Häissä Havaijilla

Saimme alkukesästä iloisen yllätyksen: kutsun ukkokullan serkun häihin Havaijille. Tottahan olimme otettuja ja teimme lentovaraukset heti, sillä häät osuisivat syksyllä yhdysvaltalaisten suosimaan loma-aikaan Labor Day.

Ukkokulta vitsaili serkulleen, että onhan se nyt aika yläluokkaista mennä naimisiin juuri Havaijilla, mutta koska hääpari sattuu siellä asumaan, on se heille tietenkin paitsi luonnollisin, myös edullisin paikka viettää häät. Ja maisemathan ovat totta kai vihkimiselle mitä upeimmat. 

Monille häävieraille lokaatio olikin sitten toki haastavampi. Niinpä olimme sulhasen isän kanssa häiden ainoat suomalaiset vieraat (sulhasen äiti on amerikkalainen). Meillä lentomatkaa oli viiden tunnin verran, onneksi se hoitui suoralla yhteydellä. Lisäksi oma lentolippuni oli ns. lentoyhtiön kimppalimppu ja maksoi vain 99 dollaria. Kaukaisimmat häävieraat tulivat kuitenkin USA:n itärannikolta asti. Heillä poloisilla aikaerorasitustakin peräti kuuden tunnin verran, meillä "vain" kolme.

Varasimme juhlamatkaamme viisi päivää, mutta varsinaisiin turistikierroksiin meillä ei jäänyt juurikaan aikaa. Onneksi olimme lomailleet tällä Havaijin Oahun saarella jo aiemmin. Tällä kertaa saimme viettää enemmän aikaa sukua tavaten, mikä oli oikein mukavaa. 

Jo heti tulopäivänä saimme yllätyskutsun grillijuhliin, sillä morsiamella sattui olemaan syntymäpäivä. Tässä illanvietossa tulevan avioliiton kautta yhdistyvät suvut pääsivät jo ennakkoon tutustumaan toisiinsa ja oli todella mielenkiintoista saada tuntea hääväkeä etukäteen. Itsekään en ollut tavannut esimerkiksi sulhasen äitiä vielä koskaan, joten uusia tuttavuuksia syntyi paljon. Ja heti saapumispäivänä Havaijin sää löi hauskan muistijäljen: en ole koskaan ollut yhtä hikisissä grillijuhlissa, hahah! Trooppinen kosteus sai itse kenenkin pyyhkimään virtaavaa hikeä, vaikkei tehnyt seisomista kummempaa. Jopa paikalliset tuskailivat ilmankosteuden armoilla, joten emme olleet ainoat, vaikka täältä rutikuivasta Kaliforniasta tulimmekin. 

Seuraavana päivänä puolestaan meillä oli treffit sulhasen ja bestmanin kanssa. On aika uskomaton sattuma, että ukkokultani oli jo kertaalleen tavannut New Yorkissa asuvan bestmanin, mutta tuo tapaaminen oli tapahtunut Oulussa! Nyt he tapasivat toistamiseen, toisella puolella maapalloa, häiden alla Havaijilla.

Mutta seuraavaksi varsinaiseen päätapahtumaan. Kuinka amerikkalaiset häät tällä kertaa rullasivat, kun pitopaikkana oli Havaiji? Oliko havaittavissa yhteneväisyyksiä tai eroja, kun takanamme oli jo yksi aikaisempi kokemus paikallisista häistä Piilaaksossa?

Häät

Hääpaikkana oli upea julkinen puisto meren rannalla. Vihkiseremonia oli sovittu aamupäiväksi, mikä oli hyvä, sillä seremonian jälkeen puisto täyttyi paikallisesta väestöstä ja parkkipaikan löytäminen olisi ollut mahdotonta. Hiekkarantoineen ja grillauspaikkoineen puisto oli siis pyhäpäivänä todella suosittu.

Vihkipaikka. Mereltä puhalteleva tuuli jo hieman heittänyt tuoreita kukkia pois säntillisestä ringistä. Takana näkyvää saarta kutsutaan nimellä "Kiinalaisen hattu".

Näkymiä vihkipaikalta toiseen suuntaan.

Pappi osoittautui jo ennen vihkiseremoniaa sanavalmiiksi vitsiniekaksi. Morsiamen saapumista odotellessa vihkipaikalla käytiin vapaata keskustelua ja päädyimme puheliaan papin jutturinkiin mekin. Ukkokulta oli varustautunut ottamaan tilaisuudesta valokuvia pitkällä putkella, koska tiesi virallisen kuvaajan käyttävän erilaista kuvaustekniikkaa. Pappi kavahti ukkokullan kameran pitkää tötterölinssiä. Nauroi, että varmaan hänen jokainen hikoileva ihohuokonenkin näkyy kuvissa, mutta onnekseen hän oli kuulemma juuri poistanut rehottavat nenäkarvansa vahaamalla. Omg, too much information! Pappi vielä demonstroi ilmeillään, kuinka kipeää nenäkarvojen repiminen vahalla tekee, mutta vannoi sen olevan kohdallaan ainoa tehokas tapa. Nauroimme papin jutuille vedet silmissä. Tämä antoi vahvan viitteen, että myös hääseremoniasta vihkikaavoineen olisi mitä ilmeisimmin tulossa havaijilaisen rento ja hauska.

Pappi havaijilaisessa virka-asussaan.

Papin rentous tarttui ja etukäteisjännitys kaikkosi itseltäkin tipo tiehensä. Ja olihan tämä melko varmasti ensimmäinen ja viimeinen hääjuhla, jossa tulen rupatelleeksi papin nenäkarvoista. 

Niin, rentoa menoa tosiaan. Sulhanen vihkiytyi paikalliseen tapaan jaloissaan varvassandaalit. Häävieraiden yleisimmät asut olivat tropiikin kukkakuosiset paidat ja mekot. Myöhemmin illalla tuoreen avioparin häätanssikin tanssittiin avojaloin. Lisäksi hääpari noudatteli havaijilaista tyyliä: sulhasella roikkui kaulassaan näyttävä vihreistä lehdistä punottu kaksimetrinen lei ja morsiamella oli samaan sarjaan kuuluva muhkea lehtiseppele pitkillä kutreillaan. Hääkimppu oli sidottu saaren tyypillisistä, eksoottisista kukista.

Pöytäkoristeina oli simpukoita, banaaninlehtiä ja paikallisia kukkia maljakossa. Led-valot loivat ihanaa tunnelmaa illan hämärtyessä.

Aamupäivän vihkitilaisuuden jälkeen juhlallisuuksissa pidettiin useamman tunnin tauko. Tämä johtui varmastikin ihan käytännönjärjestelyistä, mm. ruokien valmistuksesta, joka tapahtui pitkälti talkoovoimin. Toisaalta myös varmaan säästä. Oli nimittäin onni, ettei hääjuhla alkanut päivän tukalimpaan aikaan. Elo-syyskuu on tyypillisesti kuuminta aikaa Havaijin saarilla ja nyt ilma oli kuumuuden lisäksi todella kostea. Lepohetki ja rauhoittuminen tulivat tarpeeseen myös raskaana olevalle morsiamelle.

Paikallista tyyliä.

Näissä häissä huokui minusta mahtavasti auttavaisuuden ja yhdessä tekemisen meininki. Nuoripari sai lähisuvulta ja ystäviltään paljon apua hääjärjestelyihinsä. Sulhasen pomo esimerkiksi tarjosi ison takapihansa hääjuhlille ja sulhasen kollega oli leiponut hääkakun. Mikä taidonnäyte! Lisäksi sulhasen isä toi hääruokiin aimo annoksen suomalaisia makuja. Hän oli valmistanut kalaa useammalla eri tavalla, mm. uunikalaa ja graavattua lohta. Ne keräsivät paljon kehuja ja sai häävieraat santsaamaan useaan kertaan. Alkupalapöydästä löytyi myös suomalaistyyppistä maksapateeta, joka oli meidän suomalaisten kielillä parasta mitä olemme USA:ssa saaneet tähän mennessä maistaa. Paljastan, että söin enemmän kuin kolme siivua... Lisäksi alkupalapöydässä oli monien muiden herkkujen lisäksi riistan makuista makkaraa, jossa oli mukana mustikoita. Morsiamen äidin sukujuuret puolestaan ulottuivat Filippiineille, joten kokonaisuutena ruokapöydän antimet olivat filippiiniläis-suomalais-havaijilainen yhdistelmä.

Hääkakku. On taatusti oma lukunsa saada kakku kestämään tunteja 30 asteen kosteassa helteessä!

Summa summarum

Nyt olemme siis saaneet osallistua kaksiin eri häihin Yhdysvaltain kamaralla. Sekä yhteneväisyyksiä että eroavaisuuksia löytyy. Ohjelmanumeroissa yhteneväistä edellisiin amerikkalaisiin häihin oli hääkakun leikkaus, onnittelumaljan nosto, hääparin tanssi sekä pari puhetta. Näissä häissä puheen pitivät bestman sekä morsiamen pitkäaikainen ystävä. 

Eroavaisuuksia oli useampia ja niihin vaikutti toki moni asia paikallisesta ilmastosta alkaen. Yleensä ottaen amerikkalaisissa häissä näyttäisi olevan suomalaista verrokkiaan huomattavasti vähemmän järjestettyjä ohjelmanumeroita, kuten morsiamen ryöstöjä tai muita vastaavia. Ja koska "virallista" ohjelmaa on vähemmän, mennään täällä häissä mielestäni nopeammin vapaaseen hengailumoodiin.

Näiden jälkimmäisten häiden jälkeen tein vielä yhden huomion eroavaisuudesta suomalaisiin perinteisiin häihin, kenties suomalaisten kahvinlipittäjien kauhuksi. Kummissakaan häissä ei tarjottu hääkakun kanssa, eikä muutenkaan, kahvia. Toisaalta molemmat hääjuhlat ajoittuivat sen verran ilta-aikaan, etten ainakaan itse kahvia edes kaivannut. Kakku maistui oikein hyvin myös kuplajuoman kanssa.

Häät ovat aina ihania juhlia juhlittaviksi ja niin olivat nämäkin. Niistä jää hyvä mieli pitkäksi aikaa ja hääjuhlien lukuisiin kuviin on mukava palata jälkikäteen. Ja käviväthän nämä juhlinnat upeasta irtiotosta ja lomasta itsellekin. Näissä häissä ei sää, eikä pappi kumpikaan jättäneet hääväkeä kylmäksi.

Tällaisia juhlatunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Yllätyskäänne

Toisinaan ripeät ratkaisut elämässä ovat hyväksi. Tai näin ainakin haluan vakaasti uskoa, sillä olen juuri todistanut olevani nopean toiminnan nainen. Tulin nimittäin tällä viikolla, vähän yks' kaks' yllättäen, aloittaneeksi uudet työt! 

Kuinka näin pääsi oikein käymään?

Noin kuukausi takaperin sain ystävältäni tiedon tästä paikasta. Hänenkin sanojensa mukaan istuisin pestiin kuin nakutettu. Päätin ottaa yhteyttä yhdyshenkilöön, joka voisi välittää viestini eteenpäin palkkaajalle. Lähtötiedot työstä olivat niukat. Viestissäni esittäydyin ja kyselin paikasta hiukan lisää. Millaista, miten, milloin, miltä pohjalta ja paljollako?

Viestini jälkeen linjat kuitenkin vaikenivat. En kuullut asiasta takaisin liki kolmeen viikkoon. Niinpä ajattelin, että homma olisi minun osaltani kuopattu. Ehkä suunnitelmat olivat muuttuneet tai joku muu oli jo tehtävään valittu.

Liki kolmen viikon jälkeen vastaus kuitenkin tupsahti. Kiinnostusta minua kohtaan oli ja viestihiljaisuuteenkin löytyi luonteva selitys. Minun haluttiin aloittavan työt viikossa. Oho!

Mutta sittenpä polulle nakattiin hidasteita. Oikein kunnon kiven murikoita, joiden ajattelin vetäisevän maton alta koko suunnitelmalta. Mutta kun hetken jos toisenkin sinnikkäästi pöyhin, niin löysin ratkaisun. Kiitos pelastavan ystäväni Suomessa. Voitiin palata ajatukseen, että kyseiseen tehtävään sittenkin ryhtyisin.

Tämän viikon maanantaiksi olimme sopineet ensitapaamisen. Ajattelin, että tässä palaverissa vielä lähinnä sovitaan yksityiskohtia ja tunnustellaan. Mutta kun kaikki osa-alueet napsahtivatkin kohdilleen, niin minähän kääräisin jo hihani ja aloitin hommat!

Näin ollen voitte seuraavat kuukaudet kutsua minua tittelin kera: kotiopettajar Korpela. Hah, ja mielensäpahoittajille tiedoksi, että titteliosuus oli vitsi, opettajuus ei. Olen siis aloittanut yksityisopettajana ja kyseessä on ihan suhteellisen haastava tapaus. Työtä muiden syksyn projektieni ohessa tulee riittämään. Pesti on kuitenkin osa- ja määräaikainen, joten pinnalla pysymisen edellytykset ovat hyvät.

Uudenlaisen työn tiimoilta jouduin ottamaan käyttööni oikein kynäpenaalin ja hankkimaan ruutuvihkon, kyniä, pyyhekumeja, jopa viivottimen. Ihmeekseni sain todeta, ettei täällä harrasteta lyijytäytekynien irtolyijyjen myyntiä. Käsittämätöntä. Löysin sellaista ainoastaan yhdessä pakkauksessa. Kyniä tuossa paketissa oli kaksi, lisälyijyjä oli peräti viisi kappaletta! Ja paketti kallis kuin mikä. Sen sijaan täällä näytetään suosivan jättipakkauksia lyijytäytekyniä, joita siis jokaista käytetään vain sen yhden lyijyn verran. Mukaani tarttuivat yllä oleva 26 kappaleen ja toinen kahdeksan kappaleen lyijytäytekynien paketit. Pääsee niillä nyt ainakin alkuun...

Paluu juurille

Kaikki on siis tapahtunut ilman isoja ennakkosuunnitelmia, tai oikeastaan tämänsuuntaisia suunnitelmia laisinkaan. Niinpä olen vielä itsekin muutoksen johdosta vähän sulatteluvaiheessa. Syksyn suunnitelmani kun olivat jotakin muuta... 

Tilanne on myös siinä mielessä kutkuttava, että palaan tavallaan juurilleni. Noin 15 vuoden tauon jälkeen palaan työtehtäviin, jotka vastaavat täysin koulutustani. Tämä on vaatinut muistisopukoiden kaivelua. Mutta ennen kaikkea se on aiheuttanut jopa yllättävän voimakkaita tunnereaktioita. Mielikuvamatkoja menneeseen, omiin opiskeluvuosiini. Ihmisiin, tapahtumiin, kommelluksiin. Isääni, joka minua kovasti tälle opiskelualalle aikoinaan kannusti. "Lue, jos pääsi kestää", hän tuumasi. Hän halusi varoittaa pitkäjänteisyyttä vaativien opintojen rankkuudesta ja hermopaineesta. Uskoisin, että edesmennyt isäni olisi nyt ylpeä tyttärestään. Otin tällaisen pikaisen haasteen hoitaakseeni.

Neulana heinäsuovassa

Lisäksi tunnen olevani kenties se paljon puhuttu neula heinäsuovassa, kun huomioidaan kaikki realiteetit. Tässä osaamiskombinaatiossa piti nimittäin täyttyä aika monta kohtaa, jotta palaset lopulta loksahtivat paikoilleen.

Ensinnäkin piti olla haluttu substanssiosaaminen ja kyky opettaa sitä suomeksi, Piilaaksossa. Lisäksi henkilön piti voida hypätä puikkoihin nopealla aikataululla ja opettaa lukiotason aiheita arkipäivisin aikoina, jolloin se sopi myös oppilaalle. Ja koska kyseessä on lähiopetus ja pandemian jälkeen ruuhkiinsa palannut Piilaakso, myös opettajan ja oppilaan välimatka tuli olla inhimillisellä saavutettavuustasolla. Minun kohdallani toteutuivat nämä kaikki. Eikä tietääkseni toisia tullut tehtävään edes tyrkylle. Lisäksi työn projektiluontoisuus, sen määräaikaisuus sopi elämäntilanteeseeni hyvin. Vahva veikkaukseni on, että olen ainoa, joka Piilaaksosta pystyi tehtävään tarttumaan.

Haastava alku 

Mutta sen sanon, että alku on ollut haastava. Ensimmäisestä "hakuilmoituksesta" sai käsityksen, että haettiin lähinnä motivoijaa ja tutoria. Mutta edeltävällä viikolla työnkuva muuttuikin opetukseksi ja vieläpä suomalaisen opetussuunnitelman mukaiseksi opetukseksi. Onko minulla Piilaaksossa kahdeksan vuotta asuttuani käsitystä Suomen lukioiden opetussuunnitelmista? Eipä ole. Eli pikainen perehdytys käyntiin.

Tehtävänkuvan muuttuessa opettamiseksi, täytyi tietenkin haalia jostakin kasaan täsmälleen oikea opetusmateriaali. Helpommin sanottu kuin tehty. Yksityishenkilöillä ei Suomessa ole pääsyä opettajamateriaaleihin ja jo oppilaankin sähköiseen materiaaliin tarvittaisiin lisenssi. Kirjan tilaaminen rapakon yli etanapostitse veisi ennakkoarvioiden mukaan ainakin viikon tai viikkoja. Siis tässä tapauksessa nopeaan starttiin katsottuna liian kauan. Sain kuitenkin opetukseni käyntiin tietynlaisella hätävararatkaisulla ja tätä materiaaliasiaa työstän taustalla edelleen.  

Kuvioon liittyy myös muita todella haastavia lisätekijöitä, muiden muassa aikataulullisia sellaisia, mutta niistä ei julkisessa blogissani sen enempää.

Vartijarobotti kierroksellaan elokuvateatterin parkkipaikalla. Opettamiani asioita voidaan hyödyntää myös robottien kehitystyössä.

Joku voisi sanoa, että olen hullu, kun lähdin moiseen. Tällä aikataululla, viime hetkellä muuttuneella työnkuvalla ja vajavaisilla materiaaleilla. No, hulluhan minä vähän olenkin. Ja haastetta, sitä on hullulle luvassa yllin kyllin.

Niinpä syksyyni alkoikin yhtäkkiä puhaltamaan uudet tuulet. Ja se on totta kai aina jännittävää. Kiirettäkin tulee pitämään. Veto yllätti jopa itseni, mutta tuntuu yhä hyvälle liikulle. Kun ajoin ensitapaamiseemme, autoradiosta kuului lempikappaleeni. Sen täytyi olla hyvä merkki, ajattelin. Ja jospa tässä omakin nuppi pääsisi mukaan, että arki muuttui nyt yhtäkkiä aika tavalla.

Tällaisia yllättäviä kuvioita tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!