torstai 31. maaliskuuta 2016

K niin kuin Koti ja Kalifornia

Täällä sitä nyt sitten ollaan, takaisin Kalifornian Piilaaksossa. Jotenkin tässä ei nyt ota uskoakseen, että minä todellakin olen takaisin täällä. Kyllä tässä niin monta mutkaa ja viivästyttävää yllätyskäännettä matkan varrella pääsi eteen tulemaan. Mutta mikä oli sekä hienoa että helpottavaa, maahantulotarkastus meni tällä kertaa Yhdysvaltoihin saapuessani kuin Strömsössä konsanaan. Oikein ystävällinen ja mukavia jutusteleva virkailija sattui kohdallemme ja lopuksi virkailijan lausumat sanat lämmittivät erityisesti mieltäni: "Welcome back to The States!" Joskus siis näinkin päin, että jossakin onnistaa. Jopa meikäläisen kohdalla. 
Californian Poppy eli Kalifornian tuliunikko on osavaltion kansalliskukka. 

Mutta ehkä tässä isossa muutoksessa, paluumuutossa takaisin Yhdysvaltoihin, ei taaskaan ole oma pääkoppa pysynyt vielä täysin mukana. Aivan kuten Suomeen palatessani joulukuun alussa ihmettelin, että mitä kummaa siinä muutamien päivien aikana oikein tapahtui. Samalla tavalla nytkin pää on pyörällä tästä valtavasta vaihdoksesta. Vielä viimeisenä työpäivänäni, siis viime viikolla(!) pähkäilin arvonlisäveroja ministeriölle lähtevään rahoitushakemukseen, kun taas ensimmäisenä aamuna Kalifornian kodissa mieleni päällä olivat lähinnä seuraavanlaiset pähkinät: "Kuinka monta minuuttia paikallista pikakaurapuuroa pitikään oikein kypsentää? Mistä nappulasta meidän Kalifornian kodin kahvinkeitin menikään päälle? Onko nuppini vielä jetlagista sekaisin, vai joko uskaltautuisin taas paikallisen liikenteen sekaan autoilemaan?" Myöhemmin samana päivänä lisää päänraavintaa aiheuttivat ennen niin tutut paunat ja Fahrenheitit. Että mitenkäs ne muunnokset taas menikään? Suomessa vietetyt neljä kuukautta ovat siis saaneet hämmästyttävänkin tehokkaasti oman amerikkalaisen arkeni perusjutut katoamaan muististani. Tässähän tarvitsisi siis jonkinlaista kotouttamiskoulutusta! Yksi kappale Mamu 2.0 -kursseja, kiitos.
Havupuut ovat vaihtuneet taas takaisin palmuiksi.

Kiteytys Suomi-ajasta


Niin, neljä kuukautta Suomessa. Jos nyt jotenkin yritän tuota aikaani Suomessa kiteyttää, niin se menisi ehkä jotenkin näin: Toisaalta kaikki oli muuttunut. Tietenkin ne kaikki, ihan konkreettiset muutokset, joita yli vuoden aikana Suomessa, Oulussa ja lähipiirissäni oli tapahtunut, mutta myös oma ajattelutapani monestakin asiasta tänä aikana on muuttunut. Myös minusta ajateltiin eri tavoin kuin ennen lähtöäni. Toisaalta taas mikään ei ollut muuttunut. Läheisimpien ihmisten kanssa juttu jatkui tasan siitä, mihin se viime kerralla jäi, ja taas tietyt asiat Suomessa ja suomalaisuudessa pysyvät näemmä iänikuisesti samoina, niin hyvässä kuin pahassa. 

Perillä odotti yllätys


No, olipa niin tai näin, niin jotenkin kuitenkin nyt tuntuu, että olen päässyt Kotiin, kotiin isolla k:lla. Jouduimme asumaan ukkokullan kanssa eri puolilla palloa yhteensä neljän kuukauden ajan. Jösses sentään, mieti! Sehän on kolmasosa vuodesta! Ei kiva. Niinkin paljon kuin Oulun kodistamme tykkään ja miten monille tärkeille ihmisille Suomessa joutuikin heipat sanomaan, niin taitaa se sittenkin olla tuo ukkokulta, joka kodista sen kodin minulle tekee. :-) Ja olipa ukkokulta saanut pidettyä pienen salaisuudenkin minulta piilossa koko tämän ajan. Kun tulimme Kalifornian kotiin, minua odotti yllätys. Sain ihastella sitruunapuussamme komeilevia, neljää lähes täysin kypsää sitruunaa! Neljää, wow! Mikä onnenkantamoinen! Pääsen popsimaan omaa satoa. Siinähän on yksi ikioma sitruuna kipukorvaukseksi jokaisesta erossa asutusta kuukaudesta! :-D
Aika ihania mollukoita, vai mitä?

Lopuksi on pakko kertoa vielä tapaus, joka matkallamme Suomesta Yhdysvaltoihin sattui:

Oulun lentoasemalla lähtötunnelmissa


Kun muuttokimpsut ja -kampsut Suomen päässä oli pakattu, suuntasimme Oulun lentokentälle. Siellä olikin poikkeuksellisen paljon kuhinaa ja ensimmäistä kertaa minun siellä ollessa paikalla oli myös ihka elävä pianisti soittamassa matkalaisten iloksi. Juuri, kun lähdimme jonottamaan koneeseen pääsyä, alkoi pianisti soittamaan Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen -kipaletta. Mikä ajoitus! Ei sillä, että laulu kuuluisi lempikappaleideni kärkikymmenikköön, vaan siksi, että laulun sanat alkavat seuraavasti:

Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,  
mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin. 

Osui ja upposi. 

Jaa-a. Tulikohan tästä postauksestani tällä kertaa jotenkin sekava? No, laittakaa jetlagini piikkiin. Ajatuksenjuoksu tahtoo nimittäin vielä olla vähän töks, töks. Taitaa siis olla parempi lopettaa tältä erää ja sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Mitä teen ensimmäisenä, kun palaan Kaliforniaan?

Amerikkaan lähdön aamukammassani piikit sen kuin vähenevät ja ajatukset alkavat väistämättä hamuta Kalifornian arkeen. Mielessäni on siis jo vilissyt suunnitelmia, mitä aion tehdä ensimmäisinä päivinä, kun Piilaaksoon palaan.

Aivan ensinnä jatkan siitä, mihin juuri ennen lähtöäni jäin: menen ulos syömään! Ja tässä ulkona syömisellä tarkoitan sitä sanan varsinaisessa merkityksessään, ruokailua taivasalla. Ulkona syömistä olen pitkän ja pimeän suomalaisen talven jälkeen odottanut ehdottomasti eniten. Siis jos nyt ei oman ukkokullan kainaloa lasketa tähän mukaan. Toivon mukaan ja aika todennäköistäkin on, että saapuessani tuolla "kohteessa" paistaa aurinko, joten olipa se sitten itse viritelty pikniklounas puistossa tai illallinen tutun ja mukavan ravintolan katuterassilla lämpölamppujen alla, niin joka tapauksessa ulkona. Haluan nauttia aterian ulkona!

Sitten menen jonakin päivänä hemmoteltavaksi superhalpaan kynsisalonkiin. Otan pedikyyrin, ehkä myös manikyyrin. Erilaisia kynsisalonkeja nimittäin on Piilaaksossakin ripoteltu joka ikiseen pikkuruiseenkin ostoskeskukseen. Nail Salon, Nail Spa, Hair Salon, Hair & Nail, Nail Care, niillä nimillä ne esiintyvät. Useat näistä paikoista ovat aasialaistaustaisten naisten pyörittämiä bisneksiä, eikä yhteistä kieltä aina asiakkaiden kanssa ole. Minunkin suosikkipaikassani näitä pieniä kommunikaatiohankaluuksia on ollut, mutta niistäkin huolimatta jo parillä kympillä saa varpaansa tuunautettua rantsu- ja uima-allaskondikseen. Maksoikohan manikyyri ja pedikyyri yhdessä jotakin 25-30 dollaria... Siis järjettömän halpaa!
Piilaaksolaisessa kynsisalongissa voi olla näitä asiakaspaikkoja vieri vieressä vaikka kuinka paljon. Tässä jo jalkakylpy odottaa minua.

Ensimmäisinä päivinä pitää myös pulahtaa uimaan. Ja kyllä, aion pulahtaa, satoi taikka paistoi, aivan sama. Ja ehkä pitäisi heti vähän grillatakin ja tietenkin hyräyttää jo muodostunutta paikallista sosiaalista verkostoa taas lämpimäksi eli tavata niitä huipputyyppejä siellä päässä. Omasta perinteestäni, perjantaisesta puistojoogastakin olen jo kovasti haaveillut, mutta saa nähdä, onko polveni vielä joogakunnossa, kun pääsen perille. 

Ja voih! Lähisushipaikassakin on jo varmasti ihmetelty, miksei minua ole näkynyt. Ukkokulta on onneksi pitänyt minun poissaollessani otsaamme saamaa kanta-asiakasleimaa yllä. Nytpä saan itsekin palata heidän asiakkaakseen ja vaihtaa taas leveät hymyt japsikokin kanssa kalatiskin yli. Jo heidän misokeittonsa on niin hyvää, että voisin ryystää sitä ämpäritolḱulla. Kylläpä jo herahti vesi kielelle!

Nyt on kuitenkin vielä pari päivää aikaa nauttia vai sanoisinko paremminkin, että tankata Suomi-herkkuja. Myös perinteisiä suomalaisia pääsiäisajan ruokia pitää makustella nyt, kun niitä vielä saa. 
Tällaisenkin uutuuden löysin kaupasta ja olipa muuten herkullista! Tosin makuyhdistelmä varmasti jakaa mielipiteet. Minusta tämä kävisi vaikka jälkiruoaksi pääsiäispöytään pashojen ja mämmien rinnalle.

Näiden aatosten myötä toivotan kaikille mukavaa pääsiäistä! Seuraava postaus taitaakin sitten tupsahtaa ilmoille jo Kaliforniasta käsin! Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

torstai 17. maaliskuuta 2016

Aamukampa Amerikkaan viritetty, jee!

Nyt on kuulkaas hommelit, systeemit ja tilanteet sillä mallilla, että minulla on hyppysissäni menolippu Kaliforniaan. Jee! Kamalaa säätöä tämä on ollut ja kaikenlaisia hidasteita on rattaiden pyörimiseen ilmaantunut. Lisäksi tässä olisi vielä vaikka mitä hommaa hoidettavana, eikä tilannetta paranna se, ettei tuo minun polvikaan vielä täysin kunnossa ole. No, näillä mennään.

Lähtö koittaa heti pääsiäisen jälkeen, joten aprillipäivänä olen jo Amerikan auringon alla. Kunpa sitten paistaisikin, sillä kuulema sääilmiö El Niño on siellä päin pidellyt viime aikoina vesikelejä. Ja jopa niin, että ovat Kalifornian vajavaiset vesivarastotkin alkaneet täyttymään. Noh, lämmin vesisade on aina parempi kuin hyisevä räntäsade. 

Suomen kamaralla vietettyä aikaa alkaa siis olla jäljellä enää hurjan vähän. Jälleen kamppailen jo tutuiksi tulleiden ajatuksen ja tunteen kanssa, etten enää millään ehdi tavata kaikkia niitä ihania ihmisiä, joiden kanssa fyysinen välimatka tulee taas kasvamaan. Samoin tämän lähdön alla tiettyjen, itselle kovin rakkaiden paikkojen taakseen jättäminen on ollut erityisen haikeaa. No, onneksi pääsen niihinkin sitten taas käymään joku päivä. Yksi hyvä lisäsyy tulla käymään! Näistäkin raastavista tunteista huolimatta, seuraava otos kuvaa tämänhetkisiä fiiliksiäni:
Hope, toivo. Katukyltti on kuvattu Kalifornian kotikaupunkimme keskustasta.


Kirsikka kakun päälle


Eikä tässä vielä kaikki! Vieläkin parempaa on se, että ukkokulta tulee pääsiäiseksi Suomeen! Lähdemme sitten käsikynkkää takaisin rapakon taakse. Tulee vähän niin kuin vaimonhakureissulle. ;-) Niin, toiset hakevat vaimon Thaimaasta, minun ukkokultani Suomesta. Tästä jälleennäkemisestä iloitsen vieläkin enemmän, sillä ei tämä pitkiä aikoja toisella puolella maapalloa asuminen, aikaeroineen kaikkineen ole mistään kotoisin!

Tällaiset olisivat siis lähitulevaisuuden suunnitelmat, jos vain kaikki palaset pysyvät palapelissä paikoillaan. Ainahan ne eivät todellakaan meikäläisen tapauksessa pysy, vaikka palaset olisivat kuinka huolellisesti jo kertaalleen omille paikoilleen aseteltu. Sehän nyt on nähty jo turhan monta kertaa täällä blogissanikin. Niinpä pyydän, että nyt tekin kaikki laitatte tassut ristiin ja kuonot yläviistoon, että kuviot menisivät kuten on suunniteltu!
Olen aloittanut jo hamstraustoimet. Jokunen Dracula-pussi lähtee mukaan. Ja hei, huomasin, että pusseissahan on Amerikan lipun värit!


Tulevaa


Ukkokullastapa muistuikin vielä seuraava tapaus mieleeni: Tässä kun nyt aika tuore vaimo vielä olen, niin ystäväni kysäisi minulta yksi päivä, että olettekos muuten suunnitelleet tehdä häämatkaa. No eihän me edes olla! Niin on tässä nyt elämää riepoteltu, ettei häämatkakaan ole käynyt edes mielessä! Vihjasin sitten tästä häämatka-ajatuksesta vähän ukkokullallekin ja sehän innostui, hih. Että josko tässä jotain pientä reissuakin sitten lähikuukausina pukkaisi, en vielä tiedä. :-) 

No, tulipa reissua tai ei, niin nyt on kuitenkin kivointa se, että pääsemme sentään saman katon alle. Sanomaan huomenet kasvotusten ja pohtimaan ääneen: "Mitäs me tänään oikein syötäisiin?". Tai kuten Kaliforniassa Suomea useammin: "Missäs me tänään oikein syötäisiin?" Pieniä arkisia, mukavia juttuja. Niitä odotan. Ja kuinkahan se meidän sitruunapuukin siellä nyt jakselee, kun en ole ollut sitä päivittäin vahtaamassa? Saankohan jo kohta sitruunan nro 2? :-D

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä erää ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

maanantai 7. maaliskuuta 2016

USA:n viisumin hakeminen

Nythän kävi siis niin, että jouduin aloittamaan Yhdysvaltain viisumin hakuprosessini aivan alusta. Tai ehkä paremminkin pääsin aloittamaan, sillä naimisiinmenomme myötä olin nyt "kelpoinen" hakemaan aviopuolison viisumia. Aviopuolison viisumilla on avopuolison viisumia "vahvemmat" oikeudet USA:ssa oleskeluun.

Useille ystävistäni ja tuttavistani on tullut yllätyksenä kuinka Yhdysvaltain viisumia haetaan. Lähinnä se, että siihen kuuluu myös kasvotusten tapahtuva haastattelu konsulaatissa. Siitäpä sain idean tämän postauksen kirjoittamiseen.
Kuvakaappaus Yhdysvaltain viisumitietopalvelun Suomen osaston verkkosivulta.


Taustaa


Jos nyt joku uusi lukija on hypännyt blogiini kesken kaiken mukaan, niin kerrottakoon, että haimme siis ukkokultani kanssa USA:n viisumeita ensimmäisen kerran noin kaksi vuotta sitten. Emme olleet tuolloin vielä naimisissa ja minä, joka en ollut viisumin päähakija, sain nykyisin avopuolisoille myönnettävän B1/B2-viisumin. Viisumin luokitus B1 viittaa liikematkailuun ja B2 turismiin. Tällä B-viisumilla Yhdysvaltoihin tultaessa maahantuloviranomainen merkitsee joka kerta myönnetyn oleskeluluvan yhteyteen, kummastako matkan tyypistä on kyse.

Joskus muinoin Yhdysvaltoihin tuleville ulkomaalaisille, ei yhdysvaltalaisen henkilön avopuolisoille on kuulema myönnetty vain korkeintaan lyhytaikaisen turistiviisumi ESTA:n sallima 3 kk:n oleskelumahdollisuus. Nykyään kuitenkin avopuolisot siis voivat saada tuon B-viisumin, joka oikeuttaa 6 kk:n oleskeluun USA:ssa vuosittain. Pidempi oleskelumahdollisuus, kuin ESTA:n sallimat 3 kk, siis on mahdollista saada, vaikka joillakin keskustelupalstoilla on muuta väitetty. On ollut sitkeä käsitys mm. siitä, ettei avopuolisoja tunnustettaisi USA:n viisumiasioissa vielä tänäkään päivänä millään tavalla, mutta olin itse elävä esimerkki, että kyllä heidät nykyään jo tunnustetaan. Ajat ovat siis muuttuneet. Myös avopuolisoiden tapauksessa viisumit voivat olla kytköksissä toisiinsa. Esimerkiksi minulle avopuolisona tuli viisumiini merkintä tyyliin "common law spouse of Matti Meikäläinen". Jos siis olisin ollut Meikäläisen Matin avosiippa. No, onneksi en ollut enkä ole, vaan ihan oman tutun ukkokullan siippa, ja vieläpä aviosiippa nykyään. ;-)

Mutta sitten itse viisumin hakemiseen. Tässä vaiheessa vielä korostan, että kaikille alle 3 kk:n kestoisille, tavallisille lomamatkoille Yhdysvaltoihin riittää siis netissä nopeasti haettava ja tällä hetkellä 14 dollaria maksava ESTA (Electronic System for Travel Authorization). Tässä postauksessa kuvailemassani hakuprosessissa ei siis ole kyseessä ESTA:n hakeminen, vaan pidempiaikaista vierailua ja pysyvämpää asumista koskevat viisumit.


Viisumin hakeminen


Viisumin hakeminen käynnistetään Yhdysvaltain viisumitietopalvelun Suomen osaston verkkosivuilta. Aivan ensinnä on tietenkin hyvä tutustua eri viisumiluokkiin, hakuprosessiin ylipäätään ja hakemuksen yhteydessä tarvittaviin liitteisiin. Huom. Oikean viisumityypin hakeminen on ensisijaisen tärkeää, joten jos on vähänkin epävarmuutta, kannattaa ottaa yhteyttä ja kysyä neuvoa etukäteen! Tästä kerron varoittavan esimerkin postaukseni lopussa.

Edellä mainittujen asioiden ollessa selvillä, täytetään sähköinen hakemuslomake viisumitietopalvelun verkkosivulla ja suoritetaan viisumin anomismaksu. Kun maksu on suoritettu, pääsee välittömästi varaamaan haastatteluajan Helsingin konsulaattiin. Haastatteluajan voi saada hyvässä lykyssä jo vaikka samalle viikolle tai sitten vasta kolmen viikon päähän, kuten meille ensimmäisellä viisumikierroksella kävi.


Saapuminen konsulaattiin


Konsulaatti sijaitsee Yhdysvaltain suurlähetystön tiloissa Helsingissä. Konsulaatin tilat näyttivät nyt uusille ja nähtävästi ne olivatkin remontoitu, sillä kaksi vuotta sitten viisumihaastattelut tehtiin erillisissä tiloissa Kaisaniemenkadulla. Konsulaatti antaa nettisivuilla ja haastatteluajan vahvistusilmoituksessa varsin tarkat ohjeet, kuinka saapua haastatteluun. Esimerkiksi paikan päälle ei saa saapua liian aikaisin, eikä liian myöhään. Mukaan sallittavista tavaroista on myös tarkat ohjeet. Konsulaattiin saavuttaessa haastatteluun tulijoille tehdään turvatarkastus ja kaikista sähköisistä laitteista, puhelimet mukaan lukien, täytyy sulkea virrat pois ja kaikki ylimääräinen tavara jätetään säilytykseen. Mukaan haastatteluun saa ottaa mukaan vain tarvittavat paperit sekä maksuvälineen tai vaihtoehtoisesti koko lompakon. Työviisumin hakijat maksavat nimittäin paikan päällä vielä petoksenestomaksun.
Yhdysvaltain suurlähetystö Helsingissä. Rakennuksen edustalla jonottamassa viisumihaastatteluun menijöitä. Kuvaushetkellä itselläni oli jo kyseinen homma hoidettuna.


Haastattelu face-to-face


Moni on siis hämmästellyt, että viisumin anomisprosessiin liittyy myös kasvotusten tehtävä haastattelu. Miksi näin? Miksei haastattelua voida tehdä videoneuvottelun kautta? En varmastikaan tiedä kaikkia perusteluita tähän tapaan, mutta tässä ainakin joitakin nykykäytäntöön vaikuttavia seikkoja.

Ensinnäkin haastattelun yhteydessä valtaosalle viisumianojista tehdään sormenjälkiskannaus. Toisekseen virkailijat halunnevat nähdä, että hakemuksen takana on todellinen henkilö ja henkilö on syytä nähdä ns. livenä. Samoin haastatteluun täytyy viedä mukanaan jos jonkinlaista dokumenttia nähtäville ja huom. osan näistä pitää olla alkuperäisiä (esim. vihkitodistus). Lisäksi haastattelun yhteydessä konsulaattiin jätetään passi, johon sitten tuleva viisumi kiinnitetään. Ainakin itselläni on ollut luottavaisempi mieli viedä näitä alkuperäisiä ja tärkeitä dokumentteja paikan päälle omissa käsissä kuin jättää postipojan kontolle. Muu asiointi konsulaatissa onnistuu suomeksi, mutta haastattelu tehdään englannin kielellä.

Omista kokemuksistani voin sanoa, että haastattelu suomalaisille on helppo juttu. Olettaen tietenkin, että hakemus ja tarvittavat liitteet ovat kunnossa. Molemmilla omilla haastattelukerroillani kysymyksiä on esitetty vain muutama. Esimerkiksi nyt viimeksi, kun olin haastattelussa yksin, minulta kysyttiin seuraavat kysymykset: "Kauanko miehesi on ollut töissä USA:ssa?" "Missä yrityksessä hän työskentelee?" "Missä kaupungissa hän siellä asuu ja mitä minä tiedän kyseisestä paikasta?" Sitten haastatteleva virkailija loi silmäyksen tuoreeseen vihkitodistukseemme ja totesi, että ai, olettekin menneet aika hiljattain naimisiin. Silloin minä nielaisin ison glumpsauksen. Olin varma, että nyt se todellinen tenttaus sitten alkaa. Tyyliin, kaunko olemme olleet yhdessä, kuinka voin sen todistaa, missä olemme tavanneet jne. Mutta eikö mitä! Virkailija katsoi vihkitodistuksen jälkeen minuun hymyillen ja sanoi: "Congratulations!" Vielä vilkaisut muihin liitteisiin, virkailijalta muutaman rivin naputtelu tietokoneelle ja haastatteluni oli käytännössä katsoen siinä. Viisumi luvattiin viikon, viimeistään kahden sisään saapuvan postitse. Minä päästin ison huokauksen ja lähdin sisäisesti ralĺatellen konsulaatista ulos. Konsulaatissahan nyt ei parane juuri hillua, kun on vartijat ja kaikki!

Meille ja muillekin suomalaistuttavillemme haastattelu on siis ollut lyhyt, eikä millään tavalla piinaava. Vaikka jännittäähän moinen toki. Mutta voi, ensimmäisellä haastattelukerralla edellämme tuli yksi kiinalainen tulkin kanssa. Hänen tapauksensa sitten kesti ja kesti. Ja sinne jäi kiinalainen vielä asioitaan setvimään, kun me jo pääsimme "pälkähästä". Samoin haastateltavina oli tuolloin muitakin ulkomaalaisia ja heidän haastattelusessiot olivat huomattavasti pidempiä kuin meillä.


Eri viisumiluokat ja niiden hinnat


Viisumiluokkia Yhdysvaltoihin onkin sitten vaikka muille jakaa. Samoin jokaisella viisumilla on oma hintansa. Tässä konsulaatin luettelemat viisumiluokat ja niiden hinnat:

Ehkä huomaattekin, että yksi viisumityyppi on hinnaltaan ylitse muiden: Yhdysvaltain kansalaisen kanssa kihlautuneen tai avioituneen viisumi. Ehkäpä ajatus korkeamman hinnan taustalla on, että kyseinen henkilö tulee maahan jäädäkseen ja siitä halutaan ns. rokottaa. Tai kenties tällä korotetulla hinnoittelulla on saatu edes pari epämääräistä naimakauppaa estetyksi, heh heh. No, hintaero ei tietenkään ole valtava, mutta kyseessä on todella iso raha köyhempien maiden ihmisille, joita USA uutena asuinmaana voi houkuttaa kovastikin, vaikka sitten tekemällä tehdyn naimakaupan kautta. 

Ilmaista puuhaa viisumin hankinta ei siis ole. Lisäksi meille Pohjois-Suomesta Helsinkiin, konsulaatin haastatteluun matkaaville tulee tietenkin myös isommat matkakulut ja mahdollisesti myös majoituskuluja, jos haastattelu sattuu olemaan aamuvarhain. Esimerkiksi viime kerralla oli valittavana vain aamuaikoja haastattelulle.
Yhdysvaltain suurlähetystön komeita naapuritaloja. Ja säähän oli taas kuin morsian - goottimorsian.

Sitten se lupaamani varoittava esimerkki:


Varo väärää viisumiluokkaa!


Minulla oli alkuvuodesta työni puolesta mahdollisuus osallistua erääseen tilaisuuteen, jossa esiintyi myös Yhdysvaltain suurlähetystön työntekijä. Hän korosti puheessaan moneen kertaan, että mikäli henkilöllä on epäselvyyttä, minkä viisumiluokan viisumia hänen tulisi tai kannattaisi hakea, niin kannattaa olla ehdottomasti konsulaattiin yhteydessä etukäteen, ennen kuin hakemuksen täyttää. Tapaus koskee erityisesti Yhdysvaltoihin liiketoimintamielessä tulevia yrittäjiä tai Yhdysvaltojen markkinoille pyrkivän suomalaisen yrityksen työntekijöitä. Nimittäin, jos henkilö hakee E-viisumia, joka on kaupankäynti-/sijoittajaviisumi, on viisumiin vaadittavat kriteerit ehdottomasti täytyttävä. Viisumi edellyttää hakijaltaan Yhdysvaltoihin tehtyjä sijoituksia 100 000 dollarin edestä (Summa kannattaa tarkistaa, jos harkitset E-viisumia!). Jos tätä E-viisumia hakee, mutta edellä mainittu sijoituskriteeri tai muu vaadittava seikka ei täytykään, saa henkilö sanktion, eikä hänelle myönnetä turistiviisumia "vahvempaa" viisumia moneen vuoteen! Tämä on kova rangaistus sellaiselle, joka yrittää rantauttaa yritystoimintaansa Yhdysvaltoihin. Niinpä viisumihakemusta ei todellakaan kannata vain roiskaista ja ns. kokeilla kepillä jäätä. Etukäteisselvittely kannattaa!

Edellä mainittuun tapaukseen samainen suurlähetystön työntekijä suositteli juurikin tuota minullekin tuttua B1-viisumia. Sillä on mahdollista käydä yritysneuvotteluja, sopia tapaamisia ja osallistua oman alan tapahtumiin Yhdysvalloissa kuuden kuukauden ajan.

Tämä suurlähetystön työntekijä aloitti muuten puheensa kysymällä yleisöltä, onko paikalla joku, joka osaa USA:n viisumisäädökset. Ainoatakaan kättä yleisöstä ei noussut. Esiintyjä jatkoi: "Juuri näin. En minäkään niitä osaa, vaikka olen työskennellyt viisumiasioiden parissa viimeiset kymmenen vuotta!" Tämä kuvannee enemmän kuin hyvin, millaisesta pykäläviidakosta on kyse. Tulkinnanvaraisuuksiakin varmastikin on!


Se tärkein


Niin ja se tärkein uutinenhan blogini kannalta on se, että minulla on kuin onkin nyt se uusi, aviopuolison viisumi passissani! Jihuu!
Helmikuussa se tuli, kovasti odotettu kirjattu kirje.

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää ja sanonkin teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Kun suksi ei Suomessa luista

Jo viime postauksessa kirjoittelin teille kuinka kroppani on mitä todennäköisimmin potenut Kalifornian vieroitusoireita. On ollut ne talvikenkien hiertämiset sekä kauan kaivatun auringon ja valon aiheuttama hurja väsymys.
Tyynenmeren vaahtoa. Tässä ei kenkä hierrä eikä purista.

Oulun seudulla alkoi juuri sopivasti hiihtolomaviikko ja voin teemaan liittyen todeta, että meikäläisen suksi ei luista nyt sitten ei alkuunkaan. Sain viime viikolla yhtäkkiä työpäiväni kahvitauolla ärhäkän polvikivun ja saman päivän iltaa kohden yhä turvonneemman polven. Kun kotikikat eivät enää riittäneet kivunlievitykseen, oli mentävä asiantuntijan pakeille. Lääkäri totesi kyseessä olevan nivelkalvon tulehduksen! Lääkekuuri ja koipi kohti kattoa. Luvassa siis pelkkää lepoa muutama päivä. Taas. 

Siis voiko tämä olla enää totta? Että vuosi 2016 voi oikeasti edetä näin kurjaa rataa? Uskottava tämä vain on. 

Tammikuussa jotkut saattoivat viettää tipatonta tammikuuta. (Lieköhän muuten tämäkin ilmiö vain ja ainoastaan Suomessa?) Minä sen sijaan olin tammikuun alussa tipassa:


Nyt maaliskuun alussa paras turruttaja löytyy tästä: 
Kylmäpakkaus kivun ja turvotuksen lievitykseen ja poroviltin alla köllöttelyä.

Useampikin tuttavani on todennut nyt tapauksestani, että ei taida Suomi olla enää minun juttuni. Ja ettei minun kroppani ole tehty Suomen olosuhteisiin. Ja kieltämättä, kyllä minä alan pikku hiljaa uskomaan itsekin, että jotakin nämä kaikki merkit nyt vihjailevat.

Tämä oli nyt tällainen pikainen välipostaus, oikein supisuomalainen surkuttelupostaus. Seuraava postaus onkin jo työn alla ja siinä kerron, että MITÄ NIILLE MUN VIISUMIASIOILLE KUULUU. Siis aihe, josta minulle siellä työpaikkani ruokalassakin huudeltiin. Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!