Myrskytuhoja ja niiden korjauksia

Pohjois-Kaliforniassa on ollut aivan poikkeuksellinen talvi. Ensinnäkin meillä on ollut tavallista kylmempää. Kun yleensä öisin pakkasella käväistään joka talvi ehkä kaksi tai korkeintaan kolme kertaa, niin nyt hallaöitä on ollut lukuisia. Myös päivälämpötilat ovat pysytelleet keskiarvoja matalempana. Kun talvikuukausina kylmimmät päivät ovat yleensä +12 - +13 asteen luokkaa, niin nyt on useina päivinä jääty alle +10 asteen. Ja koska paikallisia koteja ei pääsääntöisesti ole rakennettu kylmiin olosuhteisiin, niin villasukat ovat olleet viime aikoina kovalla kulutuksella. (Nykyisen kotimme lämmitysjärjestelmä on onneksi uusi ja hyvä, mitä en pysty sanomaan kaikista edellisistä Piilaakson-vuokrakodeistamme. Hrrr, hytisyttää vieläkin...)

Kotikaupunkimme pormestarin jakama kuva eilisillan myrskytuhoista. Kukintojen väristä päätellen voisi olla kirsikkapuu.

Toisekseen meillä on ollut hurjasti sateita ja rankkoja sellaisia. Rutikuiva osavaltiomme toki vettä tarvitsee, mutta lyhyessä ajassa liika on liikaa. Ei kuiva maaperä kykene imemään sellaista määrää vettä millään. Niinpä täällä on ollut todella paljon mutavyöryjä ja maansortumia, jopa niin, että vuorenrinteillä tai niiden juurella asuvat ihmiset ovat menettäneet kotejaan. Myös Tyynenmeren rantatörmää vajosi alkuvuonna mereen metritolkulla jättäen asuintaloja kiikun-kaakun-keikkumaan. Myös lumimassat Kalifornian sisämaassa Sierra Nevadan vuoristossa ovat tänä talvena olleet massiiviset. Tahoella lumimäärä oli jo tammikuussa 2,5-kertainen normaaliin verrattuna, joten laskettelukauden odotetaan jatkuvan pitkälle kevääseen tai jopa kesään.

Kolmanneksi meillä on ollut voimakkaita myrskyjä toisensa perään. On puhuttu myrskyjen paraatista. Myrskyt ovat sekoittanet mm. koko maan lentoliikennettä, aiheuttaneet pitkiäkin sähkökatkoja, irrottaneet talojen kattoja, katkoneet ja kaataneet isojakin puita. Tuhoja syntyi meidänkin alueellamme paljon. Yksi merkittävimmistä oli varmastikin ikonisen satamalaiturin romahtaminen Santa Cruzin Aptosissa. Laiturin päässä meressä on ollut historiallinen sementtilaiva ja ranta on ollut suosittu virkistäytymiskohde. Alkuvuoden myrskutuulet hajottivat laiturin ja jäljelle jäänyt pätkä on romahtamisvaarassa. Aivan vastikään tehtiin päätös, että loputkin laiturista on turvallisuussyistä pakko purkaa.

Kuuluisa Aptosin laituri romahtaneena. Oikeassa yläkulmassa laivan jäänteet. Laituri jatkui siis laivalle saakka ennen romahtamistaan. Kuva: Kron4.com.

Sementtilaiva aaltojen armoilla. Kuva: Kron4.com.

Kalifornian julistettiin hätätila lukuisten myrskytuhojen vuoksi. Tammikuussa maamme presidentti kävi tarkastamassa tilanteen ja piipahti myös Aptosin satamalaiturin luona. 

Presidentin seurana osavaltiomme kuvernööri. Kuva: Kron4.com.

Satuimme näkemään presidentti Bidenin helikopterisaattueen, kun hän palasi tuolta rannikolta takaisin Piilaaksoon. Täällä häntä odotti sotilaslentokentällä Air Force One.

Tuhoja kotitontilla

Eikä meidän kotitonttimmekaan myrskytuhoilta ole välttynyt. Kenties muistatte, että teimme uudenvuoden äkkilähtömatkan ja jäimme matkakohteeseemme jumiin. Tämä nimenomaan talvimyrskyjen ansiosta, joskin tuolloin USA:n itärannikon. Mutta myrskysipä kotonamme länsirannikollakin - taas.

Kun sitten lopulta pääsimme palaamaan kotiin, odotti ensimmäisen aamun sarastaessa takapihallamme surkea näky. Pihamme ainoa palmu, korkeudeltaan noin viisi metriä, oli myrskytuulien voimasta kaatunut. Onneksi ei ihmisten, autojen tai talon päälle, mutta romahdutti siinä samalla takapihamme aidan.

Aitamme oli ollut huonossa jamassa jo aiemmin, mutta nyt se oli jo turvallisuusriski. Niinpä otimme yhteyttä vuokranvälittäjäämme, lähetimme kuvat tilanteesta ja pyysimme pikaista korjausta niin aidalle kuin elvytystoimia palmulle. Aitaa enemmän minua suretti, jos ja kun ainoa palmumme tuossa rytäkässä nyt kuolisi. Niinpä teimme ukkokullan kanssa hätätoimenpiteitä ja pönkkäsimme palmua takaisin pystyyn painavien irtotiilien avulla. Ja onneksi näin teimme. Nimittäin vuokranvälittäjämme kautta hoidettuna puutarhuri kävi palmun korjaamassa lopulta vasta viisi-kuusi viikkoa tapauksen jälkeen! Ensin kävivät tekemässä tilannearvion, sitten suunniteltiin, sitten hankittiin tarvikkeita, sitten valettiin tukipilari betoniin, odoteltiin sen kuivumista ja lopulta palmu nostettiin pystyyn mustekalakuminauhan avulla. Jos palmu olisi ollut koko tuon ajan kallellaan, olisi se mitä todennäköisimmin kyllä kuollut kokonaan. Nyt on ehkä vielä toivoa, että se jäisi henkiin.

Piilaaksolainen patentti palmun pystyssä pitämiseksi?

Tähän muuten kuriositeettina, mitä uuden täysikokoisen palmun istuttaminen takapihalle Piilaaksossa voi maksaa. Ystäväni kertoi perheestä, joka olisi halunnut palmun takapihalleen. Pyysivät tarjousta jo vuosia sitten. Hintaa palmulle, nostettuna talon yli takapihalle, olisi tullut jo tuolloin 25 000 dollaria! Perheellä jäi palmu laittamatta. Ja turha olisi varmaan meidänkään kinuta uutta tilalle, jos nykyinen nyt todella kuolee. Hinta on näinä päivinä varmaan vieläkin karmeampi. 

Ja tokihan se aitakin takapihallamme korjattiin. Vieläpä ennen palmun elvytystoimia, ja tätä korjaustoimien järjestystä minä suuresti ihmettelin. Tai no, aita siis korjattiin ja korjattiin. Siis katsokaapa tätä työn jälkeä! Vuokranvälittäjän mielestä aitamme on nyt korjattu ja ennen kaikkea valmis... Siis aivan kamalan näköinen! Ehkä minä keskustelen tästä asiasta vielä... Mutta koska olemme vain vuokralaisia, emmekä maksa korjaustoimia itse, niin meidänhän on tyytyminen siihen, mihin tilaan maksaja päättää korjaustoimet jättää.

Piilaakson glamouria taas kerrakseen... Siinä taitaa nyt olla kolmea tai neljää eri aitamateriaalia ja vuosikertaa. Tuonne aidan päälle kasvaa kyllä aidan takaa nopeakasvuinen muratti. Toivon, että muratti peittäisi tuon aidan yläosan ja äkkiä!

Eilen illalla meillä oli jälleen tuuli luokkaa navakka. Siis ihan järkyttävät myrskyluokan puhurit ja niistä kertoo postauksen ensimmäinen kuvakin. Meiltäkin meni kertaalleen sähköt illan aikana ja saimme myös lisää tuhoja pihallamme. Nyt autotallimme kulmalta katkesi jukkapalmu. Toinen jäi vielä pystyyn. Tuo kasvi kasvaa täällä kyllä nopeasti, mutta surettaa silti, kun nyt on jäljellä enää yksi. Siinä on parhaimmillaan kasvanut viisi jukkapalmua rykelmässä, mutta puutarhuri on sitä kovalla kädellä karsinut.

Lisää vahinkoa, yhyy.

Äärimmäisiä ja poikkeuksellisia sääolosuhteita on luvassa ennusteiden mukaan jatkossakin. SF Gate -lehden artikkelin mukaan loppuviikosta kaikki kalifornialaiset voivat nähdä lunta! Lumisade suurimmissa kaupungeissa täällä on todella harvinaista. San Franciscossa on satanut lunta viimeksi vuonna 1976. Siis liki puoli vuosisataa sitten.

Tällaisia välähdyksiä Piilaaksosta tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Vieraita! Tai sitten ei

Mikä tekee ulkosuomalaisen erityisen onnelliseksi? Ainakin ystävät, jotka saapuvat meille vieraiksi tänne maapallon toiselle puolelle joko Suomesta tai muualta kaukaa.

Kevään merkkejä.

Ensimmäinen vieras pitkään aikaan 

Tällä viikolla saamme ystävän kylään Espanjasta. Edellisestä kasvokkain tapaamisestamme onkin aikaa reilusti yli kymmenen vuotta! Niinpä tapahtumissa ja elämänkäänteissä lienee "jonkin verran" kirittävää. Lisäksi saimme vastikään tietää, että ystäväpariskuntamme Suomesta on tulossa kyläilemään huhtikuussa. Voi tätä onnen aikaa! 

Tällaisina hetkinä sitä ulkosuomalainen, varsinkin Suomesta käsin katsottuna huitsin Nevadassa asti asustava ajattelee, että ihanaa, joku tulee meitä moikkaamaan ja siis muistaa meidänkin olemassaolon! No, tämä lienee liioittelua. Ehkä pysymme monien mielessä, vaikkeivat meitä tapaamaan tulisikaan. Mutta näillä vierailuilla on ulkosuomalaiselle aina oma erityinen merkityksensä, ainakin minulle. Ja kuinka mukavia muistoja niistä karttuukaan. 

Kirottu pandemia toi vierailuihin tietenkin omat esteensä. Yhdysvaltain rajat pidettiin pitkään turisteilta kiinni, eikä kukaan päässyt luonamme käymään, vaikka olisi tahtoa ja mahdollisuuksia ollutkin. Niinpä nämä ensimmäiset pandemianjälkeiset vieraat tuntuvat senkin vuoksi aivan erityisen ihanille vastaanottaa. Ja siksi tämän postauksen otsikossa on huutomerkki. 

Ja onhan näiden Piilaaksossa asuttujen vuosien aikana tapahtunut iso muutos myös vieraiden suhteen. Muistan vielä ne ensimmäiset Kalifornian-vuotemme, kun saimme vieraita suorastaan tuhkatiheään. Parhaimmillaan meillä oli kahdet Suomi-vieraat yhtä aikaa ja jouduimme sovittelemaan tyyliin: "Josko te menisitte tutustumaan pariksi päiväksi San Franciscoon, niin voimme majoittaa siksi ajaksi toiset, juuri maahan saapuvat vieraat." Olihan se hurmaavaa aikaa se, kun vieraita oli jopa tungokseksi asti.

Piilaaksossa on toki se positiivinen imunsa, että osa vieraistammekin matkustaa tänne tai San Franciscoon työnsä puolesta. Näin oli edellisen Suomi-vieraamme kohdalla vuonna 2019. (Eli edellisestä Suomi-vieraastamme on todellakin aikaa jo monta vuotta!) Myös tulevan huhtikuisen, pariskunnan matkan on sysännyt alkuunsa toisen työkuviot. Virallisten osuuksien jälkeen he jäävät tänne lomalle ja saatammepa hypähtää itsekin heidän lomasuunnitelmiinsa mukaan. Ja sitten on tietenkin nämä Kalifornian upeat nähtävyydet. Nekin vetävät puoleensa. Eli aivan kaikkea kunniaa emme jokaisesta näistä vierailuista pysty ihan vain oman mahtavan seuramme ja matalan majatalomme kontolle haalimaan, hahah. 

Mitenkäs niitä vieraita viihdytettiinkään?

Oli se sitten pandemia, kallistuneet matkakustannukset, päätös olla tekemättä kaukomatkoja tai mikä tahansa muu syy, niin pitkänmatkan vieraita ei meillä ole viime aikoina kauheasti siis ollut. Ja niinpä havahduimme, että mehän olemme jo aivan unohtaneet, missä kaikkialla ensi kertaa Piilaaksossa ja Kaliforniassa vierailevia ystäviämme tyypillisesti kierrätämme! 

Lisäksi nyt oli vielä uudenlainen pohdinta, kun ensimmäinen vieraamme tulee Espanjasta. Onko hän yhtä innostunut näkemään Tyynenmeren rannat, kun kotimaassaan rantaviivaa on sekä Atlantin että Välimeren kanssa? Entäpä kalifornialaiset viinitilat? Ovatko ne hänelle mitään uutta ja mielenkiintoista, kun Espanjastakin löytää varmasti kivoja viinitiloja ja maukkaita viinejä? No, kalifornialaisista viineistä löytyy toki erilaisia rypälelajikkeita. San Franciscossakin hän on jo käynyt, joskin useita vuosia sitten. Ehkäpä muistinvirkistyspiipahdus voisi olla mieleinen. Ja valtavia punapuita käymme varmastikin ihastelemassa.

Lisäksi sattuu niin sopivasti, että vierailun aikana pelataan vuotuinen amerikkalainen spektaakkeli Super Bowl. Onko mitään sen amerikkalaisempaa? Niinpä ajattelimme viedä vieraamme paikalliseen sporttipubiin katsomaan ottelua. Tai no, paremminkin seuraamaan sitä penkkiurheilijoiden hurmosta ja pubin järjestämää oheisohjelmaa. Nimittäin, jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin luvassa on ruoka- ja juomatarjouksia, pelitauoilla jaettuja ilmaisia sponsorituotteita sekä arvontaa erinomaisilla palkinnoilla. (Yhtenä vuonna ukkokulta tähtäsi voittavansa tuosta arvonnasta ison television, mutta voittikin potkulaudan, hahah!)

Vieraiden tunnearvo ulkosuomalaiselle

Tulin pohtineeksi omien vieraidemme saamaa paino- ja tunnearvoa. Kuinka tärkeiltä vierailut täällä kaukomailla tuntuvatkaan. Mietin, olisiko tunnearvo yhtä merkityksellinen, jos asuisin Suomesta lyhyen lentomatkan päässä Ruotsissa. Lentovuoroja olisi valita asti, monta päivässä, eikä aikaeroakaan olisi kuin yksi tunti. Helppo ja edullinen tulla, ja vaikka vain lyhyeksikin aikaa. Tänne meille matkustaminen vaatii aina enemmän aikaa, rahaa ja vaivannäköä.

Entäpä ulkomailla vietetyt vuodet? Lisäävätkö ne kyläilyjen saamaa painoarvoa entisestään? Mitä kauemmin pois Suomesta, sen merkityksellisempiä tapaamiset ulkomaankodissamme ovat. Ei, tätä en allekirjoita. Mielestäni kaikki vierailut ovat olleet yhtä merkityksellisiä ja mieleenpainuvia, tapahtuivatpa ne kahden tai kahdeksan ulkomaanvuoden jälkeen. Mutta tuosta Ruotsi-tilanteesta en osaa sanoa. Enhän ole Ruotsissa vuosikausia asunut, joten en voi verrata.

Kohtalo puuttuu peliin

Olin jo kirjoittanut onneni huumassa blogipostaukseni kuvaa ja hienosäätöä vaille valmiiksi. Tarkoitukseni oli se juuri julkaista, kunnes saimme mitä ikävimmän uutisen. Ystävämme Espanjasta joutui perumaan matkansa vain neljä päivää ennen h-hetkeä. Syynä äkillinen ja äärimmäisen surullinen perhetragedia. Vaivuin uutisesta itsekin melkeinpä shokkiin. Kun onni ja odotus vieraasta muuttuvatkin suruksi ja myötätunnoksi. 

Päätän kuitenkin julkaista postaukseni, kertoohan tämä ulkosuomalaisen elämästä. Ja aidoimmillaan. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!