Illallistreffejä ja yhdenlainen kotiaresti

Viime viikko oli vähän erilainen. Niinpä tällä kertaa muutamia poimintoja sen kulusta. 

Maukas maanantai

Taakse jäänyt viikko alkoi maukkaissa merkeissä. Käymme tuskin koskaan maanantaisin ravintolassa syömässä, mutta viime viikolla teimme poikkeuksen. Oli huippuhyvää ruokaa ja mukavaa seuraa!

Naapurikaupunkiimme on avattu pari kuukautta sitten perulainen ravintola. Olimme saaneet tehtyä pöytävarauksen tähän supersuosittuun ravintolaan ukkokullan kanssa edelliseksi lauantaiksi. Meillä onkin ollut mielissämme leikkimielinen kysymys, että liekö pohjoisella pallonpuoliskolla on edes mahdollista saada hyvää Lomo Saltadoa. Tämän ravintolan ovat kuitenkin perustaneet perulaiset veljekset, joten ennakko-odotukset uutuusravintolan antimista olivat korkealla. Ja se tuli todistetuksi: kyllä, myös pohjoiselta pallonpuolikkaalta on ainakin nyt saatavissa suorastaan loistavaa Lomo Saltadoa. Eivätkä paikan cevichet, empanadakset ja Pisco Sourit jättäneet kalpeaksi nekään.

Myös ravintolan rohkea ja värikäs sisustus hiveli silmääni.

Lampunvarjostimissa ihanat perulaishenkiset villapampulat. Kuvassa näkyy sattumoisin peräti kuusi tarjoilijaa, joten hyvän ruoan lisäksi palvelukin pelasi kiitettävästi.

Jaoin onnistuneesta ravintolareissustamme kuvia someen. Ystäväni ihasteli annoksia ja heitti ilmaan ajatuksen, että mentäisiin tuonne joskus yhdessä syömään. Hänkin tykkää miehensä kanssa perulaisesta ruoasta. Minä vitsailin, että joko heti maanantaina mennään, ja kas, vitsi kääntyikin toteen. Tein meille pöytävarauksen heti maanantaiksi. Tämä oli enemmän kuin mukava viikon aloitus. Oli kiva tavata ystäviämme pitkästä aikaa hyvän ruoan ympärillä. Ja koska söimme niin sanotusti family style eli jaoimme kaikki annokset keskenämme, pääsimme maistamaan ravintolan menua monipuolisemmin. Me aloittelimme ruokailuamme jo alkuillasta ja pieneksi hämmästykseksi huomasimme, että iltaseitsemältä paikka oli tupaten täynnä, maanantaista huolimatta. Suosittu paikka, ja miksipä ei olisi. Tarjolla on elämyksiä kaikille aisteille.

Alkuruokia.

Pääruokina kalaa ja äyriäisiä sekä taustalla näkyvää taivaallisen hyvää Lomo Saltadoa.

Tres leches. Emme vastustelleet jälkiruoan tilaamishetkellä.

Mutta voi, jos jotakin olisin voinut tuosta maanantaista muuttaa, niin olisimmepa syöneet ulkona ravintolan sisätilojen sijaan. Nimittäin, seuraavana päivänä meillä alkoi Piilaaksossa omanlaisensa "sisätila-aresti":

Ilmanlaadun romahtaminen

Tiistaina tapahtui jotakin yllättävää. Vain parissa tunnissa Piilaakson kaupunkien ilmanlaatu heikkeni hälyttävän huonoksi. Pohjoisesta puhaltava tuuli toi mukanaan Pohjois-Kalifornian ja Oregonin maastopalojen savut ensin San Franciscoon ja siitä asteittain etelämmäksi Piilaaksoon. Ilmanlaadun romahtaminen on harvoin tapahtunut noin nopeasti. Alkuillan uutisten aikaan San Francisco oli hetkellisesti ilmanlaadultaan saastunein alue koko maapallolla. Uutiskuvissa ilma oli surullisen sankka. Myös kotikaupunkimme ilmanlaatuindeksit paukkuivat punaisella eli hyvin epäterveellisellä tasolla.

"We do have our worst of air quality...", sanoo Kron4 News'n säätiedottaja.

Viikon edetessä huono ilmanlaatu jatkui ja jatkui. Ensin savujen ennustettiin hälvenevän viimeistään perjantaina. Sitten lauantaina, mutta ei. Kun huono ilmamassa on tänne laaksoon laskeutunut, ei se sieltä hevillä poistu. Kaikenlainen ulkona liikkuminen oli pidettävä minimissään. Ei päivittäisiä kävelylenkkejä, ei takapihalla auringossa kahvitteluja.

Perjantaina olimme kuitenkin päättäneet grillata pitkästä aikaa. Toiveissa kun piti olla jo parempi ilmanlaatu, mutta ei. Indeksit huitelivat edelleen oranssilla. Se on taso, jossa oireita saavat herkät ihmisryhmät. Katson itse kuuluvani heihin. Kurkkuni reagoi hyvin herkästi huonoon ilmanlaatuun, eikä kurkun käheytyminen ole opetustyön kanssa hyvä yhdistelmä. Tämänkään vuoksi ulkona ei tehnyt mieli olla yhtään ylimääräistä minuuttia. Myös pääkipu on minulla yleinen vaiva varsinkin, jos ilmanlaatu on huonona useita päiviä peräkkäin. Niin kuin nyt oli ollut. Niinpä perjantainakin vain mahdollisimman nopea ruokien grillaus takapihalla ja sen jälkeen sisälle ruokailemaan. Harmi, sillä ilta olisi ollut mukavan lämmin.

Viikonloppuna eräällä uutiskanavalla kerrottiin, että vanhetessaan savu menettää hajunsa. Ja tämän väitteen voin kokemusteni kautta allekirjoittaa. Oikeastaan keskiviikon jälkeen ulkona ei enää haissut savuiselle ja sitä jo toivoi, että ilmanlaatu olisi parempana. Mutta ilmanlaatuindeksin reaaliaikainen seuranta paljasti aina karun totuuden. Vaikkei savun haju enää ollutkaan tuntuva, niin ilmanlaatu pysyi edelleen huonolla tai jopa erittäin huonolla tolalla.

Läheinen Santa Cruz -vuoristo tiistaina 19.9.2023, päivänä, jolloin pohjoisen savut peittosivat meidätkin. Kuvalähde Kron4 News.

Sunnuntaina puolilta päivin tuntui, että oli jo pakko päästä vähän ulos kävelylle. Ilma näytti ihan hyvälle ja taivaskin oli palautunut taas siniseksi, mutta ilmanlaatuindeksi oli edelleen 80-90. Köhimiseksi meni, vaikka tahti oli rauhallinen.

Vasta myöhemmin sunnuntai-iltapäivänä ilmanlaatu palasi vihreälle, terveelliselle tasolle. Lukema oli vihdoin reilusti alle 50, ihanaa!

Viimeisen viikon olen siis kaivannut puhdasta hengitysilmaa ja että pääsisin ulos liikkumaan. Monta päivää sisällä kököttämistä ja köhimistä ei ole pidemmän päälle kivaa. Ja nyt, kun toivoni mukaan pääsen pian taas myös haikkipoluille, niin sielläpä onkin syytä olla silmät tarkkoina seuraavat viikot:

Tarantellat

Viime viikolla uutisoitiin myös jokasyksyisestä ilmiöstä: tarantellojen parittelukaudesta. Näin syys-lokakuussa ennen ensimmäisiä kylmiä öitä Kaliforniassa ja myös Piilaakson alueella alkaa tarantellojen paritteluaika. Tällöin urostarantellat lähtevät vaeltamaan pesistään ja etsimään kumppania. Niitä voidaan nähdä ylittämässä ajoteitä jopa isoina ryhminä. Ihmisiä ohjeistetaan täällä antamaan näille karvaisille jättihämähäkeille ennemmin tietä, kuin häiritsevän tai tappavan niitä. San Franciscon lahden itäpuolella järjestetään hämähäkkien ystäville jopa opastettuja tarantellaretkiä. 

Erään uutisartikkelin mukaan tarantellan puremaa voi verrata ampiaisen pistoon eli ettei niitä tarvitsisi pelätä. Voimakkaat allergiset reaktiot ovat toki asia erikseen. Ja tietenkin, jos olet hämähäkkikammoinen, niin olet. Ei siihen taida se lohduttelu auttaa, ettei tarantellan puremaan kuole. Välttämättä. Itsehän saisin puremahetkellä hyvin todennäköisesti sydänkohtauksen...

Piilaaksossa ei ole vielä osunut tarantellaa haikkipolulle, mutta eteläisemmässä Kaliforniassa olemme niihin reissuillamme törmänneet. Ovat aika villin näköisiä myös ajoteitä ylittäessään. Isoja mustia tai ruskeita mönttejä vilahtaa asfaltilla auton edestä. Tuosta edellä olevasta uutislinkistä pääsee näkemään paikallisia tarantelloja videolla, jos oma kauhukynnys kestää katsella.

Minulle tarantelloja pahempia kauhunväristyksiä aiheuttaa kuitenkin käärmeet. Niitäkin on tänä syksynä haikkipolulleni osunut. Kuvalähde NBC Bay Area.

Työt ja vapaa-ajan riennot

No entäpä opetustyöni? Mitä edelliseen postaukseeni tulee, niin mennyt viikko sujui opetustuntieni osalta ongelmitta. Jihuu! Olen päässyt takaisin lähiopetustuntien pitoon ja wifitkin ovat olleet suotuisten tähtien alla. Ei sähkökatkoksia, eikä tekniikan kanssa takkuamista. Toivottavasti sama trendi jatkuisi.

Työmatkalla sattui eteen hauska Kuplavolkkari. Malli on kuulemma Baja Bug, tiesi ystäväni kertoa. Hän on kova Kupla-fani. Huomatkaa kuvan vasemmassa reunassa myös puomi, joka tällä kertaa oli onneksi ylhäällä. Kupla ylittämässä ratikkaraiteita ennen minua.

Vaikka ilmanlaatu oli karsea suurimman osan viikosta, niin loppuviikolle oli kuitenkin piristäviä vapaa-ajan rientoja luvassa. Meillä oli sattumoisin juuri tälle viikonlopulle sovittuina vielä kahdet eri illallistreffit ystävien kanssa. Kunnes kohtalo otti ja puuttuikin peliin. Sunnuntain illallispaikkamme yllättäen ilmoitti, että ovat joutuneet sulkemaan ravintolansa siltä päivältä sähkökatkon vuoksi. Onneksi meillä oli pöytävaraus ja saimme näin ollen sulkemistiedon hyvissä ajoin. Ravintolaan on vähintään puolen tunnin ajomatka, joten säästyimme turhilta ajelemisilta. Harmitti kovasti, mutta siirsimme illallistreffejä ensi viikonloppuun.

Sunnuntain päivälliseksi valmistuikin kotiliedellä supisuomalainen nakkikeitto.

Kissakatsaus

Ja pakkohan minun on lopuksi vielä raportoida pihakissoistamme. Nekin ilahduttivat meitä tämän "kotiarestin" aikana valtavan paljon. On ollut hauska seurata kissojen ystävystymisyrityksiä ikkunasta. Toki minua pohditutti, kuinka kissojen pikkuruiset keuhkot kestävät huonoa ilmanlaatua. Ne kun eivät varmasti hoksaa olla rasittamatta itseään ja hengittelevät ulkoilmassa kuitenkin sen 24/7. 

Noin pari viikkoa sitten rauhanneuvottelut kissojen kesken etenivät ison harppauksen, kun armottoman mouruamisen jälkeen molemmat katit söivät lopulta samalta lautaselta yhtä aikaa. Sulassa sovussa. Kunnes sitten toinen päätti näykkäistä kiusallaan toista korvasta ja tämäkös siitä suuttui! Alkoi uusi ärhentely ja ulinakonsertti. Tällä viikolla kissat kuitenkin loikoilivat taas näinkin sopuisissa merkeissä takapihamme aidan päällä:

Voi teitä suloisia!

Parin viikon takainen onnen hetki: ensimmäistä kertaa ruokailua yhtä aikaa samalta lautaselta. Mutta tosiaan, noin 20 sekuntia kuvanoton jälkeen oli taas täysi rähinä päällä. Vaalea töpöhäntäinen tahtoo olla vähän sellainen kiusaaja- tai ainakin päällepäsmäriluonne ja meni sitten näykkäisemään uutta kaveriaan korvasta.

Että tällaisia tapahtumanostoja viime viikolta. Mutta nyt on maanantai ja uusi viikko. Katsotaan, mitä se tuo tullessaan. Ainakin presidentti Biden on tulossa vierailulle Piilaaksoon, mutta tämän tarkkaa päivämäärää ei ole (ainakaan vielä) julkisuuteen paljastettu. Kyllä sen yleensä liikennejärjestelyistä sitten huomaa, kun POTUS on paikalla. Usein taivaallakin pörrää niinä hetkinä jos jonkinlaista konetta ja kopteria. Eli odottelemisiin!

Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. POTUS on virallinen lyhenne sanoista President of the United States. Esimerkiksi presidentin sosiaalisen median tilit löytyvät tällä nimellä. Presidentin rouvan virallinen lyhenne on puolestaan FLOTUS, First Lady of the United States.

Puolitoista viikkoa yksityisopettajan matkassa

Syksyn opetustyöni on käynnistynyt vauhdikkaasti. Opetan jälleen kahta eri oppiainetta. Toisessa edetään Suomen lukion kolmannen vuosikurssin opetussuunnitelman mukaisesti ja myöhemmin syksyllä tässä aineessa pureudutaan jo syventävän kurssin saloihin. Toisen oppiaineen tunnit sen sijaan räätälöin oppilaan tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Näille tunneille koostan materiaalit itse.

Syksy on usein uusien alkujen aikaa. Tänä syksynä opella uudet kurssit. Myös keittiön apupöydällä syöntivuoroaan odottanut tomaattimme päätti uusiutua.

Tutun oppilaan kanssa tunnit ovat sujuneet mukavasti, opettaminen on ollut kivaa. Meillä on ollut tunneillamme jopa ihan hauskaa. Tässä postauksessa ote reilun viikon ajalta, millaisia käänteitä ja myös haasteita on yksityisopettajan työarkeen sattunut. Ja koskapa tapahtumapaikkana on Piilaakso, aloitan tästä:

Työmatkat laakson liikenteessä

Viime lukuvuonna kävin opettamassa perheen kotona. Lyhin reitti oli pituudeltaan noin yhdeksän mailia eli 14,5 kilometriä. Alkusyksystä ajoaika kahden kaupungin päähän pysyi siedettävänä, mutta talvikuukausien lähestyessä Piilaakson liikenne alkoi räjähtää omiin tuttuihin ruuhkaisiin mittoihinsa. Tämä juontui siitä, että yhä useammat (IT-alan) firmat vaativat henkilöstöään palaamaan pandemian jälkeen toimistoille. 100 % etätöiden aikakausi oli monissa yrityksissä ohi, siirryttiin vähintäänkin hybridimalliin. Toimistopäivät osuvat täällä valtaosalla tiistaista torstaihin, jolloin liikenne on selvästi vilkkaampaa, mutta myös maanantain ja perjantain liikennemäärät alkoivat selvästi kasvaa. Niinpä viime talven aikana työmatka-aikani venyi usein tuntiin tai jopa hiukan sitäkin pidemmäksi. Jos siis kävin opettamassa vaikkapa vain 1,5-2 tuntia päivässä, niin siihen käyttämäni (palkaton) työmatka-aika oli verrattain iso. 

Täpärä aloitus

Tänä syksynä Piilaakson ajoaikojen arvaamattomuus pääsi yllättämään. Heti ensimmäisenä opetuspäivänä olin myöhästyä. Kuinka noloa! Google Maps ilmoitti ajoajaksi 21 minuuttia, mutta todellisuudessa matka yhteen suuntaan veikin tuona iltapäivänä 35 minuuttia! Ja vaikkei ollut edes ruuhka-aika. 

Tässä siis jälleen kerran hyvä esimerkki siitä, miksi täällä puhutaan ajomatkoista ajassa, ei maileissa. Mailit pysyvät samana, mutta niihin käytetty ajoaika ei. Ajoaika kuvastaa etäisyyksiä paremmin kuin ajetut mailit. Silloin aikoinaan Oulussa työmatkani oli pisimmillään seitsemän kilometriä. En muista, että sen ajaminen olisi koskaan vaihdellut ajallisesti näin paljon, kuin Piilaaksossa ajamani matkat voivat vaihdella. 

Miksi näin? Ainakin huomattavasti suuremmat liikennemäärät sitä selittävät. Lisäksi, vaikka työmatkani Piilaaksossa on pituudeltaan vain sen yhdeksän mailia, ei matkalle tarvitse osua kuin yksi kolari, yksi poliisin tiensivuun pysäyttämä ajoneuvo tai yhdet huollossa olevat liikennevalot, niin liikenne sakkaa. Tai kun yks' kaks' yllättäen kahdesta samansuuntaisesta ajokaistasta on jälleen kerran toinen suljettu. Tätä tapahtuu työmatkallani käsittämättömän usein! Lisäksi tuolle matkalle osuu sekä juna- että ratikkaraiteiden tasoristeysylitys. Jos satun noiden tuplaraiteiden kohdalle junien kanssa samaan aikaan, on luvassa lisäodotusta puomien takana useita minuutteja. Usein töistäpaluuruuhkissa odotetaan ensin San Franciscosta tuleva juna ja sitten sinne menevä, joten puomit pysyvät alhaalla toisinaan pitkään. Hermostuttavan pitkään silloin, kun sinulla on tarkka aikataulu. Juuri tällä viikolla minulla kävi taas "arpaonni" ja saavuin tasoristeykseen juuri, kun puomit olivat laskeutumassa. Katsoin kellosta aikaa. Puomit pysyivät alhaalla neljä minuuttia, mutta puomien noustessa vapautettiinkin ensin muuta liikennettä. Minun kulkusuuntaani vihreä valo vaihtui vasta yli minuutin lisäodotuksen jälkeen. Eli viiden minuutin viive kokonaisuudessaan. (Edit: Ja siis tarkennuksena, että jos oikein "päävoitto" työmatkalle osuu, niin saan ensin odottaa ratikkapuomien takana ja siitä mailin päässä junapuomien takana.)

Tänä syksynä oppituntieni pitopaikkaan on kuitenkin tullut osittainen muutos. Käyn pari kertaa viikossa opettamassa erään ison yrityksen toimistotiloissa. Yksi viikon opetuskerroista pidetään edelleen perheen kotona. Ajomatkani toimistolle on huomattavasti lyhyempi, vain pari mailia, mikä on oikein kiva. Tässä kuviossa haastavinta lieneekin, että muistan mennä oikeina päivinä oikeisiin lokaatioihin, hahah.

Torstai

On ensimmäinen opetuskertani yrityksen tiloissa. Ajoaika toimistolle on alle kymmenen minuuttia. Lähden silti matkaan ajoissa, sillä oman stressinsä aiheuttaa parkkipaikan löytäminen. Tiedän toimiston edessä olevan vain muutamia vieraspaikkoja. Mutta jos ne olisivat jo varattuja, pitäisi parkkipaikka etsiä kadunvarsilta. P-paikka kuitenkin löytyy ja olen hyvissä ajoin ala-aulassa odottamassa oppilastani.

Tunnit pidetään kolmannen kerroksen neuvotteluhuoneessa. Valkotaulua on käytössä koko seinällinen, mahtavaa, mutta taulutussit ovat kuivahtaneet. Haen viereisestä vapaasta neuvotteluhuoneesta pari tussia tilalle. Isompi ongelma kuitenkin on, ettemme kumpikaan pääse yrityksen vieras-wifiin, vaikka sen pitäisi toimia ilman salasanoja. Verkon vahvuus on hyvä, mutta ei, en saa sähköistä opetusmateriaaliani auki. Onneksi mukanani on myös paperikirja, mutta tunnin kulkua pitää joka tapauksessa vähän muuttaa. Perinteinen kirja, kynä ja paperi -menetelmä on siis pettämätön. 

Tuntien kuluessa teen hauskan huomion: Valkotaulua vastapäätä oleva seinä on kokonaan lasia. Seinän takana on käytävä peremmälle toimistotiloihin. Neuvotteluhuoneen ohitse kulkevat vilkaisevat raapustuksiani valkotaululle ensin kerran. Ja sitten 95 % heistä vielä toisen kerran. Kuviot, käppyrät tai ainakin heille vieras kieli saa insinöörit mietteliäiksi tai ainakin havahtumaan, että mitä ihmettä meidän neuvotteluhuoneessamme oikein tapahtuu.

Perjantai

Perjantai on yleensä opetuksesta vapaa päivä, mutta käytän sen useimmiten seuraavan viikon opetustuntien valmisteluun. Toiseen oppiaineeseen tuntisuunnitelmat ja kotitehtävien listaus kuntoon ja toiseen tuntimateriaalin työstäminen. Se vie luonnollisesti aikaa. Tuona perjantai-iltapäivänä keskittymiseni kuitenkin herpaantuu, sillä ystäväni laittaa ryhmächättiin kuvan tukkukauppa Costcossa myynnissä olevasta viinipaketista. Neljän viinipullon setti maksaisi nyt vain 49 999,99 dollaria. Nauramme chättiryhmässä setin "edullisuutta", sillä alkuviikosta sama setti oli kuulemma maksanut 55 000 dollaria. Nyt jos ostaisi, niin säästäisi viisi tonnia. Halvalla saisi! Piilaakso ja sen hintatason järjettömyys saavat ajatukseni harhautumaan. Ajatus lähtee laukalle. Hyvä hetki päättää työt tältä päivältä.

Maanantai

Yhdysvalloissa vietetään Labor Day'ta ja iso osa maan työntekijöistä, myös ukkokultani, saa viettää vapaapäivää. Olen kuitenkin itse sopinut pitää opetustuntini, jos oppilaani on paikkakunnalla. Ja hän on. Minulla on siis työpäivä, arkipyhän nimen mukaisesti. Ajatus tuntien pitämisestä on mielestäni hyvä, sillä toisen oppiaineen kurssien tenttimisaikataulu "sanellaan" meille Helsingistä. Jos nyt jättäisin tunnit pitämättä, ne olisi joka tapauksessa kirittävä ennen vikkelästi lähestyvää kurssikoetta.

Arkipyhän vuoksi yrityksen toimistotilat ovat kiinni, joten pidämme oppitunnit perheen kotona. Ensimmäinen tunti alkaa. Käytössämme oleva opetustila tuntuu heti aluksi kuumalle ja menen säätämään ilmastoinnin termostaattia. Laite seinässä herjaa: ei wifiyhteyttä. Ja kyllä, jopa ilmastointilaite voi näinä päivinä tarvita wifiyhteyden, hahah. Eli mitäs ihmettä nyt taas? Ja kun ryhdyn avaamaan koneeltani opetusmateriaaleja, niin totta se on. Wifi on alhaalla, ei pääsyä materiaaliin. Jälleen kerran pidän tunnit hiukan soveltaen. 

Tuntien välissä pidetyllä tauolla wifin puuttuminen selviää. Kyseisessä kaupungissa on erittäin laajalla alueella sähkökatkos! Sähköjen ennakoidaan palautuvan vasta usean tunnin kuluttua. Ilmankos ei siis wifikään pelannut. Ah, tätä tekniikan ihanuutta. Jo toiset tuplatunnit ilman kaikkea tarvitsemaani sähköistä materiaalia. Ei kiva, mutta minkäpäs teet.

Keskiviikko

Aamupäivällä saan yllättävän viestin. Oppilas viestittää olevansa yllättäen todella kipeä. Ehdottaa, että voisimme pitää etätunnit. Päätän kuitenkin perua iltapäivän tunnit siltä päivältä, että oppilas saisi nyt vain lepoa ja paranneltua itseään rauhassa. Päätämme palata torstain tuntien pitoon seuraavana aamuna. Teemme päätöksen opetuksen pitämisestä oppilaan voinnin mukaan. 

Illalla viritän koneelleni Zoomin valmiiksi, jos huomenna pidämme tunnit etänä. Ja etätunnit olisivat tietenkin lähiopetusta paremmat. Jos oppilaan pöpö tarttuu seuraavaksi minuun, olisi edessä jälleen kerran oppituntien peruminen ja tiukassa kurssiaikataulussa jälkeenjääminen, sillä sijaistahan minulla ei ole. Testailen Zoomissa kuuluvuuden ja materiaalin jakamista näytöllä. Nyt ei kaikki toimi kunnolla. Kun jaan ruudulle materiaalia eri välilehdiltä, se katkaisee minulta ääniyhteyden. En siis pystyisi puhumaan ja näyttämään materiaalia samanaikaisesti. Katson kaikki mahdolliset asetukset ohjelmasta kuntoon, mutta tilanne ei parane. Stressi. Kylläpä menisi opetus teknisesti hankalaksi, jos en voi yhtä aikaa selittää näyttämästäni materiaalista. Koska sitähän se teoriaosion opetus nimenomaan on! Mitäköhän tästäkin taas tulee... 

Torstai

Oppilas on edelleen sairaana, mutta haluaisi pitää edes normaaleja tunteja lyhyemmän opetussession etänä. Sovimme, että näin tehdään. Normiaika, mutta tavataankin Zoomissa. Värkkään vielä aamupäivällä Zoomin asetuksia, mutta audion saaminen materiaalinjakohetkellä ei edelleenkään onnistu.

Ukkokullalla on toimistopäivä ja huhuilen jo häntäkin chätin kautta apuun. Ukkokulta löytää netistä Zoomin bugiraportin viime toukokuulta. Ohjelmassa, tai ainakin sen ilmaisversiossa, todella on (yhä korjaamaton) virhe, joka estää audion ja materiaalin jakamisen samaan aikaan. Mielenkiintoista on, että tämän kerrotaan ilmenevän vain osassa Zoom-kokouksia ja vain osalle käyttäjistä. Viimeisenä vaihtoehtona ehdotetaan koko Zoomin asennusta uudelleen. No, nyt ei enää ehdi uudelleen asennuksia, sillä tunnit jo alkavat. Otsaan pukkaa tuskanhikeä, kuinka saan etätunnin onnistumaan.

Avaamme Zoom-yhteyden. Kyselen ensinnä oppilaan vointia. Ja kerron, että voimme lopettaa, jos hänen kuntonsa ei anna rahkeita enää jatkaa. Kerron oppilaalle myös mahdollisesta audio-ongelmasta. Ja sehän opetuksen aikana realisoituu. Kun yritän ensimmäisen kerran näyttää materiaalia omalta koneeltani, Zoom katkaisee ääneni kokonaan. Oppilaan puhe sen sijaan kuuluu minulle. Kun oppilas vuorostaan näyttää ruudulla kotitehtäviään, audio toimii molempiin suuntiin moitteetta. 

Vaikka tekniikka ontuu, jälleen kerran, jatkamme tuntia. Kunnes yhtäkkiä kesken opetuksen ruutuun tulee ilmoitus: sessio katkaistaan kymmenen minuutin kuluttua. Argh, näitä ilmaisen version riemuja. Ja tottahan toki yhteyden katkeaminen pääsee yllättämään nimenomaan h-hetkellä. Olemme juuri katsomassa yhtä harjoitustehtävää yhdessä, kun linjat mykistyvät. Kaput, poikki, halipatsuippa. Avaan meille uuden yhteyden ja pääsemme lopulta jatkamaan siitä mihin jäimme.

Teknisesti tunnin pito oli siis haastava, mutta pienellä kikkailulla, lähinnä, että minä jätän suurimmaksi osaksi materiaalit näyttämättä, pääsemme maaliin. Tekniset takkuamiset tulevat yllätyksinä, sillä viime talvena mitään tällaisia ei esiintynyt. Koska oppitunti oli nyt normaalia lyhyempi, sovimme yhdessä, että pitäisimme samanlaisen lyhyemmän eli reilun tunnin mittaisen etäopetussession myös poikkeuksellisesti perjantaina.

Illalla asennan ukkokullan avustuksella Zoomin koneelleni uudestaan ja ongelma näyttäisi häviävän. Paitsi, että nyt joka kerta materiaalia jakaessani, minun pitää muistaa erikseen klikata, että haluan myös samaan aikaan audion. Hitsit, mitä säätämistä. Tämä saa henkilökohtaisen mieltymykseni vain vahvistumaan: että minä sitten rakastan lähiopetusta! Ei tarvitse erikseen klikkailla, että ääneni kuuluu ja nassukin näkyy.

Perjantai

Etätunti oppilaan voinnin mukaan. Tekniikka pelaa, kunhan muistan joka kerta valita, että haluan puhua samaan aikaan, kun näytän materiaaliani. Kunnes jälleen kesken kaiken ilmoitus ruudulle, että kymmenen minuutin päästä yhteys katkaistaan. Tällä kertaa ennakoimme katkoksen muutamaa minuuttia aikaisemmin. Päätän nykyisen Zoom-kokouksen ja avaan uuden, ennen kuin ryhdymme pohtimaan hiukan pidempää tehtävää. Tällä kertaa ei siis kompastumista aikarajoituksen kanssa. 

Perjantai-iltapäivän etätunnin jälkeen tuntuu, että viikonloppu on tervetullut. Pistän kirjan ja läppärin kannet kiinni ja päätän tehdä maanantain oppituntien esivalmistelun sunnuntaina. Viikonlopputöitä siis luvassa. Viikonloppuna olisi myös sopivaa aikaa muokata laskutuspohja kuntoon. Olemme sopineet laskuttavani kerran kuussa ja syksyn ensimmäinen laskutusajankohta lähestyy.

Maanantai

Ennen maanantain tunteja nukun huonosti. Stressi. Viimeiset neljä opetuskertaa ovat olleet haastavia tekniikan vuoksi. Milloin ei ole wifiä ja pitää soveltaa. Milloin taas Zoom tökkii ja taas pitää vähän soveltaa. Heikompi olisi ehkä jo luovuttanut tuntien pidon joiltakin noilta opetuskerroilta, mutta suomalainen sisu ei anna periksi. Ei tässä auta jäädä kurssiaikataulussa kupeksimaan!

Uusi viikko alkaa. Lähiopetustunnit pidetään jälleen yrityksen toimistotiloissa. Parkkipaikka löytyy oven edestä. Saamme tilaksi eri neuvotteluhuoneen. Se on valtava. Wifi pelaa kuin unelma ja taulutussit liitävät onnistuneesti neuvotteluhuoneen lasiseinässä. Tästä täytyy tulla hyvä viikko.

Myöhemmin viikolla opetusaikatauluni kuitenkin muuttuvat oppilaan toiveesta vielä kerran. Jos jokin on pysyvää, niin muutos. Mutta hah, enpä pääse minäkään sammaloitumaan. 

Rusinoita pullasta?

Se, mitä tässä yksityisopettajan työssä kaipaa, on tietenkin työkaverit. Eli vaikka yksityisopettajana toimiminen antaa tiettyjä vapauksia, joskin minun tapauksessani niitä on normaalia vähemmän, niin kollegathan tästä kuviosta puuttuvat kokonaan. Ja vaikkei minulla oppilaani kanssa mitään vaikeita tilanteita onneksi olekaan ollut yhdessä kenenkään kanssa pohdittavaksi, niin olisihan se kiva toisinaan jonkun kanssa vaihtaa työkuulumisia. Miten sinulla oppilaasi tai oppilaittesi kanssa menee? Olla mahdollisesti tukena puolin ja toisin. Tässä mielessä yksityisopettajuus on hyvin itsenäistä puurtamista.

Toisaalta taas, saanko nautiskella niin sanotusti rusinat pullasta? Hyvä ystäväni toimii vararehtorina pohjoissuomalaisessa lukiossa. Hän tuumasi jo vuosi sitten kuullessaan yksityisopettajan pestistäni, että pääsen noukkimaan siinä opettajatyön mukavimmat osuudet. Puhtaan opetustyön ilman hallinnollisia tehtäviä ja vain yhden oppilaan tarpeisiin keskittyen. No, tässä on tullut todistettua, että muutama mätä rusina mahtuu myös yksityisopettajan hommiin. Sellainen hapan tekniikkarusina, hahah.

Mutta aina pitää yrittää etsiä niitä positiivisia puolia. Onni edellä mainituissa tekniikkaontumisissa tietenkin oli, ettei yllätttävä sähkökatko osunut etätuntien aikaan. Silloinhan opetuksesta ei olisi tullut yhtään mitään. Ja ennen kaikkea, kaikista muutoksista ja  poikkeusjärjestelyistä huolimatta, opettaminen on ollut huippukivaa. On aina ilo seurata oppilaan onnistumisia ja syntyneitä ahaa-elämyksiä. 

Tällaista työhurlumheitä tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Pihan ja puutarhan topit ja flopit

Tiedän blogini lukijakunnassa olevan viherpeukaloita, joita arvatenkin kiinnostaa, millaista hedelmä-, vihannes- ja marjasatoa satun milloinkin tontiltamme saamaan. Niinpä jatkan blogissani jälleen varsin arkisella teemalla. Eli tervetuloa kierrokselle pihallemme!

Jatkuvaa oppimista 

Täällä Pohjois-Kaliforniassa kaikki puutarhaviljelmäni ovat ensinnäkin olleet jatkuvaa oppimista kasvatuskausista lähtien. Usein se on tapahtunut sen kuuluisan kantapään kautta, tulette sen postaukseni kuvistakin huomaamaan. Kohdallani kaikki on siis enemmän sellaista kokeilevaa puutarhurointia, mikä tekee koko touhusta äärimmäisen mielenkiintoista.

Täällä monelle siemenestä viljeltävälle vihannekselle kasvukausia on nimittäin kaksi: kevät ja syksy. Keskikesä on liian kuuma. Esimerkiksi sokerihernettä en enää edes yritä viljellä, sillä istutinpa herneet maahan mihin aikaan kevättä tahansa, lopputulos on aina sama: aurinko on lopulta porottanut pitkät herneenvarret palkoineen kuiviksi koppuroiksi. Eli juuri, kun alkaisi saada jotakin syötävää, kuumuus turmelee sadon ja herneet kuivuvat pystyyn. 

Toinen Kalifornian kuumuudelle herkkä on peruna. Ja niinpä olen oppinut istuttamaan perunat täällä maahan yleensä jo tammikuun puolivälissä. Ensimmäisiä herkkuja niistä saa sitten nostaa yleensä huhti-toukokuussa.

Viime talven ja alkukevään sää oli meillä kuitenkin hyvin poikkeuksellinen. Täällä oli todella kylmää ja sateista, ja niitä myrskytuhojakin pääsi syntymään useaan kertaan. Niinpä tämän kesän kasvimaakasvatukseni lähtivät pinnistämään huteraakin huterammalta pohjalta. Viiveellä ja kylmässä. Tästäkin syystä postaukseni tulee painottumaan nimenomaan niihin floppeihin, hahah. 

Nyt kun olen antanut epäonnistumisilleni kootut selitykset, niin mennäänpä asiaan:

Tänä vuonna halusin kokeilla ensimmäistä kertaa kasvattaa maissia. Koska talvi ja kevät jatkuivat hyisevinä, istutin lopulta siemeniä pieniin multalaatikoihin keittiön ikkunalla. Suurin osa lähti itämään hienosti. Kun taimet olivat noin kymmensenttisiä, rohkaistuin istuttamaan ne takapihamme kasvimaalle. Vaikka alkuun yöt olivat yhä kylmiä, kasvu eteni kuitenkin mallikkaasti. Kunnes kävi näin:

Jokainen tarkoin vaalimani maissi kuivahti pystyyn. Muutamasta tähkästä sain maistaa pari kolme maissinjyvää, jotka olivat kyllä ihanan makeita. Toki kasvimaani on kuumassa paikassa, johon aurinko paistaa kuumimmat iltapäivän säteensä, mutta varmasti viivästynyt istutus oli myös osallisena tähän surkeaan lopputulokseen. Jos ensi vuoden alku ei ole yhtä kylmä, yrittänen istuttaa maissia vielä uudestaan. 

Seuraavaksi ensimmäinen mysteeriosio: Tänä vuonna yritin toistamiseen kasvattaa myös tankoparsaa. Haaveilin nostavani tuoreita parsoja ja suunnittelin niiden kaveriksi lautaselle jo yhtä sun toista. Mutta mitä ihmettä tapahtui? Parsani kasvoivat puolitoistametrisiksi hujopeiksi! Ja parsan paksuus oli 3 - 4 mm! Kuva todisteena alla. Ja kyllä, saa nauraa!

Hujoppiparsan latvaa, joka näyttää aivan tillille. En tiedä mitä tapahtui. Kaupan parsoihin on siis tyytyminen jatkossakin.

Seuraavaksi henkihieveristä takaisin elävien kirjoihin -osio: Koska vietin Suomessa peräti 5,5 viikkoa ja ukkokultakin hiukan yki kuukauden, oli meidän hankittava kastelija sisäkukille, mutta myös kasvimaallemme. "Rekrytoimme" kasvimaan kasteluun intialaisen naapuripariskunnan, johon olemme viime vuosina mukavasti tutustuneet. Olin itse jo Suomessa, joten ukkokulta esitteli naapureillemme kasvit ja opasti kastelutoimenpiteet kädestä pitäen. Puutarhaletkua heilutellessa oli käynyt ilmi, että pariskunnan nainen lähtisi itsekin pariksi viikoksi Intian-visiitille. Niinpä tuona aikana kasteluvastuu kaatuisi intialaismiehen kontolle. Ja ehkäpä arvaatte, kuinka siinä kävi... Jo Suomessa ollessamme saimme kuulla, että takapihamme sitrukset ja kasvimaa huusivat rutikuivina. Ystävämme antoivat ensielvytystä ja kaikki kasvit jäivät onneksi lopulta kuitenkin henkiin. Mutta eihän tämä ensimmäinen mansikkasatomme elokuussa sitten kovinkaan massiivinen ollut:

Kun itse luuhaa 5,5 viikkoa Suomessa, ei kannata kotiin palatessa odottaa huikeaa mansikkasaalista. Eipä näiden pikkuisten rupukoiden vuoksi tarvinnut vielä rynnätä pakasterasioita ostamaan, heh.

Sinnikäs kastelu on tuottanut tulosta. Viime viikolla sain jo hitusen isompia mansikoita. Ja maku on kyllä kohdallaan, nam. Lisäksi uusia kukintojakin on ainokaisessa mansikkapuskassamme vielä hyvät määrät. Sivuhuomiona muuten, että täällä kaupan mansikat ovat todella usein kitkeriä tai suorastaan pahanmakuisia. Lisäksi saan niistä helposti allergisia oireita, mitä ei tapahdu suomalaismansikoista. Tätä tiedän tapahtuneen eräälle toisellekin täällä asuneelle suomalaiselle. Vastikään ystäväni kuitenkin vinkkasi erään paikallisviljelijän maukkaista luomumansikoista, mutta en ole niitä vielä kokeillut.

Ja voi persikka sentään! Etupihallamme kasvaa iso persikkapuu, mutta sen kanssa meillä on pienehkö ongelma. Puu tuottaa pieniä söpöjä persikoita yllin kyllin, mutta hedelmät ovat raakoja klo 10.06 ja jo käymistilassa klo 10.08. Noin niin kuin kärjistettynä. Persikat ovat kuitenkin herkkua oraville, pesukarhuille, linnuille jne., ja eläinten hilluminen puun oksilla tiputtaa hedelmiä maahan. Niinpä pihamme ja jalkakäytävä näyttävät tältä:

Kilokaupalla persikkaa maassa ja näitä on siis haravoitu jo pari satsia pois. Mahtava buffettarjoilu eläimille.

Muutaman olen poiminut puusta hieman vielä raakana ja sitten yrittänyt niin sanotusti sekundaattorin kanssa vieressä kytätä, milloin olisi syöntikypsää. Toisinaan ajoitus onnistuu, useimmiten ei.

Pari postausta aiemmin kerroin teille pihamme mysteeripensaasta, joka osoittautui guavaksi. Jos kasvia olen oikein tulkinnut, siinä saattaisi nyt muutama raakilekin jo olla. Mutta guava tykkää kasvaa huomattavasti trooppisemmassa ilmastossa, joten jatkan jännittämistä, riittääkö meidän ilmastomme saada tuosta pensaasta jotakin suuhun asti. Mutta meillä kasvaa etupihallamme myös toinen outolintu. Outo siksi, että kasvissa näyttäisi olevan jokin mutaatio: ylimmät oksat ovat ikään kuin eri lajia alimpiin oksiin verrattuna. Pari vuotta sitten saimme alimmista oksista satoakin muutaman hedelmän verran ja veikkaukseni kasvista oli tuolloin kumkvatti. Nyt tuo kasvi on tehnyt raakileita sekä ylä- että alaoksiin, ja totta se on, ne ovat eri osassa kasvia erilaisia.

Alaoksissa on tuo vasemmanpuoleinen rypäs kiiltäviä, perinteisen sitruksen näköisiä raakileita. Yläoksissa sitten näitä oikeanpuoleisia yksittäisiä raakileita, joissa hiukan nukkamainen pinta. Että melko mutantti kasvi on. Innolla odotan, että pääsen joku päivä halkaisemaan noita kypsyneitä hedelmiä. Ne kun ovat molemmat taas erilaisia kuin ne kumkvatin raakileet kaksi vuotta sitten.

Loppukevään kylmyys ja rankat sateet tekivät tepposensa myös viikunapuullemme. Siinä oli jo herneen kokoiset raakileet, mutta nähtävästi poikkeusolosuhteet hakkasivat kaikki raakileet irti. Luulin, että viikunasatomme meni tältä vuodelta siinä. Mutta kun palasimme Suomesta, pihalla odottikin iloinen yllätys. Viikunapuu oli puskenut uudet raakileet, ja parhaillaan saamme nauttia ensimmäisistä viikunoista. Vaikka sato on aikaisempiin vuosiin nähden myöhässä, on sitä tulossa jälleen kerran valtavasti!

No mikä onnistui?

Ei, sentään aivan kaikki kasvatukseni eivät ole menneet pieleen. Kun maissit kuolla kupsahtivat, kasvimaan pääsi valtaamaan istuttamani kurkut. Kurkkuja saa nyt hakea pari kertaa viikossa ja voi, kuinka ovatkin maultaan hyviä.

Näitä kypsyy nyt mukavaa tahtia. 

Myös peruna on säilynyt kasvimaan mullissa ihmeen hyvänä, vaikka varret paloivat auringossa karrelle jo aikaa sitten. Lisäksi tänä vuonna saamme ensimmäistä kertaa niin paljon omenoita, että kaupassa voi jättää muutaman omppuostoksen tekemättä. Aikaisempina vuosina ne harvat omenat ovat menneet lähinnä oravien suihin.

Ei hajuakaan, mikä omenalajike kyseessä, mutta maukkaita ovat.

Muutamat ystävämme ovat vuosien saatossa adoptoineet meille kolme eri sitruspensasta ruukuissaan. Nyt näyttäisi lupaavasti sille, että olemme saamassa ensimmäiset omat mandariinit. Niitä on tasan kaksi kappaletta, voin siis puhua monikossa, hihii.

Ja sitten tietenkin tonttimme sitruspuut ja -pensaat, joita ei juurikaan tarvitse hoitaa:

Piha-aidan virkaakin hoitava vanha sitruunapuu jaksaa tuottaa hedelmiä melkeinpä vuoden ympäri.

Pomelo voi paksusti. Parhaimmillaan näistä tulee sellaisia lentopallon kokoisia möllyköitä.

Samoin piha-aitana meillä on myös yksi appelsiinipuu. Mutta sille tapahtui jotakin kummaa Suomi-lomamme aikana. Keväällä puussa oli ennätysmäärä raakileita, mutta palattuamme 98 % oli tippunut pois. Eli jälleen kerran tuttu tarina: saamme ehkä nipin napin viisi appelsiinia, yhyy. Ja monien ihmetykseksi, ainakin näillä meidän appelsiineilla kestää kukinnosta syöntikypsäksi hedelmäksi noin yhdeksän kuukautta. Eli ei ole hätähousun hommaa appelsiinien odottelu.

Myrkyn lykkäsi

Muutama päivä sitten alueellamme julkaistiin harmillinen uutinen. Piirikunnastamme oli löydetty Oriental Fruit Fly -nimistä ötökkää, joka siis on hedelmille ja vihanneksille vahingollinen. Paikallinen maanviljelyviranomainen on nyt asettanut tietyn alueen hedelmät ja vihannekset karanteeniin, sillä ötökän pelätään leviävän ja tekevän hallaa Kalifornian monimiljardiselle maanviljelybisnekselle. Karanteeni kestää ainakin ensi vuoden kesäkuuhun, ehkä jopa pidempään. Tänä aikana itse kasvattamia hedelmiä ja vihanneksi saa toki syödä edelleen, mutta niiden kuljettaminen karanteenialueen ulkopuolelle on ehdottomasti kiellettyä. Oman kaupunkimme pormestarimme tiedotti, että hedelmien ja vihannesten vienti pois jopa omalta tontilta olisi kiellettyä.

Karanteenialueeseen kuuluu useita kaupunkeja tai kaupunkien osia. Alue on halkaisijaltaan noin 20 kilometriä. Kuvalähde ja lisätietoa karanteenista täältä.

Karanteeni tuo käytännön rajoitteita myös meille. Koska viikunapuumme tuottaa satoa aivan valtavasti, olemme joka vuosi antaneet viikunoita ystävillemme ympäri Piilaaksoa. Meillä on ollut vieläpä yhden armenialais-amerikkalaisen perheen kanssa kiva jälleennäkemisen traditio, että viemme heille aina vuosittain ison satsin viikunoita. Mutta valitettavasti tänä vuonna viikunat jäävät heillekin antamatta.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Toivon mukaan piha- ja puutarhakierros viihdytti. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kissatappelu ja arjen löytöjä

Koskapa minulta aika ajoin pyydetään myös ihan arkisia kuulumisia, niin tällä kertaa luvassa sellaisia. 

Kissatappelu

Pari viime viikkoa olemme saaneet olla helisemässä kahden pihakissamme kanssa. Mutta ennen kuin kerron enempää, saanen esitellä tappelun osapuolet:

Riitapukari nro 1. Häntänsä on tuollainen söpö töpö.

Riitapukari nro 2. Molemmat kissat on leikattu. Sen merkiksi täällä leikataan kissan korvasta pala pois.

Tähän asti kissat ovat tulleet ruokailemaan enimmäkseen eri aikoihin. Ainoastaan pari kertaa molemmat ovat sattuneet hamuamaan ruoka-astialle samaan aikaan. Silloin katit ottivat ensin tiukan tuijotuskisan. Sitten seurasi sähinä ja mouruaminen, kun toinen yritti hiipiä ruoka-astialle toisen viiksikarvojen edestä. Lopulta molemmat kuitenkin saivat onnellisesti kupunsa ravituiksi. Nyt tämä vaaleampi, töpöhäntäkissa onkin jäänyt toisinaan ruoka-astian läheisyyteen laiskasti loikoilemaan ja toisinaan selvästikin reviiriään vahtimaan esimerkiksi automme alta. 

Ja auta armias, kun kissat sitten olivatkin eräänä aamuna molemmat tulossa nälkäisinä samalle ruokakupille. Tappeluhan siitä syntyi. Ja oikein kunnon kissatappelu olikin. Kissat pyörivät kuin yhtenä karvaisena jin&jang-keränä talomme sivuseinustaa pitkin. Karvatupot vain pöllysivät ilmassa. Me yritimme olla erotuomareina. Siis eihän siihen väliin konkreettisesti ollut tietenkään mitään asiaa, mutta pienellä metelöinnillä saimme kissojen huomion muualle ja katit toisistaan irti - hetkellisesti. Kunnes ne päättivät ottaa vielä toisen erän. 

Vaikutti siltä, että töpöhäntä sai ottelussa voiton. Ja se agressiivisempi tilanteessa olikin, vaikka yllä olevassa kuvassa niin leppoisan näköisenä köllötteleekin. Tämän jälkeen toinen kissa on lähestynyt tonttiamme todella arkaillen ja tulee nykyään pyytämään ruokaa suoraan etuoveltamme. Töpöhäntä valtasi sivuoven tarjoilut itselleen.

Vaikka tämä kerrassaan suloinen riitapukari nro 2 jo meille kovasti maukuukin, kiehnää jaloissa ja antaa silittää itseään, niin tulipa vain komeasti todistettua, että kyllä, villikissoja yhä ovat. Ja villikissoilla on villikissojen luonne. Oli se nujakka aikamoista menoa, huh!

Mutta mitäs uutta pihaltamme:

Löytö pihamaaltamme

Olemme nyt asuneet samassa talossa jo yli neljä vuotta. Koko tämän ajan etupihallamme on sinnitellyt yksi kitukasvuinen pensas. Sen lehdet ovat aina heti auettuaan rypistyneet, eikä pensas ole koskaan kukkinut. Näin ollen siitä ei ole ottanut ollenkaan selvää, mikä se on kasvejaan. Kuolemaa se tekee, olen todennut. Kun muutimme, kysyin kasvista jopa vuokranvälittäjämme kiinalaiselta vaimolta, sillä hän vaikutti viherpeukalolta. Mutta hänkin totesi, että hankala sanoa, kun pensaassa näyttäisi olevan jonkinlainen tauti. Lopulta hän heitti villin arvauksen nektariinista. 

Kaikki nämä vuodet pensas on tuossa siis vain olla kärvistellyt. Mutta nyt, ihme oli tapahtunut! Kun palasimme Suomesta ja tein perinteisen pihakierroksen heti ensimmäisenä aamuna, huomasin pensaan alkaneen kukkia. Voi hyvä tavaton. Ja havaitsinpa kukinnoissa vieläpä hyvin tuttua: olin nähnyt samanlaisia vastikään yhdellä ulkomaanreissullamme, mutta yhä epäilin. Mutta Google Lens -sovelluksen kasvintunnistus sen lopulta vahvisti: kyseessä on todellakin guava! 

Lähetin innoissani jo ystävälleni Suomeen kuvan tästä pihamaamme uudesta paljastuksesta. Silloin olin kuitenkin vielä yhdessä asiassa väärässä. Luulin alla olevassa kuvassa näkyvien vihreiden nappuloiden olevan jo hedelmien raakileita, mutta ne ovatkin vasta aukeamattomia nuppuja. Ne ovat tuntumaltaan siis aivan kovia ja muistuttavat minusta muodoltaan sitrushedelmien pikkuruisia raakileita.

Guavan kukintoja ja nuppuja, omalla etupihalla. Enpä olisi uskonut.

Pensas kukkii nyt edelleen, ties jo monettako viikkoa, mutta hedelmien alkuja en pensaassa valitettavasti vieläkään näe. Mutta jatkan jännittämistä, josko siitä vielä jotakin suuhun pantavaa myöhemmin syksyllä, talvella tai keväällä irtoaisi. Ehkä tämä vaatii vain malttia. Enhän tiedä, koska kokemukseni guavan kasvatuksesta on tähän mennessä pyöreä nolla.

Ja tämän löydöksen tehtyäni minun piti kauppareissulla ihan varta vasten katsoa, miltä se guavan hedelmä oikein näyttää. Niitä on saatavilla ainakin keltaisia ja punaisia versioita, mutta pienempiä olivat mitä odotin.

Keltaisia guavia kaupassa.

Löytö kaupasta

Tällä viikolla tapahtui myös jotakin mieletöntä kauppareissulla. Parikin ystävääni näistä jo vihjaisi, ja torstaina minulla oli onni löytää täkäläisestä kaupasta tuoreita mustaviinimarjoja! Huutomerkki perässä kuvastaa herkun harvinaisuutta. Tämä oli nimittäin reiluun yhdeksään vuoteen ihka ensimmäinen kerta, kun Piilaaksosta on löytynyt tuoreita mustaherukoita. Punaisia olen onnistunut löytämään jo parina kolmena vuonna aiemmin, mutta mustia ei ole näkynyt. Ikinä, koskaan, milloinkaan. Eikä viinimarjoja ylipäätään ole täällä myynnissä joka kaupassa. Ei isoissa kauppaketjuissa, vaan yksittäisissä siellä täällä sijaitsevissa kaupoissa, joissa valikoima on Itä-Eurooppaan päin kallellaan, tai sitten meksikolaisten tai intialaisten pitämissä basaarityyppisissä vihanneskaupoissa.

Miksi mustaherukat sitten ovat täällä niin erikoisia ja harvinaisia? Oma teoriani on, että ensinnäkin Kalifornian ilmasto on niiden kasvatukseen liian kuuma. Nämäkin marjat on tuotu meille pohjoisesta Washingtonin osavaltiosta. Toisekseen, kun jo neljä vuotta sitten haaveilin mustaviinimarjoista Piilaaksossa, kirjoitin postauksessani näiden kasvatuksen olleen Yhdysvalloissa kiellettyä 1900-luvun alussa. Tällä kiellolla liittovaltion hallinto halusi suojella USA:n puuteollisuutta, sillä viinimarjapensaissa voisi olla tietty tauti, joka olisi vaaraksi levitä myös mäntypuihin. Nyttemmin kielto on vapautettu. Eli tässä toinen syy, miksi täällä ei kantaväestöllä, jos nyt sellaisesta voi Piilaakson alueella edes puhua, ole viinimarjojen syömisen kulttuuria. Ja tämän vuoksi niillä ei luonnollisestikaan ole kovaa kysyntää.

Näidenkin marjojen uskoisin menevän enimmäkseen meidänkaltaisten pohjoisesta muuttaneiden suihin. Yksi laatikko punaisia tai mustia viinimarjoja maksoi 25 dollaria (23 euroa). Laatikko oli ehkä puolet tai hiukan pienempi suomalaisten torien marjalaatikon koosta. Paljonkohan viinimarjalaatikollinen Suomen toreilla nykyään maksaa? Kertokaahan "päivän hinta" minulle tietämättömälle.

Olipa muuten työlästä irrottaa laatikollisen verran marjoja tertuistaan! Ostamani marjat oli nimittäin kerätty alla olevan kuvan mukaisesti tertuittain tai oksittain, kumminko tuota nyt kuvaisi. Suomessa viinimarjoja suoraan pensaasta keränneenä voin sanoa, että olisin kerännyt saman määrän marjoja suoraan puskasta huomattavasti nopeammin, kuin puhdistanut nämä kaupan marjat. Mutta nyt kun sitä omaa pensasta ei tässä ole, niin hitaamman kautta mentiin.

Yhdessä tertussa saattoi olla kaksi tai kaksitoista marjaa. Nämähän muuten näyttävät kuvassani ihan korvakoruilta. :-D

Marjoja irrotellessa kävi myös ilmi, miten tärkeää ne oli pestä ennen syöntiä ja pakastusta. Marjoja hypistellessä niistä jäi sormiin sellainen tuntuva pöly. Se on mitä todennäköisimmin maantiepölyä väliltä Washington-Kalifornia. Täällä nimittäin hedelmiä ja vihanneksia kuljetetaan usein avolavarekoilla ilman päällä olevaa suojaa. Niinpä nämäkin marjat ovat keränneet pitkältä matkalta mukaansa yhtä sun toista. Ehkäpä joskus Suomessa olen torilta ostettuja marjoja huljauttanut veden alla, mutta suoraan pensaista itse keräämiäni en koskaan.

Summa summarum

Jälleen kerran hiukan irrallisia havaintoja arjesta, mutta mitä näillä kaikilla postaukseni aiheilla on yhteistä? Niin pihakissamme, kuin pihamme monet erilaiset hedelmäpuut ja -pensaat, sekä mustaherukoiden löytyminen ensimmäistä kertaa tekevät kaikki minut hyvin iloiseksi, jopa onnelliseksi. Eli onnellisia arkikuulumisia olivat nämä. 

Suomi-reissun jälkeen postaustahtini onkin ollut suorastaan hämmentävän säännöllinen ja olen saanut julkaistua uusia postauksia omasta näkövinkkelistäni katsoen jopa tiuhaan. Jatkossa tahti tulee arvatenkin vähän hidastumaan, sillä näillä näppäimillä allekirjoittaneella alkavat syksyn opetuskiireet. Postausaiheita on kuitenkin hautumassa, joten pysykäähän linjoilla. Nyt päätän tältä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

PS. Ystäväni kertoi, että oli onnistunut Piilaaksosta löytämään erän tuoreita mustaherukoita kerran aikaisemmin vuonna 2017. Tuolloin en ole itse osunut apajille. Että kyllä nämä marjat todella harvinaista herkkua meillä päin on. 

Sekoilua Oppenheimer-elokuvanäytöksen kanssa

Helsingin Sanomissa oli heinäkuun loppupuolella artikkeli Christopher Nolanin ohjaamasta Oppenheimer-elokuvasta ja sen poikkeuksellisesta kuvaustekniikasta IMAX-filmille.  Poikkeuksellisen, ja kalliin siitä tekee se, että osa elokuvasta on todella filmattu konkreettiselle filmille näin digikameroiden aikakautena. Artikkelin mukaan maailmassa on vain 30 sellaista elokuvasalia, joissa kyseinen elokuva on mahdollista nähdä ohjaaman haluamalla tavalla, siis käytännössä tarpeeksi isolta IMAX-filmiltä, riittävän suurelta elokuvakankaalta ja oikean kuvasuhteen IMAX-salissa. Yksi noista saleista sijaitsee omassa kotikaupungissamme, mikä on oikein kiva. Suomea lähin vaatimukset täyttävä sali sijaitsee Hesarin mukaan Prahassa. 

Kaikkein parhaimman elokuvaelämyksen perässä pitäisi mennä kotikaupunkimme salia vieläkin suuremman IMAX-filmin äärelle. Näitä IMAX-saleja on minulle kerrotun mukaan Yhdysvalloissakin vain 11 kappaletta, joista meille lähin sijaitsisi San Franciscossa. Varsinkin tuolla isoimmalla mahdolliselta IMAX-filmiltä katsottuna Oppenheimer-elokuvan pitäisi antaa katsojalleen kolmiulotteinen vaikutelma ilman 3D-laseja.

Sohvapotutkin elokuvasaliin

Ukkokullan kollega on kova elokuvafani, mutta käy harvoin elokuvateattereissa. Oppenheimerin kohdalla jopa hän kuitenkin tuumasi, että nyt taitaa olla kyseessä sellainen elokuva, ettei sitä kannata todellakaan katsoa kotisohvalta. Ja hän aikookin vetää leffakokemuksensa niin sanotusti maksimiin eli mennä katsomaan sen juurikin edellä mainitsemaani San Franciscon saliin.

Kolmas kerta toden sanoo

Mekin halusimme nähdä tämän jo paljon ennakkoon kehuja saaneen elokuvan teatterissa, mutta päätimme, että "kotikylän" IMAX-salin maksimia hitusen pienempi filmikoko saa meille riittää. Ja kuinkas sattuikaan, ystäväpariskunta pyysi meitä mukaan juuri tätä elokuvaa katsomaan. Yhteiseksi leffapäiväksi kaavailtiin sunnuntaita. Sunnuntainäytökset olivat sillä hetkellä jo kuitenkin aivan eturivin paikkoja lukuun ottamatta loppuunmyytyjä, joten päätimme jäädä odottamaan seuraavaa viikkoa. 

No, yritys numero kaksi: Kun liput tulivat varattaviksi seuraavalla viikolla, olimme ajoissa liikkeellä ja saimme liput sunnuntain näytökseen hyville paikoille. Myöhemmin kävi ilmi, että näytös osuisi sopivasti Hirosiman muistopäiväksi 6.8. (Elokuva siis kertoo nimenomaan atomipommin kehittäjäfyysikosta.)

Saavuimme odottavin tunnelmin elokuvateatteriin ja ystävämme olivat jo tiskillä tilaamassa ruokia ja juomia. Tuo teatterimme on nimittäin ns. dine-in-teatteri, eli aterioita ja juomia voi tilata myös omalle istuinpaikalle saliin. Meidän oli ukkokullan kanssa tarkoitus olla popcorn- ja limpparilinjalla, mutta eipä niitä sitten ehditty tilaamaan laisinkaan... Nimittäin kun oma vuoromme tiskille tuli, kävikin edellisen asiakkaan kohdalla jo ilmi, että näytöksemme oli peruttu! Salin tekniikka oli mennyt edellisen näytöksen aikana rikki ja kuva pätkisi noin minuutin välein. Vikaa ei oltu saatu 3-3,5 tunnissa korjatuksi. Mielenkiintoista oli, että vain yksi neljästä tiskin myyjästä oli tästä peruuntumisesta tietoinen, muut jatkoivat mm. ruokamyyntiä istuinpaikoille normaalisti. Aivan kuten ystäviemmekin onnistui tilata ruokansa. 

No siitäpäs se sekamelska sitten alkoi. Elokuvasali veti yli 110 katsojaa ja näytös oli paria paikkaa vaille loppuunmyyty. Niinpä me kaikki näytökseen menijät jonotimme vuorollamme tälle yhdelle lippu- ja herkkutiskille, missä jokaiselle tehtiin ostetuista elokuvalipuista ja mahdollisista ruokaostoksista hyvitykset luottokortille. Onneksi olimme itse sattumoisin sen ainoan asiasta tietävän tiskin jonossa jo alunpitäen, joten hyvityksemme hoituivat aivan ensimmäisten joukossa. Kun hyvitykset oli tehty, jäimme ystäviemme kanssa puilla päähän lyötyinä elokuvateatterin aulaan, että mitäs nyt sitten. Elokuviin oltiin menossa, mutta näytöstä ei ole. Ja koskapa oli sunnuntai-iltapäivä, ja ulkona yli 30 astetta lämmintä, oli moni muukin päättänyt tulla hellettä pakoon elokuviin. Kaikkien muidenkin edes hitusen kiinnostavien elokuvien iltapäivänäytökset olivat täynnä. Pää löi ainakin itselläni sen verran tyhjää, ettemme keksineet oikein mitään varasuunnitelmaa, vaan lampsimme takaisin kotiin. Lähtiessämme teatterista sen ala-aulassa oli pitkä kiemurteleva jono kohtalotovereitamme. Jokainen vaihtamassa lippujaan takaisin rahaksi. 

Popcornit jäivät siis tällä kertaa vain makuhaaveena kielelleni. Elokuvateatterin varauskalenterin mukaan salin tekniikka pysyi rikki vielä maanantain ja tiistain, mutta keskiviikosta eteenpäin näytöslippuja oli jälleen saatavilla.

Popcorneihin voi halutessaan itse tursottaa voin makuista litkua päälle. Luulen tosin, ettei tällä ole oikean voin kanssa mitään tekemistä.

Joten yritys numero kolme: Kun seuraavan sunnuntain liput tulivat taas myyntiin, olimme nopeita ja saimme varattua meille kaikille vieläpä samat paikat, mitä peruutetussa näytöksessä piti olla. Niinpä kaksi peräkkäistä sunnuntaita toisti meillä ikään kuin samaa kaavaa. Kunnon kofeiinitankkaus iltapäiväkahvien muodossa kotona ja sitten elokuvateatteriin. Sunnuntain sääkin noudatti tuttua lukemaa: 30 astetta. Tällä kertaa elokuva onnistuttiin myös näkemään.

Mutta kaikki sekoilu ei ollutkaan vielä tässä

Kun näytös jouduttiin perumaan, niin elokuvateatterin tiskillä tehtiin siis välittömästi lippurahojen hyvitys. Olimme ostaneet peruuntuneeseen näytökseen vain omat lippumme kaksi kappaletta, ja niistä toinen oli maksettu teatteriketjun jäsenyyden myötä kertyneillä pisteillä. (Kyllä, olemme käyneet heinä-elokuussa ukkokullan kanssa elokuvissa oikein urakalla, hahah.) Tiskillä meille hyvitettiin yhden lipun hinta luottokortille ja pisteillä ostettu lippu hyvitettiin antamalla "vieraspassi", jolla pääsisi mihin tahansa näytökseen.

Samaisena iltana ukkokulta tarkisti luottokorttitapahtumista, oliko palautus tullut oikein. Olihan se tullut, mutta nyt lippurahoja olikin palautettu sekä meidän kotikaupunkimme teatterin, että maanlaajuisen elokuvateatteriketjun toimesta. Molemmat palautukset näkyivät tiliotteessamme kaksi päivää ns. pending-tilassa. Niinpä oletimme, että ainakin toinen palautuksista vielä peruttaisiin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olimme siis maksaneet kahdesta lipusta, mutta lopulta meille palautettiin neljän lipun rahat. Ystäväpariskunnalle hyvitykset heidän omista lipuista ja istumapaikoille tilatuista ruoista oli mennyt ihan oikein.

Tiskiltä annettu vieraspassi.

Ei putkeen kaikilla muillakaan

Mutta oli jollakin tapaa lohdullista kuulla, ettei Oppenheimerin katsontakokemukset ole menneet kaikilla muillakaan aivan putkeen. Ukkokullan toinen kollega oli kertonut omasta "elämyksestään". Hän oli käynyt katsomassa tuon kolmetuntisen elokuvan toisen kaupungin teatterissa. Siellä vuorostaan oli pettänyt salin ilmastointi ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, mutta elokuva oli kuitenkin näytetty loppuun saakka. Salissa oli istunut suuri määrä ihmisiä sen 3,5 tuntia (elokuva + alun mainokset) ja lisäksi ulkona oli porottanut aurinko ja kuumentanut teatterirakennuksen rakenteet mukavan kuumiksi, niin ilmastoinnin hajoamisen jälkeen vielä kolme tuntia lisää (keino)nahkapenkeillä istumista on ollut varmasti ikimuistoinen kokemus! Kun kollega oli sitten "päässyt" näytöksen jälkeen salista ulos, oli hän huomannut, että hengitysilma oli kyllä ollut lopussa jo melko sankka. Huh huh!

Elokuvateatterissamme juoman saa laskea automaatista itse. Käynnistysnapin mukaan valittavana on yli 100 vaihtoehtoa. En kai minä edes tiedä niin montaa limppari- ja vichymakua, hahah!

Moni muukin on nyt innostunut menemään elokuviin pandemian jälkeen. Oppenheimer- ja Barbie-elokuvat pääsivät jopa Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen. Sen mukaan nyt sunnuntaina Oppenheimerin lipputulot ylittivät puoli miljardia (joskin toisen lähteen mukaan tulot olisivat jo 650 miljoonaa dollaria) ja Barbien miljardi dollaria. Jos myös te lukijani olette käyneet viime aikoina elokuvissa, niin toivon mukaan kohdallanne näytökset ovat onnistuneet hiukan vähemmällä sekoilulla kuin meidän.

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!