tiistai 21. huhtikuuta 2020

Mistä olisin halunnut minua varoitettavan, kun muutin kotirouvaksi Piilaaksoon

Jos koronan vähentämä liikenne on puhdistanut ilmaa ihan konkreettisesti, tämä postaus puhdistanee omaa hengittelyäni henkisesti. Olen pohtinut näiden aiheiden julkaisua blogissani tosi pitkään ja toki vakavasti sitäkin, julkaisenko kokemuksiani ollenkaan. Oikeastaan vasta nyt löysin näille tapahtumille ja kokemuksilleni yhteisen otsikon, joten päätin antaa näppäimistön laulaa. Luvassa on siis aika suoraakin puhetta ja ulkosuomalaisuuteni pohjamutien kaivelua aivan sen alkuajoilta.

Meillä alkaa lähestyä nyt kuusi vuotta eloa ja oloa Piilaaksossa. Ennen kuin aika kultaisi kokonaan nuo ulkosuomalaisuuteni alkumetrien kuopat ja kuprut, halusin kirjoittaa tämän postauksen vähän niin kuin itsellenikin muistiin. Asettuminen kotirouvaksi Piilaaksoon ja uusien sosiaalisten verkostojen luominen eivät olleet helppoja nakkeja. Melkoisia yllätyksiäkin matkalla tuli. Mistä asioista olisin siis halunnut minua, Piilaakson untuvikkoa, varoitettavan etukäteen, kun tänne muutimme?
Kauneimmankin ruusun alla on piikki pistävä. Ruusut ovat meidän pihastamme.

Alkuasetelma


Ukkokulta sai työtarjouksen Piilaaksosta keväällä 2014 ja muuttopäätös tehtiin tuon jälkeen melko nopeasti. Halusimme katsoa tämän kortin elämässämme mitä se toisi tullessaan. Päätimme lähteä ensin vuodeksi. Hopi, hopi, uusien passien hankinta ja viisumit hakuun. Muutimme Piilaaksoon kesäkuussa 2014, siis varsin lyhyellä valmisteluajalla. Itse otin vuorotteluvapaata suomalaisesta työpaikastani. Piilaaksossa minua odotti alkuun rooli ainoastaan kotirouvana, koska USA:ssa vaadittavaa työlupaa minulla ei ollut ensimmäiseen liki 2,5 vuoteen.


Uusi maa, uusi kulttuuri, uusi sosiaalinen verkosto


Ulkomaille muutossa varsinkin ensimmäisiin vuosiin kuuluu hyvin paljon kokonaan uuden sosiaalisen verkoston luontia. Jotkut lähtevät siihen liki nollasta ja verkoston luonti voi olla henkisesti aika raskastakin. Meillä oli isona etuna se, että meitä muutti Piilaaksoon noin puolen vuoden sisään muutamia perhetuttuja. Samoin meillä oli tuttuja Piilaaksossa jo ennestään, mikä oli valtava kynnyksen madaltaja sekin. Lisäksi Piilaakso paikkana oli meille tuttu. Piilaaksossa tämä sosiaalinen verkosto tuppaa kuitenkin elämään koko ajan. Kaikille Piilaakso ei ole se sopivin paikka jäädä syystä tai toisesta ja ihmisten vaihtuvuus on suurta. Niinpä meidänkin kaveripiiristämme on näiden vuosien aikana muuttanut pois aivan mahtavia tyyppejä. Osa takaisin Suomeen, osa toisaalle Yhdysvaltoja tai muualle maailmalle.

Etukäteen tuttu, pienikin paikallisverkosto kuitenkin auttoi alkuun. Paras ja melkeinpä ainoa neuvo, jonka sain yhdeltä jo pidempään Piilaaksossa asuneelta ystävältämme oli seuraava: Varaudu siihen, että sinulla menee ensimmäinen vuosi, että pääset jyvälle paikallisesta elämänmenosta. "Apua, vuosi!", muistan mielessäni kauhistelleeni. Tämä neuvo osoittautui kuitenkin todella hyväksi ja piti paikkansa. Olen ollut kiitollinen, että tällainen neuvo minulle kerrottiin. Annoin kaikelle aikaa.


Uusi identiteetti


Vasta täällä asuessani ja irrottautuessani suomalaisesta työelämästä tajusin, kuinka paljon suomalainen määrittää toisia ihmisiä, ja ehkäpä itseäänkin, työn kautta. Suomalainen esittelee keskusteluissa työminänsä. Mitä teet työksesi? Se on se tärkeä ensikysymys, joka uusille tuttavuuksille tyypillisesti esitetään ja sitä kautta muodostetaan henkilöstä jonkinlainen mielikuva. Tai jos ihminen esittäytyy oma-aloitteisesti, pitää esitys useimmiten sisällään missä henkilö on töissä, missä roolissa tai mikä hän on koulutukseltaan. Eloni ensimmäistä kertaa kotirouvana vaati luonnollisesti tämänkin asian tarkastelua. Enää en voinut ensiesittäytyä Suomen titteleillä, en tehtävänkuvilla, en työhistorialla tai koulutuksella, koska niillä ei ollut mitään merkitystä. Edessä oli uuden identiteetin rakentaminen, eikä sellainen tapahdu sormia napsauttamalla. Millainen muuten sinun esittäytymisesi olisi, jos et saisi mainita sanaakaan työstäsi tai koulutuksestasi? 

Tästä päästäänkin seuraavan aiheeseen:


Kotirouvien ranking-lista


Bloggaajakollega Elina kirjoitti aikoinaan blogissaan Shanghain expat-kotirouvien asemasta, hierarkiasta ja stereotypioista heitä kohtaan. Kommentoin jo silloin hänen tekstiinsä, että myös täällä Piilaaksossa on omanlaisensa kotirouvien nokkimisjärjestys. Harmi kyllä, en enää muista kuka toinen ulkosuomalainen bloggaaja käytti ihan termiä "expat-kotirouvien ranking-lista", mutta kun siitä luin, termi todellakin kolahti. Sillä samalla hetkellä tajusin, että Piilaaksosta löytyy juuri näitä ihmisiä, jotka arvottavat kotirouvat mielessään omaan ranking-listaan. Kaikki eivät toki toimi näin, luojan kiitos, mutta Piilaaksosta jos jostakin heitä kyllä löytyy.

Piilaaksossa kotirouvat, tai kumpi tahansa kotiin jäänyt osapuoli esittäytyy uusille ihmisille tyypillisesti kertomalla lyhyen version siitä, miksi ovat Piilaaksoon muuttaneet, kuinka kauan ovat täällä asuneet, missä asuvat ja onko perhettä. Ai, kuinka hedelmällistä maaperää kotirouvien ranking-listan muodostamiseen. 

Piilaaksossa kotirouvat, tai kumpi tahansa pariskunnasta kotiin jäävä puolisko, määritetään perheen työssäkäyvän osapuolen työnantajan mukaan. "Ai, miehesi on Facebookilla töissä!" Tällä pääset arvottajien joukossa ehdottomasti ranking-listan yläpäähän. Rankingissa kärkisijoille tyypillisesti kuuluvat mm. Googlen, Facebookin ja Applen työntekijöiden puolisot. Samoin listan kärkipäähän kuuluvat totta kai myös jo pidempään alueella asuneet. Voi sitä silmämunien pyörittelyä ja huokauksia, kun untuvikko sattuu esittämään kysymyksen, joka konkareille on tietenkin kokemuksiensa kautta jo itsestäänselvyys. Tätä silmämunien pyörittelyä voi tapahtua ihan kasvotustenkin, mutta myös eri sosiaalisen median ryhmissä. Kysymystä vähätellään. Kynnys kysyä seuraavaa "tyhmää kysymystä" on näin untuvikolle huomattavasti isompi, joskus jopa liian iso. Mielestäni harmillisia ja lannistavia reaktioita. Onneksi ystävistä, tutuista, somen ryhmistä ja tämän bloginikin kautta sain aikoinaan hyviä vinkkejä ihan käytännön kysymyksiin, kuten nyt vaikkapa oikeanlaisen leikkelekinkun löytämiseksi. Ja ilokseni olen sitten saanut jakaa näitä käytännön vinkkejä jo eteenkin päin, kuten viimeisimpänä oppimiani niksejä amerikkalaisesta kuivahiivasta.

Mutta tällaiseen kotirouvien arvottamiseen ja nokkimisjärjestykseen en siis ollut osannut todellakaan varautua. Ja nimenomaan suomalaisten tekemänä. Lisäkierteen toi tietenkin myös se, että samaan aikaan sitä rakensi itselleen sitä uutta identiteettiä. Ja vaikka jonakin päivänä kotirouva sitten menisikin töihin, tuo puolison työn kautta otsaasi lyöty leima säilyy. Nmimerkillä Kokemusta on.

Itse olen aina pyrkinyt olemaan avoin kaikille uusille tuttavuuksille, eikä sillä ole ollut mitään väliä, missä kukainenkin työskentelee. Kunhan juttu luistaa, se on pääasia. Kaikki eivät kuitenkaan aivan yhtä avoimesti ole uusin tuttavuuksiin täällä suhtautuneet. Mainitsinkin jo aiemmassa  postauksessani, jossa kerroin ukkokultani työstä, etteivät kaikki ole suhtautuneet neutraalisti siihen, että ukkokultani työskenteli alkuvuodet Googlella. Kerron pari esimerkkiä:


Esimerkki 1


Olen sanonut puolileikilläni, että täällä Piilaaksossa lapsiperheillä tuntuu olevan omanlaisensa mafia. Suomalaisia asuu täällä paljon ja jotenkin kummasti uudetkin lapsiperheet nivoutuvat paikallisten kanssa todella nopeasti yhteen ja tutustuvat toisiinsa. Eikä siinä mitään, toisaalta aivan ymmärrettävää. Muistan, kun hyvä ystävämme oli huolissaan lapsensa ensimmäisistä Piilaaksossa vietetyistä syntymäpäivistä. Saisiko lapsensa yhtään kaveria juhlistamaan synttäreitään? Kun syntymäpäivä koitti, heillä oli tupa täynnä porukkaa ja lapsilla lapsien leikit. Onnesta soikeana olivat sekä päivänsankari että äitinsä, ja hyvä niin. Ilokseni sain kutsun juhliin minäkin ja kysyinkin, että mistä ihmeestä sinä näihin kaikkiin lapsiperheisiin olet täällä tutustunut ja näinkin hurjan nopeasti. Lapsiperheiden viikottaisissa puistotapaamisissa, oli vastaus. No, tämä ystäväni rohkaisi minuakin liittymään seuraavalla viikolla puistoilemaan, kuten täällä sanotaan. Kuulemma mukaan voisi tulla ilman lapsiakin. Ja minähän menin. Astuin siis lapsiperhemafian reviirille. Ei minua siellä ammuttu sentään, mitä nyt vähän luoteja alkuun viuhahteli:

Olin suomalaiseen tapaani hiukan etuajassa paikalla ja odottelin ensimmäisenä saapujana vielä hiljaisen puiston laidalla. Kun ensimmäinen, suomalaiselta näyttävä äiti saapui paikalle lapsensa kanssa, menin heti juttusille. Esittäydyin, piilaaksolaiseen tyypilliseen tapaan: "Olemme tulleet mieheni työn perässä, ensimmäistä vuotta asutaan ja kotikaupunkimme on Mountain View. Ei lapsia, olen kotirouvana, koska minulla ei ole työlupaa." Sain pitkän katseen, koska olin tullut puistoon ilman lasta. Kyselin lapsen äidiltä samat peruskuviot ja hän niihin vastasi. Tämän jälkeen nainen kysyi minulta, missä firmassa mieheni on töissä. Googlella, vastasin. Tämän jälkeen nainen ei sanonut minulle mitään. Siis ei mitään! Hän kääntyi ilmeettömänä pois ja meni lapsensa luo. Olin aivan äimänä tilanteessa. Siinä me sitten seisoimme kaksi suomalaista naista piilaaksolaisessa puistossa puhumatta toisillemme enää sanaakaan. Tilanne oli jotenkin absurdi. En ymmärtänyt mikä noinkin lyhyessä keskustelussa pystyi menemään vikaan. Onneksi pian alkoi puistoon valua muitakin suomalaisia lapsineen ja juttuseuraa löytyi. Ja noista ajoista on säilynyt ystävyyksiä aivan näihin päiviin saakka. Rohkeimmat lapsiperheet ovat uskaltautuneet meidän lapsettomien kanssa jopa yhteisiin reissuihin, mikä on ollut aivan mahtavaa ja antoisaa! Heh, he ovat siis tehneet uskaliaita kytköksiä "lapsiperhemafian" ulkopuolellekin. Vannoutuneimmat mafian jäsenet nimittäin ajattelevat, ettei meidän lapsettomien kanssa voi olla mitään yhteistä keskusteltavaa. Yksi perheenäitihän täällä tosiaan nimitti meitä hipeiksi, joten ilmeisesti tällainen illuusio tai mielikuva sitten rajoittaa joitakin viettämästä aikaa kanssamme. :-) (Jokainen meidät molemmat, ukkokullan ja minut hyvin tunteva voinee arvioida ja kertoa, miten hippejä miten me sitten lopulta olemme. Mikä on meidän hippeysasteemme?)


Esimerkki 2


Sitten toinen tapaus, joka minulla on jäänyt ihmisten ennakko-asenteista ja mahdollisista ranking-listojen pitäjistä mieleeni. Olimme kerran vuokranneet kaveriporukalla mökin täältä Kaliforniasta ja mainitsin asiasta eräälle naiselle. No, nainenpa tokaisikin siihen, että kaikki mökkeilijäkaverinne ovat ilmeisesti googlelaisia, että sinähän kaveeraat vain niiden kanssa. Menin täysin sanattomaksi tästä lausahduksesta, enkä saanut vastatuksi naiselle yhtikäs mitään! Miten joku voi edes ajatella tuollaista? Että muodostaisin tietoisesti kaveripiiriäni jonkun työnantajan tai firman mukaan! Naurettava ajatuksenakin. Ukkokulta sattui olemaan paikalla ja hänkin vähän hämmästeli tätä olettamusta. Ukkokulta sai kuitenkin kakistettua, että itse asiassa kukaan muu meidän mökkiporukasta ei työskentele Googlella. Keskustelu päättyi siihen.

Niin, nykyäänhän ukkokultani ei enää työskentele Googlella ja minä olen taas kotirouvana, ja kiitos koronan tulen olemaan sitä todennäköisimmin suunniteltua pidemmän aikaa. Tätä nykyä olen siis varmaankin tippunut Piilaakson kotirouvien ranking-listalla alempaan kastiin. Heh, eipä hetkauta minua pätkän vertaa. Onneksi tässä on vuosien saatossa löytynyt ympärille niitä mahtavia ja avoimia ystävyyksiä, eikä titteleillä ole heillekään väliä. 

Vielä yksi täystyrmäys minulla on ollut alkuvuosiltani mielessä, mutta jaan sen vasta seuraavassa postauksessani, ettei tule taas kokonaista kirjaa kirjoitettua yhdellä kertaa. Että tällaisia muistelmia tällä kertaa. Ulkosuomalaisuuteni alkumetreillä ei siis ole kuopiltakaan vältytty. Olihan se opettelua, niin monella tapaa! Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti