Vanhan vuoden uusia kokeiluja

Kulunut vuosi alkaa olla lopuillaan. Omalta osaltani voin todeta sen olevan todellakin kulunut. Kulahtanut ja loppuun asti käytetty. Elämäni paskin vuosi, kuten jo aiemmin kirjoitin. Tarvitsen ja haluan uuden. 

Ennen kuin vuosilehti kalenterissamme kääntyy, on joihinkin päättyvän vuoden tapahtumiin mukava katsahtaa taaksepäin. Mitä kaikkea tulikaan tehtyä? Pureuduinko johonkin täysin uuteen? Tulin siis pohtineeksi, mitä kaikkea uutta tuli vuonna 2021 kokeiltua. Ja tapahtuipa se sitten hyvällä tai huonolla menestyksellä. Itse nimittäin innostuin aivan näin vuoden loppumetreillä kokeilemaan hiukan YouTube-videoiden tekoa ja jakamista. Minulta on toisinaan toivottu myös videoklippejä ja nyt ihan kokeilumielessä pari sellaista blogini nimeä kantavalle YouTube-kanavalle lisäsin. Ensin jaoin muutamia lyhyitä videoita piilaaksolaisten pihojen jouluvaloista. Pääsin siinä testaamaan YouTubea alustana. Ensimmäisistä videoista ystäväni totesikin, että kyllähän ne kertovat niin paljon enemmän kuin pelkkä yksittäinen kuva. Jos siis haluat käydä katselemassa (tai kauhistelemassa) jouluvaloja Amerikan malliin, niin klikkaa vaikkapa tästä ja tästä.

Mutta heti pieni ennakkovaroitus osalle teistä lukijoista. Noissa jouluvalovideoissa en vielä puhu mitään, mutta tuoreimmassa ja pidemmässä videossani kyllä. Siinä, jonka linkitän tämän kappaleen loppuun. Eli jos et ole koskaan minua tavannut ja olet kirjoitusteni perusteella muodostanut minusta tietyn mielikuvan ja haluat sen sellaisena säilyttää, niin kannattanee viimeisin videoni jättää katsomatta, heheh. Mutta jos et säikähdä minun aamupöpperöistä puhettani ja jos hiukan erilainen kokemus kiinalaisessa hierontapaikassa kiinnostaa, niin uskaltanet katsoa tuoreimman videoni tästä linkistä.

Nuo videot voivat hyvinkin jäädä minulta vain lyhytaikaiseksi kokeiluksi. Haistelen alustavasti, olisiko niille ylipäätään kiinnostusta ja millaisia aiheita voisin niissä käsitellä. Alkuun ajattelin lähteä ihan arkisilla kuvioilla liikkeelle ja tiedoksi, että mitään huippuunsa hiottua videoeditoinnin teknistä ilotulitusta ei kannata minun videoiltani odottaa. Hah! Olen enemmän sellainen "video kerralla purkkiin ja that's it"-tyyppi. 

Josko videot lopulta jäävätkin vain orastavalle kokeiluasteelle, niin jännittävän kirjaprojektini pariin sen sijaan olisi tarkoitus kyllä palata. Se olikin oikeastaan tämän vuoden kovin uusi juttu omassa elämässäni. Se, että päätin kirjoittaa kirjan! Ryhdyinkin toimeen aivan superinnokkaana viime maaliskuussa idean saatuani ja suoraan sanoen on nyt loppuvuodesta harmittanut vietävästi. Nimittäin, kun vielä touko-kesäkuussa minulla oli aivan valtava "flow" kirjoittaa sitä. Ideoita ja ajatuksia sinkoili. Välillä niin, että piti keskellä yötä herätä kirjoittamaan ideoita muistiin. Lisäksi sain jumpata kirjan rakennetta paremmaksi entisen koulukaverini kanssa. Mutta, sittenpä peliin puuttuikin kohtalo ja minua tarvittiin äärimmäisen intensiivisesti jossakin aivan muussa ja muualla. Ja kyllä, tiedän varsin hyvin, että elämässä on paaaljon suurempiakin murheita kuin kesken jäänyt kirjaprojekti ja siitä olen saanut kyllä kuluvana vuonna tuntumaa oikein pohjamutien kautta. Mutta nyt huhuilen kosiskelevasti sen kadonneen kirjoituspaloni perään. Huhuiluihin ei vielä ole oikein vastausta kuulunut. Toivon kovasti, että tammikuussa alkaisi kuulua vastakaikua ja näppäimistökin ryhtyisi laulamaan.

Alkuvuodesta tulin muuten myös ensimmäistä kertaa kokeilleeksi niin e- kuin äänikirjaakin. Kiitos pandemian ja eristysolojen kotosalla. Äänikirjasta en henkilökohtaisesti tykännyt, mutta näytöltä luettu e-kirja menetteli yllättävänkin mukavasti. Ja sitten, keväällähän minulla oli myös se ihana perunanistutusprojektini ensimmäistä kertaa Kalifornian mullissa. Ja perunathan onnistuivat erinomaisesti, joten tulevana vuonna kasvimaalleni istahtavat myös perunat vuosimallia -22.

Millaisia uusia kokeiluja sinä tulit tänä vuonna tehneeksi? Mitä uutta ja mukavaa koit? Olivatko ne kenties uusia kädentaitoja, uusia opintoja, jokin uusi harrastus tai vaikkapa innostuminen uudenlaisiin ruokaresepteihin? Jäikö jokin vain kertaluontoiseksi tai jäikö jotakin osaksi arkeasi? Tai onko sinulla jo jokin uusi kokeilu tai kokemus odottamassa alkavana vuonna? Kenties jopa uudenvuodenlupauksia vannottuina? Olisi mielenkiintoista kuulla, niin voisi saada itsekin mukavia inspiraatioita tulevaan alkavaan, uuteen vuoteen. Vuoteen 2022.

Malja uudelle vuodelle!
Tämä oli muuten yksi uusi kokeilu tänä vuonna minulle. Monien kovasti kehuma Aperol Spritz -drinkki. Elämäni ensimmäinen Aperol Spritz ja ehkä myös viimeinen, sillä ei ollut tämä oikein minun makuuni. Ehkä se pääsisi paremmin oikeuksiinsa huojuvien palmunlehvien alla auringon paahtaessa. Nyt nautin sen talvipakkasilla Kajaanin Rossossa. :-)

Tämän postauksen julkaisuhetkellä Suomessa ja Euroopassa eletäänkin jo kuin viimeistä päivää, siis vuoden 2021 viimeistä päivää. Me täältä USA:n länsirannikolta tulemme sitten kymmenen tunnin viiveellä teidän perässänne. Näin ollen ensinnäkin kiitos kuluneesta vuodesta ja toivotan teille kaikille lukijoilleni oikein hyvää ja inspiraatiorikasta uutta vuotta 2022. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

Joulun 2021 viettoa

Joulu tulla jollotti, aivan kuten on tehnyt jokainen vuosi. Aika moni ystävä tai sukulainen on ollut halukas tietämään, kuinka tänä vuonna joulua vietämme vai vietämmekö ollenkaan. Niinpä ajattelin kertoilla jotakin joulustamme tänne blogiin. Muutamia yllätyksiäkin sattui ja tapahtui.

Yllätys nro 1 ja siitä se ajatus sitten lähti

Ajatuksille mahdollisesta joulunvietosta ei ollut oikein tilaa superkiireisen ja stressaavan syksyn aikana lainkaan. Palatessani Piilaaksoon vielä ajattelin, että tuleeko joulun juhlaa tai edes joulun tunnelmaa meille nyt lainkaan, kun ei tässä suoraan sanoen ole suomalaisittain vuoden tärkeimmän, perhepiirissä vietettävän juhlan ainekset enää kasassa. Valitettavasti.

Mutta tilanne saikin äkkikäänteen. Yllätys, yllätys, löysin nimittäin pakastimestamme vielä yhdet rasiat viimevuotisia lanttu- ja porkkalaatikoita, joten joulupöydän antimet saisi sittenkin suhteellisen helposti kasaan. Nämä pakastetut laatikot olivat päässeet minulta täysin unholaan, kun enhän minä ole ollut täällä liki puoleen vuoteen pakastimen ovea edes aukomassa. Löytö oli siis oikein mukava yllätys, joka helpottaisi jouluruokavalmisteluja kovasti. Suomessa teidän tätä lukiessa voi tuntua, että no mikäpäs tuossa nyt olisi ollut pyöräyttää joululaatikot, mutta täällä meidän nurkilla niiden valmistus lähtee aivan nollista. Valmiita juuressoseita ei ensinnäkään kaupoissa ole myynnissä kuten Suomessa, eivätkä lantut edes kuulu jokaisen amerikkalaisen ruokakaupan valikoimaan. Niitä voi joutua hiukan metsästämään ennen kuin tärppää. Mutta nyt vuodentakaiset joululaatikot pääsisivät pienen kerman- ja siirapintäyteisen tuunauksen kautta uudestaan tarjolle. Ja siitä se ajatus sitten lähti: viettäisimme joulua ja päätimme tilata myös joulukinkun. Sekin on täällä erikoistuote ja eteläisessä Piilaaksossa joulukinkkuja saa tietääkseni vain yhdestä lihakaupasta. Ennakkotilasimme kolmen kilon kinkun ja ihan vain tiedoksenne, että erikostuotteella on myös erikoishinta: maksoimme tuosta kolmen kilon kinkusta noin 80 dollaria eli lähemmäs 25 eur/kg! Kinkku tullaan syömään siis viimeistäkin (kallista) murua myöten!

"Kiertopalkintojoulukuusi"

Ensimmäistä kertaa meillä on Piilaaksossa myös isokokoinen joulukuusi. Kylläkin tekosellainen, mutta tätä kuusta voisi kutsua leikkisästi eräänlaiseksi kiertopalkinnoksi. Olemme nimittäin järjestyksessään jo kolmas suomalaisperhe, kenellä tämä samainen kuusi on joulun aikaan Piilaaksossa komeillut. Tapaus kertoo Piilaakson Suomi-perheiden kiertokulusta. Kun ystäväperheet muuttavat Piilaaksosta pois, he myyvät tai lahjoittavat kausijuhlien tavaraa pois ennen lähtöään. Mekin saimme siis tämän kuusemme ystäväperheeltä. Jos minulta kysyttäisiin, olisin totta kai pitänyt ennemmin tämän ystäväperheen Piilaaksossa kuin vain nauttinut heidän joulukuusestaan, mutta elämä kuljettaa. Niin kuusia kuin perheitä. Piilaaksossa perheet tulevat - ja sitten ne usein myös menevät. Mutta toki kuusikin on kivana muistona yhteisistä mukavista hetkistämme tuon perheen kanssa. 

Ostimme kuusenlatvaan uuden tähden parin viikon takaiselta virkistysmatkaltamme, ikäänkuin matkamuistoksikin, mutta muut kuusenkoristelut jätimme sikseen. Minusta kuusi on ihan kaunis noin. Täysin epäamerikkalainen, koska ei ole rönsyilevää koristelua ja bling-blingiä täynnä, mutta minähän olenkin suomalainen ja kuusi töröttää suomalaisten kodissa. Itselleni kuusen yksi tärkein mukanaan tuoma tunnelma on juurikin sen valojen luoma kaunis hämy. Aidossa kuusessa tärkeänä totta kai myös sen ihana tuoksu.

Yllätys nro 2 kruunasi joulumme

Meille joulu oli nyt siis kuitenkin lopulta mukavaa kiireetöntä kotoilua, vaikka pandemia-aikana siitä luulisi jokaisen saaneen jo tarpeekseen. Lisäksi nautimme suomalaisia jouluruokia, joista ainakin minä unelmoin läpi vuoden, ja tietenkin suuhun on sujahtanut myös Suomesta tuotuja suklaita. Yksi asia ylitti kuitenkin tänä jouluna kaikki odotukseni: Ystäväni oli lukenut blogistani kuinka saunahullu olen ja hän halusi tarjota meille mahdollisuuden joulusaunaan! He itse olivat joulun ajan reissussa, mutta saimme käydä heillä ukkokullan kanssa kahden saunomassa. Olin niin onnellinen ja iloinen tästä saunamahdollisuudesta, että oikein itku pääsi. Joulusauna oli minulle kuin sata jänistä, ihanat löylyt kruunasivat koko joulun. Kiitos siis vielä kerran, ystävä armas!

Happihyppelyitä ja yllätys nro 3 joulupäivänä

Joulun aika oli Piilaaksossa melko sateinen, joskin sade on se, mitä täällä kuivuuden vuoksi kovasti kaivataan. Sateen aina hellittäessä olemme käyneet joka päivä pienen virkistävän happihyppelyn. Sen jälkeen on ollut kiva palata taas kotisohvalle elokuvien pariin tai viestittelemään ystäville Suomeen. Joulupäivänä sattui kuitenkin varmaan ainakin osaltaan sateen aiheuttama yllätys, yllätys nro 3. Kotimme edustalla on kasvanut vanha pullonharjapuu ja joulupäivänä tuo koko puu yks' kaks' yllättäen otti ja kaatui! Puu on ollut kallellaan jo pitkään, mutta ehkä sateet saivat nyt puun lopullisesti kaatumaan. Onni onnettomuudessa oli, että puu rojahti suuntaan, jossa se ei vaurioittanut ukkokullan autoa. Autonsa oli nimittäin parkkeerattuna aivan puun viereen. Huh huh! 

Raportoimme puun kaatumisesta heti tuoreeltaan vuokrausmanagerillemme ja varmistui, että puu on kaupungin istuttama. Näin ollen puun poiskorjauksin kuuluu heille. Manageri lupasi ilmoittaa puun kaatumisesta kaupungille. Täytyy todeta, että suhteellisen nopeaa toimintaa oli ja vieläpä joulupäivänä, sillä kaupungin työntekijä tuli paikan päälle vain 3,5 tuntia ilmoituksesta kartoittamaan tilanteen. Työntekijä oli saanut ilmoituksen puusta kaupungin poliisilta. Koska alueella on todella vähän liikennettä, eikä puu ole maassa kenellekään vaaraksi, eikä se myöskään katkonut kaatuessaan sähköjohtoja tai muuta, niin puu saa kuulemma odottaa maanantaihin eli arkipäivään asti, että se tullaan nostamaan pois. Meille aikataulu sopi ihan hyvin. Huvitti hiukan, että kaupungin tyyppi otti raporttiinsa ensin muutamat kuvat ja merkitsi tapahtuma-alueen varoituskartioilla ja keltamustalla Caution-nauhalla. Niin amerikkalaista taas, hih.

Happihyppelyllä yllätyin, kun ensimmäisiä magnolioita on jo kukassa tähän aikaan vuodesta!

Tapaninpäivän ajelulla kävimme katselemassa piilaaksolaisten kotipihoilleen laittamia jouluvaloja. Tässä yksi taidonnnäyte.

Joka joulukuu aivot solmuun samasta asiasta

Lopuksi vielä hymähtelen tässä teillekin seikasta, josta minulla menee aivot solmuun joka ikinen joulukuu täällä rapakon takana. Tilanne liittyy joulutorttujen leivontaan. Tänä vuonna en onnistunut löytämään paistonkestävää luumuhilloa mistään. Aiempina vuosina olen saattanut onnistua sitä saamaan, mutta tänä vuonna en. Tarkistin, josko sitä hyvää luumuhilloa olisi tilattavissa Amazonin verkkokaupasta. No olisi ollut, mutta pieni purkki olisi maksanut 14 - 16 dollaria. Niinpä leipomiini joulutorttuihin piti ostaa kuivattuja luumuja. Ja sitten, se aivojeni solmuunmenemishetki. Siis joka ikinen vuosi ajattelen, että myöskin kuivatut luumut ovat nimeltään plums, kuten tuoreetkin luumut. Mutta ei, kun kuivatut luumut ovatkin prunes ja tuoreet plums. Tämä se ei tahdo minun pieneen kallooni mahtua. Aivosolmu mahtaa syntyä siitä, että suomen kielessä molemmat, kuivatut ja tuoreet luumut ovat samalla luumu-nimellä. Toisin kuin viinirypäle ja rusina, eli tuoreella ja kuivatulla viinirypäleellä on suomeksi eri nimet. Joten se, että viinirypäle on grape ja rusina raisin, ei ole aivoilleni yhtään kumma juttu, mutta että luumu ja kuivattu luumu ovatkin plum ja prune on! Ja nyt, kun olen tämän asian yrittänyt taas kerran takoa päähäni, niin aivan varmasti hämmästelen tätä samaa asiaa taas joulukuussa 2022, hahah!

Prunes, muista nyt jatkossa, prunes! No, vuoden päästä en kuitenkaan muista.

Tällaiset joulutunnelmat siis meillä. Näin tapaninpäivän iltana on jo liian myöhäistä toivotella enää hyvää joulua teille lukijani, mutta oikein mukavia loppuvuoden päiviä voin ainakin toivottaa. Näiden toivotusten myötä sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Maskipakko ja myrskyjä

Eilen oli yhdenlainen vuosipäivä. Tasan vuosi sitten, 14. joulukuuta 2020, Yhdysvalloissa aloitettiin kansalaisten rokottaminen koronavirusta vastaan. Ensimmäisen koronarokotepistoksen sai Sandra Lindsay New York Cityssa. Missä mennään tällä hetkellä? On aloitettu kolmas koronarokotekierros, sillä uudet variantit jylläävät ja hakeutuvat kiertoteitä ohi aiemmin pistettyjen rokotteiden aiheuttaen tartuntoja edelleen. Tartuntaluvut ovat paikoin todella huolestuttavassa kasvussa. Suomen tilannetta olen seurannut kauhulla ja pahinta peläten jo pitkään. 

Kaliforniassa ryhdyttiin ennakoiviin toimiin uuden omikron-variantin levitessä maailmalla jo kulovalkean tavoin. Ja niihin ryhdyttiin rivakasti. Maanantaina tiedotettiin, että koko osavaltioon julistetaan sisätiloja koskeva maskipakko. Maskipakko alkoi tänään keskiviikkona ja kestää alkuun ainakin kuukauden, tammikuun puoliväliin asti. Siis 40 miljoonaa kalifornialaista laitettin ruotuun alle kahdessa päivässä! Ja tyyliin pulinat pois! Meidän jokapäiväistä arkeamme tämä uusi määräys ei juurikaan mullista, sillä olemme käyttäneet maskia sisätiloissa koko tämän pandemian ajan, mukisematta. Mutta muiden mahdollisuus hillua maskitta yhteisissä julkisissa tiloissa pitäisi nyt olla osavaltiossamme poissuljettu.

Kalifornian nopea päätös ja uuden määräyksen rivakka täytäntöönpano saavat minut yhä enenevässä määrin ihmettelemään Suomen täysin käsittämätöntä vatulointia päätöksenteossa koronatoimia koskien. Kerron esimerkin: Olin vielä Suomessa, kun Suomen terveydenhuollon tehohoitopaikkojen kriittisenä rajana pidetty 50 tehohoitopaikkaa koronapotilaille ylittyi. Mitä tapahtui, mihin toimiin ryhdyttiin? Ei minkäänlaisiin! Pääministeri ilmoitti, että hallitus kokoontuu miettimään jatkotoimia seuraavan viikon tiistaina! Siis seuraavana tiistaina, kun tehohoitopaikat olivat äärirajoillaan edellisen viikon puolivälissä! Paitsi että tilanne olisi todellakin vaatinut nopeita toimia, antaa jo tällainen löperö aikataulutus kansalaisille kuvan, ettei tässä ole mitään hätää... Ja samaan aikaan hätää kuitenkin kärsivät kaikki ne potilaat, mutta myös työtaakkansa alla koko terveydenhuollon henkilöstö. No, joku nähtävästi astui jonkun varpaille ja jo seuraavana sunnuntaina Suomessa astui voimaan anniskelukielto klo 17, ellei koronapassi ollut käytössä. Kuitenkin, valitettavasti vain viikkoa paria myöhemmin tehohoitopaikkoja koronapotilaille olikin käytössä jo pitkästi yli 60! Perusterveydenhoitoa ajettiin alas ja tehohoitoa vaativia leikkauksia peruttiin monilla paikkakunnilla. Oltiin ryhdytty harkitsemaan hätäjarrutoimenpiteitä. Siis ryhdytty harkitsemaan. Minun mielestäni niitä olisi pitänyt käyttää jo, mutta enpä nyt sohaise tätä aihetta tämän enempää. Toivon vain hartaasti, että tartuntojen leviäminen Suomessakin saataisiin rauhoittumaan tavalla tai toisella. 

Mutta sitten muihin viime päivien arkikuulumisiin. 

Myrskyjä ja niiden tuhoja

Meillä täällä Yhdysvaltain länsirannikolla Kaliforniassa on nyt saatu todella kovasti toivottuja sateita. Mutta, niitä onkin sitten tullut heti kerralla ennätysmääriä ja kauheiden myrskyjen saattelemina. Myrskyn voima on saanut aikaan monenlaisia tuhoja, kuten tulvia ja maanvyöryjä. Esimerkiksi Big Surin alueella jouduttiin sunnuntai-iltana katkaisemaan Highway 1 -tie, jotta alueen asukkaat pystyivät evakuoitumaan pois kodeistaan. Alue on nimittäin aikaisempaa maastopaloaluetta, jolloin kaikki pohjakasvillisuus on palanut pois ja näin ollen kovat sateet saavat vuorenrinteillä helposti maanvyöryjä aikaiseksi. Oli sattumaa, että ajoimme kyseistä merenrantatietä vain muutama tunti ennen kuin se suljettiin.

Sunnuntaina iltapäivällä myrsky oli vasta vain aavistus Tyynenmeren taivaanrannassa. Nopeasti tilanne kuitenkin muuttui ja tällä alueella ryhdyttiin evakuointeihin.

Myrskytuhot katkaisivat toissapäivänä ukkokullalta myös työnteon. Hänen tehdessä etätöitä kotona, tarvitsee hänen ottaa yhteys koneeseen työpaikallaan. Yhtäkkiä tuo yhteys sitten katkesi. Sähkökatko työpaikan tiloissa. Aikaa asian selvittelyyn meni varmastikin normaalia enemmän, koska konttorirakennus on etätöiden johdosta lähestulkoon tyhjä. Lopulta tilanne selvisi: myrsky oli kaatanut ison puun kadulla sähkölinjojen päälle. Sama toistui tiistaina varhain aamulla, jolloin ukkokulta oli konttorilla osallistuakseen tiimipalaveriin ihan kasvotusten. Huomiona muuten, että ukkokullan työpaikalla sekä myös jättiyhtiö Googlella vaaditaan työntekijöiden rokotukset, jotta voi palata toimistolle ja olla jatkossa oikeutettu palkanmaksuun. Tässäkin kohtaa jälleen ihmettelen, ettei Suomessa samaa vaadita edes läheistä potilastyötä tekevältä terveydenhuollon henkilökunnalta!

Ja sittenhän eilen meille paukahti vielä vesikatkokin. Katko, jota ei papereiden ja piirustusten mukaan pitänyt tapahtua. Kodistamme parin korttelin päässä on käynnissä iso rakennustyömaa. Piilaaksoon nousee aivan valtavasti uusia asuinkerrostaloja ja pari niistä on meidänkin kulmilla. Nyt käyttövetemme katkesi jo toistamiseen, koska rakennustyömaalla piti katkaista joku vesijohto. Molemmilla kerroilla soitto kaupungin vesilaitokselle ja hyvin nopeasti sieltä sitten työmaaukko jo pihaan käppäilikin kertomaan, että veden ei kyllä pitänyt katketa tässä operaatiossa teiltä, mutta tulee palautumaan noin tunnissa. Ensimmäinen vesikatko sattui hetkellä, jolloin ukkokulta oli menossa suihkuun. Toinen katko vuorostaan, kun minä tulin hikisenä kuntosalilta ja olisin halunnut mennä suihkuun ja ryhtyä seuraavaksi valmistamaan lounasta. Eli olemme saaneet viime päivinä "nauttia" niin sähkö- kuin vesikatkostakin, joskaan jälkimmäinen näistä ei ollut myrskyn aiheuttamaa.

Luonnonvoimat eri mittaluokkaa kuin Suomessa

Lopuksi vielä asia, jota olen korostanut kirjoituksissani jo aiemminkin. Usein naureskellaan kuinka Yhdysvalloissa liikenne tai muut toiminnot menevät täysin sekaisin sateen tai lumisateen iskiessä. Aina näissä yhteyksissä ei muisteta kertoa, millaisista sademääristä puhutaan. Viime maanantaina täällä annettiin matkustusvaroitus Sierra Nevadan vuoristoon Lake Tahoelle kovien lumisateiden ja myrskytuulien vuoksi. Lake Tahoe on suosittu, Piilaaksosta noin neljän tunnin ajomatkan päässä sijaitseva talvilomakeskus. Seuraavan vuorokauden aikana sinne odotettiin satavan lunta jopa 8 feet eli yli 240 cm! Kun siihen lisätään myrskytuulet voimakkuuksiltaan 50 - 100 mph eli 22 - 45 m/s, niin autoilu ei enää ole kovinkaan turvallista. Paikalliset varoitukset kannattaa siis ottaa ihan tosissaan.

Vastikään myös Suomen tunnettu tv- ja somekasvo Vappu Pimiä matkasi perheineen tänne USA:n länsirannikolle Los Angelesiin. Katsoin hänen Instagram-tarinansa ja siinä Vappukin naurahteli, kuinka hotellissa aamu-uutisia hänen katsoessaan oltiin jatkuvasti varoiteltu kovista sateista ja myrskyistä. Vain muutama tunti tuon tarinan katselemisen jälkeen näin uutisen, jossa juurikin Los Angelesin alueella kolme henkilöautoa huuhtoutui tulvineeseen L.A.-jokeen. Voi kunpa Vappukin hoksaisi uutisen ja ymmärtäisi, ettei helsinkiläinen tihkusade ja kalifornialainen myrskysade ole aivan sama asia. No, toivon vain Vapulle kaikin puolin turvallista lomaa Etelä-Kaliforniassa.

Myrskyjä on luvassa vielä loppuviikollekin, mutta jo myrskynjälkeisiä poutasäitä odotellessa.

Tällaisia arjen kuulumisia tällä erää. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa. 

Paluuyrityksiä arkeen

Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta tuntuu, etten saa mitään näppäimistölle asti. Ajatuksetkin harhailevat pahemman kerran, eikä keskittymiskykyä ole. Konkarikirjoittajien viisaita ohjeita lukeneena kirjoittamisen pään saa kuulemma auki ainoastaan kirjoittamalla. Pitää kirjoittaa edes jotakin. Edes vartti päivässä. Tämä postaus on nyt sitten sitä jotakin. Että saisin palauteltua itseäni kirjoittamisen pariin takaisin.

Suomessa tontin rajalla voi kasvaa orapihlaja-aita. Meillä aidan virkaa toimittavat muiden puskien lisäksi myös muotoonleikatut appelsiini- ja sitruunapuu. Muotoonleikkaus rokottaa harmillisesti saatavaa hedelmäsatoa, mutta tänä talvena näyttää sato hyvälle!

Palasin viime viikolla Suomesta Piilaaksoon. Takanani on elämäni rankin syksy. Tai oikeastaan elämäni rankin puoli vuotta. Lähdin syyskuussa Suomeen kahdeksi viikoksi, mutta vietin siellä lopulta 2,5 kuukautta! On kylläkin heppoista käyttää sanaa "viettää", se kun kuulostaa omiin korviini lähinnä lomailulta. Minulle viikot Suomessa eivät olleet lomailua, sillä syksyni Suomessa oli paitsi hyvin surullista, myös äärimmäisen kiireistä ja stressaavaa aikaa. Kauhistuisitte, jos kertoisin sen kaiken. Kun muutama ystävä pysyi suht koht ajantasalla kaikista noiden viikkojen aikana tapahtuneista käänteistä, heidän kommenttinsa olivat: "Huh huh, hengästyttää pelkästään kuulla tuosta kaikesta!". 

Marraskuun loppupuolella huomasinkin, etten muista viimeisestä 1,5 kuukaudesta oikein mitään. On pitänyt katsella kännykästä kuvia, mitä kaikkea tuohon ajanjaksoon elämässäni on mahtunut. Ainakin tulin järjestäneeksi hautajaiset, valmistelin perunkirjat, tyhjensin lapsuudenkotini ja kilpailutin kiinteistövälittäjän. Sattui ja tapahtui myös muuta ikävää, mutta niistä ei tässä sen enempää. Mutta sainpa survottua tiukkaan aikatauluun osallistumiseni hyvän ystäväni väitöstilaisuuteenkin. Se oli ihana, yhden iltapäivän mittainen irtiotto siitä kaikesta muusta. 

Fyysisesti kaikkein rankinta oli lapsuudenkotini tyhjentäminen. Tiedän joidenkin tyhjentäneen omakotitalojaan puoli vuotta tai vuoden, mutta minulla ei ulkosuomalaisena ollut sellaiseen ajan venyttämiseen mahdollisuutta. Meillä ulkosuomalaisilla kun on vain tietty maksimilukumäärä päiviä, jotka voimme Suomen kamaralla olla ilman inhottavaa lisäbyrokratiaa. Minä pystyin irrottamaan talon tyhjennykselle aikaa tasan kuusi viikkoa. Lopulta taisin puristaa sen viiteen. Tietenkään talojen tyhjennysurakat eivät ole suoraan vertailtavissa keskenään, mutta voin kertoa, että kun asuinneliöitä on yli sata ja toinen mokoma erinäköistä varastotilaa siihen päälle, niin niihin neliöihin mahtuu aivan helvetisti tavaraa! 40 vuoden aikana kertynyttä. Että esimerkiksi puutarhakalustojakin piti olla kaksi kokonaista sarjaa! 

On varmasti väärin käyttää sanaa onnellinen seuraavassa yhteydessä, mutta käytän sitä kuitenkin: Nimittäin, taloa tyhjentäessäni ja tuon loppumattomalta tuntuvan urakan alla rimpuillessani ajattelin, että onnellisia ovat he, joiden vanhempi tai vanhemmat ovat ikääntyessään jo muuttaneet omakotitaloistaan pienempiin asuntoihin. Paitsi että kerrostalo-osakkeessa neliöitä ja näin ollen tavaraa on yleensä vähemmän, niin tuohon asuntoon ei myöskään liity tyhjentäjän omia lapsuusmuistoja. Minulla niitä nyt oli, paljon! Löysin esimerkiksi ne lukuisat ihanat kirjeetkin, joita olimme lapsena kirjoitelleet serkkujeni kanssa. Lähetin niistä kuvaotoksia kirjeenvaihtokavereilleni muistoksi ja saimme nauraa yhdessä. Luin myös nipuittain peruskoulu- ja lukioaikaisia ainekirjoituksiani. Voi sitä myötähäpeän määrää, kun toisinaan varsinaista asiaa oli ehkä ollut yhden sivun verran, mutta aineen piti kuitenkin olla neljän sivun mittainen. Käskystä sitten kirjoitettiin se neljä sivua... Kylmäksi ei myöskään jättänyt ainekirjoitukseni armokuolemasta. Vaikka 16-17-vuotiaan ajatusmaailma oli kyseisestä teemasta vielä kovin naiivi, enpä olisi arvannut millaisessa elämäntilanteessa tuohon kirjoitukseeni tulen myöhemmin palaamaan. Huh!

Kaikille noille lukuhetkille ei oikeasti olisi ollut aikaa, mutta jäin niihin ensimmäisinä päivinä kiinni. Samoin kuin albumikaupalla läpikäymiini valokuviin. Aikaa ei olisi ollut, mutta en malttanut olla sukeltamatta noihin aarteisiin. Moni kysyikin minulta talotyhjennysurakan edetessä (lue: madellessa), saanko siihen keneltäkään apua. Kyllä minä sain. Ilman ukkokultaa, sukulaisia ja ystäviäni koko hommastahan ei olisi tullut yhtikäs mitään. Kiitos vielä kerran. Mutta, ollessani ainoa lapsi, minä olin myös tasan se ainoa henkilö, jonka piti läpikäydä talon jokainen soppakauha, käsilaukku, nojatuoli, toppatakki, ruohonleikkuri ja kahviastiasto ja päättää, mikä kyseisen tavaran jatko-osoite aina kulloinkin oli. Tuntuukin, että tein viidessä viikossa niin paljon päätöksiä, isoja ja pieniä, että pääni pian räjähtäisi.

Näiden lukuisten aarteiden löytämisen lisäksi lapsuudenkodillani oli ihan omanlaisensa tunnearvo. Talon ollessa omien vanhempieni aikoinaan rakentama, kumpusi sen jokaisesta nurkasta tai isäni luovista, jopa nerokkaista sisustusratkaisuista roppakaupalla lisää muistoja. Haikeita sellaisia. Ja onhan tuo talo ollut omanlaisensa turvasatama vielä näin aikuisiälläkin. 40 vuotta elämästäni olen saunonut juuri sen saunan lauteilla ja kuinka tuo sauna viimeistään teki minusta saunahullun. Niille lauteille toistuvasti palasin, aina täältä maailman ääristä saakka. Heitin ne parhaimmat löylyt. Puukiukaan sihahtaessa maailman murheet palasivat takaisin omiin pikkuriikkisiin mittasuhteisiinsa.

Mutta nyt olen palannut tuon talon ja yhden elämän kokoisen hurrikaanin jäljiltä takaisin omaan kotiin. Voimissani en voi sanoa olevani. Takana on sen verran rankkoja kokemuksia viimeiseltä puolelta vuodelta. Viimeisen kahden kuukauden aikana tunnustan nukkuneeni kokonaiset kolme kunnollista yötä. Erilaisia lääkkeitäkin vaivaan on tullut kokeiltua, mutta eipä ne juurikaan ole auttaneet. Eivätkä yöunet ole palautuneet oikein vieläkään uomiinsa. Aikaerorasitus alkaa helpottamaan, mutta kroppani on edelleen jonkinlaisessa ylivirittyneessä tilassa, enkä kykene oikein rauhoittumaan. Sekä mieli että kroppa vaativat nyt elpymistä ja palautumista.

Niinpä olen nyt etsimällä etsinyt uuteen arkeeni mahdollisimman paljon mielihyvää tuottavia asioita ja aktiviteetteja. Kulmakunnan kissat on käyty jo paijaamassa, nyt jos koskaan kissaterapia on tullut tarpeeseen! Samoin pihan ja puutarhamme inventaario sai aikaan mukavaa odotusta. Nyt nähkääs näyttäisi sille, että tämä talvi on ensinnäkin hyvä appelsiinisatokausi: raja-aitana kasvavassa appelsiinipuussamme odottaa ainakin 30 appelsiinia! Sitruunoitakin tulee rutkasti. Ja mikä iloinen superyllätyskin tulla tupsahti. Etupihallamme on ollut outo, kitukasvuinen, aiemmin tunnistamaton, vielä pensaskokoinen sitruspuu. Olen aina syksyisin ja talvisin ihmetellyt, kun sen pisimmän varren oudonmuotoisiin lehtiin tulee ruska, mitä muut sitruspuut eivät juurikaan harrasta. Ruskaa on pensaan lehdissä tälläkin hetkellä, mutta kappas, nyt sen oksissa roikkuu myös kuusi raakiletta ja niiden muoto viittaisi mandariineihin!

Pieniä ja raakoja vielä ovat, mutta jännitettävää riittää siihen saakka, kunnes pääsemme näitä maistamaan.

Ja tällä välin olemme saaneet uudet naapuritkin. He olivat sitten päättäneet laitella vähän jouluvaloja yhteisen pihapiirimme pomeloon. Tadaa, tämä näky minua odotti, kun keskellä yötä saavuin lentokentältä kotiin! OMG, koko kortteli häikäistyy noista!

Eilen kävimme sitten ottamassa ukkokullan kanssa koronarokotteen tehosteet. Suositusten mukaan olimme jo kolmannen piikin rokotustahdista jäljessä, mutta minkäs teet, kun emme olleet oikeassa maassa aiemmin piikkiä vastaanottamassa. Mutta nyt on tehosteet pistetty ja minullehan se iski taas pienen kuumeen rokotuksen tiimoilta. Ei onneksi lähellekään yhtä karmeaa olotilaa kuin toisen piikin jälkeen. Onnea olikin löytää tänä aamuna kaapin perukoilta vielä yksi pullo Ikean raparperimehua. Paitsi, että mehu tuo mieleeni lapsuuden kesät niin se on maistunut tähän kuumeeseeni nyt jotenkin aivan taivaallisen hyvälle.

Kuumepäivän eliksiiriä.

Sen verran on elämä minua tänä vuonna kolhinut, että voin suorilla ristiä vuoden 2021 elämäni paskimmaksi vuodeksi. Eikä paskin vuosi -titteli napsahtanut edes pandemian ansiosta. Niinpä nyt kovasti toivoisin, että elämä kohtelisi minua edes hetken aikaa silkkihansikkain. Kirjoittaisinko tuon toiveeni vaikka Joulupukille?

Tällaisia tunnelmia tällä erää. Irtosihan sitä sitten näemmä taas jotakin näppäimistölle asti, kun alkoi vain vartti kerrallaan kirjoittamaan. Oikeassa olivat ammattilaiset. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Sade ropisee, taivas on tumma

Sade ropisee ikkunapeltiin. Taivas on tumma.

Istun sairaalasängyn vieressä ja puristan kättänsä. Tänään vastapuristusta ei enää tule. Keho nytkähtelee. Morfiinia. Suonissaan virtaa morfiinia ja muita lääkecocktaileja. Mieleni on tumma.

Vielä elokuussa saimme yhdessä nauraa. Ja ai, kuinka makeasti nauroimmekaan. Se oli ihanaa. Kaikki näytti kääntyvän parempaan. Nyt tilanne on aivan toinen. Tämä kaikki tapahtui niin yllättäen, täysin varoittamatta. Kyynel vierii meiltä molemmilta. Mieleni on tumma, niin kovin tumma. Ja taivas. Voi kuinka taivaani onkaan nyt tumma.

Blogissa surun sanelema tauko ennalta määrittelemättömän ajan.

Family emergency

Yhdysvalloissa on tapana käyttää ilmaisua family emergency. Tuolloin useimmiten perhepiirissä on tapahtunut jotakin äkillistä, täysin odottamatonta ja tilanne vaatii työtehtävien ja muiden sovittujen tapaamisten ja menojen lykkäämistä myöhemmäksi. Jäin ensinnäkin pohtimaan mitä ilmaisua vastaavasta tilanteesta Suomessa käytetään. Ehkä sen voisi suomentaa hätätilanne perhepiirissä. Tai ehkä Suomessa työelämässä käytettäisiin termiä painavat perhesyyt. Vai olisiko jokin muu osuvampi ja nykyisin esimerkiksi juuri suomlaisessa työelämässä käytössäkin? Huomaan tipahtaneeni Suomi-kärrystä tässä(kin) asiassa, joten valaiskaahan ihmeessä minua. Toisekseen pohdin, kunnioitetaanko Suomessa asianosaisen yksityisyyttä tuollaisen hätätilanteen iskiessä. 

Yhdysvalloissa tuollaista äkillistä perhetilannetta kunnioitetaan hyvinkin vankasti. Ei kukaan kysele, että mitä nyt on tapahtunut. Tapahtunutta totta kai pahoitellaan, mutta asian annetaan olla, sen enempiä lisätietoja utelematta. Joskus töissä Piilaaksossa ollessani tosin tuntui, että jotkut käyttivät family emergencya jopa aika heppoisin perustein. Tekosyynä, jolloin oli lupa tai pätevä selitys jättää jokin asia hoitamatta ajallaan. Taustalla saattoi oikeasti olla vain silkka unohdus, laiskuus tai kiire, mutta hoitamatta jätettyä asiaa seliteltiin äkillisellä perhetilanteella. Samanlaisia epäileviä ajatuksia on ollut parilla suomalaisella ystävälläkin esimerkiksi kiinteistövälittäjänsä yllättävien ohareiden tapauksessa. Mutta hyvin hankalapa minun oli mennä työpaikallani arvioimaan, minkä "vakavuusasteen" tilanne saa kenetkin ylipäätään käyttämään moista family emergency -ilmaisua. Ja totta, tämä tekosyynä käyttäminen joissakin tilanteissa oli tietenkin vain minun oman pääni sisäistä arvelua, sillä paikalliseen tapaan en itsekään koskaan tietenkään mennyt kyselemään lisätietoa tapahtumista. Otin vain osaa tietämättä taustoista sen enempää. Totta kai kuuntelin, jos joku asiakas halusi itse senhetkisestä tilanteestaan enemmän kertoa. 

Suomessa puolestaan muistan työelämässä, ettei tällainen vakava perhetilanne ollut mitenkään tabu muiden, ulkopuolisten keskuudessa. Johtuiko se enemmän juuri kyseisestä työyhteisöstä vai onko käytäntö Suomessa ylipäätään asian suhteen avoimempi, sitä en osaa sanoa. Muistan esimerkiksi tilanteen, kun yksi opettaja jäi äkillisesti kolmeksi kuukaudeksi pois töistä. Minulla oli projektipäällikkönä sopivasti kahden projektin välinen tauko ja minulle tarjottiin sijaisuutta tuoksi kolmeksi kuukaudeksi. Hyppäsin yhdessä yössä sijaisen saappaisiin. Mutta mieleeni jäi, kuinka avoimesti opettajan perhetilanteesta isohkon työpaikkamme käytävillä ja kahvihuoneissa kyseltiin ja myös keskusteltiin. Ei tainnut mennä päivää paria pidempään, kun omiinkin korviini jo kantautui syy opettajan poissaoloon. Opettajan puolisolla oli todettu jo pitkälle edennyt syöpä ruumiinosassa X. Siis aika tarkkakin täsmätieto. Ehkä poissaolon syy sai kollegoita ymmärtämään opettajan äkkipoisjäännin paremmin, mutta haluaisinko välttämättä itse omia asioitani käsiteltävän yhtä avoimesti koko työyhteisön kesken. En haluaisi.

Toisaalta, joskus taustojen ymmärtäminen voi estää lisäkonfliktien syntymisen. Kun olin juuri aloittanut työt Piilaaksossa, muistan kuinka pomoni hiukan "varoitteli" minulle yhdestä naistyöntekijästä. Nainen oli jotenkin kireä, tiuskiva, eikä koskaan hymyillyt. Totta kai minä uutena työntekijänä ajattelin, että olinko itse mokannut jollakin tapaa hänen kohdallaan ja nainen näytti sen käytöksellään minulle takaisin. En ollut ottanut asiaa puheeksi, mutta yhden tiuskintatilanteen jälkeen pomoni lohdutteli kertomalla, että naisella oli vaikea avioeroprosessi meneillään ja siksi hän oli kireä kuin viulunkieli. Vaikka tieto avioeroprosessista ei ehkä minulle asti olisi kuulunut, huojensi se kuitenkin uutena työntekijänä mieltäni kovasti, eikä väleissämme tämän naisen kanssa päässyt syntymään kärpäsestä härkästä. Myöhemminhän naisesta sitten paljastui oikein herttainen ja hymyilevä kollega ja yhteistyömme sujui todella hyvin. 

Usein työpaikoilla tällaisissa äkillisissä perhetilanteissa työntekijän esimies voi olla ainoa, joka perhetilanteesta enemmän ja sen varsinaisen totuuden tietää. Aina tieto ei lipsahda eteenpäin työyhteisöön kuitenkaan pomon suusta, vaan tiedon tai huhupuheen voi laittaa liikkeelle myös suulas kollega. Tahtomattaan tai tahallisesti. Muistan, kuinka Suomessa sattuikin kerran aika hämmentävä tilanne. Läheinen kollegani oli saanut juuri tietää olevansa raskaana, siis sellainen omanlaisensa ihana family emergency. Raskaudesta ei kuitenkaan alkuvaiheessa työyhteisössämme tainnut vielä tietää kukaan muu kuin kollegani esimies ja minä. No kuinkas ollakaan, yksi suupaltti mies tuli ja möläytti kahvihuoneessa kovaan ääneen kollegani raskaudesta muiden kuullen. Jähmetyimme kollegani kanssa paikoillemme ja kollegani kysyi mieheltä, että mistäs niin päättelet, että olisin raskaana. Mies vastasi: "No kun rintasi ovat niin pyöristyneet, niin sehän on ihan selvää!" Täystyrmäys. Jäimme kollegani kanssa sanattomina tuijottamaan toisiamme. 

Suomen kokemuksistani on toki jo useita vuosia aikaa ja löytyy varmasti lakipykäliä, jotka työntekijää tuollaisissa henkilökohtaisissa tilanteissa suojaisivat. Mutta lakihan voi sanella mitä tahtoo, jos työpaikalla lain noudattaminen on löperöä. 

Miksi tulin pohtineeksi näitä mahdollisia family emergency -tilanteiden eroavaisuuksia Suomessa ja Yhdysvalloissa ja kuinka tulin kirjoittaneeksi niistä juuri nyt? No, minulla on eräänlainen family emergency -tilanne päällä ja olen matkustanut melko pikaisella lähdöllä Suomeen. Käsitelläänkö siis mielestäni family emergency -tilannetta Suomessa ja Yhdysvalloissa eri tavalla? Mielestäni kyllä. Yhdysvalloissa asia saa jäädä henkilön yksityisasiaksi, Suomessa ei aina niinkään, vaan siitä tulee helpommin julkista riistaa työyhteisössä. Tämä päätelmäni juontaa siis juurensa ensisijaisesti omista työelämäkokemuksistani molemmissa maissa. Olisikin mielenkiintoista kuulla teidän näkökulmianne ja kokemuksianne asiasta. Miten itse koet, että tällaisia yksityiselämän vakavia tilanteita käsitellään esimerkiksi suomalaisella työpaikallasi tai sinä ulkosuomalainen, nykyisen asuinmaasi kulttuurissa ylipäätään? Saako henkilö säilyttää henkilökohtaisen hätätilanteen omana tietonaan, vai kyselläänkö ja ruoditaanko sitä julkisesti?

Valon ja varjon leikkiä, niin kuin elämässäkin tahtoo olla. Suomen ruska on nyt upeimmillaan!

Aika osuvaa muuten oli, että minun lopullisiin lentovalintoihin Suomeen vaikutti mikäpä muukaan kuin family emergency, tosin jonkun aivan muun henkilön. Alunpitäen minulla oli erikoislääkärin vastaanotto perjantaiaamuna klo 8. Olin tarkkaillut netistä äkkilähtöjä Suomeen ja yksi ajatus oli varata perjantaina San Franciscosta kello 13 lähtevä lento. Tai siis ne kolme eri lentoa, jotta pääsisin Ouluun asti. Reitti lentäisi New Yorkin kautta Helsinkiin ja siitä edelleen Ouluun. Kuinka ollakaan, lääkärille oli tullut family emergency ja kaikki hänen vastaanottoaikansa peruttiin useammalta viikolta. Sain puhelun asiasta torstaina, jolloin minulle tarjoteltiin vastaanottoaikaa toiselle lääkärille samalle perjantaipäivälle, mutta vasta klo 10.30. En siis enää ehtisi klo 13 lennolle ja asia harmitti kovasti. Koska seuraavat vapaat ajat erikoislääkärin vastaanotolle olisivat olleet vasta joulu-tammikuussa, päätin lääkärikäynnin nyt kuitenkin heti hoitaa ja näin saada myös mielenrauhaa omiin terveysasioihini. Lähtöni Suomeen siis viivästyi, koska seuraavana päivänä ei vastaavaa jouhevaa lentoyhteyttä ollut. Mutta aika uskomaton onni onnettomudessa oli, että tuolloin perjantaina kyseisen lentoreitin heti ensimmäinen lento San Franciscosta New Yorkiin myöhästyi yli 2,5 tuntia. Jos siis olisin hypännyt perjantaina koneeseen, olisin myöhästynyt New Yorkissa jatkolennolta Helsinkiin. Sinnepä olisin sitten jäänyt kykkimään USA:n itärannikolle keskellä yötä ja tuskaisan pitkä matkustusaika olisi venynyt entisestään. Huh, huh, onneksi vältyin tuolta! En olisi tässä tilanteessa kestänyt yhtään lisäsäätämistä lentojen saralla, kun stressi- ja huolikäppyrät ovat punaisella jo valmiiksi. Sen sijaan paria päivää myöhemmin omat lentoni sujuivat nyt suorastaan ihmeellisenkin mutkattomasti ottaen huomioon allekirjoittaneen tuurin. Kun usein tahtoo aina juuri minun kohdallani sattua ja tapahtua... Lennot laskeutuivat jopa etuajassa, joten koneiden vaihtoakaan ei tarvinnut tehdä juosten ja veren maku suussa. Lentojen osalta siis loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja tämä kaikki, koska lääkärille tuli family emergency.

Tällaisia pohdintoja ja kuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Arpaonni odottaa blogini 300 000. lukijaa ja sananen palautteen voimasta

Ohhoh, on todellakin tultu Ribs & Coke -blogin taipaleella niinkin pitkälle, että pian sen teksteille paukahtaa 300 000. lukukerta! Tästä valtavan iso kiitos kaikille teille niin vuosien saatossa kelkassa pysyneille kuin uusillekin lukijoille. Marraskuussa 2021 blogini täyttää seitsemän vuotta, kääk, jo seitsemän, ja näihin vuosiin on tullut naputeltua jo 381 postausta. Tämä on postaus nro 382. Kerrottakoon myös, että postausluonnoksia on varastossa yli 100. Osasta niistä tosin on aika ajanut ohi kovaa vauhtia jo vuosia sitten, mutta kymmenet aiheista olisivat ihan relevantteja edelleen. Katsotaan, mitkä päätyvät päivänvaloon asti, joko blogissa tai tulevassa kirjassani. Jos teitäkin kiinnostaa, mistä päin maailmaa blogiani luetaan, niin minäpä kerron. Tilastojen mukaan blogiani luetaan luonnollisesti eniten Suomessa ja Yhdysvalloissa. Lisäksi viimeisen vuoden aikana seuraavat kymmenen innokkainta lukijamaata ovat olleet Ruotsi, Saksa, Italia, Iso-Britannia, Romania, Espanja, Indonesia, Kanada, Itävalta ja Alankomaat. Seuraavan kymmenen maan joukkoon mahtuvat mm. Belgia, Ranska, Venäjä ja Meksiko. 

Mutta sitten takaisin tämänhetkiseen virstanpylvääseen eli 300 000. lukijan etsintään. Olen loihtinut blogissani perinteen leikkimielisestä arvonnasta, joka toteutetaan aina 100 000 lukijan välein. Nyt on kolmannen arvonnan aika. Arvonnan voittaa siis se lukija, jonka kohdalla 300 000 sivunäytön rajapyykki täyttyy. Te, jotka luette blogiani mobiiliversiona, ette tuota sivunäyttölaskuria blogin mobiiliversiossa heti näe. Saatte sen kuitenkin halutessanne esiin klikkaamalla postaussivun alareunasta tekstiä 'Näytä internetversio' ja näin pääsette kokeilemaan onnettaren suosiollisuutta kohdallanne tekin. 

Jos siis 300 000 kiepsahtaa laskuriin juuri Sinun kohdallasi, niin olepas ystävällinen ja ota minuun yhteyttä sen jälkeen. Voit laittaa minulle sähköpostia, ottaa yhteyttä Facebookin tai Instagramin kautta tai kirjoittaa onnenpotkustasi vaikkapa blogin kommenttikenttään. Sumplikaamme sitten osoitetiedot kahden kesken, niin voin lähettää pienen palkintopaketin postitse. Halutessasi voit ottaa tasalukemasta kuvan tai kuvakaappauksen, mutta se ei ole suinkaan pakollista. 

Kuinkas niissä blogini aikaisemmissa arvonnoissa sitten kävi? Ensimmäisen arvonnan kohdalla, eli etsiessäni 100 000. lukijaa, lähti palkintopaketti herrahenkilölle Minneapolikseen. Valitettavasti 200 000. lukijan kohdalla voittajaa ei löytynyt. Se kenelle arpaonni napsahti, nukkui kenties onnensa ohi tai ei ainakaan ilmoittautunut minulle asti. Palkinto jäi tuolloin ilman vastaanottajaa. Nyt laitan peukut tiukasti pystyyn, että 300 000. lukija löytyisi. Tämä on kyllä jännittävää aikaa aina itsellenikin!

Lopuksi vielä sananen saamieni palautteiden voimasta.

Palautteen voima

Ehkäpä jokaisen blogia kirjoittavan kohdalla tulee toisinaan kirjoittamista hidastavana verhona eteen omien lukijoiden kasvottomuus. Kun ei oikein tiedä, kenelle (kaikille) kirjoittaa. Ainakin itse podin yhteen aikaan kovastikin tätä ja teksteihin valittujen aiheiden ja näkökulmien valinta oli näin ollen hankalaa. Onneksi pinteestäni kuitenkin ns. suuni aukaisin ja sain aivan mahtavasti palautetta ja yhteydenottoja teiltä lukijoiltani. Sain teille niitä kaipaamiani kasvojakin. Kiitos. Ne kaikki antoivat aivan valtavasti voimaa jatkaa!

Sain siis palautetta, kun sitä halusin ja pyysin. Ja kivasti olette jaksaneet reagoida teksteihini tuoreeltaan tuon jälkeenkin. Ne sitten aina ilahduttavat! Mutta kuulkaapa. Viime kesänä sain aivan yllättäen blogipalautetta minulle entuudestaan tuntemattomalta lukijalta. Olin saanut heinäkuussa julki vaivaisen yhden postauksen. Elämä riepotteli, eikä aikaa, intoa, keskittymiskykyä saati voimia blogille ollut. Lukija lähetti yllättäen palautteen omalla nimellään ja suoraan henkilökohtaiseen sähköpostiini, seikat, jotka jo sinällään kertoivat rohkeuskynnyksen ylittämisestä. Blogin oma kommenttikenttä oli vieläpä jotenkin takkuillut, mutta lukija ei ollut antanut periksi, vaan kirjoitti palautteen minulle suoraan sähköpostiini. Hän halusi tsempata vaikeassa elämäntilanteessani ja kirjoitti, etten saisi edes suunnitella blogini lopettamista sen ollessa niin loistava. Lähetti vielä toisenkin viestin ja pyysi, etten vain lopettaisi blogiani, koska se on hänelle kuulemma henkireikä.

"Henkireikä, wow! Että minun kirjoitukseni voi olla jollekin henkireikä!", minä ajattelin. Olin otettu. Kyllä tällainen palaute paitsi yllätti positiivisesti, niin myös lämmitti mieltä ja varsinkin aikana, jolloin elämässä oli tosi raskasta ja palautetta ehkä kaikkein vähiten juuri niinä hetkinä osasi odottaa. Kiitos siis vielä palautteen kirjoittajalle. Se tuli ilon pirskahduksena juuri kun sitä ehkä kaikkein vähiten odotin, mutta ehkä myös tietämättäni kaikkein eniten tarvitsin. Yllättävä palautteen saanti ei siis rohkaissut minua vain ja ainoastaan blogin osalta, vaan valostutti silloista omaa arkeani vielä pitkän aikaa. Ei kai sen voimakkaampaa positiivista palautereaktiota voi saada! Kiitos.

Tällä viikolla elämä on kyllä valitettavasti tarjoillut taas pelkkiä pieniä ja RAAKOJA sitruunoita. Sen verran hapanta menoa, ettei niistä ole saanut edes limonadia, vaikka tuttu sanonta niin usuttaisikin.

Jääkäämme kuitenkin seuraavaksi odottamaan, kenen kohdalla arpaonni napsahtaa. On kyllä aivan mahtava, että teitä lukijoita on! Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kuntoremontti ja suorapuheinen aasialaismummo

Stressikesä näkyy ja tuntuu. Lääkärin määräämien verikokeiden tulokset viime viikolla olivat kohdallani aika järkyttävää luettavaa. Arvot eivät mairitelleet. Kesäajan Suomi-herkut, kaikki ne lukuisat pullakahvit ja muutoinkin melko holtiton stressisyöminen näkyvät nyt omassa terveydessäni. Koetulokset saivat tuoreeltaan kyllä pariinkin kertaan miettimään, oliko ylipäätään järkeä marssia melkeinpä suorilla Suomen lentokoneesta verikokeisiin, mutta tehty mikä tehty. Sainpahan ainakin (kauhu)realistisen kuvan terveyteni nykytilanteesta. Nyt ne kaikki kymmenkunta kiloa Suomesta tuotuja karkkeja ja suklaita joutavat kyllä hetkeksi kaappiin piiloon, jotta jotakin tolkkua tulisi tähän sokerin syöntiin. Eikä tässä vielä kaikki. Kuten yksi ystäväni taas totesi, että minulle sitten aina sattuu ja tapahtuu. Viime lauantainahan sain porhaltaa jo aamuvarhain päivystykseen heti sen auettua. Peukaloni otti ja turposi perjantai-iltana ja kipeytyi aivan hiivatin kipeäksi. No, murtumaa ei sentään todettu, mutta ärhäkkä niveltulehdus kyllä.

Ja kuntokin on päässyt romahtamaan. Se on tällä hetkellä tasoa rapa. Tarkoitus oli liittyä haikkiporukkaamme hikoilemaan jo viime viikolla, mutta saatuani jäykkäkouristusrokotuksen tehosteen kaaduinkin pariksi päiväksi sänkyyn. Kauhea kolotus joka jäsenessä sekä väsymys, joka vaati unta ja vielä vain lisää unta. Huh!

Nyt olen jotakuinkin terveiden kirjoissa ja niinpä tässä on tullut silmin kahlattua pitkästä aikaa kuntosaliketjuni tarjoamia ryhmäliikuntatunteja. Tarjolla on huomattavasti vähemmän tunteja kuin ennen pandemiaa, mutta muutama minulle mieleinen tunti sieltä on löytynyt. Tunneille pitää nykyään ilmoittautua etukäteen varmistaakseen paikkansa. Osallistujamäärää taidetaan rajoittaa voimakkaammin kuin ennen. Lisäksi tuntien ohjaajat näyttävät kyllä vaihtuneen radikaalisti, vanhoja hyviä puolituttuja ei enää ole. (Taustalla lienee yhtenä syynä se, että moni matalapalkka-alan työntekijä on joutunut muuttamaan pandemian aikana pois Piilaaksosta, koska asumisen ja elämisen kustannukset ovat täällä niin korkeat. Jos pandemiarajoitukset vielä veivät työt vähintäänkin määräajaksi, niin harvalla oli säästöissään sellaisia summia, että pystyi jatkamaan asumistaan Piilaaksossa töiden mentyä alta.)

Vanhaa kuntosalijäsenyyttä ollessa vielä voimassa pääsin nyt pitkästä aikaa jumppaamaan ja pumppaamaan. Maskipakon kera tottahan toki, mutta luonnistuu niinkin, kun vain asennoituu oikein. Ja huomenna on luvassa ensimmäinen koitos haikkiporukan kanssa. Kyllähän siinä taas hiki tulee lentämään ja pohkeet huutavat hoosiannaa, kun lähden vakioreittiämme pitkästä aikaa porukan mukana kipuamaan.

Tästä se toivon mukaan taas lähtee. Pitkän liikuntatauon jälkeen on kyllä syytä aloittaa pienillä painoilla. Naurettavan pienillä, saattaisi joku sanoa.

Mutta muistuttipa Piilaakso taas omasta ihanasta kulttuurien sekamelskastaan ja joidenkin ihmisten avoimuudesta. Tänään osallistuin jo järjestyksessään syksyn toiselle bodypump-tunnilleni, jihuu. Olin valinnut paikkani salin puolivälistä. Tunnin jälkeen salin perältä kipitti pieni silmälasipäinen aasialaismummo luokseni, koputti olkapäälleni sanoi: "Hei, minulla kun on niin huono näkö, etten näe tuonne salin etuosaan asti, niin käytin sinua malliesimerkkinäni kaikille liikkeille tunnin aikana. Että jos ihmettelit, kun seurasin sinua, niin se johtui vain tästä." No, en ollut kyllä huomannut mummelin seuraamista laisinkaan, keskitinhän oman katseeni koko tunnin ajan eteenpäin. Mummeli sanoi minun olleen kuulemma oikein hyvä seurattava, koska olen very strong girl! Nauroin mummelin analyysille, vaikka teki mieleni sanoa, että voi kunpa tietäisitkin miten onneton lihaskuntonikin juuri nyt on. Sittenpä mummo vielä jatkoi leveä hymy kasvoillaan: "Niin ja jos et ole huomannut, niin sinulla on jumppahousuissasi haaravälissä reikä! Katsopas sinne!" Osoitti sisäreisiini sormellaan. No, kyllä minä tiesin, että aamulla nopeasti jalkaan vetämissäni jumppahousuissa oli reikä, mutta a) en ollut ajatellut sen pienen reiän haittaavan ketään, sillä b) en ajatellut kenenkään myöskään seuraavan haaraväliäni tunnilla. Toisin kuitenkin kävi. No, nauroin taas mummolle, että juu, taisi tulla nämä vanhat ja kuluneet housut tänään jalkaan, että kiitos vain huomiostasi (niin kuin en olisi muutoin reiästä tiennyt). Lopuksi mummeli jakoi vielä auliisti ohjeen demonstroiden käsillään: "Kuule, pari kolme tikkiä ompelet siihen ja hyvä siitä taas tulee!"

Hymyssä suin poistuin kuntosalilta. Jo siksikin, että tässähän saattaa taas saada vähän liikuntarutiineja kuntoon ja kykenee satsaamaan omaankin hyvinvointiin. Siihen, joka tuntuu nyt olevan aika tavalla rempallaan. Mutta myös tämä herttainen aasialaismummo huvitti. Näin ne tulevat ikäihmiset nuoremmilleen huomauttelemaan, reikä pöksyissä, hahah!

Tällaiset päivätunnelmat tänään. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kurkistus piilaaksolaisen lääkärin arkeen pandemia-aikana

Minulla piti olla vuosittainen lääkärintarkastus kesäkuussa, mutta äkkilähdön tullessa Suomeen siirsin lääkäriaikani tänne syksyyn. Vastaanottoaika oli tällä viikolla ja siitäpä muodostuikin aika erikoinen käynti.

Pomelo päivässä pitää lääkärin loitolla, vai miten se meni...

Vastaanottoni alkoi kyllä perinteiseen amerikkalaiseen tapaan lääkärini kysyessä: "Hi Kaisa, how are you doing today?" Tällä kertaa en vastannut siihen kuitenkaan tyypillisen ympäripyöreästi, että joo kivasti menee, koska kysyjänä oli nimenomaan lääkärini. Vastasin, että takanani on erittäin stressaava elämänjakso ja se on väistämättä näkynyt myös omassa terveydessäni. Sain siis tapaamisemme alkuun sanottua lyhyesti, että kesä on ollut tosi stressaavaa aikaa ja lääkärintarkastus tulee nyt tarpeeseen. Seuraavaksi lääkäri alkoikin yllätyksekseni kertoa omasta työarjestaan ja kuinka uupunut hän itse on. Oli kyllä todella silmiä avaavaa saada katsaus lääkärin arkeen tämän vallitsevan pandemian aikana.

En tiedä, kauanko aikaa tähän vuositarkastukseen oli alunpitäen varattu, ehkä 30 tai 40 minuuttia. Oma vastaanottoni kesti kuitenkin noin tunnin verran, mutta en pistänyt tapahtunutta lainkaan pahakseni, päinvastoin. Ensimmäisen puolikkaan tuosta vastaanottoajastani käytin nimittäin lääkärin pandemianaikaisen nykyarjen kuunteluun. Keskustelu tuntui tulevan todella tarpeeseen. Lääkäri tuntui tarvitsevan kuuntelevaa korvaa ja minulle avautui kyllä lääkäreiden tämänhetkinen työarki eteeni raadollisempana kuin olin osannut kuvitellakaan. Läpikäydyt asiat eivät olleet kaikilta osin todellakaan kevyttä kuunneltavaa. Olen kyllä tiedostanut, että hoitajat ja lääkärit ovat olleet todella tiukoilla koronapandemian aikana, mutta lääkärin itsensä kertomana muutamia hänelle täysin arkisia tilanteita, tämä sai minut pysähtymään aivan uudella tavalla. 

Hän kertoi mm. kuinka hän on viimeisen 1,5 vuoden aikana käynyt tuhansia ja taas tuhansia keskusteluja sellaisten potilaidensa kanssa, jotka ovat rokotevastaisia tai uskovat salaliittoteorioihin. Kuinka hän on yrittänyt koulutukseensa vedoten ja tieteeseen perustuen avata rokotteisiin liittyviä faktoja ja toisaalta muistuttaa, kuinka kuolettava tauti korona voi olla erityisesti riskiryhmäläisille. Kun hämmästelin, että salaliittoteorioihin uskoviako on noin runsaasti täällä Piilaaksossakin, hän totesi, että kyllä vain ja kuinka useat heistä ovat varsin älykkäitä ja toimivat varsin vaativissa työtehtävissä, mutta puhuvat kuitenkin Bill Gatesin vinhasta salajuonesta asentaa mikrosiruja ihmisiin. Nuo tuhannet ja tuhannet käännytyspuheet potilaidensa kanssa olivat kerta kaikkiaan ottaneet lääkäriä voimille, enkä yhtään ihmettele, sillä osa puheista oli joka tapauksessa valunut ja tulee edelleenkin valumaan kuuroille korville. Mutta sitten, kun joku pitkäaikainen, riskiryhmään kuuluva, koronarokotetta ankarasti vastustanut potilas olikin rohkaistunut ja päättänyt ottaa rokotteen, oli se tuntunut lääkäristä todelliselle työvoitolle! 

Halusin tietää näiden rokotevastaisten ja salaliittoteorioihin uskovien kanssa käydyistä keskusteluista hiukan lisää. Miten keskustelut yleensä etenivät vai etenivätkö ne? Millaisilla faktoilla lääkäri heitä yritti kenties "herätellä"? Yksi hyvä ja herättelevä ajatuksenvaihto oli kuulemma ollut esimerkiksi sellainen kysymys, että luottaisiko potilas siis lääkäriinsä, jos saisi vakavan tautimuodon ja tarvitsisi siihen lääkärin hoitoa. Kaikki olivat vastanneet, että kyllä luottaisivat. He tulisivat tämän hoidettaviksi oikein luottavaisin mielin. No miksi he eivät sitten luottaneet lääkäriinsä jo nyt, kun hän vahvasti suositteli rokotteen ottamista? Siihenpä ei moni ollut osannutkaan siltä samalta istumalta vastata. Jäivät miettimään.

Toinen hyväksi ja toimivaksi havaittu menetelmä oli kuulemma ollut saada rokotevastaiset henkilöt toistamaan ääneen lääkärin kertomat faktat. Hän oli siis usuttanut potilaitaan toistamaan omat lauseensa ääneen, jotta ne iskostuisivat paremmin mieleen. Jotkin potilaista olivat sitten pitkällisten pohdintojen jälkeen palanneet vastaanotolle ja päätyneet ottamaan rokotteen, lääkärin suureksi helpotukseksi (ja varmaan myös potilaan omaksi terveydeksi). Ja aina, kun yksikin rokotevastainen oli muuttanut mieltään, hän mitä todennäköisimmin jakoi tätä uutta tietoa omilla somekanavillaan ja sai ehkä muutaman muunkin mukaan rokotustalkoisiin. Mutta kaikki potilaat eivät palanneet. Lääkäri kertoi, että jo kuusi hänenkin potilaistaan oli tähän mennessä kuollut koronaan. He kaikki olivat olleet rokottamattomia. Ja nämä potilaat siis lääkärillä, jota voisi verrata Suomessa työterveyslääkäriin. Hän ei siis toimi päivystyksessä tai sairaalassa, missä niitä akuuteimpia tapauksia aina hoidetaan. Lääkärille omien vastaanottopotilaidensa kuolintapaukset oli kova paikka. Hän otti ne henkilökohtaisesti todella raskaasti.

Lääkärin työn uuvuttavuutta oli takuulla lisännyt myös jo vuoden 2020 aikana huimasti kasvanut työmäärä, mistä hän kertoi. Lääkäri oli joutunut työskentelemään yhdeksän kuukautta putkeen tehden seitsemää työpäivää viikossa, ilman lomia. Arkipäivinä olivat hoidettavina normaalit vastaanottopotilaat ja viikonlopuiksi sitten oman valinnan mukaan täyspitkät työvuorot joko päivystyksessä tai sairaalassa koronapotilaiden parissa. Hän sanoi valinneensa aina sen puoli astetta kevyemmän vaihtoehdon, päivystyksen, jossa ei vielä välttämättä tarvinnut kohdata niitä kuoleman kielissä olevia potilaita. Siellä ei tarvinnut päivittäin soittaa omaisille huonoja uutisia voinnin heikentymisestä, teho-osastolle joutumisesta, hengityslaitteeseen kytkemisestä tai sitä viimeistä surupuhelua potilaan kuolemasta. Ne olivat olleet sairaalatyövuorot valinneiden kollegoidensa arkea ihan jokainen päivä. Lääkäreille oli kuulemma muodostunut omaisille soitetuista puheluista 12 puhelun vakiolista. Niistä ensimmäisessä kerrottiin omaisille potilaan tilan huonontuneen, seuraavassa kerrottiin potilaan siirrosta teho-osastolle, seuraavassa hengityslaitteeseen kytkemisestä tai toisin päin, jne. Viimeinen, 12. puhelu oli sitten aina se kaikkein raskain: ilmoittaa omaisille potilaan kuolemasta. Näitä 12 puhelun "settejä" olivat kollegansa joutuneet soittamaan päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen.

Niinpä aika moni kollegansa oli ajautunut omalääkäriäni vieläkin uupuneempaan tilaan. He olivat irtisanoutuneet lääkärin pestistään, koska eivät enää kestäneet tehdä pandemian aikana työtänsä. He olivat esimerkiksi kokeneet nämä aina vain jatkuvat ja isoilta osin tuloksettomat käännytyspuhuttelut potilaidensa kanssa kertakaikkisen turhauttaviksi. Ja tosiaan, he siis työskentelivät suomalaisittain ajateltuna työterveyslääkärin asemassa, eivät edes siellä pahimmassa myrskynsilmässä sairaaloissa ja hätäpäivystyksissä. Ja silti he uupuivat, irtisanoutuivat. Eli tuskin pystyn itse edes kuvittelemaan tämän ajan kuormittavuutta sille hoitohenkilökunnalle, ketkä niitä viimeisiä hoitoja yrittävät koronapotilaille antaa. Ja kuinka pitkän ajan henkisestä rasituksesta vielä tulevaisuudessa puhutaankaan? Kuormitus tuskin lakkaa kuin seinään, kun pandemia jonakin päivänä laantuu ja antaa tilaa hengähtää.

Toisaalta lääkärini poti myös hiukan huonoa omatuntoa. Että hän koki uupumustaan näinkin voimakkaasti. Meidän piirikunnassamme ja siis hänen työkentällään rokotustilanne on aivan valtavan hyvä, 82 % piirikuntamme 12-vuotiaista ja sitä vanhemmista on jo täysin rokotettuja, joten monet kollegansa muissa piirikunnissa ympäri Kaliforniaa, ympäri tätä valtavaa maata tai ympäri maapallon painiskelevat vieläkin surkeamman tilanteen keskellä. Mutta ennen kuin tähän näinkin hyvään rokotuskattavuuteen on päästy, on moni tämänkin alueen lääkäri ja hoitaja joutunut niin valtavan koville.

Omalääkärini oli saanut onneksi tänä kesänä kuitenkin pitää muutaman viikon loman. Se, mikä viime vuonna jäi kokonaan välistä, se loma. Mutta kyllä asiat painoivat hänen mieltään pahasti vielä näin loman jälkeenkin. Vaikka kyseessä oli siis oma vastaanottoaikani, missä piti keskittyä minun terveyteeni, tunsin kuitenkin tärkeäksi olla kuuntelijana lääkärilleni. Hänkin sai purkaa arkeaan ja avata minulle maallikolle, mitä se heidän työnsä on ollut ja vaatinut viimeisen 1,5 vuoden aikana. Toki vastaanottoajan loppua kohden katsottiin minunkin terveysasiat ja hän määräsi tarvittavat kokeet. Lisäksi sain lempeän taputuksen olalleni ja lääkärin helpottuneen hymyn, että olimme mieheni kanssa omalta osaltamme rokotusasian mallikaasti hoitaneet.

Vitamiineja, nyt pitää saada vitamiineja! Niitä koittaa tarjota tämäkin, mansikkamaamme peräti 7. mansikka tänä vuonna. :-)

Lopuksi hiukan suomen kielellä leikitellen, oliko kyseessä siis lääkärintarkastus vaiko lääkärin tarkastus? Oliko vastaanottotapaaminen lääkärin minulle tekemä vuosittainen lääkärintarkastus vai tarkastinko minä ennemminkin, missä voinnissa ja voimissa omalääkärini oli? Josko ne vaikka toteutuivatkin molemmat, niin mieleenpainuva ja avartava keskustelu se oli. Mielessäni pyöri monenmoisia ajatuksia ristiin rastiin, kun vastaanotoltani poistuin. Eihän tässä voi muuta kuin todella nöyränä hattua tuolle ammattikunnalle nostaa!

Tällaiset tunnelmat tällä kertaa. Tulikin julkaistua tällainen yllätysaihe, vaikka kirjoitussuunnitelmissa oli hiukan muuta. Tulevat sitten perästä ne aiheet. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Ja koska postaustahtini on nyt epäsäännöllisen säännöllistä, niin jälleen muistutuksena, että blogini 300 000. lukukerta lähestyy. Ja sehän tietää perinteiden mukaisesti arvontaa! Pidähän siis silmällä, jos blogin sivunäyttölaskuri sattuu kiepsahtamaan tasalukemaan 300 000 juuri sinun kohdallasi. 

Paluu Piilaaksoon, kotiin

Olen palannut kymmenen viikon Suomi-matkaltani takaisin Piilaaksoon, kotiin. Päässäni risteilee tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Oloni on lievästi ilmaistuna pöllämystynyt. Kymmenen viikkoa pois omasta arjesta. Aivan kuin minut olisi nakattu noiksi viikoiksi pyykinpesukoneeseen ja säädetty linkous täysille. Sellaista pyöritystä, että näin jälkikäteenkin vielä hirvittää. Ja nyt, kymmenen viikkoa myöhemmin minut on nostettu pyykkinarulle kuivumaan, edelleen kuin märkä rätti. Ensimmäisistä viikoista Suomessa en muista paljoakaan ja ajatustyötä kesän tapahtumista on minulla vielä paljon edessäni. Lähdöstäni takaisin Kaliforniaan voi olla lukuisia mielipiteitä, mutta kukaanhan ei tiedä kaikkia lähtöpäätökseeni liittyviä seikkoja perinpohjin. En tule jakamaan julkisessa blogissani myöskään lähipiiriäni koskettavista asioista tällä erää enempää. Kuittaan toteamalla lyhyesti, että tilanne on hallinnassa mitä se ei vielä alkukesästä ollut. Jo edellisen postauksen tiimoilta sain taas muistutuksen, että mitä enemmän henkilökohtaista ja kipeääkin asiaa blogissaan jakaa, sitä suurempi riski on saada myös kommentteja, jotka satuttavat. Kun asioista ja yksityiskohdista ei halua kirjoittaa kaikkea auki, niin niistä tietämättömät lukijat voivat haluta jakaa elämänohjeitaan. Kenties ne ovat hyväntahtoisiksi tarkoitettu, mutta ytimen ohi osuessaan lopputulos on negatiivinen ja pahoittaa mielen. Tsemppiviestit ja myötäelämiset ovat tietenkin aina asia erikseen. Ne antavat voimaa. Kiitos niistä.

Paitsi että Suomi-matkani oli poikkeuksellisen pitkä, sitä siivittivät myös aivan poikkeukselliset tapahtumat. Lisäksi oli todella poikkeuksellista, etten tavannut ainoatakaan ystävääni koko tuona aikana. Tapasin ainoastaan läheisiäni, mm. kahta läheisintä serkkuani. Nyt oli aika olla ihan vain omien läheisten kesken, eikä minulla voimavaroja varmaan paljon muuhun olisi ollutkaan. Yksi tapaaminen teki kuitenkin poikkeuksen. Sovimme ukkokullan kanssa treffit pienen kummipoikamme ja hänen vanhempiensa kanssa. Pienellä pojulla kun oli kovin vähän muistijälkeä meistä kummivanhemmistaan pienen ikänsä vuoksi, joten tuo mukava jälleennäkeminen sovittiin viimeiselle illalle Suomessa. Sitten viimeiset löylyt, viimeiset pakkailut, viimeiset vähäiset yöunet ja lentokentälle.

Lähtövalmisteluja ja yllätyksiä

Matkavalmisteluihin kuului tällä kertaa omanlaistaan jännitystä. Yhdysvallat vaatii negatiivisen koronatestin kaikilta maahantulijoilta, myös tuplarokotuksen saaneilta. Jo keväällä alkoi koronatesteissä saada jalansijaa kotona tehtävät testit. Yksi niistä oli USA:n terveysviranomaisen CDC:n hyväksymä myös matkustamisen yhteydessä käytettäväksi, samoin muutamat lentoyhtiöt suosittelivat juuri tätä kotitestiä. Niinpä ukkokulta osti testipaketin, joka sisälsi testit kuuteen eri testikertaan, ja toi sen mukanaan Suomeen. Oman jännitteensä testin tekemiseksi toi se, että testi piti tehdä videoyhteyden kautta USA:n itärannikkollla sijaitsevaan laboratorioon. Jossakin vaiheessa kesää testi oli saavuttanut ilmeisesti niin hurjan suosion, että testaajat olivat joutuneet jonottamaan omaa videoyhteysaikaansa laboratorioon jopa yli seitsemän tuntia! Niinpä meidänkin oli varattava käytännössä yksi päivä aikaa, jos molemmilla sattuisi vuorollaan monen tunnin jonotus, että testiä pääsisi ylipäätään tekemään. Meidän kohdalla ruuhkat oli ilmeisesti kuitenkin saatu puretuiksi, eikä jonoa ollut muutamaa minuuttia pidempää. Testin tulos näkyi totta kai testipaketissa 15 minuutissa, mutta jotta siitä saatiin virallinen, matkustukseen oikeuttava dokumentti, täytyi laboratorion todentaa videoyhteyden avulla testin tekevä henkilö, valvoa, että testi tehtiin oikein ja ettei testiä manipuloitu millään tavalla tulosta odotellessa. Testi oli oikein kätevä tehdä ja säästi meiltä kahdelta pitkän pennin rahaa. Oulussa matkustustarkoitukseen koronatestejä tarjoavia tahoja on huomattavasti rajoitetummin kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla, joten testien hinnatkin hipovat Oulussa taivaita. Kuuden testin setistä saimme molemmat tehtyä viralliset matkustukseen oikeuttavat testit. Lisäksi ukkokulta teki setistä kaksi testiä kotioloissa ilman videoyhteyttä ihan vain omaksi varmistuksekseen ennen kuin tapasi ikääntyneitä ja heikentyneen immuniteetin omaavia läheisiä. Loput kaksi testiä ukkokulta antoi amerikkalaisille sukulaisilleen, jotka olivat sattumoisin samaan aikaan visiitillä Oulussa. Kaikesta etukäteisjännityksestä huolimatta koronatestaus kotioloissa sujui kohdallamme ilman lisämutkia.

Koronakotitesti tuloksineen ja testissä käytetty reagenssi. Alaosassa näkyvä tikku on se nenässä pyöritetty vanupuikko. Negatiivista näytti, huh, sillä olin viettänyt paljon aikaa sairaalassa ja kulkenut päivystyspoliknlinikan ja infektiopotilaiden vastaanoton läpi useaan otteeseen. Some-ryhmissä annettiin muuten vinkkinä, että mikäli amerikkalaisen testilabran englanninkielinen videoyhteyslinja on tukkeutunut, kannattaisi kokeilla espanjankielistä, joka on huomattavasti vähemmän ruuhkautunut. Kerroin serkuilleni kotitestin tekemisestä ja vinkki espanjankielisestä sai aikaan hymyjä ja silmien muljauttelua. Mutta kuulemani mukaan puhuisivat sujuvaa englantia myös espanjakanavalla, ettei välttämättä olisi tarvinnut testata koronan lisäksi omia (unohtuneita) espanjan taitojaan.

No, jos koronatestaus ennen paluumatkaa meni putkeen, niin sittenhän tupsahtikin muita yllätyksiä eteen. Sitä meikäläiselle tyypillistä sattuu ja tapahtuu -osastoa, kuten yksi ystäväni tapahtumienkulusta tuumasi. Vain vuorokausi ennen paluumatkaa minulta paukahti nimittäin sylkitiehye tukkoon. Tämä oli toinen kerta elämässäni eli en kauhistunut kankeaksi, vaikka kaulaani turposi lähes kahden kananmunan kokoinen pallukka vain muutamissa sekunneissa. Kyllähän se tosi kipeä oli ja toisaalta säikäytti, turpoaako kaula kokonaan umpeen. Tilanne sattui uusimaan vielä lentokoneessakin, mutta kotikonstein oireen kanssa on tähän asti vielä pärjätty. Mutta kyllä säikäytti (ja stressasi), että vaatiiko turvonnut pallukka kaulassani vielä lekurireissun Suomessa vain muutamia tunteja ennen paluulennon lähtöä, huh huh!

Kotonakin jännitettävää

Pientä jännitystä oli ilmassa myös, kun palasimme kotiimme Kaliforniassa. Kesän aikana kotimme on nimittäin saanut aikamoisen kasvojen- ja varustelukohotuksen, kun vuokraemäntämme sai yllättäen päähänsä asentaa kotiimme uudet sisäovet ja koneellisen ilmastoinnin! Tai no, oviprojektihan on vielä pahemman kerran kesken, aikataulutus kiinalaisten kanssa on ollut "haastavahko", mutta ilmastointi hurisee jo niin kuin pitääkin. Ilmastointi tuleekin oitis todella tarpeeseen, sillä eilen, heti ensimmäisenä päivänä meillä täällä Piilaaksossa oli 34 astetta lämmintä ja samanmoisia lukemia on luvassa nyt koko viikonlopuksi. Tervetullutta lisähyötyä saamme ilmastoinnin suodattimista, sillä parhaillaankin Kaliforniassa eletään taas maastopaloaikaa, eikä tätä kirjoittaessani ilmanlaatu ulkona ole ollut terveellisellä tasolla enää pariin tuntiin.

Perinteinen puutarhan tarkistuskierros

Palatessani Kalifornian kotiin minulla on aina tapana tehdä pihan ja puutarhan tarkistus. Kierros on yleensäkin aina hiukan kutkuttava, mutta nyt kun edellisestä turneestani pihamaalla oli kulunut jo 2,5 kuukautta, olivat yllätyksetkin enemmän kuin mahdollisia. Ja olihan niitä. Viikunapuumme notkuu nyt kypsää poimittavaa aivan hurjat määrät, vaikka yhtä ystävää olin jo pyytänyt käydä satoa poimimassa meidän ollessamme poissa. Sitruunapuut sen sijaan ovat nyt hiukan erikoisessa jamassa, sillä kaikki sitruunat ovat tällä hetkellä raakileita. Yleensä saamme satoa tasaiseen tahtiin ympäri vuoden. Mutta sitten, varsinaisen jymypaukun oli järjestänyt pihamme persikkapuu! Puu on näemmä tänä vuonna tuottanut ja tuottamassa aivan hillittömää satomäärää. Valtava määrä persikoita on jo tippunut puusta ja meillä oli suorastaan persikkainen matto persikkapuun rungon ympärillä.

Yhyy, aika monta kiloa persikoita maassa!

Appelsiinit olivat ottaneet kivaa kasvuspurttia. Nam!

Ja sittenhän meillä oli kotonamme ihan omanlaisensa vastaanottokomiteakin, hahah. Jet lagin vuoksi olimme hereillä jo aamuhämärän aikaan ja ukkokulta tapasi pihapiirissämme täysin uuden vieraan: pesukarhun! Ensimmäistä kertaa näimme sen siis omassa pihapiirissämme ns. livenä. Pesukarhu oli noussut oikein takajaloilleen isottelemaan ja murissut ukkokullalle. Luultavimmin tällainen ärhäkkä reaktio, sillä pesukarhulla oli pieni poikanen mukanaan naapurin auton alla suojissa. Ilman taistelunaarmuja kuitenkin selvisivät molemmat hämäräajan kohtaamisesta, se paljon toitotetttu social distancing auttoi tässäkin tilanteessa.

Sieltä se naamiokaveri tarkkaili ukkokultaa. Lienee ollut yhtä yllättynyt kohtaamisesta kuin ukkokultakin. Hetki tämän jälkeen otus nousi takajaloilleen ja ryhtyi murisemaan ja kovaa. :-)

Olen siis 2,5 kuukauden jälkeen takaisin omassa kodissa. Olo on todellakin pöllämystynyt, eikä jet lag luonnollisestikaan auta asiaa. Ensimmäisen aamun aamutoimetkin hakivat kovasti paikkaansa. Se, mikä 2,5 kuukautta sitten meni rutiinilla, tuntuu nyt oudolle. Ettei hanavettä kannata juoda suoraan sellaisenaan, enkä edes muista kaikkien valokatkaisijoiden paikkaa kodissamme. Käsi hapuilee huoneen seinässä väärää kohtaa. Aikamoista. Mutta nopeasti uskoisin kaiken taas palautuvan, kunhan tässä pääsee asettumaan taloksi. Kodiksi.

Seuraavaksi minun olisi tarkoitus kirjoittaa perinteinen postaus Suomi-reissun jälkeen eli kertoa havainnoistani, joita ulkosuomalaisen silmät tarkkailivat kesän 2021 aikana. Omasta postaustahdistani johtuen saattaa sitä ennen kuitenkin putkahtaa vielä eräänlainen peräänkuulutuspostaus. Nimittäin, blogini lukukerrat alkavat lähennellä lukemaa 300 000 ja sehän tietää Ribs & Coke -blogissa muodostettujen perinteiden mukaan arvontaa! Pysyhän siis linjoilla jatkossakin. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!