torstai 14. toukokuuta 2015

Mikä erottaa amerikkalaisen japanilaisesta?

Kirjoitan tätä postausta teille nyt Japanista. Kun lomailin täällä ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, loksahteli leukani alas parhaimmillaan useita kertoja päivässä. Niin erilainen tämä kulttuuri, ihmisten tavat ja käyttäytyminen, ruoka ja kaikki muukin tarjonta ovat. Kulttuurieroista voisi siis kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan. Tai kirjasarjan. Mutta yhden seikan haluan tuoda täällä blogissani esiin, mikä erottaa nimenomaan amerikkalaisen japanilaisesta ja se on kaupallistaminen.

Luontopolkukokemukset sen kertoivat


Ero juolahti mieleeni, kun teimme omatoimisen päiväretken Naganon prefektuurissa sijaitsevaan Jigokudanin Snow Monkey -puistoon. Ensin matkasimme junalla Yadanakan uinuvaan pikku kylään ja sieltä otimme paikallisbussin, jolla pääsi lähimmäksi tätä lumiapinapuistoa. 

Sitten se alkoi. Ensin noin kilometrin verran mutkittelevaa, joskin asfaltoitua vuoristotietä mäkeä kävellen ylös. Sitten alkoi 1,8 kilometrin mittainen, yhä ylemmäs vuorta kipuava polku upean metsän keskellä. Perillä odottivat ne maailman ainoat apinat, ns. lumiapinat, jotka kylpevät vuoristopuroissa ja -lammikoissa läpi vuoden.
Pörröpää kylpee.

Palatessamme sen sitten hoksasin. Lämpötila oli noussut +27 Celsius-asteeseen ja patikointi vaati runsaasti nestettä. Myöskin aamupalasta oli kulunut jo monta tuntia ja haaveilimme haukkaavamme pienen lounaan paluumatkalla. Mutta saihan sitä haaveilla! Siis missään tämän reitin varrella ei ollut mitään ruokaa, nipin napin juomaakaan myynnissä! Ja Amerikassa kun on tottunut siihen, että ruokaa, pientä hiukopalaa, kahvia ja muita juomia tyrkytetään joka nurkalla. Harvoin siellä tarvitsee eväitä tehdä.

Kaikki kiinni


Niin, olihan luontopolun alkupäässä toki pieni info- ja lahjatavarapuoti, mutta sekin oli hetkellisesti kiinni! (Ikkunan läpi kuikuillessamme huomasin muuten, kuinka puodin tavarat oli aseteltu selkeästi, rivisuoraan tip top, eikä tavaraa pursunnut yli äyräiden. Amerikkalainenhan olisi tunkenut nekin neliöt täyteen krääsää ja mainosvalot olisivat vilkkuneet mailien päähän.) Puodissa ei kuitenkaan ollut myynnissä mitään suuhun laitettavaa, joten jatkoimme matkaa.

Seuraavaksi eteen tuli vuoristotien varressa sijaitseva pieni lounaskahvila. Kiinni! Kun jatkoimme lopulta jalkaisin takaisin juna-asemalle tuon nukkuvan kylän lävitse, onnistuimme löytämään 3,5 lisäkilometrin matkalta ainoastaan yhden minikokoisen kioskin, josta löysimme ruhtinaallisesti pienen sipsipussin ja pakastetut pehmikset. Että aika kevyt siitä lounaasta sitten tulikin, vai miten tuon nyt ottaa. Myöskään juna-asemalla tai sen läheisyydessä ei ollut missään mitään ruokaa myynnissä.
Maisemat, joiden eteen kannatti vähän hikoillakin. Yksi apinoista loikkii jo kohti.

American way


Käsittämätöntä! Mitä tämä tämmöinen on? Amerikkalainen olisi laittanut turistien reittien varrelle jos jonkinlaista houkutusta. Kauppa se on, joka kannattaa! Luontopolun varressa keskellä metsää olisi aivan hyvin voinut olla pari hodarikärryä, tien varressa vähintään yksi hampurilaisia myyvä ruokapaikka. Ja miksei polun varressa olisi voinut heilua vielä joku myyntimieskin. Sellainen sormissaan kuulakärkikynää napsutteleva ja joka olisi valmis myymään vaikka oman mummonsa. 

Niin ja amerikkalaisittain olisi toisena vaihtoehtona tietenkin voinut olla, että perille pääsee autolla. Aivan siihen apinan kylpypaikan kylkeen. Jos amerikkalainen olisi kuitenkin päättänyt patikoida sen upean metsäpolun, olisi se molottanut koko ajan kovaan ääneen ja huudahdellut "Awesome"- ja  "That's amazing!" -toteamuksiaan. Sen sijaan japanilaiset, joita polulla näimmekin, nauttivat metsän hiljaisuudesta, luonnon ääniä ja purojen solinaa kuunnellen.

Se, mikä myös vähän ihmetytti oli, ettei lumiapinapuistoon myyty valmiita retkiä, retkipaketteja pääsylippuineen, kyyteineen ja lounaineen.
Metsäpolkua. Amerikkalaisen mielestä kuvasta puuttuu hodarikärry.

Se, mikä meidät lopulta tällä ennalta tietämättömän, liki 9 km taivalluksella nestehukalta pelasti, oli japanilaisten suosimat juoma-automaatit. Näitä kolikoilla toimivia automaatteja on täällä onneksi ripoteltu syrjäisempiinkin paikkoihin ja tuon vuoristotien alkupäässä sellainen yksi patsasteli. Kolikoitakin oli taskussa. Meidän pelastuksemme!

Loppupohdinnat


Mitä tästä opin? Sen verran on näemmä sisäänajoa amerikkalaisuuteen omalla kohdallani siis jo tapahtunut, että lomaillessa muualla olen jo alkanut ajatella: "Mitä amerikkalainen tässä kohtaa tekisi?" "Miten tämä sama palvelu olisi Amerikassa järjestetty?"

Loppukevennyksenä vielä kuitenkin pieni esimerkki yhdestä kategoriasta, jossa japanilaisilla ei näytä olevan minkäänlaisia rajoja: naisten kauneudenhoitotuotteet ja -vekottimet. Mm. kasvohierontarullien, kokonaisten kauppojen, joissa myydään vain ja ainoastaan irtoripsiä, lisäksi täällä myydään meikin alle laitettavia kiristysnauhoja silmäpussien tekemiseksi. Ja me länsimaalaiset kun yritämme tehdä kaikkemme, ettei silmäpusseja olisi. Täällä silmäpussit ovat supertrendikkäät! Kylläpä olisi amerikkalainen botox-babe kummissaan!

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti