perjantai 8. lokakuuta 2021

Sade ropisee, taivas on tumma

Sade ropisee ikkunapeltiin. Taivas on tumma.

Istun sairaalasängyn vieressä ja puristan kättänsä. Tänään vastapuristusta ei enää tule. Keho nytkähtelee. Morfiinia. Suonissaan virtaa morfiinia ja muita lääkecocktaileja. Mieleni on tumma.

Vielä elokuussa saimme yhdessä nauraa. Ja ai, kuinka makeasti nauroimmekaan. Se oli ihanaa. Kaikki näytti kääntyvän parempaan. Nyt tilanne on aivan toinen. Tämä kaikki tapahtui niin yllättäen, täysin varoittamatta. Kyynel vierii meiltä molemmilta. Mieleni on tumma, niin kovin tumma. Ja taivas. Voi kuinka taivaani onkaan nyt tumma.

Blogissa surun sanelema tauko ennalta määrittelemättömän ajan.

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Family emergency

Yhdysvalloissa on tapana käyttää ilmaisua family emergency. Tuolloin useimmiten perhepiirissä on tapahtunut jotakin äkillistä, täysin odottamatonta ja tilanne vaatii työtehtävien ja muiden sovittujen tapaamisten ja menojen lykkäämistä myöhemmäksi. Jäin ensinnäkin pohtimaan mitä ilmaisua vastaavasta tilanteesta Suomessa käytetään. Ehkä sen voisi suomentaa hätätilanne perhepiirissä. Tai ehkä Suomessa työelämässä käytettäisiin termiä painavat perhesyyt. Vai olisiko jokin muu osuvampi ja nykyisin esimerkiksi juuri suomlaisessa työelämässä käytössäkin? Huomaan tipahtaneeni Suomi-kärrystä tässä(kin) asiassa, joten valaiskaahan ihmeessä minua. Toisekseen pohdin, kunnioitetaanko Suomessa asianosaisen yksityisyyttä tuollaisen hätätilanteen iskiessä. 

Yhdysvalloissa tuollaista äkillistä perhetilannetta kunnioitetaan hyvinkin vankasti. Ei kukaan kysele, että mitä nyt on tapahtunut. Tapahtunutta totta kai pahoitellaan, mutta asian annetaan olla, sen enempiä lisätietoja utelematta. Joskus töissä Piilaaksossa ollessani tosin tuntui, että jotkut käyttivät family emergencya jopa aika heppoisin perustein. Tekosyynä, jolloin oli lupa tai pätevä selitys jättää jokin asia hoitamatta ajallaan. Taustalla saattoi oikeasti olla vain silkka unohdus, laiskuus tai kiire, mutta hoitamatta jätettyä asiaa seliteltiin äkillisellä perhetilanteella. Samanlaisia epäileviä ajatuksia on ollut parilla suomalaisella ystävälläkin esimerkiksi kiinteistövälittäjänsä yllättävien ohareiden tapauksessa. Mutta hyvin hankalapa minun oli mennä työpaikallani arvioimaan, minkä "vakavuusasteen" tilanne saa kenetkin ylipäätään käyttämään moista family emergency -ilmaisua. Ja totta, tämä tekosyynä käyttäminen joissakin tilanteissa oli tietenkin vain minun oman pääni sisäistä arvelua, sillä paikalliseen tapaan en itsekään koskaan tietenkään mennyt kyselemään lisätietoa tapahtumista. Otin vain osaa tietämättä taustoista sen enempää. Totta kai kuuntelin, jos joku asiakas halusi itse senhetkisestä tilanteestaan enemmän kertoa. 

Suomessa puolestaan muistan työelämässä, ettei tällainen vakava perhetilanne ollut mitenkään tabu muiden, ulkopuolisten keskuudessa. Johtuiko se enemmän juuri kyseisestä työyhteisöstä vai onko käytäntö Suomessa ylipäätään asian suhteen avoimempi, sitä en osaa sanoa. Muistan esimerkiksi tilanteen, kun yksi opettaja jäi äkillisesti kolmeksi kuukaudeksi pois töistä. Minulla oli projektipäällikkönä sopivasti kahden projektin välinen tauko ja minulle tarjottiin sijaisuutta tuoksi kolmeksi kuukaudeksi. Hyppäsin yhdessä yössä sijaisen saappaisiin. Mutta mieleeni jäi, kuinka avoimesti opettajan perhetilanteesta isohkon työpaikkamme käytävillä ja kahvihuoneissa kyseltiin ja myös keskusteltiin. Ei tainnut mennä päivää paria pidempään, kun omiinkin korviini jo kantautui syy opettajan poissaoloon. Opettajan puolisolla oli todettu jo pitkälle edennyt syöpä ruumiinosassa X. Siis aika tarkkakin täsmätieto. Ehkä poissaolon syy sai kollegoita ymmärtämään opettajan äkkipoisjäännin paremmin, mutta haluaisinko välttämättä itse omia asioitani käsiteltävän yhtä avoimesti koko työyhteisön kesken. En haluaisi.

Toisaalta, joskus taustojen ymmärtäminen voi estää lisäkonfliktien syntymisen. Kun olin juuri aloittanut työt Piilaaksossa, muistan kuinka pomoni hiukan "varoitteli" minulle yhdestä naistyöntekijästä. Nainen oli jotenkin kireä, tiuskiva, eikä koskaan hymyillyt. Totta kai minä uutena työntekijänä ajattelin, että olinko itse mokannut jollakin tapaa hänen kohdallaan ja nainen näytti sen käytöksellään minulle takaisin. En ollut ottanut asiaa puheeksi, mutta yhden tiuskintatilanteen jälkeen pomoni lohdutteli kertomalla, että naisella oli vaikea avioeroprosessi meneillään ja siksi hän oli kireä kuin viulunkieli. Vaikka tieto avioeroprosessista ei ehkä minulle asti olisi kuulunut, huojensi se kuitenkin uutena työntekijänä mieltäni kovasti, eikä väleissämme tämän naisen kanssa päässyt syntymään kärpäsestä härkästä. Myöhemminhän naisesta sitten paljastui oikein herttainen ja hymyilevä kollega ja yhteistyömme sujui todella hyvin. 

Usein työpaikoilla tällaisissa äkillisissä perhetilanteissa työntekijän esimies voi olla ainoa, joka perhetilanteesta enemmän ja sen varsinaisen totuuden tietää. Aina tieto ei lipsahda eteenpäin työyhteisöön kuitenkaan pomon suusta, vaan tiedon tai huhupuheen voi laittaa liikkeelle myös suulas kollega. Tahtomattaan tai tahallisesti. Muistan, kuinka Suomessa sattuikin kerran aika hämmentävä tilanne. Läheinen kollegani oli saanut juuri tietää olevansa raskaana, siis sellainen omanlaisensa ihana family emergency. Raskaudesta ei kuitenkaan alkuvaiheessa työyhteisössämme tainnut vielä tietää kukaan muu kuin kollegani esimies ja minä. No kuinkas ollakaan, yksi suupaltti mies tuli ja möläytti kahvihuoneessa kovaan ääneen kollegani raskaudesta muiden kuullen. Jähmetyimme kollegani kanssa paikoillemme ja kollegani kysyi mieheltä, että mistäs niin päättelet, että olisin raskaana. Mies vastasi: "No kun rintasi ovat niin pyöristyneet, niin sehän on ihan selvää!" Täystyrmäys. Jäimme kollegani kanssa sanattomina tuijottamaan toisiamme. 

Suomen kokemuksistani on toki jo useita vuosia aikaa ja löytyy varmasti lakipykäliä, jotka työntekijää tuollaisissa henkilökohtaisissa tilanteissa suojaisivat. Mutta lakihan voi sanella mitä tahtoo, jos työpaikalla lain noudattaminen on löperöä. 

Miksi tulin pohtineeksi näitä mahdollisia family emergency -tilanteiden eroavaisuuksia Suomessa ja Yhdysvalloissa ja kuinka tulin kirjoittaneeksi niistä juuri nyt? No, minulla on eräänlainen family emergency -tilanne päällä ja olen matkustanut melko pikaisella lähdöllä Suomeen. Käsitelläänkö siis mielestäni family emergency -tilannetta Suomessa ja Yhdysvalloissa eri tavalla? Mielestäni kyllä. Yhdysvalloissa asia saa jäädä henkilön yksityisasiaksi, Suomessa ei aina niinkään, vaan siitä tulee helpommin julkista riistaa työyhteisössä. Tämä päätelmäni juontaa siis juurensa ensisijaisesti omista työelämäkokemuksistani molemmissa maissa. Olisikin mielenkiintoista kuulla teidän näkökulmianne ja kokemuksianne asiasta. Miten itse koet, että tällaisia yksityiselämän vakavia tilanteita käsitellään esimerkiksi suomalaisella työpaikallasi tai sinä ulkosuomalainen, nykyisen asuinmaasi kulttuurissa ylipäätään? Saako henkilö säilyttää henkilökohtaisen hätätilanteen omana tietonaan, vai kyselläänkö ja ruoditaanko sitä julkisesti?

Valon ja varjon leikkiä, niin kuin elämässäkin tahtoo olla. Suomen ruska on nyt upeimmillaan!


Aika osuvaa muuten oli, että minun lopullisiin lentovalintoihin Suomeen vaikutti mikäpä muukaan kuin family emergency, tosin jonkun aivan muun henkilön. Alunpitäen minulla oli erikoislääkärin vastaanotto perjantaiaamuna klo 8. Olin tarkkaillut netistä äkkilähtöjä Suomeen ja yksi ajatus oli varata perjantaina San Franciscosta kello 13 lähtevä lento. Tai siis ne kolme eri lentoa, jotta pääsisin Ouluun asti. Reitti lentäisi New Yorkin kautta Helsinkiin ja siitä edelleen Ouluun. Kuinka ollakaan, lääkärille oli tullut family emergency ja kaikki hänen vastaanottoaikansa peruttiin useammalta viikolta. Sain puhelun asiasta torstaina, jolloin minulle tarjoteltiin vastaanottoaikaa toiselle lääkärille samalle perjantaipäivälle, mutta vasta klo 10.30. En siis enää ehtisi klo 13 lennolle ja asia harmitti kovasti. Koska seuraavat vapaat ajat erikoislääkärin vastaanotolle olisivat olleet vasta joulu-tammikuussa, päätin lääkärikäynnin nyt kuitenkin heti hoitaa ja näin saada myös mielenrauhaa omiin terveysasioihini. Lähtöni Suomeen siis viivästyi, koska seuraavana päivänä ei vastaavaa jouhevaa lentoyhteyttä ollut. Mutta aika uskomaton onni onnettomudessa oli, että tuolloin perjantaina kyseisen lentoreitin heti ensimmäinen lento San Franciscosta New Yorkiin myöhästyi yli 2,5 tuntia. Jos siis olisin hypännyt perjantaina koneeseen, olisin myöhästynyt New Yorkissa jatkolennolta Helsinkiin. Sinnepä olisin sitten jäänyt kykkimään USA:n itärannikolle keskellä yötä ja tuskaisan pitkä matkustusaika olisi venynyt entisestään. Huh, huh, onneksi vältyin tuolta! En olisi tässä tilanteessa kestänyt yhtään lisäsäätämistä lentojen saralla, kun stressi- ja huolikäppyrät ovat punaisella jo valmiiksi. Sen sijaan paria päivää myöhemmin omat lentoni sujuivat nyt suorastaan ihmeellisenkin mutkattomasti ottaen huomioon allekirjoittaneen tuurin. Kun usein tahtoo aina juuri minun kohdallani sattua ja tapahtua... Lennot laskeutuivat jopa etuajassa, joten koneiden vaihtoakaan ei tarvinnut tehdä juosten ja veren maku suussa. Lentojen osalta siis loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja tämä kaikki, koska lääkärille tuli family emergency.

Tällaisia pohdintoja ja kuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 18. syyskuuta 2021

Arpaonni odottaa blogini 300 000. lukijaa ja sananen palautteen voimasta

Ohhoh, on todellakin tultu Ribs & Coke -blogin taipaleella niinkin pitkälle, että pian sen teksteille paukahtaa 300 000. lukukerta! Tästä valtavan iso kiitos kaikille teille niin vuosien saatossa kelkassa pysyneille kuin uusillekin lukijoille. Marraskuussa 2021 blogini täyttää seitsemän vuotta, kääk, jo seitsemän, ja näihin vuosiin on tullut naputeltua jo 381 postausta. Tämä on postaus nro 382. Kerrottakoon myös, että postausluonnoksia on varastossa yli 100. Osasta niistä tosin on aika ajanut ohi kovaa vauhtia jo vuosia sitten, mutta kymmenet aiheista olisivat ihan relevantteja edelleen. Katsotaan, mitkä päätyvät päivänvaloon asti, joko blogissa tai tulevassa kirjassani. Jos teitäkin kiinnostaa, mistä päin maailmaa blogiani luetaan, niin minäpä kerron. Tilastojen mukaan blogiani luetaan luonnollisesti eniten Suomessa ja Yhdysvalloissa. Lisäksi viimeisen vuoden aikana seuraavat kymmenen innokkainta lukijamaata ovat olleet Ruotsi, Saksa, Italia, Iso-Britannia, Romania, Espanja, Indonesia, Kanada, Itävalta ja Alankomaat. Seuraavan kymmenen maan joukkoon mahtuvat mm. Belgia, Ranska, Venäjä ja Meksiko. 

Mutta sitten takaisin tämänhetkiseen virstanpylvääseen eli 300 000. lukijan etsintään. Olen loihtinut blogissani perinteen leikkimielisestä arvonnasta, joka toteutetaan aina 100 000 lukijan välein. Nyt on kolmannen arvonnan aika. Arvonnan voittaa siis se lukija, jonka kohdalla 300 000 sivunäytön rajapyykki täyttyy. Te, jotka luette blogiani mobiiliversiona, ette tuota sivunäyttölaskuria blogin mobiiliversiossa heti näe. Saatte sen kuitenkin halutessanne esiin klikkaamalla postaussivun alareunasta tekstiä 'Näytä internetversio' ja näin pääsette kokeilemaan onnettaren suosiollisuutta kohdallanne tekin. 

Jos siis 300 000 kiepsahtaa laskuriin juuri Sinun kohdallasi, niin olepas ystävällinen ja ota minuun yhteyttä sen jälkeen. Voit laittaa minulle sähköpostia, ottaa yhteyttä Facebookin tai Instagramin kautta tai kirjoittaa onnenpotkustasi vaikkapa blogin kommenttikenttään. Sumplikaamme sitten osoitetiedot kahden kesken, niin voin lähettää pienen palkintopaketin postitse. Halutessasi voit ottaa tasalukemasta kuvan tai kuvakaappauksen, mutta se ei ole suinkaan pakollista. 

Kuinkas niissä blogini aikaisemmissa arvonnoissa sitten kävi? Ensimmäisen arvonnan kohdalla, eli etsiessäni 100 000. lukijaa, lähti palkintopaketti herrahenkilölle Minneapolikseen. Valitettavasti 200 000. lukijan kohdalla voittajaa ei löytynyt. Se kenelle arpaonni napsahti, nukkui kenties onnensa ohi tai ei ainakaan ilmoittautunut minulle asti. Palkinto jäi tuolloin ilman vastaanottajaa. Nyt laitan peukut tiukasti pystyyn, että 300 000. lukija löytyisi. Tämä on kyllä jännittävää aikaa aina itsellenikin!

Lopuksi vielä sananen saamieni palautteiden voimasta.

Palautteen voima


Ehkäpä jokaisen blogia kirjoittavan kohdalla tulee toisinaan kirjoittamista hidastavana verhona eteen omien lukijoiden kasvottomuus. Kun ei oikein tiedä, kenelle (kaikille) kirjoittaa. Ainakin itse podin yhteen aikaan kovastikin tätä ja teksteihin valittujen aiheiden ja näkökulmien valinta oli näin ollen hankalaa. Onneksi pinteestäni kuitenkin ns. suuni aukaisin ja sain aivan mahtavasti palautetta ja yhteydenottoja teiltä lukijoiltani. Sain teille niitä kaipaamiani kasvojakin. Kiitos. Ne kaikki antoivat aivan valtavasti voimaa jatkaa!

Sain siis palautetta, kun sitä halusin ja pyysin. Ja kivasti olette jaksaneet reagoida teksteihini tuoreeltaan tuon jälkeenkin. Ne sitten aina ilahduttavat! Mutta kuulkaapa. Viime kesänä sain aivan yllättäen blogipalautetta minulle entuudestaan tuntemattomalta lukijalta. Olin saanut heinäkuussa julki vaivaisen yhden postauksen. Elämä riepotteli, eikä aikaa, intoa, keskittymiskykyä saati voimia blogille ollut. Lukija lähetti yllättäen palautteen omalla nimellään ja suoraan henkilökohtaiseen sähköpostiini, seikat, jotka jo sinällään kertoivat rohkeuskynnyksen ylittämisestä. Blogin oma kommenttikenttä oli vieläpä jotenkin takkuillut, mutta lukija ei ollut antanut periksi, vaan kirjoitti palautteen minulle suoraan sähköpostiini. Hän halusi tsempata vaikeassa elämäntilanteessani ja kirjoitti, etten saisi edes suunnitella blogini lopettamista sen ollessa niin loistava. Lähetti vielä toisenkin viestin ja pyysi, etten vain lopettaisi blogiani, koska se on hänelle kuulemma henkireikä.

"Henkireikä, wow! Että minun kirjoitukseni voi olla jollekin henkireikä!", minä ajattelin. Olin otettu. Kyllä tällainen palaute paitsi yllätti positiivisesti, niin myös lämmitti mieltä ja varsinkin aikana, jolloin elämässä oli tosi raskasta ja palautetta ehkä kaikkein vähiten juuri niinä hetkinä osasi odottaa. Kiitos siis vielä palautteen kirjoittajalle. Se tuli ilon pirskahduksena juuri kun sitä ehkä kaikkein vähiten odotin, mutta ehkä myös tietämättäni kaikkein eniten tarvitsin. Yllättävä palautteen saanti ei siis rohkaissut minua vain ja ainoastaan blogin osalta, vaan valostutti silloista omaa arkeani vielä pitkän aikaa. Ei kai sen voimakkaampaa positiivista palautereaktiota voi saada! Kiitos.
Tällä viikolla elämä on kyllä valitettavasti tarjoillut taas pelkkiä pieniä ja RAAKOJA sitruunoita. Sen verran hapanta menoa, ettei niistä ole saanut edes limonadia, vaikka tuttu sanonta niin usuttaisikin.

Jääkäämme kuitenkin seuraavaksi odottamaan, kenen kohdalla arpaonni napsahtaa. On kyllä aivan mahtava, että teitä lukijoita on! Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Kuntoremontti ja suorapuheinen aasialaismummo

Stressikesä näkyy ja tuntuu. Lääkärin määräämien verikokeiden tulokset viime viikolla olivat kohdallani aika järkyttävää luettavaa. Arvot eivät mairitelleet. Kesäajan Suomi-herkut, kaikki ne lukuisat pullakahvit ja muutoinkin melko holtiton stressisyöminen näkyvät nyt omassa terveydessäni. Koetulokset saivat tuoreeltaan kyllä pariinkin kertaan miettimään, oliko ylipäätään järkeä marssia melkeinpä suorilla Suomen lentokoneesta verikokeisiin, mutta tehty mikä tehty. Sainpahan ainakin (kauhu)realistisen kuvan terveyteni nykytilanteesta. Nyt ne kaikki kymmenkunta kiloa Suomesta tuotuja karkkeja ja suklaita joutavat kyllä hetkeksi kaappiin piiloon, jotta jotakin tolkkua tulisi tähän sokerin syöntiin. Eikä tässä vielä kaikki. Kuten yksi ystäväni taas totesi, että minulle sitten aina sattuu ja tapahtuu. Viime lauantainahan sain porhaltaa jo aamuvarhain päivystykseen heti sen auettua. Peukaloni otti ja turposi perjantai-iltana ja kipeytyi aivan hiivatin kipeäksi. No, murtumaa ei sentään todettu, mutta ärhäkkä niveltulehdus kyllä.

Ja kuntokin on päässyt romahtamaan. Se on tällä hetkellä tasoa rapa. Tarkoitus oli liittyä haikkiporukkaamme hikoilemaan jo viime viikolla, mutta saatuani jäykkäkouristusrokotuksen tehosteen kaaduinkin pariksi päiväksi sänkyyn. Kauhea kolotus joka jäsenessä sekä väsymys, joka vaati unta ja vielä vain lisää unta. Huh!

Nyt olen jotakuinkin terveiden kirjoissa ja niinpä tässä on tullut silmin kahlattua pitkästä aikaa kuntosaliketjuni tarjoamia ryhmäliikuntatunteja. Tarjolla on huomattavasti vähemmän tunteja kuin ennen pandemiaa, mutta muutama minulle mieleinen tunti sieltä on löytynyt. Tunneille pitää nykyään ilmoittautua etukäteen varmistaakseen paikkansa. Osallistujamäärää taidetaan rajoittaa voimakkaammin kuin ennen. Lisäksi tuntien ohjaajat näyttävät kyllä vaihtuneen radikaalisti, vanhoja hyviä puolituttuja ei enää ole. (Taustalla lienee yhtenä syynä se, että moni matalapalkka-alan työntekijä on joutunut muuttamaan pandemian aikana pois Piilaaksosta, koska asumisen ja elämisen kustannukset ovat täällä niin korkeat. Jos pandemiarajoitukset vielä veivät työt vähintäänkin määräajaksi, niin harvalla oli säästöissään sellaisia summia, että pystyi jatkamaan asumistaan Piilaaksossa töiden mentyä alta.)

Vanhaa kuntosalijäsenyyttä ollessa vielä voimassa pääsin nyt pitkästä aikaa jumppaamaan ja pumppaamaan. Maskipakon kera tottahan toki, mutta luonnistuu niinkin, kun vain asennoituu oikein. Ja huomenna on luvassa ensimmäinen koitos haikkiporukan kanssa. Kyllähän siinä taas hiki tulee lentämään ja pohkeet huutavat hoosiannaa, kun lähden vakioreittiämme pitkästä aikaa porukan mukana kipuamaan.

Tästä se toivon mukaan taas lähtee. Pitkän liikuntatauon jälkeen on kyllä syytä aloittaa pienillä painoilla. Naurettavan pienillä, saattaisi joku sanoa.

Mutta muistuttipa Piilaakso taas omasta ihanasta kulttuurien sekamelskastaan ja joidenkin ihmisten avoimuudesta. Tänään osallistuin jo järjestyksessään syksyn toiselle bodypump-tunnilleni, jihuu. Olin valinnut paikkani salin puolivälistä. Tunnin jälkeen salin perältä kipitti pieni silmälasipäinen aasialaismummo luokseni, koputti olkapäälleni sanoi: "Hei, minulla kun on niin huono näkö, etten näe tuonne salin etuosaan asti, niin käytin sinua malliesimerkkinäni kaikille liikkeille tunnin aikana. Että jos ihmettelit, kun seurasin sinua, niin se johtui vain tästä." No, en ollut kyllä huomannut mummelin seuraamista laisinkaan, keskitinhän oman katseeni koko tunnin ajan eteenpäin. Mummeli sanoi minun olleen kuulemma oikein hyvä seurattava, koska olen very strong girl! Nauroin mummelin analyysille, vaikka teki mieleni sanoa, että voi kunpa tietäisitkin miten onneton lihaskuntonikin juuri nyt on. Sittenpä mummo vielä jatkoi leveä hymy kasvoillaan: "Niin ja jos et ole huomannut, niin sinulla on jumppahousuissasi haaravälissä reikä! Katsopas sinne!" Osoitti sisäreisiini sormellaan. No, kyllä minä tiesin, että aamulla nopeasti jalkaan vetämissäni jumppahousuissa oli reikä, mutta a) en ollut ajatellut sen pienen reiän haittaavan ketään, sillä b) en ajatellut kenenkään myöskään seuraavan haaraväliäni tunnilla. Toisin kuitenkin kävi. No, nauroin taas mummolle, että juu, taisi tulla nämä vanhat ja kuluneet housut tänään jalkaan, että kiitos vain huomiostasi (niin kuin en olisi muutoin reiästä tiennyt). Lopuksi mummeli jakoi vielä auliisti ohjeen demonstroiden käsillään: "Kuule, pari kolme tikkiä ompelet siihen ja hyvä siitä taas tulee!"

Hymyssä suin poistuin kuntosalilta. Jo siksikin, että tässähän saattaa taas saada vähän liikuntarutiineja kuntoon ja kykenee satsaamaan omaankin hyvinvointiin. Siihen, joka tuntuu nyt olevan aika tavalla rempallaan. Mutta myös tämä herttainen aasialaismummo huvitti. Näin ne tulevat ikäihmiset nuoremmilleen huomauttelemaan, reikä pöksyissä, hahah!

Tällaiset päivätunnelmat tänään. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

perjantai 3. syyskuuta 2021

Kurkistus piilaaksolaisen lääkärin arkeen pandemia-aikana

Minulla piti olla vuosittainen lääkärintarkastus kesäkuussa, mutta äkkilähdön tullessa Suomeen siirsin lääkäriaikani tänne syksyyn. Vastaanottoaika oli tällä viikolla ja siitäpä muodostuikin aika erikoinen käynti.

Pomelo päivässä pitää lääkärin loitolla, vai miten se meni...

Vastaanottoni alkoi kyllä perinteiseen amerikkalaiseen tapaan lääkärini kysyessä: "Hi Kaisa, how are you doing today?" Tällä kertaa en vastannut siihen kuitenkaan tyypillisen ympäripyöreästi, että joo kivasti menee, koska kysyjänä oli nimenomaan lääkärini. Vastasin, että takanani on erittäin stressaava elämänjakso ja se on väistämättä näkynyt myös omassa terveydessäni. Sain siis tapaamisemme alkuun sanottua lyhyesti, että kesä on ollut tosi stressaavaa aikaa ja lääkärintarkastus tulee nyt tarpeeseen. Seuraavaksi lääkäri alkoikin yllätyksekseni kertoa omasta työarjestaan ja kuinka uupunut hän itse on. Oli kyllä todella silmiä avaavaa saada katsaus lääkärin arkeen tämän vallitsevan pandemian aikana.

En tiedä, kauanko aikaa tähän vuositarkastukseen oli alunpitäen varattu, ehkä 30 tai 40 minuuttia. Oma vastaanottoni kesti kuitenkin noin tunnin verran, mutta en pistänyt tapahtunutta lainkaan pahakseni, päinvastoin. Ensimmäisen puolikkaan tuosta vastaanottoajastani käytin nimittäin lääkärin pandemianaikaisen nykyarjen kuunteluun. Keskustelu tuntui tulevan todella tarpeeseen. Lääkäri tuntui tarvitsevan kuuntelevaa korvaa ja minulle avautui kyllä lääkäreiden tämänhetkinen työarki eteeni raadollisempana kuin olin osannut kuvitellakaan. Läpikäydyt asiat eivät olleet kaikilta osin todellakaan kevyttä kuunneltavaa. Olen kyllä tiedostanut, että hoitajat ja lääkärit ovat olleet todella tiukoilla koronapandemian aikana, mutta lääkärin itsensä kertomana muutamia hänelle täysin arkisia tilanteita, tämä sai minut pysähtymään aivan uudella tavalla. 

Hän kertoi mm. kuinka hän on viimeisen 1,5 vuoden aikana käynyt tuhansia ja taas tuhansia keskusteluja sellaisten potilaidensa kanssa, jotka ovat rokotevastaisia tai uskovat salaliittoteorioihin. Kuinka hän on yrittänyt koulutukseensa vedoten ja tieteeseen perustuen avata rokotteisiin liittyviä faktoja ja toisaalta muistuttaa, kuinka kuolettava tauti korona voi olla erityisesti riskiryhmäläisille. Kun hämmästelin, että salaliittoteorioihin uskoviako on noin runsaasti täällä Piilaaksossakin, hän totesi, että kyllä vain ja kuinka useat heistä ovat varsin älykkäitä ja toimivat varsin vaativissa työtehtävissä, mutta puhuvat kuitenkin Bill Gatesin vinhasta salajuonesta asentaa mikrosiruja ihmisiin. Nuo tuhannet ja tuhannet käännytyspuheet potilaidensa kanssa olivat kerta kaikkiaan ottaneet lääkäriä voimille, enkä yhtään ihmettele, sillä osa puheista oli joka tapauksessa valunut ja tulee edelleenkin valumaan kuuroille korville. Mutta sitten, kun joku pitkäaikainen, riskiryhmään kuuluva, koronarokotetta ankarasti vastustanut potilas olikin rohkaistunut ja päättänyt ottaa rokotteen, oli se tuntunut lääkäristä todelliselle työvoitolle! 

Halusin tietää näiden rokotevastaisten ja salaliittoteorioihin uskovien kanssa käydyistä keskusteluista hiukan lisää. Miten keskustelut yleensä etenivät vai etenivätkö ne? Millaisilla faktoilla lääkäri heitä yritti kenties "herätellä"? Yksi hyvä ja herättelevä ajatuksenvaihto oli kuulemma ollut esimerkiksi sellainen kysymys, että luottaisiko potilas siis lääkäriinsä, jos saisi vakavan tautimuodon ja tarvitsisi siihen lääkärin hoitoa. Kaikki olivat vastanneet, että kyllä luottaisivat. He tulisivat tämän hoidettaviksi oikein luottavaisin mielin. No miksi he eivät sitten luottaneet lääkäriinsä jo nyt, kun hän vahvasti suositteli rokotteen ottamista? Siihenpä ei moni ollut osannutkaan siltä samalta istumalta vastata. Jäivät miettimään.

Toinen hyväksi ja toimivaksi havaittu menetelmä oli kuulemma ollut saada rokotevastaiset henkilöt toistamaan ääneen lääkärin kertomat faktat. Hän oli siis usuttanut potilaitaan toistamaan omat lauseensa ääneen, jotta ne iskostuisivat paremmin mieleen. Jotkin potilaista olivat sitten pitkällisten pohdintojen jälkeen palanneet vastaanotolle ja päätyneet ottamaan rokotteen, lääkärin suureksi helpotukseksi (ja varmaan myös potilaan omaksi terveydeksi). Ja aina, kun yksikin rokotevastainen oli muuttanut mieltään, hän mitä todennäköisimmin jakoi tätä uutta tietoa omilla somekanavillaan ja sai ehkä muutaman muunkin mukaan rokotustalkoisiin. Mutta kaikki potilaat eivät palanneet. Lääkäri kertoi, että jo kuusi hänenkin potilaistaan oli tähän mennessä kuollut koronaan. He kaikki olivat olleet rokottamattomia. Ja nämä potilaat siis lääkärillä, jota voisi verrata Suomessa työterveyslääkäriin. Hän ei siis toimi päivystyksessä tai sairaalassa, missä niitä akuuteimpia tapauksia aina hoidetaan. Lääkärille omien vastaanottopotilaidensa kuolintapaukset oli kova paikka. Hän otti ne henkilökohtaisesti todella raskaasti.

Lääkärin työn uuvuttavuutta oli takuulla lisännyt myös jo vuoden 2020 aikana huimasti kasvanut työmäärä, mistä hän kertoi. Lääkäri oli joutunut työskentelemään yhdeksän kuukautta putkeen tehden seitsemää työpäivää viikossa, ilman lomia. Arkipäivinä olivat hoidettavina normaalit vastaanottopotilaat ja viikonlopuiksi sitten oman valinnan mukaan täyspitkät työvuorot joko päivystyksessä tai sairaalassa koronapotilaiden parissa. Hän sanoi valinneensa aina sen puoli astetta kevyemmän vaihtoehdon, päivystyksen, jossa ei vielä välttämättä tarvinnut kohdata niitä kuoleman kielissä olevia potilaita. Siellä ei tarvinnut päivittäin soittaa omaisille huonoja uutisia voinnin heikentymisestä, teho-osastolle joutumisesta, hengityslaitteeseen kytkemisestä tai sitä viimeistä surupuhelua potilaan kuolemasta. Ne olivat olleet sairaalatyövuorot valinneiden kollegoidensa arkea ihan jokainen päivä. Lääkäreille oli kuulemma muodostunut omaisille soitetuista puheluista 12 puhelun vakiolista. Niistä ensimmäisessä kerrottiin omaisille potilaan tilan huonontuneen, seuraavassa kerrottiin potilaan siirrosta teho-osastolle, seuraavassa hengityslaitteeseen kytkemisestä tai toisin päin, jne. Viimeinen, 12. puhelu oli sitten aina se kaikkein raskain: ilmoittaa omaisille potilaan kuolemasta. Näitä 12 puhelun "settejä" olivat kollegansa joutuneet soittamaan päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen.

Niinpä aika moni kollegansa oli ajautunut omalääkäriäni vieläkin uupuneempaan tilaan. He olivat irtisanoutuneet lääkärin pestistään, koska eivät enää kestäneet tehdä pandemian aikana työtänsä. He olivat esimerkiksi kokeneet nämä aina vain jatkuvat ja isoilta osin tuloksettomat käännytyspuhuttelut potilaidensa kanssa kertakaikkisen turhauttaviksi. Ja tosiaan, he siis työskentelivät suomalaisittain ajateltuna työterveyslääkärin asemassa, eivät edes siellä pahimmassa myrskynsilmässä sairaaloissa ja hätäpäivystyksissä. Ja silti he uupuivat, irtisanoutuivat. Eli tuskin pystyn itse edes kuvittelemaan tämän ajan kuormittavuutta sille hoitohenkilökunnalle, ketkä niitä viimeisiä hoitoja yrittävät koronapotilaille antaa. Ja kuinka pitkän ajan henkisestä rasituksesta vielä tulevaisuudessa puhutaankaan? Kuormitus tuskin lakkaa kuin seinään, kun pandemia jonakin päivänä laantuu ja antaa tilaa hengähtää.

Toisaalta lääkärini poti myös hiukan huonoa omatuntoa. Että hän koki uupumustaan näinkin voimakkaasti. Meidän piirikunnassamme ja siis hänen työkentällään rokotustilanne on aivan valtavan hyvä, 82 % piirikuntamme 12-vuotiaista ja sitä vanhemmista on jo täysin rokotettuja, joten monet kollegansa muissa piirikunnissa ympäri Kaliforniaa, ympäri tätä valtavaa maata tai ympäri maapallon painiskelevat vieläkin surkeamman tilanteen keskellä. Mutta ennen kuin tähän näinkin hyvään rokotuskattavuuteen on päästy, on moni tämänkin alueen lääkäri ja hoitaja joutunut niin valtavan koville.

Omalääkärini oli saanut onneksi tänä kesänä kuitenkin pitää muutaman viikon loman. Se, mikä viime vuonna jäi kokonaan välistä, se loma. Mutta kyllä asiat painoivat hänen mieltään pahasti vielä näin loman jälkeenkin. Vaikka kyseessä oli siis oma vastaanottoaikani, missä piti keskittyä minun terveyteeni, tunsin kuitenkin tärkeäksi olla kuuntelijana lääkärilleni. Hänkin sai purkaa arkeaan ja avata minulle maallikolle, mitä se heidän työnsä on ollut ja vaatinut viimeisen 1,5 vuoden aikana. Toki vastaanottoajan loppua kohden katsottiin minunkin terveysasiat ja hän määräsi tarvittavat kokeet. Lisäksi sain lempeän taputuksen olalleni ja lääkärin helpottuneen hymyn, että olimme mieheni kanssa omalta osaltamme rokotusasian mallikaasti hoitaneet.

Vitamiineja, nyt pitää saada vitamiineja! Niitä koittaa tarjota tämäkin, mansikkamaamme peräti 7. mansikka tänä vuonna. :-)

Lopuksi hiukan suomen kielellä leikitellen, oliko kyseessä siis lääkärintarkastus vaiko lääkärin tarkastus? Oliko vastaanottotapaaminen lääkärin minulle tekemä vuosittainen lääkärintarkastus vai tarkastinko minä ennemminkin, missä voinnissa ja voimissa omalääkärini oli? Josko ne vaikka toteutuivatkin molemmat, niin mieleenpainuva ja avartava keskustelu se oli. Mielessäni pyöri monenmoisia ajatuksia ristiin rastiin, kun vastaanotoltani poistuin. Eihän tässä voi muuta kuin todella nöyränä hattua tuolle ammattikunnalle nostaa!

Tällaiset tunnelmat tällä kertaa. Tulikin julkaistua tällainen yllätysaihe, vaikka kirjoitussuunnitelmissa oli hiukan muuta. Tulevat sitten perästä ne aiheet. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Ja koska postaustahtini on nyt epäsäännöllisen säännöllistä, niin jälleen muistutuksena, että blogini 300 000. lukukerta lähestyy. Ja sehän tietää perinteiden mukaisesti arvontaa! Pidähän siis silmällä, jos blogin sivunäyttölaskuri sattuu kiepsahtamaan tasalukemaan 300 000 juuri sinun kohdallasi. 

lauantai 28. elokuuta 2021

Paluu Piilaaksoon, kotiin

Olen palannut kymmenen viikon Suomi-matkaltani takaisin Piilaaksoon, kotiin. Päässäni risteilee tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Oloni on lievästi ilmaistuna pöllämystynyt. Kymmenen viikkoa pois omasta arjesta. Aivan kuin minut olisi nakattu noiksi viikoiksi pyykinpesukoneeseen ja säädetty linkous täysille. Sellaista pyöritystä, että näin jälkikäteenkin vielä hirvittää. Ja nyt, kymmenen viikkoa myöhemmin minut on nostettu pyykkinarulle kuivumaan, edelleen kuin märkä rätti. Ensimmäisistä viikoista Suomessa en muista paljoakaan ja ajatustyötä kesän tapahtumista on minulla vielä paljon edessäni. Lähdöstäni takaisin Kaliforniaan voi olla lukuisia mielipiteitä, mutta kukaanhan ei tiedä kaikkia lähtöpäätökseeni liittyviä seikkoja perinpohjin. En tule jakamaan julkisessa blogissani myöskään lähipiiriäni koskettavista asioista tällä erää enempää. Kuittaan toteamalla lyhyesti, että tilanne on hallinnassa mitä se ei vielä alkukesästä ollut. Jo edellisen postauksen tiimoilta sain taas muistutuksen, että mitä enemmän henkilökohtaista ja kipeääkin asiaa blogissaan jakaa, sitä suurempi riski on saada myös kommentteja, jotka satuttavat. Kun asioista ja yksityiskohdista ei halua kirjoittaa kaikkea auki, niin niistä tietämättömät lukijat voivat haluta jakaa elämänohjeitaan. Kenties ne ovat hyväntahtoisiksi tarkoitettu, mutta ytimen ohi osuessaan lopputulos on negatiivinen ja pahoittaa mielen. Tsemppiviestit ja myötäelämiset ovat tietenkin aina asia erikseen. Ne antavat voimaa. Kiitos niistä.

Paitsi että Suomi-matkani oli poikkeuksellisen pitkä, sitä siivittivät myös aivan poikkeukselliset tapahtumat. Lisäksi oli todella poikkeuksellista, etten tavannut ainoatakaan ystävääni koko tuona aikana. Tapasin ainoastaan läheisiäni, mm. kahta läheisintä serkkuani. Nyt oli aika olla ihan vain omien läheisten kesken, eikä minulla voimavaroja varmaan paljon muuhun olisi ollutkaan. Yksi tapaaminen teki kuitenkin poikkeuksen. Sovimme ukkokullan kanssa treffit pienen kummipoikamme ja hänen vanhempiensa kanssa. Pienellä pojulla kun oli kovin vähän muistijälkeä meistä kummivanhemmistaan pienen ikänsä vuoksi, joten tuo mukava jälleennäkeminen sovittiin viimeiselle illalle Suomessa. Sitten viimeiset löylyt, viimeiset pakkailut, viimeiset vähäiset yöunet ja lentokentälle.

Lähtövalmisteluja ja yllätyksiä

Matkavalmisteluihin kuului tällä kertaa omanlaistaan jännitystä. Yhdysvallat vaatii negatiivisen koronatestin kaikilta maahantulijoilta, myös tuplarokotuksen saaneilta. Jo keväällä alkoi koronatesteissä saada jalansijaa kotona tehtävät testit. Yksi niistä oli USA:n terveysviranomaisen CDC:n hyväksymä myös matkustamisen yhteydessä käytettäväksi, samoin muutamat lentoyhtiöt suosittelivat juuri tätä kotitestiä. Niinpä ukkokulta osti testipaketin, joka sisälsi testit kuuteen eri testikertaan, ja toi sen mukanaan Suomeen. Oman jännitteensä testin tekemiseksi toi se, että testi piti tehdä videoyhteyden kautta USA:n itärannikkollla sijaitsevaan laboratorioon. Jossakin vaiheessa kesää testi oli saavuttanut ilmeisesti niin hurjan suosion, että testaajat olivat joutuneet jonottamaan omaa videoyhteysaikaansa laboratorioon jopa yli seitsemän tuntia! Niinpä meidänkin oli varattava käytännössä yksi päivä aikaa, jos molemmilla sattuisi vuorollaan monen tunnin jonotus, että testiä pääsisi ylipäätään tekemään. Meidän kohdalla ruuhkat oli ilmeisesti kuitenkin saatu puretuiksi, eikä jonoa ollut muutamaa minuuttia pidempää. Testin tulos näkyi totta kai testipaketissa 15 minuutissa, mutta jotta siitä saatiin virallinen, matkustukseen oikeuttava dokumentti, täytyi laboratorion todentaa videoyhteyden avulla testin tekevä henkilö, valvoa, että testi tehtiin oikein ja ettei testiä manipuloitu millään tavalla tulosta odotellessa. Testi oli oikein kätevä tehdä ja säästi meiltä kahdelta pitkän pennin rahaa. Oulussa matkustustarkoitukseen koronatestejä tarjoavia tahoja on huomattavasti rajoitetummin kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla, joten testien hinnatkin hipovat Oulussa taivaita. Kuuden testin setistä saimme molemmat tehtyä viralliset matkustukseen oikeuttavat testit. Lisäksi ukkokulta teki setistä kaksi testiä kotioloissa ilman videoyhteyttä ihan vain omaksi varmistuksekseen ennen kuin tapasi ikääntyneitä ja heikentyneen immuniteetin omaavia läheisiä. Loput kaksi testiä ukkokulta antoi amerikkalaisille sukulaisilleen, jotka olivat sattumoisin samaan aikaan visiitillä Oulussa. Kaikesta etukäteisjännityksestä huolimatta koronatestaus kotioloissa sujui kohdallamme ilman lisämutkia.

Koronakotitesti tuloksineen ja testissä käytetty reagenssi. Alaosassa näkyvä tikku on se nenässä pyöritetty vanupuikko. Negatiivista näytti, huh, sillä olin viettänyt paljon aikaa sairaalassa ja kulkenut päivystyspoliknlinikan ja infektiopotilaiden vastaanoton läpi useaan otteeseen. Some-ryhmissä annettiin muuten vinkkinä, että mikäli amerikkalaisen testilabran englanninkielinen videoyhteyslinja on tukkeutunut, kannattaisi kokeilla espanjankielistä, joka on huomattavasti vähemmän ruuhkautunut. Kerroin serkuilleni kotitestin tekemisestä ja vinkki espanjankielisestä sai aikaan hymyjä ja silmien muljauttelua. Mutta kuulemani mukaan puhuisivat sujuvaa englantia myös espanjakanavalla, ettei välttämättä olisi tarvinnut testata koronan lisäksi omia (unohtuneita) espanjan taitojaan.

No, jos koronatestaus ennen paluumatkaa meni putkeen, niin sittenhän tupsahtikin muita yllätyksiä eteen. Sitä meikäläiselle tyypillistä sattuu ja tapahtuu -osastoa, kuten yksi ystäväni tapahtumienkulusta tuumasi. Vain vuorokausi ennen paluumatkaa minulta paukahti nimittäin sylkitiehye tukkoon. Tämä oli toinen kerta elämässäni eli en kauhistunut kankeaksi, vaikka kaulaani turposi lähes kahden kananmunan kokoinen pallukka vain muutamissa sekunneissa. Kyllähän se tosi kipeä oli ja toisaalta säikäytti, turpoaako kaula kokonaan umpeen. Tilanne sattui uusimaan vielä lentokoneessakin, mutta kotikonstein oireen kanssa on tähän asti vielä pärjätty. Mutta kyllä säikäytti (ja stressasi), että vaatiiko turvonnut pallukka kaulassani vielä lekurireissun Suomessa vain muutamia tunteja ennen paluulennon lähtöä, huh huh!

Kotonakin jännitettävää

Pientä jännitystä oli ilmassa myös, kun palasimme kotiimme Kaliforniassa. Kesän aikana kotimme on nimittäin saanut aikamoisen kasvojen- ja varustelukohotuksen, kun vuokraemäntämme sai yllättäen päähänsä asentaa kotiimme uudet sisäovet ja koneellisen ilmastoinnin! Tai no, oviprojektihan on vielä pahemman kerran kesken, aikataulutus kiinalaisten kanssa on ollut "haastavahko", mutta ilmastointi hurisee jo niin kuin pitääkin. Ilmastointi tuleekin oitis todella tarpeeseen, sillä eilen, heti ensimmäisenä päivänä meillä täällä Piilaaksossa oli 34 astetta lämmintä ja samanmoisia lukemia on luvassa nyt koko viikonlopuksi. Tervetullutta lisähyötyä saamme ilmastoinnin suodattimista, sillä parhaillaankin Kaliforniassa eletään taas maastopaloaikaa, eikä tätä kirjoittaessani ilmanlaatu ulkona ole ollut terveellisellä tasolla enää pariin tuntiin.

Perinteinen puutarhan tarkistuskierros


Palatessani Kalifornian kotiin minulla on aina tapana tehdä pihan ja puutarhan tarkistus. Kierros on yleensäkin aina hiukan kutkuttava, mutta nyt kun edellisestä turneestani pihamaalla oli kulunut jo 2,5 kuukautta, olivat yllätyksetkin enemmän kuin mahdollisia. Ja olihan niitä. Viikunapuumme notkuu nyt kypsää poimittavaa aivan hurjat määrät, vaikka yhtä ystävää olin jo pyytänyt käydä satoa poimimassa meidän ollessamme poissa. Sitruunapuut sen sijaan ovat nyt hiukan erikoisessa jamassa, sillä kaikki sitruunat ovat tällä hetkellä raakileita. Yleensä saamme satoa tasaiseen tahtiin ympäri vuoden. Mutta sitten, varsinaisen jymypaukun oli järjestänyt pihamme persikkapuu! Puu on näemmä tänä vuonna tuottanut ja tuottamassa aivan hillittömää satomäärää. Valtava määrä persikoita on jo tippunut puusta ja meillä oli suorastaan persikkainen matto persikkapuun rungon ympärillä.
Yhyy, aika monta kiloa persikoita maassa!

Appelsiinit olivat ottaneet kivaa kasvuspurttia. Nam!


Ja sittenhän meillä oli kotonamme ihan omanlaisensa vastaanottokomiteakin, hahah. Jet lagin vuoksi olimme hereillä jo aamuhämärän aikaan ja ukkokulta tapasi pihapiirissämme täysin uuden vieraan: pesukarhun! Ensimmäistä kertaa näimme sen siis omassa pihapiirissämme ns. livenä. Pesukarhu oli noussut oikein takajaloilleen isottelemaan ja murissut ukkokullalle. Luultavimmin tällainen ärhäkkä reaktio, sillä pesukarhulla oli pieni poikanen mukanaan naapurin auton alla suojissa. Ilman taistelunaarmuja kuitenkin selvisivät molemmat hämäräajan kohtaamisesta, se paljon toitotetttu social distancing auttoi tässäkin tilanteessa.
Sieltä se naamiokaveri tarkkaili ukkokultaa. Lienee ollut yhtä yllättynyt kohtaamisesta kuin ukkokultakin. Hetki tämän jälkeen otus nousi takajaloilleen ja ryhtyi murisemaan ja kovaa. :-)


Olen siis 2,5 kuukauden jälkeen takaisin omassa kodissa. Olo on todellakin pöllämystynyt, eikä jet lag luonnollisestikaan auta asiaa. Ensimmäisen aamun aamutoimetkin hakivat kovasti paikkaansa. Se, mikä 2,5 kuukautta sitten meni rutiinilla, tuntuu nyt oudolle. Ettei hanavettä kannata juoda suoraan sellaisenaan, enkä edes muista kaikkien valokatkaisijoiden paikkaa kodissamme. Käsi hapuilee huoneen seinässä väärää kohtaa. Aikamoista. Mutta nopeasti uskoisin kaiken taas palautuvan, kunhan tässä pääsee asettumaan taloksi. Kodiksi.

Seuraavaksi minun olisi tarkoitus kirjoittaa perinteinen postaus Suomi-reissun jälkeen eli kertoa havainnoistani, joita ulkosuomalaisen silmät tarkkailivat kesän 2021 aikana. Omasta postaustahdistani johtuen saattaa sitä ennen kuitenkin putkahtaa vielä eräänlainen peräänkuulutuspostaus. Nimittäin, blogini lukukerrat alkavat lähennellä lukemaa 300 000 ja sehän tietää Ribs & Coke -blogissa muodostettujen perinteiden mukaan arvontaa! Pysyhän siis linjoilla jatkossakin. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 24. heinäkuuta 2021

Mihin mun kesä meni?

Suomessa on vietetty naisten viikkoa ja tänään Jaakko heittää uimavesiin kylmän kiven. Syksyn ensimmäisiä merkkejä, sanoisi vanha kansa. Myös tämä alla oleva pihlajapuun lehti on tervehtinyt minua pihamaalla jo yli viikon verran. Sehän on pukeutunut jo syksyn väreihin, heinäkuussa! Kysynkin itseltäni: "Mihin mun kesä meni?"


Olen ollut Suomessa nyt 5,5 viikkoa. Nuo viikot olen kulkenut kuin sumussa. Tilanne lähipiirissäni on vakava, kuolemanvakava. Suomen kesä on näyttänyt parastaan, säät ovat hellineet lämpimästä tykkääviä. Se on kuitenkin ollut minulle sivuseikka kaiken tämän painajaisen keskellä. Viimeiset viikot ovat olleet kuin pahinta mahdollista unta, mutta tästä unesta ei valitettavasti herää. Kaikki on totta. Jos olen yrittänyt hetkeksi irtauttaa ajatuksiani ja katsella sosiaalisesta mediasta ystävien ja tuttavien kuvia, ne ovat tuntuneet kuin toiselle todellisuudelle. Suomalaiset raskaan työn raatajat viettävät ansaittuja kesälomiaan. Tehdään kaikkea kivaa. Tavataan tuttuja, osallistutaan tapahtumiin, tehdään mukavia matkoja perheen kesken koto-Suomessa, uidaan Suomen puhtoisissa vesissä. Ihania välähdyksiä. Minun kesäni on kuitenkin ollut täysin toisenlainen. Tämä on elämäni raskain kesä. Minä en ole ehtinyt uimaan, ellei pulikointia meressä nimeltään Huoli lasketa. Jos todella haluat tietää kuinka kesäni on mennyt, ajattele minua omaishoitajana. Se kertoo kesästäni parhaiten. Viiteen viikkoon on mahtunut paitsi hartiat lysäyttävä määrä huolta, myös miljoonia hoidettavia asioita. Tuntuu, että olen opiskellut vähintäänkin lyhyen oppimäärän verran lääketiedettä ja farmakologiaa sekä pitkän oppimäärän verran suomalaista byrokratiaviidakkoa. Siitähän minulla lyhyt oppimäärä olikin jo entuudestaan hanskassa, mutta uusimmat kuviot kaikkine byrokratiakukkasineen ovat olleet liki tajunnanräjäyttäviä, sen varsinaisessa merkityksessään. Otsasuoneni on sykkinyt pulleana ja tiuhaan tahtiin. Työn alla on ollut myös painajainen nimeltä kodin muutostyöt esteettömään liikkumiseen. Hämmästyisitte, jos kuulisitte kaikki ne koukerot! Kuinka vaikeaksi asiat voidaankaan nyky-Suomessa tehdä! 

Harmikseni ja järkytyksekseni olen nähnyt myöskin sen huonomman puolen suomalaisesta terveydenhuollosta. Välillä asiat ovat edenneet kuin unelma, mutta liian monta hetkeä on kauhistuttanut ja pitänyt taistella oikeanlaisen hoidon ja tutkimusten saamiseksi. Tuntuu käsittämättömälle, että hyvinvointivaltio Suomessa potilaan pitäisi jaksaa taistella oikeuksistaan saada hoitoa tai tietty yksittäinen, pienikin tutkimus. Potilaat Suomessa ovat todellakin erittäin eriarvoisessa asemassa maantieteellisen sijaintinsa määrääminä! Ja että olen saanut todistaa sellaisia hoitovirheitä, välinpitämättömyyttä, tutkimusten laistamisia, se on lyönyt ällikällä. Lisäksi puutteita on ollut ihan välineissäkin ja jopa hygieniassa! Tuntuu käsittämättömälle, että kirjoitan näin Suomesta ja sen paljon kehutusta terveydenhuollosta. Ystäväni, jolle jaksoin avata tapahtumia ja käänteitä enemmän, kauhistui hänkin. Että meidänkö Suomessa on todellakin tällaista? Oman lisänsä soppaan tekee luonnollisesti hoitajapula. Ei ehditä, ja virheitä ja unohduksia sattuu. Kyllähän tässä olisi potilasasiamiehelle pitkän kirjelmän paikka, mutta omat voimavarani eivät yksinkertaisesti riitä sellaisen valituskirjelmän laatimiseen. Ja siis kyllä, pyöritän tätä kaikkea yksin. Se apu, mikä virallisilta tahoilta on saatu, on otettu vastaan, mutta esimerkiksi kotihoidon saamiseksi ensimmäinen vapaa aika on syyskuussa. Hyvinvointivaltio Suomi kukoistaa jälleen. 

Viisi ja puoli viikkoa sitten jouduin siis myrskynsilmään, mutta pakko on ollut yrittää löytää niitä positiivisia puolia tästäkin. On ollut onni, että ylipäätään pystyin tällaisena aikana matkustamaan ja pääsin Suomeen näitä tuhansia asioita ja läheistäni hoitamaan. Onni on, että elämäntilanteeni oli sellainen, että tällainen totaali irtiotto, suoranainen repäisy omista elämänkuvioista oli mahdollista. Toki oman, juuri tämänhetkisen unelmani työstäminen on pitänyt nakata nurkkaan ja kävipä niinkin, että vain paria päivää ennen Suomeen lähtöäni minua pyydettiin työhaastatteluun! Hassua, kun sanotaan, ettei kukaan tule sinua kotoa töihin hakemaan, mutta nyt oli kyllä kohdallani käydä juuri niin. Työn aloitus olisi ollut se kuuluisa as soon as possible, joten jouduin totta kai vastaamaan, että kiitos, mutta ei kiitos juuri nyt.

Viikon päästä myös ukkokulta pääsee matkaamaan Suomeen. Tiemme eivät kuitenkaan pääse kohtaamaan vielä moneen hetkeen, sillä hänelläkin on omat velvoitteensa ja vastuunsa ja ne vievät meitä alkuun eri puolille Suomea. Jossakin vaiheessa pääsemme kuitenkin taas niin sanotusti kimppoihin ja olenkin tuumannut, että kivahan se on omaa ukkokultaakin kerran kesässä nähdä! Sitä hetkeä odotan siis kovasti.

Ja mitä positiiviisiin puoliin tulee, niin ei kai kesä sentään vielä ole ohi? Ei, ei se ole. Vielä on kesää jäljellä. Ensi viikolle on luvattu jälleen helteitä myös tänne Pohjois-Suomeen. Omat poskeni taitavat kuitenkin pysyä kalpeina jatkossakin, sillä loikoilua auringossa ei taida olla tiedossa jatkossakaan. Päivä kerrallaan tässä nyt voidaan vain edetä. Olen saanut monilta ystäviltä, tuttavilta ja puolituntemattomilta kyselyitä tilanteesta, mutta en ole kaikille kyselijöille yksinkertaisesti jaksanut vastata. Ja kun kaikki sattuvat kysymään yhtä aikaa, niin liika on liikaa. Iso kiitos kaikille, jotka olette jo vertaistukea tarjonneet, Senkin aika koittaa, kunhan pahimmat myrskytuulet saadaan tässä laantumaan.


Ei ollut kepeää kesälukemista tämä, valitettavasti, ja siitä vähän etukäteen varoittelinkin. Annetaan kuitenkin kesän jatkua ja yrittäkäämme nauttia siitä tavalla toisella. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 19. kesäkuuta 2021

Ulkosuomalaisen pahin painajainen

Olin jo valmistellut postaustani kertoakseni teille kotiosavaltiomme Kalifornian avautumisesta pandemian jälkeiseen elämään. Tämä tapahtui viime tiistaina 15. kesäkuuta. Moni Yhdysvaltain osavaltio on toteuttanut rohkeampaa linjaa ja avannut oman yhteiskuntansa jo paljon Kaliforniaa aiemmin. Kalifornia piti tiukkaa linjaa todella pitkään, vaikka tartuntalukemat olivat olleet liki minimaaliset jo useita viikkoja, kiitos rokotusten.

Olin myös aikeissa kertoa maskipakon poistumisesta 15,5 kuukauden jälkeen tiettyjä poikkeuspaikkoja ja -tilanteita lukuunottamatta. Maskipakon, jonka rikkomisesta sai meillä paikoitellen jopa satojen dollarien sakkoja. Ja olin kertomassa, kuinka San Franciscosta povattiin koko Yhdysvaltojen ensimmäistä kaupunkia, jossa laumaimmuniteetti saavutettaisiin. Kaupungin aikuisväestöstä (ikäryhmät 16+) jo yli 80 % on saanut kattavan rokotuksen. Aivan pandemian alkumetreillä laumaimmuniteettin tavoittamiseksi arvioitiin riittävän, kun väestöstä 67 % olisi rokotettu. Nyt uusien ja ärhäköiden virusvarianttien myötä laumasuojan saavuttaminen voikin vaatia huomattavasti korkeamman, jopa yli 80 % rokotuskattavuuden väestössä. Näin tuumasi asiantuntija televisiouutisissamme.

Näin jo tunnelin päässä valoa, että pian voimme heittää maskit nurkkaan päivittäisessä elossamme, mutta kas, sitten minut nakattiinkin Suomeen ja sen maskisuositusten alaisuuteen.

Olin kirjoittamassa paljon muustakin pandemian jälkeisestä elämästä, mutta sitten kohtasin painajaisen. Sen ulkosuomalaisen pahimman painajaisen. Mikä se sellainen on? Se on se, kun saat sen pahoin pelkäämäsi puhelun tai muun yhteydenoton Suomesta. Kuulet Suomessa asuvien läheistesi vakavia terveysuutisia tai jopa kuolinilmoituksen. Ja tokihan tällaiset uutiset ovat painajaista aivan kaikille, mutta omalla kohdallani lisäkierteen tuo välimatka, jota on sen puolikkaan maapallon ja kymmenen tunnin aikaeron verran. Viime postaukseni jälkeen oma painajaiseni kävi toteen ja olen jo ottanut äkkilähdön Suomeen. Matkustaminen tällaisena aikana Yhdysvalloista Eurooppaan ja Suomeen oli kaikkea muuta kuin stressitöntä. Äkillisistä ja vakavista käänteistä, matkaan ja sen ennakkovalmisteluihin liittyvästä stressistä, oman elämäni pikaistakin pikaisempi uudelleenjärjestely ja läheisiäni koskevien huolien vuoksi niin kroppani kuin mielenikin ovat nyt aika tavalla rauniona. Niinpä postaukseni kuvitukseksi sopii seuraava:
Kotikaupunkimme 50-vuotisen maamerkin, Macy's-tavaratalon purkutoimet. Kroppa, mieli ja entinen Macy's, kaikki enemmän tai vähemmän raunioina juuri nyt.

Tämä teksti on kirjoitettu aikaerorasituksen sumentamilla aivoilla yöllä kello kolme Suomen aikaa. Tähän aikaan vuorokaudesta Pohjois-Suomessa aurinko on jo noussut. Ihastelen suomalaista yötöntä yötä. Ihastelen, vaikkei se helpota oikeaan vuorokausirytmiin pääsemistäni ei sitten pätkääkään, päinvastoin. Mutta kaunis se on silti, yötön yö. Kuten Suomen kesäkin.

Perhesyistä johtuen blogiini tullee jonkinmittainen tauko. Tai enhän tiedä, jos vaikka kaipaankin kirjoittamisen pariin ottaakseni pientä irtiottoa nykyhetkestä. Se jää nähtäväksi. Palaamisiin sitten taas jossakin vaiheessa. Pitäkäämme huolta läheisistämme jatkossakin. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 12. kesäkuuta 2021

Elokuvateatterikokemus parhaimmasta päästä

Kotikaupunkimme Piilaaksossa on ollut siitä onnekas, että kaupungin keskustaan on jo tullut ja on vielä tulossa kaikenlaista kohennusta. Yksi näistä on ihkauusi elokuvateatteri. Toisaalta mukana oli myös hiukan epäonnea siinä mielessä, että teatteri valmistui juuri pandemian kynnyksellä ja se päästiin avaamaan yleisölle vasta muutama viikko sitten. Lähdimme eilen perjantaina kokeilemaan tätä uutukaista teatteria ja täytyy kyllä sanoa, ettei elokuvateatteri enää kokemuksena voine kai enää paljoakaan parantua. Koko kakun tietenkin kuorrutti kermalla vielä se, että pääsimme nyt käymään elokuvissa ensimmäistä kertaa yli 1,5 vuoteen! Oma lisäviehätyksensä siitäkin.

Tilat olivat ensinnäkin upeat sisältä. Ero piilaaksolaisiin -80-lukulaisiin kokolattiamattoluoliin oli huikea. Toki monissa elokuvateattereissa täällä on salit, niiden istuimet ja äänentoisto laitettu nykyvaatimusten tasolle ellei jopa viimeisen päälle, mutta yleisilme monessa teatterissa on vanha ja nuhjuinen. Niinpä tämä teatteri raikkaine yleisilmeineen tuntui todella virkistävältä tuulahdukselta.

Sisustus tuntui jotenkin skandinaaviselle. Erityisesti pidin tuosta kattovalaisinhässäkästä.

Aulan odotustiloja.

Teatteri on niin sanottu dine-in-teatteri eli voit tilata joko paikan päältä tai etukäteen netistä ruoka-annokset tuotaviksi istuinpaikoillesi elokuvasaliin elokuvan alkaessa. Vai sanoisinko paremminkin makuupaikoille, sillä tämänkin teatterin löhötuolit saa lähes makuuasentoon. Lisäksi aulassa oli baari alkoholijuomineen, suomalaisittain sanottuna A-oikeuksin. Saliin sai viedä baarin antimia halutessaan.

Varmaan nuo baaritiskin yläpuolella olevat lampt pääsevät pimeällä paremmin oikeuksiinsa. Onkohan mulla joku lamppukuume? Pitää varmaan kotosalla uusia joku lamppu, hahah.

Lisäksi teatterissa oli ulkoterassi toisessa kerroksessa, jossa mekin sitten ennen näytöstä söimme ruoka-annokset lämpimän ilta-auringonpaisteen helliessä. Emme halunneet viedä tai tilata ruokia varsinaiseen elokuvasaliin, vaan keskittyä elokuvaan ilman murusteluja ja suupielistä valuvia BBQ-kastikkeita. Ruoatkin olivat maullaan, ei valittamista.

Mikäpäs tässä oli ruokaillessa ulkoterassilla.

Juoma-automaatit. Ja kiiltävät lattiat - ainakin vielä.

Elokuvasalissa kivan yllätyksen recliner-istuimissa teki vielä penkkien yksi lisäominaisuus, johon en ole ennen törmännytkään elokuvasaleissa. Istuimiin sai nimittäin halutessaan myös lämmityksen päälle! Minunkaltaiselleni vilukissalle tulee tuollainen lämmitinnappi kyllä tarpeeseen, kunhan joskus talvisena vesisadepäivänä päätämme mennä elokuviin.

Oikein kiva ja onnistunut ensikokemus siis uudesta teatteristamme. Aiomme käydä toistekin ja nyt tuntuu, ettei niihin nuhjuisiin ja "hikisiin" vanhoihin teattereihin ole enää niin hinku mennäkään. Ja minähän jo ajattelin, kuinka kiva olisi viedä tänne joskus Suomi-vieraitakin, kunhan joku päivä USA:n maarajat taas aukeavat. Ja kun koko tämän teatterihommanhan kruunaa vielä sekin, että nyt meidän on jatkossa mahdollista päästä elokuviin kävellen, siis kävellen Piilaaksossa, wow! Ihan huikeata!

Leffateatteri ulkoa. Alakerrassa myös pandemian aikana avattu Whole Foods -ruokakauppa, jota voisi verrata suomalaiseen Stockmannin Herkkuun. Ja tämä kaikki kävelymatkan päässä. Kyllä meidän nyt kelpaa!

Teatterin yleisissä tiloissa oli edelleen voimassa maskipakko, mutta tietenkin syödessä ja juodessa sai maskin poistaa. Lisäksi, kun näytös loppui, oli salin ovien takana jo desinfiointiarmeija kärryineen odottamassa saliin pääsyä ja penkkien desinfiontia. Tulevalla viikollahan Kalifornian osavaltio aukeaa ensimmäistä kertaa pandemian jälkeen, mutta siitä minun olisi tarkoitus kirjoittaa seuraavassa postauksessa lisää. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 5. kesäkuuta 2021

Blogin sähköpostiin tilaaminen ehkä loppuu ja muuta kummaa

Olen käyttänyt blogissani blogialustana Bloggeria. Olikohan jo viime kuussa, kun alustalle ilmestyi seuraava ilmoitus: 

"FollowByEmail-widget (FeedBurner) poistuu käytöstä

Saat tämän tiedon, koska blogissasi käytetään FollowByEmail-widgetiä (FeedBurner).
FeedBurner-tiimi on äskettäin julkaissut järjestelmäpäivitystä koskevan ilmoituksen, jonka mukaan sähköpostitilauspalvelun päättymisajankohta on heinäkuu 2021.

Syötteesi toimii edelleen päättymisajankohdan (heinäkuu 2021) jälkeen, mutta tilaajillesi lähetettäviä automaattisia sähköpostiviestejä ei enää tueta. Jos haluat jatkaa sähköpostien lähettämistä, voit ladata tilaajiesi yhteystiedot."

Tekstin jälkeen oli vielä linkki lisätietoihin, jotka kävin myöskin lukemassa. Ja tilaajieni sähköpostiosoitteetkin kävin lataamassa. Nyt minulle on kuitenkin epäselvää, että kuinka blogini tilaaminen jatkossa sähköpostitse siis toimii, vai toimiiko edes? Teitä sähköpostitilaajiakin kun blogilleni on, kiitos vaan, mutta tarkoittaako tuo viesti, että minun pitäisi jokaisen postauksen julkaisun jälkeen käydä erikseen lähettämässä sama teille tilaajille? Toivon mukaan näin ei olisi. Katsotaanpa nyt sitten, kuinka käytäntö heinäkuussa jatkuu. Tämä siis tiedoksi niille lukijoille, jotka odottavat automaattisesti uutta postausta sähköpostiinsa jatkossakin. Jos heinäkuussa postausten tulo loppuu, syynä on mitä todennäköisimmin tämä muutos, ei se, että olisin lopettanut bloggaamisen. Niin, ja jos joku asiaan perehtynyt teknisempi velho tästä enemmän ymmärtää, niin valaisepas minuakin, kiitos. Itsellä ei tällä hetkellä riitä tarmo näiden koukeroiden tutkimiseen.

Yritin lähettää näitä kukkasia syntymäpäiväonnitteluina tädilleni Facebookin kautta, mutta sekään ei jostakin syystä onnistunut. Laitoin toisen kukkakuvan. Että mikä lienee näissä pampuloissa sitten vikana?

Toukokuussa sattui myös toinen tilanne, jolloin sain raapia päätäni aivan tosissaan. Sain Bloggerilta seuraavan viestin:

"Hei

Kuten ehkä tiedätkin, yhteisömme säännöissä (https://blogger.com/go/contentpolicy) kerrotaan, millainen sisältö on sallittua ja mikä puolestaan ei ole sallittua Bloggerissa. Meitä on pyydetty tarkistamaan postauksesi nimeltä Clint Eastwoodin ex-ravintola
Hog's Breath Inn (Carmel, Kalifornia). Olemme tulleet siihen tulokseen,
että aiemmin osoitteessa http://ribsandcoke.blogspot.com/2019/10/hogs-breath.html ollut postaus on sääntöjemme vastainen, ja olemme poistaneet sen.

Miksi blogipostaus poistettiin? Sisältösi rikkoo haittaohjelmia ja viruksia koskevaa käytäntöämme. Katso lisätietoja Yhteisön säännöt ‑sivun linkistä, jonka löydät tästä sähköpostista.

Suosittelemme, että tarkistat blogipostaustesi koko sisällön ja varmistat, että ne noudattavat normejamme. Jos havaitsemme uusia rikkomuksia, blogisi voidaan lopettaa.
"

Jep. Menin tästä viestistä kyllä enemmän kuin hämilleni. Sen, että olen kertonut käyneeni ruokaravintolassa Carmelissa Kaliforniassa ja postannut sieltä kuvia, ei pitäisi rikkoa mitään sääntöjä. No, enpä ehtinyt paneutua asiaan sen suuremmin, kun jo heti seuraavana päivänä sain uuden viestin:

"Hei!

Tarkistimme, noudattaako postaus "Clint Eastwoodin ex-ravintola Hog's Breath Inn (Carmel, Kalifornia)" yhteisön sääntöjä: https://blogger.com/go/contentpolicy. Tarkistuksen tuloksena postauksesi on palautettu. Postaus löytyy osoitteesta http://ribsandcoke.blogspot.com/2019/10/hogs-breath.html.

Terveisin
Blogger-tiimi"

Että otapa tästä nyt sitten selvää. Kuka on ensinnäkin voinut pyytää jonkin yksittäisen postauksen tarkistamista ja mikä on ollut moisen teon motiivi? Vai onko tällainen normaalia tämän päivän blogimaailmassa? Kertokaa, jos tiedätte.

Kun tässä on nyt sitten oikein saatu ylemmän tahon armosta, hahhah, lupa jatkaa tätä kirjoittelua, niin tuleviakin postauksia siis piisaa. Nämä blogimaailman ihmettelyt nyt tällä kertaa ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 29. toukokuuta 2021

Makumatka Suomen kesään - Kaliforniasta käsin

Olin kovasti haaveillut matkustavani Suomeen nyt alkukesästä. Ystävien ja läheisten tapaamisten lisäksi haaveilin yöttämän yön ihailusta, saunasta, suomalaisista kesätoreista, Tiikeri-jäätelöstä ja alkukesän herkuista kuten uudet perunat, mansikat, sokeriherneet ja minikokoiset nauriit. Olen kuitenkin päässyt sivusta seuraamaan useammankin Piilaakson ystäväni matkustusvalmisteluja USA:n länsirannikolta Suomeen. Samanlaista viestiä kirkuvat useat eri USA:n suomalaisten some-ryhmät. Viestinä on: matkustusvalmistelut Suomeen ovat tällä hetkellä haastavia ja äärimmäisen stressaavia. 

Miksi näin? Ensinnäkin lentoyhtiöt muuttavat ja muokkaavat lentoaikataulujaan nyt koko ajan. Jo aikoja sitten varatut lennot muuttuvat, joidenkin kohdalla jopa niin, että ei ehdi enää jatkolennolle ja koko lentosuunnitelma menee näin ollen plörinäksi. Lisäksi lentoja perutaan tietyiltä matkustuspäiviltä kokonaan. Peruminen voidaan tehdä vain paria viikkoa ennen h-hetkeä, eikä uutta lentoa ole tilalle antaa. Lyhyellä varoajalla lennon varaaminen toiselta lentoyhtiöltä tulee aina kalliimmaksi ja lisäksi rahasi ovat vielä kiinni ensimmäisissä, perutuissa lennoissa. Seuraavaksi tulevat eri matkustusrajoitukset ja niitähän sitten riittää. Jokaisella lentoyhtiöillä on omat sääntönsä ja vaatimuksensa koronatestien ottamiseen. Monenko tunnin sisään testi vaaditaan ja millainen testi kelpaa? Lisäksi, koska Piilaaksosta ei tällä hetkellä, eikä tänä koko kesänä pääse suorilla lennoilla Helsinkiin, tuovat matkantekoon omat kriteerinsä myös välilaskumaat Euroopassa. Kriteereissä kuulostaa olevan kirjoa laidasta laitaan niissäkin. Ja kun nämä kriteerit ja testivaatimukset vieläpä muuttuvat koko ajan, ettei niiden kanssa tahdo ihmiset perässä pysyä. Ja sitten tietenkin kohdemaa Suomi. Kyllä, suomalainen pääsee aina matkustamaan Suomeen, mutta vielä tälläkin hetkellä esimerkiksi meiltä täysin koronarokotetuilta vaaditaan Suomessa yhä omaehtoinen karanteeni. Karanteenia voi lyhentää kolmantena päivänä otettavalla testillä, joten karanteenikökkimistä on Suomessa silti luvassa neljästä viiteen päivään, kunnes testituloksen saa tietoonsa.


Ei siis ole ollut kadehdittavaa seurattavaa ystävien ja tuttavien matkustusvalmistelut Suomeen. Moni on todella stressaantunut ja todennut, ettei Suomeen pääseminen ole ollut koskaan näin vaikeaa. Näistäkin syistä olen päättänyt siirtää omaa Suomen visiittiäni syksyyn. Jospa lentoyhteydet lopultakin alkaisivat vakiintumaan ja koronarokotuksilla alkaisi olla oma merkityksensä. Syksyllä luonnollisesti rokotustilanne Suomessakin on jo parempi ja useampi ystävistäkin olisi jo kaksi rokoteannostaan saanut. Lisäksi syksyllä olisi ukkokullallakin paremmin lomapäiviä Suomeen asti matkustettavaksi, joten pääsemme silloin mitä todennäköisimmin matkustamaan yhdessä. Eli jatkamme lentoyhteyksien ja matkustuskriteerien tarkkailua, mitä tässä onkin harrastettu jo kuukausitolkulla.

Mutta pientä lohdutusta Suomen alkukesän kokematta jäämiselle saimme eilen. Minä nimittäin nostin kasvimaaltani ensimmäiset uudet perunat! Kyllä jännitti, onko mullan alla satoa ollenkaan! Mutta olihan sitä ja yllättävänkin runsaasti. Olin valinnut tarkoituksella pienikokoisen lajikkeen, baby potatoes kuten täällä sanotaan, ja ne olivat kasvaneet todella hyvin. Lisäksi perunanpallerot olivat laadultaan aivan priimaa, peseytyivät mullastakin kuin unelma. Ja näyttäisi siis tuo meidän uusi verkkoviritelmä kasvimaalla toimivan, sillä yksikään orava ei ollut päässyt kuoppia perunapenkkiin kaivamaan eikä perunoita varastamaan.


Niinpä me eilen herkuttelimme uusilla perunoilla ja venäläiskaupasta ostetuilla silleillä. Kastikkeena suomalaiseen tapaan vain voita ja kevätsipulia. Ai että! Kun hetkeksi ummisti silmänsä, saattoi kuvitella olevansa Suomessa, Suomen hennonvihreässä alkukesässä. Makumatkan kruunasi vielä sokeriherneet, oman kasvimaan antia nekin. Ruokailun päätteeksi siemailimme tölkilliset suomalaista jääkylmää lonkeroa, jota sitäkin saa Kaliforniasta nykyään jo useammastakin paikkaa. Eli Suomi mainittu, torille! Ja siellähän me jo henkisesti hetken olimme! Ihana ilta.


Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

tiistai 18. toukokuuta 2021

Tahitin tahdit toukokuussa 2021

Kaikkihan sai alkunsa siitä, kun viime vuonna elo-syyskuun vaihteessa allekirjoittanut löysi hyvän matkatarjouksen Tahitille. Matkasta innostuttiin ja se varattiin vuoden 2021 maaliskuun viimeiselle viikolle, siis varausajankohdasta seitsemän kuukautta eteenpäin ajatuksella, että kyllähän pandemia nyt siihen mennessä oltaisiin jo viimein kukistettu. Ei oltu. Virus jylläsi ja monien muiden maiden tavoin myös Ranskan Polynesian turismi pysyi kiinni. Matkaa siirrettiin. Mietimme matkan perumista kokonaan, mutta saimme tiedon, ettei matkan lennoista saa rahoja täysimääräisinä enää takaisin. Niinpä siirsimme matkaamme toukokuun ensimmäiselle viikolle, mikä ei vielä sekään tullut olemaan lopullinen matkamme ajankohta.


Nimityksistä muuten tässä vaiheessa sen verran, että useimmiten ihmiset sekoittavat termit Ranskan Polynesia ja Tahiti. Ranskan Polynesia on Ranskan paikallishallintoalue Eteläisellä Tyynellämerellä ja Tahiti on vain yksi sen liki 120 saaresta. Tahitin saari on kuitenkin saarista suurin ja puhutaan pääsaaresta, sillä Ranskan Polynesian pääkaupunki Papeete sijaitsee Tahitin saarella. Meidän matkamme sijoittui sekä Tahitin saarelle että pienemmälle tuppusaarelle Huahine, mutta jos olisin kirjoittanut tuon tuppusaaren postaukseni otsikkoon, hyvin harva olisi tiennyt mistä alueesta puhun. Lisäksi Tahiti rimmasi otsikkooni paremmin, joten siinä perustelut omaan sanavalintaani. Mutta palataanpas meidän matkaamme:

Lopulta Ranskan Polynesia ilmoitti, että se tulisi avaamaan rajansa matkailulle 1. toukokuuta 2021, mutta matkustuskriteerit odottivat vielä tarkennuksia aivan viimeiseen huhtikuun viikkoon asti. Lopulta nekin julkaistiin. Käytännössä matkustus olisi avoinna lähinnä Yhdysvalloista tulijoille, ja niistä heille, joilla oli koronarokotukset loppuun asti hoidettuna. Tähän päätökseen auttoivat varmastikin Yhdysvaltain länsirannikolta tehtävät suorat lennot ja Yhdysvaltain hyvä koronarokotustilanne. (Tällä hetkellä USA:n aikuisväestöstä yli 47 % on kokonaan rokotettu ja liki 60 % on saanut vähintään ensimmäisen koronarokotepiikin.) Osaltaan on varmasti vaikuttanut sekin, että amerikkalaiset ovat Ranskan Polynesian turismille iso ja tuottoisa kohderyhmä. Myös Kanadan Vancouverista näytti tulevan lentoja Tahitille tällä hetkellä, mutta esimerkiksi lennot Japanista ja Uudesta-Seelannista tullaan avaamaan tämänhetkisen suunnitelman mukaan vasta lokakuussa 2021. Kesäkuussa matkailun arvellaan avautuvan myös Euroopasta, mutta tämä vaatisi USA:n nykyisten maahantulorajoitusten höllentymistä. Euroopasta tehdyt lennot nimittäin vaativat välilaskun USA:ssa ja tällä hetkellä suoraan Schengen-maista turistien Esta-luvalla ei USA:ssa välilaskukaan nyt onnistu. 

Niinpä toukokuu vaikutti meille varsin lupaavalle matkustusajankohdalle. Ajatus liki tyhjästä turistikohteesta kaikkien näiden rajoitusten ansiosta tuntui houkuttelevalle. Turismi olisi kohteessa vasta heräämässä pandemiaunestaan ja suurin osa, elleivät peräti kaikki samassa lentokoneessa matkustavista olisi kokonaan rokotettu ja koronanegatiivisiksi testattu. Lopulta paikallinen rokotevaatimus täsmentyi kuitenkin niin, että vasta kahdeksan päivää toisesta rokotteesta katsottiin rokotus olevan lopullisesti kunnossa ja ainoastaan tämän päivämääräehdon toteutuessa välttyi pakolliselta ja maksulliselta (omakustanteiselta ja kalliilta) karanteenilta perillä kohteessa.

Niinpä matkaa siirrettiin vielä kerran viikolla eteenpäin, jotta täytimme Ranskan Polynesian asettaman kokonaan rokotettujen henkilöiden kriteerin. Lisäksi Ranskan Polynesia määräsi kaikille maahansaapuville liudan pakollisia koronatestejä. Niinpä meidätkin testattiin 1,5 viikon aikana yhteensä peräti neljä kertaa. Kyllä siinä kuulkaa tikku pyöri nenässä tiuhaan tahtiin, mutta mielestäni hyvä vain, että testejä vaadittiin ja tehtiin. Kolme ensimmäistä testiä tulivat Ranskan Polynesian vaatimuksesta. Jotta koneeseen pääsi nousemaan, vaadittiin negatiivinen testitulos alle 72 h lähdöstä. Pika- tai antigentestejä ei kelpuutettu, vaan testin piti olla ns. RT-PCR-testi. Lisäksi koko koneellinen testattiin heti maahan saapuessa lentokentällä ja jokaiselle annettiin myös koronatestipakkaus mukaan kolmannen testin tekemiseksi. Itsetehtävä testi tuli tehdä neljäntenä matkapäivänä kohteessa ja toimittaa testipaketti sitten joko oman majapaikkansa vastaanottoon tai paikalliselle, nimetylle terveysasemalle. Neljäs ja viimeinen testi puolestaan oli Yhdysvaltain vaatimus. Jotta pääsisi nousemaan koneeseen paluulennolle Yhdysvaltoihin, vaadittiin vielä pikatesti ennen lentoa. Testauspiste oli järjestetty todella kätevästi lentokentälle muutamaa tuntia ennen koneen lähtöä. Kaksi näistä testeistä (RT-PCR-testi ennen lähtöä 150 USD/hlö ja ennen paluulentoa vaadittava pikatesti 57 USD/hlö) tuli meidän maksaa omasta pussista. Toiset kaksi testiä puolestaan, ainakin vielä tässä turismin käynnistysvaiheessa, olivat Ranskan Polynesian kustantamia. 

Lisäksi Tahitille saapuvilta vaaditiin etukäteen eräänlainen "lupa" Ranskan Polynesian hallinnolta. Kaksiosainen anomus tuli täyttää 6-30 päivää ennen matkaa ja liitteinä vaadittiin mm. todistus koronarokotuksista. Anomuslomakkeetkin julkistettiin vasta muutamaa päivää ennen turismin aukaisemista ja mikä mukava lisä, anomuksen toinen osa oli vain ja ainoastaan ranskaksi. Ohjeet sen täyttämiseksi ranskaa taitamattomille oli tehty kuvakaappauksin. Niillä pärjättiin. Luulimme tällaista luparuljanssia lähinnä läpihuutojutuksi ja käsitystämme vahvisti nopeus, jolla itse saimme läpimenneistä luvista QR-koodit sähköpostiimme. Lentokentällä Yhdysvalloissa, kun näitä kaikkia lippuja ja lappuja sitten tiskillä selvitettiin ja todistettiin dokumentti jos toinenkin, kävikin ilmi, etteivät läheskään kaikki olleet saaneet tätä hallinnon myöntämää matkustuslupaa läpi. He olivat joutuneet perumaan matkansa viime tingassa. Jonkinlaista taustatutkimusta saarille pyrkiville siis todella tehtiin. Ehkäpä meidän tapauksessamme hyväksyntää edistivät eurooppalaiset passit, mene ja tiedä. 

Matkustaminen tässä vaiheessa, uskaltaisinko sanoa pandemian jälkimainingeissa, vaati siis monenlaista säätämistä. Matkan ajankohdan, lentojen ja majoitusvarausten muuttamista, erilaisten dokumenttien ja lupien kanssa häärimistä ja tietenkin lukuisia koronatestauksia. Mutta näistä en todellakaan valita. Mielestäni ne kaikki ovat varsin ymmärrettäviä keinoja ajatellen niin matkustajien turvallisuutta, mutta myös Ranskan Polynesian omaa tilannetta. Turismi on noille saarille ehdottomasti pääelinkeino ja sen elvyttämiseksi tehdään nyt aika paljon lisätyötä, jotta elinkeinoa saataisiin myös jatkaa eikä rajoja tarvitsisi taas pian laittaa uudestaan kiinni. Eli paljon lisävaiheita myös matkustajille, mutta mitäpä muutakaan voisi olla odotettavissa tällaisena poikkeusaikana. Pohdin itse asiassa matkamme jälkeen, että meidän tuntui joustavammalta vielä tällä hetkellä matkustaa Tahitille kuin Suomeen, jossa edelleen myös meiltä rokotetuilta vaaditaan niin testit, mutta myös omaehtoinen karanteeni. Pohdinta tuntui aika hurjalle!

Iltataivas auringonlaskun aikaan. Ranskan Polynesia sijaitsee eteläisellä pallonpuoliskolla, joten siellä on syksy ja päivät lyhenevät. Jo meidän viikon matkalla huomasimme, että loppuviikosta auringonlaskut olivat alkuviikkoa hitusen aiemmin.

Mutta miltäs turismin elpyminen sitten näytti paikan päällä? Sen voin sanoa, että todella hiljaista ja rauhallista kyllä oli. Lennot kumpaankaan suuntaan eivät ensinnäkään olleet täynnä. Myös lentokentillä oli luonnollisesti normaalia hiljaisempaa. Perillä vietimme valtaosan ajasta vain 6 000 asukkaan tuppusaarella ja tunnelma siellä oli melkeinpä unelias. Se sopi meille lomamiljööksi erinomaisesti! 

Mutta tulipa koettua tällä reissulla myös jotakin sellaista, mistä ei aikaisempaa kokemusta ollut. Kun majoituimme hotelliimme selvisi piakkoin, että olimme koko hotellin ainoat asiakkaat! Vasta ensimmäisen yön jälkeen majapaikkaan saapui seuraavat vieraat, nuori ranskalainen pariskunta, joten toisena yönä meitä oli sitten isohkolla hotellialueella jo peräti neljä henkilöä. Varsinkin tuo ensimmäinen ilta ja yö saivat vähän hassujakin piirteitä ollessamme ainoat majoittujat. Isoa hotellialuetta bungaloweineen ei ensinnäkään oltu valaistu kauttaaltaan, koska kulkijoita esimerkiksi bungalowien välisillä jalkakäytävillä ei kertakaikkiaan ollut. Jokainen bungalow pysyi myös tietenkin pimeänä, joten illalla kun pimeys saarelle ja sen hotellialueelle laskeutui, niin meillä oli kyllä todella pilkkopimeät oltavat. Spooky! Kun illalla esimerkiksi palasimme hotellin ravintolasta iltapalalta, piti meidän laittaa kännyköistä taskulamput päälle, että näimme tulla siinä pimeydessä takaisin bungalowiimme. Valoa kaipasi jo ihan silläkin, että alueella vilisti isoja rapuja, kengän kokoisia kuten ukkokulta tuumasi, emmekä halunneet astua sandaaleillamme rapujen kulkureiteille. Kokemus hotellilla sen ainoina asiakkaina oli siis melko erikoinen ja aika ainutlaatuinen. Lisäksi meitä suomalaisinahan melkeinpä nolotti, että hotellissa pyöri kuitenkin sellaiset kymmenkunta henkilökuntaan kuuluvaa ja he olivat siellä kaikki vain meitä varten. Oli eri vuoroissa työskenteleviä kokkeja ja tarjoilijoita ja kun palasimme hotellin ravintolasta iltaruokailun päätteeksi bungalowiimme, niin hotellin edustalla patsasteli jopa ikioma turvamies. Turvamiehellä oli lapsi mukana töissä. En tiedä kumpi viihdytti enemmän kumpaa, sillä ainakaan turvamiehellä ei vaarallisia selkkauksia ollut estettävänä.

Näitä vilisti hotellialueella valtavasti. Säikkyjä tosin olivat ja näin hankalia kuvattavia.

Lisää hassuja tilanteita sattui hotellin ravintolassa. Kun olimme nauttineet pääruoan, tuli tarjoilija kysymään aiommeko ottaa vielä jälkiruokaa. Jos emme ottaisi, lopettaisi kokki hommat siltä päivältä ja lähtisi kotiin. Samoin tämä tapaus huvitti: Kävimme nauttimassa ensimmäisenä iltana ensin cocktailit hotellin altaalla ja ihastelimme auringonlaskua. Auringon mentyä mailleen päätimme käydä vaihtamassa vaatekerran ja tulla ruokailemaan hotellin ravintolaan, samaisen altaan ympärille. Koska olimme ainoat asiakkaat, huikkasimme ravintolan tarjoilijalle lähtiessämme, että kiitos, tulemme pian takaisin syömään illallista. Kun olimme vaihtamassa vaatteita iltaruokailua varten, saimme yllättäen puhelun ravintolasta. Varmistivat vielä, että tulisimmeko siis todella syömään illallista, että osaavat pitää keittiön auki. Ensin ihmettelin, että mistä he osasivat soittaa juuri meille, mutta eihän hotellilla ollut ketään muita asiakkaita kenelle soittaa! Kyllä jokainen hotellilla tuolloin työskennellyt tiesi, missä bungalowissa me majoituimme, hahah.

Loppuviikosta hotellin asiakasvirta vähän vilkastui, mutta edelleen puhuttiin murto-osasta kokonaiskapasiteetista. Pistimme merkille, että kaikki muut hotellivieraat puhuivat äidinkielenään ranskaa. Pysyimme siis edelleen eräänlaisina erikoistapauksina hotellin senhetkisessä asiakaskunnassa. Hotellilla oli luonnollisesti karsittu joitakin palveluita ja typistetty esimerkiksi ruokaravintolan aukioloaikoja. Aamiaisaikaa oli vain tunti ja illallisaikaakin vain 1,5 tuntia. Pitkiä illallisia rakastaville ranskalaisille varmastikin kovempi paikka kuin meille. Samoin aamupala oli ensimmäiset aamut suppeampi ja se piti tilata etukäteen. Loppuviikosta, kun hotellissa majoittui sitten jo noin 20 ihmistä, ravintola siirtyi laajemman aamiaisbuffetin tarjoamiseen, minkä olettaisin olevan normikäytäntö. Myös jos halusi huoneeseensa huonesiivousta kesken viikon, se piti tilata edellisenä päivänä, koska siivoojaa ei hotellialueella ollut. Vähän jokainen työntekijä vuorollaan tuntui pyyhkivän kaakelilattioita rannalta kantautuvasta hiekasta. Hotellin vastaanottotiskikin oli alkuun avoinna vähän miten sattuu, mutta oikeastaan mikään näistä rajoituksista ei meidän kenkäämme puristanut. Lomallahan sitä oltiin. Ehkä ainoa, jota olimme etukäteen kaavailleet tekevämme oli snorklausvälineiden vuokraus, mutta nekin olivat nyt poistettu tarjonnasta. Joko hygieniasyistä tai vähäisen matkailijoiden määrän vuoksi, tai molempien. No, meille riitti saarilla muita aktiviteetteja kyllä oikein mukavasti ja olemme onneksi päässet trooppisissa vesissä snorklaamaan jo aiemmin, joten eipä tämäkään rajoite päässyt lomaamme pilaamaan. Lomamme oli siis oikein onnistunut ja mitä otsikossani mainitsemaan tahteihin Tahitilla tulee, niin ne olivat rauhallisia ja hiljaisia, välillä jopa pilkkopimeitä, siis omalla tavallaan juuri niin virkistäviä kuin lomaltamme halusimmekin.

Kuvassa Moorean saarta lentokoneen ikkunasta kuvattuna. Saarten välillä pääsee liikennöimään pienlentokoneiden päivittäisillä lennoilla ja muutamien saarien välillä on myös lauttaliikennettä.

Tämä olikin ensimmäinen lentoteitse tehty lomamatka reilusti yli vuoteen ja huvittuneena huomasin, että omatkin rutiinit lentomatkustuksessa olivat kai päässeet tässä pandemian aikana vähän ruostumaan. Pakkasin kyllä mukaani lentokoneeseen rullan Clorox-desinfiointiliinoja omien lentopaikkojemme desinfiointiin (uusi normaali?), mutta unohdin tyystin pienen puhallettavan niskatyynyni, jonka pakkaan yleensä aina mukaan pidemmille lennoille. Siis aina. Nyt se sitten vaan unohtui. Ehkä sen sitten taas ensi kerralla muistaa ottaa mukaan, kunhan lentomatkan aika taas tulee.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Lentomatka Kaliforniasta Ranskan Polynesiaan Tahitin saarelle kestää +/- kahdeksan tuntia ja eilisen nettihaun mukaan menopaluulentoja saa alle 500 dollarin.