keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Mikä kaikki voikaan mennä mönkään ulkosuomalaisen Suomi-joulussa ja sen valmisteluissa!

Kun ulkosuomalainen lähti viettämään jouluaan Suomeen, eivät kaikki valmistelut, eikä lopulta varsinainen joulun viettokaan ole mennyt mutkitta. Näitä mönkään menneitä joulunalustapahtumia tällä kertaa.
Valkoinen joulu.

Sikakalliit lentoliput


Jos ulkosuomalainen mielii viettävänsä joulun Suomessa, alkavat jouluvalmistelunsa Suomeen suuntaavien lentojen varaamisesta. Pääsimme varaamaan lentoja lokakuussa, kaksi kuukautta ennen joulua. Huh, saimmepa oitis huomata, että lennot olivat tänä vuonna sikamaisen kalliit aikaisempiin vuosiin verrattuna! Finnairin suorasta yhteydestä ja lyhyestä matkustusajasta olisi ollut valmis maksamaankin, mutta Finnair laittoi taas suoran San Francisco-Helsinki -yhteytensä talvitauolle joulukuun alussa.

Aikaisempina vuosina Norwegian Air on ollut usein pelastava tekijä. Silloin toki joutuu istumaan sen kolme lentoa päästäkseen Pohjois-Suomeen, mutta hinnat ovat olleet sitten sen verran kohtuulliset, että pidemmän matkustusajan on voinut kärsiä nahoissaan. Mutta voi kauhistuksen kanahäkki! Tänä vuonna lennot Norwegianilla pelkästään Helsinkiin olisivat maksaneet liki 1500 euroa ja kaiken kukkuraksi välilasku Gatwickin kentällä Britanniassa olisi kestänyt melkein 7 tuntia. Myös lentoaikansa Helsinkiin ja sieltä pois olivat surkeat. Olisivat vaatineet yöpymisen hotellissa sekä meno- että paluumatkalla. Siis lisää kustannuksia ja matkustusaikaa. Ei kiitos. Nyt voin jälkiviisaana sanoa, että onni onnettomuudessa oli, ettemme todellakaan valinneet lentoja Gatwickin kautta. Kyseinen lentokenttähän meni joulun alla täysin sekaisin drone-ilkivallan vuoksi, ensimmäisen kerran juuri sinä päivänä, kun mekin matkustimme. Vältyimme sentään siltä, vaikkei sitten lopulta omatkaan lentomme menneet kuin Strömsössä. Siitä postauksen lopussa lisää.


Lopulta siirryimme katsomaan vakavissamme muiden lentoyhtiöiden yhteyksiä ja hintoja. Olimme jo päätyneet SAS:n lentoihin, sillä Tulkolmasta olisi päässyt suoraan Ouluun jättäen Helsingin välilaskun kokonaan välistä. Mutta kas, SAS:n varausjärjestelmä sakkasi. Järjestelmä ei hyväksynyt syntymäajan syöttämistä oikeassa muodossaan, vaikka kyseessä oli totta kai pakollinen tieto. Ukkokulta teki virheilmoituksen asiasta SAS:lle, mutta vian korjaamiseen meni heillä yli viikko! Siinä vaiheessa olimme jo kääntyneet aivan eri lentoyhtiön puoleen. Kun yritimme alkuun odottaa vielä toisen puoli vuorokautta, josko SAS saisi varausjärjestelmänsä pystyyn, niin sinä aikana lentohinnat toisella yhtiöllä kallistuivat 200-300 dollaria henkilöä kohden. Ei kiva!

Lopulta lensimme Suomeen KLM-yhtiöllä Amsterdamin kautta ja saimme maksaa itsemme melko lailla kipeiksi. Että tässäkin mielessä se marraskuinen palkankorotukseni tuli kyllä ihan tervetulleeseen saumaan! Mutta kaikkea ei toki voi rahassa mitata. Joulun ajan tunnelma Suomessa ja yhteinen aika läheisten kanssa korvaa varmasti jokaisen lentolippuun satsatun lantin. 

Ennen kuin kerron joululentojemme onnistumisesta, niin tässä vielä Kaliforniassa sattuneita joulunalustapahtumia, jotka eivät nekään menneet ihan putkeen.

Elämäni kallein joulukortti


Saimme vähän viime tingassa idean, että lähetetäänpä tänäkin vuonna joulukortit henkilöille, jotka olivat majoittaneet meitä maailmalla kuluneen vuoden aikana. Kyseessä ei siis ollut tuntemattomia Airbnb-majapaikan pitäjiä, vaan tuttujamme tai tutun tuttuja. Valitsimme joulukorteiksi oikein amerikkalaiset monikerroskortit liikkuvine osineen niin emännällemme Peruun kuin henkilökohtaisesta nähtävyyskierroksestamme vastanneille leideille El Salvadoriin. Noh, postikonttorissa toinen kortti luokiteltiinkin paksuutensa puolesta paketiksi ja sen postitus maksoi 14,00 dollaria. Toisen kortin postitus maksoi 1,36 dollaria. Aika kalliiksi tulivat nuo kaksi postikorttia. Hah hah!
Joulukorttia Peruun lähettäessäni pääsin sitten täyttämään oikein tullikaavakkeenkin. Kiva, että postikonttorissa oli tuo USA-lippukynä ilostuttamassa kaavakkeen täyttöä.

Joulukalenteristakin maanantaikappale


Tapanani on ollut hankkia joka vuosi itselleni myös joulukalenteri. Tänä vuonna ostin sen Ikeasta. Ei olisi kannattanut. Yhdeksännen päivän kohdalla nimittäin selvisi, että käsissäni oli maanantaikappale. Kalenterista puuttui kokonaan 9. päivän luukku, vaikka luukkuja kalenterissa oli kyllä yhteensä 24 kpl. Sen sijaan 21. päivän luukkuja tässä kalenterin yritelmässä oli kaksi kappaletta. Että semmoista. Miten meni noin niinku omasta mielestä?
Siinä ne ovat, kaksi joulukalenterin luukkua päivälle 21. joulukuuta.

Ukkokulta tilasi itselleen joululahjan. Kun paketti toimitettiin kotiovellemme Kaliforniassa, se piti kuitata vastaanotetuksi. Postityttö kysyi etunimeäni ja sen hänelle totta kai kerroin. Joo-o, kyllä minä tiedän, että nimeni on vaikea amerikkalaisille, mutta että ihan näin vaikea. Hahah, Gcaissia tässä vaan terve. :-D

Mutta kuinka sitten menivät lentomme Suomeen?

Myöhästyneet lennot ja kadonneet matkalaukut


Kun matkasimme Suomeen, olivat lentomme jonkin verran myöhässä. Niinpä oma matkustusaikani ovelta ovelle oli mukavat 25,5 tuntia! Jep, sai taas matkustaa oikein koko rahan edestä.

Viime jouluna matkalaukkukaaos valtasi Helsinki-Vantaan lentokentän. Tänä vuonna matkalaukkuhihnat eivät toimineet San Franciscossa eikä Helsinki-Vantaalla. Tämän seurauksena matkalaukkumme eivät tulleet perille Suomeen lainkaan. Järjestelmä näytti ukkokullan laukun jääneen San Franciscoon, mutta minun laukustani ei ollut minkäänlaista tietoa. Tässä vaiheessa mieleeni hiipivät ne uhkakuvat, että laukut saattaisivat seilata teillä tietymättömillä pahimmillaan viikkoja. Ei minua omat matkatavarani juurikaan surettaneet, mutta nyt laukkuihin oli pakattu niin joululahjoja kuin meiltä tilattuja tuliaisiakin. Niitä oli tarkoitus jättää sekä Helsinkiin että tuoda Pohjois-Suomeen. No, lopulta tämäkin mutka onneksi suoristui ja sain oman laukkuni vain 1,5 vuorokautta omaa saapumistani myöhemmin. Mielenkiintoinen päätös laukkuepisodille oli se, että kun matkalaukku oli jo nenäni edessä Oulussa, tuli viesti, ettei laukkua ole voitu toimittaa perille ja sen voi tulla lunastamaan Helsinki-Vantaalta! Että kuinka sekaisin voivatkaan järjestelmät olla!

Eikö tässä luulisi jo olleen tarpeeksi mönkään menneitä jouluvalmisteluja? Minut tuntien, ei tietenkään. 

Kirsikkana kakkuun sairastuminen


Kun jouluaattoon oli pari päivää aikaa, sainkin marssia Suomessa lääkärin pakeille. Lentomatkustamisen jälkimaininkeina korvatulehdus ja antibioottikuuri. Eikä tässä vielä kaikki. Lisäksi haalin itselleni nähtävästi vielä jonkin perusflunssankin kaupan päälle ja nämä joulunpyhät olen joutunut lähinnä makoilemaan, pahimmillaan 38,5 asteen kuumeessa. Kyllä harmittaa. Olo on ollut voimaton ja läheisten kanssa viettämäni laatuaika on kyllä kärsinyt. Nyt saa jännätä, kauanko tauti pitää minua vielä otteessaan ja kuinka paljon joudun Suomi-lomani loppuajasta suunniteltuja juttuja vielä perumaan. Yksi välipäivien tärkeä suunnitelma meni jo mönkään sairastumiseni vuoksi. 

Mutta nyt jatkan tapaninpäivää itseäni lääkitsemällä niin napeilla kuin levollakin ja toivotan kaikille lukijoilleni entistäkin ehompaa uutta vuotta! Jospa vuosi 2019 pääsisi alkamaan uljaasti, kuin Strömsössä konsanaan. Sitä odotellessa sanon teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

PS. Lentolippujen varausajankohdan jälkeen sain tietooni uutisia, jotka voinevat selittää Norwegianin kallistuneita lentolippuja. Lentoyhtiön kaukokohteisiin lentävien Dreamliner-koneiden Rolls Royce -moottorit on kuulemma todettu pysyvän lentokuntoisina oletettua lyhyemmän ajan ja jo kesällä oli uutisoitu, että yhtiö joutuu vaihtamaan uusia moottoreita koneisiinsa. Tämä vaatii tietenkin jokaisen koneen poisoton lentoliikenteestä vaihdon ajaksi. Yhden moottorin hinta on erään lähteen mukaan noin 20 miljoonaa USA:n dollaria ja Dreamliner-koneita yhtiöllä on 21 kpl. Liekö tämä siis lentolippujen kalleuden taustalla? Lisäksi joulun alla osui silmään uutinen Norwegianin talousvaikeuksista.


lauantai 15. joulukuuta 2018

Michelle Obaman kirjanjulkaisukiertueella

Eilen perjantaina olin todella onnekas ja pääsin osallistumaan Michelle Obaman Becoming-kirjan julkaisukiertueen tapahtumaan. Tilaisuus pidettiin täällä Piilaaksossa San Josessa. Nyt tuoreita tunnelmia blogissani. 
Tapahtuman mainoskuva Facebookissa.


Alkuhuumasta pettymyksen kautta onnenkantamoiseen


Kun näin kuukausia sitten tilaisuudesta ihka ensimmäisen mainoksen, innostuin todella. Wau, tuonne olisi upeaa päästä! Nähdä ja kuulla Michelle Obamaa livenä. Ehkä oppia tuntemaan häntä hitusen paremmin. Päästä henkilökohtaisesti kurkistamaan millainen hän on ihmisenä. 

Tapahtuma oli ensimainoksen mukaan tarkoitus järjestää Stanfordin yliopistolla. Mutta kas, lokakuussa, kaksi kuukatta ennen tilaisuutta huomasin, että tapahtuma olikin siirretty pidettäväksi huomattavasti isompaan tilaan, NHL-joukkue San Jose Sharksien kotihalliin. Lipunmyyntikin oli jo täydessä käynnissä. Voi minua onnetonta! Olin nimittäin uinunut onneni ohi lipunmyynnin suhteen. Tuolla hetkellä, kaksi kuukautta ennen tapahtumaa halvin mahdollinen saatavilla oleva lippu maksoi 980 dollaria! Noita lippuja oli jäljellä 40 kappaletta. Seuraava hintakategoria oli yli tonnin ja kallein hintaryhmä yli 2 500 dollaria. Kalleimpia lippuja oli jäljellä 20 kappaletta. Huh huh! Kiitos, mutta ei kiitos, sanoin. Mutta kuten arvannette, lopulta tilaisuus oli loppuunmyyty eli jotkut "hullut", todelliset superfanit olivat ostaneet nuokin 2 500 taalan liput pois kuljeksimasta. 

Jäin siis tässä vaiheessa nuolemaan näppejäni lipun saannin suhteen. Ystäväni heitti jo ilmaan ajatuksen, että halvempaa olisi ostaa halpalentoyhtiön lennot johonkin toiseen osavaltioon ja osallistua kiertueen tilaisuuteen siellä. Esimerkiksi Detroitin tilaisuuteen myytiin lippuja hintaan 100 dollaria/kappale. Eli pientä Piilaakso-lisää oli taidettu lippuihin täällä laittaa.

Tapahtumaviikolla sattui kuitenkin onnenkantamoinen. Kahdeksan suomalaisnaisen porukasta yksi joutui jättäytymään pois ja sain ystäväni kautta ostettua lipun häneltä. Tämä porukka oli ollut kärkijoukoissa lippujen ostossa ja niinpä sain oman lippunikin lunastettua tässä tapauksessa vaivaisella 65 dollarilla. Voi minua onnen tyttöä!


Odotukset tapahtumasta


Itse en ole koskaan aiemmin näin massiivisessa kirjanjulkaisutapahtumassa ollut, joten en oikein tiennyt mitä kaikkea tilaisuudelta odottaa. Viralliselta nimeltään tapahtuma oli An Intimate Conversation with Michelle Obama. Etukäteen olinkin hiukan naurahdellut, että kuinkakohan intiimiksi keskusteluksi sitä sitten voidaan sanoa, kun paikan päällä on tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä.
Tapahtumapaikka San Josen SAP Center sisältä. Tulimme ajoissa paikalle ja tuolloin halli oli vielä lähes tyhjä ihmisistä.
Turvatoimet olivat järeämmät kuin perinteisessä San Jose Sharksien NHL-pelissä.
Ihmiset jonottamassa Michellen yhdelle kuvajulisteelle otattamaan selfietä. Tilaisuus pääsi alkamaan 30 minuuttia aikatauluaan myöhässä. Hallin kaikilla myyntikojuilla ja valokuvauspisteissä oli vielä niin pitkät jonot, että väkimäärän annettiin valua rauhassa katsomon puolelle.


Millaista siellä sitten oli?


Noh, kirjanjulkaisutilaisuudessa keskustellaan tietenkin kirjasta ja niin kävi nytkin. Ennen Michellen lavalle kutsumista lavan taustakankailla näytettiin videoklippejä tavallisten ihmisten vastauksista kysymykseen, mitä heistä "tulee isona", mitkä ovat heidän unelmiaan, kirjan Becoming-teemaa myötäillen. Nauhoitetuissa pätkissä esiintyi myös Barack sekä Michellen ja Barackin lapset. Barack myönsi naurussa suin tulleensa myöhässä ensitreffeille Michellen kanssa. Hän on arvatenkin saanut kuulla ikimuistoisesta pikku töppäyksestään elämässään aika monta kertaa. Lasten haastattelun kohdalla huvitti, että heidät oli tyynnytelty aika usein hiljaiseksi ostamalla jäätelöt. Tytöt nauroivat, että heidän jäätelökiintiönsä on varmastikin tullu täyteen loppuelämäksi isänsä presidenttiyden aikana. Myöhemmin tilaisuudessa myös Michelle mainitsi nämä molemmat, Barackin myöhästymisen heidän ensitreffeiltään ja tyttärien pienimuotoisen lahjomisen jäätelön avulla.

Tilaisuus kesti 1 h 40 min ja oli mielestäni sopivan mittainen. Tuhatpäinen yleisö oli selvästi naisvoittoista ja heistä iso osa oli afroamerikkalaisia. 

Lavalle oli asetettu kaksi nojatuolia, toinen haastattelijalle ja toinen Michellelle. Vaikka haastattelijan kysymykset ja Michellen pitkät, mutta erittäin mielenkiintoiset vastaukset olivatkin oletettavasti etukäteen käsikirjoitettuja, oli keskustelunkulku hyvin luontevaa ja todella rentoa. Michellen tapa puhua oli oikein miellyttävä ja hän sai yleisön nauramaankin useaan kertaan. Ja tietenkin amerikkalaiseen tyyliin muutaman kerran yleisö myös hurrasi ja taputti Michellen tarinoiden kohokohdille. Yllättävää kyllä, keskustelu oli kuin olikin yllättävän intiimiä, tilaisuuden otsikon mukaisesti. Tämä juontui mielestäni siitä, että Michelle kertoi hyvin avoimesti lapsuudestaan, opiskeluajoistaan, suhteensa alkuajoista Barackin kanssa, perhe-elämästään, perheen vaikeuksista, elämän karikoista mustana ihmisenä sekä tietenkin myös elämästä Valkoisessa talossa. Michelle käsitteli joitakin arkojakin aiheita, kuten parisuhdeterapiaan menoa Barackin kanssa, mutta niihinkin hän osasi tuoda ripauksen huumoria kevennykseksi, vaikka kuvasikin perheelle varmastikin raskasta aikajaksoa.
Michelle oli pukeutunut roosaan silkkijakkupukuun. Jännitin jossakin vaiheessa, näkyisikö hänellä loppua kohden hikiläntit pukunsa kainaloissa. Ei näkynyt. 

Halli täynnä.

Michellen signeerauksia kirjoihin ei ainakaan ison yleisön paikalla ollessa oltu järjestetty. Sellainenhan olisi varmasti kestänyt tuntitolkulla. Jo kolme tuntia ennen tilaisuuden alkua hallin edustalla luikerteli kuitenkin pitkä jono, oletettavasti VIP-vieraiden ja ehkäpä niiden, jotka olivat sen 2 500 dollarin lipun lunastaneet. Kenties he pääsivät pyytämään kirjailijan nimikirjoituksen omiin kirjoihinsa.
Tässä myös yksi jättikokoinen kuvajuliste, jonka edessä ihmiset kävivät ottamassa kuvia itsestään. Kuvakreditit ystäväni Annelle, joka sai napattua kuvan ilman ihmisiä julisteen edessä. 
Tämän roll-upin edessä kävimme itsekin ottamassa kuvat. Tietenkin. :-)

Mielestäni tilaisuuden kaikkein mielenkiintoisimmat tarinat koskettivat presidenttiparin perhe-elämää ja heidän lapsiaan presidenttiyden aikana. Michelle mm. kuvasi millaisia turvatoimia oli tehty, jos ja kun jompi kumpi tyttäristä halusi mennä luokkakaverinsa luokse yökylään. Michelle aprikoikin ääneen, että lasten muuttuneesta elämästä ja kommelluksista presidenttikausien aikana löytyisi varmasti kirjoitettavaa toisen kirjan verran. Se olisi taatusti aivan supermielenkiintoista luettavaa! Ja aion kyllä lukea tämän ensimmäisenkin kirjan.

Kyllä tämä oli taatusti sellainen once in a lifetime -tapahtuma itselleni. Todella ikimuistoinen ja sen vuoksi halusin siitä kirjoittaa tuoreeltaan blogiinikin. Toivon mukaan pääsitte edes hitusen tunnelmaan ja Michelle-huumaan mukaan postaukseni kautta. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

tiistai 11. joulukuuta 2018

Lisää havaintoja amerikkalaisesta työelämästä

Monissa blogeissa porskutellaan jo täyttä häkää jouluteemojen kimpussa, mutta koska oma postaustahtini näyttää edelleen ontuvan, en pääse jouluteemojen kimppuun ainakaan vielä tällä kertaa. Siispä aiheena jotakin aivan muuta, työelämää Amerikassa. Henkilökohtaista työkokemusta Piilaaksossa minulla on takanani nyt jo hups hei, yhdeksän kuukautta ja tarkoitukseni on nyt kirjoittaa lisää havainnoistani amerikkalaisesta työelämästä. Aikaisempia työelämähavaintojani olen kuvannut heinä- ja elokuun postauksissani. Tässäpä siis niille jatkoa:


Oikeinkirjoitus


Olen kiinnittänyt huomiota, että yllättävän usein amerikkalaiset kollegani tarkistavat internetin syövereistä miten joku englanninkielinen sana kirjoitetaan. Pomoni en ole nähnyt tätä tekevän, mutta kollegoideni kyllä. Okei, useimmiten nuo sanat ovat olleet pitkähköjä ja ehkä harvemmin käytettyjä, mutta silti, että oman äidinkielen sanoja tarkistetaan näinkin usein. Suomessa en tätä tapaa havainnut työkavereillani enkä käyttänyt sitä myöskään itse. Lisäksi huomasin yhden kollegani kohdalla, ettei hän osannut kirjoittaa oikein muutamia lyhyitäkään sanoja. Esimerkiksi sanoja role (rooli) ja piece (pala, palanen) kirjoittaessaan hän kirjoitti ne päin honkia, eikä tarkistanut oikeinkirjoitusta mistään. Toki ajatuskatkoja tulee meille jokaiselle, mutta olen vain ollut kertakaikkisen yllättynyt tästä ilmiöstä. Noh, ainakin ilmiö on madaltanut omaa ja suomalaiselle tyypillistä "pakko kirjoittaa oikein" rimaani. Eipä se taida maailmaa sittenkään kaataa, jos jonkun sanan kirjoitankin vaikkapa työsähköposteissani väärin.
Työkaverini sai sitten piikittelyä väärin kirjoittamistaan sanoista ei suinkaan minulta, vaan asiakkaalta.


Ruokailuasiaa jälleen


Ehkäpä muistatte kuinka jo aiemmin ihmettelin pomoni kykyä paahtaa yli 8-tuntisia työpäiviä ilman ruokaa. No, syyskuussa aloittanut työkaverini on samaa kaliiperia. Vaikka meillä on etukäteen ollut tiedossa 8-10 tunnin työpäivä ja samoin se, ettei välillä ole aikaa lähteä lounaalle tai edes hakemaan lounasta työpaikalle nautittavaksi, niin silti hän tulla tepastelee työpaikalle ilman minkäänlaisia eväitä! Hän on jopa itse todennut, että hänestä tulee todellinen grumpy cat (pahantuulinen), jos hän ei syö. Sitä suuremmalla syyllä eväät olisivat mielestäni aika tärkeässä osassa. Pari kertaa hän on ratkaissut ongelman niin, että pyysi ex tempore puolituttua tuomaan hänelle syötävää kesken pitkän työpäivämme. Itse en jättäisi tuollaisen varaan koko päivän syömisiäni, mutta hän toimi niin. Kummallista. 
Gordo ei suinkaan ole grumpy cat.

Toinen ruokailuun liittyvä mielenkiintoinen havaintoni oli, että tulin käyneeksi ensimmäistä kertaa työlounaalla vasta yli 8 kk työskentelyni aloittamisesta. Toki työmme painottuu usein iltoihin, mutta hauska oli huomata tämäkin eroavaisuus aikaisempaan ja olla muiden "normaalien" työporukoiden kanssa lounaalla yhtä aikaa. Suomessa kun työelämässä tuli lounastettua työpaikan ulkopuolella vähintäänkin kerran kuukaudessa. Nyt sitten olemme tällä viikolla menossa pomoni ja kollegani kanssa jo toistamiseen kuukauden sisään yhteiselle, ns. joululounaalle. Aiomme syödä espanjalaisia tapaksia, emme jouluruokia.

Yhteydenpito työasioista viikonloppuisinkin


Sitten olen ihmetellyt amerikkalaista tapaa kertoa, raportoida tai sopia kanssani joitakin työasioita myös viikonloppuisin, vaikken siis olisi itse silloin töissä. Viestejä saattaa putkahdella myös arkivapaapäivieni aikana. Niitä nyt en niin kummeksu, mutta viikonloppuviestittelyt poikkeavat kyllä tavasta, johon olen tottunut. Varsinkin, kun viikonloppuisin viestitetyt työasiat ovat lähes poikkeuksetta olleet sellaisia, että ne olisi ehtinyt aivan hyvin kertoa vielä maanantainakin. Ajattelin ensin, että ehkä tämä olisi tapana vain minun työpaikassani, koska meillä on työpaikalla toimintaa myös viikonloppuisin, mutta ihan samaa kertoi täällä asuva ja työskentelevä suomalaisystävänikin, jonka työpaikka on avoinna ja toiminnassa vain arkipäivisin. Hänkin kertoi saavansa työviestejä viikonloppuisin. Tuntuu siis, että Suomessa viikonloppuvapaa on pyhä asia, eikä silloin ole todellakaan tapana kilkutella työasioita, ellei ole todellinen hätä. Täällä on ilmeisestikin toisin. 

Sairaslomapäivien kertyminen ja käsite pitämättömät sairaslomat


Muistan, kun Suomessa työkaverini, joka oli asunut ja ollut töissä Yhdysvalloissa useamman vuoden, puhui usein amerikkalaisten pitämättömistä sairaslomista. Pitämättömät sairaslomat, hah. Luulin tämän aluksi olleen vitsin, kunnes työkaverini kertoi tarkemmin. Nyt olen törmännyt samaan ilmiöön sitten jo itsekin.

Palkkakuitissani on näkynyt kuukausittain kohoava kumulatiivinen kertymä sairaslomatunneista, joita minulla olisi ollut lupa palkallisena pitää. Syyskuun loppuun mennessä minulla oli kertynyt sairaslomatunteja 17 tuntia. Lokakuussa jouduinkin sitten pitämään yhden sairaslomapäivän. Kysyin pomoiltani, että voinen nyt siis pitää näitä kertyneitä, palkallisia sairaslomatuntejani pois jäädessäni kotiin ja kuinka systeemi ylipäätään toimii. Miten merkitsen sairastunnit ja tarvitsenko kenties jotakin lääkärintodistusta? Sain vastauksen, että heidän pitää selvittää. Kukaan heillä ei koskaan aikaisemmin ole sairaslomatuntejaan pitänyt, sillä Kalifornian laki asiasta on kuulemma sen verran uusi! Niinpä minä nyt sitten olin työpaikassani ensimmäinen, joka näitä kertyneitä palkallisia sairaslomatunteja käytti!

Faktaa: Kalifornian laki sairasloma-ajan palkasta (Californian Paid Sick Leave Law) laajentui koskettamaan lähes kaikkia työnantajia vasta tammikuun 31. päivä 2018. Siinä taataan täysiaikaisille työntekijöille kolmen päivän palkallinen sairasloma vuodessa. Joissakin kaupungeissa kuten San Franciscossa ja Los Angelesissa taataan vuosittain 72 tunnin palkallinen sairasloma täysiaikaisille työntekijöille. Suomalaisen korvaan luvut kuulostavat hirvittävän vähäisille, mutta Kalifornian laki on itse asiassa yksi USA:n kattavimmista sairasloma-ajan palkkalaeista.

No kuinka homma sitten käytännössä kohdallani eteni? Minkäänlaisia todistuksia en tarvinnut, varmaankin luotto minuun pelasi tässä oikein hyvin. En tosin tiedä, harrastetaanko täällä lääkärintodistuksia oikein muutenkaan. Mutta sairasloman merkintä hämmensi minua hiukan. Yhden työpäiväni pituuden pitäisi olla noin viisi tuntia, tosin harvoin se niin lyhyeksi jää, joten halusin merkitä pitäneeni tuon yhden päivän eli viisi tuntia sairaslomaa. Kuun lopussa ennen palkanmaksua minulta kuitenkin vielä kysyttiin, haluanko ottaa kaikki siihen mennessä kertyneet 17 tuntia sairaslomaa, vai kuinka. Olin vähän äimänä. Halusin kuitenkin ilmoittaa vain sen minimin viisi tuntia, koska enhän voinut tietää, tulisiko sairasloman tarvetta vielä loppuvuodesta jossakin kohtaa uudestaan. Nyt siis olisin ikäänkuin voinut "laskuttaa" kaikki pitämättömät, siihen mennessä kertyneet sairaslomatuntini kerralla. Käsite pitämättömät sairaslomat on siis totisinta totta.

Lisää vertailua Suomen systeemiin: Lokakuussa, oltuani siis yli 7 kk osa-aikaisessa työssä, olisin siis voinut kalifornialaisessa työpaikassani sairastaa 17 tunnin edestä täyttä palkkaa nauttien. Tämän tuntimäärän jälkeen sairaspäivät olisivat menneet ns. omasta pussista, eli mitään korvausta ei tulisi. Jälleen kerran sitä tuli ajatelleeksi, kuinka suojeltua jopa sairastaminenkin suomalaisessa työelämässä on! Useimmissa työpaikoissa voit olla omalla ilmoituksellasi heti kolme ensimmäistä sairaspäivää pois, sen jälkeen vaaditaan usein lääkärintodistus, mutta palkka juoksee koko ajan. Jos sairaus pitkittyy yli 10 päivän mittaiseksi, työnantaja alkaa saamaan Kelan korvauksia palkanmaksuun, mutta työntekijä saa usein edelleen 100 % palkan. Vasta 60 päivän sairastamisen jälkeen työntekijän palkka tipahtaa 80 prosenttiin alkuperäisestä. Näin oli ainakin viimeisimmässä työpaikassani Suomessa. Ero kalifornialaiseen lakiin on huikea! Toki Kaliforniassakin laki takaa vain minimin. Monet työpaikat voivat olla anteliaampia sairasloma-ajan palkanmaksussa, jolloin se voidaan luokitella yhdeksi työsuhde-eduksi.

(Olen tainnut tämän jo joskus aiemminkin blogissani kirjoittaa, mutta en malta olla muistelematta tapausta tässä kohtaa vielä uudestaankin: Muistan, kun jo pari kolme vuotta sitten paikallisuutisissa haastateltiin rakennusalan työmiestä San Franciscossa. Uutisaiheena oli sairasloma-ajan palkka/palkattomuus ja mieheltä kysyttiin siihen mielipidettä. Hän sanoi, että miksi kenenkään pitäisi maksaa hänelle palkkaa, jos hän makoilee kotonaan. Jos hän sairastuu, se on merkki siitä, että hänen pitää ottaa itseään niskasta kiinni, alkaa syödä terveellisemmin ja liikkua enemmän, jotta pysyisi jatkossa terveempänä. Nii-in. Ajattelumallinsakin on jo niin erilainen kuin Suomessa olettaisi olevan, kun ei ole automaattista, rahallista turvaverkkoa tukemassa, tässä tapauksessa sairastamisen yhteydessä. Laittoi ainakin minut ajattelemaan, kun uutisia silloin katselin.) 

Hyvästä työstä palkitseminen


Jo aiemmissa amerikkalaista työelämää koskevissa postauksissani kirjoitin saavani tosi usein pomoltani kehuja hyvin tehdystä työstä. Hän on sanonut sen hyvin usein minulle ääneen ja on kiittänyt. Suomalaiselle kovin uutta ja hämmentävää. Olen myös saanut jo tänä työssäoloaikanani ainakin kolmesti kukkia. Viimeisellä kerralla yhdet kukat tulivat myös eräältä asiakkaalta. Nyt sitten hyvin tehdystä työstä haluttiin myös palkita ihan rahallisestikin ja sain marraskuun alusta palkankorotuksen! Eikä ihan pieni korotus ollutkaan, sillä palkkaani nostettiin peräti 20 %! Jihuu!

Suomessa en ole koskaan saanut palkankorotusta, en, vaikka olisin hoitanut tehtäväni kuinka hyvin. Suomessa palkkani on noussut lähinnä pakollisten, melko pienien yleiskorotusten ansiosta. Nopeasti googlaamalla selvisi, että sekä vuonna 2018 että 2019 yleiskorotus näyttäisi Suomessa olevan 1,6 %. Tämän amerikkalaisen palkankorotukseni rinnalla suomalaiset yleiskorotukset tuntuvat suoraan sanoen aika vaatimattomille. Mutta maassa maan tavalla, onhan Suomessa todella monet asiat työpaikoilla erinomaisen hyvin. Kuten nyt vaikkapa se henkilöstön käytössä oleva kahvinkeitin. ;-)
Tämä oli kyllä hellyttävä tapaus. Meillä oli töissä sellainen 11-12-vuotias ongelmatapaustyttönen. Olimme siinä sitten kaikki, pomoni, kollegani ja minä ongelmaa ratkomassa. Muutamien sessioiden kautta ongelma saatiin ratkaistuksi, minkä jälkeen tämä tyttö askarteli kaikille meille tällaiset kiitospaketit kortin kera. Pussissa on amerikkalaisen kaakaon tykötarpeet: kaakaojauhetta, suklaanappeja, piparminttukarkkeja ja vaahtokarkkeja. Sokerihumala lienee taattu! :D

Tällaisia tarinoita tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

tiistai 13. marraskuuta 2018

"Oletteko te siellä nyt jäädäksenne?"

"Oletteko te siellä nyt jäädäksenne?" Onkohan tämä kysymys, jonka jokainen ulkomaille muuttanut jossakin vaiheessa ystäviltään tai tutuiltaan kuulee? 

Postausaihe on ollut minulla luonnoksissa odottamassa jo yli puoli vuotta. Siirryttyäni nimittäin täällä Piilaaksossa kotirouvailusta työelämään kahdeksan kuukautta sitten, huomasin kuulevani tämän kysymyksen yhä useammin ja sain siitä idean kirjoittaa. Nyt kirjoittamiselle tuli sopiva aika. 

Olemmeko täällä siis jäädäksemme? Ennen kuin yritän vastata, pitää minun ensin kuitenkin hiukan ruotia tuota itse kysymystä.

Kysymysryöpyn ajankohta


Olen pohtinut, miksi kysymyksiä sateli juuri niihin aikoihin, kun olin aloittamassa työt Piilaaksossa. Ehkäpä jotkut olivat kokeneet kotirouvailuaikani täällä ulkomailla täysin turhaksi, hukkaan heitetyksi ajaksi. Ovathan suomalaiset työorientoitunutta kansaa. Tai ehkäpä oletettiin, etten ole voinut sopeutua uuteen kulttuuriin, koska en ole työelämässä mukana. Harva ymmärsi, ettei minulla ollut aluksi edes työlupaa. Sen voin kuitenkin kertoa, että kotirouvailuaikani on ollut yksi elämäni parhaista ajanjaksoista. En vaihtaisi siitä päivääkään pois. No, olipa kysymysten runsauden taustalla mikä tahansa, alkoi kysymyksiä pysyvästä jäämisestämme Piilaaksoon sadella enemmän ja enemmän juuri silloin, kun palasin itse työelämään. 

Kysymyksenasettelu


Olen myös miettinyt vastaavan kysymyksen esittämistä Suomessa asuvalle suomalaiselle. Se voisi kuulua vaikkapa näin: "Oletko sinä nyt siellä Jyväskylässä jäädäksesi?" Kuinka moni tähän osaa oikeasti vastata? Tarvitaanko kristallipallo, jotta vastaus olisi todenmukainen? 

Entäpä sitten me ulkomailla asuvat? Kysymykseen lienee helppo vastata heidän, jotka ovat lähteneet ulkomaille määräaikaiselle komennukselle. Kun komennuksen päättymispäivä on tiedossa, on todennäköisyys kyseisen ulkomaanjakson loppumiselle suuri. Sitten olemme me, jotka ovat lähteneet vapaasta tahdostaan ensin katsomaan ja kokeilemaan, viihdytäänkö, sopeudutaanko ja pärjätäänkö vieraassa kulttuurissa. Ensimmäinen kokeiluvuosi onkin ns. venynyt ja ulkomailla onkin yhtäkkiä asuttu jo x vuotta. Jälleen tarvittaisiin kristallipallo, jotta vastaus pysyvästä jäämisestä osuisi oikeaan. Työ- ja elämäntilanteet voivat muuttua, aivan kuten ne voivat muuttua Suomessakin, ja muuttuvilla tilanteilla on aina omat vaikutuksensa päätöksiin joko lähteä tai jäädä. Siksi esitettyyn kysymykseen, aiommeko olla täällä nyt jäädäksemme, on tuntunut vaikealta vastata. Miten minä osaisin vastata, jos Jyväskylän Matti tai Maijakaan ei osaa vastata?

Lisää pohdintaa:


Eläkevuodet Piilaaksossa?


Olen ollut alusta asti sitä mieltä, ettei Piilaakso ole paikka, jonne muutettaisiin eläkepäiviä viettämään. No, tämäkinhän on tosin tullut jo kumotuksi, sillä nykyinen työkaverinihan muutti tänne juurikin 64-vuotiaana. Mutta hän ei muuttanut Piilaaksoon todellakaan levätäkseen laakereillaan. Hän joutuu paiskimaan töitä aivan tosissaan, että kykenee maksamaan vuokransa ja muut olennaiset kulut. Hintataso on tunnetusti korkea.

Moni voi myös ajatella, että no entäpä jos on ostanut talon ja saanut työvuosinaan talolainan onnellisesti maksetuksi. Mikäpä siinä olisi jäädä eläkepäiviään viettämään! Moni ei välttämättä kuitenkaan tiedä muista kustannuksista, otetaanpa esimerkiksi paikallisen kiinteistöveron suuruus. Jos nyt sattuisimme saamaan omakotitalon ostetuksi piilaaksolaisittain niinkin "edullisesti" kuin 1,5 miljoonalla, ja siis oletuksella, ettei kiinalainen upporikas tule ja tarjoa talosta sen ensinäytössä käteiskauppana 1,8 miljoonaa, niin Kaliforniassa talon ostajille annetaan kiinteistöveron arvioimiseksi peukalosääntö 1,25 % x ostohinta. Tämä siis tietäisi varautumista liki 19 000 dollarin kiinteistöveronmaksuun jokainen vuosi. En tunne täkäläistä kiinteistöverotusta kovin hyvin, mutta erään lähteen mukaan verotusarvo vieläpä nousee 2 % vuosittain. Kyllähän moni tänne toki eläkepäivilleenkin jää, mutta silloin pitää olla moninumeroinen summa pankkitilillä ja osakesalkut molemmissa kainaloissa.
(USA:ssa ns. efektiivisen kiinteistöveron keskiarvo on 1,211 % ostohinnasta. Efektiivinen kiinteistövero johtuu siitä, että keskimäärin asuntojen hinta nousee nopeampaa kuin 2 % vuosikorotus. Kaliforniassa efektiivinen kiinteistövero on 0,813 %. Ostohinnaltaan 1,5 miljoonan talosta se tarkoittaisi yli 12 000 dollarin kiinteistöveroa vuodessa.) 
Aina ei tiedä, mitä sillä 1,5 miljoonalla dollarilla talokaupoissa sitten saa. Tässä piilaaksolainen omakotitalo huputettuna termiittimyrkytyksen vuoksi. Muita uhkia taloille kuin ihmisillekin täällä ovat maanjäristykset sekä parhaillaankin roihuavat tuhoisat maastopalot.










Toisekseen, olemme katsoneet Piilaakson kehitystä alueena nyt 4,5 vuotta. Asumisen kustannukset ovat kasvaneet koko ajan. Samoin liikennemäärät ovat koko ajan lisääntyneet. Ruuhkat ovat huomattavasti pahempia kuin neljä vuotta sitten. Osa käy töissä yhä kauempaa, sillä lähellä asuminen maksaa liikaa. Asuntoja rakennetaan koko ajan lisää ja pyritään asumaan yhä tiheämmin, mutta lisäkaistoja moottoriteihin ei oikein enää mahdu rakentamaan. Lopputulemana on mikäs muukaan kuin sumppu.

Ei, emme me ole tyytymättömiä tämänhetkiseen elämäämme täällä. Jos olisimme, poismuutto olisi jo suoritettu. Eli toki täällä on edelleen paljon niitä asioita, jotka painavat vuorostaan vaa'an positiivista puolta. Tilanne vaatii kuitenkin aina aika ajoin vaakakuppien puntarointia. Jos jossakin vaiheessa negatiiviseksi kokemamme asiat syövät mieltä enemmän kuin mitä positiiviset asiat jaksavat kantaa, silloin on meidän aikamme poistua näistä maisemista.


Mitä vastaan?


Aiemmin kysymykset Piilaaksoon jäämisestä ovat saaneet minulta ympäripyöreitä "katsellaan, ainakin toistaiseksi juu"- vastauksia. Kun sitten viime keväänä yksi ystävistäni Suomessa käydessäni taas kerran kysyi, aiommeko olla täällä jäädäksemme, vastasinkin hänelle ensimmäistä kertaa, että emme aio. Ystäväni leuka loksahti auki ja hän oli aidosti hämillään. Tapasimme sattumoisin ja keskustelimme vain ohimennen, joten yritin siinä sitten nopeasti avata hänelle Piilaakson tilannetta, mm. asumiskustannusten jatkuvaa nousua sekä yhä pahenevia ruuhkia. Hän itse ei ole Piilaakossa vieraillut, joten jospa hän sai vähän käsitystä tämän alueen realiteeteista. Ja eiväthän toki kaikki realiteetit välttämättä näyttäydy, vaikka täällä lyhyen vierailun kävisikin. Tämän postauksen tarkoituksena oli kertoa tilanteesta hiukan enemmän.

Olemmeko täällä siis jäädäksemme? Tuskinpa. Ei ainakaan eläkepäiviin asti, kuuluu tämänhetkinen vastaus. Mutta olemmeko täällä vielä vuoden, viisi vuotta vai kymmenen vuotta, sitä kristallipallo ei ole vielä paljastanut. 

Tällaisia pohdintoja tällä kertaa. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa. 

PS. Tätä kirjoittaessani huomasin, että bloginikin on päässyt jo neljän vuoden ikään! Synttäripostausta ei nyt ole luvassa, mutta iso kiitos kaikille teille lukijoille! :-) 

maanantai 5. marraskuuta 2018

Napa kallistuu kallistumistaan, huh huh!

Tämä postaus ei suinkaan kosketa omaa napaani, vaan Kalifornian kuuluisinta viinialuetta Napan laaksoa ja tuoreita kuulumisia sieltä. Myös kannabiksella on tätä nykyä jotakin ajankohtaista tekemistä Napan viinialueen kanssa. Siitä postaukseni lopussa.
Monilla viinitiloilla on parhaillaan sadonkorjuuaika. Näistä köynnöksistä oli rypäleet jo poimittu.


Taustaa


Saimme aika nopealla varoajalla uuden vieraan Suomesta ja otimme hänet tietenkin ilolla vastaan. Vieraan viihdytyssuunnitelmia tehtiin ja olimme varanneet viimeiseksi yöksi majoituksen Napasta, Napa-laakson "pääkaupungista". Tarkoituksenamme oli käydä tutustuttamassa vierastammekin tähän kuuluisaan viinialueeseen. Noh, suunnitelmatpa muuttuivatkin ja Suomi-vieras joutui tekemään äkkipaluun Suomeen. Koska Napan majoitus oli varattu vain muutama päivä ennen yöpymistä, majoitusta ei voinut enää perua tai ainakaan varauksesta ei olisi saanut enää rahojaan takaisin. Päätimme sitten toteuttaa tämän minireissun joka tapauksessa, vaikkakin ilman vierastamme. Saimme kuitenkin ex-tempore ukkokullan työkaverin mukaan ja siitähän tuli oikein onnistunut reissu. Työkaverinsa ei ollut käynyt Pohjois-Kalifornian viinialueilla aiemmin, joten pääsimme sitten esittelemään viinitiloja hänelle. 


Perillä Napassa


Ainakin minua perillä odotti kuitenkin pieni shokki. Napan viinitilojen maistiaiset oli hinnoiteltu huomattavasti kalliimmiksi kuin viime kerroilla alueella käydessäni. Viime visiitistä Napassa ja/tai Sonomassa taitaa olla aikaa jo noin 1,5 vuotta, sillä pari viime viininmaistelukertaa olemme keskittyneet Paso Roblesin viinialueeseen. 

Tässä 1,5 vuodessa on Napassa kyllä tapahtunut selvästikin muutos! Kävimme useammalla viinitilalla, joskaan kaikissa niissä emme ottaneet viininmaistelua. Jokaisessa paikassa viininmaistelujen hinnat alkoivat nyt 30 dollarista ylöspäin. Osa maistiaisista maksoi jopa 40 tai 50 dollaria, eikä niihinkään kuulunut mitään ekstraa, tyypillisesti se neljä tai viisi viiniä maisteltaviksi! Ja maistiaisethan eivät ole todellakaan isoja kerta-annoksia, pikku liraus lasin pohjalla jokaista maisteltavaa lajia. Yksi pitkäkestoisista lemppareistamme on ollut Castello di Amorosan viinitila linnoineen. Kävimme jälleen kerran sielläkin ja saimme todeta, että sielläkin pääsymaksu, johon kuuluu viiden valinnaisen viinin maistelu maksoi nyt 30 dollaria. Aiemmin se on ollut vain 20 dollaria. 
Castello di Amorosa -viinitilan sisäänkäynti. Tila on myös aika lapsiystävällinen pihapiirin eläimineen kaikkineen.

Toinen selkeä merkki Napan alueen viiniharrastamisen kallistumisesta oli se, että aiemmin useat tilat ovat hyvittäneet viininmaistelun hinnan, jos on ostanut yhden tai useamman pullon viinitilalta lopulta mukaansa. Nyt tätä kytkykauppaa ei ollut kenelläkään heistä, joiden viinejä maistelimme. Myös ajotiet nrot 29 ja 128, jotka kulkevat Napasta pohjoiseen kohti Calistogaa ja joiden varrella iso osa viinitiloista sijaitsee, olivat nyt todella ruuhkaisia. Niin, ainahan tuo pätkä on ollut ruuhkainen, mutta nyt se oli oikein superruuhkainen. Marraskuussa viinialueen sesonki alkaa usein olla hiipumaan päin, mutta nyt ei ollut sesongin laantumisesta kyllä vielä tietoa. Porukkaa oli kuin pipoa. 
Myös suomalaisen merikapteenin vuonna 1880 perustaman viinitila Inglenookin ajoväylän portit pidettiin nyt kiinni. Porttien aukaisu tapahtui käymällä porttien vieressä sijaitsevassa visitor centerissa ja antamalla oma nimi ja kuinka monta henkeä tilalla vierailisi. Aiemmin portit tilalle olivat aina auki ja sinne pääsi ajamaan ilman tätä erikoispyyntöä. Liekö tälläkin tilalla kävijämäärät ovat niin kasvaneet, että toimenpiteellä haluttiin vieraiden lukumäärää hiukan rajoittaa. Nykyään Inglenook-tilan omistavat Francis ja Eleanor Coppola.

Sisätilan portaikkoa Inglenookin tilalta.


Tuore kokemus Paso Roblesista toi lisää kontrastia


Olemme siis tehneet pari viimeisintä viininmaisteluretkeämme Kalifornian Paso Roblesin viinialueelle. Se sijaitsee noin 2,5 tunnin ajomatkan päässä Piilaaksosta etelään, Napan ja Sonoman viinilaaksojen sijaitessa Piilaaksosta pohjoiseen. Kävimme sattumoisin Paso Roblesissa aivan hiljattain, sillä kyseessä oli minun synttärimatkani. Paso Roblesista löytyy yli 250 viinitilaa, joten valinnanvaraa riittää sielläkin. 

Meillä oli nyt siis varsin tuoreet kokemukset tältä toiselta viinialueelta ja hinnoittelu Napassa ja Paso Roblesissa ovat kyllä kuin yö ja päivä. Paso Roblesissa monet tilat tarjoavat vielä viininmaistelua tyystin ilmaiseksi. Lisäksi, jos ja kun hintaa maistelusta perittiin, niin sen sai aina hyvitetyksi, jos teki viinitilalta ostoksia. Ehkäpä tästäkin syystä vähän järkytyin tuosta Napan hinnoittelusta, kun olin vasta saanut kokea hyviä viinejä aivan eri hintaluokassa. Mutta Napa on tietenkin Kalifornian viinibrändinä se vahvin ja kuuluisin. Kävijöitä varmasti riittää ja ilmeisesti noillekin maisteluhinnoille löytyy sitten ottajia.

Mutta muutoksen tuulet puhaltavat myös Napan viinialueella:


Viiniköynnöksistä kannabikseen


Vuoden 2018 alusta myös Kalifornian osavaltio laillisti marihuanan viihdekäytön. Liittovaltiotasolla se on edelleen laitonta. Jotkut Napan viininviljelijät ovat jo siirtyneet viljelemään kannabista ja yhä useammat harkitsevat siirtymistä parempien voittojen toivossa. Tähän asti Napan piirikunta on kuitenkin estänyt kannabiksen viljelyn kaupallisiin tarkoituksiin ja asiasta on tulossa uusi äänestys nyt marraskuussa 2018. Monet viininviljelijät ovat huolissaan, aiheuttaako kannabisviljelmät rinta rinnan viiniköynnösten kanssa jotakin maku- tai muita haittoja Napan kuuluisiin viinirypäleisiin. Huoli on myös toiseen suuntaan. Sekä viinirypäleiden että kannabiksen viljelyssä käytetään eri kemikaaleja. Kalifornian laki vaatii mittaamaan myyntiin tulevan kannabiksen puhtauden ja vielä ei ole tarpeeksi tutkimustietoa, voivatko läheiset viiniviljelmät omine kemikaaleineen vaikuttaa myös kannabissatoon. Asiasta uutisoitiin aivan pari päivää sitten ja siitä voi halutessaan lukea täältä

Jos ja kun myyntitarkoitukseen tulevan kannabiksen viljely jonakin pävänä, joko marraskuussa 2018 tai myöhemmin, sallitaan Napan piirikunnassa, niin kuinka käy kuuluisan viinibisneksen? Se jää nähtäväksi, mutta itse taidan suosia jatkossa näitä muita viinialueita, ihan jo hintojenkin vuoksi. 

Tällaisia nostoja Kalifornian auringon alta tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

tiistai 23. lokakuuta 2018

Suomi-vieraiden suusta

Facebook muistuttaa kuvista, jotka on otettu tasan vuosi sitten. Olimme Suomi-vieraamme kanssa Tyynenmeren rannalla. Myös tämän vuoden lokakuussa meillä kävi Suomi-vieraita ja kävimme heidänkin kanssaan tuota valtamerta ihastelemassa. Olenkin ehdottomasti sitä mieltä, että jos tänne asti matkustaa, on Tyynimeri yksi must-see -kohteista, varsinkin jos kyseistä valtamerta ei ole aiemmin nähnyt. Tietyt kuviot siis toistuvat vieraidemme kanssa, mutta niin toistuvat monet Suomi-vieraiden toteamuksetkin. Tässä postauksessa siis pientä kokoelmaa asioista, joita useat vieraistamme ovat täällä ääneen ihmetelleet.

Postausta ei voisi kirjoittaa ilman tätä ensimmäistä:


Liikenne, liikenne ja liikenne 


Monet vieraistamme ihmettelevät etukäteen, miksi joka paikkaan pitää lähteä niinkin aikaisin. Lisäksi, jos olemme vaikkapa varanneet yhteisen viikonloppumatkan, haluamme lähteä Piilaaksosta ajelemaan jo hyvissä ajoin perjantaina. Tarkoituksenamme on välttää työmatkaruuhkat, jotka ovat perjantaisin yleensä pahemmat monen muunkin lähtiessä viikonlopuksi Piilaaksosta muualle. Yksi vieraistamme oli katsellut Piilaaksossa sijaitsevia paikkoja etukäteen kartasta ja ihmetellyt, että nehän ovat todella lähekkäin. Miksi ihmeessä pitäisi muka varata niinkin paljon aikaa siirtymiseen paikasta A paikkaan B? Olemme toki varoitelleet etukäteen liikennemääristä, mutta usealle todellisuus valkenee vasta täällä, kun omin silmin liikennetilanteen näkevät. Jokainen on todennut  samaa. Autojen määrä ja useista moottoritiekaistoista huolimatta liikenteen ruuhkautuminen yllättävät monet vieraistamme. 


Tyynenmeren vesi


Monet vieraistamme ovat olleet tietoisia, että Tyynenmeren vesi täällä Pohjois-Kalifornian rannikolla on kylmää. Moni haluaa kuitenkin käydä kokemassa asian itse ja uittaa vähintäänkin varpaansa Tyynenmeren aallokossa. Tämän jälkeen moni todella uskoo. Vesi on kylmää. Rohkeimmat vieraistamme ovat toki uineetkin tuossa meressä täällä ollessaan, mutta mielikuvat pikku-pikku bikineissä tuntikaupalla surffailusta kuuluvat enemmänkin eteläiseen Kaliforniaan. Täällä pohjoisempana meressä harrastamiseen suosittelen ehdottomasti märkäpukua.

Myös se, että rannikolla on niin paljon viileämpää kuin sisämaassa tai että myös San Franciscon kaupungissa on yleensä aina huomattavasti vilpoisampaa, yllättää monet. 
Shark Fin Cove eli suomeksi Haineväpoukama Tyynenmeren kuohuissa.










Call boxit eli tienvarsien hätäpuhelimet


Muutamat vieraistamme ovat tehneet tarkan huomion myös call boxeista, tienvarsille sijoitetuista hätäpuhelinlaatikoista. Ovat ihmetelleet, että vieläkö täällä todella on tuollaisia! Kyllä, koska kännykkäkenttää ei todellakaan ole joka paikassa. Kotoamme ei tarvitse ajaa kuin 20 minuuttia ja olemme Santa Cruzin vuoristoteillä, missä ei läheskään kaikin paikoin ole enää kännykkäkuuluvuutta. Suomessa olemme jo tottuneet niin hyvälle, että puhelinverkko löytyy joka niemen nokasta, mutta täällä tilanne on toinen. Nämä call boxit ovat siis hätäpuheluita varten esimerkiksi onnettomuuden sattuessa ja niitä näkee myös moottoriteiden ja pitkien siltojen varrelle ripoteltuina, missä ns. kiinteän puhelimen tavoitettavuus on kaukana.


Surkeat suihkut ja alhainen vedenpaine 


Moni on tuntunut myös tuskailevan hotellien ja muiden majapaikkojen huonoja suihkuja. Itse olemme kotiimme toki asentaneet suihkupään letkulla, mutta monissa paikoissa on vain alla olevan kuvan mukainen suihkupää. Vedenpaine on monin paikoin säädetty alhaiseksi Kalifornian vedenpuutteen vuoksi. Tarkoituksena on siis säästää suihkukäynneillä vettä, mikä ei monellekaan Suomessa ole mitenkään ajankohtaista tai pakollista.


Matalat omakotitalot


Viimeisin Suomi-vieraamme kiinnitti myös huomiota paikallisiin omakotitaloihin, kun ajelimme paikallisella omakotitaloalueella. Enpä ollut itsekään asiaa ajatellut, että täkäläiset yksikerroksiset omakotitalot ovat tosiaan suomalaisia sisariaan huomattavasti matalampia, suorastaan lättänöitä. Huonekorkeus täkäläisissäkin taloissa on varmastikin aivan normaali, mutta tänne rakennetuista omakotitaloista puuttuu korkea kivijalka. Täältä kun puuttuu kokonaan routa ja pakkasöitä on ehkä kerran tai pari vuodessa. Suomessa kylmyys huokuu myös maaperästä, joten kunnon eristykset lattioissa ovat enemmän kuin paikallaan. Samoin on Suomessa kattojen laita. Sielläkin on melkoiset eristevilloitukset, ettei lämpö karkaa katon kautta harakoille. Täällä näitä talojen ylä- ja alaosien eristyksiä ei tarvita ja talot jäävät littanan näköisiksi.
Piilaaksolainen omakotitalo Halloween-koristeissaan. Eipä juuri kivijalkaa.


Kävijämäärät ja hiljaisuuden puute patikoidessakin


Muutamien vieraidemme kanssa olemme käyneet myös patikoimassa. Kansallispuisto Yosemiten tai eri luonnonpuistojen kävijämäärät ovat yllättäneet. Viime postauksessa kerroinkin, että esimerkiksi Yosemiten kansallispuistossa käy vuosittain 4-5 miljoonaa kävijää. Siellä ei siis tarvitse olla yksin.

Suomessa patikoidessa odottaa usein pääsevänsä keskelle täydellistä hiljaisuutta ja erakoitumaan ihmisistä, mutta täällä tilanne on eri. Väkimäärä tuo tietenkin omaa trafiikkiaan poluillekin, mutta nyt viimeksi kiinnitimme Suomi-vieraidemme kanssa yhdessä huomiota myös Yosemiten laakson yllä olevaan lentoliikenteeseen. Kalifornian taivaalla lentelee lentokoneita tuon tuosta ja vaikka nuo isot koneet olivatkin kilometrien korkeudessa, kantautui niiden ääni vaimeana Yosemiten laaksoon. Siellä ääni jäi vielä kumisemaan laakson kallioseinämistä. 

Ja sitten tulee vielä pahin piste iin päälle. Jotkut patikoijista kuljettavat mukanaan bluetooth-kaiutinta eli musiikin pitää pauhata patikkapolullakin repusta käsin niin itselle kuin kaikille muillekin samoilijoille. He eivät tule kuuntelemaan luonnonrauhaa. He tulevat kuuntelemaan luonnon keskelle poppia, rokkia tai räppiä. Omg! En tiedä, joko tätä näkee Suomessakin, mutta minun puolestani voisivat jättää musiikinsoiton tyystin leiripaikoille. 


Täysi-ikäisyyden raja


Nyttemmin meillä kyläilemässä on käynyt myös vieraita, jotka ovat olleet iältään 18-21 vuotta. Suomessa he siis ovat jo oikeutettuja ostamaan alkoholia tai tilaamaan sitä ruokaravintolassa, mutta täälläpä onkin toisin. Yhdysvalloissa alkoholia saavat nauttia vasta 21 vuotta täyttäneet. Niinpä on syntynyt keskustelua kuinka kummallinen maa tämä USA oikein onkaan. Ajokortin voit ajaa jo 16-vuotiaana, mutta olutta tai lasillista viiniä et voi tilata ravintolassa ennen kuin olet 21. Mutta ne ovat säännöt tässä maassa ja niillä mennään. 


Oma havainto vieraiden viihdyttämisestä


Hassua on myös huomata vähän yllättäenkin kuinka kolme vuotta sitten on tullut esitelleeksi Suomi-vieraille hiukan erilaisia juttuja. Yksi Suomi-vieraistamme kolmen vuoden takaa osti täältä näin Halloweenin alla kurpitsankaiverrussetin. Viimeisimmät vieraamme halusivat ostaa samanlaisen tuliaisiksi lapsille ja kysyin kolmen vuoden takaiselta vieraalta, muistaako hän mistä kaiverrussetin osti. Hän ei muistanut kaupan nimeä. Jokin ruokakauppa se oli, mutta kertoi sen jääneen mieleen siitä, että olin esitellyt silloin sen viiniosaston viinien lajitteluperusteen. Viinit oli tässä ruokakaupassa nimittäin lajiteltu rypäleittäin, ei maittain kuten Suomessa. No, ratkaisevaa vihjettä se ei kaupan sijainnista antanut, sillä niinhän täällä viinit lajitellaan melkeinpä kaikissa kaupoissa, missä vain on vähänkin isompi viinivalikoima. Samoin, kolme vuotta sitten asuimme eri kaupungissakin, joten silloiset kauppa-asiamme hoidimme eri kaupoissa kuin nykyään. No, lopulta kurpitsankaiverrussetti löydettiin paikallisesta apteekista. :-D
Suomalaisia vieraitamme hiukan huvitti, kun lähdimme sunnuntaina vielä illallisen päätteeksi apteekkin shoppailemaan. Ja tosiaan, täältähän voi ostaa apteekeista vaikka ja mitä, myös kurpitsankaiverrussettejä. Tässä muuten minun apteekkikuittini. Ostin yhden tuotteen, mutta ostoskuitti oli yli 1,5 metriä pitkä. Kyseisellä apteekilla on tapana jakaa tarjouskuponkeja kuittiensa lopputeksteissä ja tämä taisi kyllä olla pisin saamani kuitti ikinä. Perulainen villasukka on vain tuomassa mittakaava. :-) 

Palatakseni aiheeseen, olipa siis mielenkiintoista huomata muutos, että muistan kyllä itsekin ihailleeni tuota Suomen tapaan verrattuna mielestäni järkevämpää viinien lajittelutapaa täällä ja kirjoitin siitä aikoinaan blogissanikin, mutta nyt asia tuntuu näemmä jo niin arkipäiväiselle, ettei nykyisille vieraille ole hoksannut moista enää esitelläkään. 

Tässä luettelemani asiat eivät varmastikaan ole niitä ainoita ihmetyksen aiheita, mutta nämä tulivat nyt päällimmäisinä mieleeni. Eipä muuta kuin ensi kertaan eli nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!