Viisumiongelma ja Amerikka-elämän loppukiri

Hyvät lukijani, tämä on Ribs & Coke -blogin 98. postaus. Samalla se on toistaiseksi viimeinen postaus, jonka kirjoitan Amerikan mantereelta. Olen palaamassa Suomeen. Osin omasta päätöksestäni, mutta valtaosin taka-alalla painaa myös pakko.

Mississippiläisellä havunneulasella on kokoa. Jatka postaustani ja lue lisää "piikki lihassa"-tilanteesta.

Taustaa

Lankavyyhtihän alkoi sylttääntyä siinä vaiheessa, kun sain viime kerralla kylmää kyytiä USA:n maahantulotarkastuksessa. Nyt asiaa on selvitetty aina ukkokullan työpaikan lakimiehiä myöten ja kyllä, olen nähtävästi ollut viisumillani kuluvan vuoden aikana jo liian pitkään USA:ssa. Sallitut aikarajat ovat paukkuneet yli jo aika päiviä sitten. On siis melko, ellei jopa erittäin todennäköistä, että seuraavan kerran maahan pyrkiessäni, joutuisin todella maahantulotarkastuksen takahuoneeseen tarkempia selvityksiä varten. Ainakin jos pyrkisin maahan tämän vuoden puolella. Riskinä olisivat nykyisen, vielä 3,5 vuotta voimassa olevan viisumini evääminen ja maastakarkoitus. Niinpä minun on palattava nyt Suomeen, ainakin joksikin aikaa. Taitaa vielä olla jotakin "pientä" säätöä luvassa viisumiasioissa Suomen päässä, puuh...

Kun olen tapauksestani täällä rapakon takana ystäville kertonut, olen kuullut tosi monen, niin suomalaisen kuin amerikkalaisenkin sanovan, että ai, taas näitä tapauksia. En siis ole ainoa, joka viisumi- ja maassaoleskelulupa-asioissa tällaisen julman mankelin läpi vedetään. Jos siis jotakin olen tässä prosessissa kantapääni kautta oppinut niin sen, ettei The United States of America ole todellakaan maa, jonne tullaan ja mennään miten halutaan. Täällä rajatarkastukset eivät ole läpihuutojuttuja, kumileimasinmeininkiä. Täällä katsotaan kuka olet ja millä asioilla liikut. Myös pohjoissuomalainen, itseään viattomana pitävä kotirouva ratsataan rajalla. Ja siellähän minäkin sitten ns. kiinni jäin. 

Ostin muistoksi ja Suomi-kotiin vietäväksi tällaisia kotirouva-aiheisia lautasliinoja. Hiukan glamourimpaa kuvaa tosin antavat todellisista kotirouva-ajoistani, mutta ihan hauskoja.

Miltä nyt tuntuu?

Potuttaa. Potuttaa kuin sitä pientä kalifornialaista mustaa oravaa. Sitä, jolla on se liuhuhäntä, ei lainkaan tuuhea, eikä pörröinen. Sitä, joka näyttää enemmän rotalle kuin oravalle. 

Erityisen inhottavan tilanteesta tekee se, että ukkokulta jää tietenkin tänne ja joudumme nyt siis olemaan erossa ennalta määrittelemättömän ajan. Toinen toisella puolella maapalloa. Ei siis ole tiedossa päivämäärää, jolloin taas saman katon alla asumme. Se ei tunnu kivalle. Tällä hetkellä tähtien asento näyttäisi kuitenkin sen verran lupaavalle, että saan ukkokullan jouluksi sentään Suomeen. Omassa palapelissäni sen sijaan on nyt sen verran monta liikkuvaa osaa, etten vielä tiedä, tulenko olemaan Suomessa pari kuukautta vai puoli vuotta. Kauanko? En tiedä. 

Lisäksi kuin kohtalon ivaa tilanteessa on vieläpä se, että tunnen täältä suomalaisia, jotka haluaisivat palata ensimmäisellä mahdollisella lennolla takaisin Suomeen. Nyt he jäävät tänne ja minä, joka todellakin haluaisin pysyä Piilaaksossa, joudun pakkaamaan kimpsuni ja kampsuni ja palaamaan Suomeen. Joo, se on sitä elämää se. Jep!

Olen yrittänyt kaivaa tikulla tämänhetkisestä tilanteesta positiivisia puolia. Ja onhan niitä toki. Ensinnäkin iloitsen henkilökohtaisesti siitä, että sain olla Suomesta pois marraskuun. Vaikka se on rumasti sanottu Suomea kohtaan, niin marraskuu vain on minusta vuosi toisensa perään vuoden ankein kuukausi Suomessa. Pimeää, kylmää ja märkää. Inhoan suomalaista marraskuuta. Ja ah, minkälaisen marraskuun olenkaan saanut täällä elää ja kokea, road tripeineen kaikkineen. Saati, jos mietin millainen huippukokemus viimeinen reilu vuosi elämästäni on ollut! Viimeinen kuukausi onkin ollut suorastaan Amerikka-elämäni loppukiriä. Olen halunnut ottaa irti kaiken mahdollisen, mihin rahkeet ovat riittäneet.

Tämä kuva on otettu eilen, marraskuun toiseksi viimeisenä päivänä. Syömme lounasta ULKONA! Ihanaa!

Tyhjyyttään ammottava matkalaukku

Niin, niistä kimpsuista ja kampsuista. Pitäisi pakata. Mitä ihmettä minä laukkuuni nakkaan? Toppatakin. Takin, joka tuli tarpeeseen viime talvena Lake Tahoella. Ja uudet, alennusmyynnistä ostetut farkut. Muutenpa kalifornialaisen vaatekaappini sisältö onkin kesäkamppeita. Turha niitä on Suomen pakkasiin kiikuttaa. Ja taas se, minkä eniten haluaisin mukaani pakata, jää tänne. Ukkokulta.

Kuinka käy Ribs & Coken?

Entä kuinka käy blogini? Uskokaa tai älkää, mutta minulla olisi blogialustallani yli 50 postausaihetta odottamassa! Isoa osaa niistä olen jo kirjoitellutkin, osaan ottanut kuviakin valmiiksi. Mutta onko se sitten sama, Suomesta käsin niitä julkaista? Toisaalta, olisi varmasti jonkin verran ajatuksia avattavaksi myös (ainakin väliaikaisen) paluumuuttajan näkökulmasta. Kun mamu palaa maailmalta. Vaikka blogin kirjoittaminen on ollut oikein mukavaa ja nyt siihen on ollut aikaa, olen spekuloinut Ribs & Coke -blogin tulevaisuudesta seuraavia vaihtoehtoja:

a) Jatkan blogiani Suomessa ja kirjoittaminen toimii itsellenikin jonkinlaisena ajatusikkunana Kaliforniaan. Paikkaan, jonne minun on jonakin päivänä tarkoitus vielä palata. Aiheina voivat olla nyt jo aloitetut postausaiheet tai paluumuuttajan näkökulmasta kirjoitetut.

b) Kirjoitusintoni lopahtaa ja blogini hiljenee ainakin toistaiseksi.

c) Kirjoitusintoa riittäisi, mutta suomalainen oravanpyörä haukkaa minut taas rattaisiinsa, halusin sitä tai en, eikä aikaa kirjoittamiselle jää. Tämänkin seurauksena blogini hiljenee ainakin toistaiseksi.

d) Tapahtuu jotakin muuta. Mitä? En tiedä.

Ehkäpä tässä asiassa käännynkin teidän puoleenne, lukijat. Mitä sinä haluaisit Ribs & Coke -blogilta jatkossa? Palautetta ja kommentteja kaivataan.

Heippa Kalifornian palmut! Nähdään joskus ensi vuonna taas.

Loppukiteytys

Jos tilannetta nyt siis jollakin tavalla yrittää kiteyttää, niin tällä hetkellä radikaalit muutostuulet puhaltavat lähes jokaisella elämäni osa-alueella: parisuhteessa, asumisessa, työ-/vapaa-ajassa, sosiaalisessa lähipiirissä, harrastuspiireissä ja ympäröivässä kulttuurissa. Lisäksi vaihtuvat käytettävä valuutta, mittayksiköt, alla oleva menopeli, liikennekulttuuri, keittiöuunin koko, leivinpaperit ja kaikki. 

Kävi miten kävi, niin minun kuin bloginkin, mutta nyt on kuitenkin aika vaihtaa varvassandaalit toppakenkiin. Piakkoin alkavan joulukuun vietän pilkkopimeässä ja kylmässä Pohjois-Suomessa. Uskon kuitenkin, että läheiset, ystävät, mahtavat Kalifornia-muistot ja joulukinkku lämmittävät mieltä. Kiitos ja kumarrus, ja loppuun vielä hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ja sinulle, Amerikka. Sinulle minä sanon yhden asian: "I'll be back!"

Kiitospäivän kodittomat ja paistetut vihreät tomaatit

Vielä tupsahtaakin yksi pikapostaus ennen sitä teille jo lupailemaani rytinäpostausta.

Viime torstaina Amerikassa vietettiin jälleen vuoden tärkeintä juhlaa Thanksgiving Day eli kiitospäivää. Vuosi sitten pääsimme viettämään oikein periamerikkalaista kiitospäivää mekin ja kirjoitinkin siitä kattavan postauksen perinteisine ruokineen ja ohjelmineen sekä kiitospäivän jälkeisine ostoshurmoksineen. Voit lukea postauksen halutessasi täältä. 

Tänä vuonna eri kuviot

Tänä vuonna sen sijaan saimme täysin erilaista näkökulmaa kiitospäivän viettämiseen. Kiitospäivänä tepastelimme nimittäin katuja Memphisissä, Tennesseessä. Yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta kaupungin kaikki ruokapaikat, musiikkibaarit ja kaupat olivat tuolloin kiinni. Kadutkin tuossa eläväisessä kaupungissa, yhdessä musiikkimaailman kehdoista, olivat täysin autiot. Amerikkalaiset olivat hellojensa ääressä paistamassa kalkkunoitaan. Ainoat autot katukuvassa olivat matelevaa menoa tarkkailevia, parkkeerattuja poliisiautoja. Kaduilla hiippailivat meidän ja parin muun turistin lisäksi vain kodittomat, osa roskiksia tonkien, osa kiitospäivää toivotellen, osa jumalansanaa ponnekkaasti saarnaten, elokuvista tuttuun "Praise The Lord!" -tyyliin, kyllähän sä tiedät. Kuka tai mikä kenenkin kodittoman jumala sitten aina olikin...

Niin, kodittomat. Heillä ei ole kalkkunaa, eikä uunia sen kypsentämiseen. Liekö kaikilla perhettäkään kenen kanssa juhlapyhää voisi oikein viettääkään. Koska kadut olivat jopa absurdin autiot, kodittomat todellakin valtasivat katukuvan, vaikkei heitä sankoin joukoin ollutkaan. Näky synnytti mieleenpainuvan tunnelman. 

Olipa siis kokemus, aivan toisesta ääripäästä viime vuoden kiitospäivään verrattuna. Huh huh. Ja kun kiitospäivää kerran juhlittiin, niin tämä toimi kyllä oikein hyvänä muistutuksena olla kiitollinen, että ympärillä on läheisiä ja pään päältä löytyy katto, vaikka pirun kallis piilaaksolainen katto onkin.

Beale Street, Memphis. Pitäisi olla vilkasta niin päivisin kuin öin, mutta kiitospäivänä oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla.

Sama kuvio mustana perjantaina

Sama ilmiö toistui kiitospäivän jälkeisenä perjantaina, Black Fridayna, Nashvillessä. Kaupungissa, jossa yleensä kantri raikaa ja bootsit kopisevat, oli nyt mustana perjantaina aina myöhäiseen iltapäivään asti keskustan kadut lähes tyhjillään. Nyt hyväosaiset amerikkalaiset rynnivät edullisten ostosten perässä ostoskeskuksissa tai klikkailivat nettiostoksia tietokoneiltaan ja katuja tallasivat jälleen kodittomat. Osa Nashvillen kodittomista nautti päivästään katuradioista kuuluvan musiikin tahdissa jammaten. Oli taas aika pysäyttävät näkymät seurattaviksi.

Eipä raikanut live musiikki Black Fridayn aamuna Nashvillen kaduilla. 

  

Aivan täysin ilman perinteistä kiitospäivän viettoa emme joutuneet olemaan, sillä ukkokullan serkkupoika houkutteli meidät kutsullaan kiitospäivän illallisen rääppiäisille Alabaman puolelle. Siellä pääsimme istumaan iltaa serkkupojan amerikkalaisvaimon äidin luokse, mielettömän hienoon kartanoon. Ulkona takkaloimun ääressä oli kiva jutustella amerikkalaisten ja suomalaisten eroavaisuuksista. Lisäksi pääsin taas maistamaan sitä kiitospäivän perinteistä bataattisosevuokaakin, namskis.

Jotta tästä kodittomuusaiheisesta postauksesta ei jäisi ankea maku suuhun, niin seuraavaksi vielä pieni loppukevennys. Tomaattiteemalla mennään:

Paistetut vihreät tomaatit

Kenties muistatte elokuvan Paistetut vihreät tomaatit? Paitsi että elokuvalla on mielestäni hauska nimi, niin nyt pääsin omin silmin ja suin todistamaan, että näitä paistettuja vihreitä tomaatteja siis syödään ihan oikeasti ja yhä edelleen, vuonna 2015. Ainakin syvässä etelässä, Tennesseessä ja Alabamassa näytti useammankin ruokapaikan listoilla koreilevan tämä elokuvasta tuttu Fried Green Tomatoes -annos ns. lisukeruokana (engl. side). Täällä Kaliforniassa en ole törmännyt näihin paistettuihin vihreisiin tomaatteihin missään ja niinpä päätin hyödyntää mahdollisuuden päästä kerrankin niitä maistelemaan. No, ne maistuivat paistetuille vihreille tomaateille. Hyviä olivat. :-) 

Arvelen tomaatit valmistettavan niin, että tomaattiviipale kastetaan jonkinlaisessa ohuehkossa taikinassa ennen paistamista. Minun piti kuoria tuo paistopinta yhdestä tomaatista pois, sillä olihan se pakko päästä kurkkaamaan, että onko se sitten kans varmasti vihreä tomaatti. Ja olihan se! 

Yllä olevassa kuvassa näkyy myös toinen Alabamassa eteen tullut uusi lisuketuttavuus: hushpuppies. Kyseessä on maissileipäpallero, joka on (uppo)paistettu. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ensimmäinen oma sitruuna!

Voi tätä ilon ja onnen päivää! Olen saanut ihka ensimmäisen oman, itse kasvatetun sitruunan, kypsän sellaisen! Katsokaa tätä ihanuutta!

Todella mehukas, mutta pirun kirpsakka yksilö!

Mistä unelma sai alkunsa?

Tämä pieni unelmahan lähti siitä, kun jo vuosi sitten kesällä ja syksyllä aivan huvikseni seurailin Piilaaksossa myynnissä ja vuokrattavissa olevien talojen ilmoituksia. Silloin silmääni osui yksi kohde, joka mainosti takapihalla olevan oman greippipuun. Ooh! Olen aina ollut sitrushedelmien ystävä ja tuollaisesta kultakimpaleesta kuin omasta sitruspuusta saatoin vain haaveilla. No, muuttoa tuollaiseen meille aivan liian isoon ja kalliiseen taloratkaisuun ei koskaan vakavissaan ole edes harkittu, mutta oih, se greippipuu jäi mieleeni kummittelemaan.

Löytö puutarhamyymälästä

Mutta sitten, kappas vain! Kävimme viime keväänä paikallisessa puutarhakaupassa ja sieltä löytyi kääpiösitruunapuu. En edes tiennyt sellaisia olevan olemassa. (Kuten en myöskään sitä, että sitruunoita on olemassa myös tummempia Meyer-merkkisiä, jotka ovat makeampia sitruunoita.) Myymälässä kerrottiin, että kääpiösitruunapuu viihtyisi myös ruukkukasvatuksessa, sillä puun koko jää korkeintaan pariin metriin. Niinpä yksi nätti kääpiösitruunapuu muutti meille sillä samalla kauppakäynnillä. Siinä se nyt on halkaisijaltaan noin 50 cm:n ruukussa patiollamme kasvaa touhottanut ja tänään, yli puoli vuotta myöhemmin sain pikku puustamme ensimmäisen kerran satoa! Jee!

Kääpiösitruunapuun hedelmät ovat kooltaan pienempiä ja toisin kuin luulisi, niiden pitäisi olla hiukan makeampia kuin normisitruunoiden. Ei siis ole luvassa tiivistettyä kirpeyttä, kuten yksi ystävistäni hauskasti arveli. Selittäneekö seuraava kappale, miksi tästä meidän ensimmäisestä sitruunastamme tuli kuitenkin suorastaan tajunnanräjäyttävän kirpeä? 

Sitruunamme kukinto. Tuoksunsa on huumaava!

Kypsymisen hoputtaminen

Se täytyy tunnustaa, että tämän ensimmäisen sitruunan kypsymisen kanssa minun täytyi ottaa ns. pikakaista käyttöön. Raakileet ovat nimittäin jäpittäneet täsmälleen samassa tilassa nyt ainakin kolme kuukautta, korkeintaan hiukan lisää kokoa kasvaen, mutta hedelmiensä kypsyttämisestä ei kasvilla ole ollut vainuakaan. Niinpä katkaisin sen ensimmäisen puussa olleen raakileen oksastaan sisälle ja olen varjellut sitä kuin aarretta, siirrellen päivisin ulos suoraan auringon valoon ja tuoden yöksi aina sisälle lämpimään. Ja sainhan minä sen lopulta kauniisti kellastumaan! 

Tässä irrottamani raakile, joka lähti pikakypsytyskaistalle.

Nyt puussamme olisi vielä viisi ihanaa raakiletta odottamassa, mutta olen ollut huolissani, ennättääkö kalifornialainen "talvi" tulla ennen kuin sitruunasatomme kypsyy. Tämänkin vuoksi otin ensimmäisen hedelmän kohdalla pikakaistan kokeiluun. Aurinko nimittäin paistaa tähän aikaan vuodesta täälläkin jo paljon matalemmalta, jolloin sitruunapuumme saa paikassaan huomattavasti vähemmän valoa. Lisäksi yöt ovat alkaneet olla jo todella viileitä, alimmillaan jopa + 6 Celsius-astetta. Viisaammat osasivat kuitenkin somessa minua valistaa, etteivät sitrukset pikku pakkasistakaan kuulema säikähtäisi ja ainakin appelsiineista tulee kuulema makeampia, jos saisivat pienen pakkasenpureman. Huh, ehkäpä tässä on vielä toivoa noiden viiden vihreän raakileen kanssa. Jospa ne joku päivä siitä vielä kypsyvät.

Siinä niitä raakileita olisi. Joko kellertää, joko, joko, joko?

Lisäksi sain jotakin kautta vihiä, että sitruunapuita pitäisi keväisin leikata. Tarkemmin minulla ei tästä vielä tietoa ole, joten opiskeltavaa riittää. En siis lähtisi itseäni tässä vaiheessa vielä kutsumaan kovinkaan ammattimaiseksi sitruunafarmariksi. Eikä tässä kannattane vielä lähteä torikojuakaan pystyttämään näillä satomäärillä. Heh heh!

Lopuksi vielä hiukan sitruuna-aiheista filosofointia. 

Leikkimieliset lopputeoriat

Tiesithän, että meidät ihmiset on jaoteltavissa kahteen makumaailmaryhmään? On olemassa banaani-ihmiset ja on olemassa sitruunaihmiset. Minä kuulun sitruunoihin. Sitruunaihmiset pitävät voimakkaista, myös kirpeistä ja tulisista makumaailmoista. Banaani-ihmiset ovat enemmän tasaisempien, ei niin ärhäköiden makujen kavereita. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sitruunaihminen voisi syödä myös banaania, tykätäkin siitä, ja toisin päin. 

Luin tällaisen jaottelun joskus silloin, kun Suomessakin katseltiin vielä kuvaputkitelevisioita. Jälkeenpäin kehittelin teoriaa itse mielessäni vielä vähän pidemmälle. Mielestäni nimittäin sitruuna- ja banaanijaottelu toimii meihin ihmisiin myös toimintaamme kuvaamaan. Sitruunaihmiset ovat usein impulsiivisempia ja lähtevät ehkä rohkeammin erilaisiin hullutuksiin mukaan. Banaani-ihmiset puolestaan arvostavat tasaisempaa menoa, hyvää suunnittelua, asioiden ennustettavuutta ja tiettyjä rutiineja. Ei banaaneillakaan tylsää ole, ei tämä sitä tarkoita. Banaanityypeillä voi olla myös hetkittäisiä sitruunahetkiä ja toisin päin: sitruuna tarvitsee kirjavan menonsa keskellä välillä tasaisempaakin poukamaa, banaanijaksoa. Valtaosa toimintatavoista kuuluu kuitenkin jompaan kumpaan, joko sitruuna- tai banaani-ihmisen lokerikkoon. Hupaisaa on muuten se, että sitä pystyisi halutessaan omasta kaveripiiristäänkin jaottelemaan ihmisiä aika pitkälle näihin sitruunoihin tai banaaneihin, leikkimielellä toki. Mitenkäs on, oletko sinä enemmän sitruuna vai banaani?

Meyer-sitruunoita kaupassa. Meyerit ovat noita keskellä olevia, tummempia sitruunoita. Tässä kaupan kyltit ovat hiukan nurinkurisesti.

Mutta hei, seuraavaksi minä uppoan taas pienen lomaluupin syövereihin! Luvassa on matka Louisianaan, Tennesseehen ja Alabamaan eli nenät kohti syvää etelää! Reissupostauksia ei välttämättä tule, mutta voin varoittaa jo ennakkoon, että reilun viikon päästä blogissani rytisee. Jääkääpä kuulolle! Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Amerikkalaisia kummajaisia, osa 8

Nyt on aika ottaa taas esiin muutamia amerikkalaisia kummajaisia. Edellisten listauksesta onkin kulunut jo pitkä tovi. Aivan ensinnä mukava alkulämmittelykuva:

Ruokakauppa se vain jaksaa aina yllättää. Hevi-osastolla oli myynnissä kaktuksen lehtiä, piikkeineen päivineen. Kuulin road tripillämme, kun mummeli selitti toiselle, kuinka kaktuksesta saa NIIN hyvää... jotakin. En kuullut lausetta loppuun, mitä se hyvä sitten oli.

Mutta sitten niihin kummajaisiin.

Vuoristoleipominen

Paikallisessa kaurahiutalepurkissa pitää tietenkin olla ohjeet kuinka taikoa terveellisistä kaurahiutaleista ihanan rasvaisia ja sokerisia cookieseja, kaurakeksejä. Tein leivontaohjeesta huomion, että korkeille paikoille annetaan ekstraohje jauhojen lisäämiseksi taikinaan. O-ou. Ei tällaista vaan Oulun kamaralla tullut koskaan vastaan. Kyllä se on tiikerikakku kohonnut Oulussa Pokkisen törmällä ihan yhtä lailla kuin Heinäpäässäkin. Ja kohoaa varmasti jatkossakin. Sama jauhomäärä on riittänyt, leipoi sitten lättänässä maastossa tai hitusen korkeammalla kukkulalla. Tai vaikka Lapin tuntureilla.

Täällä kuitenkin jo yhden ja saman osavaltion sisältä löytyy huimia korkeuseroja, Kaliforniassakin aina liki kolmeen kilometriin asti. Lisäksi näitä samoja kaurahiutalepurnukoita myydään varmasti muissakin osavaltioissa, samalla cookies-reseptillä varustettuna. Vuoristossa on toden totta ohuempi ja kuivempi ilma, ja siis myös eri ilmanpaine. Näemmä nämä seikat sitten todella vaikuttavat keksienkin kohoamiseen ja koostumukseen. Äkkiseltään en kyllä hoksaa fysikaalista selitystä sille, miksi jauhoja pitää nimenomaan lisätä. Luulisi, että kuivassa ilmanalassa niitä pitäisi vähentää...

Cookies-ohje kaurahiutalepurkin kannessa. High altitude -olosuhteissa on reseptiä muokattava.

Kierrettävät kruunukorkit

Ai että minä olen päässyt pariin kertaan mokaamaan itseni aivan täysin! Olen tilannut ravintolassa pullossa olevan juoman, viimeksi omenamehun, jossa oli kruunukorkki. Tarjoilija jättää juoman eteeni avaamatta sitä, jolloin minä pyydän, että anteeksi, aukaisisitko tuon pullon myös, kiitos. Sillä samalla sekunnilla, kun näen tarjoilijan ilmeen, tajuan tilanteen itsekin. Kyseessä on kierrettävä kruunukorkki eli saisin sen oikein vaivattomasti auki itsekin, ilman korkinavaajaa. Kun sitten tarjoilija kiertää minulle korkin auki, näkyy hänen päänsä päällä mustanpuhuva ajatuskupla tekstillä: "Ei-i, taas näitä idiootteja!" No, siinä vaiheessa minun kannaltani on jo myöhäistä, moka tuli jo tehtyä. 

Eli kierteillä oleva kruunukorkki! Tämä nyt vain on jotakin sellaista, mikä ei suomalaisen kalloon tahdo mahtua.

Osassa amerikkalaisia kruunukorkkeja olen sitten jälkikäteen tarkastellessa nähnyt korkin kannessa pienen nuolen osoittamassa, että kyseessä on kierrekorkki. Kaikista korkeista tätä aukaisutapaa ei kuitenkaan päälle päin mielestäni huomaa millään tavalla. Pitäisi vain tietää. Ja kun suomalaisella se näyttää olevan takaraivossa aika vankasti, että kierrekorkin aukaisuun tarvitaan aina se aukaisija, niin mokaileehan sitä sitten.

Arvatkaapas, lähtikö ukkokulta kirmaten kauppaan, kun sanoin että tarvitsisin muuten kuvan kierrettävästä kruunukorkista? :-D Osti sitten 6-packin Budia, ihan vaan kuvausmateraaliksi...

Jahas, no nyt kun oikein tarkasti tihrustan, niin kyllähän korkin sivussa näyttäisi lukevan "twist off".  Muuten ihan kiva, mutta suurennuslasin tuon lukeakseen kyllä tarvitsee.

Sitten yksi kummajainen on tullut eteen muutamilla huoltoasemilla.

Tankkaus-TV:t

Täällä joillakin huoltoasemilla on bensamittareissaan omat TV-ruudut. Kun tankkaaja nostaa bensapistoolin ja aloittaa tankkaamisen, hyrähtää TV:ssa ohjelma päälle. Sus' siunakkoon, kun minä ensimmäisellä kerralla säikähdin sitä äänineen kaikkineen! Minun tankkauskerroilla noissa TV-ruuduissa on pyörinyt aina uutiskanava, joten hyvällä tuurilla täällä pääsee tankatessaan seuraamaan vaikka Donald Trumpin vaalidebattia. ;-)  

Tankkaus-TV. Kun tankkaaminen loppuu, myös TV-ruutu pimenee eli pummilla ei televisiota töllistellä.

Takaisin pissaavat seinät

Jo jokin aika sitten täällä uutisoitiin uudesta kokeilusta San Franciscossa. Eräällä vilkkaalla iltaelämän alueella oli kyllästytty hajuun, joka syntyy juhlijoiden virtsaamisesta alueen nurkkiin ja seinien alaosiin. Asialle haluttiin tehdä jotakin. Nyt tuon alueen talojen seiniä on maalattu uudella erikoismaalilla. Maalin ansiosta tietyssä kulmassa seinään osuva nestesuihku roiskahtaakin takaisin! Voi siinä öinen lorottelija hämmentyä, kun omat lahkeet kastuvatkin, vaikka kuinka tähtäisi itsestä poispäin. Hi hii!

Kuvituskuvaa Las Vegasista. Tässäkin neste valuu pitkin seinää, mutta ihan luvan kanssa. ;-) Ja neste on onneksi vain puhdasta vettä.

Loppuun vielä yksi tuore kummajaistapaus.

Pankin ohje sirukortin PIN-koodia koskien

Kenties muistattekin, kuinka vastikään kirjoitin amerikkalaisista pankkikorteista ja kuinka täällä juuri ja juuri alkaa sirukortteja ylipäätään näkymään. (Postaus luettavissa täältä.) Nyt sai ukkokulta postitse ensimmäisen amerikkalaisen sirukorttinsa, mutta voi hyvät hyssykät sentään! Kyllä sai nauraa, mitkä ohjeet pankki sirukortin PIN-koodia koskien oli mukaan laittanut. Ohje oli, että jos jossakin maksupisteessä nelinumeroista koodia kysytään, niin kierrä kysely! Toisin sanoen, vaikka sirukorttiominaisuus nyt on, niin pankkikin ohjeistaa olla käyttämättä sitä! Mitään PIN-koodia ei koskaan ole kyseiselle kortille annettu, eikä taideta antaakaan. Hohhoijjaa! Onhan tämä nyt perin kummallista! Väistämättäkin herää kysymys, että miksi ihmeessä sirukortti sitten on valmistettu ja asiakkaalle postitse lähetetty! Niin, ja en muuten edes halua ajatella etukäteen, mikä sotku siellä VR:n junassa Suomessa sitten tämän kortin kanssa joku päivä mahdollisesti tulee... Sirukortti ilman PIN-koodia. Pah, tuumaa varmaan konduktöörikin.

Ooh, Ämeörikan siru! In Finland we call this toimiva maksutapa.

Tällaisia kummajaisia tällä kertaa. Nyt sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa. 

Grand Canyon ja Suomi-muistikuvia

Tämä on neljäs ja viimeinen postaus road tripistämme, lupaan. :-) Vielä nimittäin olisi se yksi kohde puitavana, Grand Canyon. Nimesin sen sellaiseksi kiikun kaakun -kohteeksi reissullamme ja seuraavaksi kerron teille miksi. 

Pala Grand Canyonia.

Itselläni oli Grand Canyonista hiukan ristiriitaidet ennakko-odotukset, sillä noin puoli vuotta aikaisemmin näimme Havaijilla sijaitsevan Waimea Canyonin. Sitä kutsutaan vihreäksi Grand Canyoniksi kanjonin pohjalla olevan yltäkylläisen vehreyden vuoksi. Arizonassa sijaitseva Grand Canyon on tietenkin pituudessaan voittaja, mutta mielestäni molemmat kanjonit ovat aivan yhtä värikkäitä ja yhtä jylhiä, mittasuhteiltaan jopa järjettömiä. 

Niinpä ajattelin jo etukäteen, että millaisenkohan vaikutuksen Grand Canyon saa minussa aikaan. Olen katsokaapas vähän sitä mieltä, että jos ihminen näkee kaksi samankaltaista nähtävyyttä, kuten tässä tapauksessa Waimea Canyon ja Grand Canyon, niin suuremman vaikutuksen ja elämyksen saa aikaan nähtävyys, jonka henkilö näkee ensin. Näin minulle taisi käydä niiden Valle Verzascan ja Hooverin patojenkin kohdalla. Tapaus, josta kirjoitin edellisessä postauksessani. Niinpä Grand Canyonin katselu oli toki upea kokemus sinänsä, mutta ehkä vieläkin suuremmat väreet selkäpiitäni pitkin kulki, kun ihailimme Waimea Canyonia viime toukokuussa.

Olosuhteetkin vaikuttavat

Toisaalta toki, heh heh, elämyksien mielekkyyteen saattoi toki vaikuttaa myös nähtävyyksien katseluolosuhteet. Havaijilla ihailimme Waimea Canyonia t-paita- ja varvassandaalilinjalla, kun taas marraskuista Grand Canyonia taivastelimme raesateessa! Eteläisen puolen näköalapaikat tuohon kanjoniin nimittäin sijaitsevat noin kahden kilometrin korkeudessa ja kuinka ollakaan, kun meikäläinen sinne nokkansa työntää, niin alueelle sattuu juuri silloin poikkeuksellisen kylmä säärintama tuoden mukanaan jopa raekuuroja! No, kyllähän minä pohjoisen tyttö siellä joten kuten pärjäsin, mutta voi, olisittepa nähneet ne intialaisturistinaiset hamosissaan. Raukat yrittivät hampaat kalisten hymyillä selfie-otoksissaan.

Todistettavasti, rakeita ne ovat. Kuva otettu Grand Canyonin yhdellä näköalapaikalla.

Tässä ajokelissä Grand Canyonia lähestyimme. Onneksi sää kuitenkin selkeni parissa tunnissa.

Sitten vielä road tripiltämme yksi hauska kokemus, johon Utahissa törmäsimme.

Kuin olisi sääntö-Suomeen palannut

Utahissa saimme kokea Kaliforniaa, Nevadaa ja Arizonaa huomattavasti tiukemman alkoholikulttuurin. Utahissa vahvempia alkoholijuomia saavat myydä vain valtio-omisteiset ns. ABC -kaupat eli Alcohol Beverage Control -liikkeet. Päivittäiskaupoissa tai huoltoasemilla oli myynnissä korkeintaan n. 3 %-vahvuisia oluita, jos niitäkään. Siis tämähän oli aivan kuin olisi sääntö- ja kontrolli-Suomeen palannut! :-D Lisäksi Utahissa tulimme käyneeksi elämämme ensimmäisen kerran illallisella steak housessa, jossa ei saanut edes olutta, saati mitään väkevämpää.

Samoin, nähtävästi uskonnollisista syistä, sunnuntait Utahissa olivat todellakin pyhäpäiviä. Iso osa kauppoja ja ruokaravintoloita oli kokonaan kiinni tai sulkivat ovensa aikaisin illalla. Olihan se aikamoinen kontrasti, kun Nevadan Las Vegasissa tai Renossa uhkapelaaminen, ryypiskely ja sisällä tupakointi on sallittua 24/7, olipa arki tai pyhä! 

Tässä vielä toinen elävä esimerkki toisesta ääripäästä. Arizonasta löytyi viinakauppa, jossa oli drive-thru-ikkuna. Mitäpä sitä turhia hyllyvälejä kiertelemään, jos tietää mitä haluaa...

Viinakauppa pikapalveluikkunalla varustettuna. Itse emme kaupan palveluita kylläkään käyttäneet.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän road trip -postaukset tällä erää ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Road tripin topit ja flopit

No niin, 12 päivän ja 3500 mailin reissu on nyt onnellisesti takana ja käsillä on se reissun ikävämpi puoli, jälkihoito. 

Monenmoista hoitoa

Ensinnäkin minun pitää lepytellä nenääni. Vietimme reissussa yli viikon 2 - 3 kilometrin korkeudessa, joten nenäni otti rutikuivasta vuoristoilmasta nokkiinsa ja vaatii nyt limakalvojen akuuttia parantelua. Lisäksi tällä kertaa matkan jälkipuinteihin kuuluu perinteisen likapyykin päälle myös mutaisten vaatteiden liotusta sekä auton sisätilojen puhdistamista kuivuneesta mudasta. Kaiken kukkuraksi meillä on ilo aloittaa yhteistyö vakuutusyhtiömme kanssa. Auton irrottamisesta mutamontusta keskellä ei mitään tuli tietenkin tuntuva lasku, mutta ne kivat hinausukot kertoivat, että yleensä vakuutusyhtiö tällaiset kuitenkin korvaa. Saapa nähdä, miten meidän sen suhteen käy.

Mutta hei, sitten vielä takaisin upeisiin matkatunnelmiin. Lupasin teille reissumme topit ja flopit ja niistä kirjoittelen teille tällä kertaa. Aloitetaan flopeista, jotta jää sitten postauksen päätteeksi parempi maku suuhun. Tunnelmaan virittäytymiseksi ensin pari kivaa kuvaa. Nämä eivät olleet floppeja.

Kuolemanlaaksoa.

Bonnevillen suolatasankoa.

Flopit

Yksi reissumme nähtävyyksistä osoittautui meille molemmille melkoiseksi flopiksi, pettymykseksi. Kyseessä oli Arizonassa sijaitseva Horseshoe Bend eli se kuuluisa hevosenkengän muotoinen kanjoninpätkä alla virtaavine jokineen. Mekin menimme paikalle kukonlaulun aikaan, jolloin nousevan auringon pitäisi antaa paras valo kohteeseen. Mutta. Kun tuo komeus sitten silmiemme eteen aukeni, pystyin sen nähtyäni vain toteamaan: "Tää on niin nähty." Eli kun on nähnyt kohteesta, ja aina siitä täsmälleen samasta kulmasta otettuja valokuvia sen miljoona kappaletta, ei itse kohteen näkeminen livenä sitten enää yllättänyt tai tehnyt oikein vaikutusta millään tavalla. Siinä se oli edessä, jylhänä toki, mutta ei antanut niiden tsiljoonien valokuvien jälkeen oikein mitään lisää. Höh!

Ja mikä huvittavinta, paikan päälle oli tullut jo ennen meitä tosi monia valokuvaajia, osa aika raskaankin näköisellä kamerakalustolla varustettuna ja sitten, ne kaikki, aivan joka ikinen oli asettunut juuri sille samalle kallionkielekkeelle kuvaamaan sitä samperin hevosenkenkää! Samalle, mistä kaikki miljoona muutakin kuvaajaa ovat kohdetta kuvanneet. Anna mun kaikki kestää! Yhdelläkin ukolla kamera lauloi ihan koko ajan. Kiva on sitten kotona käydä kuvia läpi, kun on 2750 otosta samasta kohteesta, täsmälleen samasta kuvakulmasta. Jep!

Pari räpsyä otin lopulta itsekin tuosta kohteesta ja tässä alla puhelimeni ehdottama tyylitelty kuva. Nyt ainakin kaikki tiedätte, mistä hevosenkengästä on kyse. Ajattelin, että josko se vielä omasta otoksesta jotenkin jysähtäisi tajuntaani, mutta ei. Ei jysähtänyt. No, jospa tämä kuva olisi edes hitusen erilainen kuin ne tsiljoonat aiemmin nähdyt kuvat.

Horseshoe Bend. No joo, on kai se ihan komea.

Emme antaneet Horseshoe Bendin kuitenkaan lannistaa, vaan otimmekin sitten ilon irti hitaasti nousevasta syysauringosta ja alueen ympäristöstä muulla tavoin. Parasta olivat alueen kuvauksellinen liuskekivimäinen ja punertava kallio sekä jänöjussipariskunta, joka teki aamukirmailujaan töpöhännät viuhuen. Se oli hauskaa seurattavaa.

Toinen pieni pettymys kuuluisista nähtävyyksistä oli itselleni Hooverin pato. Odotin jotakin vieläkin monumentaalisempaa. 221 metriä korkeutta ei siis riitä. ;-)

Vertasin patoa Sveitsissä muutamia vuosia sitten näkemääni Valle Verzascan patoon ja minusta tuo sveitsiläinen siskonsa oli huisin paljon vaikuttavampi näky. Hooverin patoa silmäillessäni ajattelin sveitsiläisen padon olevan jopa suurempi kuin Hoover. Nyt jälkeenpäin kaivamani faktat kuitenkin paljastivat, että toinen padoista on yhden metrin korkeampi ja toinen yhden metrin leveämpi. Padot ovat siis melkeinpä kuin kaksi marjaa. Ehkä Valle Verzascan pato veti pidemmän korren ympäristönsä ollessa kovin vehreää, toisin kuin Hooverin padon. Tai sitten se oli vain se, kun Sveitsin padolla on kuvattu James Bondin Golden Eye -elokuvan kohtaus ja Bond nyt vaan on niin ihana. ;-)

Hmm. Onko tämä siis jotakin "kun mikään ei riitä" -urputusta nähtävyyksistä? Ei ole, eikä pidä ymmärtää väärin. Siis olivathan molemmat näistäkin nähtävyyksistä oikeasti tosi hienoja! Siinä mielessä on hiukan raju termi edes käyttää niistä sanaa floppi, mutta se nyt vain istui hyvin tämän postauksen otsikointiin. Mutta ehkä se sitten vain menee niin, että toiset nähtävyydet kolahtavat toisiin enemmän kuin toiset.  

Topit

Road trip -reittimme kulki siis neljän eri osavaltion alueella: Kaliforniassa, Nevadassa, Arizonassa sekä Utahissa. Reitillemme osui monia kerrassaan upeita kohteita, joista muutamina mainittakoon Kuolemanlaakson hiekkadyynit Kaliforniassa, mielettömät Bryce Canyon, Monument Valley sekä Bonnevillen suolatasanko Utahissa sekä kaikkien valokuvaajien unelmakohde Antelope Canyon Arizonassa. Siellä oppainamme olivat intiaanit, joiden mukana pääsi tuohon valokuvaukselliseen ja kapeaan kanjoniin. Vaikka nyt ei ollutkaan vilkkain sesonki, näytti kohde vetävän siitäkin huolimatta turisteja jopa tungokseen asti. 

Antelope Canyonin mittasuhteita.

Lisäksi tällä top-listalla täytyy myös mainita ne lukuisat eläimet, joita reissullamme pääsimme näkemään: kojootteja, oravia, preeriakoiria, villihevosia, biisoneita, kauriita. Niin ja tietenkin se viime postauksen tarantella!

Amerikanbiisoni on Pohjois-Amerikan suurin maanisäkäs.

Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Teimme matkamme aikana kaksi eri kertaa reittimuutoksen eteen tulleiden yllättävien ja huikeiden nähtävyyksien vuoksi. Ja sillähän se mailimääräkin sitten hups, 500 maililla alkuperäisestä suunnitelmasta kasvoi. Nämä molemmat muutokset tapahtuivat Utahissa ja siksi osavaltio ansaitseekin tähän postaukseen aivan oman kappaleensa.

Utahista tämäkin.

Utahin piilossa olevat helmet

Erityisesti Utahin maisemat tekivät siis lähtemättömän vaikutuksen. Osavaltiosta löytyi vaikka mitä nähtävyyksiä ja nimenomaan sellaisia, joista emme olleet koskaan kuulleetkaan. Vaikutti siltä, ettei Utah juurikaan ole markkinoinut noita mielettömiä kohteita, ainakaan kansainvälisellä levikillä. Ajattelin jopa huvittuneena, että liekö Utah kärsii nähtävyyksiensä suhteen suomalaiselle tutusta piirteestä, turhasta vaatimattomuudesta. Kävin ajatusleikkiä, josko ottaisin kadulta utahilaisen perusjantterin ja kysyisin häneltä mielipidettä oman osavaltionsa nähtävyyksistä. Vastaus olisi kenties: "No, tää nyt on vaan tämmöstä. Tokkopa näitä kukaan haluaa tulla katsomaan, ainakaan mistään kauempaa..." Mutta kyllä niissä kulkaa katseltavaa ja ihailtavaa riitti. Taas sitä "En kestä" -osastoa ja mitä parhaimmasta päästä!

Toinen ex tempore -kohteistamme oli Valley of Gods, Jumaltenlaakso. Siitä laitoinkin jo kuvan edellisessä postauksessani. Reitti Natural Bridges -kansallismonumentilta tuohon kyseiseen laaksoon ja kiertelyt laaksossa tarjosivat ehkä koko road tripimme hienoimmat näkymät. Kyllä ne uskomattomia olivat! Ja siis tuollekin tielle osuimme sattumoisin, reittimuutosten jälkeen.

Yksi näkymä matkalta Jumaltenlaaksoon.

Toinen reittimuutos tehtiin, kun kohdalle osui kyltti Coral Pink Sand Dunes. Kannatti tehdä mutka! Vai mitä sanot alla olevasta kuvasta?

Coral Pink -hiekkadyynit. Hiekan väri saa näyttämään kuvaushetken lämpimälle, mutta oikeasti oli vain muutama aste plussan puolella.

Mökkimajoituksemme Utahissa. Jokaisessa mökissä oli muuten oma kaasutakkansa, jonka sai päälle modernista kaukosäätimestä! :-)

Tässäpä siis tiivistettynä reissumme hitti- ja hutikohteita. Sitten olisi vielä yksi kiikun kaakun -osastoon kuuluva kohde, mutta siitä kerron teille seuraavassa postauksessani. Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. Kun itsekin niin kovasti ihmettelin kuinka ylipäätään on mahdollista, että Kuolemanlaaksosta märkä mutamonttu meidän kohdalle voikin osua, niin nyt on löytynyt ainakin yksi selittävä tekijä. Jäljet johtavat sylttytehtaalle nimeltä El Niño. Että kun kerran tuhannessa vuodessa Kuolemanlaaksoon sattuu tuon kokoluokan tulva, niin eiköhän ole meikäläinen ukkokultansa kanssa juuri silloin samoilla hoodeilla! Käsittämätöntä! Voit lukea halutessasi aiheesta artikkelin täältä.

Road tripin aikaisia hämmästelyjä

Edellisessä postauksessani kerroin teille road tripimme alkuhaasteista. Tällä kertaa kerron matkallamme melkeinpä heti perään tulleesta seuraavasta pikku yllätyksestä sekä muutamista matkamme aikana tekemistäni hämmästelyistä. Matkailu todellakin avartaa, hi hii.

Pieni pala upeaa Bryce Canyonia.

Seuraava haaste: lumi- ja räntäsade!

Olimme totta kai katsoneet ennen reissuamme jo hiukan niiden alueiden säätietoja, minne aikoisimme matkata. Luvassa oli todellakin myös yöpakkasia. Tämä ei kuitenkaan meitä kesärenkailla matkaavia kovasti säikäyttänyt, sillä tietenkin oletuksenamme oli, että mikäpäs siinä on pakkasenpuremia, mutta kuivia ajoteitä ajellessa. Toisin sanoen rutikuivassa Kaliforniassa asuneena sitä ei pitänyt edes kauhean todennäköisenä, että voisi oikeasti sataa! No, yhtenä aamuna herätessämme ikkunasta odotti alla olevan kuvan mukainen näky. Siinäpä meillä oli kesärenkailla tekemistä, iiks! 

Ennalta arvaamattomaan tilanteeseen vaikutti tietenkin myös se, että majapaikkamme sijaitsi liki 8000 feetin eli yli 2,4 kilometrin korkeudessa. Niinpä sade tuli todellakin rakeina, räntänä ja lumena. Onneksi sää pysyi kuitenkin juuri ja juuri nollassa tai plussan puolella jatkaessamme kyseisenä aamuna matkaa. Vauhtia toki piti tuolloin kovasti hidastaa.

Kyllä siinä silmät rävähtivät kerrasta auki, kun herätessä tämä näky odotti. Ja kyllä, keskellä kuvaa on uima-allas. :-D

Jos aiheutti lumisade hämmästystä, niin tulipa eteen muitakin mielenkiintoisia havaintoja. Niistä seuraavaksi.

Pakkasenkestävät kaktukset!

Olen aina pitänyt kaktuksia kuivien ja kuumien erämaiden kasveina. Suomessa olenkin ollut taitava tappamaan sisäkaktukseni ilmeisestikin joka kerta liiallisella kastelulla. Tällä reissulla sain omin silmin todeta, että nämä piikkikasvithan näyttävät kestävän pakkasta hämmästyttävän hyvin! Saimme nimittäin ihastella kaktuksia myös kahdella sellaisella eri luonnonpuistoalueella, jossa esiintyi yöpakkasia, meidän aikanamme jopa - 11 Celsius-astetta. Toisessa luonnonpuistossa oli myös lunta! Hyvin näyttivät kaktukset kuitenkin pärjäävän noissakin olosuhteissa. Wau!

Kukinnot ja kaikki, vaikka pakkasöitä!

Tässä toinen söpöliini, joka ei ollut pakkasen pauketta pahemmin säikähtänyt.

Tarantellan järkyttävä koko!

Tällä reissulla onnistuin näkemään elämäni ensimmäisen tarantellan luonnossa, vapaana! Kääk! Ajoimme tuolloin yhtä erämaapätkää Nevadassa. Jotakin tuon karvajalan koosta kertoo se, että vaikka vauhtimme oli noin 100 km/h, niin ukkokulta huomasi tietä ylittävän hämähäkin ajaessaan! O. M. G. Jarru pohjaan ja elukkaa hiljaiselle maantielle äimistelemään! Olihan se valtavan kokoinen, karvakoipineen kaikkineen isompi kuin oma kämmeneni! Mieti! Ja voin muuten sanoa, että tarantellaa on ihan eri juttu katsoa terraarion lasin takaa tai televisiosta kuin livenä omien jalkojen juuresta! Hrr!

Tässä alla ottamani kuva tuosta tien ylittäjästä. Ei ollut Sampo-tulitikkurasiaa mukana antamaan mittakaavaa, mutta tuskin sitä olisin uskaltanut kovin lähelle otusta tiputtaakaan.

Tarantella. Kuva on huono, mutta en parempaankaan niillä jännittävillä hetkillä pystynyt. ;-)

Aika kultaa muistot - viikossa!

Voi hyvät hyssykät sentään! Nippa nappa oli viikko kulunut mutaan päiväksi juuttumisestamme Kuolemanlaakson erämaapätkällä, kun valitsimme jälleen kuoppaisen soratien! Muutimme nimittäin Utahissa hiukan reissusuunnittelmaamme sattumoisin eteen tupsahtaneen nähtävyyden ansiosta. Tämän kyseisen soratien alkupäässä oli vieläpä iso varoituskyltti: "When wet the road is impossible!" Märällä kelillä sen kerrottiin siis olevan mahdoton ajaa! Kuvastaa hyvin, mikä tien kunto oli. Joidenkin ylitettävien purojen pohjilla hiukan vettä olikin, mutta tällä kertaa olimme onnekkaita, emmekä jääneet jumiin, vaan pääsimme näkemään näitä mahtavia maisemia. 

Valley of Gods, Utah. Tienpientareella näkyy juuri sitä punaista maaperää, joka kastuessaan muuttuu liukkaaksi kuin saippua! Petolliseksi, kuten Kuolemanlaakson hinausukot kertoivat.

Sitä minä sitten nauroin ja hämmästelin, että ainoastaan viikkoko riitti kultaamaan muistot kauhutapauksestamme Kuolemanlaaksossa. Eli ei kun taas vain soratielle huristelemaan. No, puolustuksena kerrottakoon, että tällä tiellä näimme myös muita turisteja eli emme olisi olleet soratiepätkällä suinkaan yksin ja oman onnemme varassa, jos jotakin olisi harmillisesti sattunutkin. 

Ainakin vielä yksi postaus luvassa

Road tripimme alkaa olla valitettavasti pian loppusuoralla. Aika on hurahtanut valtavan nopeasti, sillä olemme nähneet matkamme aikana niin paljon ja kerrassaan huikaisevia juttuja. Olenkin nimennyt tämän reissun "En kestä!" -osastoon kuuluvaksi, sillä niin monta monituista kertaa olen tuon lauseen ääneen haukkonut. On tiedättekö jopa tuntunut, että Kalifornian nähtävyydet suorastaan kalpenevat näiden rinnalla! Tai ainakin näkymät ovat olleet niin erilaisia! Kenties sen vuoksi ne ovat tehneet niin suuren vaikutuksen.

Mutta hei, ainakin yhden postauksen aion matkastamme teille vielä kirjoittaa, reissun topeista ja flopeista. Mutta se taitaa jäädä sitten kotoa käsin kirjoitettavaksi. Nyt minun nimittäin pitää vielä keskittyä näihin hengästyttävän kauniisiin maisemiin. Siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Tiedäthän miltä tuntuu, kun haavan rupi irtoaa? Kutisee, kihelmöi, tekisi mieli raapia ja puoliksi irrallaan oleva rupi tarttuu joka paikkaan. No, kerro tuo tuntemus luvulla 50, niin saat minun tämän hetkiset fiilikset. Ne kaikki noin 50 mutaoperaatiossamme hankkimaani isompaa ja pienempää haavaa yrittää nyt nimittäin parantua samanaikaisesti. Olo on suorastaan kutkuttava, argh!