Family emergency

Yhdysvalloissa on tapana käyttää ilmaisua family emergency. Tuolloin useimmiten perhepiirissä on tapahtunut jotakin äkillistä, täysin odottamatonta ja tilanne vaatii työtehtävien ja muiden sovittujen tapaamisten ja menojen lykkäämistä myöhemmäksi. Jäin ensinnäkin pohtimaan mitä ilmaisua vastaavasta tilanteesta Suomessa käytetään. Ehkä sen voisi suomentaa hätätilanne perhepiirissä. Tai ehkä Suomessa työelämässä käytettäisiin termiä painavat perhesyyt. Vai olisiko jokin muu osuvampi ja nykyisin esimerkiksi juuri suomlaisessa työelämässä käytössäkin? Huomaan tipahtaneeni Suomi-kärrystä tässä(kin) asiassa, joten valaiskaahan ihmeessä minua. Toisekseen pohdin, kunnioitetaanko Suomessa asianosaisen yksityisyyttä tuollaisen hätätilanteen iskiessä. 

Yhdysvalloissa tuollaista äkillistä perhetilannetta kunnioitetaan hyvinkin vankasti. Ei kukaan kysele, että mitä nyt on tapahtunut. Tapahtunutta totta kai pahoitellaan, mutta asian annetaan olla, sen enempiä lisätietoja utelematta. Joskus töissä Piilaaksossa ollessani tosin tuntui, että jotkut käyttivät family emergencya jopa aika heppoisin perustein. Tekosyynä, jolloin oli lupa tai pätevä selitys jättää jokin asia hoitamatta ajallaan. Taustalla saattoi oikeasti olla vain silkka unohdus, laiskuus tai kiire, mutta hoitamatta jätettyä asiaa seliteltiin äkillisellä perhetilanteella. Samanlaisia epäileviä ajatuksia on ollut parilla suomalaisella ystävälläkin esimerkiksi kiinteistövälittäjänsä yllättävien ohareiden tapauksessa. Mutta hyvin hankalapa minun oli mennä työpaikallani arvioimaan, minkä "vakavuusasteen" tilanne saa kenetkin ylipäätään käyttämään moista family emergency -ilmaisua. Ja totta, tämä tekosyynä käyttäminen joissakin tilanteissa oli tietenkin vain minun oman pääni sisäistä arvelua, sillä paikalliseen tapaan en itsekään koskaan tietenkään mennyt kyselemään lisätietoa tapahtumista. Otin vain osaa tietämättä taustoista sen enempää. Totta kai kuuntelin, jos joku asiakas halusi itse senhetkisestä tilanteestaan enemmän kertoa. 

Suomessa puolestaan muistan työelämässä, ettei tällainen vakava perhetilanne ollut mitenkään tabu muiden, ulkopuolisten keskuudessa. Johtuiko se enemmän juuri kyseisestä työyhteisöstä vai onko käytäntö Suomessa ylipäätään asian suhteen avoimempi, sitä en osaa sanoa. Muistan esimerkiksi tilanteen, kun yksi opettaja jäi äkillisesti kolmeksi kuukaudeksi pois töistä. Minulla oli projektipäällikkönä sopivasti kahden projektin välinen tauko ja minulle tarjottiin sijaisuutta tuoksi kolmeksi kuukaudeksi. Hyppäsin yhdessä yössä sijaisen saappaisiin. Mutta mieleeni jäi, kuinka avoimesti opettajan perhetilanteesta isohkon työpaikkamme käytävillä ja kahvihuoneissa kyseltiin ja myös keskusteltiin. Ei tainnut mennä päivää paria pidempään, kun omiinkin korviini jo kantautui syy opettajan poissaoloon. Opettajan puolisolla oli todettu jo pitkälle edennyt syöpä ruumiinosassa X. Siis aika tarkkakin täsmätieto. Ehkä poissaolon syy sai kollegoita ymmärtämään opettajan äkkipoisjäännin paremmin, mutta haluaisinko välttämättä itse omia asioitani käsiteltävän yhtä avoimesti koko työyhteisön kesken. En haluaisi.

Toisaalta, joskus taustojen ymmärtäminen voi estää lisäkonfliktien syntymisen. Kun olin juuri aloittanut työt Piilaaksossa, muistan kuinka pomoni hiukan "varoitteli" minulle yhdestä naistyöntekijästä. Nainen oli jotenkin kireä, tiuskiva, eikä koskaan hymyillyt. Totta kai minä uutena työntekijänä ajattelin, että olinko itse mokannut jollakin tapaa hänen kohdallaan ja nainen näytti sen käytöksellään minulle takaisin. En ollut ottanut asiaa puheeksi, mutta yhden tiuskintatilanteen jälkeen pomoni lohdutteli kertomalla, että naisella oli vaikea avioeroprosessi meneillään ja siksi hän oli kireä kuin viulunkieli. Vaikka tieto avioeroprosessista ei ehkä minulle asti olisi kuulunut, huojensi se kuitenkin uutena työntekijänä mieltäni kovasti, eikä väleissämme tämän naisen kanssa päässyt syntymään kärpäsestä härkästä. Myöhemminhän naisesta sitten paljastui oikein herttainen ja hymyilevä kollega ja yhteistyömme sujui todella hyvin. 

Usein työpaikoilla tällaisissa äkillisissä perhetilanteissa työntekijän esimies voi olla ainoa, joka perhetilanteesta enemmän ja sen varsinaisen totuuden tietää. Aina tieto ei lipsahda eteenpäin työyhteisöön kuitenkaan pomon suusta, vaan tiedon tai huhupuheen voi laittaa liikkeelle myös suulas kollega. Tahtomattaan tai tahallisesti. Muistan, kuinka Suomessa sattuikin kerran aika hämmentävä tilanne. Läheinen kollegani oli saanut juuri tietää olevansa raskaana, siis sellainen omanlaisensa ihana family emergency. Raskaudesta ei kuitenkaan alkuvaiheessa työyhteisössämme tainnut vielä tietää kukaan muu kuin kollegani esimies ja minä. No kuinkas ollakaan, yksi suupaltti mies tuli ja möläytti kahvihuoneessa kovaan ääneen kollegani raskaudesta muiden kuullen. Jähmetyimme kollegani kanssa paikoillemme ja kollegani kysyi mieheltä, että mistäs niin päättelet, että olisin raskaana. Mies vastasi: "No kun rintasi ovat niin pyöristyneet, niin sehän on ihan selvää!" Täystyrmäys. Jäimme kollegani kanssa sanattomina tuijottamaan toisiamme. 

Suomen kokemuksistani on toki jo useita vuosia aikaa ja löytyy varmasti lakipykäliä, jotka työntekijää tuollaisissa henkilökohtaisissa tilanteissa suojaisivat. Mutta lakihan voi sanella mitä tahtoo, jos työpaikalla lain noudattaminen on löperöä. 

Miksi tulin pohtineeksi näitä mahdollisia family emergency -tilanteiden eroavaisuuksia Suomessa ja Yhdysvalloissa ja kuinka tulin kirjoittaneeksi niistä juuri nyt? No, minulla on eräänlainen family emergency -tilanne päällä ja olen matkustanut melko pikaisella lähdöllä Suomeen. Käsitelläänkö siis mielestäni family emergency -tilannetta Suomessa ja Yhdysvalloissa eri tavalla? Mielestäni kyllä. Yhdysvalloissa asia saa jäädä henkilön yksityisasiaksi, Suomessa ei aina niinkään, vaan siitä tulee helpommin julkista riistaa työyhteisössä. Tämä päätelmäni juontaa siis juurensa ensisijaisesti omista työelämäkokemuksistani molemmissa maissa. Olisikin mielenkiintoista kuulla teidän näkökulmianne ja kokemuksianne asiasta. Miten itse koet, että tällaisia yksityiselämän vakavia tilanteita käsitellään esimerkiksi suomalaisella työpaikallasi tai sinä ulkosuomalainen, nykyisen asuinmaasi kulttuurissa ylipäätään? Saako henkilö säilyttää henkilökohtaisen hätätilanteen omana tietonaan, vai kyselläänkö ja ruoditaanko sitä julkisesti?

Valon ja varjon leikkiä, niin kuin elämässäkin tahtoo olla. Suomen ruska on nyt upeimmillaan!

Aika osuvaa muuten oli, että minun lopullisiin lentovalintoihin Suomeen vaikutti mikäpä muukaan kuin family emergency, tosin jonkun aivan muun henkilön. Alunpitäen minulla oli erikoislääkärin vastaanotto perjantaiaamuna klo 8. Olin tarkkaillut netistä äkkilähtöjä Suomeen ja yksi ajatus oli varata perjantaina San Franciscosta kello 13 lähtevä lento. Tai siis ne kolme eri lentoa, jotta pääsisin Ouluun asti. Reitti lentäisi New Yorkin kautta Helsinkiin ja siitä edelleen Ouluun. Kuinka ollakaan, lääkärille oli tullut family emergency ja kaikki hänen vastaanottoaikansa peruttiin useammalta viikolta. Sain puhelun asiasta torstaina, jolloin minulle tarjoteltiin vastaanottoaikaa toiselle lääkärille samalle perjantaipäivälle, mutta vasta klo 10.30. En siis enää ehtisi klo 13 lennolle ja asia harmitti kovasti. Koska seuraavat vapaat ajat erikoislääkärin vastaanotolle olisivat olleet vasta joulu-tammikuussa, päätin lääkärikäynnin nyt kuitenkin heti hoitaa ja näin saada myös mielenrauhaa omiin terveysasioihini. Lähtöni Suomeen siis viivästyi, koska seuraavana päivänä ei vastaavaa jouhevaa lentoyhteyttä ollut. Mutta aika uskomaton onni onnettomudessa oli, että tuolloin perjantaina kyseisen lentoreitin heti ensimmäinen lento San Franciscosta New Yorkiin myöhästyi yli 2,5 tuntia. Jos siis olisin hypännyt perjantaina koneeseen, olisin myöhästynyt New Yorkissa jatkolennolta Helsinkiin. Sinnepä olisin sitten jäänyt kykkimään USA:n itärannikolle keskellä yötä ja tuskaisan pitkä matkustusaika olisi venynyt entisestään. Huh, huh, onneksi vältyin tuolta! En olisi tässä tilanteessa kestänyt yhtään lisäsäätämistä lentojen saralla, kun stressi- ja huolikäppyrät ovat punaisella jo valmiiksi. Sen sijaan paria päivää myöhemmin omat lentoni sujuivat nyt suorastaan ihmeellisenkin mutkattomasti ottaen huomioon allekirjoittaneen tuurin. Kun usein tahtoo aina juuri minun kohdallani sattua ja tapahtua... Lennot laskeutuivat jopa etuajassa, joten koneiden vaihtoakaan ei tarvinnut tehdä juosten ja veren maku suussa. Lentojen osalta siis loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja tämä kaikki, koska lääkärille tuli family emergency.

Tällaisia pohdintoja ja kuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Arpaonni odottaa blogini 300 000. lukijaa ja sananen palautteen voimasta

Ohhoh, on todellakin tultu Ribs & Coke -blogin taipaleella niinkin pitkälle, että pian sen teksteille paukahtaa 300 000. lukukerta! Tästä valtavan iso kiitos kaikille teille niin vuosien saatossa kelkassa pysyneille kuin uusillekin lukijoille. Marraskuussa 2021 blogini täyttää seitsemän vuotta, kääk, jo seitsemän, ja näihin vuosiin on tullut naputeltua jo 381 postausta. Tämä on postaus nro 382. Kerrottakoon myös, että postausluonnoksia on varastossa yli 100. Osasta niistä tosin on aika ajanut ohi kovaa vauhtia jo vuosia sitten, mutta kymmenet aiheista olisivat ihan relevantteja edelleen. Katsotaan, mitkä päätyvät päivänvaloon asti, joko blogissa tai tulevassa kirjassani. Jos teitäkin kiinnostaa, mistä päin maailmaa blogiani luetaan, niin minäpä kerron. Tilastojen mukaan blogiani luetaan luonnollisesti eniten Suomessa ja Yhdysvalloissa. Lisäksi viimeisen vuoden aikana seuraavat kymmenen innokkainta lukijamaata ovat olleet Ruotsi, Saksa, Italia, Iso-Britannia, Romania, Espanja, Indonesia, Kanada, Itävalta ja Alankomaat. Seuraavan kymmenen maan joukkoon mahtuvat mm. Belgia, Ranska, Venäjä ja Meksiko. 

Mutta sitten takaisin tämänhetkiseen virstanpylvääseen eli 300 000. lukijan etsintään. Olen loihtinut blogissani perinteen leikkimielisestä arvonnasta, joka toteutetaan aina 100 000 lukijan välein. Nyt on kolmannen arvonnan aika. Arvonnan voittaa siis se lukija, jonka kohdalla 300 000 sivunäytön rajapyykki täyttyy. Te, jotka luette blogiani mobiiliversiona, ette tuota sivunäyttölaskuria blogin mobiiliversiossa heti näe. Saatte sen kuitenkin halutessanne esiin klikkaamalla postaussivun alareunasta tekstiä 'Näytä internetversio' ja näin pääsette kokeilemaan onnettaren suosiollisuutta kohdallanne tekin. 

Jos siis 300 000 kiepsahtaa laskuriin juuri Sinun kohdallasi, niin olepas ystävällinen ja ota minuun yhteyttä sen jälkeen. Voit laittaa minulle sähköpostia, ottaa yhteyttä Facebookin tai Instagramin kautta tai kirjoittaa onnenpotkustasi vaikkapa blogin kommenttikenttään. Sumplikaamme sitten osoitetiedot kahden kesken, niin voin lähettää pienen palkintopaketin postitse. Halutessasi voit ottaa tasalukemasta kuvan tai kuvakaappauksen, mutta se ei ole suinkaan pakollista. 

Kuinkas niissä blogini aikaisemmissa arvonnoissa sitten kävi? Ensimmäisen arvonnan kohdalla, eli etsiessäni 100 000. lukijaa, lähti palkintopaketti herrahenkilölle Minneapolikseen. Valitettavasti 200 000. lukijan kohdalla voittajaa ei löytynyt. Se kenelle arpaonni napsahti, nukkui kenties onnensa ohi tai ei ainakaan ilmoittautunut minulle asti. Palkinto jäi tuolloin ilman vastaanottajaa. Nyt laitan peukut tiukasti pystyyn, että 300 000. lukija löytyisi. Tämä on kyllä jännittävää aikaa aina itsellenikin!

Lopuksi vielä sananen saamieni palautteiden voimasta.

Palautteen voima

Ehkäpä jokaisen blogia kirjoittavan kohdalla tulee toisinaan kirjoittamista hidastavana verhona eteen omien lukijoiden kasvottomuus. Kun ei oikein tiedä, kenelle (kaikille) kirjoittaa. Ainakin itse podin yhteen aikaan kovastikin tätä ja teksteihin valittujen aiheiden ja näkökulmien valinta oli näin ollen hankalaa. Onneksi pinteestäni kuitenkin ns. suuni aukaisin ja sain aivan mahtavasti palautetta ja yhteydenottoja teiltä lukijoiltani. Sain teille niitä kaipaamiani kasvojakin. Kiitos. Ne kaikki antoivat aivan valtavasti voimaa jatkaa!

Sain siis palautetta, kun sitä halusin ja pyysin. Ja kivasti olette jaksaneet reagoida teksteihini tuoreeltaan tuon jälkeenkin. Ne sitten aina ilahduttavat! Mutta kuulkaapa. Viime kesänä sain aivan yllättäen blogipalautetta minulle entuudestaan tuntemattomalta lukijalta. Olin saanut heinäkuussa julki vaivaisen yhden postauksen. Elämä riepotteli, eikä aikaa, intoa, keskittymiskykyä saati voimia blogille ollut. Lukija lähetti yllättäen palautteen omalla nimellään ja suoraan henkilökohtaiseen sähköpostiini, seikat, jotka jo sinällään kertoivat rohkeuskynnyksen ylittämisestä. Blogin oma kommenttikenttä oli vieläpä jotenkin takkuillut, mutta lukija ei ollut antanut periksi, vaan kirjoitti palautteen minulle suoraan sähköpostiini. Hän halusi tsempata vaikeassa elämäntilanteessani ja kirjoitti, etten saisi edes suunnitella blogini lopettamista sen ollessa niin loistava. Lähetti vielä toisenkin viestin ja pyysi, etten vain lopettaisi blogiani, koska se on hänelle kuulemma henkireikä.

"Henkireikä, wow! Että minun kirjoitukseni voi olla jollekin henkireikä!", minä ajattelin. Olin otettu. Kyllä tällainen palaute paitsi yllätti positiivisesti, niin myös lämmitti mieltä ja varsinkin aikana, jolloin elämässä oli tosi raskasta ja palautetta ehkä kaikkein vähiten juuri niinä hetkinä osasi odottaa. Kiitos siis vielä palautteen kirjoittajalle. Se tuli ilon pirskahduksena juuri kun sitä ehkä kaikkein vähiten odotin, mutta ehkä myös tietämättäni kaikkein eniten tarvitsin. Yllättävä palautteen saanti ei siis rohkaissut minua vain ja ainoastaan blogin osalta, vaan valostutti silloista omaa arkeani vielä pitkän aikaa. Ei kai sen voimakkaampaa positiivista palautereaktiota voi saada! Kiitos.

Tällä viikolla elämä on kyllä valitettavasti tarjoillut taas pelkkiä pieniä ja RAAKOJA sitruunoita. Sen verran hapanta menoa, ettei niistä ole saanut edes limonadia, vaikka tuttu sanonta niin usuttaisikin.

Jääkäämme kuitenkin seuraavaksi odottamaan, kenen kohdalla arpaonni napsahtaa. On kyllä aivan mahtava, että teitä lukijoita on! Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kuntoremontti ja suorapuheinen aasialaismummo

Stressikesä näkyy ja tuntuu. Lääkärin määräämien verikokeiden tulokset viime viikolla olivat kohdallani aika järkyttävää luettavaa. Arvot eivät mairitelleet. Kesäajan Suomi-herkut, kaikki ne lukuisat pullakahvit ja muutoinkin melko holtiton stressisyöminen näkyvät nyt omassa terveydessäni. Koetulokset saivat tuoreeltaan kyllä pariinkin kertaan miettimään, oliko ylipäätään järkeä marssia melkeinpä suorilla Suomen lentokoneesta verikokeisiin, mutta tehty mikä tehty. Sainpahan ainakin (kauhu)realistisen kuvan terveyteni nykytilanteesta. Nyt ne kaikki kymmenkunta kiloa Suomesta tuotuja karkkeja ja suklaita joutavat kyllä hetkeksi kaappiin piiloon, jotta jotakin tolkkua tulisi tähän sokerin syöntiin. Eikä tässä vielä kaikki. Kuten yksi ystäväni taas totesi, että minulle sitten aina sattuu ja tapahtuu. Viime lauantainahan sain porhaltaa jo aamuvarhain päivystykseen heti sen auettua. Peukaloni otti ja turposi perjantai-iltana ja kipeytyi aivan hiivatin kipeäksi. No, murtumaa ei sentään todettu, mutta ärhäkkä niveltulehdus kyllä.

Ja kuntokin on päässyt romahtamaan. Se on tällä hetkellä tasoa rapa. Tarkoitus oli liittyä haikkiporukkaamme hikoilemaan jo viime viikolla, mutta saatuani jäykkäkouristusrokotuksen tehosteen kaaduinkin pariksi päiväksi sänkyyn. Kauhea kolotus joka jäsenessä sekä väsymys, joka vaati unta ja vielä vain lisää unta. Huh!

Nyt olen jotakuinkin terveiden kirjoissa ja niinpä tässä on tullut silmin kahlattua pitkästä aikaa kuntosaliketjuni tarjoamia ryhmäliikuntatunteja. Tarjolla on huomattavasti vähemmän tunteja kuin ennen pandemiaa, mutta muutama minulle mieleinen tunti sieltä on löytynyt. Tunneille pitää nykyään ilmoittautua etukäteen varmistaakseen paikkansa. Osallistujamäärää taidetaan rajoittaa voimakkaammin kuin ennen. Lisäksi tuntien ohjaajat näyttävät kyllä vaihtuneen radikaalisti, vanhoja hyviä puolituttuja ei enää ole. (Taustalla lienee yhtenä syynä se, että moni matalapalkka-alan työntekijä on joutunut muuttamaan pandemian aikana pois Piilaaksosta, koska asumisen ja elämisen kustannukset ovat täällä niin korkeat. Jos pandemiarajoitukset vielä veivät työt vähintäänkin määräajaksi, niin harvalla oli säästöissään sellaisia summia, että pystyi jatkamaan asumistaan Piilaaksossa töiden mentyä alta.)

Vanhaa kuntosalijäsenyyttä ollessa vielä voimassa pääsin nyt pitkästä aikaa jumppaamaan ja pumppaamaan. Maskipakon kera tottahan toki, mutta luonnistuu niinkin, kun vain asennoituu oikein. Ja huomenna on luvassa ensimmäinen koitos haikkiporukan kanssa. Kyllähän siinä taas hiki tulee lentämään ja pohkeet huutavat hoosiannaa, kun lähden vakioreittiämme pitkästä aikaa porukan mukana kipuamaan.

Tästä se toivon mukaan taas lähtee. Pitkän liikuntatauon jälkeen on kyllä syytä aloittaa pienillä painoilla. Naurettavan pienillä, saattaisi joku sanoa.

Mutta muistuttipa Piilaakso taas omasta ihanasta kulttuurien sekamelskastaan ja joidenkin ihmisten avoimuudesta. Tänään osallistuin jo järjestyksessään syksyn toiselle bodypump-tunnilleni, jihuu. Olin valinnut paikkani salin puolivälistä. Tunnin jälkeen salin perältä kipitti pieni silmälasipäinen aasialaismummo luokseni, koputti olkapäälleni sanoi: "Hei, minulla kun on niin huono näkö, etten näe tuonne salin etuosaan asti, niin käytin sinua malliesimerkkinäni kaikille liikkeille tunnin aikana. Että jos ihmettelit, kun seurasin sinua, niin se johtui vain tästä." No, en ollut kyllä huomannut mummelin seuraamista laisinkaan, keskitinhän oman katseeni koko tunnin ajan eteenpäin. Mummeli sanoi minun olleen kuulemma oikein hyvä seurattava, koska olen very strong girl! Nauroin mummelin analyysille, vaikka teki mieleni sanoa, että voi kunpa tietäisitkin miten onneton lihaskuntonikin juuri nyt on. Sittenpä mummo vielä jatkoi leveä hymy kasvoillaan: "Niin ja jos et ole huomannut, niin sinulla on jumppahousuissasi haaravälissä reikä! Katsopas sinne!" Osoitti sisäreisiini sormellaan. No, kyllä minä tiesin, että aamulla nopeasti jalkaan vetämissäni jumppahousuissa oli reikä, mutta a) en ollut ajatellut sen pienen reiän haittaavan ketään, sillä b) en ajatellut kenenkään myöskään seuraavan haaraväliäni tunnilla. Toisin kuitenkin kävi. No, nauroin taas mummolle, että juu, taisi tulla nämä vanhat ja kuluneet housut tänään jalkaan, että kiitos vain huomiostasi (niin kuin en olisi muutoin reiästä tiennyt). Lopuksi mummeli jakoi vielä auliisti ohjeen demonstroiden käsillään: "Kuule, pari kolme tikkiä ompelet siihen ja hyvä siitä taas tulee!"

Hymyssä suin poistuin kuntosalilta. Jo siksikin, että tässähän saattaa taas saada vähän liikuntarutiineja kuntoon ja kykenee satsaamaan omaankin hyvinvointiin. Siihen, joka tuntuu nyt olevan aika tavalla rempallaan. Mutta myös tämä herttainen aasialaismummo huvitti. Näin ne tulevat ikäihmiset nuoremmilleen huomauttelemaan, reikä pöksyissä, hahah!

Tällaiset päivätunnelmat tänään. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kurkistus piilaaksolaisen lääkärin arkeen pandemia-aikana

Minulla piti olla vuosittainen lääkärintarkastus kesäkuussa, mutta äkkilähdön tullessa Suomeen siirsin lääkäriaikani tänne syksyyn. Vastaanottoaika oli tällä viikolla ja siitäpä muodostuikin aika erikoinen käynti.

Pomelo päivässä pitää lääkärin loitolla, vai miten se meni...

Vastaanottoni alkoi kyllä perinteiseen amerikkalaiseen tapaan lääkärini kysyessä: "Hi Kaisa, how are you doing today?" Tällä kertaa en vastannut siihen kuitenkaan tyypillisen ympäripyöreästi, että joo kivasti menee, koska kysyjänä oli nimenomaan lääkärini. Vastasin, että takanani on erittäin stressaava elämänjakso ja se on väistämättä näkynyt myös omassa terveydessäni. Sain siis tapaamisemme alkuun sanottua lyhyesti, että kesä on ollut tosi stressaavaa aikaa ja lääkärintarkastus tulee nyt tarpeeseen. Seuraavaksi lääkäri alkoikin yllätyksekseni kertoa omasta työarjestaan ja kuinka uupunut hän itse on. Oli kyllä todella silmiä avaavaa saada katsaus lääkärin arkeen tämän vallitsevan pandemian aikana.

En tiedä, kauanko aikaa tähän vuositarkastukseen oli alunpitäen varattu, ehkä 30 tai 40 minuuttia. Oma vastaanottoni kesti kuitenkin noin tunnin verran, mutta en pistänyt tapahtunutta lainkaan pahakseni, päinvastoin. Ensimmäisen puolikkaan tuosta vastaanottoajastani käytin nimittäin lääkärin pandemianaikaisen nykyarjen kuunteluun. Keskustelu tuntui tulevan todella tarpeeseen. Lääkäri tuntui tarvitsevan kuuntelevaa korvaa ja minulle avautui kyllä lääkäreiden tämänhetkinen työarki eteeni raadollisempana kuin olin osannut kuvitellakaan. Läpikäydyt asiat eivät olleet kaikilta osin todellakaan kevyttä kuunneltavaa. Olen kyllä tiedostanut, että hoitajat ja lääkärit ovat olleet todella tiukoilla koronapandemian aikana, mutta lääkärin itsensä kertomana muutamia hänelle täysin arkisia tilanteita, tämä sai minut pysähtymään aivan uudella tavalla. 

Hän kertoi mm. kuinka hän on viimeisen 1,5 vuoden aikana käynyt tuhansia ja taas tuhansia keskusteluja sellaisten potilaidensa kanssa, jotka ovat rokotevastaisia tai uskovat salaliittoteorioihin. Kuinka hän on yrittänyt koulutukseensa vedoten ja tieteeseen perustuen avata rokotteisiin liittyviä faktoja ja toisaalta muistuttaa, kuinka kuolettava tauti korona voi olla erityisesti riskiryhmäläisille. Kun hämmästelin, että salaliittoteorioihin uskoviako on noin runsaasti täällä Piilaaksossakin, hän totesi, että kyllä vain ja kuinka useat heistä ovat varsin älykkäitä ja toimivat varsin vaativissa työtehtävissä, mutta puhuvat kuitenkin Bill Gatesin vinhasta salajuonesta asentaa mikrosiruja ihmisiin. Nuo tuhannet ja tuhannet käännytyspuheet potilaidensa kanssa olivat kerta kaikkiaan ottaneet lääkäriä voimille, enkä yhtään ihmettele, sillä osa puheista oli joka tapauksessa valunut ja tulee edelleenkin valumaan kuuroille korville. Mutta sitten, kun joku pitkäaikainen, riskiryhmään kuuluva, koronarokotetta ankarasti vastustanut potilas olikin rohkaistunut ja päättänyt ottaa rokotteen, oli se tuntunut lääkäristä todelliselle työvoitolle! 

Halusin tietää näiden rokotevastaisten ja salaliittoteorioihin uskovien kanssa käydyistä keskusteluista hiukan lisää. Miten keskustelut yleensä etenivät vai etenivätkö ne? Millaisilla faktoilla lääkäri heitä yritti kenties "herätellä"? Yksi hyvä ja herättelevä ajatuksenvaihto oli kuulemma ollut esimerkiksi sellainen kysymys, että luottaisiko potilas siis lääkäriinsä, jos saisi vakavan tautimuodon ja tarvitsisi siihen lääkärin hoitoa. Kaikki olivat vastanneet, että kyllä luottaisivat. He tulisivat tämän hoidettaviksi oikein luottavaisin mielin. No miksi he eivät sitten luottaneet lääkäriinsä jo nyt, kun hän vahvasti suositteli rokotteen ottamista? Siihenpä ei moni ollut osannutkaan siltä samalta istumalta vastata. Jäivät miettimään.

Toinen hyväksi ja toimivaksi havaittu menetelmä oli kuulemma ollut saada rokotevastaiset henkilöt toistamaan ääneen lääkärin kertomat faktat. Hän oli siis usuttanut potilaitaan toistamaan omat lauseensa ääneen, jotta ne iskostuisivat paremmin mieleen. Jotkin potilaista olivat sitten pitkällisten pohdintojen jälkeen palanneet vastaanotolle ja päätyneet ottamaan rokotteen, lääkärin suureksi helpotukseksi (ja varmaan myös potilaan omaksi terveydeksi). Ja aina, kun yksikin rokotevastainen oli muuttanut mieltään, hän mitä todennäköisimmin jakoi tätä uutta tietoa omilla somekanavillaan ja sai ehkä muutaman muunkin mukaan rokotustalkoisiin. Mutta kaikki potilaat eivät palanneet. Lääkäri kertoi, että jo kuusi hänenkin potilaistaan oli tähän mennessä kuollut koronaan. He kaikki olivat olleet rokottamattomia. Ja nämä potilaat siis lääkärillä, jota voisi verrata Suomessa työterveyslääkäriin. Hän ei siis toimi päivystyksessä tai sairaalassa, missä niitä akuuteimpia tapauksia aina hoidetaan. Lääkärille omien vastaanottopotilaidensa kuolintapaukset oli kova paikka. Hän otti ne henkilökohtaisesti todella raskaasti.

Lääkärin työn uuvuttavuutta oli takuulla lisännyt myös jo vuoden 2020 aikana huimasti kasvanut työmäärä, mistä hän kertoi. Lääkäri oli joutunut työskentelemään yhdeksän kuukautta putkeen tehden seitsemää työpäivää viikossa, ilman lomia. Arkipäivinä olivat hoidettavina normaalit vastaanottopotilaat ja viikonlopuiksi sitten oman valinnan mukaan täyspitkät työvuorot joko päivystyksessä tai sairaalassa koronapotilaiden parissa. Hän sanoi valinneensa aina sen puoli astetta kevyemmän vaihtoehdon, päivystyksen, jossa ei vielä välttämättä tarvinnut kohdata niitä kuoleman kielissä olevia potilaita. Siellä ei tarvinnut päivittäin soittaa omaisille huonoja uutisia voinnin heikentymisestä, teho-osastolle joutumisesta, hengityslaitteeseen kytkemisestä tai sitä viimeistä surupuhelua potilaan kuolemasta. Ne olivat olleet sairaalatyövuorot valinneiden kollegoidensa arkea ihan jokainen päivä. Lääkäreille oli kuulemma muodostunut omaisille soitetuista puheluista 12 puhelun vakiolista. Niistä ensimmäisessä kerrottiin omaisille potilaan tilan huonontuneen, seuraavassa kerrottiin potilaan siirrosta teho-osastolle, seuraavassa hengityslaitteeseen kytkemisestä tai toisin päin, jne. Viimeinen, 12. puhelu oli sitten aina se kaikkein raskain: ilmoittaa omaisille potilaan kuolemasta. Näitä 12 puhelun "settejä" olivat kollegansa joutuneet soittamaan päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen.

Niinpä aika moni kollegansa oli ajautunut omalääkäriäni vieläkin uupuneempaan tilaan. He olivat irtisanoutuneet lääkärin pestistään, koska eivät enää kestäneet tehdä pandemian aikana työtänsä. He olivat esimerkiksi kokeneet nämä aina vain jatkuvat ja isoilta osin tuloksettomat käännytyspuhuttelut potilaidensa kanssa kertakaikkisen turhauttaviksi. Ja tosiaan, he siis työskentelivät suomalaisittain ajateltuna työterveyslääkärin asemassa, eivät edes siellä pahimmassa myrskynsilmässä sairaaloissa ja hätäpäivystyksissä. Ja silti he uupuivat, irtisanoutuivat. Eli tuskin pystyn itse edes kuvittelemaan tämän ajan kuormittavuutta sille hoitohenkilökunnalle, ketkä niitä viimeisiä hoitoja yrittävät koronapotilaille antaa. Ja kuinka pitkän ajan henkisestä rasituksesta vielä tulevaisuudessa puhutaankaan? Kuormitus tuskin lakkaa kuin seinään, kun pandemia jonakin päivänä laantuu ja antaa tilaa hengähtää.

Toisaalta lääkärini poti myös hiukan huonoa omatuntoa. Että hän koki uupumustaan näinkin voimakkaasti. Meidän piirikunnassamme ja siis hänen työkentällään rokotustilanne on aivan valtavan hyvä, 82 % piirikuntamme 12-vuotiaista ja sitä vanhemmista on jo täysin rokotettuja, joten monet kollegansa muissa piirikunnissa ympäri Kaliforniaa, ympäri tätä valtavaa maata tai ympäri maapallon painiskelevat vieläkin surkeamman tilanteen keskellä. Mutta ennen kuin tähän näinkin hyvään rokotuskattavuuteen on päästy, on moni tämänkin alueen lääkäri ja hoitaja joutunut niin valtavan koville.

Omalääkärini oli saanut onneksi tänä kesänä kuitenkin pitää muutaman viikon loman. Se, mikä viime vuonna jäi kokonaan välistä, se loma. Mutta kyllä asiat painoivat hänen mieltään pahasti vielä näin loman jälkeenkin. Vaikka kyseessä oli siis oma vastaanottoaikani, missä piti keskittyä minun terveyteeni, tunsin kuitenkin tärkeäksi olla kuuntelijana lääkärilleni. Hänkin sai purkaa arkeaan ja avata minulle maallikolle, mitä se heidän työnsä on ollut ja vaatinut viimeisen 1,5 vuoden aikana. Toki vastaanottoajan loppua kohden katsottiin minunkin terveysasiat ja hän määräsi tarvittavat kokeet. Lisäksi sain lempeän taputuksen olalleni ja lääkärin helpottuneen hymyn, että olimme mieheni kanssa omalta osaltamme rokotusasian mallikaasti hoitaneet.

Vitamiineja, nyt pitää saada vitamiineja! Niitä koittaa tarjota tämäkin, mansikkamaamme peräti 7. mansikka tänä vuonna. :-)

Lopuksi hiukan suomen kielellä leikitellen, oliko kyseessä siis lääkärintarkastus vaiko lääkärin tarkastus? Oliko vastaanottotapaaminen lääkärin minulle tekemä vuosittainen lääkärintarkastus vai tarkastinko minä ennemminkin, missä voinnissa ja voimissa omalääkärini oli? Josko ne vaikka toteutuivatkin molemmat, niin mieleenpainuva ja avartava keskustelu se oli. Mielessäni pyöri monenmoisia ajatuksia ristiin rastiin, kun vastaanotoltani poistuin. Eihän tässä voi muuta kuin todella nöyränä hattua tuolle ammattikunnalle nostaa!

Tällaiset tunnelmat tällä kertaa. Tulikin julkaistua tällainen yllätysaihe, vaikka kirjoitussuunnitelmissa oli hiukan muuta. Tulevat sitten perästä ne aiheet. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Ja koska postaustahtini on nyt epäsäännöllisen säännöllistä, niin jälleen muistutuksena, että blogini 300 000. lukukerta lähestyy. Ja sehän tietää perinteiden mukaisesti arvontaa! Pidähän siis silmällä, jos blogin sivunäyttölaskuri sattuu kiepsahtamaan tasalukemaan 300 000 juuri sinun kohdallasi.