Kolumbia puhdistaa kasvojaan, osa 1

Palasimme ukkokullan kanssa vastikään kymmenen päivän lomamatkalta Kolumbiasta. Kohde aiheutti aika paljon ennakkosäikähdyksiä sekä kysymyksiä erityisesti maan turvallisuudesta. Niinpä ajattelin, että voisi olla blogipostauksen paikka. Ja sille tuntui olevan kiinnostusta. Tässä postauksessa siis ensimmäinen erä vastauksia usein kysyttyihin kysymyksiin. (Olen itse niin innoissani aiheesta, että juttua riitti toisenkin postauksen verran.)

Seinämuraali Medellinin Comuna 13 -lähiössä.

Taustaa

Etelä-Amerikka on ollut intohimoni kohteena nuoruusvuosistani asti. Monia sen maita jo nähneenä, myös matkasta Kolumbiaan olin haaveillut jo vuositolkulla. Ja jo pidemmän aikaa olimme suunnitelleet, että kokenut Kolumbian-matkaajaystävämme lähtisi meille oppaaksi ja kiertäisimme maata yhdessä. Tämä osittain siksi, että Kolumbian turismi on monin paikoin vielä lapsenkengissä. No, sitten iski pandemia, ystävälle tuli useampikin pitkä työkomennus ulkomaille ja sen sellaista. Mutta nyt vihdoin saimme matkan ukkokullan kanssa kaksin toteutumaan. Kimmokkeena se, että löysin tarjoushaukkana aivan uskomattoman hyvän tarjouksen järjestetystä kiertomatkasta. Toteutimme matkamme siis osittain itsenäisesti, osittain järjestetylle osuudelle osallistuen. 

Ryhmämatka, pakettimatka, matkatoimiston järjestämä matka. Niillä on usein vähän huono kaiku, ainakin omatoimimatkoihin tottuneiden korvissa. Olemme kokeneita omatoimimatkailijoita itsekin, mutta tällä kertaa matkakohde huomioiden oli ryhmämatkailulla tuikitärkeät puoltavat puolensa: turvallisuus ja kieli. Kolumbiaa etukäteen riittävästi tuntematta oli hyvä luottaa, että matkatoimisto oli katsonut esimerkiksi majoituksille ne turvallisimmat alueet. Lisäksi olimme ennakkoon hyvinkin tietoisia, ettei monissa Etelä-Amerikan maissa pärjää englannilla. Ei edes turistikohteissa, eikä välttämättä edes lentokentillä. Ja kun omat espanjantaitomme ovat luokkaa auttavat. Lisäksi ne olivat nyt pandemiankin ansiosta vieläpä lahjakkaasti ruosteessa.

Paitsi turvallisuus ja kielikysymys, en myöskään voinut kerta kaikkiaan olla ohittamatta ryhmämatkatarjousta sen edullisuuden, helppouden ja kattavuuden vuoksi. Maksoimme seitsemän yön majoituksesta kolmessa eri kaupungissa aamupaloineen alle 500 dollaria/nuppi. Hinta sisälsi myös kaksi maan sisäistä lentoa, kaksi illallista, pääsymaksuja paikallisiin museoihin, kuljetuksia sekä kaupunkikiertoajeluja paikallisoppaiden säestyksellä. Lennot Kaliforniasta Kolumbiaan varasimme itse ja maksoimme erikseen. Toki ryhmämatkaan osallistuminen tarvitsee toisinaan lehmän hermoja, varsinkin omatoimimatkoihin tottuneena. Tällä matkalla oli kuitenkin paljon myös omaa aikaa, joten ryhmän kanssa ei tarvinnut olla käsi kädessä liiaksi. Eikä toki kaikkeen tarjottuun ohjelmaan ole pakko tietenkään osallistua. Toisaalta, tulipa tutustuttua ryhmän kautta uusiin ihmisiin ja heidän mielenkiintoisiin elämäntarinoihinsa. Oma lisämausteensa sekin.

Järjestimme itse myös omatoimista ohjelmaa, mm. yhden päiväretken maaseudulle ja pieniin kyliin, jotka eivät olleet turismin vallassa laisinkaan. Saimme TripAdvisorin kautta privaattioppaan, joka osoittautui käveleväksi puhekoneeksi. Ja hän puhui Bostonin aksentilla asuttuaan siellä muutaman vuoden. Tuo olikin yksi reissumme parhaista päivistä, sillä opimme häneltä Kolumbiasta, sen historiasta ja nykytilasta aivan valtavan paljon. Hän myös raotti asioita, joita ei varmastikaan matkatoimistojen viralliset oppaat julki toisi.

Näin ollen Kolumbia-postaukseni perustuvat paitsi omiin havaintoihini, myös paikallisten ihmisten ja matkaoppaiden kertomuksiin. 

Mutta sitten asiaan:

Miltä vuoden 2022 Kolumbia ensipuraisultaan tuntui? 

Ensivaikutelma maasta ja sen toiminnasta oli hyvinkin moderni. Saavuimme ensin miljoonakaupunki Medelliniin. Siellä wifejä oli tarjolla runsaasti, ravintoloissa menut katsottiin ja ruoat tilattiin QR-koodien avulla, hotellimme viestitti meille Whatsapp-viestein jne. Kaduilla paikalliset puhuivat enemmän video- kuin perinteisiä äänipuheluita. Hotellimme naapurissa oli kryptovaluuttakahvila. Medellinin hanavesi oli turvallista juoda. Valitsemani hotelli oli äärimmäisen siisti ja kolumbialainen ihastuttava ja värikäs sisustustyyli esimerkiksi ruokaravintoloissa oli pakko ikuistaa moniin kuviin. Sisustusjutuista olin suorastaan haltioitunut. Ylipäätään Kolumbia yllätti heti monin tavoin, ja nimenomaan positiivisella tavalla. 

Mutta sitten teidän mieliänne askarruttaviin kysymyksiin. Heti kärkeen se kaikkein eniten tuttavapiiriäni kiinnostanut aihe:

Turvallisuus

Hyvin yleinen mielikuva Kolumbiasta on, että sen kaduilla käydään huumejengien sotaa luodit viuhuen. Ruumiita lojuu maassa ja turisti saa pelätä omaakin henkeään. Tämä ei ole enää nykypäivää. Esimerkiksi Pablo Escobarin johtamasta huumekartellista tunnettu Medellin on rauhoittunut valtavasti.

Medellinin lähiö nimeltään Comuna 13 on yksi merkittävin esikuva Medellinin ja koko Kolumbian maineen puhdistautumisesta. Vielä -80- ja -90-luvuilla tuo kyseinen Medellinin kaupungin vuoristorinteeseen sijoittunut äärimmäisen köyhä asuinlähiö oli maailman vaarallisimpia alueita. 2000-luvun alussa sitä ryhdyttiin kuitenkin "siivoamaan" nk. Orion-operaatiossa. Siihen osallistui yli 3 000 hengen komppania helikoptereineen kaikkineen. Ilman uhreja ja verenvuodatusta eivät valitettavasti monivaiheiset tapahtumat vuosien saatossa edenneet ja ihmisiä on puhdistusiskujen jäljiltä edelleen paljon kateissa. Lähiön vierustalla vuorenrinteessä on tälläkin hetkellä paljaita maastokohtia. Niillä paikoin sijaitsivat aikoinaan kaatopaikat, jonne puolisotilaalliset joukot hävittivät ruumiita. Aivan kaikkia tapahtumia ei siis haluttaisi edes tuoda julki, mutta privaattioppaamme kertoi myös näistä tapahtumista meille avoimesti. 

Tänä päivänä Comuna 13 on yksi suosituimpia Medellinin turistikohteita. Alueen seinät on maalattu värikkäillä muraaleilla ja graffiteilla, ja ovat näin ollen valokuvaukselliset. Monet luodinreiät muistuttavat kuitenkin verisestä historiasta. Ohikulkiessamme kuulimme erään oppaan kertovan, etteivät nykyiset Comuna 13 -alueelle syntyvät lapset tiedä asuinalueensa raa'asta menneisyydestä mitään. Heille se on aina ollut vain suosittua turistiseutua. Toisaalta hyvä, mutta toisaalta heiltä jää paljon oman asuinalueensa ja koko kaupunkinsa hurjasta menneisyydestä tietämättä. Ja ne vaiheet, kuinka nykytilanteeseen, rauhalliseen sellaiseen on päästy.

Comuna 13 -muraaleja.

Tuo aiemmin pelkoa herättänyt alue on siis kokenut todellisen kasvojenkohotuksen. Vuonna 2011 hallitus rakensi alueen rinteisiin useita sähköliukuportaita, mikä edesauttoi ihmisten liiikkumista jyrkässä rinteessä, niin paikallisten kuin lopulta myös turistien. Liukuportaat auttoivat myös lähiötä pääsemään pois eristäytyneestä roolistaan. Comuna 13 on kuitenkin edelleen Kolumbian kahden alimman tuloluokan 1 ja 2 (näistä myöhemmin lisää) asuinaluetta, eikä siellä suositella liikuttavan enää pimeän laskeuduttua. Halutessaan Comuna 13 -kierrokselle saa oppaan. (Varaudu, että englantia osaavat oppaat ovat vähissä.) Me tutustuimme alueeseen itsenäisesti aamupäivän aikana. Vaaratilanteita ei ollut. Taskuvarkaita pitää toki varoa, sillä kännykät ja lompakot ovat pitkäkyntisten haaveissa, myös Kolumbiassa.

Comuna 13 muistuttaa ulkonäöllisesti brasilialaisia faveloita.

Mielenkiintoinen seikka vielä tuon Comuna 13 -alueen noususta nykyiseksi turistikohteeksi. Privaattioppaamme kertoi myöhemmin, ettei moni kolumbialainen, tai edes Medellinin kaupungin asukas suostu vieläkään menemään Comuna 13 -alueelle sen entisen huippuvaarallisen maineen vuoksi. Ja toki monen sukulainen on menettänyt siellä henkensä tavalla tai toisella. Oppaamme äiti kuulemma aina edelleen rukoilee, jos poikansa sanoo menevänsä kyseiseen lähiöön. Alue on yhä katujengien hallinnoimaa, mutta jengit ovat sopineet rauhan. Comuna 13 -alueen turismi alkoikin nousta someen jaettujen kuvien avulla ja nimenomaan ulkopaikkakuntalaisten ja ulkomaalaisten sysäämänä. Ensin henkilö A tunsi jonkun, joka tunsi alueen yhden katujengin päällikön, ja näin A pääsi ja uskalsi mennä käymään alueella jengipäällikön suojeluksesssa. Jälkikäteen A jakoi käynnistään hienoja, värikkäitä kuvia ja sana lähti leviämään. Tämän myötä moni paikallinenkin lopulta rohkaistui vierailemaan alueella. Nykyään moni Comuna 13 -alueen asukas saa tulonsa turismista ja tämä edesauttaa kaikkia. Myös katujengejä. Mitä paremmin alueen ihmisillä ja sen yrityksillä menee, sitä parempia suojelusrahoja he voivat niiltä periä. Ja tämä taas on ainakin toistaiseksi ylläpitänyt rauhaa.

Näkymä kohti Medellinin kaupunkia Comuna 13 -alueen ylärinteiltä.

Kuinka siis kiteyttäisin Kolumbian turvallisuuden matkailumaana? Mielestäni Kolumbia ei ole maa, johon matkustetaan asenteella "mennään ja kattellaan". Asioista ja alueista tulee ottaa selvää etukäteen. Hyvä yleissääntö on, ettei pimeällä pidä liikkua yksin. Vierailimme kolmessa eri miljoonakaupungissa: Bogota, Medellin ja Cartagena. Bogotassa asukkaita on 8 - 11,5 miljoonaa, Medellinissä 2,5 - 4 miljoonaa ja Cartagenassa noin miljoona. Näistä viimeisin oli kaikkein eniten turismiin kallellaan, mutta sen sanottiin olevan näistä kaupungeista turvallisin. Itse koin Cartagenan turvalliseksi, tosin tässä pitää ottaa huomioon, ettemme liikkuneet ulkona enää yömyöhään, emmekä hilluneet yökerhoissa. Mutta. Paluumatkalla lentokentällä boarding-jonoon sattui n. 40-vuotias amerikkalaisturisti meidän jälkeemme. Hänellä oli Cartagenasta päinvastaisia kokemuksia. Retosteli takanaan tuleville neitokaisille, kuinka Cartagenassa hänen isokokoista kaveriaan oli lyöty kadulla pullolla päähän. Tarina ei kerro, mihin aikaan vuorokaudesta ja millä kujilla olivat kundit liikuskelleet.

Upeaa Unescon maailmanperintökohdealuetta Cartagenassa. Vaikka Kolumbiassa ei vietetä siestaa, oli tunnelma lounaan jälkeen näillä ihanilla kujilla suorastaan uinuva. Tykkäsin. Tykkäsin oikein kovasti.

Jokaisessa maailman miljoonakaupungissa on kuitenkin ne alueet ja pimeät pikkukujat, joille ei kannata mennä laisinkaan. Ja näin on Kolumbiassakin. Esimerkiksi pääkaupunki Bogotan alimpia kaupunginosia suositeltiin välttämään kokonaan. Lisäksi monissa kaupungeissa on omat huumeturismin alueensa (ja huomiona, että Comuna 13 ei ole sellainen alue). Ne me jätimme väliin kokonaan. Mielestäni Kolumbiassa pitää turistin siis olla tietoinen omasta ympäristöstään, paremmin kuin monessa muussa matkailukohteessa. Itse en valitsisi Kolumbiaa ensimmäiseksi ulkomaan matkakohteeksi. Mekin, suhteellisen kokeneet matkailijat teimme erilaisia varotoimia etukäteen. Haastattelimme Piilaaksossa kolumbialaista tuttavaamme hyvissä ajoin ennen matkaa ja itse esimerkiksi jätin kaikki koruni suosiolla kotiin. Vihkisormusta myöten. Käsilaukuksi kannattaa valita malli, jonka hihna menee olan yli ja jonka saa kuljettettua kainalossa. Tai ainakin vartalon etupuolella, lähellä vartaloa. Olivatko omat varotoimeni liioiteltuja? Sitähän en tiedä, mutta päätin joka tapauksessa laittaa turvallisuuden etusijalle. Yhtenä turvallisuusvinkkinä myös, ettei prostituoituja kannata valokuvata.

Lisäksi tällä hetkellä kolumbialaisessa katukuvassa aiheuttaa tietynlaista levottomuutta sankoin joukoin Venezuelasta saapuneet paperittomat pakolaiset. Yksistään Bogotassa heitä arvellaan olevan jopa pari miljoonaa. Moni heistä yrittää saada elantoaan kerjäämällä, sinnikkäällä sellaisella. Osa on kuitenkin työllistänyt itsensä esim. Uber-kuskina tai ruokalähettinä. Mielestäni kumpikaan homma ei ole Kolumbiassa kovin kiitollinen. Uber on ainakin osittain vielä Kolumbiassa laiton, mutta lienee saamassa virallisen toimilupansa tiettyjen reunaehtojen toteutuessa. Mekin käytimme Uberia (äärimmäisen sujuvasti Medellinissä) ennen kuin tiesimme, etteivät ne ole paikallisten taksikuskien suosiossa -- ja tämä voi myös näkyä ja tuntua. Moni Uber-kuski on tullut hakatuksi tai heidän autojaan on voitu polttaa. Tästä syystä Uber-kuskit haluavat, että yksi matkustaja istuu etupenkillä, ettei kyyditys näyttäisi niin selkeästi sille, mitä se on. Ja tästä syystä yhdessäkään autossa ei myöskään ole Uberin tunnustarroja.

Ruokalähettien arbeetia sen sijaan tulin seuranneeksi niin Medellinissä kuin Bogotassakin. Vaikka lähetit liikkuvat mopoilla, on molempien miljoonakaupunkien liikenne jotakuinkin kaoottista. Teiden kaistamerkintöjä noudattaa harva ja kiilaamiskulttuuri kukoistaa. Lyhyisiinkin välimatkoihin noissa kaupungeissa voi mennä autolla tuhottoman kauan aikaa. Lisäksi kolumbialainen, pääosin hyvinkin vanha autokanta ja kaikki ne mopot saivat kyllä aikaiseksi sellaiset pakokaasukertymät, että meikäläistä yskitti. Huh huh! Ehkä olen Kaliforniassa jo tottunut paikalliseen vähäpäästöiseen autokantaan. Siis tottunut liian hyvälle.

Kolumbian poliisi on parhaillaan uudistamassa uniformujaan. Kuvassa uusi malli. Aiempi oli sellainen armeijanvihreä ja niitäkin näkyi edelleen runsaasti.

Poliisin moottoripyörä parkissa Comuna 13 -alueella.

Poliiseja kolumbialaisessa katukuvassa näkee runsaasti. Niin vartioimassa suosituilla turistialueilla kuin huristelemassa kirkkaan vihreillä moottoripyörillään. Kolumbialaisilla on oltava aina henkilöllisyypaperit mukanaan, sillä poliisit voivat kysyä niitä milloin vain. Tätä paikallista tapaa käytetään myös turistien jymäytyksessä. Poliisiksi tai ylipäätään muka joksikin virkamieheksi pukeutunut voi kysyä turistilta papereita, viedä ne sitten mennessään kenties käsilaukun ja lompakon kera, jos turistipoloinen alkaa papereitaan laukustaan kaivelemaaan. Älä koskaan kuljeta passia mukanasi, ainoastaan sen paperikopiota. Muutamissa paikoissa, esimerkiksi ruokakaupassa, henkilöllisyyspaperia piti näyttää luottokorttimaksun yhteydessä. 

Entäpä ne huumeet? Näkyivätkö ne katukuvassa? Tähän ja muutamiin muihin kysymyksiin vastailen postaukseni jatko-osassa. Kerron myös paikallisista hinta- ja tulotasoista sekä mielenkiintoisista yllätyksistä matkamme varrella. Siispä ensi kertaan! Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Amerikkalaisia joukkokanteita

Suomessa joukkokanteet eivät kuuluneet arkeeni millään tavalla. Täällä Kaliforniassa ne ovat hivuttautuneet arkeemme aika ajoin ja aiheuttaneet toisinaan jopa hiukan hilpeyttä. Mutta korvauksiakin on kilahdellut tilille. Useimmiten tosin vain kilahdellut, puhun siis lähinnä kolikoista...

Kuvan maustefirma liittyy tapaukseen.

Mikä ihmeen joukkokanne?

Joukkokanne (class action) syntyy, kun yksittäinen taho tai toimija nostaa oikeusjutun katsomastaan rikkeestä tai väärinkäytöksestä, joka koskettaa isompaa ryhmää ihmisiä tai asianosaisia. Usein puhutaan myös ryhmäkanteesta. Suomenkielinen Wikipedia määrittää sen seuraavasti:

"Ryhmäkanne on siviilioikeudellinen kanne, jota asianosainen ajaa omissa nimissään asianosaispiiriä laajemman tai kokonaan sen ulkopuolisen ryhmän eduksi siten, että asiassa annettava tuomio tulee kaikkia ryhmän jäseniä sitovaksi. Ryhmän jäsenet ovat tällöin muodollisesti asianosaispiirin ulkopuolella, mutta tuomion oikeusvaikutukset ulottuvat heihin. Ryhmäkanteen käyttöedellytyksenä on, että ryhmän jäsenten oikeudelliset vaatimukset kohdistuvat samaa tahoa vastaan ja perustuvat samoihin tai samankaltaisiin seikkoihin."

"Tyypillisiä ryhmäkanteen aiheeksi soveltuvia tapahtumia ovat esimerkiksi vahingollisen tuotteen aiheuttama haitta sekä useiden maanomistajien rantoja tärvelevä öljypäästö. Maissa, joiden lainsäädäntö ei tunne ryhmäkannetta, joutuu jokainen vaatimuksia esittävä taho nostamaan erillisen kanteen, vaikka vaatimukset kohdistuisivat samaan vastaajaan ja nojautuisivat täysin samanlaisiin perusteisiin."

"Ryhmäkanne voidaan toteuttaa lainsäädännössä joko siten, että ryhmään kuuluminen edellyttää nimenomaista ryhmään ilmoittautumista (opt-in), tai niin, että kaikki jäsenkriteerit täyttävät henkilöt kuuluvat ryhmään ilman eri ilmoittautumista ja ryhmästä irrottautuminen edellyttää erityistä toimenpidettä (opt-out)."

"Ryhmäkanne on muotoutunut anglosaksista common law -oikeusjärjestelmää soveltavissa maissa. Laajimmin ryhmäkanne on käytössä Yhdysvalloissa, missä useimpia siviilioikeudellisia asioita voidaan ajaa ryhmäkanteina. Euroopassa ryhmäkanne on yleensä rajattu kuluttajansuojaan ja ympäristönsuojeluun liittyviin oikeudenkäynteihin. Useimmissa Euroopan maissa ei kuitenkaan ole ryhmäkanteen mahdollistavaa lainsäädäntöä. Suomen ryhmäkannelaki tuli voimaan vuonna 2007."

Ryhmäkanteet Yhdysvalloissa

Asumme siis niin sanotusti ryhmäkanteiden luvatussa maassa. Netin mukaan näistä kanteista voi saada korvauksia muutamista sadoista dollareista jopa miljooniin dollareihin asti. Tyypillisesti lakimiehet hyötyvät kanteista suuria summia. Itse olemme tähän mennessä saaneet joukkokanteesta enimmillään hiukan yli sata dollaria, joskin yksi joukkokanne on edelleen kesken. Kanteiden valmistelu ja käsittely kun voivat kestää useita vuosia. 

Näiden reilun kahdeksan Kaliforniassa asutun vuoden aikana olemme muistini mukaan olleet osallisena ainakin viidessä eri joukkokanteessa. Yksi koski ostamaamme televisiota. Korvaussumma olisi ollut pari vaivaista dollaria, joten jättäydyimme siitä kanteesta ulkopuolelle. Kaksi tapausta puolestaan on koskettanut isoja pörssiyhtiöitä ja näistä joukkokanteista toinen odottaa yhä lopullista ratkaisuaan. Kaksi kohdallemme osunutta joukkokannetapausta esittelen jäljempänä postauksessani. 

Miten joutua/päästä mukaan?

Mitä meidän siis on tarvinnut tehdä ollaksemme mukana näissä ryhmäkanteissa? Eipä oikeastaan mitään. Niiden voisi sanoa olevan sattumankauppaa, kuten kahdesta esimerkistäni postauksen loppupuolella tulet huomaamaan. Yleensä asianosaiset saavat ryhmäkanteesta tiedon kirjeitse. Eli ei ole itse tarvinnut, eikä usein myöskään kirjeen saatuaan tarvitse välttämättä tehdä asian eteen mitään. 

Jos väärinkäytöksestä epäilty taho saa tuomion, joutuu se maksamaan korvauksia kaikille asianosasille tahoille tai henkilöille. Kanneryhmään kuuluva henkilö tai taho voi halutessaan myös valittaa kanteesta, jos katsoo sen olevan väärin perustein nostettu. Samoin voi halutessaan poissulkea itsensä koko jutusta. Aivan kuten me teimme televisioomme liittyvässä tapauksessa. Jos ei tee asialle mitään, on useimmiten mukana kanneryhmässä automaattisesti. Kirjeessä ilmoitetaan nämä reagointia vaativat päivämäärien takarajat erikseen. Mikäli syytetty taho tuomitaan korvauksiin, jää itsensä poissulkenut taho ilman korvauksia. Eikä jälkikäteen samasta aiheesta haastaminen ole enää mahdollista. Täällä joukkokanteista asianosaisille maksetut korvaukset voivat tulla shekkinä postitse tai tilisiirtona suoraan tilille. Meillä on kokemusta molemmista.

Tässä siis toimintaperiaate ja mukanaolo näin kansantajuisesti selittettynä, lakitekstit ja pykälät ovat sitten erikseen. Mutta seuraavaksi niihin pariin omakohtaiseen tapaukseemme:

McCormick-mustapippurikanne

Ehkä mieleenpainuvin tapaus sattui niinkin viattoman teon tiimoilta kuin pippuripurkin oston jälkeen. Saimme joskus alkuvuonna 2020 kotiimme kirjeen, että McCormick-mausteyhtiötä vastaan oli nostettu joukkokanne. Yrityksen mustapippurituotteiden hinnoittelussa, sisältömäärissä ja purkkien kokoluokissa katsottiin olevan epäselvyyksiä. Yhtiö oli käytännössä nostanut pippuripurkkiensa hintaa vähentämällä niiden sisällön määrää. Pippurimäärän vähentämistemppu oli tehty niin, että läpinäkymättömien purkkien fyysinen koko oli kuitenkin pidetty samana. Myös joidenkin ruokakauppojen omien brändinimien alla myytävien pippuripurkkien kohdalla oli toimittu samoin. Kyseiset purkit olivat McCormick-firman täyttämiä. Suhmuroinnin kohteena oli ollut liki 30 erilaista mustapippurituotetta, ja näitä tuotteita oli ostettu viiden vuoden ajan, tammikuu 2015 - tammikuu 2020.

Maustefirman katsottiin rikkoneen kuluttajansuojalakia Yhdysvaltain kolmessa eri osavaltiossa: Kalifornia, Florida ja Missouri. Tapauksen johdosta mausteyritys perusti 2,5 miljoonan dollarin sopimusrahaston, josta pippuripurkkien ostajille maksettaisiin mahdollisia korvauksia.

Alkuvuodesta 2020 saapuneessa kirjeessä siis ilmoitettiin, että olimme joskus aiemmin ostaneet juuri kanteen piiriin kuulunutta McCormick-mustapippuria. Niinpä saisimme siitä halutessamme hyvityksen, mikäli oikeusistuin katsoisi vilunkipeliä ja asiakkaan harhaanjohtamista tapahtuneen. Mahdolliset valitukset ja itsensä poissulkemiset tapauksesta tuli tehdä toukokuuhun 2020 mennessä. Asia käsiteltiin oikeudessa kesäkuusssa 2020. Syyskuussa 2021, eli 15 kk oikeuskäsittelyn jälkeen, tilillemme kilahti palautusrahoja huikeat 3,31 dollaria. Kyllä meitä huvitti. Eikä minulla ollut hajuakaan, paljonko olimme pippurista alunperin maksaneet, sillä emmehän muistaneet edes tuotteen ostovuotta.

 Siinä se on, koko potti tilille tuloutettuna. Mitä rahan rytkettä! :-)

Väistämättä sitä mietti, paljonko tapauksen käsittelyyn oli käytetty aikaa ja rahaa. Pengottu meidänkin pippuriostokset kaupan kassajärjestelmistä, selvitetty uusi kotiosoite, johon ilmoituskirje lähettää jne. Ja kuinka monta meitä asianosaisia, pippuripurkin ostaneita oli viidessä vuodessa ja kolmessa osavaltiossa kertynyt? 

No, korvaussummat kuluttajille olivat toki pieniä, mutta millaisia kustannuksia koko pitkä prosessi oli tuottanut? Kun nopeasti kyseisen ryhmäkanteen dokumentteja vilkaisin, niin pääjuristille oli maksettu 625 000 dollaria. Oikeudenkäyntikuluja oli syntynyt 470 000 dollaria. Lisäksi kolme (ilmeisen keskeistä) lakimiestoimistoa oli käyttänyt tapaukseen yhteensä 4 490 työtuntia, joista yhteislaskuksi muodostui yli 2,4 miljoonaa dollaria. Nopealla laskutoimituksella tuntiveloitus siis 540 dollarin luokkaa. Ja kaiken tämän jälkeen McCormick-mausteyhtiö on vielä pystyssä... Ehkä yrityksellä on ollut vakuutus ryhmäkanteiden varalle.

McCormick-pippurikanteesta voi halutessaan lukea lisää täältä.

Viimeisin joukkokanne

Nyt syys-lokakuussa saimme jälleen kirjeen, jossa ilmoitettiin vireillä olevasta joukkokanteesta, ja meidän olevan siinä mukana. Tapaus koskee vuokrataloyhtiötämme, josta muutimme pois jo vuonna 2016. Yhtiö oli vuokranantajan roolissaan jättänyt palauttamatta ilman riittäviä perusteita asunnon vuokrauksen yhteydessä perittäviä turvatakuumaksuja (security deposit). Laiminlyöntejä katsottiin tapahtuneen asuntojen vuokraajille, jotka olivat muuttaneet taloyhtiöstä pois syyskuun 2015 ja joulukuun 2020 välisenä aikana. Siis yli viiden vuoden ajan. Kyseinen taloyhtiö oli iso, siinä oli vuokrattavia asuntoja 400-500 kappaletta. Näin ollen saatavia olisi vailla mitä todennäköisimmin useita satoja perheitä.

Jos haluaisimme nyt poissulkea itsemme tai valittaa tästä joukkokanteesta, tulisi toimenpiteet tehdä joulukuun viidenteen päivään mennessä. Asian oikeuskäsittely tapahtunee siis joskus ensi vuoden puolella. Ja mikäli tuomio taloyhtiölle langetetaan, saamme korvauksia ehkä vuonna 2024, jos vertailen aikataulua ja etenemistä McCormick-tapaukseen. Meidän osuutemme palautuksesta oli kuitenkin jo arvioitu ennakkoon: saisimme 106,19 dollaria, mikäli oikeus katsoo väärinkäytöksiä tapahtuneen. Coloradoon muuttanut ystäväperheemme olisi saamassa yli 50 dollaria. Lopulliset korvaussummat voivat toki vielä muuttua suuntaan tai toiseen. Yksi ystäväperheemme samaisesta taloyhtiöstä on muuttanut jo Suomeen. Lieköhän mahdollinen korvaus tavoittaa koskaan heitä?

Joukkokanteet ovat siis vuosia kestäviä prosesseja, eikä missään nimessä halpaa lystiä. Paljonkohan tuokin ex-taloyhtiömme joutuu sovittelurahastoon rahaa laittamaan, jos yli viiden vuoden ajan sadoille eri poismuuttaneille asukkaille maksetaan jokaiselle korvauksia, parhaimmillaan jopa tuhansia dollareita. (Vuokrat ja takuumaksut ovat Piilaaksossa kalliita, ja asukkaiden vaihtuvuus vuokra-asunnoissa suurta.) Siihen sitten asianajo- ja oikeudenkäyntikulut päälle. Huh huh.

Onko Kaliforniassa asuttujen 8,5 vuoden aikana viisi tai mahdollisesti kuusi joukkokannetta sitten määränä suuri vai pieni? En osaa sanoa. Muistanko edes ensimmäisten Kalifornian-vuosien mahdollisia tapauksia? Ehkä siellä vielä joku pieni joukkokanne on voinut olla. 

Juttelin vastikään aiheesta toisen suomalaisen kanssa. Hän on asunut perheineen Kaliforniassa vasta muutaman kuukauden, mutta ovat jo nyt saaneet tiedon, että kuuluvat asianosaisiin eräässä joukkokanteessa. Olisikin mukava kuulla, millaisella esiintymistiheydellä teillä muilla (USA:ssa asuvilla) näitä joukkokanteita on ilmaantunut. Ja onko mieleen jäänyt joitakin hupaisia tapauksia?

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa. 

Lokakuun positiivisia

Lokakuu on aina ollut yksi lempikuukausistani. Paitsi että siihen osuu syntymäpäiväni, niin olen aina pitänyt suomalaisesta lokakuusta. Rakastan ensimmäisiä kuura-aamuja, jäätyneitä rapakoiden pintoja, puiden kirkuvankeltaisia lehtiä ja kenties kuluvan syksyn viimeisiä aurinkoisia ja kirkkaita syyssäitä. Myös piilaaksolainen lokakuu on kiva kuukausi. Illat alkavat jo viilentyä. Saan alkaa etsiä neuletakkeja ja villapaitoja iltakäyttöön. Päivisin on kuitenkin vielä mukavan lämmin, usein suomalaisen kesäpäivän verran eli 21-23 astetta.

Nykyisin lokakuu on minulle kuitenkin myös hyvin ristiriitainen kuukausi. Siihen liittyy kaiken kivan ja kauniin ohella myös paljon kaipausta ja surua. Nyt päätin kuitenkin koota tämän vuoden lokakuun parhaita paloja eli katsahtaa päättyneen kuukauden mukaviin tapauksiin.

Kotipihan ruusuja.

Ruusut ja myöhäinen saalis kasvimaalta

Koko lokakuun olen saanut ensinnäkin nauttia pihamme ruusupensaiden kukoistuksesta. Leikkasinpa pariin otteeseen kukkia sisälle maljakkoon nenän ja silmän iloksi. 

Rytinällä alkaneen työkuvioni vuoksi syysviljelmät kasvimaalle jäivät kuitenkin tänä vuonna tekemättä. Meillä olisi täällä siis mahdollisuus kasvattaa monia kasvikunnan tuotteita kahdessa eri kaudessa, ensimmäinen keväällä, toinen syksyllä. Nyt kuitenkin sinä otollisimpana syysviljelyhetkenä, jolloin käsieni olisi pitänyt kouria multaa, ne haeskelivatkin kuumeisesti suomalaisen lukion oppimateriaalia. Koska viljelmät jäivät toteuttamatta, menin lokakuun alussa puhdistamaan kasvimaan talviteloilleen. Ja mitäs sieltä sitten löytyikään: vielä yksi satsi uusia perunoita! Oi että, olipa ihanan kesäiset maut!

Työkuviot

Myös kotiopettajattaren hommat ovat rullanneet alkukankeuksiensa jälkeen paremmin kuin hyvin. Kun aloitin opetuksen, oppilaani sanoi olevansa "kasin oppilas". Syyskuun lopussa hänellä oli jo ensimmäisen kurssin loppukoe. Kahlattavaa materiaalia meillä oli ollut rutkasti. Koetulos tuli lokakuussa: arvosanana upea yhdeksän! Sekä oppilas että hänen perheensä olivat oikein tyytyväisiä ja minä opettajana totta kai oikein iloinen oppilaani menestyksestä. Ja nyt perhe haluaisi jatkaa opetusyhteistyötä kanssani jopa alkuperäistä suunnitelmaa pidempään. Siinä on kuitenkin vielä paljon liikkuvia palasia, joten aika näyttää...

Lokakuussa pihapiirissämme on iltaisin alkanut hiiviskellä myös tämä kissuli. Emme tiedä, onko jonkun kotikissa, mutta ainakin kissa on leikattu. Sen kertoo korvasta poisleikattu kärki. Aivan mielettömän arka, mutta jatkamme sinnikkäästi ystävystymistä parhaimmalla mahdollisella kissakuiskaajan ammattitaidolla. :-) 

Suomi-ylpeys yllättävässä paikassa

Kenties muistatte, kun kesällä kirjoitin teille Piilaakson ensimmäisistä pullonpalautusautomaateista. Yksi kaunis lokakuinen päivä olin jälleen kerran viemässä pulloja automaattiin. Sain palautettua tasan yhden tölkin, kunnes kone meni jumiin. Automaatin näyttöön tuli ilmoitus huoltotarpeesta. Ja minulla edelleen täysi pullosäkki kourassa, argh. 

Sittenpä takaani asteli mies automaatin ääreen. Kysyi, mikä meni vikaan. Mies esittäytyi ja kertoi olevansa pullonpalautusautomaatteja valmistavassa yhtiössä töissä. Aukaisi automaatin etupaneelin ja kuvaili koneen anatomiaa minulle, hiukan jo yli omien kiinnostusrajojeni, kröhm. Masiinaa tutkiessaan mies janosi kuulla käyttäjäkokemuksiani. Kauanko olen masiinaa käyttänyt ja oliko minulla ollut PayPal-tili jo ennen pullopalautuksien aloittamista? (Täällä pullopalautusrahoja ei siis saa yhtä vaivattomasti kuin Suomessa, vaan palautusrahat pitää tulouttaa ensin mobiilisovelluksen kautta PayPal-tilille, josta ne sitten voi käyttää.) Mies teki ääneen johtopäätöksen, ettei PayPal ollut ainakaan minun kohdallani ollut se kynnyskysymys aloittaa palautuksia. Veikkaan, että yritys on saanut tästä aika paljon palautetta.

Mutta tuossa palautusautomaatilla tapahtui jännä reaktio. Yllättäen huomasin kehuvani suomalaista pullonpalautusautomaattia ja koko palautusjärjestelmää suorastaan rinta rottingilla. Kerroin miehelle, kuinka meillä Suomessa vastaavat laitteet ovat toimineet vaivattomasti jo vuosikaudet, ja kuinka meillä Suomessa saa palautusrahat niin sanotusti heti riihikuivana kouraan. Mies kuunteli korvat höröllä. Oli selvästi utelias kuulemaan alansa toiminnasta muualla maailmassa. 

Toki lopuksi kannustin miestä, että heidän kalifornialainen palautusautomaattinsa on paikallisittain ihan valtava askel eteenpäin, ja että pidän laitteesta ja ylipäätään pullojen itsenäisestä palauttamisesta automaattiin todella paljon. 

Lopuksi mies kiitti juttutuokiosta. Tällä kertaa masiina jäi kuitenkin edelleen tilttiin. Mies sanoi vastaavansa ohjelmistoista, mutta jumi vaikutti tällä kertaa olevan enemmän mekaaninen. Raahasin pullosäkin takaisin autoon, mutta mieli jäi siitäkin huolimatta iloiseksi. Pääsin olemaan ylpeä synnyinmaastani hiukan yllättävässä paikassa.

Kurpitsatarjontaa ruokakaupan edustalla.

Lahjakortti

Uusien perunoiden lisäksi tein lokakuussa myös toisen onnekkaan yllätyslöydön. Viimeisimmässä muutossamme olin pakannut sinne kuuluisaan "hyvään talteen" spa-lahjakortin. Siis muutossamme yli 3,5 vuotta sitten. Nyt tuo kortti osui käsiini senkin laatikosta. Olin sen aikoinani tarjouskampanjasta itselleni ostanut, mutta nyt jo tyystin unohtanut. Ehdinkin jo säikähtää vuosien laukkaamista, mutta onneksi lahjakortti näytti olevan voimassa aina vuoteen 2027. Vielä siis ehdin sen käyttämään, huh.

Akuutti hieronnan tarve minulla kuitenkin vastikään lykkääntyi. Ukkokultani oli nimittäin järjestänyt minulle syntymäpäiväni kunniaksi liudan yllätyksiä. Vuorokausi sisälsi monenmoista hemmottelua, muiden muassa saunomista ja rentouttavaa hierontaa spa-osastolla. 

Maanjäristys

Viime viikolla Piilaaksossa sattui myös hiukan isompi maanjäristys: 5,1 magnitudia. Järistyskeskus sijaitsi kotoamme vain 34 kilometrin päässä. Henkilö- ja rakennusvahingoilta alueella onneksi vältyttiin, mutta järistys oli Piilaaksossa kokemistamme suurin.

Miksi olen valinnut maanjäristyksen mainitsemisen lokakuuni parhaimmistoon? Peruste ei tietenkään ole varsinainen järistys, vaan se, että kehitys on kehittynyt. Tällä kertaa sain nimittäin ensimmäistä kertaa järistyksestä ennakkovaroituksen puhelimeeni. Toki se tuli vain muutamia sekunteja ennen kuin järähti, mutta tuli joka tapauksessa.

Ennakkovaroitus tuli ShakeAlert -järjestelmän kautta. Se on nykyään automaattisesti sisäänrakennettuna kaikissa Android-käyttöjärjestelmissä ja iPhone-puhelimiin sen voi asentaa erillisenä sovelluksena. Tätä varhaisvaroitusjärjestelmää ylläpitää Yhdysvaltain geologinen tutkimuskeskus kumppaneineen ja sillä pyritään ennakkovaroittamaan ainakin meidän alueen eli USA:n länsirannikon maanjäristyksistä parhaan tietämyksen mukaan.

Maanjäristysten ShakeAlert-ennakkovaroitusviesti avattuna. Koska viesti tuli ennen järistystä, oli sen suuruuskin vasta vain arvio. Lopullinen koko oli 5,1 M.

Halloween ja zombeilua

Lokakuu on tietenkin ollut myös amerikkalaisten halloween-juhlan ja kurpitsakoristeiden aikaa. Tänä vuonna osallistuimme ystäviemme kutsumina myös Zombie Crawl -tapahtumaan. Oli hauskaa! Minä taisin maskeerausten lopputulemana esittää kuollutta kissaa. Kissarekvisiittaa päähän ja käsiin, kalmankalpeat kasvot, maalatut kissanviikset ja tekoverta valumaan suupielistä, hahah.

Omakotitalon julkisivun kokoinen Mikki Hiiri -valokoriste on Yhdysvalloissa ihan fine. :-D

Lopuksi vielä huvittava, ellei jo tragikoominen tapaus:

Kortti kummipojalle

Lähetimme lokakuussa myös syntymäpäiväkortin kummipojallemme Ouluun. Kortti oli amerikkalainen, siis paksu ja muutamia leikkisiä toimintoja sisältävä. Päätimme postittaa sen kaiken varalta postitoimistosta. Jos ensinnäkin postimaksu paksummalle ja hiukan painavammalle kortille olisi isompi ja toisekseen, että kortti menisi varmemmin perille ajoissa. 

Ensimmäinen ylläri-pylläri tuli postitoimistossa. Kirjekuoressa oleva postikortti tulkittiin ilmeisesti paketiksi ja sen lähetys maksoi yli 17 dollaria. Lisäksi jouduimme täyttämään pakettikaavakkeen, jossa kysyttiin lähettäjän ja vastaanottajan tietojen lisäksi paketin sisältö ja hinta: postikortti, yhdeksän dollaria. No, eipä tässä vielä kaikki. Tänä aamuna kummipojan isä lähetti kuvan. Olivat saaneet tullauspyyntöilmoituksen 56 gramman paketista. Siis poikansa syntymäpäiväkortista. Voi tatti soikoon tätä touhua! En oikeasti tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa...

Tällaisia lokakuun kuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!