tiistai 29. joulukuuta 2015

Amerikkalaisia vihkisormuksia ja timanttihakukoneita

Ohops, edellisestä postauksesta onkin jo hujahtanut taas kaksi viikkoa, mutta tässä onkin nyt kuulkaas tapahtunut kai-ken-lais-ta. Joulukin tässä välissä tulla jollotti ja niin, mehän menimme ukkokullan kanssa naimisiin! 

Meidät vihittiin Suomessa. Sormusten hankinta täytyi kuitenkin tehdä jo Jenkeissä, sillä Suomessa siihen ei ukkokullan kanssa olisi juurikaan yhteistä aikaa ollut ennen h-hetkeä. Niinpä pääsin kurkistamaan itselleni aivan uuteen maailmaan, amerikkalaiseen vihkisormusmuotiin, sekä sormustrendeihin ja -valikoimiin ylipäätään. Tästä maailmasta muutamia huomioita postauksessani tällä kertaa. 


Sen tuhannen kategoriaa


Ensinnäkin minut yllätti se, että sormuksia myytiin mielestäni paljon useammassa teemakategoriassa kuin Suomessa. Kaikki nämä kategoriat olivat kuitenkin aiheen rakkaus ympärillä. Amerikassa valikoimassa oli perinteisten kihla- ja vihkisormusten lisäksi myös ns. lupaus- ja vuosipäiväsormuksia. Näistä ulkonäöllisesti vaatimattomin taso oli lupaussormukset (promise rings). Ihmettelin, mitä näiden sormusten annon yhteydessä oikein lupaillaan, jos ja kun kihlasormukset ovat vielä erikseen. Kuulema rakkautta ja sitoutumista. Näin yhden korukaupan sivustolla minulle maallikolle paljastettiin. Okei... 

Joka tapauksessa nämäkin lupaussormukset olivat näyttävyydessään mielestäni jo suomalaisten kihlasormusten tasoa tai osa hyvinkin paljon prameampia. Jo näissä lupaussormuksissa näkyi paljon bling blingiä, eikä esimerkiksi suomalaisten usein suosimia pelkistettyjä, tasaisia, ilman jalokiviä olevia kulta-, valkokulta- tai hopeasormuksia juurikaan valikoimissa ollut.

Myös seuraavaksi näyttävimmät sormukset, kihlasormuskategoriaan luokitellut sormukset olivat todella isoja ja näyttäviä. Monen suomalaisen mielestä ne olivat kihlasormuksiksi varmastikin jo yliampuvia tai suorastaan ökyjä. Tässä hiukan esimerkkejä:
Otanta Teels-korukaupan kihlasormusvalikoimasta. Kuvakaappaus osoitteesta: teels.com


Lisää kihlasormuksia adjektiiveilla "fantastic", "graceful" ja "impressive". Kuvakaappaus osoitteesta: teels.com

Näiden kategorioiden lisäksi olivat vielä eräänlaiset timanttisormusten kehyssormukset (ring wraps ja ring guards) sekä 3-kiviset sormukset omana luokkanaan. Kolmen kiven sormuksissa kivet kuulema kuvastavat pariskunnan menneisyyttä, nykyisyyttä sekä tulevaisuutta yhdessä. Nämä kaikki edellä mainitsemani sormuskategoriat olivat siis naisten sormuksia. Miesten sormukset oli useissa paikoissa kuitattu vain yhtenä kategoriana: Wedding Bands. Miesten puolella nousevana hittinä tuntui olevan edulliset titaanisormukset.

Mutta sitten niihin vihkisormuksiin.


Vihkisormuksissa niin eri maku


Naisten vihkisormuksissa päivän sana oli räätälöinti tai vaihtoehtoisesti tiettyjen (huippu)suunnittelijoiden mallistot. Minulle nämä suunnittelijoiden nimet eivät kyllä sanoneet entuudestaan yhtään mitään ja päätinkin sivuuttaa heidän mallistonsa heti alkumetrien jälkeen.
Täysin tuntemattomia sormussuunnittelijoita minulle. Kuvakaappaus osoitteesta: shreve.com

Kun etukäteen hiukan eri korukauppojen nettisivuja selasin, tiesin oitis, että en halua perinteistä amerikkalaista vihkisormusta. Ne nimittäin pääsääntöisesti vaikuttivat kaikki olevan malliltaan sellaisia, että ensin on ns. sormuksen pohja, "panta", johon sitten kootaan itselle mieleinen yksi jättikokoinen, glamouria uhkuva timantin mollukka tai muu jalokivi. Vaihtoehtoisesti siihen voidaan koota myös rykelmä eri jalokiviä. Esimerkkisormuksissa nuo jalokivirykelmät tuntuivat korkeuksissaan tavoittelevan Kilimanjaron huippua ja samalla tietenkin hinnatkin kimposivat pilviin. Omasta mielestäni tällaiset todella koholla olevat, särmikkäät kivet tai kivirykelmät tuntuivat varsin epäkäytännöllisiltä. En todellakaan haluaisi jäädä monta kertaa päivässä sormuksestani kiinni milloin mihinkin.

Toinen aika tyypillinen amerikkalainen vihkisormusmalli oli ns. Halo Diamond -sormukset. Näissä sormuksissa oli valmiina sädekehämuodostelmassa jo joitakin jalokiviä ja asiakas saisi sitten itse taas valita keskelle tulevan isoimman kiven. Ei sitten meikäläisen makuun taas ollenkaan. Kun taas siinä olisi se koholla oleva särmikäs mollukka, höh!


Tässä kaksi tyypillistä amerikkalaista vihkisormusmallia hintoineen. Vasemmalla ns. sädekehäsormus vielä vailla keskelle tulevaa jumbojalokiveä sekä "tee se itse timanttirykelmä" -sormus myöskin vielä vailla möhkälekiveä/-kiviä. Kuvakaappaus osoitteesta: jewelryexhange.com.


Timanttihakukone


Useat koruliikkeet näyttivät palvelevan asiakkaitaan vain etukäteen sovituilla tapaamisajoilla. Näihin liikkeisiin ei siis sopinut mennä tuosta vain ohikulkiessaan pällistelemään valikoimia. Ahdistavaa, ei kiitos sellaista. Paitsi että tällainen henkilökohtainen palvelu korostui, myös tosiaan oman, persoonallisen sormuksen räätälöinti tuntui olevan melkoisen mainostettua ja myös ilmeisen suosittua.

Ja sitten tietenkin, jotta sen juuri oikeanlaisen timantin tai timanttirykelmän saisi koottua, oli yhdenkin korukaupan nettisivuilla oikein timanttihakukone! Hakukoneeseen pystyi asettamaan haluamansa kriteerit mm. timantin muodolle, karaatimäärälle, hinnalle, värille ja symmetrisyydelle. Siitäpä sitten vain sopivaa sorvaamaan...


Timanttihakukone. Haettavien timanttien hintamaksimi näyttäisi olevan noin 1,66 miljoonaa dollaria. Huh huh! Tämä hintamaksimi näkyi hakukoneessa oletuksena, en siis itse haarukoinut hintoja. :-) 

Hintataso 


Olivatko amerikkalaiset timanttisormukset sitten edullisempia kuin vastaavat sormukset Suomessa? Sitä minun on hankala lähteä arvioimaan, sillä ensinnäkin jokaisen sormuksen niin perusmateriaalin (kulta, valkokulta tms.) kuin timanttienkin tai muiden jalokivien karaatit vaihtelivat reilusti. Ja toisekseen, kun oli tuo mallistokin aika erilainen kuin Suomessa... Tarkkaa hintavertailua antaakseen pitäisi siis olla huomattavasti enemmän asialle vihkiytynyt. Hi hii, vihkiytynyt. Sanamuoto sopiikin hyvin tähän postaukseen.


Omat ostoksemme 


Myymälä, jossa me asioimme oli eräänlainen timanttitehtaanmyymälä. Timantit sormuksiin ja liikkeen muihin koruihin tulivat siis suoraan tehtaalta ilman välikäsiä. Myymälässä sisällä sijaitsi lasiseinän takana sormuksien ja muiden korujen valmistajien työpisteet. He siis toteuttivat asiakkaiden toiveet mm. näissä sormusasioissa paikan päällä käsityönä. 

Menimme liikkeeseen ilman ajanvarauksia, varausta ei siis onneksi tarvittu, ja saimme oikein ystävällisen miesmyyjän esittelemään valikoimia. Vaikka kerroin heti aluksi myyjälle, etten halua sellaista "tee se itse jalokivikasa"-sormusta, niin silti myyjä kiikutti näytille juuri niitä pantoja, joihin erilaisia jalokiviä tai jalokiviröykkiöitä voisi alkaa kasaamaan. Jouduin täsmentämään vielä pari kertaa, että pidän enemmän eurooppalaisesta tyylistä (arvelen sen olevan joku eurooppalainen tyyli) eli saa olla vaikka vähän bling blingiäkin, mutta tasaisempana asetelmana. Mollukkalinjalle en lähde!


Lopulta oma sormukseni löytyi ns. anniversary- eli vuosipäiväsormusten valikoimasta, ja ihan valmiista malleista, ei suinkaan timanttihakukoneen kautta. :-) Jos amerikkalaiselta kysyttäisiin, niin varmastikin sormukseni on siis aivan liian vaatimaton vihkisormukseksi. :-) Pääasia kai kuitenkin, että sormus on kantajansa näköinen, mieleinen, eikä aiheuta päivittäisiä ei-toivottuja tarttumapoliittisia konflikteja. Ukkokulta mieltyi miehekkääseen titaanisormukseen. Komea on, sekä ukkokulta että sormus.

Summa summarum, sormushankinta tuntui siis tällaiselle suomalaiselle, amerikkalaisittain katsottuna maltillisemman linjan vaalijalle hiukan työläällekin prosessille. Mitä isompaa, hintavampaa ja yksilöllisempää mollukkaa olisi ollut vailla, niin siihen olisi kyllä palvelua ja työkaluja aina timanttihakukoneista lähtien löytynyt. Huh huh. Ne ovat amerikkalaiset erikseen ja oma lukunsa, tässäkin asiassa. 


Sormuksen huoltosopimus


Nyt kun tuossa vasemman käden nimettömässäni tuo uusi sormus kimaltelee, haluaa sormusta tietenkin myös varjella ja suojata. Itselleni oli täysin yllätys, että ainakin tämän myymälän sormuskauppoihin sisältyi kaksi ensimmäistä sormuksen huoltokertaa mukaan! Tällä taataan sormuksien ensimmäinen takuuvuosi. Eli kuuden kuukauden välein sormuksen kunto tarkastetaan, katsotaan, että kivet ovat yhä jämptisti kiinni ja sormus puhdistetaan perusteellisesti. Wau! En ole itse ainakaan aiemmin kuullut, että Suomessa tällainen kuuluisi pakettiin. Varmasti huoltoja toki saa, mutta lienevät sitten eri maksusta ne. No, nyt nähtäväksi jää, olenko minä sitten kuuden kuukauden päästä sormuksen ostohetkestä oikealla mantereella, jotta voisin sormuksen huoltoon oikea-aikaisesti Bay Arealla kiikuttaa. Jäädäänpä jännittämään sitä!

Mutta hei, nyt toivotan teille oikein hyvää uutta vuotta! Jos ei timanttien, niin ainakin tähtien tuiketta tulevaan vuoteenne 2016! Ja lopuksi vielä hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Paluumuuttajan toinen viikko

Huh, huh, onpa ollut pyöritystä. Blogikin jäänyt aivan kiireen jalkoihin. Jos joku lukijoistani on vaikkapa sattunut ajattelemaan, että olenko nyt ollut aivan masentunut palattuani Suomeen ja joutuessani olemaan erossa ukkokullastakin, niin voin kertoa, etten ole ehtinyt masentumaan. Olen ollut keskellä hullunmyllyä.
Oululainen lumimyräkkä klo 9 aamulla.

Olen nyt siis palannut Suomessa ns. ihmisten ilmoille, työelämään ja harrastuksien pariin. Sitä minä olen jaksanut viimeisen viikon aikana ihmetellä, että kuinka voikaan yhden ihmisen yksityiselämä kiinnostaa niin paljon ja niin montaa ihmistä?! Olen ollut kertakaikkisen hämmästynyt. Esimerkiksi työpaikalla on tuntunut, etten pääse käytävää viittä metriä etenemään, kun jo seuraava vetäisee hihasta ja lataa paluutani koskevan kysymysarsenaalin sarjatulella tiskiin. Ja kummallisinta on ollut se, että kysymyksiä, jopa tungettelevia sellaisia ovat esittäneet myös puolituntemattomat sekä henkilöt, jotka eivät seuraa blogiani, eivätkä ole somessa. Joidenkin kohdalla olen hiukan huvittuneena mietiskellyt, että jääköhän heillä pian oma elämä elämättä. Niin tiiviisti ovat elämänkäänteitäni nyt seuranneet ja udelleet. :-) No, ehkä ei kuitenkaan näin.

Eilen oli kuitenkin onnen päivä, sillä ukkokulta saapui Ouluun joululoman viettoon. Tuliaisena sain uunituoreen Kalifornian ajokorttini, joka oli tullut lähtöni jälkeen postitse Kalifornian kotiin. Kortti olisi vielä noin 3 kk voimassa...

Kun menin ukkokultaa lentokentälle vastaan, silloin alkoikin jo minun jouluni. Joulun paras paketti oli saapunut. Vielä en halua ajatella sitä synkkää hetkeä, kun ukkokulta palaa joulun jälkeen Piilaaksoon ja taas välimatkamme pitenee yhdellä maapallon puolikkaalla. (Välihuomautuksena lentokenttäkäynnistä muuten, että parkkipirkkohan siellä taas viuhtoi kärpän lailla, kuvaten ja yrittäen sakottaa meitä raukkoja, jotka lentokenttäalueen viiden minuutin ilmaisia parkkiruutuja yritimme käyttää... Kyllä se ihmisten kiusaamista se touhu on!)

Nyt on sitten vuorostaan ukkokulta töttöröö aikaeroista. Tosin ei nämä omatkaan unirytmit vielä normaalin rajoissa ole. Vaikka unikohtaus vaivasi molempia tuona ensimmäisenä iltana, nauliuduimme katsomaan inhokkinäyttelijäni Nicolas Cagen leffaa. Se oli nimittäin kuvattu New Orleansissa. Voih, vain alle kolme viikkoa sitten tepastelimme noita samoja ranskalaiskorttelin katuja, joita elokuvassakin näytettiin. Ihania reissumuistoja!
Nicolas Cagen itselleen vuonna 2010 lunastama ja rakennuttama hautapaikka New Orleansissa. Kun näyttelijästä aika jättää, hänet haudataan tähän pikku pyramidiin.


Elokuvan ja muistojen tiimoilta tajusin, että ei tässä ihan taida olla vielä itsekään lopullisesti sisäistänyt tätä Suomeen muuttoaan. Tänään nimittäin hoksasin senkin seikan, että tosiaan, vain reilu pari viikkoa sitten hypistelin bootseja ja cowboy-hattuja Nashvillessä ja olin ihan relax. Tänään kuuntelin Itämeri-strategiaa Oulun kaupungintalon valtuustosalissa ja olin vähemmän relax. Niin, että voisiko joku kertoa minulle mitä ihmettä tässä välissä oikein tapahtui?!

Tämä äimän käki sanoo teille nyt taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ensimmäiset Suomi-kummajaiset

Töttöröö. Suomessa ollaan ja jetlag on jälleen kerran yllättänyt olemalla erilainen kuin koskaan aikaisemmin. Nyt jaksan valvoa päivät, suorastaan tuntikaupalla, eikä perinteisiä nukkumattikohtauksia ole tullut. Yöunta on riittänyt ensimmäisen yön kolmen tunnin unien jälkeen joka yö aina yksi tunti lisää. Viime yönä pääsin jo melkein seitsemään tuntiin, jiihaa!
Onneksi Oulussa odottikin juuri satanut valkea lumipeite ja aurinkokin kurkisteli parina ensimmäisenä päivänä.

Paluumuutto on herättänyt paljon ajatuksia, mutta koska olo vähien unien vuoksi vielä melko kukkuluuruu, postailen ainakin tällä kertaa kepeämpiä juttuja. Toisaalta paluumuuttoonhan ne liittyvät nämäkin, sillä nyt jo näiden muutamien päivien aikana olen pistänyt merkille pari suomalaista seikkaa, jotka nyt vuorostaan tuntuvat Amerikka-elämän jälkeen minusta kummajaisilta.

Aivan ensinnä tapaus, kuinka Suomi toivotti minut tervetulleeksi, omalla tavallaan:


Järkyttävän kallis alkoholi


Olin saapunut Helsinki-Vantaan lentokentälle ja odottelin Oulun konetta lähteväksi. Ajattelin ottaa ja nauttia Amerikan pöperöiden jälkeen lautasellisen perisuomalaista, kermaista lohikeittoa. Keiton sain ja kahden (mitättömän) pienen ruisleipäpalan kera se oikein hyvää olikin. Mutta sitten. Keiton kaveriksi ruokalistalla suositeltiin lasillista valkoviiniä, jonka hinta oli yli 17 euroa! Kääk! Siis enemmän kuin itse ruoan hinta. Joo-o, kyseessä on lentokenttähinnat tiedetään, mutta silti. Olihan tämä nyt järkytys! Että yksittäinen alkoholiannos voi todellakin maksaa enemmän kuin lämmin pääruoka.

Lisäksi tiesin, että Suomessa kun ollaan, olisi tuo lasiin tuleva viini tottakai tarkasti mitattu ja olisin tuolla 17 eurolla saanut sitä sen 12 cl, ehkä jopa huikeat 16 cl, en muista kumminko ruokalistassa luki. Kaliforniassahan nimittäin hyvin harvassa paikassa, jos missään, viiniannoksia mitataan. Ne kaadetaan ns. vapaalla kädellä. Väkevien alkoholiannosten kohdalla mittaa käytetään hiukan ahkerammin, mutta ei aina silloinkaan.
Lentokentän lohikeitto. Ruokajuomana sattuneesta syystä vesi.


Sitten Oulussa sain seuraavan omalaatuisen tervetulotoivotuksen:


Nipottaminen parkkimaksuista


Serkkuni saapui minua hakemaan Oulun lentokentältä. Lentokentän pihassa on nykyään maksuton viiden minuutin, muutamalle autolle tarkoitettu pysäköintialue näitä nopeita noutoja ja saattamisia varten. Kun serkun kanssa lentokentän tuloaulassa kohtasimme, totesi hän, että nyt on jo kiire autolle. Minä, että häh? Serkku kertoi, että siellä on parkkipirkko kiertämässä ja kuvaamassa pysäköityjä autoja juuri sillä viiden minuutin pysäköintialueella. Siis klo 22 tiistai-iltana! Ei hyvää päivää! Oli serkullekin sanonut, että jos matkalaisella on ruumatavaraa, niin sinun on parempi viedä auto puomien taakse. Siis tälläkö täällä kaupungin kassaan rahaa kerätään? Kyllä siinä saa parkkiliisa muutamat sakot rapsauttaa, jotta tienaa edes oman palkkansa verran. Ottaen huomioon, että kyseessä oli iltatunnit, joihin Suomessa kuuluu tietenkin kaikenmoiset lisät. Amerikassa, ainakin valtaosassa työpaikkoja, palkka on sama, tekipä työtä aamulla, illalla, arkena tai sunnuntaina. 

Olihan tämä nyt kummaa nipottamista. Ja siis tuohon aikaan vuorokaudesta. Sitä nimittäin pääsi Piilaaksossa jo tottumaan käytäntöön, ettei parkkimaksuja juurikaan koskaan esimerkiksi tienvarsipaikoilla tai laajoilla parkkialueillakaan kerätty, vaikka kyseessä olisi kaupungin keskusta. (San Francisco on asia erikseen.) Pitääkin yrittää olla täällä tarkkana, ettei jätä autoaan parkkiin piilaaksolaisen huolettomasti. Sakothan siitä täällä lävähtää. 


Tylsät rekisterikilvet


Kyllä suomalaiset rekisterikilvet ovat sitten tylsiä. Nyt sen vasta hoksaan, kuinka huomaamattani olen Amerikassa tottunut erilaisten rekisterikilpien bongaukseen. Siellä kun törmäsi päivittäin johonkin hauskaan tai muuten vain erikoiseen kilpeen. Täällä olen vaistomaisesti jatkanut samaa bongaustaktiikkaa, mutta eipä juuri erikoiskilpiä ole katseen alle osunut. Tässä alla ukkokullan Alabamassa asuvan serkkupojan rekisterikilpi vertailukohdaksi. Musta tää on aika cool!
Serkkupoika on veteraanikilpensä oikeutetusti ansainnut, vaikka onkin alle 30-vuotias.

Tiski- ja pyykkikoneen hanat


Arvatkaapa, kuinka on käynyt, kun olen täällä Suomi-kodissani yrittänyt laittaa pyykki- ja tiskikonetta päälle? No eiväthän ne ole aluksi inahtaneetkaan, sillä unohdan joka kerta avata niiden hanan! Amerikassa kun ei vakuutustarkastajan kauhuksi näitä hanoja ole, joten niiden avaaminen ja sulkeminen on näemmä päässyt reilussa vuodessa unohtumaan. Taas opetellaan siis nykyään uusille, mutta vanhoille tutuille tavoille. 
Niin, kyllähän siinä selvästi on/off lukee. Vielä kun muistaisi käyttää...

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. 1. Olen saanut teiltä lukijani useita eri kanavia pitkin ihanan kannustavia palautteita jatkaa blogiani. Kiitos niistä ja lentosuukot kaikille!

PS. 2. Tänään itsenäinen Suomi täyttää 98 vuotta. Onnea, Suomi! Viime heinäkuussa Amerikan itsenäisyyspäivän postauksessani kirjoitin kuvauksen myös Suomen itsenäisyyspäivän vietosta. Arvelin sen olevan hiukan karrikoitu, mutta tänään voin todeta, että noin se Suomessa menee, prikulleen. :-)