Suomessa kesällä 2026, osa 3

Nyt seuraa vielä kolmas ja viimeinen postaus kesän 2026 Suomi-kokemuksistani.

Hieno tuplasateenkaari Oulussa, joskin ulommainen näkyy tässä melko himmeänä.

Aiemmissa kesäpostauksissani olin jo kertonut, kuinka janoan Suomesta tapaamisten lisäksi niin saunomista, hiljaisuutta kuin suomalaista hyvää ruokaa, mutta näiden lisäksi Suomessa minusta tulee joka kerta leikkisästi sanoen myös:

Uutisaddikti

Suomessa janoan katsoa joka päivä tv-uutisia ja jopa usealta eri kanavalta. Yhtenä syynä tähän on se, että omat alueelliset tv-uutisemme täällä tahtovat olla vähän höpönpöppöötä, missä kansalliset ja kansainväliset asiat saavat hyvin ohuen siivun ajasta, jos sitäkään. Ja tämän vuoksi saan etsiä näitä uutisia useammasta eri mediasta. Suomessa kansainväliset uutiset tarjoillaan tv:ssä kattavammin ja helpommin. 

Tänä kesänä tein Suomessa taas sen saman huomion, jonka olen tainnut tehdä jo useana kesänä, mutta jonka muiston aina kulunut vuosi kultaa. Ensinnäkin samaa uutista jankattiin ja jankattiin päivästä toiseen ja vielä kolmanteen ja jopa neljänteenkin. Taustalla voi toki olla se, että kesällä toimittajia on paljon lomalla ja uusista uutisista on niin sanotusti pulaa. Mutta toisena ja vieläkin "vakavampana" huomiona se, kuinka kauhean negatiivispainotteisia uutiset olivat. Ja totta kai esimerkiksi melko lähellä käytävästä sodasta on syytä uutisoida, mutta tuntuisi ihan suomalaisten mielialan kohotuksen kannalta vähintään yhtä tärkeältä kertoa jokaisessa uutislähetyksessä myös jotakin positiivista. Enkä nyt tarkoita jotakin puolihauskaa loppukevennystä, vaan ihan oikeaa uutista. Positiivisiakin asioita täytyy olla tapahtunut! Miksi niistä ei kerrota uutisissa? Ajattelin, että suomalainen vaipuu vähemmästäkin apatiaan, jos ja kun uutiset ovat päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen ainoastaan ikävien asioiden ruotimista.

Pää jumiin

Niin, ja kun niistä tapaamisista Suomessa mainitsin, niin alkureissuhan oli jälleen aika päätöntä menoa: oli tapaamisia ja reissaamista paikasta toiseen. Oli myös lämmin sää, mikä yhdistettynä viilentävään ilmastointiin ja kaiken sen kiireen kanssa sai minulta niskat niin pahasti jumiin, etten saanut enää ollenkaan päätäni käännettyä. Nukkumisestakaan ei tullut mitään, koska kivutonta asentoa ei löytynyt. Lääkäriin ei ollut aikaa mennä, mutta onnistuin sentään saamaan fysioterapia-ajan kävelemällä Pihlajalinnan vastaanottoon ja sanomalla, että juna lähtee 1,5 tunnin päästä, ehtisikö joku katsoa tätä mun kääntymätöntä päätä. Koskaan aiemmin en ole kokenut näin pahaa jumia, hui!

Lääkearsenaalia niskajumiin. Voltareniakin levitin ja magnesiumvoidetta.

Eli niin ihania kuin ne kaikki tapaamiset ja reissut olivatkin, niin kroppa jo ilmoitti, että pitäisi vähän höllentää tahtia. Itsestä huolehtiminen jäi kaiken kiireen jalkoihin. Loppuloma oli sitten onneksi vauhdiltaan rauhallisempaa ja pääsin hoitamaan niskajumiani ja lataamaan akkujani saunanlauteilla. Silloin jälleen kerran tuumasin, että ei tällaista rumbaa enää koskaan! Mutta kuten on jo nähty ja todettu, vuosi on sopiva aika kultaamaan muistot ja tällaiset vakuuttelut ovat tehty taas rikottaviksi, hahah.

No mutta kuinkas se paluumatkani Kaliforniaan meni? Ehkä arvaattekin, että jotakin taas sattui ja tapahtui... Paluulennoissani oli tänä vuonna sekä äärimmäisen hyvää että huonoa tuuria. Aloitetaan hyvillä:

Missä osui tuuri kohdalle?

Paluumatkaan minulla kuului kolme lentoa Oulusta Helsingin ja Los Angelesin kautta San Franciscoon. Täsmälleen sama reitti kuin viime kesän päätteeksi. Jotkut kenties muistavat, millainen katastrofi paluumatka viime vuonna oli, kun Finnair oli sössinyt varaukseni niin, ettei viimeistä lentopätkää Los Angeles - San Francisco olisi kuulunut minulle enää ollenkaan. Tapauksesta voi lukea tarkemmin täältä.

No tänä kesänä minulla sitten taisi olla tuota viimeistä lentopätkää oikein kaksin kappalein! Pääsin siis San Franciscoon perille melkeinpä aikataulun mukaisessa ajassa. Onneksi, sillä tässä oli iso riski ilmassa: San Franciscon lentokentän yksi kiitorata on parhaillaan useamman kuukauden remontissa ja lennot sen vuoksi vähän sekaisin. (Muiden muassa ukkokulta, joka palasi Suomesta aiemmin, lensi samalla lennolla tuon viimeisen pätkän ja hänen lentonsa myöhästyi parilla tunnilla, koska SFO:n kentälle ei päässyt ajallaan laskeutumaan.) Minunkin lentoni ilmoitettiin aluksi olevan myöhässä, kunnes tulikin tekstiviesti ja sähköposti, että nyt lento lähteekin ajallaan. Ja hyvä tietenkin näin.

Mutta kappas vain, seuraavana päivänä, kun olin siis jo kotonani Piilaaksossa, aloin saada uusia viestejä sen illan lennosta. Ja kuinka lento myöhästyi ja myöhästyi koko ajan lisää. Eli nyt Finnair oli nähtävästi ujuttanut varaukseeni kaksi samaa lentoa peräkkäisille päiville! Tämä ei kuitenkaan näkynyt omissa varaustiedoissani, niin kuin ei viime vuonna näkynyt sen lennon puuttuminenkaan, koska olisin totta kai ottanut asian etukäteen selvittelyyn.

Todellinen onnenpotku kävi kuitenkin tuon Atlantin ylittävän pitkän lennon kanssa. Finnairilla on siis kolme (vaiko neljä) lentoa viikossa Helsingistä Los Angelesiin, ja minun lentoni oli keskiviikkona. Mutta samalta viikolta peruttiin sekä minun lentoani edeltävä että seuraava lento Los Angelesiin kokonaan! Ja ihmiset olivat saaneet siitä tiedon vieläpä vain vuorokausi ennen lähtöä! Niinpä sain huokaista helpotuksesta näiden kahden lennon (HKI-LAX ja LAX-SFO) osalta, että kerrankin minulla kävi hyvä tuuri! Lennot lensivät ja vieläpä ajallaan, huh!

Tämä lento lennettiin, edeltävää ja seuraavaa lentoa ei.

Lennot siis rullasivat kerrankin kuin unelma, mutta reissuni päätteeksi minua odotti:

Kauhukokemus

Tämä tapahtui tuolla viimeisellä lennolla Los Angelesista San Franciscoon. Tähän mennessä olin matkustanut jo noin 20 tuntia ja aikaero painoi pahasti. Niinpä nukahdin istuimessani ennen kuin kone nousi edes ilmaan. Kyseessä oli myöhäisillan lento ja matkustamo pidettiin pimeänä koko lennon ajan. Viereiselle ikkunapaikalle oli istuutunut noin kaksimetrinen intialaismies.

Suhteellisen pitkänä ihmisenä olin unissani valunut penkissäni niin, että jalat olivat pitkällä seuraavan penkin alla. Kunnes yhtäkkiä heräsin siihen, että jalkaterääni osui jokin, ja se osui uudestaan ja taas uudestaan. Säpsähdän hereille. Kyseessä oli viereisen miehen jalkaterä. Korjasin nopeasti asentoani ja tarkistin, olinko valunut penkissä unissani niin, että jalkani olisi valahtanut miehen puolelle. Mutta ei, jalkani oli siististi omalla puolellani.

Ryhdistin asentoani ylöspäin ja toin jalat lattialla lähemmäksi omaa istuintani, kunnes simahdin uudestaan. Pian heräsin taas samaan tunteeseen. Taas miehen jalkaterä hieroi minun jalkaterääni. Liikkeistä kävi ilmi, että tämä ei ollut enää vahinkoa tai sattumaa. Mies teki sen tarkoituksella, lähennelläkseen minua! Siirsin nopeasti jalkani aivan oman penkkini etuosaan. Kunnes hetken päästä taas sama hieronta toistui. Tämän luulisi olleen kaksimetriselle ukolle jo lihaskrampin arvoinen suoritus. Hänen jalkansa olivat omiani pidemmät, joten niiden taivuttaminen viereiseltä istuinpaikalta minun penkin eteen oli teko sinänsä!

Tässä kohtaa minä hermostuin, mutta en sanonut vielä mitään. Ja oli varmasti sen ukon onni, että olin tilanteeseen nähden aivan liian väsynyt. Mutta kavahdin ja katsoin ukkoa murhaavasti. Mies pyyteli heti anteeksi: Sorry, sorry, sorry! Eli hän tiesi. Tämän jälkeen taivun penkissäni sivusuunnassa miehestä mahdollisimman kauas ja aloin laskea minuutteja, kaunko lento vielä kestää. Kun sitten tilanne toistui neljännen kerran, sappeni kiehahti ja tiuskaisin vihaisena miehelle pysyä omalla puolellaan. Ja taas mies muka tyynnytteli minua ja pyyteli anteeksi. 

Tässä kohtaa olin jo miettinyt, mitä voisin tilanteessa edes tehdä. Kone oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, joten en voinut vaihtaa itsenäisesti istumapaikkaa. Jos taas olisin mennyt sanomaan asiasta lentohenkilökunnalle, olisi vastassa ollut sana vasten sanaa -tilanne. Ja tiedän, mitä syytöksiä olisin itse saanut. Lisäksi mies olisi todennäköisesti vain vedonnut pitkiin koipiinsa tai muuta typerää. Jos lento olisi ollut yhtään pidempi, olisin paikkani kyllä vaihdattanut. Nyt se kesti vain noin tunnin, joskin liian pitkältä tuntui sekin.

Koko loppulennon oloni oli etova ja ahdistava. Yökötti. Lentominuutit matelivat. Ja koko ajan odotin varautuneena, että jos ukko hipaiseekaan vielä minua, niin varmasti räjähdän. Kun kone viimein laskeutui ja turvavyön merkkivalo sammui, pomppasin välittömästi käytävälle pystyyn. Miehen syyllisyydestä kieli vielä se, että hän jäi siinä vaiheessa kaikessa rauhassa muka naputtelemaan tietokonettaan penkkiin. Eli hän ei halunnut kävellä käytävää perässäni lentohenkilökunnan ohitse, jos olisin siinä tilanteessa ilmoittanut heille jotakin.

Syy, miksi kerroin teille myös miehen kansalaisuuden, tulee tässä: Sain myöhemmin Piilaaksossa kuulla, että Intiassa maan sisäisillä lennoilla myydään niin sanottuja naispaikkoja, joita yksin matkustavat naiset erittäin mielellään varaavat. Halutaan turvata miellyttävämpi ja turvallisempi lentomatka.

Joka tapauksessa olisipa miehen kansalaisuus ollut mikä tahansa, niin tämä oli karmea kokemus. Vielä kaksi päivää lennon jälkeen minun teki pahaa edes ajatella sitä yököttävää ja härskiä toimintaa. Ja kuinka monet lennot sitä onkaan elämässään yksin lentänyt, mutta nyt kävi näin. Ei ollut kiva.

Tällainen matkan päätös tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!