta. Kaksi niin erilaista maailmaa.


Mutta palataan vielä lyhyesti Suomi-visiittiini:

Perinteinen kuviohan minulle Suomessa taas kävi, että visiitistäni muodostui ajoittain aikamoista minuuttiaikataulua. Karanteenin aikana oli tietenkin rauhallista, mutta sittenpä se hulina taas alkoikin. Paljon hoidettavia asioita ja lisäksi mahdollisimman monien ystävien ja sukulaisten tapaamisia. Lyhyessä ajassa tapahtuu siis aina paljon. Ja toki haluan kaiken sen kokeakin! En minä mene Suomeen tuijotellakseni seiniä yksikseni. Mutta sitten kaikki se tapaamisten tuoma tunteiden vuoristorata! Ensin nähdään pitkästä aikaa, iloitaan ja nautitaan, mutta pian onkin jo sanottava jälleen haikeat heipat. Visiitit Suomessa ovat olleet minulle siis aina melkoista tunteiden tykitystä ja sitä se on aina myös elämysten suhteen. Ja tässä kohtaa elämyksillä tarkoitan niitä pieniä tärkeitä hetkiä. Kuten nyt vaikkapa sitä makkaranpaistoa siinä takkatulen äärellä itsellesi tärkeässä paikassa ja tärkeässä seurassa. Lisäksi haluan aina aistia Suomen luontoa. Käydä kävelyillä ja samoilla metsässä. Vetää keuhkoihini sitä raitista ilmaa. Syksy on lempivuodenaikani Suomessa ja silläkin tämänkertainen reissu Suomeen oli kerrassaan ihana!

Mutta sitten, se kolikon toinen puoli


Jotenkin visiitit Suomessa ottavat kuitenkin aina kovasti voimille. Toki matkat ovat pitkiä aikaeroineen kaikkineen ja sitä on ihan fyysisestikin väsynyt. Huomaan kuitenkin olevani aina myös hiukan henkisesti väsynyt. Joskus olo on kuin märällä rätillä Suomi-vierailun jälkeen. Toki kaikki Suomessa tapahtuvat asiat ja tapaamiset jäävät aina ehdottomasti positiiviseen vaakakuppiin sitten pidemmässä juoksussa, mutta aivan välittömästi näiden kiitolaukkaa tehtyjen kaikkien tapaamisten, asioiden hoidon ja vaikkapa lentoja koskevien säätämisten jälkeen olen aivan puhki. Olen kirjoittanut tästä Suomi-visiittien jälkeisestä uupumuksesta blogissani jo aiemminkin, mm. joulukuussa 2017 ja tuo postaus on keikkunut blogini kymmenen luetuimman tekstin joukossa jo pitkään.

En tiedä, tunnistavatko kaikki ulkosuomalaiset tätä samaa itsessään. Tätä Suomi-loman jälkeistä uupunutta olotilaa. Jotkut ulkosuomalaiset ovat sanoneet, että tarvitsisivat Suomi-vierailujen jälkeen uuden loman toipumiseen. Eli taitaa minulla olla jokunen kohtalotoverikin. Kun sitten vuorostani palaan Kaliforniaan, niin yleensä itselläni menee se muutama päivä, että pääsen sitten taas tähän paikalliseen arkeen täällä käsiksi. Nyt minusta tuntui, että meni kokonainen viikko! Olo on ollut pöllämystynyt ja ajatukset ovat tahtoneet kovasti kiertää vielä Suomen asioissa. Olen nyt siis ollut Kaliforniassa jo viikon fyysisesti, mutta mieleni seilaa vielä jossakin jälkirahtina Suomen ja Kalifornian välillä. En oikein saanut otetta tämän postauksenkaan kirjoittamiseen, vaikka sen heti tuoreeltaan täällä aioin tehdäkin. Ehkä normaalia pidempi visiitti, ne ihanat viisi viikkoa, ja kovin intensiivinen jakso Suomessa vaikuttivat tähän normaalia pidempään siirtymisriittiini takaisin Kalifornian arkeen.

Kuusi vuotta ja analysointi jatkuu


Olen nyt tarkkaillut tätä ilmiötä omalla kohdallani reilut kuutisen vuotta. Tätä Suomi-visiittien yhteydessä tapahtuvaa tunteiden vuoristorataa ja uupumistakin. Tuoreimpana ahaa-elämyksenä tein itsestäni huomion, että joudun joka kerta ikäänkuin "maadoittamaan" itseni taas siihen uuteen ympäristöön ja arkeen, kun vaihdan mannerta. Eräänlainen ulkosuomalaisen siirtymäriitti siis. Niinpä aivan viime kertoina olen pyrkinyt Suomessa rauhoittamaan visiittini lopuksi edes sen yhden, viimeisen illan, mielellään jopa kaksi. En sovi enää tapaamisia, laitan puhelimen äänettömälle, minimoin muutkin mahdolliset ulkopuoliset ärsykkeet ja yritän ottaa sitä omaa aikaa. Jos ukkokultakin on Suomessa, niin silloin tietenkin ukkokullan kanssa kaksin. Niinpä ainakin omalla kohdallani tämä siirtymäriitti on alkanut muistuttamaan enemmän jo siirtymäretriittiä. Puhelimet ja tietokoneet tiks' kiinni ja sitä rataa. Aina se pieni, viimeisen illan retriitti ei toki ole mahdollista, mutta tällä kertaa sellaisen Suomessa pidin ja voin kertoa, että kylläpä teki hyvää!
Olisiko mitä mainioin paikka siirtymäretriitille?


En tosiaan tiedä tuntevatko muut ulkosuomalaiset samanlaisia kokemuksia käydessään Suomessa, ainakaan yhtä voimakkaasti. Ja mitkä kaikki tekijät tähän oikein vaikuttavat? Onko se juuri ne tuolla postauksen alussa kuvaamaani kaksi hyvin erilaista maailmaa, jotka sitten vaativat jollakin tapaa kalibroimaan itsesi uudestaan, kun siirryt maailmasta tai mantereesta toiseen? Ehkä sekin vaikuttaa, asuuko aivan Suomen naapurimaassa tai onko nykyisessä asuinmaassa paljon yhtäläisyyksiä Suomen kanssa. Tai voinhan se olla vain minä, joka tällaisen siirtymäriitin, rauhallisen maadoituksen, tai jopa -retriitin nykyään mielellään tarvitsee.

Ainakin seuraavien seikkojen olen pohtinut tähän ulkosuomalaisen siirtymisilmiöön tunteineen vaikuttavan:
- perusarjen erilaisuus Suomen ja nykyisen asuinmaan välillä (ne eri maailmat)
- välimatkan pituus
- Suomessa käyntitiheys
- Suomessa vieraillun ajan pituus
- visiitin intensiivisyys eli se kuuluisa minuuttiaikataulu, ml. eri puolella Suomea vierailtujen paikkakuntien määrä
- vuodenaika
- ulkomailla elettyjen vuosien lukumäärä
- onko visiitti tehty yksin vs. perheenjäsen(t)en kanssa
- oma ja/tai perheenjäsenten perusterveys
- matkan päätarkoitus (puhdas loma, asioiden hoito, häät, hautajaiset jne. )
- varsinainen matkanteko (esim. koronan tuomat lentomuutokset ja muu mahdollinen matkustamiseen liittyvä stressi)
-visiitin onnistuminen kokonaisuudessaan (esim. sairastumiset jne.).

Loppujen lopuksi muuttujia on tosi paljon ja lapsi- ja lemmikkiperheissä löytyy varmasti vielä omat lisänsä!

No huh huh, melkoista ajatuksenjuoksua tästä nyt tuli. Osasinkohan minä nyt ollenkaan sanoittaa näitä tuntemuksiani tekstiksi niin, että se olisi lukijana mahdollista ymmärtää? Jos teksti vaikuttaa sekavalta, eikä tahdo oikein avautua, niin ajatelkaa vain, että no se on vielä maadoittamassa itseään mantereelta toiselle. Olen siis yhä siirtymäriitissäni.

Tällaisia ajatuksia tällä erää. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

torstai 10. syyskuuta 2020

Viisi viikkoa Suomessa: 5/5

Olen ollut nyt Suomessa viisi viikkoa. Viimeistelen tätä postausta lentokenttähotellissa Helsinki-Vantaalla ja huomenna, mikäli uusia muutoksia lentoihin ei tule, irrotan taas jalkapohjani Suomen kamaralta ties kuinka pitkäksi aikaa. Nykyinen maailmantilanne ei lupaa tarkkaa päivämäärää seuraavalle reissulle. Otsikon merkintä 5/5 viittaa viidenteen ja viimeiseen viikkooni Suomessa, mutta myös Suomi-visiittini onnistumiseen. Se on nimittäin ollut arvosanaltaan se kuuluisa "viis kautta viis". 

Parempia säitä en esimerkiksi olisi voinut toivoakaan. Siis että Suomen syyskuussa päivälämpötilat jopa +20 Celsius-astetta! Sain myös ajoittain sitä kovasti kaipaamaani sadetta, jee! Valtaosin oli kuitenkin poutaa ja mahtava sää mahdollisti sen, että pystyin treffaamaan valtaosan ystävistäni ja tutuistani ulkona. Kenen kanssa lounasteltiin puistossa, kenen kanssa kahviteltiin torilla. Huippua! Turvavälit oli helppo pitää. Halaukset ystävien ja sukulaisten kanssa jätettiin toiseen kertaan.

Kainuulaisen "tervetulotoivotuksen" myötä uusia pyllynpaljastuksia ei maakuntakierroksellani näkynyt. Housut on pidetty julkisilla paikoilla jalassa. Mutta kaunista suomalaista maaseutua näkyi kyllä senkin edestä, ai että!

Syksyistä maalaisseutua Suomesta.

Eräänä syyskuisena aamuna ihailin joenpintaan nousevaa aamu-usvaa. Lämpötila kuvanottohetkellä oli vain +2 C. Upea aamu!

Maisemien lisäksi nautin kaikki nämä viikot puhtaasta, raikkaasta ilmasta. Varsinkin, kun samaan aikaan Kaliforniassa ja Piilaaksonkin ympäristössä kärsitään historiallisen pahoista maastopaloista, kuumuudesta ja epäterveelliseksi luokitellusta ilmanlaadusta. Harva suomalainen edes tajuaa arvostaa tätä puhtaan luonnon ja hengitysilman kultakimpaletta, mikä Suomella on!

Ilokseni sain huomata, että tuntemattomien ihmisten tervehtimisen kulttuuria löytyy myös Suomesta. Menepä vain tarpeeksi pieneen kylään, niin kyllä joka ukko nostaa rehvakkaasti kättä rattinsa takaa ajaessaan soratiellä ohitsesi. Niin, ei kai kukaan muukaan hullu voi arkena olla aamulenkillä pienellä mutkittelevalla kylätiellä kuin joku paikallinen tai korkeintaan paikallisen kaveri. Se hullu olin minä. Jopa esiteini-ikäiset huikkasivat minulle tuntemattomalle ujon "moi", kun viuhahtivat polkupyörillään kyläkouluunsa. Lämmitti ulkosuomalaisen mieltä kovasti.

Masuni on tälläkin hetkellä täynnä suloisia Suomi-makuja ja taisipa viiden viikon aikana kertyä jälleen se kilo tai puolitoista vyötärölle, hahah! No, jotain jätän Suomeenkin. Pääsin nimittäin voitteko kuvitella, vuoden ja kahden kuukauden tauon jälkeen hovikampaajani käsittelyyn ja nyt on hiuksistani pätkäisty sellaiset 20 - 25 cm pituutta pois! Uskon, että on vähän hengittävämpi tapaus Kalifornian tulevan syksyn helteissä. Ei muhi enää karvalakki päässä 24/7.
Pääsin testaamaan heti tuoreeltaan suomalaista uutuutta nimeltään Rostis. Se on munavoilla täytetyn karjalanpiirakan ja pasteijan risteytys. Ja maistui juuri niin kuin kuuluukin, karjalanpiirakalle munavoilla. Namskis!

Uutuusjäätelöitäkin pitää Suomessa aina maistaa, tietenkin niiden klassikkojen lisäksi. Tämä Marianne-jäätelö oli kuulkaas i-ha-naa!


Postaukseen valitsemieni kuvien perusteella voisi kuvitella Suomi-visiittii olleen pelkkää lomailua ja herkuttelua. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Paljon oli hoidettavia asioitakin, mutta niistä ei blogin puolella enempää.

Aikamoista tunteiden vuoristorataahan nämä Suomi-visiitit ulkosuomalaiselle aina tahtovat olla, mutta siitä ensi postauksessa lisää. Sen kirjoittelenkin sitten taas koto-Kaliforniasta. Savuisesta sellaisesta. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Olen kyllä yllättynyt, ellen jopa kauhistunut, kuinka pellossa täällä Suomessa eletään tämän vallitsevan koronatilanteen kanssa! Tautitapausmäärät ovat maassa kasvussa, mutta Oulun lentokentällä yhdelläkään matkustajalla minun lisäkseni ei ollut kasvomaskia! Koneessa kaikilla toki oli, koska taisi olla pääsyedellytyksenä koneeseen, mutta lentokentällä oli aika villi meininki. Tiukkoihin koronarajoituksiin Kaliforniassa tottuneena tämä vain tuntui tosi hämmentävälle.