sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Tunnelmapaloja Fidžiltä

Ukkokulta täytti nyt helmikuussa pyöreitä ja teimme synttärimatkan eteläisellä Tyynellämerellä sijaitsevalle Fidžille. Fidži on itsenäinen, satojen saarien ja noin 900 000 asukkaan saaristovaltio. Yksi Fidžin virallisista kielistä on englanti, joten sillä pärjää. Fidžin kansainväliselle lentokentälle lentää suoria lentoja ainakin Australiasta, Uudesta-Seelannista, Kiinasta sekä täältä Yhdysvaltain lansirannikolta Kaliforniasta. Menomatkastamme teki mielenkiintoisen se, että vaikka lentoyhteys San Franciscosta oli "vain" 11,5 tuntia, niin menetimme matkan aikana yhden kokonaisen päivän. Kalifornia ja Fidži nimittäin sijaitsevat eri puolilla kansainvälistä päivämäärärajaa, joten mennessä yksi päivä jäi tavallaan meiltä välistä. Tämä tietenkin sitten korjaantui palatessa. Kone takaisin kohti Kaliforniaa lähti myöhään tiistai-iltana, mutta perillä Kaliforniassa olimme tiistaina aamupäivällä. Saimme siis elää kyseisen tiistain kahteen kertaan. 
Auringonlaskut Fidžillä olivat ehkä hienoimmat mitä olen koskaan nähnyt. 

Mikään perinteinen matkabloggaus tästä ei tule, mutta ajattelin jakaa muutamia mielenkiintoisia havaintoja reissustamme. Kiitos vain, saamani palautteen mukaan nimittäin osa lukijoistani on tykännyt myös matkakertomuksistani ja erityisesti niiden kuvista. 

Ensin hiukan olosuhteista


Fidžillä vallitsee trooppinen meri-ilmasto ja tammi-helmikuussa, eli juuri meidänkin matkamme aikana, siellä on kaikkein aktiivisin syklonikausi. Yksi taksikuski kertoikin vuoden takaisen syklonin tekemistä isoista tuhoista saarilla ja kuinka jälleenrakennustyöt ovat edelleen monin paikoin kesken. Niin, pikkuruinen Fidži sijaitsee vähän kaukana kaikesta, joten esimerkiksi rakennusmateriaalien saanti ei käy yhtä joutuisasti, kuin me näillä isoilla mantereilla asuvat olemme tottuneet.

Sykloneiden silmään emme onneksi lomallamme joutuneet, mutta tässä yhden loma-aamupäivämme lukemia:

- Lämpötila: +30 C, tuntuu kuin +36 C
- Ilmankosteus: Parhaimmillaan/pahimmillaan 94 %
- UV-indeksi: 11, äärimmäinen
- Aurinkosuojakerroin: 50-70.

Teimme vieläpä kyseisenä aamupäivänä kolmen kilometrin haikin yhden pienen saaren korkeimmalle paikalle, joten kyllä siinä pohjoisen tytöllä hikeä hiukan pukkasi! 


Kovin erilaiset maailmat


Heti ensimmäisinä päivinä kiinnitin huomiota tuon trooppisen saaren kukkaloistoon ja kuinka eri kukintoja käytettiin päivittäin tuoreina koristeina. Nauroinkin, että Suomessa saan jännätä, kukkiiko äitini kiinanruusu edes vuosittain ja tuleeko kukkia yksi, vaiko peräti kaksi. Fidžillä kiinanruusuja käytettiin koristeina mm. hotellimme vessoissa, esimerkiksi WC-pytyn säiliön päällä. Hah hah, kyllä maailmat ovat sitten erilaiset.


Majoituimme mökeissä, joiden kuisteilla oli tällaiset vesiastiat jalkojen huuhtelemiseksi rantahiekasta. Minusta nämä olivat todella kauniita ja vedet kukkineen vaihdettiin tietenkin päivittäin. Ooh!

Suklaat myytiin kylmäkaapista


Kävimme myös paikallisten ruokakaupassa. Molemmilla ostoskerroilla olimme ainoat turistit. Paikallisten suosimat kaupat ovat minusta aina mielenkiintoisia paikkoja. Tein mm. huomion, että kaupassa myytiin vain ja ainoastaan pikakahvia. Ehkäpä siinä kuumuudessa kahvi ei tosiaankaan ole se päivittäinen ykkösjuoma. Majoitusmökeissämme oli tarjolla australialaista suodatinkahvia.

Huomasin myös, että suklaat myytiin tuossa ruokakaupassa kylmäkaapista. Ehkäpä se onkin ainoa keino, ettei suklaat olisi täysin velliä jo ennen kuin ostaja saa ne kotiinsa asti. 
Fidžiläinen suklaakylmäkaappi.

Fidžillä ei taida olla omaa suklaatuotantoa, sillä kaikki näkemäni suklaamerkit olivat tuontitavaraa nekin. Kollegani, jolle kerroin tästä havainnostani tuliaissuklaiden luovutuksen yhteydessä ja joka on itsekin käynyt Fidžillä, sanoi fidžiläisten olevan liian laiskoja tekemään suklaata. Hih, en tiedä pitääkö paikkansa, mutta ainakin suklaatehtaan viilennykseen menisi iso määrä energiaa!

Jos fidžiläiset ovatkin kuumassa tropiikissa vähän laiskistuneet, eivätkä valmista esim. omaa suklaata, niin ystävällisyytensä puolesta heitä ei voi vähätellä. Kaikki fidžiläiset olivat todella vieraanvaraisia ja todella ystävällisiä.
Paikallinen tarjoilija saapumassa työvuoroonsa. Yksi työntekijöistä kertoi asuvansa ja työskentelevänsä saarella aina 12 päivää putkeen, jonka jälkeen hänellä on kolmen päivän vapaa. Silloin hän matkaa lautalla pääsaarelle omaan kotiinsa. Lauttamatka pääsaarelta ko. saarelle kesti 1 h 40 min yhteen suuntaan ja lauttoja kulkee päivittäin harvakseltaan. 


Mistä paratiisisaaren asukas haaveilee?


Merkittävä osa Fidžin tuloista tulee matkailusta ja suurimmat turistiryhmät Australiasta. Tämä näkyi mm. siten, että joka paikassa hinnat oli ilmoitettu sekä Fidžin omissa kuin Australiankin dollareissa. Australialaisia haluttiin siis palvella viimeiseen asti hyvin. Yksi vastaanottovirkailija kertoikin meille, että jos Australialla menee taloudellisesti huonosti, niin myös Fidžillä menee huonosti. 

Kun tämä samainen vastaanottovirkailija sitten kuuli meidän asuvan tällä hetkellä Kaliforniassa, hän kertoi meille unelmoivansa amerikkalaisen pikaruokaketju KFC:n isosta kanaämpäristä ja valtavan isosta, kylmästä cokiksesta. Silloin hän olisi kuulemma taivaissa! Hih, paratiisisaarten ihmisten kun ei tarvitse enää unelmoida paratiisista, kun sehän heillä jo on, niin unelmansa voivat olla siis aika erilaisia. KFC:n kanaämpäri, kukapa olisi arvannut! 

Hullut rikkaat aasialaiset


Australialaisten lisäksi näimme aika paljon aasialaisia turisteja. Joidenkin aasialaisturistien kohdalla tuli väkisinkin mieleen elokuva Crazy Rich Asians: varakkuus näkyi. Näin mm. elämäni hienoimmat, ja varmasti kalleimmat kiiltonahkasaappaat eräällä, arviolta hiukan yli 50-vuotiaalla kiinalaisrouvalla. Niissä oli 12 cm korkeat, läpinäkyvät ja täynnä bling blingiä olevat korot! Kiiltonahka oli pikimustaa. Ajattelin niiden kyllä olevan melko hiostavat +32 Celsius-asteen helteessä, huh huh. Lisäksi lienevät olleen melko epäkäytännölliset rantahietikossa, heh, mutta tyyli ennen kaikkea! Myöhemmin tämä hienostoleidi yllätti täysin ja pyysi saada ottaa yhteiskuvia ukkokullan kanssa! En itse ollut tätä harmi kyllä näkemässä, mutta oli kuulemma isolierinen hellehattu keikkunut moneen eri suuntaan, kun rouva oli kuvia räpsinyt. (Ja tämähän ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun aasialaiset haluavat ottaa kimppaselfieitä parrakkaan ukkokultani kanssa. Monillakaan aasialaismiehillä kun ei itsellään parta kasva, niin parrakas mies näyttää olevan heille melkoinen kimmoke kuvien ottoon.)

Toisena hiukan ikävänäkin huomiona sain nähdä muutamia aasialaisteinejä tai nuoria aikuisia matkustamassa keskenään. Heidän käytöksensä oli suorastaan koppavaa ja ylimielistä vaikkapa ravintolan tarjoilijoita kohtaan. Kyllä suretti noiden yliystävällisten tarjoilijoiden puolesta, kun mikään ei tuntunut koppavia aasialaisnuoria miellyttävän.
Osa turisteista, oletettavasti ökyimmät mukaan lukien tämä kiinalainen hienostorouva, vaihtoivat saarta joko helikoptereilla tai vesitasokoneilla. Meidän budjettiimme istui paremmin lautta, jolla oli päivittäiset vakioreitit useiden saarien välillä.


Tom Hanksin mela Cast Away -elokuvasta


Jos joskus Fidžille matkustaa, suosittelen kyllä tutustumaan useampaankin saareen jos vain suinkin on mahdollista. Me yövyimme kahdella eri saarella, joista toinen oli pikkuruinen Castaway Island. Saarelta n. 15 kilometrin päässä sijaitsee Monuriki-saari, jolla on kuvattu näyttelijä Tom Hanksin tähdittämä Cast Away -elokuva. Paikan päällä saimme tietää, että Tom Hanks oli yöpynyt samalla Castaway-saarella tuon elokuvan kuvausten ajan. Monuriki-saari on edelleen asuttamaton, mutta sinne olisi tehty pieniä veneretkiä, maksua vastaan totta kai. Jätimme veneretken kuitenkin välistä ja keskityimme enemmän snorklaukseen. Castaway-saarella oli muistona Tom Hanksin elokuvassa käyttämä mela:
Tom Hanksin käyttämä mela Cast Away -elokuvassa. Kuvanottohetkellä oli karmeaa tajuta, että elokuva on kuvattu jo vuonna 2000! Siis 19 vuotta sitten! O. M. G.
Meritutkija Jacques Cousteaun mukaan Fidžin saaret ovat pehmeiden korallien pääkaupunki. Tämä kuva on otettu vitriinin takaa. Hienot on värit!


Tällaisia trooppisia tunnelmapaloja tällä kertaa. Upeat olivat Fidžin saaristot ja loma toi kaivattua rentoutumista ja irtiottoa arjesta. Odotukset lomalle olivat tällä kertaa senkin vuoksi tavallista korkeammat, että kyseessä oli ukkokullan syntymäpäivämatka ja toisekseen, joululoma Suomessa meni omalta osaltani aika lailla penkin alle sairastamiseni vuoksi. Aika hyvin nuo korkeat odotukset täyttyivätkin, mutta yksi asia minua suomalaisena tuppasi vähän nyppiä. Siitä kerron teille ensi kerralla. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kun pakkanen paukahti Piilaaksoon

No nythän minä innostuin kirjoittamaan uuden postauksen heti perään! Aikaa ei oikeastaan olisi, mutta kirjoitan kuitenkin. Luvassa on pikapostaus pakkasesta. Kyllä, kalifornialaisesta pakkasesta. 

Hyytävä helmikuun aamu


Tänä aamuna saadessani silmäni täysin auki odotti melko hyytävät olosuhteet. Ulkona oli 0 Celcius-astetta. Naapurin autokatoksen iso vesilammikko oli umpijäässä. Kotimme sisälämpötila näytti 16,5 Celsiusta. No ihmekös se olikaan, kun nukkuessa jokin raaja sattui repsahtamaan peiton ulkopuolelle, niin kylmä tuli. Siispä herättyäni asunnon lämmitin päälle ja sassiin! Sisälämmittimemme pitää sen verran kovaa meteliä, ettemme voi pitää sitä auki öisin. Heräilen nimittäin sen ääniin, kun termostaatti katkaisee lämmityksen aina aika ajoin ja sitten hurahtaa taas pian käyntiin. Talviaamuisin meillä onkin siis ensimmäisenä toimenpiteenä napsauttaa "töhö" päälle.

Iso osa USA:sta on saanut viime päivinä tuta todella kylmän sään, eikä täällä Pohjois-Kaliforniassakaan siis helteet juuri nyt helota. Eilen Piilaakson lähikukkuloilla satoi lunta ja tänään mennessäni taas kuntopiiriini näin kukkulat valkoisine lakkeineen minäkin:
Lunta! Talven vesisateiden jälkeen Piilaaksoa ympäröivät kukkulat vihertävät taas vaihteeksi. Tänään kukkuloiden huiput olivat valkoisena lumesta!

Eilen kotimme lattiat pysyivät kylminä koko päivän, vaikka lämmitin oli toki päällä koko ajan. Ja me sentään asumme toisessa kerroksessa. Voi niitä parkoja, jotka värjöttelevät maatasossa. Näinä hetkinä kiitän, että keittiötä ja WC-tiloja lukuunottamatta meillä on kaikkialla muualla kokolattiamatto. Se on viileänä paljon miellyttävämpi jaloille kuin kovat ja kylmät parketit tai kaakelit. Myös kuumaa vettä saa näin talvikeleillä odotella hanoista melko kauan. Sentään sitä vielä tulee! Mutta nämä kaikki osoittavat jälleen sen, ettei kalifornialaisia, tai ainakaan piilaaksolaisia asuntoja ole tehty kylmiin oloihin! 

Pukeutuminen


Kylmällä säällä pukeutuminenkin on täällä melko kirjavaa. Aasialaismummelit nyt vetävät kevyttoppatakit niskaansa heti, kun lämpötila laskee alle +20 Celsius-asteen, mutta entäpä sitten nämä muut. Isolla osalla ei ole haisuakaan, kuinka kylmään säähän olisi hyvä pukeutua. T-paita, shortsit ja varvassandaalit ovat tuttu asukokonaisuus kaupan kassajonossa, vaikka samaan aikaan minä suomalaisena olen pukeutunut siihen aasialaismummeleiden suosimaan kevyttoppatakkiin. Se, että jalat ja pää kannattaisi pitää kylmällä säällä suojattuna, tuntuu olevan vieras ajatus myös monille lapsiperheille. Palelee pelkkä katsominenkin, hrr. 

Liikennetörttöilyt


Talven vesisateiden aikaan Piilaakson liikenne menee tyypillisesti aivan sekaisin. Kolareita on hurjasti. Täällä ei esimerkiksi juurikaan tunneta termiä turvaväli. Niinpä rankkasateillakin ajetaan edellä ajavan puskurissa kiinni, vaikka näkyvyys roiskuvan veden takana on olematon. Toinen olennainen syy vesisateella sattuviin kolareihin on autojen umpisurkeat renkaat. Alla saattaa olla kalliskin menopeli, mutta renkaisiin sen sijaan ei satsata. Renkaat ajetaan aivan "nakeiksi" eli urista ei ole jäljellä enää kuin haamu vain. Eihän niitä katsos tarvitse, kun vettäkin sataa vain parina kuukautena vuodesta. Mutta sitten kun sattuu satamaan, tuleekin rumaa jälkeä... Lisäksi merkittävä osa Piilaakson kuskeista on muuttanut tänne maista, joissa ei liikennesääntöjä kovinkaan ahkerasti noudateta. Soppa on siis mausteineen kaikkineen valmis.

Niinpä myös pakkanen tuo omat ilmiönsä liikenteeseen. Ukkokulta raportoi heti aamuvarhain töihin päästyään, että ainakin yksi auto oli ajanut pöpelikköön aamuliikenteessä. Tämä oli tapahtunut tieosuudella, jossa nopeusrajoitus on vain 50 mph (80 km/h). Ei siis edes moottoritienopeuksilla. Ja talvirenkaitahan täällä ei tunnetusti käytetä. Lisäksi liikenteessä on takuulla mukana kuskeja, jotka eivät ole eläissään kuulleetkaan mustasta jäästä, joten seuraukset näkyvät.

Omakin auto alkoi aamuvarhaisella ns. ulisemaan. Lämpimällä ilmalla laitetut ja säädetyt rengaspaineet huusivat hoosiannaa nollakeleissä ja sain alla olevan varoituskuvan hälytysäänineen kojetauluun:
Ei ollut Suomessa näitä ongelmia. Tosin ei kyllä ollut niin uutta autoakaan, missä olisi kaikenmaailman sensoreita tulkitsemassa mm. rengaspaineita. Tässä vaiheessa aamua lämpömittari näytti jo 37 F eli +2,7 C.

Ehkä päivän huvittavin oli kuitenkin se, että yksi insinööri myöhästyi tänään työpaikkansa aamukokouksesta, sillä autonsa tuulilasi oli ollut aamulla jäässä! Oli oikein kuvia lähettänyt tiimille perusteluiksi, miksi myöhästyy. Oli kertonut saapuvansa töihin lounaan jälkeen, kun auto olisi taas ajettavassa kunnossa. Voi hyvänen aika! Anna mun tämäkin kestää! Ja ei, kyseessä ei ollut ukkokulta. Kyllä Suomi-poika saa tuulilasin sulaksi, jopa Kaliforniassa! Hah-hah.

Ei kai tässä voi muuta toivoa kuin kevätauringon lämmittäviä säteitä ja vähän äkkiä! Muutoin tämä paikallinen tunarointi pääsee jatkumaan. Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tältä erää ja sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Kiitos kaikille antamistanne kommenteista ja palautteista, joita viime postauksessani pyysin. Olen päättänyt jatkaa blogiani, tosin postauksia varmaankin tipahtelee jatkossa harvakseltaan ja siihen on nyt itsenikin vain totuttauduttava. Nytkin kalenteri näyttäisi sille, ettei ainakaan seuraavaan pariin viikkoon kannata uusia tekstejä taholtani odottaa. Mutta sitten olisi kyllä tarkoitus taas jatkaa. Kiitos!


maanantai 4. helmikuuta 2019

Tapahtumien tammikuu ja blogin jatkon pohdintaa

Hups! Niin vain on kalenterit käännetty jo helmikuulle, enkä minä ole ehtinyt kirjoitella blogiani ollenkaan! Edellisestä postauksestani on hurahtanut jo kuukausi! Tammikuussa tapahtui vähän kaikenlaista, eikä aikarakoa blogikirjoituksille ollut. Tässä postauksessa joitakin nostoja tammikuulta ja lopuksi myös blogini jatkon pohdintaa.
Tyynimeri. Näissäkin maisemissa piipahdimme tammikuussa.


Toipilaskaudesta kuntokuurille


Vielä alkuvuosi minulla meni toipuessa tuosta kovasta taudista, joka kaatoi minut petiin jo ennen joulua. Kyllä oli rankka tauti, mikä se sitten lopulta olikaan! Kun sairastelu alkoi lopultakin hellittää ja pääsin aloittamaan liikkumista, sain huomata peruskuntoni suorastaan romahtaneen. Pienetkin portaat saivat minut puuskuttamaan ja kovasti. Liikkuminen oli pakko aloittaa todella kevyesti, mutta sitten halusin saada jotakin uutta buustia liikkumisiini. Niinpä ilmoittauduin sellaiseen kuuden viikon... ööö, sanotaanko nyt kuntokuurille. Tähän asti on ollut tosi kivaa ja ennen kaikkea motivoivaa. Noh, tosin nyt on vasta ensimmäinen kuntoiluviikko takana, joten katsotaan kääntyykö tämä enemmänkin rääkiksi ja alkaa sitä mukaa hymykin sitten hyytymään, heh.


Ajokortin uusintayritystä


Sitten olen yrittänyt uusia Kalifornian ajokorttiani, joka on menossa vanhaksi maaliskuun puolivälissä. Aloitin uusimisprosessin jo joulukuun alussa, mutta kappas, en hoksannut laittaa mukaan liitettä, jota ei pyydetty. Hakemus oli tullut joululoman aikana bumerangina takaisin ja nyt siis mukaan pyydettiin liite todistamaan maassaololupaani. Liite piti lähettää eri osoitteeseen kuin itse hakemus. Tähän saakka ajokorttini on myönnetty ja uusittu viisumini mukaan, mutta nyt kun olemme Yhdysvalloissa Green Cardin turvin, haluaa myös DMV, paikallinen ajokorttien myöntäjä omat blankettinsa minun jatko-oikeuksistani oleskella yhä tässä maassa. 

Yhdysvalloissa pitkälle tammikuuhun vallinnut government shutdown piti maassa erilaisia virastoja kiinni ja niinpä kukaan ei ole varmaankaan käsitellyt minunkaan ajokortin uusimishakemustani, vaikka sen heti alkukuusta lähetin. Pieni murhehan tämä viive toki on verrattuna heihin, jotka eivät saaneet virastosulun aikana yli kuukauteen palkkojansa. Mutta kyllä minua vähän jännittää, ehdinkö saada uuden ajokorttini ajoissa. Kertaakaan en onneksi ole ajokorttiani vielä joutunut maantiepoliisi CHP:lle (California Highway Patrol) näyttämään, mutta korttihan toimii minulla täällä myös henkilöllisyystodistuksena. Uusi ja voimassaoleva ajokortti olisi siis enemmän kuin kiva.  

Ja ei, minä en voinut uusia ajokorttiani suitsait netissä. Ukkokullalta se onnistui, aikaa meni kokonaiset kaksi minuuttia, mutta minun kohdallani ei onnistunut. Arvatenkin juuri siitä syystä, ettei DMV:lla ollut tietoa minun maassaolostatuksestani.


Kummeiksi


Siiten meistä tuli myös tämän tammikuun aikana kummeja. Kummipyyntö esitettiin meille aika lähellä varsinaista kastetilaisuutta, joten emme päässeet Suomessa pidettävään juhlaan itse paikalle. Ilo oli kuitenkin huomata, että kummiksi ryhtyminen onnistui myös näin ulkosuomalaiselle etänä eli vaikkemme olleet kastetilaisuudessa fyysisesti paikalla. Lisäksi vain toinen meistä kuuluu kirkkoon, joten näitä seikkoja siinä hiukan kummilapsemme vanhempien kautta selviteltiin. Liekö kirkko ja seurakunnat Suomessa höllentäneet otettaan, vai oliko vain kyseinen pappi armelias, mutta niin meidät hyväksyttiin kummeiksi ja ihan näin etänäkin. Nyt saamme siis kunnian olla pienen Topias-pojan kummeja. Iiks, ihanaa!

Mutta tammikuu toi mukanaan myös murheen päivän:


Gordon muutto


Olen aina välillä julkaissut blogissanikin kuvia naapurimme supersuloisesta Gordo-kissasta. Kissallahan oli tapana vierailla meillä melkeinpä päivittäin viimeisen liki kahden vuoden ajan. Parhaimpina päivinä katti koisasi meillä kellon ympäri. 12 tunnin päiväunet olivat Gordolle kevyttä kauraa.

Nyt tammikuussa Gordon omistajat joutuivat kuitenkin työkuvioidensa vuoksi muuttamaan San Franciscoon. Gordosta tuli siis yllättäen city-kissa. Kyllä olemme olleet suruissamme heidän muuttonsa jälkeen. Kuinka olimmekaan jo tottuneet tuohon ihanaan tassuttelijaan, joka odotti melkeinpä päivittäin kotiovemme takana päästäkseen meille päiväunille! Nyt olemme olleet kuin näpeille lyötyjä. Ikävä on ollut kova, vaikkei siis tosiaan kyseessä ollut edes oma kissa. Onneksi saimme Gordon omistajilta kutsun tulla moikkaamaan Gordoa San Franciscoon, kunhan he ovat asettuneet rauhassa uuteen kotiinsa. Menemme varmasti lähiaikoina heille vierailemaan!
Tässä viimeinen kuvani Gordosta. Sain kissan vielä muuttopäivänä meille rauhoittumaan ja nukkumaan perheen kantaessa kalusteita muuttoautoonsa. 


Vieraita Suomesta


Tammikuussa myös ukkokullan kollega oli täällä Piilaaksossa muutaman viikon työmatkalla. Pidimme sitten seuraa hänellekin ja teimme mm. eräänä pidennettynä viikonloppuna yhteisen reissun Tyynenmeren rantaan Montereyn pikku kaupunkiin. Meillä oli oikein mukavaa. Saimme nauttia hyvistä kalaruoista ja muistella menneitä, sillä tämä kollegakin asui jonkin aikaa Piilaaksossa muutama vuosi sitten. 

Niin, ukkokullan kollega. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin nythän kyseessä on siis jo ex-kollega, nimittäin...


Ukkokullan uudet työtuulet


Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: ukkokulta vaihtoi nyt tammikuussa työpaikkaa! Liki 8,5 vuotta taittui edellisen työnantajan palveluksessa, mutta nyt hänen työrintamallaan puhaltavat uudet tuulet. Tällä vaihdoksellahan on ollut omat vaikutuksena myös minuun, sillä täällä useat työnantajat tarjoavat sairasvakuutuksen myös työntekijöidensä puolisoille ja perheenjäsenille. Niinpä olemmekin selvitelleet, millaisia mahdollisia muutoksia työpaikan vaihdos tuo sairasvakuutuksiimme. 


Summa summarum


Tammikuussa sattui ja tapahtui siis monenmoista. Se toi mukanaan niin iloa, surua kuin muutoksiakin. Elämää. Kaiken tämän hulinan keskellä olen jälleen kerran huomannut, ettei blogin kirjoittamiselle tahdo jäädä aikaa ja hiukan jo asiasta jossain välin stressasinkin. Tein myös havainnon, että nykyään saan yhä harvemmin blogiini reagointia tai kommentteja heiltä, joille blogiani halusin alunperin kirjoittaa. Siis silloin yli neljä vuotta sitten. Joko aihevalintani ovat nykyisin olleet epäonnistuneita, tai sitten vain minä ja elämämme Amerikassa eivät yksinkertaisesti enää kiinnosta heitä. Ja jälkimmäinen lienee toki ihan luonnollistakin. Vai jäävätkö reagoinnitkin kenties vähäisemmiksi, koska kirjoitan nykyään harvemmin? Mene ja tiedä. 

Niinpä olen käynyt keskustelua pääni sisällä, laittaisinko blogini reilusti tauolle vai onko sen aika tullut kokonaan päätökseensä. Toisaalta tänään, kun minun ei tarvinnutkaan mennä töihin tuuraamaan sairastumisuhan alla ollutta kollegaani ja aikaa vapautuikin blogille, niin ihan kivalta tämä kirjoittaminen kuitenkin taas tuntui. Ja aiheita minulla olisi postausluonnoksissa odottamassa läjäpäin! Mutta koska en siis tarkkaan ottaen enää tiedä ketkä kaikki blogiani lukevat, niin aiheidenkin valinta on voinut osaltani olla viime aikoina heittelehtivää. Palautetta saisi siis antaa, millaiset aiheet juuri sinä olet blogissani kokenut mielenkiintoisiksi. Kissakuvia nyt ainakin taitaisi jatkossa tulla huomattavasti vähemmän, kun vakiokuvattava muutti pois meidänkin nurkistamme, nyyh ja niisk. Näihin tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!