Aikamatka Piilaakson historiaan saunan lauteilta

Amerikkalaiset saunat ovat sangen mielenkiintoisia paikkoja. Jo vuonna 2020 listasin postaukseeni, kuinka monella tavalla saunakokemus voidaankaan suomalaisittain katsottuna sössiä. Vettä ei saa heittää kiukaalle, vesipiste suihkuineen voi puuttua saunan yhteydestä kokonaan ja löylykauhakin saattaa olla saunassa tulikuumaksi muuttuvaa metallia. Kiuluna voi toimia kastelukannu. 

Myös reissu piilaaksolaisen kuntosalin saunassa voi johtaa vaikka ja mihin. Milloin saan ihastella aasialaismummojen saunanjälkeisiä kauneudenhoitorutiineja ja milloin ajaudun pukuhuoneessa mielenkiintoisiin juttutuokioihin. Toisinaan saan tai joudun olemaan kuuntelevana korvaparina muiden keskusteluille. Viimeisin saunareissuni oli tätä lajia.

Pukuhuoneessa aasialaisnainen kommentoi näkevänsä ympärilläni paljon kukkia. Hauska havainto. Ja totta, sekä joogamattoni, saunatarvikekassini kuin käsilaukkunikin olivat kaikki kukkakuvioisia. Olipa sattumaa.

Tällä kertaa kokoonpano lauteilla oli poikkeuksellinen: ei yhtään aasialaista naista. Ei naisia ollenkaan. Löylyseuranani oli ainoastaan miehiä. Ja heistä vain yksi hintelämpi aasialainen, iäkäs herra. Muut miehen köriläitä. Aasialainen makasi lauteilla selällään jo saunaan tullessani. Oli vetänyt koipensa sellaiseen venytyssolmuun, että kankeampaa hirvitti. Muut löylyttelijäukot olivat asettuneet tasaisin välein pitkin U:n muotoisia lauteita. Onneksi sauna oli kuitenkin tilava ja lempipaikkani kahden kiukaan välissä oli vielä vapaana.

Istahdan lauteille ja alan siemailla vesipullostani. Sauna on piilaaksolaisittain hyvä. Siellä on sen verran kuuma, että hien saa pintaan ilman löylyn heittämistäkin. Olen tullut rentoutumaan ja nautin siitä, että on hiljaista. Kunnes... Yksi ukko aukaisee sanaisen arkkunsa. Hän näyttää harmaiden hapsiensa, tuuhean partansa ja möhömahansa ansiosta joulupukilta, pukilta ilman nuttua. 

Hän tuumaa: "Joko olette valmiita 49ersien tulevaan pelikauteen?"

49ers on San Franciscon kotijoukkue amerikkalaisessa jalkapallossa. Tässä vaiheessa tekee mieleni parahtaa. Siihen meni suomalaisen saunassa arvostama hiljaisuus ja että puheenaiheeksi otetaan vieläpä urheilu. Ja laji, jota en seuraa Super Bowlia lukuun ottamatta ollenkaan. Anna minun kaikki kestää. Kiuas huokaa puolestani. 

Vastapuolelta lauteita kysymyksestä ottaa kopin havaijishortsinen mies. Harmaahapsi hänkin. 

Mies vastaa: "No jaa, tavallaan. Paitsi en minä välitä Kalifornian joukkueista. Olen lähtöisin Nebraskasta. Tosin olen ollut siellä viimeksi 14-vuotiaana. Nyt olen 74."

"Wau, sehän on lähes 50 vuotta sitten!", Joulupukki toteaa.

Tekee mieleni korjata, että nyt meni pukilla matematiikka hitusen pieleen, mutta pysyn hiljaa. Myös nebraskalainen antaa asian olla, koska sylkensä tuo suuhun jo aivan muita asioita. Alkaa ukkojen taukoamaton pulputus, jossa keskustelunaiheet vaihtuvat nopeasti.

Havaijishortsinen Nebraskan mies jatkaa: "Joo, jonakin päivänä aion muuttaa vielä takaisin Nebraskaan. Vaikka eihän siellä ole kuin maissipeltoja. Niin sanoi aina vaimonikin, nyt jo edesmennyt. Yritin houkutella häntä muuttamaan kanssani sinne, mutta hän olisi halunnut Havaijille. Hän oli puoliksi havaijilainen, puoliksi portugalilainen."

"Jaa, vai muuttaisit takaisin Nebraskaan. Hyvä ystäväni on Nebraskasta."

Kenties Joulupukki olisi halunnut kertoa ystävästään lisää, mutta havaijishortsinen jatkaa puheripuliaan kommentista välittämättä: 

"Oli se aikaa, kun muutimme tänne. Äitini oli ostanut talon -50-luvun lopulla Palo Altosta 11 000 dollarilla. Myös anoppini oli ostanut talon Palo Altosta ja täsmälleen samaan hintaan. Mutta kun poikamme osti muutama vuosi sitten oman talon täältä, mutta halvemmalta alueelta, hän maksoi siitä 1,8 miljoonaa. On tämä hullua. Ja Havaiji, siellä kaikki on niin kallista nykyään. Siksi en antanut vaimolleni periksi muuttaa sinne."

Keskustelu alkaa käydä mielenkiintoiseksi. Aikoinaan talot Piilaakson Palo Alton kaupungista ovat maksaneet todellakin noin vähän. Nykyrahassa ajatellen naurettavan vähän. Tänä päivänä Palo Alto on koko USA:n 12. kallein postinumeroalue ja talojen mediaanimyyntihinta on 3,8 miljoonaa. 

Havaijishortsinen jatkaa edelleen: "Mutta tämä Sunnyvalen kaupunki on oikein kiva. Asun nykyään täällä. Nyt olen jo eläkkeellä, mutta olin töissä HP:lla pitkästi yli 20 vuotta. Niin oli vaimonikin, hän oli insinööri. Muistatko sinä sen HP:n konttorin siinä ja siinä kohtaa? Vastapäätä oli baari, jonne menimme aina olusille työporukan kanssa. Joskus juhlimme toimistolla aamuneljään asti. Se oli HP:n kulta-aikaa, ennen kuin markkinoille rynnistivät Applet ja muut."

Joulupukki mutisee paikkoja ja yrittää tuoda keskusteluun jotakin toista ravintolaa. Mutta vauhtiin päästyään havaijishortsiselta ei puhe pääse tyrehtymään: 

"Niin, ja muistatko ne kaikki valtavat mansikkaviljelmät? Nykyisen Lawrence Expresswayn McDonald'sin kohdalla oli isot mansikkapellot. Ja Moffet Airfield. Ennen lentokenttää siellä oli valtavasti kirsikkapuita ja..."

"Oliivipuita, erilaisia oliiveja, eikö ollutkin?", yrittää Joulupukki huikata väliin. 

"Ei, ei siellä oliiveja kasvanut, mutta aprikooseja, niitä oli valtavasti. Äitimme laittoi meidät lapsina sinne kesätöihin poimimaan niitä."

"Joo, mekin menimme joka kesä tätini luokse Fresnoon. Ja isämme laittoi meidät myös tienaamaan rahaa ja poimimme hedelmätarhoilla milloin mitäkin. Ensimmäinen palkkani oli 1,25 dollaria ja menimme veljeni kanssa heti ostamaan jäätelöä. Mutta opimmepa tekemään töitä. Toisin kuin nämä nykyiset kalifornialaiset. He saattavat tehdä työpäivänsä aikana vähän jotakin, sitten he keskustelevat keskenään aikansa ja sitten taas tekevät vähän jotakin. Tämä minun hyvä ystäväni Nebraskasta. Kun hän muutti tänne, niin olivathan kaikki ihmeissään. Hän ei juuri jutellut, vaan paiski hommia taukoamatta. Hän oli kova työmies."

Mietin, millä alalla Joulupukki ja nebraskalainen ystävänsä ovat mahtaneet työskennellä. Oma käsitykseni kalifornialaisten työnteosta on aivan erilainen.

Lopulta miehiltä loppuu puhti saunoa. Mutta ei puhti puhua. He lähtevät yhtä matkaa uima-altaiden puolelle ja taukoamaton tarinavirta jatkuu edelleen. Miesten poistuttua löylyhuoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Lauteille kanssani jäänyt aasialaismies huokaa syvään. Kenties kireydet koivissaan alkavat helpottamaan tai korvansa tykkäävät hiljaisuudesta.

Ajatukseni lähtevät kirmaamaan -60-luvun Piilaaksoon. Olisipa kiva olla kärpäsenä taivaalla. Kuvittelen aprikoosit ja kirsikkapuut Moffet Airfieldin tilalle. Nykyään se on vilkas siviili- ja sotilaslentokenttä Googlen pääkonttorin ja NASA:n tutkimuskeskuksen kupeessa. Entuudestaan tiedän, että Googlen pääkampuksen kohdalla on laiduntanut aikoinaan lehmiä. Lawrence Expressway puolestaan on itäistä Sunnyvalea halkova, vilkkaasti liikennöity ajoväylä. Kaistoja on neljästä viiteen yhteen suuntaan. Miten valtavasti Piilaakso on muuttunut vuosien saatossa! Hedelmätarhoista lentokentiksi sekä asuin- ja toimistoalueiksi. Mansikkapelloista ajoväyliksi ja pikaruokapaikoiksi. Ja ainakin havaijishortsinen on nähnyt kaiken tuon kehityksen viimeisen 60 vuoden aikana. 

Nautin saunasta vielä hetken, kunnes on aika lähteä peseytymään. Poistuessani en ehdi avata löylyhuoneen ovea, sillä se avataan minulle. Joulupukkihan se siinä. Hymyilee minulle iloisesti. Olisin halunnut kiittää mielenkiintoisesta aikamatkasta menneisyyteen, mutta en saa suunvuoroa. Havaijishortsinen istuu uima-altaan reunalla ja puhua pulputtaa Joulupukille yhä taukoamatonta tarinaansa. 

Sellainen saunareissu tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Heipat heinäkuulle

Kas, heinäkuu meni jo! Saan kääntää Frida Kahlo -seinäkalenteristamme esiin uuden kuukauden. Edellisestä blogipostauksestani on hurahtanut kokonainen kuukausi, joten tässäpä hiukan heinäkuun kuulumisia: 

Lomallako? 

Jos on jotakin ystävien somekuvista ollut päätteleminen, niin "kaikki" ovat olleet lomalla. Aivan kaikki. Ja koko Suomi. Vaikka blogini ei ole päivittynyt useaan viikkoon, niin itse en ole kuitenkaan lomaillut tai vetänyt lonkkaa. Täällä on ollut melko työntäyteinen kuukausi. 

Ukkokulta on paiskinut pitkää päivää. Välillä on tuntunut, että vähän liiankin pitkää. Minulle vuorostaan osui heinäkuulle yllättävän paljon hoidettavia asioita. Osa niistä on kohdistunut Suomeen. Mutta harva asia on heinäkuun aikana edennyt, sillä suomalainen lomakausi on porskuttanut täydellä teholla. Sanoinkin jo, että Thank God, on elokuu, niin alkaa taas Suomen virastoista ja toimistoista saamaan vastauksia yhteydenottoihinsa. Odottavan aika on ollut pitkä.

Lisäksi omat käteni ovat olleet niin sanotusti kyynärpäitä myöten savessa kirjani käsikirjoituksen kanssa. Olen tehnyt kesän aikana siihen radikaaleja muutoskokeiluja. Onko se kaikki ähertäminen ollut turhaa työtä ja jäävätkö muutokset pelkiksi kokeiluiksi, on vielä kysymysmerkki.

Frida Kahlo -kalenterin elokuun kuva.

 

Taas toipilaana

Ja sittenhän minä onnistuin alkukuusta murtamaan yhden varpaistani. Kasvimaa, se on kuulkaas vaarallinen paikka. Uusien perunoiden nostaminen mullasta voi olla näinkin riskaabelia puuhaa, että varvas murtuu. 

Minulla oli samaa vaivaa jo Suomesta palatessani, mutta silloin en mennyt lääkäriin. Tällä kertaa kipu yltyi niin, että oli lääkärin ja röntgenkuvien paikka. Pieni murtumahan siellä. Yllättävän paljon pystyykin pieni varvas lamauttamaan arjen touhuja. Kun pää olisi kaivannut kirjoitus- ja byrokratia-asioista tuulettumista, niin liikkumaan ei ole päässyt. Se on harmittanut.

Nyt kalenterin lehdykkä on vaihdettu vuoden kahdeksanteen kuukauteen. Laskin, että ensimmäisestä seitsemästä kuukaudesta minulla on nyt mennyt jo puolet eli 3,5 kuukautta jonkinlaisen vamman paranteluun. Alkuvuodesta oli repeämä olkapäässä ja nyt lepoa kahteen eri kertaan vaatinut murtunut varvas. Toivoni mukaan tämän vuoden vammakiintiö olisi nyt tässä.

Pikku hiljaa varvas on antanut myöten hitaaseen kinkkaamiseen ja nyt uskallan jo kävellä aika tavalla entiseen malliin. Ääritaivutuksia varpaiden nivelille en vielä kuitenkaan uskalla painon kanssa tehdä, ettei tule taas takapakkia. Kärsivällisyyttäni on siis koeteltu myös parantelun kanssa.

Kesäkonsertit

Mutta sen verran olen päässyt liikkumaan, että olemme voineet ukkokullan kanssa nauttia jo useampaan kertaa kotikaupunkimme ilmaisista kesäkonserteista. Kaupunkimme järjestää konsertti-iltoja kävelykadullaan koko kesän ajan. Keskiviikkoisin on rock-, pop-, soul- ja funk-tyylistä ja lauantaisin enemmän jazzahtavaa menoa. Konserttien pääsponsoreina ovat Google, Meta ja LinkedIn. Oikein mukavia piilaaksolaisia luontaisetuja nämä musiikki-iltamat.

Väkeä nauttimassa elävästä musiikista.

Närhen penteleet

Ja sitten. Ehkä muistatte tuskani pihapiiriimme leiriytyneistä sinisiivistä. Ne närhet, jotka pitivät kauheaa mekkalaa. Jopa keskellä yötä. Ensin hankimme pelotteeksi sen muovisen pöllön. Pah, närhet eivät olleet pöllöstä moksiskaan! Seuraava veto oli tilata kaksi tekokäärmettä. Nauroinkin ukkokullalle, että pihamme alkaa muistuttaa kohta kumista eläintarhaa. 

Mutta mitä tuumasi närhi käärmeestä? Meni pahus soikoon jo vartin päästä sitä nokkimaan. Totesi varmaan leikkiotukseksi ja rääkyi kamalalla äänellään myös kavereillensa, että ei näitä tarvitse säikkyä. Feikkiä kamaa ovat. 

Viimeisin viritys närhien häätämiseksi on ollut tuulikellon asennus. Närhien pitäisi inhota tuulikellon kilkatusta, aivan kuten inhoan minäkin. Mahdollisimman kauas omista ikkunoistamme pihan viikunapuuhun sen kellon sijoitimme, mutta eipä näy närhet kaikkoavan.

Viikunapuuhun roikkumaan asennettu kumikäärme. Tätä uskallan pitää kämmenelläni, aitoa en.

Ja siis närhiähän on pihapiirissämme nykyään jo kolme! Jengi ei kun kasvaa. Ovat onneksi nyt olleet hiukan hiljaisempia kuin keväällä. Mutta uutta riesaahan niistä on taas luvassa:

Viikunat!

Pihamme viikunapuussa alkaa sato parhaillaan kypsymään ja sitä olisi tänä vuonna tulossa todella paljon. Olen ihaillut raakileiden määrää jo pitkään. Mutta mikä kumma siinä onkaan, että myös tämä sininen liihottaja on osannut odottaa viikunoiden kypsymistä ja tuhoaa nyt kypsyneitä yksilöitä terävällä nokallaan. Joko tekee niihin vain muutaman ikävän reiän tai syö koko viikunan. 

Taitaa siis olla, että seuraavan kahden kuukauden ajan elämäntehtäväni on viikunapuun vahtiminen. Pelkästä Suomi-nyrkin heristelystä eivät siivekkäät ymmärrä mitään.

Viikunoita olisi luvassa runsaasti, mutta kuka näihin kajoaa ensin? Närhet vai minä?

Lopuksi esittelen vielä nämä hassut erikoisuudet. Näyttävät aivan suolakurkuille, eikö totta? Mutta ovat avokadoja. En ole vastaaviin törmännyt koskaan aiemmin.

Tällaisia pikakuulumisia ja tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!