sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Glamping-kokemuksia USA:ssa

Mikä tekee campingistä glampingia eli mikä tekee telttailusta luksustelttailua? Mahtava 10-päiväinen road tripimme on takana ja majoituimme tuon reissun aikana kahteenkin eri kertaan ns. glamping-kohteissa. Glamping tulee sanoista glamorous camping. Millaista näissä kohteissa sitten oli yöpyä, siitä kerron teille tällä kertaa.

Tätä postausaihetta minulta vähän toivottiin. Niinpä otan tässä pikku analyysissäni huomioon mm. seuraavia seikkoja: telttojen sijainti ja varustustaso, paikan ruokailumahdollisuudet, muut mahdolliset palvelut sekä yöpymisten hintataso.

Ensimmäinen telttamajoitus


Heti ensimmäinen yö road tripillämme oli tarkoitus nukkua tällaisessa telttamajoituksessa. Paikka sijaitsi Etelä-Kaliforniassa, Kuolemanlaakson kupeessa. Kohde ei ollut varsinaisesti mainostanut itseään niinkään glamping-paikkana, vaan kertoi tarjoavansa majoitusta intiaaniteltoissa, tiipiissä. Ensimmäisenä ajopäivänä maileja oli melko pitkästi ajettavana, mutta saavuimme perille onneksi vielä valoisan aikaan. Viimeiset mailit autossa istuessamme tunnelma olikin aika kutkuttava. Mikä meitä perillä odottaisikaan? Olihan kyseessä ensimmäinen tiipiimajoituksemme ikinä.

Sitä saatiin mitä tilattiin: perillä odotti tiipiiden hauska rykelmä. Meille oli varattuna yksi teltta ja matkaseuranamme olleelle perheelle viereinen teltta. Kaikki teltat sijaitsivat lähekkäin, parhaimmat vain alle 10 metrin päässä toisistaan. Lisäksi ne oli pykätty pystyyn 50-100 metrin päähän melko liikennöidystä tiestä, joten yöllä sain kuunnella ja laskea en niinkään lampaita, vaan raskasta rekkaliikennettä sekä ylinopeutta ajavia henkilöautoja. Niin, yöllähän toki pitäisi nukkua, mutta pian selviää, mikä valvotti allekirjoittanutta tiipiissä sinä yönä.
Meidän ja ystäväperheemme tiipiit vieretysten. Telttoja ei luonnollisestikaan saanut mitenkään lukituiksi, joten kaikki arvokkaampi tavara kannatti säilyttää lukitussa autossa. 

Tiipiiden varustustaso yllätti positiivisesti. Tiipiit oli jokainen kasattu korotetun lautalattian päälle, joten meilläkin oli siis teltassamme lautalattia. Lattian pienet raot olivat hyväksi, sillä telttaa ympäröivän maaperän hiekka sai karista lattiarakosista jättäen varpaat vapaammiksi irtohiekasta. Tiipiissämme oli jopa tämä söpö pieni matto:

Tiipiissämme sisällä oli kapeahko parisänky valkoisine liinavaatteineen. Yötään ei siis tarvinnut nukkua makuupussissa eikä viileässä lattiarajassa. Lisäksi olisi ollut pari hetekan tapaista lisäsänkyä, mutta meillä ne toimivat lähinnä matkatavaroiden laskualustoina. Tiipiistä löytyi myös lattian rajassa toiminut pieni lämmitin sekä pieni yöpöytä valaisimineen. Kyllä, tiipiihin oli siis vedetty sähköt ja lautalattiassa sijaitsi jopa pistorasia. Niinpä sai kännykkänsäkin ladatuksi yön aikana oikein hyvin. 2010-luvun matkailijalle siis aika tärkeääkin luksusta, sähköt!
Tiipiin sisävarusteita: yöpöytä, lamppu, pistorasia ja pieni lämmitin.
Sänky ja kattorupeli, jota ei kylläkään huhtikuun lämpötiloilla vielä tarvittu.

Tuleva yö oli melkoisen viileä, aamuyön tunteina lämpötila laski vain +4 Celsius-asteeseen. Tiipiissämme oli siis vain tämä yksi pieni lämmitin, jonka lisäksi lämpimänä pysymisestä vastasi sähköllä lämmitettävä fleecepeitto. Lämmitin osoittautui kuitenkin tiipiin kokoon ja kyseisen yön lämpötilaan nähden aivan liian heiveröiseksi. Lämmitettävä peitto kyllä pelasti tilannetta, mutta kahdesta vaatekerroksesta huolimatta niska-hartiaseutua paleli yön aikana tosi paljon ja tämä piti minua hereillä useita tunteja. Vetoisuuden tunnetta lisäsi se, että tiipiimme lattiarajassa oli ainakin myyrän mentävä reikä. Vilukissana olin tuon yön siis aivan jäässä! Lisäpeittojakin oli runsaasti, mutta eivät ne ainakaan minulle riittäneet. Noh, aamullapa sitten selvisi, etteivät tasan olleet käyneet onnenlahjat. Toisella perheellä nimittäin oli tiipiissään ollut 4 - 5 eri lämmitintä, joista tosin kaikki eivät toimineet. Mutta heillä oli ollut jopa kuuma nukkua! Onnenpekkoja olivat he.

No, yöstä toki selvittiin. Aamulla tiipiistä löytyi vielä yksi lisämukavuus. Kun tarkastelin telttaamme vielä ulkopuolelta, huomasin sen takana olevan ison jäähdytinmasiinan. Kesäkuumalla tiipiihin saisi siis ilmastoinninkin pyörimään. Näin ollen tiipiissä ei siis luultavimmin tule vastaan sitä lapsuuden telttaöistä tuttua efektiä, että heräät aamulla pää litimärkänä hiestä aamuauringon jo porottaessa teltan tummaan kattoon. Oi niitä aikoja!

Ensimmäisessä telttamajoituspaikassa ei ollut grillausmahdollisuutta, mutta tiipii-kylän kyljessä oli pieni kahvila-ravintola, josta sai niin aamu- kuin iltapalaakin. Lisäksi majapaikan respasta myytiin esim. pieniä lounaspaketteja otettavaksi mukaan Kuolemanlaaksoon. Tiipii-kylän yhteiset WC- ja pesutilat olivat jo parhaat päivänsä nähneitä. Parista suihkukopista ulko-ovetkin repsottivat irti saranoistaan ja kopit olivat näin ollen käyttökelvottomia. Nyt huhtikuussa meitä majoittujia teltoissa oli kuitenkin tosi vähän, joten vajavainen vessa- ja suihkukapasiteetti riitti aivan hyvin.

Kylmästä yöstä johtuneesta valvomisesta huolimatta kokemus tiipiimajoituksestamme jäi ehdottomasti positiivisen puolelle. Menisin uudestaankin. Ja tämähän alkaa olla minulle jo perinne, että edeltävänä yönä ennen Kuolemanlaaksoon menoa nukun erittäin huonosti. Viimeksi herättäjänä toimi motellihuoneessamme mellastanut hiiri, nyt valveilla piti kylmyys.
Taustamaisemana toiseen suuntaan oli tällaiset lumihuippuiset vuoret. Toisella puolella oli se kovasti liikennöity maantie. Kuvassa myös kukkiva Joshua-puu.


Toinen glamping-majoitus


Toinen telttamajoituspaikkamme sijaitsi Utahissa, Zionin kansallispuiston kupeessa. Tämä paikka oli mainostanut itseään nimenomaan glamping-paikkana. Niinpä ennakko-odotukset olivat korkealla. Ja kyllähän tämän toisen telttakylän maisemat olivatkin aivan omaa huikeaa luokkaansa! Katsokaa vaikka:
Ajotie glamping-paikkaan.

Panoraamaa samasta paikasta ilta-auringossa.

Myös täällä telttojen eteen oli tehty pienet lautalattiaosuudet, mutta teltta itsessään oli maata vasten. Näiden telttojen varustustaso olikin huomattavasti vaatimattomampi. Kaikki mitä teltassa oli, näkyy alla olevassa kuvassa.
Sänky ja yöpöytä, siinäpä ne. Lattia telttakagasta.

Näissä teltoissa ei siis ollut sähköä, eikä myöskään minkäänlaisia lämmittimiä, ja ainoana valaisimena olisi ollut ladattava valaisin. Mutta koska koko telttakylän ainoat pistorasiat löytyivät 100 metrin päässä sijaitsevien pesutilojen yhteydestä, jätimme lampun lataamatta. Olimme pakanneet mukaamme tasku- ja otsalamput ja pärjäsimme hyvin niillä. Täällä teltat oli sijoiteltu huomattavasti kauemmaksi toisistaan, joten jokaisella telttakunnalla oli paremmin omaa rauhaa. Isommalle ajotielle oli matkaa linnuntietä 200-300 metriä, joten liikennekään ei häirinnyt telttailijoita. Jokaisen teltan edustalla oli myös oma nuotiopaikka sekä grilli ja niissäpä valmistimme sitten iltapalammekin. Iltanuotiolla oli kyllä ihanaa tunnelmaa!
Telttamme ulkoa. Teltan edessä näkyy 1,5 neliömetrin kokoinen lautalattiaosuus. Tuo maaperän punainen hiekka oli tosi hienojakoista ja tarttui siis helposti joka paikkaan. Sadesäällä olisi ollut luvassa aika kammottava sotku, onneksi kuitenkin sää suosi meitä ja oli poutaa. Seuraavaksi päiväksi luvattiin jo sateita.

Utahin teltoissa ei siis ollut minkäänlaisia lämmittimiä. Yöksi oli luvattu vain +7 Celsius-astetta. Yritimme tavoittaa telttojen vuokraajaa saadaksemme jonkinlaisen lämmittimen yöksi, mutta häntä ei tavoitettu. Kuten arvata saattaa, yöksi olisi luvassa taas kylmää kyytiä ja silloinhan ei Korpela nukkuisi taas kuin pieniä pätkiä siellä täällä. Hätä keinot kuitenkin keksi ja niinpä kietouduin yöksi autostamme löytyvään joogamattooni. Oli muuten lämmin, aamusta jo suorastaan kuuma!

Ainoa henkilökuntaan kuuluva paikan päällä oli klapiukkeli, joka ajeli autollaan kierroksia telttakylässä ja möi nuotiopuita pick-upinsa lavalta. Omia polttopuita ei saanut tuoda. Tässä kohteessa ei siis ollut minkäänlaisia palveluita paikan päällä, ei edes henkilökuntaa. Sen sijaan vessa- ja suihkutilat olivat erinomaisessa kunnossa, joskaan itse en onnistunut saamaan kertaakaan hanoista lämmintä vettä. Sanotaanko, että kuuma suihku olisi ollut yliarvostettua, heh heh.

Vaikka toisen glamping-yömme varustus oli huomattavasti vaatimattomampi, pidin kyllä tästäkin paikasta tosi paljon. Iltanuotio ja grillaus toivat ihan omanlaistaan tunnelmaa, puhumattakaan noista maisemista! Ja lopultahan kävi niin, että tämä jälkimmäinen paikka, joka nimenomaan mainosti itseään luksustelttailupaikkana oli varustelutasoltaan se vaatimattomampi. Sain itse jo muutamia lisäideoita, kuinka telttoja voisi edelleen "ehostaa" paremmiksi. Näissä glamping-kuvioissa kai on lopulta rajana vain taivas, tai siis teltan katto.

Mitä tällainen lysti sitten maksoi?


Monia varmaan kiinnostaa myös hintataso. Meille kahdelle molemmat telttamajoitukset maksoivat yhdeltä yöltä veroineen 90 dollarin molemmin puolin, toinen hiukan alle, toinen hiukan yli 90 dollaria. Hintaan alentavasti saattoi vaikuttaa se, että olimme tehneet varaukset jo hyvissä ajoin tammikuussa, toisaalta matkustimme amerikkalaiskoulujen kevätlomien aikaan. Ruuhkaa kummassakaan paikassa ei kyllä vielä ollut. Kun tätä kirjoittaessani haarukoin noiden samojen majapaikkojen yöpymishintoja satunnaisille päiville kesäkuulle, olivat ainakin Zionin kansallispuiston telttamajoitusten hinnat nousseet 20-40 dollaria yöltä.

Mielenkiintoisia kokemuksia siis molemmat, oli se sitten luksusta tai vähän vähemmän luksusta. Ja enpä olekaan ennen nukkunut joogamattoon kääriytyneenä, joten tosiaankin jälleen yhtä kokemusta rikkaampana, heh. Kun tällä viikolla muuten avasin tuon joogamattoni joogatunnin alussa, niin pelmahtipa siitä mukavat nuotiosavun tuoksut vielä muistuttamaan retkestämme. Melkoinen aromipesä! Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Sveadal, kummallinen ruotsalaisyhteisö keskellä Kaliforniaa, ja Uvas Canyonin puisto

Kävimme sunnuntaiaamuna patikoimassa Uvas Canyon County Parkissa. Samoilimme siellä ensimmäisen kerran jo lokakuussa 2015 ja muistini sopukoista kaivautui esiin ajatus, että olinkohan kirjottavinani käynnistämme jonkinlaista postausta blogiini jo tuolloin. Ja kyllä, täältähän tämä luonnos löytyi. Postauksen viimeiset muokkaukset olin tehnyt tammikuussa 2016. Niinpä kaivoin postauksen naftaliinista, päivitin sen ajan tasalle ja julkaisen sen teille nyt luettavaksi. Hah, yli kolmen vuoden hautomisajan jälkeen.
Esimakua Sveadalin vieraanvaraisuudesta.


Sveadal


Sveadal on ruotsalaisten yhteisö ja vapaa-ajanviettokeskittymä Kaliforniassa. Se sijaitsee Piilaakson eteläosista noin 45 minuutin ajomatkan päässä etelään, juuri ennen Uvas Canyon County Parkin sisääntuloportteja. Kyseessä on yksityinen, ruotsalaisia perinteitä vaaliva yhteisö, johon ilmeisestikin kuulutaan jäsenyyden kautta. Sveadalin mökkikylä muodostuu sekä yksityisomisteisista että vuokrattavista pikku mökeistä.
Saavuttaessa Sveadaliin ilmoitetaan heti kylteissä, että alue on yksityisomaisuutta ja se on tarkoitettu vain jäsenille. Ulkopuoliset älkööt siis vaivautuko. Usein kylät ja kaupungit toivottavat tienvieruskylteillään satunnaisetkin ohikulkijat tervetulleiksi, Sveadalissa näin ei ole.

Se mikä tekee mielestäni tästä mökkikylästä kummallisen johtuu siitä, ettei siellä toivoteta turisteja tai muitakaan ulkopuolisia mitenkään terveulleiksi, päinvastoin. Heti kylän sisääntuloportilla on kyltti "Private Property" eli koko kyläalueen ilmoitetaan olevan yksityisaluetta, jonne ei saa parkkeerata. On siis ajettava vain ohi. Toinen, mikä Sveadalissa parkkeerauskiellon lisäksi varmistaa, ettei kukaan vain ota ja pysähdy pällistelemään kylän menoa paikan päällä on se, ettei kylässä ole ainoatakaan kaupallista houkutusta. Ei kioskia, ei kauppaa, ei huoltoasemaa, ei apteekkia, ei yhtikäs mitään. Kylä muodostuu ainoastaan erikokoisista puumökeistä. Maailmankartalta löytyy siis todistettavasti ainakin yksi sopukka, jonne Mäkkäri ei vielä ole asettunut.

Kylän "keskus" taitaa muodostua jonkinlaisesta urheilu- ja leikkikentästä. Lisäksi on yksi isohko rakennus, mutta siinä ei ole minkäänlaista kylttiä mikä rakennus on kyseessä. Ja eipä sitä tietenkään tarvitse ulkopuolisille kertoakaan. Kyllähän kylän oma, sisäpiiriin kuuluva väki sen tietää ilman kylttiäkin. Google Maps paljastaa, että kyseessä olisi kulttuurikeskus.

Kylän läpi halkova raittikin on vain yhden kaistan levyinen tiepahanen, pomppuinenkin kuin mikä! Lisäksi käytännössä katsoen, kylä sijaitsee maantieteellisesti umpikujassa, sillä kylän läpi johtava tie päättyy vain muutama sata metriä kylän jälkeen. Tien päätepysäkkinä on Uvas Canyon County Park. Vain ruotsalainen sijoittaa kylänsä umpikujaan, heh heh. Tästä postauksessa myöhemmin lisää.
 Sveadalilainen mökki. Siellä ne Anderssonit ja Lundströmit pitelevät majojansa, mikäli oli mökkikyltteihin uskominen.

Ensimmäisellä vierailullamme näimme myös sveadalilaisia. Tuolloin kyläläiset vaikuttivat kyllä ihan ystävällisille. Jätimme auton parkkiin puiston luvalliselle parkkialueelle ja kävellä humpsutimme tietä pitkin takaisin kylään nähdäksemme kylän ainokaisen nähtävyyden, Mimers Källan. Kävellessämme kylään, oli yhden mökin kohdalla meneillään paikalliset turpakäräjät. Viisi, ehkä kuusi aikuista siinä nojaili lehtiharavoihinsa ja kas, ihan ystävällisesti meitä tervehtivät. Englanniksi. Yksi miehistä oli kyllä erehdyttävästi kuningas Kaarle Kustaan näköinen, mutta koska emme nähneet kuningatar Silviaa, totesimme, että kyseessä oli vain Kaarle Kustaan kaksoisolento. Mutta yhdennäköisyys oli kyllä huomattava! (Wikipedian mukaan Ruotsin kuninkaallisista peräti kolme eri sukupolvea on kyllä vieraillut Sveadalissa, mutta olisiko nykyisen kunkun visiitti osunut juuri lokakuulle 2015. Se olisikin ollut jo aikamoista sattumaa!)


Kun palasimme Mimers Källalta takaisin päin, oli turpakäräjäjoukko kasvanut yhdellä koiranulkoiluttajalla ja taas meitä tervehdittiin varsin iloisesti. Oli hilkulla, etten sanonut heille "Hej!" tai "Heja Sverige!" ihan vain nähdäkseni, loksahtaako monenkin monttu auki. Hi hii!
Varoituskylttejä on ripoteltu sinne sun tänne, pitkin koko Sveadalin kylätietä. Turvakameravalvontaakin kerrotaan olevan.


Uvas Canyon County Park


Tästä hiukan kummallisesta ruotsalaiskylästä huolimatta tien päässä sijaitseva puisto Uvas Canyon County Park on oikein kiva. Puistossa on mahdollisuus samoilla päiväkohtaisella maksulla (6 USD/auto) tai olla pidempään ja yöpyä teltassa. Yökalastustakin näyttivät mainostavan. Puiston kaksi suosituinta patikointireittiä ovat yhteensäkin vain muutaman mailin mittaisia ja niitä tepastellessa näkee kuusi eri vesiputousta. Korkeuksiltaan putoukset eivät ole massiivisia, mutta ainakin nyt huhtikuussa ja sateisen talven jälken niissä virtasi vettä ihan railakkaasti. Puiston yksi mukavimpia anteja mielestäni olikin, että vesiputouksia kiertelevillä patikointipoluilla saat kuunnella veden solinaa koko matkan. Ah, kuinka rentouttavaa!
Black Rock Falls, yksi kuudesta Uvas Canyonin vesiputouksista. Tästä pidin ehkä kaikkein eniten. Vesiputouksen alareunaan tuli hiukan sateenkaaren värejäkin esiin. 


Uusi varauskäytäntö (astunut voimaan 26.1.2019)


Nykyään Uvas Canyonin puistoon mennessä viikonloppuisin ja juhlapyhinä pitää olla joko puhelimitse tai netistä etukäteen varattu ja maksettu kuuden dollarin pysäköintilupa. Lupia on tarjolla vain hyvin rajallinen määrä, sillä puiston pysäköintialue on pieni. Luvat jaetaan tunnin mittaisina slotteina ja autokunnan täytyy saapua puiston porteille tuon yhden tunnin sisällä. Ukaasina oli, ettei myöhästelijöitä päästetä enää sisään. Tehdessäni varausta näin huhtikuun alkupuolen sunnuntaille, lupia oli jaossa vain klo 8-11 väliselle ajalle. Vapaa lupa löytyi enää vain klo 8-9 saapuvien erässä, joten otin sen. Päiväkävijät otetaan siis sisään aamusta ja sen jälkeen sisääntuloportti laitetaan kiinni. Lähtiessämme puistosta pois kiinnitin huomiota, että puiston ulostuloajoväylälle oli asetettu eräänlainen piikkimatto. Jos siis yrittää ajaa puistoon sisään väärää, ulostulokaistaa pitkin, niin tulet puhkomaan autosi renkaat. Vilunkipelillä ei siis kannata yrittää. Varaamisesta vielä sellainenkin vinkki, että meidän yrittäessä tehdä varausta varausjärjestelmä ei toiminut tietokoneella lainkaan, mutta mobiiliversio pelasi. Kannattaa siis kokeilla kännykällä, jos tietokoneella varaus tökkää.

Nykyinen varauskäytäntö juontuu siitä, että Sveadalin vakiasukkaat ovat tympiintyneet ensinnäkin jatkuvaan edestakaiseen autoralliin autojen kääntyessä pois, kun parkkitilaa puistossa ei enää olekaan. Tätä se kylän sijoittaminen umpikujaan sitten luonnollisestikin teettää. Toisekseen, kun autoilijat ovat yrittäneet väkisin ja kielloista huolimatta parkkeerata vain yhden auton mentävälle tielle, ovat he tukkineet näin kylän ainoan ajoväylän kokonaan. Puiston kävijämääriä halutaan siis rajoittaa viikonloppuisin ja juhlapyhinä aika rankallakin kädellä. Edes Sveadalin kylään asti ei pääse ajamaan ilman tätä puiston parkkilupaa. Siitä muistutetaan ajotielle tuoduilla kylteillä kahteenkin eri kertaan jo hyvissä ajoin ennen Sveadalia. 

Lopuksi vielä muutamia kuvia Uvas Canyonin patikkapoluilta. Tällaistakin voi Kaliforniassa olla:
Kiviportaat johtavat puiselle kävelysillalle.


Puiston esitteessä kerrotaan, että viileällä ilmalla puistossa voi nähdä leppäkerttujen kokoontumisajoja, ns. leppäkerttumattoja. Tällä kertaa emme niitä havainneet, vaikka aamu olikin aika viileä, vain +12 C. Ensmmäisellä kerralla näimme paljon leppäkerttuja ja tämä kuva onkin ensimmäiseltä reissultamme vuonna 2015.

Vierimätön kivi todellakin sammaloituu!

Näihin kuviin päätän tällä kertaa ja sanoin teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!