lauantai 29. tammikuuta 2022

Viinitila Falcon Crest

Kuka muistaa suositun televisiosarjan Viinitila Falcon Crest? Sarja pyöri televisiossa Yhdysvalloissa vuodesta 1981 vuoteen 1990 ja sitä näytettiin myös Suomessa. Onko tuon saippuasarjan miljöönä toiminut viinitila oikeasti olemassa? Kyllä se kuulkaas on. Me kävimme tutustumassa viinitilaan viime viikonloppuna. Kun laitoin käynnistämme muutamia kuvia someen, aika monelle tuli yllätyksenä, että viinitila todella on olemassa. Siitäpä idea tämänkertaiseen postaukseen.

Näyttääkös tutulle? Viktoriaanisen ajan viinitilarakennukset ovat nykyään jo aika harvinaisuuksia.

Televisiosarja Viinitila Falcon Crest kertoi kahden rikkaan viinitilaperheen elämästä. Viinitila sijaitsi Tuscany Valley -nimisellä paikkakunnalla San Franciscon läheisyydessä. Oikeassa elämässä sarjassa näytetty viinitila ja sen päärakennus sijaitsevat Pohjois-Kalifornian Napan viinilaaksossa, Santa Helenan kaupungin pohjoislaitamilla. Ei siis aivan mahdottoman kaukana sarjassa väitetystä sijainnista. Viinitilan nimi on oikeasti Spring Mountain Vineyard. Televisiosarjaan nimen kerrotaan keksityn talon toiseen kerrokseen vievän porraskäytävän ikkunalasista. Lasissa on kylläkin papukaija, mutta sarjaan nimi muutettiin astetta mahtipontisemmaksi ja papukaija parrot vaihdettiin jalohaukaksi falcon.

Idea tv-sarjan nimelle lähti tästä ikkunasta.

Kartanon ovet sisältä kuvattuina.

Viininmaistattaja johdattelemassa meitä kartanolle. Polku kartanolle kulki viinitilan puutarhan läpi.

Viinitila on yksityisomisteinen ja toisinaan tilan omistaja asuu päärakennuksen ylimmässä kerroksessa itsekin. Ainakin näin pandemian aikaan viinitilalle pitää varata vierailu- ja viininmaisteluaika etukäteen. Viininmaistelujakin oli tarjolla erilaisia ja eri hintaluokissa. Pandemia-aika on tuonut mukaan myös virtuaalimaistelun mahdollisuuden. Virtuaalimaistelussa maisteltavat viinit toimitetaan kotiin. Myös paikan päällä viinitilalla oli valittavissa kahta erilaista maistelutapaa. Niistä vain toisessa kierrätettiin viinitilan tiloissa ja televisiosta tutussa päärakennuksessa. Olimme valinneet tämän tilalla kierrettävän viininmaistelun, joka oli totta kai se kalliimpi. Nauroimmekin ukkokullan kanssa, että vain viikkoa aiemmin olimme suomalaiselle kaverillemme puhuneet Napan yhä vain kallistuvista viininmaisteluhinnoista ja nyt sitten olimme päätä pahkaa sellaista maksamassa. Mutta meillä kävi lopulta tuuri: koska ei ollut sesonkiaika, saimme tämän kalliimman viininmaistelun kierroksineen edullisemman maistelun hinnalla. Niinpä visiitti tilalla ei kirpaissut lompakkoa aivan niin paljon, kuin alunperin olimme varautuneet.

Viininmaistelutila kartanon sisällä.

Toiselle ryhmälle katettu viininmaistelutila.

Spring Mountain -viinitila on keskittynyt iäkkäisiin punaviineihin. Heidän kallein, maistelussa esitelty pullonsa maksoi 250 dollaria. Juu, ei ostettu. TV-sarjassa viinitilalla taidettiin valmistaa kuohuvaa, jos oikein muistan.


Toisaalta, Napan viinilaakso on kyllä kärsinyt viime vuosina paljon ja rahat tulee silläkin alueella tarpeeseen. Pandemia tietenkin on vähentänyt valtavasti vierailijoiden määrää, mutta sitäkin isompana murheena ovat alueella riehuneet maastopalot. Aivan tämänkin viinitilan naapurissa oli paha maastopalo ja kuin ihmeen kaupalla viinitilan rakennukset ja viiniköynnökset olivat säilyneet. Naapurilla sen sijaan paloi tilukset omaa kotia myöten. Olihan se niin surullista nähdä ne tulipalon runtelemat maastot.

Viiniköynnösten takana karrelle palanut kukkula. Maastopalo oli siis todellakin nuollut viinitilan liepeitä.


Mikäs meidät sitten sai viinitilaan hiukan yllättäen tutustumaan? No, ettepä arvaisi. Ukkokulta nimittäin näki unessaan yhden sarjan näyttelijän ja jäi miettimään, että missäs sarjassa hän oikein olikaan. Ja lamppu syttyi: Falcon Crest! Ja siitä se ajatus sitten lähti, hahah. Ex tempore varasimme viinitilalta vierailuajan ja mukava sunnuntaiajeluhan siitä sitten muodostuikin. Kun viininmaistattaja kysyi, mistä innostuimme tulemaan ensivierailulle paikkaan ja kerroimme hänelle tästä unesta, hän taisi luulla meitä ihan kovan luokan Falcon Crest -sarjan fanittajiksi. Ja itsehän siis muistan tuosta sarjasta aika vähän. Taisin olla enemmän Dallas- ja Dynastia-sarjojen pauloissa. Viininmaistattaja kertoikin, että he saavat säännöllisesti Saksasta isoja ryhmiä tutustumaan viinitilaansa ja nimenomaan tuon tv-sarjan innoittamina. Ovat kuulemma todella kovia Falcon Crest -faneja. Ilmeisesti Saksassa oli vastikään aloitettu näyttämään sarjaa televisiossa uudestaan ja tämä oli tuonut myös uuden turistiryntäyksen viinitilalle Kaliforniaan saakka. Lisäksi selvisi, että Falcon Crest -sarjalla on sekä englannin- että saksankielinen faniklubi. Taitaa olla siis saksalaisille kova juttu. 

Kyselin kuvien yhteydessä kavereiltani somessa, kuka tv-sarjan vielä muisti. Aika monen muistin sopukoista löytyi näyttelijä Lorenzo Lamas. Hän tuntuu tehneen lähtemättömän vaikutuksen moniin katsojiin. Itse en tosiaan sarjasta kovinkaan paljoa muista, mutta kun kuuntelin Falcon Crest -sarjan tunnusmusiikin YouTubesta, niin kyllähän se varsin tutulle kuulosti. Ja miten kivasti YouTube-videossa San Franciscon kaupungin siluettikin esiintyy.

Viininmaistattaja tosiaan luuli meitä kovemmiksikin Falcon Crest -faneiksi ja kaivoi viinitilan arkistoista tv-sarjan kuvauksien aikaisia valokuviakin. Tässä Falcon Crest -viinipullojen etikettejä.

Tälllä kertaa pääsitte siis pienelle nojatuolimatkalle viinitilalle. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Kävellen rajan yli Meksikoon ja päivä Tijuanassa, osa 2

No niin, tervetuloa Tijuanan päiväreissumme jatko-osan pariin. Pieni kertaus: Olimme siis tepastelleet sunnuntaiaamuna Yhdysvalloista rajan yli Meksikoon ilman sen kummempia maahantulomuodollisuuksia. Rajanylitys hoitui täysin ilman jonoja, vaikka kanssamme samaan aikaan Meksikon puolelle siirtyikin paljon meksikolaisia. Heiltä ei muuten maahansaapuessa katsottu edes sitä passia, joka meiltä pikaisesti kuitenkin vilkaistiin.

Tijuanan pääkadulle tuodaan useampaan kohtaan seepraraidoin maalattuja aaseja, jotta turistit voisivat maksusta kuvauttaa itsensä niiden kanssa. Tämän pilttuun aasi ei ollut vielä sunnuntaiaamulle herännyt.


Viime postauksessa kirjoitin, mitä monet USA:ssa asuvat Meksikon puolelta hakevat: lääkkeitä, hammashoitoa, (vuonna 2017 havainnot optikkopalveluista), amerikkalaisten urheilujoukkueiden fanituotteita, edullisempaa ruokaa ja juomaa, ja kenties ei niin päivänvaloa kestäviä huvituksia. Mitäs meksikolaiset sitten vievät mennessään USA:sta Meksikoon? Ainakin kiinnitin huomiota meksikolaisten matkatavaroissa hyvälaatuisiin untuvatyynyihin ja suuriin määriin pikanuudeli- ja ramenpaketteja, amerikkalaisesta tukkumyymälä Costcosta ostettuja, arvelisin. Yksi kuskasi jättimäistä koiran kuivamuonapussia. Eli ruokaa ja kulutustavaraa. Uskoisin näiden tuotteiden saatavuuden ja valikoimien olevan Yhdysvaltojen puolella parempia ja näin ollen ostaminen rajan toiselta puolelta houkuttaa.

Jos saapuminen Meksikoon meni siis nopeasti ja vaivattomasti, oli paluu Yhdysvaltoihin jotakin ihan muuta. Siitä seuraavaksi:

"To USA." Opaste jalankulkijoille kohti rajanylityspaikkaa.

Paluu rajan yli kävellen Yhdysvaltoihin


Olimme valinneet Tijuanassa vierailupäiväksi sunnuntain osittain myös siitä syystä, että arvelimme rajalla olevan ylittämässä vähemmän heitä, jotka kulkevat rajan yli edestakaisin päivittäistä työmatkaansa. No, ehkä juuri heitä olikin vähemmän, mutta uudenvuoden jälkeisenä sunnuntaina joululomiltaan palaavia, USA:ssa asuvia meksikaanoja olikin sitten jonossa kilometrikaupalla. Kyllä, luit oikein. Meidän liittyessämme jalankulkijoiden maahantulotarkastusjonoon Yhdysvaltoihin päin, jonon pituus oli kilometri-puolentoista verran! Yhden jalankulkijoille tarkoitetun rajanylityspisteen ollessa pois käytöstä, kaikki änkesivät luonnollisesti tälle yhdelle ja samalle rajanylityspaikalle. Jonossa siis me ja hyvin moni muu!

Jono lähti luikertelemaan jo monia satoja metrejä ennen rajatarkastuspisteen rakennuksiakaan, joten jonon hännille asti ei alkuun edes nähnyt koko totuutta jonon valtavasta pituudesta. Kun jono pikku hiljaa eteni, ja onneksi se sentään aina nykäyksittäin eteni, kävikin ilmi, että jonohan teki vielä aivan valtavan lisämutkan. Lisäksi yhdellä pätkällä oli ns. tuplajono, missä ensin siis jonotettiin yhteen suuntaan, parin sadan metrin päässä tehtiin U-käännös laajalla kaarella ja sitten jonotettiin sama matka takaisin toiseen suuntaan. Sisätiloissa tuo tuplajono viimeistään olisi ollut kyllä sellainen viruslinko, että huh, mutta jonon kiemurrellessa ulkona ilma onneksi vaihtui ja suurimmalla osalla jonottajista oli myöskin kasvomaskit. Mekin pidimme maskeja, koska kunnon turvavälejä jonossa ei ollut mahdollista pitää.

Tuplajonoa meidän edessämme.

Tuplajonoa meidän takanamme. Paikoin aika tiiviskin tunnelma.


Kaikille kävellen rajanylittäjille oli vain ja ainoastaan yksi jono kansalaisuudesta, passista, viisumista tai muusta maahanpääsyoikeudesta riippumatta. Ainoastaan Sentrin omistajille oli oma kaistansa. Sentri (The Secure Electronic Network for Travelers Rapid Inspection) on omanlaisensa, USA:n eteläisillä rajanylityspaikoilla käytettävä kulkupassi, jota pitää anoa etukäteen. Anomuksen yhteydessä tehdään henkilön perinpohjainen taustatietojen tarkistus sekä henkilökohtainen haastattelu. Rikosrekisterin tulee olla putipuhdas. Sentrillä saa nopeamman maahantulokäsittelyn ja on varmastikin kätevä heille, jotka USA-Meksiko-välistä rajaa usein ylittävät. Sentri-passi maksaa hiukan yli 120 dollaria ja passi on voimassa kerrallaan useamman vuoden. Anomusprosessi kestää kuitenkin noin kolme kuukautta, joten äkkipikaisen hommaa passin hankinta ei ole. Omien havaintojeni mukaan Sentri-kaistaa käyttivät tuona päivänä eniten nuoret aikuiset, veikkaisin yliopisto-opiskelijat, jos uskaltaisin heitä johonkin kategoriaan laittaa.

Jalankulkijoiden jono rajalle oli siis pitkä kuin nälkävuosi. Mutta eihän siinä muukaan auttanut kuin astella jonon jatkoksi. Suupaltti Oscar oli antanut meille vinkin, että ostamalla bussikyydin rajan yli pääsisi jonotuspiinasta nopeammin ohitse. Mutta emme taaskaan halunneet viruksen vuoksi sulloutua tuntemattomien ihmisten kanssa samaan suljettuun tilaan, joten pidimme kiinni ajatuksestamme ylittää raja jalan.

Reaaliaikainen jonotusaikojen seuranta


Tiedoksi ja vinkiksi tässä kohtaa, että USA:n tulli- ja rajaviranomainen pitää reaaliaikaista seurantaa jokaisesta maarajanylityspaikastaan. Myös San Ysidron kohdalla on mahdollista seurata erikseen niin autokaistojen kuin jalankulkijoiden jonojen reaaliaikaista jonotusaikaa. Esimerkiksi San Ysidron jalankulkijoiden jonotusaika CBX-ylityspaikassa on nähtävissä täältä.

Reaaliaikaisten tietojen seuraamiseksi tarvitsee luonnollisesti netin. Omat amerikkalaiset kännykkäliittymämme toimivat Meksikon puolella kuitenkin ainoastaan hyvin lähellä valtiorajaa, joten aktiivinen jonotusaikojen seuranta ei Tijuanan kaduilla tepastellessa onnistunut. Toki, jos olisimme menneet niihin musiikkia pauhaaviin ja televisiometeliä vielä aamusta tyhjille penkeille huudattaviin amerikkalaistyylisiin sporttibaareihin Tijuanassa, olisi tarjolla varmasti ollut ilmainen wifikin. Meille amerikkalainen sporttibaari ei kuitenkaan ollut sitä eksotiikkaa, jota halusimme Tijuanassa kokea, joten ilmaiset wifitkin jäivät väliin. Jonon lähestyessä valtiorajaa, alkoivat kuitenkin omatkin liittymämme jo hitaanlaisesti toimimaan, joten seurasimme jonojen reaaliaikaista tilannetta. Jonotusajat päivitettiin aina tunnin välein ja lohduttavaa oli huomata, että iltaa kohden jonotusajat vain kasvoivat. Onneksi olimme lähteneet jonoon päivänvalolla, emmekä pitkittäneet paluuta rajamuodollisuuksien pariin iltahämärille asti.

Jonossa


Lopulta jonotimme Yhdysvaltain puolelle 3,5 tuntia! Kuulostaa kamalalle, mutta yllätys, yllätys, aika ei oikeastaan tuntunut lainkaan niin pitkälle. Tämä oli varmaan ihan asennekysymys. Ja mitäpä siinä, kun muutakaan ei voinut. Oli mielenkiintoista seurata kaikkea sitä säpinää ja niitä ihmisiä ympärillämme. Jonossa oli esimerkiksi paljon meksikolaisia lapsiperheitä, joten oli hauska seurata vanhempien keksiessä ajanvietettä lapsilleen. Oli churrojen myyjiä kiertämässä jonon laitaa ja jäätelökoju, joka teki taatusti hyvän tilin sinä päivänä. Edessämme olevat nuoret, hyvin huolella laittautuneet meksikolaisnaiset pitivät puhelimitse rajan takana odottavaa autokyyditsijäänsä säännöllisesti ajantasalla jonon kulusta. Myös naiset olivat hämillään mahdottoman pitkästä jonosta: "Olemme nyt vasta sillalla jonottamassa. Voit aivan hyvin käydä muualla ajelemassa ja tulla aikaisintaan tunnin päästä rajalle takaisin." Tunnin päästä naiset soittivat uudestaan: "Älä pidä kiirettä vieläkään. Olemme edelleen jonossa ja matkaa rajalle on vielä monta sataa metriä." Siinä jonossa näki kyllä niin paljon elämää, ja eläimiä, että oikeastaan vapaina juoksevat kaakattavat kanat siitä enää puuttuivat, hahah. Osa ylitti rajaa lähinnä tyhjin käsin, osa puudelin ja käsilaukun kanssa, osalla oli mukanaan läjä massiivisen isoja matkalaukkuja.

Ainoa, mikä itseäni jonotuksen aikana lopulta huoletti, oli porottava aurinko. Olen taipuvainen auringonpistoksille ja saan sen helposti ollessani pidempään auringossa ilman päähinettä. Ja olimmehan jo olleet koko päivän ulkona, toki varjopaikkoihin esimerkiksi aina ruokailujen yhteydessä hakeutuen. Nyt kuitenkin auringon säteet alkoivat kuumottaa kupoliani jo aika tavalla, vaikkei ilman lämpötila ollutkaan kovin korkea. Ehdin jo miettiä skenaarioita, jos saisin siinä jonottaessa auringonpistoksen. Ei hyvä. Ei todellakaan hyvä. Pistos nimittäin vetäisi meikäläisen sellaiseen kuntoon, että olisi pakko ottaa Tijuanasta hotelli ja yöpyä siellä ja se taas ei kuulostanut houkuttelevalle ajatukselle laisinkaan! Ennakkotiedot Tijuanan vaarallisuudesta ilta- ja yöaikaan lisättyinä sisäänheittäjä Oscarin vahvistuksilla asialle, saivat meidät molemmat ehdottomasti sille kannalle, ettei Tijuanaan tekisi mieli jäädä yön yli. Ja olihan meillä San Diegossa jo maksamamme hotellihuone odottamassa. Mitään päähinettä ei tietenkään ollut mukana, mutta kas, minähän olin ostanut matkamuistoksi hauskan Pink Panther- eli Vaaleanpunainen pantteri -teemaisen keittiöpyyhkeen. Hätä ei lue lakia, joten niinpä minä aukaisin pyyhepaketin ja kiedoin siitä itselleni huivin pääni suojaksi. Hahah, siinä minä sitten seisoin Pink Panther -keittiörätti päässäni porottavan auringon alla USA:n maahantulojonossa muina tyttöinä. Mahtoi olla näky, nauratti ihan itseänikin! Puolustuksekseni sanottakoon, että oli siellä kaikenlaisia aurinkosuojavirityksiä muillakin. Kyllä 3,5 tunnin jonotusaika meksikolaisessa iltapäiväauringossa sai luovuuden kummasti kukkimaan.
Ostetulle matkamuistolle tuli heti käyttöä, joskaan ei keittiössä. 

Jonossa tosiaan ehti nähdä kaikenlaista, myös USA:n puolelta uudet maahansaapujat Meksikon puolelle. Mieleenpainuvin heistä oli iältään noin 40-vuotias pitkä ja hoikka nainen. Tämä vaaleaverikkö oli pukeutunut tyylikkääseen, näyttävään, kokovalkoiseen villakangasasuun. Huomioni kiinnittyi kuitenkin hänen outoon käytökseensä ja sikin sokin oleviin hiuksiinsa. Nainen saapui Meksikon puolella vain pieni laukku olallaan ja meni meidän jonottajien keskellä sijaitsevalle nurmialueelle. Viimeistään siinä vaiheessa kävi ilmi, että nainenhan oli aivan aineissa. Kyllä väistämättä tuli mieleen, että on varmaankin mukava, kun pää jossakin vaiheessa selviää ja huomaakin tulleensa rajan yli Meksikoon. Onko takaisin rajan yli pääsyyn vaadittavat asiakirjat enää mukana tai mitään muutakaan omaisuutta, jos hämärä ja yö ehtivät laskeutumaan... Huh huh!

Mutta jatketaanpa meidän matkaamme rajan yli takaisin Yhdysvaltoihin.
 

Ristiriitaiset fiilikset maahantulotarkastuksesta


Taustatietona kerron Yhdysvaltojen tämänhetkisistä maahantulorajoituksista lentoteitse. Lentoteitse Yhdysvaltoihin matkustavilta turisteilta vaaditaan ensinnäkin kunnossa olevat koronarokotukset. Rokottamattomilla turisteilla ei ole maahan mitään asiaa. Lisäksi kaikilta maahansaapuvilta vaaditaan negatiivinen koronatesti. Ilman negatiivista testitulosta et pääse nousemaan edes Yhdysvaltoihin lentävään koneeseen. Joulukuun loppupuolella tätä testausasiaa viranomaisten taholta vieläpä kiristettiin: testi pitää olla otettuna matkan aloittamista edeltävänä päivänä, kun vielä aiemmin oli riittänyt kolme päivää aikaisemmin otettu testi. Kuinka homma sitten toimi San Ysidron rajanylityspaikalla? Oliko yhtä tiukat säännöt? No ei sinne päinkään!

Olimme etukäteen netistä selvittäneet, että tuolla rajanylityspaikalla ei negatiivista testitulosta maahantulijoilta Yhdysvaltoihin päin tarkistettaisi. Olimme loppuun asti asiasta epäileväisiä, mutta tämä piti siis paikkansa. Koronatestien perään ei siis kukaan kysellyt mitään. Sitäkin hämmentävämpää oli, ettei myöskään minkäänlaisia rokotustodistuksia vaadittu. Keneltäkään. Viruksen osalta tuo raja vuotaa siis kuin seula! Mielestäni on kovin ristiriitaista, että ilmateitse Yhdysvaltoihin saapuvat syynätään hyvinkin tarkkaan, mutta tämä maaraja on tarkastuksiltaan näin väljä, yhtä lailla isoja reikiä täynnä kuin hainpyyntiverkko.

Muutaman päivän asiaa pohdittuani aloin kuitenkin löytää syitä, miksi koronatestituloksia tai -testausta ei voida tuolla rajanylityspaikalla vaatia. Kyseistä rajanylityspaikkaa käyttää päivittäin niin paljon ihmisiä ihan vain jokapäiväisiin työmatkoihinsa USA:n ja Meksikon välillä, että testivaatimus olisi varmaankin viimeinen niitti hidastamaan rajanylitys liki mahdottomaksi. Eivätkä ihmiset pääsisi enää käymään töissä. Meidänkin jonotusaikamme olisi varmaan vielä vähintäänkin tuplaantunut, jos jokaiselta olisi tarkistettu mahdollisia koronatestituloksia. Toisaalta taas, kyllähän huomattavasti väljempi rajakäytäntö antaa porsaanreiän myös muille kuin työmatkalaisille. Ja mitä rajanylitysruuhkiin tulee, niin oliko ruuhkaa juuri sen vuoksi, että ihmiset tiesivät tällä rajanylityspaikalla olevan väljemmät pääsyvaatimukset koronarokotusten ja testien suhteen? Mene ja tiedä. Lisäksi ihan näin omana näppituntumana sanon, että jos raja oli avoin väylä mahdollisille viruksenkantajille, pääsee sen yli paljon muutakin ikävää ja vähemmän tervetullutta. Esimerkiksi huumekoiria ei ollut rajalla lainkaan ja nopea käsilaukuille ja matkatavaroille tehty läpivalaisu tuntui lähinnä läpihuutojutulle.

Toki ihmettelimme sitäkin, ettei meiltä tarkistettu maahantulotarkastuksessa Yhdysvaltoihin päin myöskään passeja laisinkaan. Eikä mitään muutakaan henkilötodistusta. Meillä maahantuloon riitti ainoastaan Green Card. Lentoteitse Yhdysvaltoihin saavuttaessa passi on tarkastettu aina Green Cardin lisäksi.

Lopulta siis pääsimme kuin pääsimmekin maahantulotarkastajien kopeille asti. Viimeisten satojen metrien aikana selvisi, miksi jono eteni aina nykäyksittäin. Maahantulotarkastushalliin päästettiin aina vain noin 30-40 ihmistä kerrallaan, jotta sisätiloissa oli mahdollisimman vähän porukkaa yhtä aikaa. Tämä oli minusta hyvä veto näin viruksen aikaan. Eikä se monituhatpäinen jonottajamäärä kyllä olisi siihen halliin kerralla mahtunutkaan
.
Opaste jalankulkijoille Tijuanan keskustassa miten päästä USA:n rajalle. Tosin etäisyys tässä kyltissä PedWest-rajanylityspaikalle, joka on tällä hetkellä pois käytöstä.

Pitkät jonot autoille normaalit


Kuten jo edellisessä postauksessa kirjoitin, San Ysidron maarajanylityspaikka on maailman vilkkain. Kun jälkikäteen kerroimme meksikolaiselle, Tijuanassa asuneelle ystävällemme olleemme maahantulojonossa 3,5 tuntia, hän epäili meidän olleen liikkeellä autolla. Ei olisi kuulemma mikään erikoinen jonotusaika San Ysidrossa henkilöautoille. Mutta kun kerroimme ylittäneemme rajan kävellen ja tuon ajan kuluneen jalankulkijoiden jonossa, hän oli lentää selälleen. Oh my god!, hän huudahti.

Paluumatkalla San Diegoon taksikuskimme tiesi myös kertoa, että Yhdysvaltain aukaistessa maarajansa turisteille marraskuussa 2021, oli San Ysidron rajanylitysmäärät kuulemma ns. räjähtäneet käsiin. Jonoja Yhdysvaltoihin päin on ollut sen jälkeen valtavasti. Lisäksi ukkokulta luki myöhemmin, että USA:n maahantuloviranomaisistakin on pulaa. Ja meidän kohdalle sattui vielä sitten tuo joululomilta paluupäivä. Niinpä näiden kaikkien yhteissummana ruuhkat rajalla olivat vähintäänkin mieleenpainuvat! Mutta jos kysyttäisiin, tekisinkö saman reissun uudestaan, jos tietäisin turkasen pitkän jonon takaisin Yhdysvaltoihin, niin vastaisin, että kyllä, kyllä tekisin!
Niin, miksipä markiisi ei voisi olla vaikka kirkuvan vihreä!
Yksi asia, mitä Meksikossa ja monissa muissakin maissa rakastan, on sen värit! Värit katukuvassa, pukeutumisessa, sisustuksessa, astioissa, ihan kaikkialla. Rakastan värejä ja käytän Instagramissakin hästägiä "Life in full colors".

Vielä pari vinkkiä


Joitakin rajanylitysvinkkejä jo tulikin, mutta sitten vielä pari lisää ihan Tijuanan kaupungilla pyöriessä. Tijuanalaista hanavettä ei kannata mennä missään nimessä juomaan! Jos pullovettä ei ole saatavilla, ohjeistetaan turisteja juomaan ennemmin olutta ja sekin suoraan pullosta, ei lasista. Hanavesi on laadultaan heikkoa ylipäätään koko Meksikossa huonojen putkistojen ja vedensäilytystankkien vuoksi. Hienommissa lomaresorteissa Meksikossa veden voidaan luvata olevan suodatettua, mutta silti yleisohjeena on, että suihkukäynnilläkin kannattaa pitää suu visusti kiinni ja jättää aariat hoilattaviksi toiseen hetkeen.

Toisena vinkkinä hoksautus valuuttojen merkintätavoista. Meksikon peso merkitään isolla s-kirjaimella ja yhdellä pystyviivalla, kun taas USA:n dollarin merkki isolla s-kirjaimella ja kahdella pystyviivalla. Joitakin turisteja voi olla helppo jymäyttää laskunmaksun yhteydessä ihan vain valuuttamerkinnän ansiosta. Eli tähänkin pätee vanha tuttu: Eihän se ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.
Adobada-tacot eli eräänlaiset vuolulihatacot 3 kappaletta hintaan 30 pesoa/kpl. Ei valuuttamerkkiä ollenkaan.


Sain ensimmäisen Tijuana-postauksen jälkeen kyselyä, että missäs se "Trumpin rajamuuri" oikein on. Tässäpä pari kuvaa rajalla olevasta "muurista". Eli tiedoksi, ettei siellä ole mitään muuria. Ihan normaali pystypylväsaita, samanlainen oli rajalla jo vuonna 2017.
Tuolla kukkulan juurella se paljon puhuttu raja-aita on. Läpikin näkyy.

Tässä lähikuvaa aidasta eli tuo kuvan puolivälistä vasemmalle jatkuva aita. Sivuilla olevat aidat ohjaavat ihmisiä Meksikon rajalle. Kuva otettu siis noin 30 metriä ennen pyöröportteja Meksikon puolelle.

Havaintoja


Yksi mukava ajanviete reissussa kuin reissussa on aina katsella ihmisvilinää ja tarkkailla paikallisten tapoja ja elämää. Sunnuntaina Tijuanan katukuvassa näkyi paikallisia äitejä pienten lasten kanssa. Olivat käyneet pienillä ruokaostoksilla. Perheen isät olivat arvatenkin töissä, niin moni puodinpitäjä, tarjoilija ja ravintoloitsija oli miespuolinen. Lapset kirmasivat äitinsä jaloissa, kaikilla suut hymyssä. Kiinnitin huomiota, kuinka iloisilta ja onnellisilta ylipäätään paikalliset näyttivät. Ja kiireettömiltä! Johtuiko kiireettömyys ainoastaan sunnuntaista, en osaa sanoa. Mutta sai minut ajattelemaan, että miten moni asia heidän maassaan, heidän asuinkaupungissaan on rempallaan, kaikki ne murhatilastot ja jopa hanavesi meidän mittapuumme mukaan laadultaan kuraa, mutta silti ihmiset ovat onnellisia, iloisia ja näyttävät sille myös päällepäin. Tuo iloisuus, kiireettömyys ja hetkessä eläminen oli kyllä ihailtavaa seurattavaa.
Värikkäitä basaareja tijuanalaiseen tapaan.

Summa summarum


Useampikin ystävämme sanoi meidän olevan rohkeita, kun menimme Tijuanaan ja vieläpä jalan. Ja kyllähän tämä päiväreissu kaikkine vaiheineen kieltämättä jännitti etukäteen hiukan enemmän kuin moni muu kohde. Mahdollisuus käydä Tijuanassa ja ylittää raja jalan tarjoutui meille kuitenkin nyt vähän niin kuin tarjottimella, joten päätimme tilaisuuteen tarttua. Rajan ylittämisessä jalan en oikeastaan kokenut mitään vaarallista, mutta jälleen kerran: valoisa aika, järki päässä ja oma ympäristö tiedostaen. Loppuun vielä tarkennus: Se, että meille ei tapahtunut päivän aikana Tijuanassa mitään, ei takaa, etteikö juuri sinulle voisi tapahtua. Tijuana on edelleen yksi maailman vaarallisimmista kaupungeista ja se on hyvä muistaa, jos sinne päin suuntaa. Ukkokullan sukulaisellakin oli tarina kerrottavanaan, kuinka hänen kollegansa oli kidnapattu Tijuanassa. Kahden miljoonan asukkaan kaupungissa voi siis sattua kaikenlaista.

Tällaisia kokemuksia tällä kertaa ja huh, siitäpä tulikin pitkä postaus! Toivon mukaan tästä nojatuolimatkasta kuitenkin nautitte. Seuraavaksi yritän sukeltaa kirjankirjoituskammiooni ja palata esikoiskirjani rustaamisen pariin. Jos ei seuraavaa postausta siis hetkeen kuulu, paahdan kammiossani, mutta jos kuuluu, en ole onnistunut kammiooni sulkeutumaan. Palaamisiin siis ennemmin tai myöhemmin ja siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

perjantai 7. tammikuuta 2022

Kävellen rajan yli Meksikoon ja päivä Tijuanassa, osa 1

Teimme vuoden vaihtumisen aikaan pienen road tripin Etelä-Kaliforniaan. Automatkailu tuntui tällaisena jylläävän viruksen aikana suhteellisen turvalliselle matkustusmuodolle. Kävimme lopultakin mm. San Diegossa, joka on jostain syystä jäänyt meiltä aina reissukohteissamme väliin. Heti San Diegon pohjoispuolella La Jollassakin olemme käyneet, mutta aina on tullut jokin este tai siihen hetkeen sopivammalta tuntunut kohde ja San Diegon kaupunki on jälleen kerran hypätty yli. Nyt vihdoin sitten pääsimme tutustumaan tuohonkin kaupunkiin ja tykkäsimme kyllä. Tämä postauskaksikko kertoo kuitenkin toisesta matkakohteesta, joka on roikkunut omalla bucket listallani jo pitkään. Nimittäin Meksikon Tijuana ja USA-Meksiko-rajan ylittäminen kävellen.


Taustaa rajanylityspaikoista

Olen käynyt Meksikossa nyt kolme kertaa. Niistä ensimmäinen toteutui ihan perinteisesti lentoteitse. Sen sijaan marraskuussa 2017 tulimme toteuttaneeksi toisen Meksikoon liittyvän bucket list -kohtani: USA:n ja Meksikon välisen rajan ylittäminen omalla autolla. Henkilöautolla, omalla tai vuokrasellaisella, Meksikon rajan ylittämiseen liittyy omat kommervenkkinsä ja niistä kannattaa olla tietoinen etukäteen. Noista kommervenkeistä ja vuoden 2017 kokemuksistamme ylittää raja autoillen voi halutessaan lukea kirjoittamani postauksen täältä.

Mutta tällä kertaa rajanylityksemme tapahtui siis kävellen. San Diegon keskustasta olisi päässyt esimerkiksi ratikalla suoraan rajanylityspaikalle, matka-aikaa noin tunti, mutta halusimme välttää julkisia kulkuneuvoja viruksen vuoksi ja otimme taksin. Taksimatkat mennen tullen taittuivat maskit tiukasti kasvoilla ja ikkunat auki, joten virusvaaraa tuskin oli. Menomatka taksilla maksoi 25 dollaria ja paluumatka 26 dollaria. Nauroinkin ukkokullalle, että ostimme sitten ulkomaanmatkan kahdelle hintaan 51 dollaria, hah. Ei siis ollut tämä matka hinnan kiroissa. Ratikka- ja bussimatka olisivat olleet toki tuotakin edullisemmat, mutta niissä sitten omat riskinsä mukana. 

Tijuanan ja San Diegon kaupunkien välinen rajanylityspaikka San Ysidro on maailman vilkkain maateitse käytävä rajanylityspaikka. Raja ylitetään tuolla kohdin siis joko henkilöautoilla tai kävellen. Ja jos tarkkoja ollaan, niin tuossa kohtaa valtioiden rajaa on siis kolme eri, toisiaan hyvin lähekkäin sijaitsevaa rajanylityspaikkaa: Cross Border Express (CBX), PedEast ja PedWest. Näistä CBX sijaitsee Tijuanan kansainvälisen lentokentän yhteydessä. PedWest puolestaan on tällä hetkellä pois käytöstä rajanylityspaikkana kokonaan, sillä sen läheisyyteen on noussut siirtolaisten ja erilaisten irtolaisten telttakylä. Siellä ihmiset odottavat aivan rajan tuntumassa Yhdysvaltain maahantulopapereidensa käsittelyä ja asuvat kuka minkäkinlaisissa oloissa. Osa ehkä asuu teltassaan, vaikkei maahantulopapereita ole edes vetämässä. Niinpä mekin käytimme rajanylitykseemme ainoastaan PedEast-rajanylityspaikkaa. Ja niin käytti tietenkin moni muukin, koska yksi rajanylityspaikka oli kokonaan suljettu. Ruuhkat rajalla olivatkin sitten sen mukaiset!

Ajoväyliä kohti Yhdysvaltojen rajaa Meksikon puolelta aamuvarhain kuvattuna. Kyllä siinä ainakin 8- 10 kaistaa taitaa omien laskujeni mukaan olla. 

Meno Meksikoon

Maahantulo Meksikoon oli tarkastuksiltaan aivan yhtä löperöä kuin autolla rajanylityksessä Andradessakin vuonna 2017. Eli ei siis oikein minkäänlaisia maahantulotarkastuksia. Nyt marssimme maahan sisään alla olevan kuvan pyöröporteista ja kävelimme läpi tyhjän hallin, jossa yksi virkailija halusi vilkaista passimme. Ja se tosiaankin oli pelkkä vilkaisu. Ei niin nopeassa katselmuksessa kyllä ehtinyt edes passin kasvokuvaa tarkistaa, varsinkaan, kun olimme tietenkin maskit kasvoilla koko ajan. Taisi olla lähinnä tsekkaus, että passit ylipäätään olivat mukana. Toisaalta, passeja ei sitten Yhdysvaltoihin päin tullessa tarkistettu lainkaan! Mutta siitä myöhemmin postauksen kakkososassa lisää. Meksikoon tullessa ei siis merkitty mihinkään järjestelmiin, ketä maahan tuli, eikä meidänkään passeja esimerkiksi leimattu millään tavalla. Koronarajoituksista tai -rokotuksista on tässä turha edes mainita, sillä ei ketään kiinnostanut olitko rokotettu, saati koronalta vastikään testattu. Oikeastaan ainoa turvatoimi koko maahantulossa Meksikoon oli kaikkien käsilaukkujen ja mahdollisten matkalaukkujen läpivalaisu.

Matkalla Meksikoon. Pyöröovista sisään, por favor!

Onko Tijuana vaarallinen?

Kyllä. Tijuana on vaarallinen. Vuoden 2021 heinäkuussa uutisoitiin Tijuanan olevan jälleen nosteessa, nimittäin maailman kaikkein väkivaltaisimmaksi kaupungiksi. Tijuanan kaupungissa tapetaan keskimäärin kuusi ihmistä vuoden jokainen päivä. Murhatilasto kertoo karuja lukuja: 138 murhaa 100 000 asukasta kohti. Syyt väkivaltaan löytyvät ihmiskaupasta sekä eri huumekartellien ja -jengien käymästä huumekaupasta. Nämä faktat tiedossamme, kuinka sitten itse Tijuanan koimme?

Me valitsimme Tijuanassa vierailupäiväksi sunnuntain. Valinta oli siinä mielessä hyvä, että sunnuntaiaamu oli Tijuanan kaupungissa todella rauhallinen. Voisin sanoa kuolemanrauhallinen, mutta jätän tuon vertauksen tämän kaupungin kohdalla kuitenkin käyttämättä. Iso osa kaupoista ja ravintoloista oli vielä kiinni ja paikallisetkin vasta heräilivät. Lauantai-illan ja edeltävän yön hulinoista meitä muistutti kuitenkin pitkä ja vielä puolituore verivana maassa. Näimme sen matkalla rajanylityspaikalta kaupungin keskustaan. Siis ihan keskeisellä reitillä, valtaväylällä, jota pitkin kaikki kävelivät Tijuanan keskustaan ja sieltä takaisin rajanylityspaikalle. Kyllähän se näky vähän karmaisi. Tijuana muistutti todellisesta luonteestaan.

Kun juttelimme sitten myöhemmin erään ravintolan suupaltin sisäänheittäjä Oscarin kanssa, hän kertoikin, että kyllä, päiväsaikaan Tijuana on suhteellisen turvallinen. Toki sekin vaatii hereillä oloa, eikä kannata lähteä uhkarohkeudella urheilemaan. Joka päivä kaupugissa kuitenkin tapahtuu esimerkiksi ryöstöjä, huumeet ovat katukuvassa lisääntyneet ja kun ilta hämärtyy, kaupungin luonne muuttuu täysin. Meno iltaisin ja varsinkin öisin on huomattavasti turvattomampaa. Suorastaan vaarallista, Oscar varoitti. Nytkin jo päiväsaikaan kaduilla kerääntyi pieniin ryhmiin afrikkalaisia miesporukoita, jotka silmäilivät epäilyttävästi ohikulkijoita. Mittailivat päästä varpaisiin. En olisi halunnut kulkea heidän ohitseen yksin. Varsinkaan pimeällä. Samoin nämä hengailevat porukat saivat minut kyllä puristamaan käsilaukkua vasten vartaloa entistäkin kovempaa, eikä kännykkääkään viitsinyt kaivaa esiin ihan jokaisessa mutkassa.

Mutta kuten sanoin, sunnuntaina vielä iltapäivään saakka porukkaa ja säpinää Tijuanan kaduilla oli suhteellisen vähän ja näin oli helpompi pysyä valppaana, mitä ympärillä tapahtuu. Lisäksi suosituilla turistialueilla pyörii aktiivisesti poliiseja vartioimassa kaduilla tapahtuvaa toimintaa. Meksikolainen ystävämme on aikoinaan asunut Tijuanassa ja saimme häneltä vinkin hyvästä ja legendaarisesta lounaspaikasta. Tämä paikka sijaitsi aavistuksen verran turistialueen ulkopuolella, mutta mennessämme sinne sunnuntaina jo ennen puoltapäivää, oli meno silläkin alueella tosi rauhallista. Ei pelottanut. Mitä Tijuanan eri alueisiin tulee, niin punaisten lyhtyjen korttelit jätimme suosiolla tutkimatta, vaikka turvalliselta tuntuva päiväsaika olikin. Muutoinkin turistien on parempi pysytellä poliisien vartioimilla turistialueilla. Tosin Oscarin mukaan Tijuanassakin on sekä hyvät, että pahat poliisit. Pahojen poliisien kanssa elämä menee kuulemma hankalaksi, myös turisteilla.

Avenida Revolución, Tijuanan pääkatu. Kadun varrella on sekä näyteikkunaliikkeitä että avonaisia käsityöläisbasaareja. Ja tietenkin ravintoloita turistien houkutukseksi.

Näkymiä ja ostoksia 

Vietimme käytännössä koko päivän ulkona yhtä vessakäyntiä lukuun ottamatta ja niissä parissa ulkoilmaravintolassa, missä herkullisia tacoja nautimme, oli kyllä käsihygienia kohdillaan. Hintatasohan on Tijuanassa edullinen, turistialueellakin. Esimerkiksi kolme isoa tacoa ja pullolliset Corona-olutta maksoivat reilusti alle 10 dollaria (8,80 €).

Kalataco oli oikein maukas ja olut raikas!

Halusimme kuitenkin nähdä enemmän itse kaupunkia, sen elämänmenoa ja nautiskella hyvää ruokaa kuin keskittyä niinkään ostoksiin ahtaissa basaareissa. Tijuanan katukuvassa korostuivat samat myymälät ja palvelut kuin edellisessäkin käymässämme rajakaupungissa Meksikon puolella. Valtavasti hammasklinikoita, joista Tijuanassa useat oli vieläpä nimetty yhdysvaltalaiskaupunkien mukaan. Oli Los Angeles Clinic ja Washington Dentist. Yhdysvaltalaiset käyvät siis paljon hoidattamassa hampaitaan Meksikon puolella, missä se on mahdollista ilman kalliita vakuutuksia ja vieläpä pilkkahintaan USA:n hintatasoon nähden. Lisäksi oli valtavasti isoja ja pieniä apteekkeja, perinteisiä alkoholiin ja tupakkaan keskittyviä duty free -kauppoja jonkin verran. Loput olivatkin sitten erilaisia käsityömyymälöitä ja ravintoloita. Joitakin amerikkalaisten urheilujoukkueiden fanituotteita myyviä kauppoja oli myös. Arvatenkin hinnat niissäkin huomattavasti alhaisemmat kuin Yhdysvalloissa. Pistivätpä katukuvassa silmiimme myös Burger King ja McDonald's. Sisäänheittäjä Oscar kertoikin, että myös Tijuana uhkaa amerikkalaistua koko ajan enemmän ja enemmän, mutta he "vanhat parrat" pyrkivät pitämään sen niin meksikolaisena kuin mahdollista. Lopulta teimme pieniä ostoksia mekin, lähinnä matkamuistoja. Seuraavassa postauksessa pääsettekin lukemaan, mitä pinkkiä menin muistoksi matkaltamme ostamaan ja kuinka sille tuli heti käyttöä, heheh.

Apteekkeja, paljon apteekkeja. "Best prices guaranteed." Menomatkalla sandiegolainen taksikuskimme kertoi käyvänsä lääkeostoksilla Tijuanassa säännöllisesti. Hän käyttää kuulemma inhalaattoria, joka maksaa USA:ssa 90 dollaria, mutta saa samoja inhalaattoreita Tijuanan apteekista kolme kappaletta viidellä dollarilla.

Tällaiset menomatkan tunnelmat siis Tijuanaan. Ensi postauksessa keskitynkin sitten mielenkiintoiseen maahantuloprosessiin palatessamme takaisin Yhdysvaltoihin ja annan vielä pari vinkkiä Tijuanaan menijöille. Luvassa on siis jatkopostaus, osa 2. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!