Hei te rakkaat ystävät ja sukulaiset Suomessa!

Hei te rakkaat ystävät ja sukulaiset Suomessa! Tämä on kirje teille. Nyt ovat jo monet teistä kyselleet, tulemmeko jouluksi Suomeen. Kiitos kysymästänne. Nyt meidän on kuitenkin ukkokullan kanssa apein mielin ilmoitettava, että olemme tehneet kipeän ratkaisun olla tulematta jouluksi sinne. Tätä asiaa on nyt pohdittu aina syyskuusta asti, eivätkä kahden käden sormet riitä laskemaan niitä unettomia öitä, joita olen tämän päätöksenteon hankaluuden kanssa viettänyt. Olemme seuranneet saatavilla olevia lentoja ja muuttuvia matkustusrajoituksia liki viikoittain sekä tilastoja ja kasvavia tautitapauksia Suomessa, Euroopassa ja täällä Yhdysvalloissa päivittäin. Päätöstä on siis todellakin mietitty niin monelta kantilta kuin mahdollista ja muutamia noista pohdinnoista ja puntaroinneista tulee tässä:

Lennot, matkustusrajoitukset ja rajamuodollisuudet

Suoria lentojahan meiltä ei täältä Kaliforniasta ole tällä hetkellä saatavilla, joten vähimmäismäärä lentoja päästäksemme Ouluun olisi kolme kappaletta. Siihen vähintään yksi, ellei jopa kaksi yöpymistä lentokenttähotellissa päälle. Jokaisessa noista lennoista olisimme uuden lentokoneellisen kanssa ihmisiä (ja mahdollisien tautitapauksien kanssa) tekemisissä. Lentoja lentää nyt pandemian vuoksi normaalia vähemmän ja monilla lentoyhtiöillä alkoi isot lomautukset viimeistään lokakuussa, joten nyt ilmassa olevat koneet ovat tämän myötä täydempiä, kuin ne esimerkiksi vielä syksyllä olivat. Atlantin ylittävien lentojen täyttöastetta en tiedä, mutta olettaisin matkustajia olevan nyt enemmän juuri joulun vuoksi. Ainakin Euroopan sisäiset lennot ovat kuulemani mukaan tupaten täynnä. Meille välilasku Euroopassa olisi joka tapauksessa pakollinen, joten myös Euroopan kasvavat koronaluvut ovat saaneet painamaan jarrua unelmoidessamme pääsystä jouluksi Suomeen. 

Suomen kansalaisella on aina oikeus palata Suomeen, mutta entäpä tilanne toisinpäin. Yhdysvallat on jakanut ulkomaat pandemian nykytilanteen myötä neljään eri kategoriaan, joista kategoria nro 4 on maat, joihin ei suositella tällä hetkellä matkustamista. Suomi kuuluu kategoriaan nro 3 eli matkustamista kyseiseen maahan pyydetään harkitsemaan vakavasti. No entäpä maahanpääsy takaisin Yhdysvaltoihin? Tällä hetkellä viisumin ja Estan varassa matkustavat henkilöt eivät pääse Schengen-maista suoraan Yhdysvaltoihin viettämättä ensin 14 päivää Schengen-alueen ulkopuolella. Toistaiseksi USA:n kansalaiset ja Green Cardin haltijat, mukaan lukien myös me, pääsemme palaamaan maahan ilman tuota 14 päivän lisämutkaa. Mutta. Nykyinen presidenttimme on vallassa aina tammikuun 20. päivään 2021, eikä ole mitenkään luvattua, etteikö hän ennalta-arvaamattomana ja nopean toiminnan miehenä aseta joitakin yhtäkkisiä uusia rajoituksia ja laita maan rajoja kiinni kasvaviin tartuntalukuihin vedoten. Emme yksinkertaisesti voi ottaa riskiä, ettemme pääsisi palaamaan Yhdysvaltoihin heti uuden vuoden jälkeen.

Koronarajoitukset siellä ja täällä

Lisäksi olemme tietenkin seuranneet niin Suomen kuin Kaliforniankin koronarajoituksia. Paraikaa Suomessa tartuntamäärät ovat kasvussa ja rajoituksia on tehty esimerkiksi ravintoloiden osalta aina joulukuun puoliväliin saakka. Tiedossa ei ole, mitä rajoitukset ovat jouluna. Ovatko ne tiukemmat vaiko löysemmät? Täällä USA:ssa puolestaan koronatilanne on paha ja esimerkiksi Kaliforniassa omassa piirikunnassamme ryhdyttiin sulkemaan yhteiskuntaa uudestaan juuri tänään. Lisäksi eilen Kalifornian kuvernööri ilmoitti suunnittelevansa peräti ulkonaliikkumiskieltoa, jotta tartuntamäärät saataisiin laskuun. Lähestyvä, amerikkalaisten vuoden tärkein perhejuhla Thanksgiving ei luonnollisestikaan helpota tartuntamäärien vähenemistä, elleivät ihmiset todella pysy omissa karsinoissaan. Tilanne elää siis täällä meilläkin marras-joulukuussa vielä voimakkaasti, se on aivan varma.

Karanteenit, testit ja treffailut Suomessa

No sitten, mitä se elo ja olo Suomessa sitten käytännössä olisi? Suomessa 10 päivän karanteenia on mahdollista lyhentää kahdella koronavirustestillä. Ensimmäinen maahan saapuessa ja toinen siitä 72 h kuluttua. Ja näistä tietenkin molemmista täytyy saada negatiivinen tulos. Ehkä tällä kertaa testi olisi mahdollista saada heti saapuessa Helsinki-Vantaalla, vaikka olisi oireeton, elokuussahan se ei ollut vielä mahdollista, mutta sittenpä alkaisikin hermoja raastava päivien laskenta. Saapuminen Suomeen kannattaisi ensinnäkin ajoittaa niin, että saapumisesta 72 tunnin päästä meidän on mahdollisuus päästä yksityisellä terveysasemalla testiin. Tämä tarkoittaa arkipäiviä. Tämä sulkee tietyt maahansaapumispäivät ja lentoyhteydet pois. Ja sitten, stressaan itse jo valmiiksi pelkkää ajatusta, kuinka pitkään testitulosta pitäisi tällä kertaa odottaa. Oulussa yksityisen terveysaseman koronatestit lähetettiin ainakin vielä elokuussa Tallinnaan analysoitaviksi ja itse odotin testitulosta kolme päivää. Mutta. Hyvä ystäväni, joka kävi samaisella testiasemalla vain muutamaa tuntia minua myöhemmin, sai oman tuloksensa vasta viiden päivän päästä testistään! Ei siis ole niin sanottua ja varmaa, että tiukasti lasketut ja laskelmoidut päivät karanteenin lyhentämiseksi onnistuvat ja toki meidän molempien testitulosten pitää olla joka kerta negatiiviset.

Tämä kaikki säätäminen kahden henkilön testien saamiseksi ajallaan vaatisi sen, että matkustaisimme Suomeen jo todella hyvissä ajoin ennen joulua. Mutta. Ukkokullalla ei ole tarpeeksi lomapäiviä niin, että voisimme lusia ensin vähintäänkin viikon karanteenissa ja sitten viettää varsinaisen joululoman päälle. No tätäkin seikkaa jo tiedusteltiin ja ukkokulta sai työnantajaltaan erikoisluvan tehdä karanteenin ajan töitä Suomesta käsin. Yleissääntö heillä nimittäin on, ettei matkustusta maan rajojen ulkopuolelle suositella, koska muutamat ulkomailla synnyinmaissaan vierailleet työntekijät jäivät keväällä jumiin, kun maarajat menivätkin yhtäkkiä kiinni. Edellytyksenä etätyönteolle Suomesta käsin ukkokullallla kuitenkin on, että hänen on käytännössä työskenneltävä Kalifornian ajassa. Suomen ja Kalifornian aikaeron ollessa 10 tuntia, tämä tarkoittaisi, että ukkokulta aloittaisi työpäivän iltakuudelta ja paiskisi hommia (mukaan lukien videoyhteyksin pitämänsä työhaastattelut) yöllä kello kahteen tai kolmeen. Niin, siinä me sitten kaksin samojen seinien sisällä karanteenia ukkokullan kanssa pidettäisiin, mutta missäs ajassa minä sitten yrittäisin elää? Suomenko vai Kalifornian? Tuntuu aika järjettömältä viritykseltä nyt tämäkin.

Ei sitten kuitenkaan normaali joulu ja joululoma

Jos karanteeni joten kuten lusittaisiin toinen etätöitä tehden ja välttyisimme onnekkaasti tartunnalta matkustuksen aikana, ei joululomamme tulisi tänä vuonna kuitenkaan olemaan kuten ennen, ystävät hyvät. Valitettavasti. Syksyn visiitillä minä tapasin kaikki teistä ulkona. Joulun aikaan treffaamiset ulkona 20 asteen pakkasessa ja Perämereltä puhaltavassa tuulessa eivät varmasti houkuttele ensinnäkään oikein ketään. Vaatisi sisätilat. Mutta sisälläkään emme oikein voisi tavata teitä ihanat ystävämme kuitenkaan ennen joulua, mikäli kaavailemme viettävämme joulun riskiryhmäläisten keskuudessa. Parhaat teistä ovat ammatissa, jossa tapaatte jopa 100 - 150 ihmistä päivässä, joten emme kertakaikkisesti voi ottaa sitä tartuttamisen riskiä, ainakaan ennen joulua. Ja meillähän riittää, että jos toinen sairastuu, niin sen myötä me molemmat olemme sairastupakaranteenissa. Myöskin joulun jälkeiset tapaamiset ovat iso riski, sillä niillä vaarannamme lopulta oman paluumatkamme. Ukkokullan töiden puolesta emme yksinkertaisesti voi jäädä nalkkiin Suomeen pitkäksi aikaa. 

Ja ainahan yksi päämotivaatioista ylipäätään tulla Suomeen on tietenkin ollut teidän ystävien ja läheisten tapaaminen. Mutta jos ja kun se ei nyt ole mahdollista, niin paljon putoaa pohjaa pois koko Suomen visiitistä. Kahdestaan siis enimmäkseen möllöttäisimme neljän seinän sisällä, mikä ei siis eroa nykyisestä arjestamme täällä.  

Nämä kaikki edellä mainitut spekuloinnit on käyty vielä täysin ilman sitä pahinta skenaariota eli ilman viruksen vakavaan muotoon sairastumista, sen vakavia jälkitauteja, mahdollisia hoitoonpääsyjä jne. Mutta niihin en nyt halua edes sukeltaa.

Kuten siis huomaatte, tässä on ollut aika hurjat määrät huomioon otettavia seikkoja ja niin pirun monta muttaa. Lopullinen päätös jäädä jouluksi tänne on tuottanut ainakin itselleni tosi kovaa tuskaa ja tätäkin kirjoittaessani on noussut pala kurkkuun. Oikolukiessakin silmäkulma kostuu joka kerta. Viime kädessä vain te, jotka tiedätte meidän molempien perhesuhteet Suomessa paremmin, pystynette ehkä ymmärtämään tämän ahdingon ja kuinka riipaisevalle tämä päätös voi tuntua. Mutta loppujen lopuksi, jos teemme tämän suojellaksemme itseämme, niin teemme sen myös suojellaksemme teitä. Emme tuo tartuntaa mukanamme myöskään teihin.

Raskas päätös on nyt siis tehty ja sen mukaan on jatkettava. Muutamien teidän kanssa tahtoisin järjestää näköpuhelut tai Zoom-sessiot joulun kynnyksellä tai sen jälkeen. Meillähän ei oikein täällä Kalifornian kodissa ole juurikaan edes joulukoristeita, mutta nämä yhteydenotot toisivat varmasti joulumieltä ja oikeanlaista tunnelmaa. Onhan tämä ollut suoraan sanoen aika paska vuosi ja tänä vuonna jää nyt sitten vielä joulusaunakin saunomatta. Ja tietenkin, olisi oikeasti ollut niin ihana nähdä teitä kaikkia! Mutta tämä maailmantilanne on nyt mikä se on ja sen mukaan on mentävä. Niin harmillista kuin se onkin. Yritetään kuitenkin kestää!

Viime viikolla uuteen lähikauppaamme oli tullut keltaisia joulutähtiä myyntiin. Enpä tiennyt sellaisiakin olevan olemassa.

Joulutervehdykseni tulevat sitten myöhemmin, mutta jälleennäkemisen ihanassa toivossa sanon teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Syksy saapui, sade ei

Toisin kuin usein luullaan, ei meillä täällä Pohjois-Kaliforniassa ihan ainainen helle ja kesä ole. Yleensä kolmesta neljään kuukautta vuodesta eletään säiden puolesta syksy- ja talvikuukausia täälläkin ja olemme juuri nyt tässä siirtymäkohdassa vaihtamassa kesäkeleistä syksyyn.

Tänä vuonna syksy saapui käytännössä yhdessä yössä, marraskuun ensimmäisen viikon päätteeksi. Lämpötilat romahtivat kertaheitolla hellelukemista ainoastaan +13 Celsius-asteeseen. Tuo onkin tyypillisesti se kylmin päivälämpötila, joka piilaaksolaiseen talveen kuuluu. Nyttemmin päivälämpötilat ovat taas kohonneet, mutta yöt tuppaavat olemaan jo tosi viileitä. Olemmekin saaneet laittaa jo kaasulämmittimen kotosalla päälle ja ulko-ovien alle vetostopparit, ettei lämpö karkaisi kalifornialaisille harakoille. Tähän mennessä kylmin yölämpötila tälle syksyä on ollut +2 astetta. Tyypillisesti kerran tai kaksi talvikuukausien aikana käväistään yöllä myös hitusen pakkasen puolella, mutta lunta Piilaaksossa ei sada. Tykkään kovasti syksystä ja minusta on ollut oikein kivaa vetää vaihteeksi iltaisin vähän villapaitaa päälle ja ottaa uudet lämpimät karvatennarit käyttöön.

Aurinkoa meillä piisaa edelleen päivittäin, mutta nyt on kovat toiveet ensi tiistaissa! Josko me saataisiin ensimmäinen kunnon sade! Ennusteet täällä kyllä vaihtuvat tiuhaan, joten ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa...

Sadetta odotellen

Talvikuukaudet tuovat Pohjois-Kaliforniaan tyypillisesti kovasti kaivattuja sateita ja nyt niitä yhä edelleen täällä odotellaan. Pari kertaa sääennusteissa sadetta on jo luvattukin, mutta aina vain sadepilvet ovat vielä meidän kolkan kiertäneet. Viime talvi, erityisesti tammi-helmikuu, oli San Franciscossa ja Piilaakson ympärillä poikkeuksellisen kuiva ja edelliset sateet olemme saaneet siis huhtikuun alkupäivinä. Aivan, ei siis sateita seitsemään kuukauteen! Voitte uskoa, kuinka rutikuiva luonto täällä on! Nyt kahtena peräkkäisenä perjantaina olemme saaneet ennusteidenmukaisen, mutta lopulta aivan pikkuriikkiseksi jääneen sateen. Molemmilla kerroilla olimme sattumoisin juuri sillä hetkellä iltakävelyllä, mutta nämä kaksi pikku sadetta eivät valitettavasti kastelleet oikein kunnolla edes asfalttia, eikä meitä. Luonto siis huutaa edelleen vettä ja kovasti. Tyypillisesti nämä ensimmäiset sateet ovat aina hyvin paikallisia eli maili pari meistä etelään voi olla satamatta tai toisin päin.

Pitkään jatkunut sateettomuus saa myös osan ihmisistä oireilemaan. Monilla allergiat ja astmakohtaukset ovat pahimmillaan näin syksyisin, sillä ilma ei ole sateiden myötä päässyt puhdistumaan pölyistä moniin kuukausiin. Tämä siis toisin kuin Suomessa, missä pahimmat allergiaoireet koetaan siitepölyistä yleensä keväisin ja kesäisin. Ja minullehan yksi paikallinen lääkäri kerran sanoikin, että jokainen Piilaaksossa asuva kehittää itselleen jonkinlaisen allergian viidessä vuodessa. Noh, kop-kop, vielä ei itselleni ole onneksi allergioita puhjennut.

Liikenteessä odotettavissa kauhua ja kaaosta

Sitten kun se ensimmäinen kunnon sade lopultakin tulee ja sadevedet jäävät lammikoiksi asti myös monikaistaisille moottoriteille, niin silloin kannattaa, jos suinkin mahdollista, pysyä poissa liikenteestä! Täkäläiset eivät nimittäin ensinnäkään osaa ajaa sateessa eli turvavälit ovat aika lailla nolla. Myöskään ajovauhtia ei älytä hiljentää sateella yhtään. Ehkä ne opit sitten viime sateiden seitsemässä kuukaudessa pääsevät unohtumaan tai jotain. 

Lisäksi kun moottoritien pintaan on useiden kuukausien ajan kertynyt öljyä ja kaikenlaista pölyä, niin ensimmäinen sade tekee ajoväylistä aivan peililiukkaat. Tämä yhdistettynä siihen, etteivät kaikki paikalliset todellakaan pidä autonrenkaidensa urasyvyyksistä minkäänlaista huolta, niin kaaosmainen soppa moottoriteillä on valmis. Kolareita sattuu ensimmäisten sateiden aikaan todella paljon. Täällä ei ole mitenkään tavatonta, että ensimmäisillä sadekeleillä ihmiset ajavat autonsa jopa katolleen moottoritiellä, mikä itsestäni tuntuu aivan järjettömälle. Mutta totta se vain on, sellainen näky on tullut pariin kertaan itsekin omin silmin todistetuksi. Tämä jokasyksyinen kolarisuma on siis Piilaaksossa vielä edessä. Kun Suomessa joka vuosi talvi yllättää autoilijat, niin täällä meillä vuosi toisensa jälkeen yllättäjänä toimii syksyn ensimmäinen sade.

Lopuksi vielä muutamia syyskuvia tältä viikolta aamulenkkini varrelta. Osa puista on vaihtanut asunsa suloisiin ruskan väreihin, mutta sypressit, palmut, havu- ja sitruspuut pysyttelevät vihreinä läpi talven. 

Jonkun onnellisen greippipuu suorastaan notkui hedelmistään.

Palmut pysyvät vihreinä läpi vuoden.

Naimisissa syksyn kanssa.

Tällaiset syyskuulumiset tällä kertaa. Me jäämme odottelemaan kauan kaivattuja sateita. Kenellä niitä onkaan liikaa ja riesaksi asti, voitte lähettää tänne, kiitos! Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Korona-kilot, Suomi-kilot ja mitä näitä nyt on

Tällä kertaa kirjoitan teille hiukan painonhallinnasta, lähinnä omastani. Koronapandemia toi jokaisen arkeen muutoksia, toisilla mantereilla enemmän kuin toisilla, ja myös tällä on ollut monille omat vaikutuksensa henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, mukaan lukien painonhallintaan. Postauksen jälkipuoliskolla pohdin painonhallinta-asiaa hiukan myös ulkosuomalaisen näkökulmasta ja kerron omista havainnoistani. On nimittäin olemassa sellainenkin ihan oma painonnousukategoriansa kuin Suomi-kilot! Hahah. 

Lähtökohtana pohdiskeluilleni on se, että vuodenvaihteessa 2019-2020 painoin henkilökohtaisesti eniten ikinä. Kiitos amerikkalaisen terveysvakuutuksemme ja sen vuosittaisten ilmaisten terveystarkastusten, sain huomata vuodessa terveydessäni tapahtuneen muutoksia ja tämä näkyi tietyissä testiarvoissa lääkärintarkastuksen yhteydessä. Ja kun eihän tässä mitään nuoria ja terhakoita teerenpoikia enää olla, niin oli otettava hiukan ryhtiliikettä koko painonhallintaan. No, kuinka on mennyt? Mitä puntari näyttää marraskuussa 2020? Millaisia muutoksia omaan hyvinvointiini vuosi 2020 on tuonut?

Ilmestyikö sinullekin kotiin koronakaranteeniajan hitti hulavanne? Jos ilmestyi, niin sano hep!

Vuosi 2020 jo muutoinkin erilainen 

Vielä viime vuonna kävin aktiivisesti ilta- ja viikonlopputöissä, mikä vaikutti isolta osalta myös henkilökohtaiseen ruokarytmiini. Ja voin kertoa, ettei vaikutus ollut mitenkään positiivinen. Ehkä muistatte, kun kerroin 10 - 11 -tuntisista työpäivistä ilman ruokataukoa. Sehän nyt oli kaikkea muuta kuin tervettä! Jättäydyin pois superstressaavaksi ja epäsäännölliseksi muodostuneesta työstäni tämän vuoden tammikuussa. Ilokseni sain huomata, että tämän myötä ensinnäkin ruokarytmini palautui nopeasti ennalleen eli suhteellisen normaaliksi ja toisekseen painoni tipahti ensimmäisen työttömyyskuukauden aikana parin kilon verran ihan tuosta noin vain, humps! Ja kiloja karisi, vaikka samaan aikaan sain polvivamman ja liikuntapuoli tyssäsi käytännössä täysin. Osa pudotuksesta oli siis varmastikin kroppaani jo pitkään patoutunutta stressiä ja pelkästään sen tuomaa lisäpainoa ja pöhötystä. En nyt tässä ketään siis kuitenkaan usuta painonpudotusmielessä jättäytymään pois töistään sentään, heh. Mutta sitä kyllä suosittelen, että oman työn (tai muun arjen) tuomaa stressikuormaa kannattaa säännöllisin väliajoin omalla kohdalla puntaroida.

Kuinkas homma sitten kehittyi, kun tuli tämä penteleen pandemia? 

Korona-kilot

Kun sitten viime maaliskuussa pandemia laittoi Kaliforniassa melkeinpä koko yhteiskunnan ja erilaiset liiketoiminnat tiks' kiinni, toi se mukanaan lisää isoja muutoksia arkeen. Päivärytmi muuttui monella täysin. Työt siirtyivät kotiin ja sitä myötä arkiaktiivisuus väheni huimasti. Lisäksi jatkuvalta tuntuva ruoanlaitto kotona ja liikuntaharrastusten jouduttua pakolliselle tauolle laittoivat nekin monien arjen rutiinit uusiksi. No näinhän se meni meilläkin. 

Jos vertaan omaa elämääni vuoden takaiseen, oikeastaan mikään arkirutiineissani ei ole samaa. Okei, aamukahvit juon edelleen entiseen tapaan, mutta siinäpä se melkein onkin. Viime vuonna kävin siis vielä töissä, enää en. Vuosi sitten harrastin viikoittain säännöllisiä kuntosali-, tanssi-, jooga- tai muita jumppatuokiota, tänä vuonna enää en. Siis moni asia perusarjessa on heittänyt häränpyllyä. Kuntosalijäsenyyteni oli alkuperäisen sopimuksen mukaan voimassa kesään 2020, mutta jäsenyyttäni on koronasulkujen vuoksi jatkettu. Nyt en vain tälläkään hetkellä tiedä, minne asti jäsenyyteni on voimassa. Kuten muistanette aiemmasta postauksestani, meillä Piilaaksossa kuntosalit olivat kokonaan suljettuina seitsemän kuukautta. Kuntosaleja ryhdyttiin availemaan pienellä käyttökapasiteetilla syyskuussa ja tällä hetkellä pääsisin kuntosalilleni peräti ilman erillisen aikaslotin varaamista. Mutta suoraan sanoen, vallitsevan tautitilanteen vuoksi en ole edelleenkään innostunut menemään hikoilemaan tuntemattomien ihmisten kanssa sisätiloihin. Niinpä korona-arki on vaatinut kehittelemään omatoimista viikkoliikuntaa. No onnistuiko se?

Maaliskuu ja vielä huhtikuun alkukin minulla meni vielä aika lamaannuksissa, enkä saanut kävelylenkkejä kummoisempaa liikuntaa juurikaan aikaiseksi. Toisaalta, ei polvenikaan vielä kestänyt isompia revittelyjä. Sitten päätin kokeilla kuntosaliketjuni tarjoamia ohjattuja jooga- ja pilatestunteja mobiilisovelluksen kautta. Suhtauduin näihin etukäteen suoraan sanoen tosi skeptisesti, enkä uskonut niistä itselleni muodostuvan mitään pysyvää viikkorutiinia. Mutta kun selkärankanihan tuppaa sanomaan aika nopeasti niks, naks ja poks, jos en harrasta joogan tapaista rangan liikuttelua, joten kappas vain, kuntosalini nauhoittamat joogasessiot jäivät kuin jäivätkin minulle korona-arkeeni mukaan. Se oli positiivinen yllätys itsellenikin ja ranka on kiittänyt.

Sitten yritin kyhätä kasaan kotioloihin edes jonkinmoista kuntosalin korviketta. Tässä haasteena tuli se, ettei sopivia käsipainoja saanut juuri sillä hetkellä hankituiksi oikein mistään! Urheiluvälinekaupat olivat luonnollisesti koronan vuoksi kiinni ja jopa verkkokauppa Amazon myi ei oota. Moni muukin siis hankki kuntoiluvälineitä kotiinsa. Jumppakuminauhat pelastivat ja pystyin jatkamaan myös fysioterapeuttini antamia jumppaohjeita polveni kuntouttamiseksi.

No sittenhän markkinoille iski korona-ajan kuumimmistakin kuumin jumppaväline: hulavanne! No sen päätin tilata minäkin. Moni tuskaili, ettei saanut vannetta pyörimään lantiollaan ollenkaan. Isona kompastuskivenä veikkaan, ettei vanne ole ollut kaikille sopivankokoinen tai -painoinen. Oikean vanteen valintaan vaikuttaa nimittäin ihmisen pituus ja paino. Tässä yhden, sattumanvaraisesti valitun vannevalmistajan kaavio oikean vanteen valintaan: 

Jokaisella vannevalmistajalla mahtaa olla omat taulukkonsa oikean vanteen valintaan. Kuvakaappaus: spinsterz.com.

No minä sain kyllä oman vanteeni oitis pyörimään, tosin vain ja ainoastaan toiseen suuntaan, mutta sillä seurauksella, että lantiolleni kehkeytyi toiselle puolelle aivan järkyttävät mustelmat! Ne olivat oikein kunnon verenpurkaumat, ihanan tummanpuhuvat ja violetit. Auts! Ja kestivät muuten pitkään parannella pois. Niinpä oma hulavanteeni on ollut tästä syystä todella vähällä käytöllä. Ehkä sitä voisi taas uhkarohkeasti yrittää...

Totta kai korona-arjen ruokailutkin ovat poikenneet aikaa ennen koronasta. Itselleni on tosiaan onneksi palautunut se säännöllisempi ruokailurytmi. Lisäksi tätä nykyä tulee syötyä enemmän kotiruokaa, joskin olemme koko tämän ajan pyrkineet tukemaan myös paikallisia ravintolayrittäjiä ja tilaamme noutoruokaa ja tai olemme syöneet ulkona vähintään kerran viikossa heti kun se tuli piirikunnassamme mahdolliseksi. Olen myös huomannut kehittyneeni aikamoiseksi mestariksi kahdessa asiassa: 1) Ruoan valmistaminen jäljellä olevista vähistä tarvikkeista niin, että seuraavaa kauppakäyntiä voi pitkittää vielä ainakin päivällä tai useammallakin. Ja 2) ruoan jatkojalostaminen edellisen päivän pienistä jämistä. Tästä yksi esimerkki alla olevassa kuvassa. Alkukaranteenista herkkuja kyllä kului aika paljon, eikä se liikkumattomuuden kanssa saanut aikaan kuin muutaman hyvinsyödyn lisäkilon. Vaihteeksi. Nykyään herkkuhammasta kolottaa onneksi hiukan vähemmän, vaikka Suomi-herkkujakin kaapistamme yhä löytyy.

Tässä valmisteilla "Mikki Hiiri-ruokaa" eli quesadillat täysjyvätortilloista. Näihin saa mainiosti upotettua edellisen päivän kana- tai lihakastikkeen jämät. Juustoa ja kasviksia väliin ja avot! Aina on maistunut, ainakin meillä!

Ehkä Suomesta käsin katsottuna voi ihmetellä, että no miten kummassa korona voisi vaikuttaa niinkin paljon elämään, että se vaikuttaisi aina painonhallintaan saakka. Muistutan kuitenkin tässä yhteydessä, että meillä täällä Piilaaksossa elämä on ollut todella paljon rajoitetumpaa, aina ruokakauppakäynneistä lähtien, ja yhteiskunta on ollut huomattavasti suljetumpi Suomeen verrattuna. Jopa luonnonpuistoja ulkoilureitteineen on ollut täällä pahimmillaan kokonaan suljettuina, etteivät ihmiset ryntäisi sankoin joukoin samoille poluille hikoilemaan ja toisiaan viruksella tartuttamaan. Lisäksi omat haittansa esimerkiksi ulkoilumahdollisuuksiin on tuonut sitten ne Pohjois-Kalifornian maastopalot ja niiden myötä heikko ilmanlaatu, joista kirjoitin jo aiemmin. 

No sitten. Ainakin omien havaintojeni mukaan meillä ulkosuomalaisillahan on siis ihan oma ansa painonnousussa ja se on seuraava:

Suomi-kilot

Moni varmaan ajattelee, että miksipä se ruokavalio ja syöminen muuttuisi, vaikka muuttaisit Suomesta ulkomaille. Mutta kyllä se kuulkaas vain muuttuu. Paljon vaikuttaa jo pelkästään se, millainen uuden asuinmaan ruokakulttuuri noin yleensä on. Jos olet ollut itse tuhdin aamupalan kannattajia, mutta uudessa asuinmaassasi aamupalaksi käsitetään kuppi kahvia ja makea suklaacroissant. Ja tämä totta kai korostuu, jos vaikkapa puolisosi edustaa tätä erilaista kulttuuritaustaa. No, ukkokultani on ihan Suomi-poikia, mutta niin vain on oma ruokavalioni muuttunut Kaliforniaan muuton myötä. Tässä yksi esimerkki: Suomessa päivittäiseen perusruokavaliooni kuuluivat mm. täysjyväruisleipä, 100 % kauraleipä, itse poimitut marjat tuoreina tai pakastimesta sekä raejuusto. No, yksi asia, mitä amerikkalaiset eivät kerta kaikkiaan osaa, on raejuuston valmistus. Suomen veroista raejuustoa ei täältä vain onnistu löytämään, joten raejuusto on näiden vuosien aikana tippunut ruokavaliostani kokonaan pois. Ja leipäpuolikin on täällä terveysnäkökulmasta ja saatavuudeltaan niin erilaista, että leivän syöntikin on jäänyt pois melkeinpä kokonaan. 

Ja sittenhän meillä ulkosuomalaisilla on tosiaan tämä ihan oma painonnousukategoriansa, nimittäin Suomi-reissut! En ole tämän 6,5 vuoden aikana tehnyt ainoatakaan visiittiä Suomeen, etteikö puntari olisi näyttänyt reissun jälkeen suurempaa lukemaa. Olen siis haalinut mukaani hyvinsyötyjä Suomi-kiloja! Nyt tänä  syksynä huomasin, että kun sain viettää Suomessa ruhtinaalliset viisi viikkoa, eikä tarvinnut yrittää ahmia kaikkia Suomi-herkkuja kahdessa viikossa, hahah, niin sain viidessä viikossa vain 1,5 lisäkiloa matkaani.

Nyt koronan aikaan on tullut seurattua omaa painoa hiukan tarkemmin. Tässä omaa painonkehityskäppyrääni viimeisiltä kuukausilta. Pystyakselilla on paino kiloina (joiden lukemat olen tarkoituksella jättänyt pois näkyvistä) ja vaaka-akselilla on aika amerikkalaisessa muodossa eli esim. 9/1 tarkoittaa 1. syyskuuta. Käppyrästä näkyy aivan selvästi ajankohta, jolloin kävin Suomessa. Heh, ne kuuluisat Suomi-kilot tulivat taas!

Niitä vastustamattomia Suomi-herkkuja!

Pahin Suomi-kilojen keräysaika on omien kokemusteni mukaan kuitenkin aina joulu. Eihän minun tarvitse kuin kävellä suomalaisessa Citymarketissa notkuvien konvehtirasiahyllyjen ohitse, kun vyötärölleni jo ilmestyy uimarengas! Ja tässä uimarenkaassa ei muuten ole sisällä pelkkää ilmaa, vaan on ihan työn ja hikoilun takana päästä siitä vararenkaasta sitten eroon. Noh, tänä vuonna maailmantilanne kyllä näyttäisi pahaenteisesti sille, etten pääse suomalaiseen joulukonvehtimereen polskuttelemaan. Ehkä painokäyräni kiittää, mutta muuta kivaapa siinä ei sitten olekaan. Mutta tällainen lisäansa meillä osalla ulkosuomalaisia voi olla, mitä painonkehitykseen tulee.

Summa summarum

Painoni on siis poukkoillut tänä vuonna paljon. Painonnousua ovat tuoneet koronapandemian eristäytyneisyys ja varsinkin pandemian alkuajan liikkumattomuus sekä yleisesti aina Suomi-reissut. Sen sijaan painoa kohdallani taas ovat pudottaneet stressaavan ja epäsäännöllisen työn poisjättäminen ja sitä kautta ruokarytmin palautuminen, perinteinen kotiruoka ja uuden omatoimisen/itseohjautuvan liikuntarutiinin löytyminen. Jotakin tässä on kuitenkin tullut tehdyksi oikeaan suuntaan, sillä niistä pahimmista painoajoista olen saanut karistettua nyt liki kahdeksan kiloa pois. Ja kun tämän muuntaa paikallisittain paunoiksi, saa sen kuulostamaan vieläkin paremmalle, eli pudotusta yli 17 paunaa, hip-hip-hurraa! 

No, nyt on kyllä synttäri- ja minilomaherkuttelut Amador Cityssä vähän tuoneet takapakkia, mutta eiköhän tästä taas jonkinmoisille raiteille pääse. Ottamatta kantaa henkiseen hyvinvointiin, niin ainakin fyysisesti voin sanoa voivani paljon paremmin kuin vuosi sitten. Mitenkäs sinulla, onko paino ja muu fyysinen terveys muuttunut koronan myötä ja mihin suuntaan? Ja hankitko sinäkin hulavanteen viime keväänä?

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. No nyt tapahtui kuulkaas ihme juttu! Menin tämän postauksen kirjoittamisen jälkeen ihan piruuttanikin taas kokeilemaan sitä hulavannetta ja nyt sain kuin sainkin sen pyörimään myös toiseen suuntaan! Ehkä tämä piiiitkä tauko oli tehnyt sitten hyvää. :-)  

Voi hyvät hyssykät millainen Halloween — taas!

Voi hyvät hyssykät taas, millainen Halloween siitä tulikaan! Mehän lähdimme katsokaas ukkokullan kanssa vaihteeksi vähän seikkailemaan ja sattumoisin tämä osui jälleen juuri Halloween-päivälle! Viisi vuotta sitten Halloweenina jäimme päiväksi kiinni mutaan Kuolemanlaaksossa. Tänä vuonna historia toisti tietyiltä osin itseään. Ehkä se pitäisi jo ottaa opiksi, että me ja autoilu Halloweenina emme vain kertakaikkisesti sovi yhteen. Meni nimittäin taas vähän off road -hommiksi, eikä jännitystäkään päivästä puuttunut. Paljonhan meillä oli tuoksi päiväksi suunnitelmia, mutta harva niistä toteutui.

Automme Halloween-päivän retkellä.

Taustaa

Ukkokulta sai 1,5 viikkoa sitten työnantajaltaan ex tempore ylimääräisen vapaapäivän, joka olisi Halloweenia edeltävä perjantai. Niinpä päätimme vaihtaa kotiseinien tuijottelun joksikin muuksi. Yritimme etsiä ensisijaisesti saunallista majoitusta maksimissaan kolmen tunnin ajomatkan päässä, mutta koska lomapäiväilmoitus tuli aika lyhyellä varoitusajalla, oli kaikki saunalliset majapaikat jo varattu. No, saunan korvikkeesta menisi paremman puutteessa myös poreamme ja poreammeella varustettu huoneisto löytyi Koillis-Kaliforniasta kullankaivajien mailta, Highwayn 49 varrelta. Olemme vierailleet tuolla alueella usein aikaisemminkin. Sieltä löytyy nimittäin kivoja haikkipaikkoja, söpöjä pikku kyliä, tunnelmallisia ruokapaikkoja ja houkuttelevia viinitiloja. Niinpä teimme majoitusvarauksen megametropoliin nimeltään Amador City! Kyseessä on peräti 160 asukkaan kylä, paitsi että perillä selvisi, että kyseessä on itse asiassa Kalifornian pienin kaupunki! Ensimmäisenä aamuna paikallinen kirjakauppias esitteli kylänraitilla asuinpaikkaansa meille ylpeänä: "Meillä on 160 asukasta, 90 kotitaloutta ja oma kaupunginvaltuusto!" Että siis kotitalouksienkin tarkka lukumäärä tiedettiin ja meille turisteille lueteltiin, hih.

Amador Cityn sööttiä katukuvaa iltavalaistuksessa.

Amador Cityn taverna, joka oli kylläkin koronarajoitusten myötä kiinni.

Lauantai eli Halloween-päivä koitti

Koronan vuoksi päätimme Halloweenina välttää ruuhkapaikkoja kuten viinitiloja tai kaupunkikeskittymiä. Niinpä päivän suunnitelmiimme kuului haikkaamista metsän keskellä, muutaman nähtävyyden bongaamista ja palatessa yhteen läheiseen, luomu- ja täysin aurinkoenergialla toimivaan viinitilaan tutustumista. Isoimpana houkutuksena tällä tilalla kuitenkin se, että siellä piti olla viinitilakissa, jihuu.

Ensimmäiseksi nähtävyydeksi oli valittu vesiputous. Kuvien perusteella ihan näyttävä ja Googlen arvosteluissa se oli nähtävyytenä pisteytetty jopa 4,9/5. Ei muuta kuin kohde Google Mapsiin ja menoksi. Ajoaikaa nähtävyydelle piti olla alle 1 h 20 min. 

Matka alkoi ihan hyvin, kunnes tiet alkoivat mennä yhä vain serpentiinimäisemmiksi. Lopulta saavuimme vain 32 ihmisen kylään, josta vielä käännyimme yhä vain pienemmälle tielle! Jo tuossa vaiheessa totesin, että olemmekohan me nyt ollenkaan oikealla reitillä, kun kysessä pitäisi kuitenkin olla ihan turistinähtävyys. No, se oli ollut ainoa reitti, mitä Google Maps vesiputousnähtävyydelle näytti. Jatkoimme matkaa.

Tie kuitenkin vain kapeni kapenemistaan. Lopulta ajettavissa oli enää yksi kapea kaista. Asfaltti oli huonossa kunnossa ja lopulta loppui sitten sekin. Olimme siis kapealla ja monttuisella soratiellä. Jos auto tuli vastaan, piti toisen väistää ojaan. Katsoimme, että meidän muukalaisina on parempi olla se väistävä osapuoli. Onneksi olimme liikkeellä nelivedolla, eikä ojanpohjat koituneet kohtaloksemme. Muuta merkille pantavaa tien varrella oli, että olimme ensinnäkin presidenttiehdokas Trumpin kannattajien alueella. Kannatusplakaatteja oli ripoteltu portinpieliin ja tien viereen. Lisäksi joka ikisen tontin, metsä- tai peltopalstan kohdalla oli varoituskyltti, että kyseessä oli yksityismaita ja niille astuminen oli tietenkin ehdottoman kiellettyä. Varoituskylttejä oli oikeasti paljon! Vielä alkutaipaleella tuota kuoppaista tietä vastaan ajeli ihan ystävällisen näköisiä, suurin osa harmaahapsisia papparaisia. Papparaisia, jotka ihan iloisesti avonaisesta kuskin ikkunasta nostivat kättäkin tervehdykseksi. Mutta kun kuoppatie sitten vain kapeni ja kapeni, alkoi vastaan körötellä huonokuntoisilla kotteroillaan enemmän sellaista, no metamfetamiinin käyttäjän näköistä epämääräistä häiskää. Ai minkä näköistä? No sellaista, ettei esimerkiksi syyhygienia ole kuulunut heidän prioriteetteihinsa enää pitkään aikaan. Tunnelma tiellä alkoi olla aika jännittynyt. Minua oikeasti pelotti.

Noin kolmen mailin kohdalla navigaattori olisi ajattanut meidät yksityistielle. Se oli big no-no, eli ei missään nimessä! En ikikuuna päivänä lähtisi näiden hampaattomien veijareiden yksityisteille autoilemaan. Tällä kohtaa meillä ei tietenkään ollut enää puhelinkenttää, että olisi netistä voinut tarkistaa reittiä tai mitään muutakaan lisäinfoa nähtävyydelle pääsystä. Lisäksi tie oli niin kapea, ettei siinä voinut tehdä U-käännöstäkään. Ja kenen yksityisen pihaportin edessä uskaltaisit edes alkaa autoasi epätoivoisesti sahraamaan, kun vastassa voisi olla luotisade. Niinpä oli jatkettava matkaa ja toivoa turvallista poispääsyä. Lopulta, vajaan viiden mailin (8 km) ajon jälkeen tulimme umpikujaan. Vastassa oli ainoastaan yksityistie ja kyltti, että kuka sille ajaa, voi varautua omistajan syytteisiin. 

Tässä kohtaa auton onneksi mahtui kääntämään. Päätimme hiukan jaloitella ja vetää vähän happea. Sama pomppuinen viisimailinen, yksityisalueiden keskellä, oli nimittäin nyt ajettava takaisin. Puhelinverkkoa ei edelleenkään ollut. Jaloitellessamme yhtäkkiä tieltä alkoi meitä lähestyä iso ja vihaisen näköinen koira. Molemminpuolinen jähmettyminen ja tuijotuskisa. Tulisiko tässä meille vielä hampaankuvat takalistoon? No, koira hiipi lähemmäksi ukkokultaa ja luojan kiitos, alkoi sitten heiluttamaan häntäänsä ja kerjäämään rapsutuksia. On se onni, että ukkokulta on tuollainen kissa- ja koirakuiskaaja, joka saa nopeasti puolelleen karvapallon kuin karvapallon.

Lähdimme ajamaan takaisin päin, koiran saatellessa meitä vielä pitkään auton rinnalla tai edessä. Paluumatka kuoppatiellä tuntui tulomatkaakin tuskaisen paljon pidemmälle, sillä minulle iski vielä kova pissahätä. Rakko hölskyi joka montussa ja mutkassa. Mutta eipä siinä uskaltanut mennä kenenkään yksityismaille kyykkimään. Vielä olisin saanut liudan hauleja ahteriini muistoksi!

Tähän kylttiin ja alkavaan yksityistiehen se matka sitten tyssäsi. Muita kuvia ei monttutieltä oikein uskaltanut edes ottaa.

Lounastauko

Google Maps ajatti meidät siis jonnekin aivan hevonjeeraan. Tunnin ja vartin matka oli venynyt jo kolmeen tuntiin, joten nyt oli saatava välissä jo jotakin lounasta. Ajoimme Arnoldin kaupunkiin, ostimme lounassämpylät ja nautimme ne romanttisesti kaupan parkkipaikalla auton takakontista. Nyt kun puhelinverkkoa taas oli, tutkimme mitä muuta kautta kyseisille vesiputouksille oikein voisi päästä. Totuus oli, ettei missään oikein tarkkaan kerrottu, mistä putouksille vievä haikkipolku alkoi. Nyt ukkokulta luki myös muiden antamia palautteita, joiden mukaan haikkipolku vesiputouksille olisi lisäksi todella huonosti merkattu. (Tässä kohtaa ihmettelimme ääneen, miksi nähtävyyden arvostelut sitten olivat kuitenkin niin hyvät? Siksikö, että ne ketkä olivat putouksen lopulta löytäneet, olivat onnekkaasti päässeet metsästä eksymättä vielä takaisinkin!) Lopulta ihan vain karttaa tutkimalla ukkokulta arvioi, että voisimme yrittää lähestyä putouspaikkaa nyt toisesta ilmansuunnasta. Joten ei muuta kuin leivät nassuun, uusi kohde navigaattoriin ja menoksi.

Yritys nro 2

Tällä kertaa tie vei hienojen lomahuviloiden alueelle. Yhden pikku tien päästä tämä mahdollinen haikkipolku sitten lähti. Mitään opasteviittoja ei ollut, ei myöskään sanallakaan mainittu vesiputousta. No, jätimme auton tienvarteen ja aloitimme haikin. Noin kilometrin päässä odotti kuitenkin tenkkapoo. Haikkipolku todellakin loppui. Kartan mukaan piti kääntyä oikealle, mutta siinä ei 20 metrin jälkeen näkynyt enää mitään poluntapaistakaan! Nousimme vielä läheiselle kukkulalle nähdäksemme paremmin, mutta ei, ei polun polkua. 

Tästä sen polun pitäisi mennä. No, ei vaan mene.

Alkupää polusta oli tällaista.

Luovutimme ja palasimme autolle. Ehkä olisi vielä yksi ilmansuunta, josta voisimme vesiputousta lähestyä. Paikasta nimeltään The Top of the World, mielenkiintoista. Ajomatka alkakoon. Noh, tällä kertaa ajoimme kyllä jonkin täysin vieraan haikkipolun alkuun. Tie paikalle oli kertakaikkisen haastava. Ilman nelivetoa ja auton korkeata maavaraa tielle ei olisi ollut mitään asiaa! En ole varmaan koskaan nähnyt tien olevan niin hienojakoista, paikoin punaista paikoin keltaista pölyä! Oikeastaan, en ole elämässäni nähnyt yhtä hienojakoista hiekkapölyä missään dyyneilläkään! Se siis leijaili ja tarttui kuin takiainen ihan joka paikkaan ja meiltä meni molemmilta kengätkin käyttökelvottomiksi tuon pölyn ansiosta. Tai kyllä niistä vielä kengät sai, kun ne myöhemmin pesi. Tämä hienojakoinen, tunkeutuva pöly sai meidät nyt lopulta luopumaan koko ajatuksesta vesiputouksien näkemisestä. Ja tässähän oli nyt jo sellaiset 4 - 5 tuntia istuttu autossa pelkästään oikeata haikkipolkua etsien, joten parhain haikki-innostus oli kyllä päässyt jo pahemman kerran lässähtämään. Pitäkää putouksenne! Ehkä ensi kerralla sitten, kun tiedämme mihin tulla ja millaisella varustuksella.

Vielä kotona useiden satojen ajokilometrien jälkeen meidän autonrenkaat näytti tälle sen pölytien jäljiltä. Ukkokulta risti nämä Halloween-renkaiksi. Ja aivan, niissähän on kurpitsajuhlan värit, mustaa ja oranssia!

Seuraavat nähtävyydet

No, päivän seuraava kohde piti olla hieno linna. Netin mukaan linna olisi ollut avoinna yleisölle ainoastaan tuona lauantaina ja rajoitetun kellonajan klo 10 - 13. Noh, koskapa vesiputous oli lopulta noinkin saavuttamattomissa ja ajomatkat venyivät alkuperäisestä suunnitelmasta reilusti, oli linna tietenkin siltä päivältä (ja koko seuraavan viikon) kiinni. Päätimme, että ajamme linnan kautta sunnuntaina paluumatkalla kotiin. Jos siitä edes vilausta pääsisi näkemään.

Viimeinen "toivo" päivän nähtävyyksistä oli luomuviinitilan kissa. Sinnekin meidän oli alunpitäen tarkoitus mennä majapaikastamme kävellen, mutta koska aikaa oli tuhraantunut jo niin, oli ratkaisuna kurvata autolla sinnekin. Tulimme viinitilalle. Sentään se oli vielä avoinna. Vastassa oli kolme iloista koiraa. Olimme tilan ainoat asiakkaat, mikä oli koronan puolesta meille tietenkin tosi hyvä. Pääsimmekin mukavaan juttuun viinitilan omistaja-maistattajan kanssa. Kerroimme mm. aamupäivän autoseikkailustamme ja yritimme sillä selittää, miksi olemme jaloistamme yltäpäältä oranssissa pölyssä. Eräänlainen Halloween-asu taas, joo! Kun kerroimme pompputien yksityisalueista ja -teistä sekä lukuisista varoituskylteistä, tiesi leidi kertoa, että sillä alueellahan on siis laittomia kannabisviljelmiä ja siksi alueella on niin kovat ukaasit ulkopuolisille pysyä poissa yksityisalueilta. Jep, kyseessähän on siis samanlainen "murder mountain" kuin Pohjois-Kalifornian Humboldtin piirikunnassa. Ei minua siis ihan turhaan siellä pelottanut. (Suosittelen jokaista ainakin täällä päin asuvaa ja miksei matkustelevaakin katsomaan dokumenttisarjan Murder Mountain Netflixistä. Tai ainakin Humboldtin piirikunta kannattaa painaa mieleen. Kyseessä on siis laillisten ja laittomien kannabisviljelmien alue, jossa vallitsee ns. omat lait. Monille viljelmille kokoontuu omanlaisiaan kommuuneja työleireille, pakoon muuta yhteiskuntaa. Piirikunnassa on kadonnut useita henkilöitä ja tuossa dokumenttisarjassa seurataan mm. paria eri perheen vanhempaa, jotka yrittävät etsiä kadonnutta aikuisikäistä lastaan. Miehen etsimä poika löytyi lopulta murhattuna, eikä hän varmasti ole ainoa tuon alueen ja oman käden oikeuksien uhri. Siitä myös nimitys Murder Mountain. Useita ihmisiä on mystisesti kateissa tuolla alueella tänäkin päivänä.)

Mutta missä siis viinitilan kissa? Lopulta kysyimme leidiltä suoraan, että missäs se teidän kissa oikein luuraa. No, siihenpä omistajaleidi huokaa, että no aivan vasta se tässä edellisten asiakkaiden kanssa kiehnäsi, mutta nyt se katosi jonnekin. Siinä sitten jokainen meistä vuorollaan huhuili kissan perään viinivarastohuoneista ja pihalta. Ukkokulta soitti puhelimestaan jopa toisen kissan mau'untaa houkutukseksi, hihih. Mutta ei, kissa ei vain halunnut tulla nyt näytille. Varmastikin kissan vierailukiintiö oli siltä päivältä jo käytetty. Viinit tilalla olivat kyllä tosi hyviä ja vähän harvinaisempia rypälelajikkeita Kaliforniassa, joten pari kolme pulloa lähti mukaan kotiinviemisiksi. Ei siis täysin turha reissu.

Että tällaista nähtävyyksien katselua Halloweenina. Ei sitten tullut nähtyä vesiputousta, ei juurikaan haikkimaisemia, ei linnaa, eikä viinitilan kissaa. Monttuista yhden kaistan ajoväylää ja superpölyistä kinttupolkua kylläkin. Trumpin kannattajia ja epämääräisiä, hampaattomia peikkoja. Romanttinen lounaskin nautittiin asfalttiparkkipaikalla auton takakontista, haha. No, majapaikassa laskin sitten meille kuuman porekylvyn ja kylvyn jälkeen nautimme maittavan illallisen ulkona Amador Cityn ravintolassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Preston Castle. Tältä se linna sitten seuraavana päivänä piikkilanka-aidan takaa kuvattuna näytti.

Vaikkei tuo Halloween varsinaisesti ihan nappiin mennyt kaikilta osin, niin muutoin tuo pidennetty viikonloppureissu oli kyllä tosi piristävä. Eikä vähiten siksi, että minusta oli aivan mahtavaa pysytellä pari kolme päivää täysin uutispimennossa. Tai no, Sean Conneryn todella ikävä kuolinuutinen saavutti somen kautta, mutta että korvani ja pääni saivat taukoa USA:n presidentinvaaleista ja maailmalla yhä nousevista koronaluvuista. 

Tällaisia matkamuistoja kertyi tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!