torstai 27. helmikuuta 2020

Varo tiettyjä kalaruokia tropiikissa — sekä Floridassa ja Havaijilla

Olemme käyneet täällä USA:ssa asuessamme nyt kahteen eri kertaan lääkärissä ns. Travel Medicine- eli vapaasti käännettynä matkailulääketieteen osastolla. Olemme menneet sinne ennen kaukolomamatkojamme tarkistuttamaan, että rokotuksemme ovat kunnossa. Olemme siis olleet aikeissa tehdä matkan hiukan eksoottisempiin paikkoihin ja ei niinkään urbaaneihin kaupunkikohteisiin. Molemmilla näillä kerroilla minut on yllättänyt positiivisesti, että rokotustarkistuksien lisäksi lääkärit ovat antaneet liudan varoituksia matkakohteen muistakin vaaroista kuten ruoissa ja vesistöissä olevista myrkyistä ja bakteereista. 

Niinpä tämän postauksen tarkoituksena minun on jakaa varoittavaa sanaa yhdestä kalaruokiin liittyvästä vaarasta, sillä en muista koskaan saaneeni tällaista informaatiota Suomen lääkärikäynneiltä. No, ajathan ovat voineet muuttua toki Suomessakin, sillä enhän ole rokotuttanut itseäni Suomessa enää ainakaan seitsemään tai kahdeksaan vuoteen! Joillekin ahkerille matkaajillehan tämä kalaruokiin sisältyvä riski voi olla hyvinkin tuttu juttu, mutta välttämättä kaikille ei. Lisäksi halusin mainita otsikossa erikseen paikat Florida ja Havaiji, koska onhan blogini ensinnäkin Yhdysvallat-teemainen, mutta myös siksi, että itse en ensimmäisenä yhdistäisi tropiikki-sanaa Yhdysvaltain osavaltioihin. Lisäksi tuttavapiirissäni ja tämänkin blogin lukijoissa on ahkeria Floridan ja/tai Havaijin matkailijoita, joten katsoin osavaltioiden erityismaininnan otsikossa tarpeelliseksi. Mutta sitten itse aiheeseen. Kyseessä on siis vakava myrkytystila, jonka voi saada tietyistä kalaruoista:


Ciguatera Fish Poisoning eli ciguatera-myrkytys


Ciguateraa esiintyy trooppisten ja subtrooppisten vesistöjen ja erityisesti koralliriuttojen tietyissa kalalajeissa. Myrkyn tuottaa pienen pieni merilevä nimeltään dinoflagellates, joka kulkeutuu ruokaketjussa koralliriuttojen kasvinsyöjäkaloista lihansyöjäkaloihin ja sitä kautta kyseisiä kaloja syövään ihmiseen. Maailmanlaajuisesti ciguatera on yleisin kalaruoista saatu myrkytystila. Virallisen tahon CDC:n (The Centers of Disease Control) mukaan myrkytystapauksia todetaan maailmanlaajuisesti noin 50 000 joka vuosi, mutta joidenkin arvioiden mukaan tapauksia olisi jopa kymmenkertainen määrä eli puoli miljoonaa! Voihan todella olla, etteivät pikkuriikkisten trooppisten saarten asukkaiden kaikki myrkytystapaukset edes tule raportoiduiksi virallisiin kirjoihin ja kansiin.
Tropiikkia. Castaway Island, Fidži.


Esiintyvyys maapallolla


Ciguatera-myrkytyksiä voi siis saada syömällä trooppisten ja subtrooppisten alueiden ranta- ja korallivesistöjen kaloja. Avomeriltä pyydystetyissä kaloissa riski on huomattavasti pienempi. Otollisia alueita ciguateralle ovat mm. koko Karibian alue, Intian valtameri sekä eteläinen Tyynimeri aina Australian itärannikolle asti. Kaikkein runsain esiintyvyys on itäisellä Karibianmerellä, missä vuosittain jopa 2 - 7 % kotitalouksista saa myrkytyksen. 

Yhdysvalloissa ciguateraa on havaittu Havaijilla, Etelä-Floridassa sekä Meksikonlahden pohjoisosissa. Nyttemmin ciguateraa on löydetty USA:n itärannikolta aina jopa Pohjois-Carolinan osavaltion korkeudelta. Kaikkein suotuisin meriveden lämpötila ciguateralle on 29 Celsius-astetta, joten merivesien lämmetessä myös ciguateran levinneisyys laajenee.

(Edit: Floridan tilanne on kiinnostanut lukijoita erityisesti. Vuosina 2000 - 2011 Floridan terveysviranomaiselle FDOH ilmoitettiin 291 ciguatera-tapausta. Tämä olisi keskimäärin 26,5 myrkytystä vuodessa eli yksi joka toinen viikko. Tehdyn tutkimuksen mukaan kuitenkin vain 43 % myrkytyksistä ilmoitettiin ja asiantuntijoiden arvion mukaan vain 20 % tai jopa alle tapauksista ilmoitettiin FDOH:lle. Lähde.) 

Yksittäistapauksia on ollut edellä mainittujen alueiden ulkopuolellakin. Esimerkiksi vuonna 2012 muutamia myrkytystapauksia esiintyi myös Lanzarotella Kanariansaarilla sekä paria vuotta aiemmin New Yorkin kaupungissa. Wikipedia listaa esimerkiksi myös yhden kuolintapauksen vuodelta 2016, jolloin brittimies kuoli häämatkallaan Meksikossa ciguateran aiheuttamaan myrkytykseen. 
Pohjois-Carolinan osavaltio kartalla. Mikäli ciguateraa on löytynyt jo noinkin pohjoisesta USA:n itärannikolta, tulevat vaara-alueisiin mukaan myös Floridan koko itärannikko sekä Georgian ja Etelä-Carolinan rannikot. Meksikonlahden pohjoisosassa altistuneita osavaltioita ovat Teksas, Louisiana, Alabama ja Mississippi. Kuva: Wikipedia.

Vaikkei itse matkustaisikaan juuri näillä em. alueilla, kannattaa myös ostamansa kalan alkuperä aina tarkistaa. Jos kala (tietyt kalalajit, ks. postauksen loppuosa) on pyydystetty näiltä trooppisilta tai subtrooppisita vesiltä, kannattaa kala jättää ehkä sittenkin hyllyynsä. 

Myös pakasteena myytävien kalojen alkuperä on hyvä tarkistaa ja seuraavaksi selviää miksi:


Oireet ja hoito


Ciguatera on siitä viheliäinen vitsaus, ettei se maistu, haise eikä näy kalan lihassa millään tavalla. Myöskään minkäänlainen ruoanvalmistustapa ei poista sitä. Vaikka kala olisi läpikypsää, savustettu, suolattu, pakastettu, kuivattu tai marinoitu, myrkky säilyy kalassa edelleen. 

Ciguatera-myrkytyksen oireet eivät kuulosta houkutteleville. Ensimmäisen 12 tunnin aikana on odotettavissa ripulointia, vatsakramppeja ja oksentelua. Seuraavaksi alkavat erilaiset hermostolliset sekä sydän- ja verenkiertohäiriölliset oireet. Näitä voivat olla esimerkiksi kylmä-kuuma-tuntemuksien sekoittuminen päinvastaisiksi, verenpaineen voimakas alentuminen, sydämenlyöntien hidastuminen, erilaiset puutumiset ja kiputilat, näkö- ja muistihäiriöt sekä väsymys. Yli puolella myrkytyksen saaneista myös kehon lämpötila laskee. Myrkytys aiheuttaa siis vakavia vatsa-, suolisto-, sydän- ja hermosto-oireita sekä verenkiertohäiriöitä. Harvoissa tapauksissa ihminen voi vajota myös koomaan. Ja mikä olennaisinta, nämä oireet kestävät yleensä viikoista kuukausiin ja voivat kroonistuessaan kestää pahimmillaan jopa vuosia!

Suoranaista lääkettä tai vastamyrkkyä ciguatera-myrkytykseen ei ole. Ei ole myöskään olemassa lääketieteellistä testiä, jolla myrkytystila voitaisiin ihmisestä testata. Jos syötyä, myrkyttynyttä kalaa on vielä jäljellä, siitä voidaan tehdä mahdollisia tutkimuksia. Oireiden kestoa ja vakavuutta voidaan pienentää esimerkiksi välittömästi myrkytyksen saatua riittävällä nesteytyksellä (ensioire ripulointi voi kestää neljäkin päivää). Myös suonensisäisesti annetusta mannitolista on saatu joissakin tapauksissa lupaavia tuloksia. Lisäksi tiettyjä ruoka-aineita tulee välttää kuukausien ajan eli niin kauan kuin oireita esiintyy. Näitä ovat esimerkiksi kaikki merenelävät ja järvikalat, alkoholi, kofeiini ja pähkinät, jotka kaikki voimistavat oireita. Wikipedian mukaan ciguateraan kuolleisuus on kuitenkin vain alle 0,1 %, mutta lääkärimme jakaman materiaalin mukaan kuolleisuus vaihtelee jopa 0,1 - 12 % raportoiduista tapauksista. (50 000 vuosittain sairastuneesta 0,1 % tarkoittaa 50 menehtynyttä ja 12 % vastaavasti 6 000 menehtynyttä.)


Kuinka välttää?


Ainoa tapa välttyä tältä myrkytykseltä on siis karttaa tiettyjä kalalajeja, jotka on pyydystetty näiltä lämpimiltä vesialueilta. Luettelen kalat vain englanniksi ja toki hyvin todennäköistä on, että trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla myös ravintoloiden ruokalistat ja kalatiskien kyltit ovat englanniksi. Vältettäviä kalalajeja ovat mm. seuraavat:

- barracuda
- moray eel
- grouper
- parrot fish
- red snapper
- surgeonfish
- sea bass
- triggerfish
- amberjack
- wrasse
- Spanish mackerel
- mullet. 

Ciguateraa on löydetty yli 400 korallialueen kalalajista, mutta listassa ovat niistä yleisimmät. Listan kaksi ylintä kalaa ovat pahimmat laatuaan. Myrkky tiivistyy ruokaketjun yläpäähän edetessä (lihansyöjäkalat) ja kaloissa suurimmat pitoisuudet löytyvät kalan maksasta, mädistä ja päästä. 
Eksoottisia kalalajeja ja koralleja. Kauniitta kaloja, mutta kantavatko nämä kalat ciguateraa? Ehkä ei, sillä kuva on napattu akvaariolasin takaa.


Yksi ciguatera-tapaus tuttavapiirissä


Kun kuulin ciguaterasta itse ensimmäistä kertaa, otin asian puheeksi silloisen amerikkalaisen kollegani kanssa. Ja kuinkas ollakaan, kollega kertoi hänen ex-aviomiehensä saaneen kyseisen myrkytystilan! Tapaus oli sattunut noin 20 vuotta sitten. Kollega oli tuolloin asunut perheineen veneessä heidän kierrellessään muutaman vuoden maapalloa meriteitse. Niinpä aviomiehen oireiden hoito oli ollut entistäkin hankalampaa. Siihen aikaan oli nimittäin myrkytyksen hoitoon annettu pitkäaikaiseksi ohjeeksi syödä vain keitettyjä vihanneksia ja alkaa ujuttamaan proteiinipitoista ruokaa (keitettyä kananfilettä) hyvin pieninä annoksia vasta parin kolmen kuukauden jälkeen. Veneillessä maailman valtamerillä tuoreita vihanneksia ei tietenkään ollut jatkuvasti saatavilla, joten aviomies oli elänyt 2 - 3 kk syöden pelkästään Oreo-keksejä ja jotakin tiettyä murolajiketta. Eipä kuulostanut kovin herkulta. Miehellä oli esiintynyt juurikin tässä postauksessa mainittuja oireita, erityisesti suun ja kasvojen alueen tunnottomuutta, mutta jäi henkiin ja voi tänä päivänä oireetta. Mies ei kuitenkaan ole koskenut yhteenkään kalaruokaan enää tuon myrkytyksensä jälkeen. Oli kuulemma saanut kalasapuskoista tarpeekseen.

Kollegani tiesi myös kertoa, ettei ihminen välttämättä sairastu yhdestä myrkyllisen kalan syöntikerrasta. Sen sijaan ihminen varastoi myrkyn kehoonsa (maksaan) jokaisella kerralla sitä syötyään ja kun jonkin syöntikerran jälkeen tietty myrkkymäärä elimistössä ylittyy, henkilö saa nämä myrkytysoireet.


Päätössanat


Ciguatera ei ole mikään uusi juttu, sillä ensimmäiset myrkytystapaukset historiassa on kuvailtu jo 1770-luvulla. Tutkijoiden mukaan ciguateran leviäminen sai alkunsa jo 1000 - 1400 -luvuilla polynesialaisten vaellusmatkojen myötä. 

Nykyään erilaiset merenelävistä saatavat myrkytystapaukset, ciguatera mukaan lukien, ovat kuitenkin yleistymään päin. Tämä tapahtuu mm. kalaruokien suosion lisääntymisen, kasvavan kansainvälisen (riuttakalojen) kaupan ja turismin kuin merivesien lämpenemisenkin myötä. Jos siis postauksessani kuvatut oireet eivät tunnu houkutteleville omalle kohdalle, kannattaa pysyä ruokaillessa valppaana näiden tiettyjen kalalajien kanssa. Turvallisia ruokailuhetkiä toivottaen sanon teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Postauksen pääasiallisena lähteenä olen käyttänyt Travel Medicine -osaston lääkärien jakamaa "A Medical Guide for the International Traveler" -opasta, jonka on koonnut neljä eri lääkäriä (M.D.). Lisätietoja olen hakenut myös lääkärin antamasta Seafood Poisoning -oppaasta sekä Wikipediasta. 

maanantai 24. helmikuuta 2020

Se pataleipä kohosi sittenkin, jee!

Postaukseni epäonnisista pataleipäkokeiluistani sai aikaan mukavasti kommentointia ja aihe kiinnosti jopa niin, että lukijani pyysivät minua myöhemmin raportoimaan kuinka seuraava pataleipäni oikein onnistuu. Tässäpä se raportti nyt tulee. Ja nyt minulla on kuulkaas hyviä uutisia kerrottavana: kolmas pataleipäni kohosi niin kuin pitääkin! Katsokaa, tässä se komeilee!
Mikä ilmavuus ja mitkä ilmaonkalot! Tumma väri tuli käyttämistäni ruisjauhoista. Mukana myös pähkinää ja kaurahiutaleita. Oli maukasta!

Mutta mikä sai Korpelan ensimmäisillä kerroilla kompuroimaan? Nämä olivat meikäläisen kompastuskivet:

1) Amerikkalainen kuivahiiva


Lähdin leivontahommiin liikkeelle sellaisella innolla, etten malttanut tutustua ensin perusteellisesti amerikkalaisen kuivahiivan saloihin. Niinpä yritin käyttää sitä kuten suomalaistakin kuivahiivaa ja pieleenhän se sitten meni. Täkäläiselle hiivalle lämpötilan pitää ensinnäkin olla suomalaista siskoaan hitusen korkeampi ja lisäksi hiiva pitää ns. herättää sokerin kanssa pienessä vesimäärässä ennen käyttöä. Kuivahiivapaketissa ei tietenkään kerrottu, että tämä herättelyvaihe voi kestää jopa 10 - 15 minuuttia ja minä tyttöhän odotin reaktiota minuutissa tai parissa. Kiitos suomalaisen konkarileipojan, sain amerikkalaisen hiivan heräämisestä vinkkejä lopulta oikein kuvien kera ja niinpä kolmannella kerralla sain paikallisen hiivan heräämään oikeaoppisesti jo minäkin, jes! Maltti oli valttia.

2) Kohotus


Mikä saa taikinan kohoamaan? Hiiva ja kohotus tietenkin, sanoohan sen jo maalaisjärkikin! No, minun ensimmäisessä ohjeessapa ei tätä kohotusvaihetta ollut ollenkaan. Syyksi selvisi se, että tuossa ohjeessa käytettiin vain kauraa, joka ei yksistään käytettynä kohoaisikaan. Mukaan olisi tarvittu puolet vehnää, jotta leipä kohoaisi. Tutkaillessani kaikkia muita pataleipäohjeita, jotka muuten kaikki olivat melkeinpä prikulleen samanlaiset lähteestä riippumatta, oli niissä usein kohotusaikaa 12, parhaimmissa jopa 24 tuntia! Ihmekös tuo sitten, ettei omat ensimmäiset kauraleipäni kohonneet. Kolmannella kerralla kohotin taikinaa yli 12 tuntia.

3) Jauhot


Paitsi että ensimmäisillä kerroilla käytin pelkkää kaurajauhoa, niin nyt oli siis lisättävä myös sitä vehnää. Korvasin pari desiä vehnäjauhoista ruisjauhoilla ja huiskasin mukaan myös kaurahiutaleita. Loppuosa oli vehnäjauhoa. Sain myös erittäin tervetulleen vinkin hyvistä paikallisista vehnäjauhoista leivän leivontaan, kiitos siitäkin lukijalleni. Sillä kuulemma pataleipäkin onnistuisi. 

Tästä jauhovinkistä syntyikin mielenkiintoista keskustelua, ettei välttämättä suomalainen leivontaresepti edes toimi sellaisenaan ulkomailla, sillä jauhoissa voi olla eroja erilaisissa jauhantakarkeuksissa jne. Jotkut leipojat täällä USA:ssa jättävät taikinan kuulemma normaalia löysemmäksi, mikäli leipovat suomalaisella reseptillä.

Toisaalta, tämä suomalaisen reseptin toimimattomuus ulkomailla tuli ainakin pataleivän kohdalla kumotuksi. Nimittäin tämän amerikkalaisen leipäjauhopussin kyljestäpä löytyi mikäpä muukaan kuin sama pataleivän ohje! Englanniksi no-knead artisan bread.
Minulle vinkattu jauhopussi. Voin nyt suositella minäkin!

Tämä taisi olla ensimmäinen pieni onnistumiseni ylipäätään millään saralla tämän vuoden puolella, joten kyllä seuraava pataleipä lähtee kohotukseen vielä myöhemmin tällä viikolla. On se vain uunituore leipä ihanaa ja kun ukkokultakin tykkää! Päälleen tuo leipä ei tarvitse uunituoreena välttämättä mitään tai korkeintaan sipaisun pelkkää voita. Se on hyvän leivän merkki se. Namskis!
Voista puheenollen. Minua aina vähän huvittaa, että Yhdysvalloissa asuva suomalainen joutuu käyttämään irlantilaista voita. Mutta tämä vain on yksinkertaisesti parasta! Paikalliset voit ovat ihan höpö-höpö-kamaa.

Ei muuta kuin leipomisiin ja nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!  

perjantai 21. helmikuuta 2020

Päivä polvitoipilaan elämästä, tapaus Kaliforniasta

Polvivammani piti olla ensiarvioiden mukaan parantunut jo viime viikolla, mutta eipä ole. Oireet ja kivut ovat toki helpottaneet, mutta kunnossa polveni ei ole vieläkään. Päätinpä varata uuden ajan lääkäriin, jotta selviäisi mikä polvessani edelleen mättää. 

Tein lääkäriajanvarauksen suomalaistaustaiselle omalääkärilleni nettipalvelun kautta sunnuntaina. Viime maanantai sattui olemaan USA:ssa arkipyhä, joten yksi arkipäivä viikosta oli poissa pelistä. Ensimmäinen vapaa aika oli torstaiaamuna, varasin sen. Uutena käytäntönä oli tullut palvelu, jossa pystyi ilmoittautumaan jonotuslistalle. Tällöin on mahdollista saada aikaisempi vastaanottoaika, jos joku toinen potilas peruu. Ilmoittauduin jonotuslistalle. Tämä kannatti, sillä sain lopulta vastaanottoajan jo keskiviikolle.


Vastaanotolla


Menin vastaanotolle ja iltapäivästä ajat olivat jo tuttuun tapaan hiukan myöhässä. Mahtava omalääkärini saapui tutkimushuoneeseen tällä kertaa lääketieteen opiskelijan kanssa. Niinpä polveani tutkittiin kahden miehen voimin. Kaksikko epäili vahvasti nivelkierukan repeämää. Kyseessä olisi siis paljon vakavampi vamma kuin alunpitäen päivystyksessä röntgenkuvien perusteella diagnosoitiin. Vaiva varmistuisi lopullisesti magneettikuvissa (MRI), mutta... Lääkärini kertoi kuvauksen olevan todella kallis, ellei vakuutus sitä korvaisi. 

(USA:ssa ihmisillä on hyvin erilaisia sairasvakuutuksia, jos sellainen ylipäätään on. Eri vakuutukset korvaavat eri asioita erilaisilla omavastuilla ja prosenttiosuuksilla. Sairasvakuutuksien kirjo on täällä todella laaja. Lääkärit eivät ole näiden eri vakuutuksien asiantuntijoita, vaan potilaan tulee itse olla tietoinen omasta vakuutuksestaan ja mitä se kattaa.)

Niinpä keskustelimme tovin magneettikuvaukseen menemisestä. Hintalappu ilman vakuutusta tulisi olemaan jossakin 2 000 - 3 000 dollarin välimaastossa. Sanoin, että olen käynyt täällä aiemminkin magneettikuvauksissa ja ainakin silloin vakuutuksemme korvasi sen 100-prosenttisesti. Toki vakuutusehdot ovat voineet muuttua ja asia olisi hyvä tarkistaa ennen kuvausta vakuutusyhtiöltä. Sovimme, että näin toimitaan. Lääkäri kirjoitti lähetteen magneettikuvaukseen ja totesi, että kuvausajat ovat varmastikin kiven alla, joten ehtisin hyvin selvittää vakuutusyhtiöstäni kuvauksen korvattavuuden. Pienenä kevennyksenä tähän detalji, että lääkärini kirjoitti magneettikuvauslähetteeseeni saatesanat ASAP eli as soon as possible, mahdollisimman pian. Hän kysyi opiskelijahepulta, tiedätkö miksi hän kirjoitti lähetteen kiireellisenä. Opiskelija meni hämilleen, sopersi jotain, että akuutti vaiva jne. Omalääkärini vastasi pilke silmäkulmassaan: "Potilaamme on Suomesta ja me suomalaiset pyrimme aina pitämään toistemme puolta." 

Poistuin lääkärin vastaanotolta ja painelin ohjeiden mukaisesti saman terveysaseman MRI-osastolle ajanvaraukseen. Kappas, sain ajan heti seuraavalle aamupäivälle, joskin toiseen toimipisteeseen! Aikaa vakuutuskuvion selvittämiseen olisi vain alle 20 tuntia ja pian elettäisiin jo iltaa! O-ou. Nyt oli laitettava hösseliksi ja tästähän se show sitten vasta alkoikin!


Rumba alkakoon!


Ajoin terveysasemalta renkaat ulvoen kotiin, kirjauduin välittömästi sairasvakuutusyhtiömme nettiportaaliin ja avasin chat- eli keskustelupalvelun. Olin saanut aiemminkin sitä kautta korvausasioita nopeasti selville ja tämä oli toiveissa tälläkin kertaa. Sain chattikaverikseni Charlesin. Tunnistautumisruljanssin jälkeen pääsimme varsinaiseen asiaan. Selitin chatissa koko kuvion alusta asti. Lopulta Charlesin vastaus magneettikuvauksen korvattavuudesta oli: kyllä tai ei. Tämän vuoden puolella olikin nimittäin tullut uusi käytäntö, että magneettikuvaukset pitää olla ennen toimenpidettä nk. pre authorized eli vakuutusyhtiön etukäteen valtuuttamia/lupaamia toimenpiteitä. Röntgenkuvat menevät vakuutuksessamme edelleen korvattaviksi ilman tällaista lisämutkaa, mutta magneettikuvien kohdalla vaaditaan etukäteistoimenpiteitä. Ilman niitä vakuutusyhtiön on hyvin helppo vastata ensimmäiseen korvaushakemukseen kielteisesti ja tarkastella korvaavuutta uudestaan vasta lisätietoja saatuaan. Luvassa olisi siis lisää säätämistä jälkikäteen ja pahimmassa tapauksessa korvaussumma nolla, jos etukäteisvaltuutus olisi tekemättä. Tämän uuden valtuutusehdon oli asettanut ukkokullan työnantaja, jonka kautta ja avustuksella sairasvakuutuksemme olemme ylipäätään voineet hankkia. Charlesin kertoman mukaan tällaisen valtuuttamisprosessin saisi aluilleen lääkärin tai lääkärikeskuksen soitolla vakuutusyhtiön tiettyyn alanumeroon. Just. Kello oli jo yli neljä iltapäivällä. Vieläkö mahtaisin tavoittaa lääkäriäni tai ketään hänen toimistostaan?

Nyt siis kohdallani tarvittaisiin tämä pre authorization ja aika pirun nopeasti. Kiitin chatistä, suljin vakuutusyhtiön portaalin ja kirjauduin seuraavaksi terveysaseman portaaliin. Aivan ensimmäiseksi lähetin omalääkärilleni viestin portaalin kautta. Seuraavaksi yritin myös soittaa toimistoon. Olin jonossa. Odotin liki 20 minuuttia, kunnes pääsin läpi. Selitin taas asiani ja tyttö puhelimen toisessa päässä oli selvästikin hämillään. Pyysin häntä jättämään omalääkärilleni soittopyynnön aamuksi ja annoin tarvittavan vakuutusyhtiön alanumeron. Tyttö kirjoitti asian kyllä ylös, mutta epäilykseni heräsi, että niinköhän tuo lappunen tulisi koskaan löytämään tietään omalääkärini luettavaksi ja vieläpä ajoissa! Asia jäi niille tolilleen. Hermostutti.

Samana iltana klo 19 huomasin saaneeni portaaliin vastauksen omalääkärilleni lähettämään viestiin. Omalääkärini ei kuitenkaan ollut siihen vastannut, vaan joku vastaanottovirkailija, assistentti tai muu vastaava. Ohjeena: soita numeroon se ja se. Just! No, minähän soitin vaikka arvelin tämän offiisin, mikä se sitten ikinä olikaan, olevan jo kiinni. Oikein arvasin. Lisäksi tuli muitakin mutkia: "Valitsemasi puhelinnumero ei ole enää käytössä. Jos asiasi koskee tilannetta A, soita numeroon plaa, plaa, plaa. Jos asiasi koskee tilannetta B, soita numeroon dii, daa, duu.... Ja sitä paitsi, olemme avoinna aamukahdeksasta iltaviiteen!" Just, moikkulit vaan teillekin. Että minulle annettiin vastausviestissä vanhentunut numero ja offiisi oli jo tietenkin kiinni. Olin minä pojat aika hermona. Siitä, että annetaan mitä lie puhelinnumeroita, sekä siitä, että tunnit alkoivat käydä vähiin asian selvittämiseksi ajallaan.


Aamu koitti


Seuraavana aamuna olin peukalo puhelimen näppäimillä tasan klo 8. Soitin nyt siihen tapauksen A puhelinnumeroon plaa, plaa, plaa. Nuori kundi vastasi. Kyseessä oli oman terveysasemaketjuni vakuutuskategorian "ABC" asiantuntija. Wow, meidän vakuutuksemme kategoria on "ABC", joten taho ainakin kuulosti oikealle! (Terveysasemaketjua voinee tässä tapauksessa verrata suomalaiseen sairaanhoitopiiriin.) Jälleen kerran, selitin koko kuvion alusta asti ja että olin vailla magneettikuvauksen etukäteisvaltuutusta vakuutusyhtiölleni ja asialla on jo kiire. Sitten taas tunnistautumiset, jotta kundi pystyi avaamaan tietojärjestelmästä allekirjoittaneen tiedot. No mutta, mitäpä vastaa kundi! E-hei kuule, voit olla huoleti. Kalifornian osavaltiolla ja kyseisellä terveysasemaketjulla on kuulemma sopimus kyseisen vakuutusyhtiön kanssa, ettei tällaista etukäteisvaltuutusta polven magneettikuviin tarvita. Siis EI tarvita! Kuulemma joihinkin toisiin magneettikuviin valtuutus tarvittaisiin tämän vuoden alusta lukien, mutta polven kuvauksiin ei. Ja lisäksi magneettikuvaukseni toki korvattaisiin. Jahas, vai että näin. Eli se Chatti-Charles, jonka kanssa asiasta edellisiltana keskustelin oli tietenkin vakuutustahon edustaja valtakunnallisella tasolla, eikä tuntenut Kalifornian omia mahdollisia sopimuksia. No, huojentavahan tämä tieto lopulta tietenkin oli. Olin kuulemma "Good to go". Siis vain 2,5 tuntia ennen kuvausta sain tietää, että olen good to go. Huoh!


Usko meinasi loppua


Kaikki, jotka nyt ovat jaksaneet lukea tarinaani tänne asti, voivat varmasti todeta kanssani samaa: Sekavaa, hemmetin sekavaa. Yksi neuvoo yhtä, toinen toista. Kaiken lisäksi vakuutusehdot olivat muuttuneet, mutta uusi sääntö ei koskettanutkaan polven magneettikuvausta, jonkin toisen ruuminosan magneettikuvausta kylläkin. Eli otapa näistä sitten selvää. Ja kyllä, aina on näemmä otettava selvää. Amerikassa.

Kyllä tuossa prosessissa meinasi itselläkin usko loppua ja sellaisina hetkinä tulee kyllä ikävä suomalaista terveydenhuoltoa. Täällä oman kokemukseni mukaan kyllä pääsee ja saa hoitoa nopeasti, mutta sitten nämä vakuutuskuvioiden selvittelyt ja byrokratiapyöritys uuvuttavat jo ihan itsessään nekin. Ja meillä vieläpä on käsitykseni mukaan paikallisittain aika hyvä ja kattava vakuutus. Suomessa sen sijaan tuskaillaan hoitoon pääsyn kanssa julkisella puolella ja hoitotakuiden aikarajat tuntuvat paukkuvan ainakin Kainuussa, mutta ainakaan tällaista soittelu-, chatti- ja kirjeenvaihtorumbaa siellä ei tarvinne potilaan itse kärsiä. Tein myös ihan mielenkiinnosta nopeasti haun suomalaisen yksityisen lääkäriaseman magneettikuvauksen hinnoista. Suomessa magneettikuvauksien kohdalla puhutaan satasista, täällä tosiaan tuhansista.


Tapaus ei yleistettävissä


Tässä postauksessa kuvailemani tapaus ei suinkaan kosketa kaikkia. Jos kysyt asiaa keneltä tahansa USA:ssa, Kaliforniassa tai Piilaaksossa asuvalta, mitä todennäköisimmin hänen kohdallaan tilanne olisi mennyt toisin, koska hänellä on luultavimmin erilainen vakuutus. Minulla onkin ollut yli kolme vuotta postausluonnos amerikkalaisista terveysvakuutuksista odottamassa, mutta siellä se edelleen luonnosten listalla notkuu, edistymättä. Ehkä jonakin päivänä...

No, magneettikuvat on nyt polvestani onnistuneesti otettu ja tuloksia vielä odottelen. Lopulta vältyin kuitenkin parin kolmen tuhannen dollarin laskulta, eikä etukäteisvaltuutusta noin kireällä aikataululla lopulta tarvittukaan, joten näiden puolesta tarinalla oli onnellinen loppu. Toivon mukaan onnea riittäisi polvellekin, enkä joutuisi leikkaukseen. Siihen on kuulemma tämänhetkisten arvioiden mukaan 50/50 mahdollisuudet. Toipilasaikani jatkuu joka tapauksessa vielä viikkoja ja se kyllä harmittaa!

Tällaista amerikkalaista sairasvakuutussekoilua tällä kertaa. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Perkeleen pataleivät! - Laskeutumista takaisin kotirouvaksi osa 2

Netin mukaan pataleivät olivat Suomessa pop ja kovaa huutoa jo vuonna 2016. Silloin ne tuntuivat olevan kaikkien huulilla, reseptit puheissa ja leipäviipaleet kielten päällä ihan konkreettisesti. Olinpa laittanut itsekin pari pataleipäohjetta nettiselaimeni kirjanmerkkeihin muistiin. Vuonna 2016 meidän huushollissamme ei kuitenkaan juuri leivottu. Sinä vuonna jouduin umpisuolileikkaukseen ja asuimme osan vuotta ukkokullan kanssa eri puolilla maapalloa. Ukkokulta paiski hommia Piilaaksossa, mutta minulla ei ollut silloisella viisumillani USA:n kamaralle enää mitään asiaa. Omat työkuvioni ja uuden viisumin anominen pitivät minut tukevasti Suomessa alkuvuodesta 2016. 

Loppukeväästä 2016 matkasin kuitenkin takaisin Kaliforniaan. Olin saanut suomalaisesta työpaikastani vielä noin kymmenen kuukauden palkattoman vapaan silloisen pomoni armosta. Loppuvuodesta yhtäältä nautin yhteiselostamme Kaliforniassa, mutta samaan aikaan taustalla ruksutti melkoinen ajatuskoneisto. Jäämmekö Kaliforniaan vai emme? Elämässä oli isoja päätöksiä tehtävinä, eivätkä kaikkien ylistämät pataleivät kuuluneet tuolloin kotirouvana päiväohjelmiini. 

Mutta nyt, alkuvuodesta 2020 on uusi aika. Päätin kokeilla elämäni ensimmäistä pataleipää. Vain neljä vuotta jälkijunassa. Silmiini osui oikein houkutteleva ohje pataleivästä, joka leivottaisiin täysin kaurasta. Wow, tuota olisi kokeiltava! Näytti kuvassakin niin herkulliselle! Ei muuta kuin tarvikkeiden ostoon!


Ensimmäinen tekele


Taustatietona kerrottakoon, etten ole koskaan ollut ekspertti hiivataikinoiden kanssa. Edesmenneen mummoni huikeat pullanleivontataidot eivät valitettavasti periytyneet minulle asti. Niinpä haasteekseni muodostui amerikkalainen kuivahiiva. Paikalliselle kuivahiivalle veden lämpötila on näemmä aika tarkka, 110 - 115 Fahrenreit-astetta (43,3 - 46,1 Celsius-astetta). Lisäksi hiiva pitää "herättää" pienellä määrällä sokeria. No, minullahan ei ole keittiössäni mittaria veden lämpötilan tarkalle mittaamiselle, enkä myöskään lukenut tuota jälkimmäistä sokerilla herättämisohjetta kunnolla kuin vasta leivontatuokioni jälkeen!

Ai, kuinka puhkuin intoa kaurapataleipääni leipoessa, mutta mikäs siitä sitten tulikaan! Ensimmäinen tekelehän ei sitten kohonnut yhtään ja leipä muistutti lähinnä savikiekkoa! Hei te kaikki savikiekkoammuntaa harrastavat, kilauttakaa vain minulle, niin laitan täällä uunin kuumenemaan, hahah! 

Leipä oli kyllä ihan syötävää ja maistuikin tosi hyvälle, mutta kuohkeus siitä uupui täysin. Voivottelin asiaa Facebookissa. Päädyin vaihtamaan reseptejä suomalaisen konkarileipojan kanssa. Hän oli myös sinut amerikkalaisen kuivahiivan kanssa. Tosiaan, minun leipäreseptini mukaan leipää ei edes pitänyt kohottaa, kun kaikkia muita pataleipiä, myös esimerkiksi Sikke Sumarin ohjeen mukaista leipää kohotettiin tuntikaupalla. Tottahan minä olin möhlinyt sen kuivahiivankin kanssa, mutta oliko reseptissänikin pieni puute... 
Kaurapataleivän tekele. Höysteenä rosmariinia ja saksanpähkinöitä.


En antanut periksi


Pataleipäkiinnostukseni oli sen verran kova, että otin yhteyttä kaurapataleivän ohjeen jakajaan. Se kun tällaisen sosiaalisen median aikakautena on niin helppoa. Ohjeen jakajan mukaan kauraleipää ei tosiaankaan kohoteta, koska epäili, ettei täysin kaurasta (ilman vehnää) valmistettu leipä niin kohoaisikaan. Tämäpä olikin uutta tietoa minulle! Ehkä asia on näin. Sain sitten vinkin muotoilla leivän eri tavalla. 


Taiturointia amerikkalaisen kuivahiivan kanssa


Uusi leivontayritys kauraleivästä tuotti jo hitusen paremman tuloksen. Mutta tälläkin kertaa sähläsin sen pirullisen kuivahiivan kanssa. Yritin taituroida kuivahiivaa kolmeen eri kertaan ja lisätä sokeria, mutten kyllä onnistunut ponnekasta hiivan heräämistä näkemään. Aktiivisimmalta näyttänyt hiivalillinki meni leipätaikinaan. Jälleen kerran, leivästä tuli kyllä syötävää. Se oli maultaan ihan hyvää, mutta ulkonäkönsä ja koostumuksensa ei ollut malliainesta. Vieläkään en kyllä luovuta. Ensi kerralla aion kokeilla sitä konkarileipojan ohjetta, missä on myös vehnää mukana. Ja pitääkö tässä vielä hitto vie hifistellä ja ostaa sellainen vedenlämpömittarikin kuivahiivan oikeaoppisen herättelyn vuoksi? On se nyt perkele, jos ei edes helpoksi kehuttu pataleipä onnistu!

(Edit: Sainkin jo lisävinkkiä amerikkalaisen kuivahiivan sielunelämästä. Tämä hiivan aktivoituminen aluksi pienessä nestemäärässä voi kuulemma viedä aikaa jopa 10 - 15 minuuttia! Tästä pitkähköstä reagointiajasta ei tietenkään kerrota kuivahiivapussin kyljessä mitään. Heh, melkoista salatiedettä tuntuu olevan!)


Summa summarum


Kotirouvailuni alkutaipaleen vastoinkäymiset ovat siis jatkuneet. Koko alkuvuosi on kyllä ollut yhtä mahalaskua. Viimeiset viikot töissä eivät olleet ruusuilla tanssimista. Sitten tuli polvivamma. Emme saaneet myöskään lupaa hankkia kissaa ja nyt menee vielä pataleivätkin persiilleen. Toki viimeisin on elämäni murheista se pienin. Lisäksi yksityiselämän puolella on ollut surua. Pikku hiljaa kaipaisin jotakin kivaakin tapahtuvaksi, edes pieniä onnistumisia. Elo epäonnisten tähtien alla alkaa ottaa aivoon. Jos saisi aloittaa vaikka ihan pikkuriikkisin askelin. Josko vaikka se kolmas pataleipä sitten kohoaisi.

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

perjantai 7. helmikuuta 2020

Viikunat vai kissanpentu? - Laskeutumista takaisin kotirouvaksi osa 1

Palaamiseni kotirouva-arkeen ei ole käynyt vastuksitta. Viime viikolla olin kotisohvan vankina polvivammani vuoksi, joskin onneksi polveni on alkanut toipumaan ja sillä kuulkaas jo kävelee, jee! Mutta muitakin pieniä vastoinkäymisiä on tässä heti kärkeen tullut. 

Ehkä blogistanikin on jo käynyt ilmi, että rakastamme ukkokullan kanssa kissoja. (Paitsi ehkä ihan vaan arasti tykkäämme siitä kreisin ex-naapurimme kissasta, joka oli yhtä arvaamaton ja outo kuin isäntänsäkin. Heh!) Ja kyllähän kissan ottamisesta on meillä ollut usein puhetta, mutta suhteellisen matkusteleva elämäntyylimme on kuitenkin tähän mennessä ollut puskurina lopullisen myönteisen päätöksen edessä. Tässä kuitenkin tunnustettakoon, että olemme jo pari kertaa käyneet kissanpentuja katselemassa paikallisissa adoptiokeskuksissa. Kun nyt sitten jättäydyin kotirouvaksi ainakin toistaiseksi, palasi kissan tai kissanpennun hankkiminen uudestaan ajatuspaletille. Entäpä jos sittenkin? Nyt uudelle tulokkaalle olisi hyvin aikaa. Opettaa pieni kisuliini talon tavoille niin sanotusti, sisäsiistiksi ja niin pois päin. 


Mutta...


Nykyinen vuokrasopimuksemme yksityisen vuokranantajan kanssa ei kuitenkaan salli suoraan minkään lemmikkieläimen ottoa. Sopimuksen mukaan lemmikkieläimiä harkittaessa ja hankittaessa tulee asiasta keskustella ensin vuokranantajan kanssa ja saada häneltä kirjallinen lupa. Otimmepa siis yhteyttä vuokranvälittäjään, joka tuttuun tapaan kontaktoisi itse vuokranantajaa. Tuolla hetkellä he molemmat olivat tahoillaan sukutapaamisissa Kiinassa ja saimme odottaa vastausta liki viikon. Lopulta vastaus saatiin: ei, vuokranantajamme ei lämmennyt ajatukselle kissanpennusta. Voi sitä surun päivää! Luin vastauksen sähköposteistani jo ennen aamukahdeksaa ja voin sanoa, että koko päivä oli jo mennyt pilalle. 

Päätimme kuitenkin vielä yrittää neuvotella asiasta. Ehdotimme, että vuokranantaja voisi halutessaan asettaa uuden vakuusrahan lemmikin mahdollisesti aiheuttamien vahinkojen varalta. Toisena vuokranantaja voisi myös korottaa kuukausittaista vuokraa, mikä on täällä ihan tyypillistä. Lemmikkieläimestä voidaan periä esimerkiksi 50 - 100 dollaria lisävuokraa kuukausittain. Jälleen pitkä odotus. Mutta ei, jälleen kielteinen kanta. Voihan itku!

Tässä vaiheessa ukkokulta jo totesi, että no, onko se sitten muutto edessä taas ensi kesänä. Pitäisikö muuttaa johonkin lemmikkiystävälliseen paikkaan? Ou nou! En suoraan sanoen ole innokas taas muuttamaan! Aika ei vielä ole kullannut muistoja, minkälainen karmea urakka se viime kesänäkin oli. Jo sopivan kohteen löytäminen superkalliista Piilaaksosta on kuin neulan etsintää heinäsuovasta. Ensisijaisina kriteereinä tulevat tietenkin sijainti ja hintataso. Ja toisekseen, samalla vuokrarahalla tuskin tulisimme saamaan tällaista pientä hedelmäpuiden paratiisia, joka meillä nyt on hallussamme. On viikunoita, appelsiineja, sitruunoita, persikoita, omenoita ja hitusen naapurin puolelta mollottava pikku greippipuukin. Eli menivätkö tässä nyt vaakakuppeihinsa valittaviksi viikunat vaiko kissanpentu? Toki nykyisen vuokrasopimuksemme katkeamiseen on vielä useampi kuukausi aikaa ja mitä tahansa voi tällä välin tapahtua. Kissan hankinta on siis kuitenkin jouduttu laittamaan nyt tilanteen sanelemana jäihin ainakin keskikesään asti. Nyyh ja niisk!
Niinpä tällä hetkellä ainoa katti talossamme on tämä draft stopper, vedonestäjä. Tämä kissa on meillä talvikuukausina passissa estämässä autotallista keittiöön tulevaa vetoa.

Pieni kissan mentävä porsaanreikähän tässä toki olisi:


ESA eli emotional support animal


Saatuamme kielteisen vastauksen vahvasti kahteen otteeseen parikin eri ystäväämme vinkkasi heti, että entäpä jos hommaatte niin sanotun ESA:n, emotional support animalin. En tiedä, kuinka tämän voisi kunnolla suomentaa. Kyseessä on eräänlainen terapiaeläin. ESA Wikipedian määritelmän mukaan: 

An emotional support animal (ESA) is a type of assistance animal that alleviates a symptom or effect of a person's disability. An emotional support animal is not a pet and is generally not restricted by species. An emotional support animal differs from a service animal."

ESA:n hankkimiseksi täytyy olla lääkärintodistus, mutta kuulemani mukaan paikalliset lääkärit näitä todistuksia aika hölläkätisesti kirjoittavat. Toisekseen Fair Housing -säädösten mukaan vuokranantajien täytyy sallia nämä eläimet, koska niitä ei lasketa virallisesti lemmikeiksi, eivätkä vuokranantajat ole edes oikeutettuja perimään perinteistä lisävuokraa näistä eläimistä. Kuulostaako liian hyvälle ollakseen totta?

No, jos me nyt hankkisimme tällaisen ESA:n, niin kyllähän se pelatulle pelille vuokranantajalle päin näyttäytyisi. Sitä kun lähti rehellisenä suomalaisena ensin neuvottelemaan asiasta kertoen, että haluaisimme kissan. Henkisen tuen tarpeesta ei tuolloin ollut mitään puhetta. Lisäksi olisi totta kai pelkona, että vuokrasopimuksen uusimisen aikaan emme välttämättä saisi enää uutta sopimusta lainkaan tai vuokranantaja korottaisi reilusti vuokraa muihin syihin vedoten, eikä asumisen jatkaminen nykyisessä olisi enää mielekästä. Jos siis lähtisimme tällaisen ESA:n hankkimaan, olisi syytä varautua uuden kodin metsästykseen ja kaikkeen siihen ikävään muuttorumbaan. Pelkkä ajatus saa minut huokaisemaan syvään ja toteamaan: "Voi ei!"

Tapauksen jälkeen sosiaalisen median uutisvirtani on kuin kiusallaankin pursunnut tarinoita, joissa aina hylätty tai muutoin orpo kissanpentu vain ilmaantuu jonkun henkilön kotiin ja heistä tulee parhaat ystävykset ikinä, koskaan, milloinkaan. Tai sekin tarina kuinka palomies oli pelastanut kissanpennun, eikä pentu enää irrottanut otettaan palomiehestä. Voi, kunpa minäkin saisin olla jollekin kissanpennulle se ESH, emotional support human

Että ei nyt sitten tämäkään asia edennyt kuin Strömsössä. Onneksi on Gordo-kissa, jonka kanssa olemme taas sopimassa jälleennäkemistreffejä. Kissankaipuinen kotirouva sanoo teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

(Edit 8.2.2020: Jottei kenellekään jää epäselväksi, niin täsmennettäköön, että emme ole ryhtymässä hankkimaan ESA-lääkärintodistusta.)