lauantai 29. syyskuuta 2018

Syksy yllätti ja muita havaintoja kuluneelta viikolta

Parhaillaan minun pitäisi puunailla kotia ja heiluttaa imuria vimmatusti. Suomi-vieraamme nimittäin laskeutuvat läheiselle lentokentälle tuota pikaa. Blogi kuitenkin imaisi hetkeksi äärelleen ja totesinkin, että kyllä bloggaus aina siivouksen voittaa. Syvällisempiin pohdintoihin ei nyt ole aikaa, mutta tässäpä muutamia tuulahduksia kuluneelta viikolta kuvien muodossa.


Limet, jee!


Alkuviikosta saimme ilmoittaa iloisia uutisia ystäväperheellemme Suomeen. Tämä perhe muutti kaksi vuotta sitten Piilaaksosta takaisin Suomeen ja adoptoimme tuolloin heidän pienen limepuunsa. Tähän asti puu on kranttuillut sen minkä on ehtinyt, mutta nyt, sinnikäs odotus palkittiin. Lopultakin puu suostui tekemään ensimmäiset hedelmänsä. Jee! Samalla selvisi, että hedelmänsä ovatkin kokoa mini, mutta ei se menoa haittaa. Tässä kuvassa ensimmäinen kypsynyt kaveri. Kymmenkunta raakiletta notkuu vielä puussa. Ei huono.
Pieni, mutta oma. :-)

Gordon paluu 


Suomi-reissun aikana hiukan jännäsimme, miten käy naapurin kissan vierailujen ollessamme yli viikon poissa maisemista ja häntä hellimästä. No, eipä huolta. Gordo on kirinyt menetettyä yhteistä aikaa loikoilemalla meillä nyt aivan hämmästyttävän paljon. Mahtavaa! Katti on ottanut kaikki rapsutukset, silitykset ja paijaukset vastaan tyytyväisyyttään kehräten. 

Sattuikin muuten Gordoon liittyen hauska tapaus. Kun palasimme Suomesta ja raahasimme matkalaukkujamme taloyhtiön parkkipaikalla kohti kotiamme, niin yhdet naapurit (ei edes Gordon omistajat) huikkasivat, että no sieltähän te vihdoin palasitte. Gordo on täällä ollut aivan ihmeissään ja vartioinut portaillanne milloin pääsisi sisään. Eli alkaa olla pian kaikille taloyhtiömme naapureille ihan yleisessä tiedossa missä Gordo "vapaa-aikansa" viettää. 
Gordo tai Gordon Bleu, kuten tätini kissaa kutsuu. Tässä katti näyttää mallia kuinka suojautua pahalta maailmalta.


Syksy yllätti


Tällä viikolla kauppaan mennessäni suorastaan hämmästyin, sillä varma syksyn merkki, kurpitsat, oli aseteltu meidänkin "lähikaupan" ovien edustalle. (Lähikauppa sitaateissa siksi, että se nyt vain sattuu sijaitsemaan lähimpänä, mutta sinnekin pääsemiseksi tarvitaan auto. Niinpä lähikauppa käsitteenä on täällä ihan eri kuin mihin olen ainakin itse Suomessa tottunut.)

Täällä Kaliforniassa syksy pääsee tulemaan hiukan varkain, sillä vielä tälläkin viikolla saimme puhista +30 Celsius-asteen päivälämpötiloissa. Toki illat ovat käyneet jo viileiksi. Suomessa syksy muistuttaa tulostaan myös puista putoilevien lehtien muodossa. No, tämän määritelmän mukaan Kaliforniassa olisi aina syksy, sillä osavaltiota riivaava kuivuus saa rutikuivia lehtiä pyörimään jaloissa ihan ympäri vuoden. Mutta kurpitsat. Niistä viimeistään tietää, että syksy on saapunut!   


Upea kuu


Tämä viikko oli siitäkin erikoinen, että todella pitkästä aikaa minulla on perjantai-ilta ja lauantai vapaata töistä. Tämähän on tuntunut aivan luksukselle! Ja näin olisi siis pitänyt olla valtaosin maaliskuusta lähtien. Yhtenä iltana, kun sitten ajelin töistä kotiin, huomasin taivaalla aivan upean kuun. Iso mollukka paistoi matalalla. Yritin sitten ottaa kotiin päästyäni siitä ihan kuvaa, mutta eihän siitä kännykän kameralla oikein kummoista tullut. No, pääsettepäs kuvan kautta kurkkaamaan kotikadullemme sen iltavalaistuksessa.
Kuutamon kuvaamiseksi otos on umpisurkea, mutta tällaisen avenuen varrella me siis asumme.

Oman elämänsä Sulo Vilén


Siivousta kun olen tässä sentään jo aloitellut, niin teinpä huvittavan huomion. Sitä kun on toisinaan tällainen oman elämänsä Sulo Vilén, niin tulee tehtyä aina silloin tällöin hyviä(?) ja edullisia hankintoja. Ostin Costcosta eli siitä täkäläisestä tukkuliikkeestä viiden rullan paketin siivouksessa käytettäviä desinfiointiliinoja. Ostin, kun niin halavalla sain. Noh, ensimmäinen purkki kului loppuun n. 1,5 vuoden päästä ostoksesta. Käytän liinoja nimittäin lähinnä ainoastaan taloyhtiön grillipaikalla tai jos olen keittiössämme käsitellyt raakaa kanaa. (Täällähän nimittäin tuppaa lähes kaikki kana ruokakaupoissa olemaan myynnissä isoina paloina, kuten kokonaisina, koipina tai rintaleikkeinä, ei pieninä paloina tai suikaleina. Niinpä liha täytyy usein leikata itse, jos haluat vaikkapa kanakeittoa. Tämä leikkaaminen on mielestäni aika ärsyttävää, koska aina on olemassa salmonellavaara. Olen onnistunut näkemään vain yhdessä kaupassa tähän mennessä valmiiksi pilkottua kanaa ja silloinkin rasioita oli tarjolla jotakuinkin kaksi kappaletta.) Mutta palatakseni desinfiointiliinoihin, niin nyt on siis neljä rullaa vielä jäljellä, joten käyttötahdin pysyessä samana minulla riittää näitä siivousliinoja vielä kuudeksi vuodeksi eteenpäin! Hah hah. 
Salmonella aiheuttaa USA:ssa vuosittain arviolta 1,2 miljoonaa sairastumista, joista 23 000 vaatii sairaalahoitoa ja 450 johtaa kuolemaan. Arvio on CDC:n (Center of Disease Control and Prevention) antama. Onnistuisikohan noita lukuja pienentämään, jos kanaa myytäisiin kaupoissa myös valmiiksi pilkottuna, ettei jokaisen tarvitsisi sählätä raa'an kanan kanssa kotona itse? Kuvan liinojen pitäisi tepsiä myös Salmonella-bakteeriin. 

Mutta nyt minä jatkan siivousta sekä onneni kukkuloilla hillumista, sillä Suomi-vieraat saapuvat ihan pian! Edellisistä Suomi-vieraista onkin aikaa jo melkein vuosi, joten kyllä nämä vierailut nykyään todella harvinaista herkkua meille ovat. Palailen blogini pariin taas Suomi-vieraiden jälkeen. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Kun ulkosuomalainen uusi passinsa

Kuten jo aiemmasta postauksestani kävi ilmi, oli viimeisimmän Suomi-visiittimme yksi tarkoitus passien uusiminen. Onko ulkosuomalaisen siis aina palattava Suomeen saadakseen uusia passinsa? Ei ole. Meilläkin täällä Yhdysvaltojen länsirannikolla olisi ollut vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi varata aika Los Angelesin pääkonsulaattiin. Piilaakson alueen suomalaisia palvellaan jopa niinkin hyvin, että konsulaatti tuo aika ajoin passikoneen myös tänne alueelle. Mutta. Siihen liittyy yksi kompastuskivi. Varattavat ajat menevät kuulemani mukaan kuin kuumille kiville ja moni jää nuolemaan näppejään. Kysyntä on siis kova. Varsinkin lapsiperheiden oletan olevan haukkana varaamassa passien uusinta-aikoja passikoneen saapuessa, sillä jokaiselle perheenjäsenelle pitää olla oma aikansa ja luonnollisesti he haluaisivat saada kaikkien perheenjäsenien ajat peräkkäin.

No, me olimme päättäneet jo kesällä, että haluamme joka tapauksessa mennä alkusyksystä käymään Suomessa, joten hoitaisimme passiasian siinä samalla. Homman piti käydä suitsait, mutta minut tuntien homma ei tietenkään mennyt niin kuin Strömsössä. Nykyään joka toisen passin voi uusia helposti vain netin kautta, käymättä poliisilaitoksella, kunhan toimittaa kriteerit täyttävän passikuvan poliisin lupahallinnon ylläpitämään kuvapalveluun. Sormenjäljet saavat olla korkeintaan kuusi vuotta vanhat, joten nykypassien ollessa voimassa viisi vuotta, voidaan jo annettuja sormenjälkiä ja allekirjoitusta käyttää kahteen 5-vuotiseen passiin. Tämän jälkeen sormenjäljet tulee antaa uudestaan.

Niinpä mekin sitten päätimme hoitaa asian vaivattomasti netin kautta. Ajoitimme uusinnan niin, että uudet passit olisivat noudettavissa aikana, jolloin olemme itse Suomessa. Ukkokullalla on onneksi tuota valokuvauskalustoa kotosalla, joten otimme passikuvat itse ihan kotioloissa. Latasimme kuvat kuvapalveluun ja ryhdyimme täyttämään passihakemusta. Vaivatonta, kunnes... Sitten tulikin hakemuksen kohta, jossa sai pyytää vanhan passin jäämistä voimaan. Me jouduimme laittamaan rastin ruutuun, sillä meidänhän oli ilmoitettava Yhdysvaltojen maahantuloviranomaisille passiemme numerot jo ennen matkaan lähtöä. Ja eihän meillä olisi antaa kuin vanhojen passien tiedot siinä vaiheessa. Mikäli vanhan passin voimaanjääntiä hakemuksessa pyysi, piti hakemukseen liittää pyyntöä koskevat erilliset perustelut. Teimme työtä käskettyä, selitimme matkustuskuviomme ja kerroimme asuvamme tällä hetkellä Yhdysvalloissa. No kuinkas sitten kävikään? Kun olimme painaneet passihakemuksen lähetysnappia, saimmekin ilmoituksen, että nyt passihakemuksemme vaatii henkilökohtaista käyntiä poliisiasemalla, koska olimme pyytäneet vanhojen passien jäämistä voimaan. Yks' kaks' superhelppo passinhankinta netin kautta alkoikin siis mutkistua. 

Eipä auttanut muu, kuin varata molemmille ajat Oulun poliisilaitokselta. Onneksi ruuhkaa ei syyskuussa näyttänyt olevan ja saimme ajat heti seuraavalle päivälle, kun olimme Suomeen saapuneet. Mutta poliisilaitoksella alkoikin sitten tämän tarinan kummallisin osuus. Tapahtumien ketju oli kuin suoraan jostakin sketsistä. Tai piilokamerasta. 

Minulle varattu aika oli järjestyksessään ensin, mutta menimme luukulle ukkokullan kanssa yhdessä, sillä olihan hänellä aivan sama tilanne selvitettävänä. Virkailija kysyi ystävällisesti, että milläs asioilla oikein liikuimme. Selitimme tilanteen ja mitä pidemmälle asiaamme kerroimme, sitä pyöreämmäksi virkailijan huuli pyöristyi. Ettäkö ihan kaksoispassi?! Voi hyvänen aika! Tilanne tuli ensi kertaa kyseiselle virkailijalle eteen, eikä siinä mitään. Hän meni kysymään neuvoa viereiseltä virkailijalta. Kului useita minuutteja. Jo siinä vaiheessa vilkaisin ukkokultaa ja sanoin, että niinköhän tämä asia joutuisasti tässä nyt hoituu. Virkailija tuli lopulta takaisin ja pyysi meitä siirtymään toiselle luukulle, jossa olisi kokeneempi, siis jo kolmas virkailija asiaamme hoitamaan. Menimme kolmannen virkailijan pakeille. Selitimme kuvion jälleen juurta jaksain. Mitä pidemmälle tarinamme eteni, sitä enemmän ammolleen virkailijan suu ja silmät menivät. Ja taas kerran: Ettäkö ihan kaksoispassi? Voi hyvänen aika. Kaksoispassi, voi voi voi. Nyt virkailija meni kysymään asiaa päälliköltä. Kun virkailija katosi takahuoneeseen, loimme ukkokullan kanssa jälleen merkittäviä katseita. Tuleekohan tästä nyt passia ollenkaan?

Lopulta virkailija palasi, ojensi meille puhtaat A4-arkit ja pyysi kauniisti meitä omakätisesti kirjoittamaan perustelut vanhan passin voimaanjäännille. Sanoimme, että olemme perustelut kyllä jo kirjoittaneet ja se löytyisi hakemustemme liitteenä. Tässä vaiheessa siis selvisi, ettei kukaan ollut vielä edes avannut perusteluliitettä. Kiva.

Ei, A4-arkille vaadittiin tekstiä. Aloitin jo raapustamaan tuttua litaniaa samalla, kun keskustelu virkailijan kanssa polveili käyden eri vaihtoehtoja läpi. Pitäisikö meidän nyt tilatakin passit sitten pikana, mikä maksaisi ekstraa, jotta passit olisivat varmasti noudettavissa aikana, jolloin olemme Suomessa, virkailija ehdotti. Sanoimme, että olemme saamassa pian Suomi-vieraita, joten voimme helposti antaa valtakirjat vieraallemme, joka noutaisi passimme ja toisi ne mukanaan Kaliforniaan. Sitten virkailija tähdensi, että vanha passihan mitätöityy vasta siinä vaiheessa, kun uusi passi luovutetaan. Ei silloin, kun passi myönnetään tai valmistetaan. Olisiko tässä siis ratkaisu meidänkin tilanteeseen? Menisimme siis vielä vanhoilla passeillamme takaisin Yhdysvaltoihin ja tuleva vieraamme kävisi vasta sen jälkeen noutamassa passimme. No mutta tämähän kuulosti hyvälle ratkaisulle. Nyt siis pystyimme sitten perumaan tyystin tuon "kauhua" virkailijoissa aiheuttaneen kaksoispassipyyntömme. :-) Virkailija otti meiltä vielä sormenjäljet ja allekirjoitukset, olisivatpa sitten seuraavaksi kerraksi ne valmiina, kun kerran paikan päällä nyt olimme.

Poistuimme poliisilaitokselta päät pökerryksissä. Kai siinä tunti vierähti asiaa setviessä. En voinut kuin ihmetellä, miksi tällainen vanhan passin voimaanjääntipyyntö aiheutti niinkin paljon hämmennystä. Meitä ulkosuomalaisia kun asuu maailmalla sentään 250 000, joten uskoisin, ettemme todellakaan ole ainoat, jotka tällaista pyyntöä syystä tai toisesta on joutunut joskus esittämään. Ja olihan heillä omassa lomakkeessaankin rasti ruutuun -kohta näille tapauksille. Silti asia tuntui tulevan jokaiselle virkailijalle uutena. Myöskään toimintatavat eivät tuntuneet kovinkaan jouheville, jos lopulta olisi pitänyt kirjoittaa perustelut käsin A4-arkille, vaikka ne oli jo annettu sähköisesti alkuperäisen hakemuksen mukana. Kummallista. En voi muuta sanoa. Mutta ystävällistä palvelua toki saimme. 

Kun kävimme poliisilaitoksella, oli tiistai ja myöhäinen iltapäivä. Kappas vain, passit olivat noudettavissa R-kioskilta jo torstaiaamuna! Ja tämä rivakkuus, vaikkemme passeja olleet pikana tilanneetkaan. Tästä täydet pointsit virkavallalle. 

Houkutus noutaa passit itse ilman mitään valtakirjasähläystä oli suuri ja aloimme vielä kerran googlaamaan tarkemmin maahantulokäytäntöjä uuden passin ja meidänkaltaisessa tapauksessa, että matka oli alkanut vanhalla passilla. Kai nyt jollakin toisellakin tässä maailmassa olisi täytynyt olla vastaava tilanne. Sittenpä ukkokulta löysi eräältä kysymys-vastaussivustolta seuraavan: 

" The US government does not require that permanent residents maintain valid passports, so a green card holder with an expired passport will be able to work [1], renew an expiring green card [2], and even re-enter the US after a trip abroad of less than one year [3, 4] with only an unexpired green card. "

Eli green cardin haltijoina meillä ei pitäisi olla huolen häivää! Meidän pitäisi päästä maahan jopa vanhentuneella passilla, green cardin ollessa sen verran vahva kortti! Wow!

Sitten otimme tietoisen riskin. Noudimme passimme ja kävimme vielä päivittämässä uudet passitietomme lentoyhtiön sivuston kautta ennen USA:n paluulentoa oletuksella, ettei tietojen vaihtamisesta kesken matkan tule ongelmaa. Ja mukanamme maahantulotarkastuksessa olisi toki molemmat passit, uudet ja vanhat, jotta voisimme mahdollisen sotkun maahantulovirkailijalle selittää. 

Voin kertoa, että pikkuisen minua jännitti, kun sitten täällä USA:ssa maahantulotarkastuksessa virkalijan luukulle marssimme. Mutta mitä vielä, sehän meni jouhevammin kuin koskaan! San Franciscon lentokentällä oli otettu käyttöön pari uutta pikatiskiä green cardin haltijoille ja pääsimme onnekkaina näiden pikatiskien jonoon. Tällä tiskillä passejamme ei käytetty minkään valtakunnan laitteessa, ainostaan green cardit katsottiin. Leimat lyötiin uusiin passeihin ja toivotettiin tervetulleiksi takaisin Yhdysvaltoihin. Korpelalta pääsi iso huoh!
Siinä ne nyt on, kovan onnen passit! :-D

Eli muutaman mutkan ja säätämisen jälkeen siis loppu hyvin, kaikki hyvin. USA:ssa ollaan ja aurinko paistaa. Päätänkin passiraporttini nyt täältä tähän ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Ihana, mutta raskas Suomi-reissu takana

Olen palannut alle vuorokausi sitten Suomesta Kaliforniaan. Olen puhki. Olen yhtä puhki kuin tanssijan villasukka päkiän kohdalta. Töistä minulla toki oli vapaata, mutta lomaksi en Suomessa viettämääni aikaa menisi kutsumaan. Kahdeksan päivää minuuttiaikataulua. Liki loputtomalta tuntuva lista hoidettavista asioista. Mutta nyt on uudet passit kourassa ja monta muutakin asiaa vähemmän rempallaan.

Hyvin "Suomi-lomani" tilannetta kuvaa, että olin ottanut mukaani kaksi kasvonaamiotakin. Kuinka ne olisivat ihanaa hemmottelua saunomisen päätteeksi, saisi rentoutua vielä löylyjen jälkeenkin. Katin kontit! Kasvonaamiot matkasivat avaamattomina takaisin Kaliforniaan.

Mikä sitten aiheutti moisen lukujärjestysmäisen ohjelman koko ajalle? Hoidettavia asioita oli yksinkertaisesti niin paljon. Ja yhtenä tärkeimmistä oli Suomessa asuvan läheisen hyvinvointi, joten se selittänee teillekin miksi halusin revittää itsestäni sen 100 % irti. Tai vähän enemmänkin.

Takana on siis ihana, mutta raskas reissu. Niin mahtavaa kuin ystävien ja sukulaisten näkeminen onkin, niin kaikkien tapaamisten aikatauluttaminen muun ohjelman oheen on kuitenkin melko kuluttavaa. Ja kun settiin lisätään vielä jet lagin tuomat heikot yöunet, niin ylikierroksillehan siinä lopulta virittyy. Nyt pääsenkin täällä Piilaaksossa sitten välittömästi takaisin töihin "rentoutumaan", ha hah!
Pala syyskuista Suomea. Kaunista. Tätä maisemaa olisi voinut jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa, mennä rannalle istuksimaan ajan kanssa. Mutta en ehtinyt, koska aikataulut.

Lopuksi vielä pari mieleenjäänyttä havaintoa:

Suomessa tuntui olevan jopa uinuvan rauhallista joka paikassa. Ihmisiä ei ollut oikein misssään. Ei maanteillä, ei kaupunkien keskustoissa. Ainoa paikka, jossa näin porukkaa pieneen tungokseen asti oli Citymarketin Mammuttimarkkinat. Suomalaiset ja venäläiset hamstrasivat halpaa kahvia. 

Ja kun sitten palasi tänne Piilaaksoon, niin jälleen kerran paikallinen liikenne tuntui ensipuraisultaan hektiselle ja jopa äkkipikaiselle. Autoja on paljon ja joka paikassa. Reagointiaikaa vähemmän. Mutta sekaan vain on mentävä.

Ihana ja hauska huomio oli sekin, että nyt jo useampi ystävistämme pyysi kertomaan terveisiä myös Gordo-kissalle. Meidän ihanalle vakiovieraallemme naapurista. Kyllähän tämä katti sulattaa sydämet ympäri maapallon!
Gordo kerällä.

Mutta hei, nyt alan valmistautumaan työkuvioihin, joten teille sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Sokerilakko, Suomi ja salahäät

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin hektistä hulabaloota, että blogi on jäänyt tohinassa jalkoihin. Jälleen kerran. Sain järjestää töissä tarkasti organisoidun ja aikataulutetun tapahtuman yli 200 hengelle ja samaan aikaan olen perehdyttänyt uutta työkaveriani. Vaiherikkaista työkuvioista riittäisi taas tarinaa vaikka oman postauksensa verran, mutta siitä kenties myöhemmin lisää. Joka tapauksessa pitkää päivää ja viikkoa olen saanut taas paiskia. Töitä riitti luonnollisesti myös viime lauantaiksi, jolloin tapahtuma pidettiin. Lisäksi blogissani on tällä kertaa sellaistakin kerrottavaa, että jouduin vielä odottamaan muutaman päivän ennen postaukseni lopullista julkaisua. Salassapitovelvollisuuteni on koskenut tuota postaukseni viimeistä osiota, salahäitä. Jollakin tapaa nämä kaikki kolme otsikkoon päässyttä asiaa liittyvät toisiinsa, joten aloitetaanpa lyhykäisyydessään tuosta sokerilakosta:


Sokerilakossa


Olin ollut Kaliforniassa kolmisen viikkoa totaalisokerilakossa, ensimmäiset kaksi viikkoa jopa niin, että kaikki hedelmät ja marjatkin olivat poissa ruokavaliostani. Jos joku nyt miettii, että mitä hemmettiä se siellä on taas mennyt sekoilemaan, niin kerron, että vatsani oireet olivat semmoista luokkaa, että näinkin järeisiin konsteihin halusin jo turvautua. Täytyy muuten tässä vaiheessa mainita, että kylläpä vain tuon kaksiviikkoisen jälkeen maistuivat pakasteesta otetut luomumansikat ja -mustikat suorastaan huumaavan hyville.

En ollut aiemmin kuvitellut pystyväni näin täysin poissulkevaan sokerilakkoon, mutta oli minulla kokeilussani auttajiakin. Isona apuna oli jo aikaisemmin mainitsemani poppatohtori, jonka vastaanotolla olen käynyt. Kumma kyllä, tuon kahden viikon totaalikiellon aikana minulla ei tehnyt karkkia ja suklaata mieli kuin ainoastaan kerran ja silloinkin lopulta pystyin kiusauksen välttämään. Ja se on kaltaiseni sokerihiiren kohdalla melkoinen yllätys se! Toisena auttavana tekijänä toki oli sekin, että kaikki Suomesta edellisellä kerralla tuomani hulppeat karkki- ja suklaavarastot oli rohmuttu paria salmiakkirasiaa vaille tyhjiin. Hah, hah! Ei siis ollut karkkikaapin ovea, mitä vaivihkaa raotella.


Suomi


No, tiedossahan oli, että piakkoin edessä olisi passinhaku- ja muidenkin asioiden hoitoreissu Suomeen. Tiesin siis sokerilakkoni joutuvan todellakin koetukselle. Kuinka Korpelan kävisi, kun maailman parhaat karkki-ihanuudet ovat näppien ulottuvilla? Valikoima on valtava ja määrät halutessaan lähes rajattomat. Stevialla makeutetut tuotteet olisivat poppatohtorin sallimia, mutta niiden saatavuus Suomessa olikin täysi kysymysmerkki.

Se, mikä katkaisi kamelinselän lopullisesti, tulee kuitenkin tässä:


Salahäät


Vain muutamaa päivää ennen Suomeen lähtöämme saimme yllättävän kutsun. Meidät kutsuttiin hääillalliselle ja tulisimme olemaan ainoat häävieraat. Ihanaa!

Ystäväpariskuntamme meni ystäviltään ja sukulaisiltaan salaa naimisiin ja halusi nyt nauttia hääillallisen rauhallisissa merkeissä pienellä porukalla. Tämä konsepti kuulostikin varsin tutulle, sillä hääpari noudatti aikoinaan meidän käyttämäämme tapaa mennä naimisiin. Oma elämäntilanteemmehan oli silloin sen verran vaativa, ettei isompien hääjuhlien järjestäminen yksinkertaisesti tullut kyseeseen. Asuimmehan ukkokullan kanssa eri puolilla maapalloakin! Niinpä menimme naimisiin hissun kissun ja pyysimme erään ystäväpariskunnan ainoaksi hääillallisseuraksi ja nappaamaan samalla parit valokuvat. Se oli meidän hääjuhlamme, ikimuistoinen sellainen.

Kun sitten sana häidenviettotavastamme levisi, totesi yksi ystävistämme niiden kuulostaneen maailman parhailta häiltä. Hän tykkäsi tavastamme kovasti. Nyt hän oli puolisonsa kanssa päätynyt samanlaisten häiden viettoon ja niinpä he kutsuivat meidät heidän ainoiksi häävieraikseen. Minusta tämä heidän eleensä oli aivan ihana ja sai ainakin minut aivan superhyvälle tuulelle moneksi päiväksi.
Asuvalintaa pieniin häihin.

Ja jotta ympyrä postauksessani sulkeutuisi, niin söin sitten sitä sokeriakin. Olisihan tuo nyt ollut aikamoista nirpistelyä jättää "hääkakku" lautaselle noinkin intiimissä hääjuhlassa, morsiamen ja sulhasen istuessa samassa pöydässä vastapäätä.

Tämän postauksen olen siis kirjoittanut Suomessa, mutta en uskaltanut julkaista tekstiäni ennen kuin tuo hääillallinen oli nautittu ja tieto tuoreen avioparin vihkiytymisestä olisi alkanut pikku hiljaa tavoittamaan myös sukulaistensa ja ystäviensä korvat. Ja sydämet. 

Tällaisia juttuja tällä kertaa. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!