torstai 15. syyskuuta 2022

Häissä Havaijilla

Saimme alkukesästä iloisen yllätyksen: kutsun ukkokullan serkun häihin Havaijille. Tottahan olimme otettuja ja teimme lentovaraukset heti, sillä häät osuisivat syksyllä yhdysvaltalaisten suosimaan loma-aikaan Labor Day.


Ukkokulta vitsaili serkulleen, että onhan se nyt aika yläluokkaista mennä naimisiin juuri Havaijilla, mutta koska hääpari sattuu siellä asumaan, on se heille tietenkin paitsi luonnollisin, myös edullisin paikka viettää häät. Ja maisemathan ovat totta kai vihkimiselle mitä upeimmat. 

Monille häävieraille lokaatio olikin sitten toki haastavampi. Niinpä olimme sulhasen isän kanssa häiden ainoat suomalaiset vieraat (sulhasen äiti on amerikkalainen). Meillä lentomatkaa oli viiden tunnin verran, onneksi se hoitui suoralla yhteydellä. Lisäksi oma lentolippuni oli ns. lentoyhtiön kimppalimppu ja maksoi vain 99 dollaria. Kaukaisimmat häävieraat tulivat kuitenkin USA:n itärannikolta asti. Heillä poloisilla aikaerorasitustakin peräti kuuden tunnin verran, meillä "vain" kolme.

Varasimme juhlamatkaamme viisi päivää, mutta varsinaisiin turistikierroksiin meillä ei jäänyt juurikaan aikaa. Onneksi olimme lomailleet tällä Havaijin Oahun saarella jo aiemmin. Tällä kertaa saimme viettää enemmän aikaa sukua tavaten, mikä oli oikein mukavaa. 

Jo heti tulopäivänä saimme yllätyskutsun grillijuhliin, sillä morsiamella sattui olemaan syntymäpäivä. Tässä illanvietossa tulevan avioliiton kautta yhdistyvät suvut pääsivät jo ennakkoon tutustumaan toisiinsa ja oli todella mielenkiintoista saada tuntea hääväkeä etukäteen. Itsekään en ollut tavannut esimerkiksi sulhasen äitiä vielä koskaan, joten uusia tuttavuuksia syntyi paljon. Ja heti saapumispäivänä Havaijin sää löi hauskan muistijäljen: en ole koskaan ollut yhtä hikisissä grillijuhlissa, hahah! Trooppinen kosteus sai itse kenenkin pyyhkimään virtaavaa hikeä, vaikkei tehnyt seisomista kummempaa. Jopa paikalliset tuskailivat ilmankosteuden armoilla, joten emme olleet ainoat, vaikka täältä rutikuivasta Kaliforniasta tulimmekin. 

Seuraavana päivänä puolestaan meillä oli treffit sulhasen ja bestmanin kanssa. On aika uskomaton sattuma, että ukkokultani oli jo kertaalleen tavannut New Yorkissa asuvan bestmanin, mutta tuo tapaaminen oli tapahtunut Oulussa! Nyt he tapasivat toistamiseen, toisella puolella maapalloa, häiden alla Havaijilla.

Mutta seuraavaksi varsinaiseen päätapahtumaan. Kuinka amerikkalaiset häät tällä kertaa rullasivat, kun pitopaikkana oli Havaiji? Oliko havaittavissa yhteneväisyyksiä tai eroja, kun takanamme oli jo yksi aikaisempi kokemus paikallisista häistä Piilaaksossa?

Häät

Hääpaikkana oli upea julkinen puisto meren rannalla. Vihkiseremonia oli sovittu aamupäiväksi, mikä oli hyvä, sillä seremonian jälkeen puisto täyttyi paikallisesta väestöstä ja parkkipaikan löytäminen olisi ollut mahdotonta. Hiekkarantoineen ja grillauspaikkoineen puisto oli siis pyhäpäivänä todella suosittu.

Vihkipaikka. Mereltä puhalteleva tuuli jo hieman heittänyt tuoreita kukkia pois säntillisestä ringistä. Takana näkyvää saarta kutsutaan nimellä "Kiinalaisen hattu".

Näkymiä vihkipaikalta toiseen suuntaan.

Pappi osoittautui jo ennen vihkiseremoniaa sanavalmiiksi vitsiniekaksi. Morsiamen saapumista odotellessa vihkipaikalla käytiin vapaata keskustelua ja päädyimme puheliaan papin jutturinkiin mekin. Ukkokulta oli varustautunut ottamaan tilaisuudesta valokuvia pitkällä putkella, koska tiesi virallisen kuvaajan käyttävän erilaista kuvaustekniikkaa. Pappi kavahti ukkokullan kameran pitkää tötterölinssiä. Nauroi, että varmaan hänen jokainen hikoileva ihohuokonenkin näkyy kuvissa, mutta onnekseen hän oli kuulemma juuri poistanut rehottavat nenäkarvansa vahaamalla. Omg, too much information! Pappi vielä demonstroi ilmeillään, kuinka kipeää nenäkarvojen repiminen vahalla tekee, mutta vannoi sen olevan kohdallaan ainoa tehokas tapa. Nauroimme papin jutuille vedet silmissä. Tämä antoi vahvan viitteen, että myös hääseremoniasta vihkikaavoineen olisi mitä ilmeisimmin tulossa havaijilaisen rento ja hauska.

Pappi havaijilaisessa virka-asussaan.

Papin rentous tarttui ja etukäteisjännitys kaikkosi itseltäkin tipo tiehensä. Ja olihan tämä melko varmasti ensimmäinen ja viimeinen hääjuhla, jossa tulen rupatelleeksi papin nenäkarvoista. 

Niin, rentoa menoa tosiaan. Sulhanen vihkiytyi paikalliseen tapaan jaloissaan varvassandaalit. Häävieraiden yleisimmät asut olivat tropiikin kukkakuosiset paidat ja mekot. Myöhemmin illalla tuoreen avioparin häätanssikin tanssittiin avojaloin. Lisäksi hääpari noudatteli havaijilaista tyyliä: sulhasella roikkui kaulassaan näyttävä vihreistä lehdistä punottu kaksimetrinen lei ja morsiamella oli samaan sarjaan kuuluva muhkea lehtiseppele pitkillä kutreillaan. Hääkimppu oli sidottu saaren tyypillisistä, eksoottisista kukista.

Pöytäkoristeina oli simpukoita, banaaninlehtiä ja paikallisia kukkia maljakossa. Led-valot loivat ihanaa tunnelmaa illan hämärtyessä.

Aamupäivän vihkitilaisuuden jälkeen juhlallisuuksissa pidettiin useamman tunnin tauko. Tämä johtui varmastikin ihan käytännönjärjestelyistä, mm. ruokien valmistuksesta, joka tapahtui pitkälti talkoovoimin. Toisaalta myös varmaan säästä. Oli nimittäin onni, ettei hääjuhla alkanut päivän tukalimpaan aikaan. Elo-syyskuu on tyypillisesti kuuminta aikaa Havaijin saarilla ja nyt ilma oli kuumuuden lisäksi todella kostea. Lepohetki ja rauhoittuminen tulivat tarpeeseen myös raskaana olevalle morsiamelle.

Paikallista tyyliä.

Näissä häissä huokui minusta mahtavasti auttavaisuuden ja yhdessä tekemisen meininki. Nuoripari sai lähisuvulta ja ystäviltään paljon apua hääjärjestelyihinsä. Sulhasen pomo esimerkiksi tarjosi ison takapihansa hääjuhlille ja sulhasen kollega oli leiponut hääkakun. Mikä taidonnäyte! Lisäksi sulhasen isä toi hääruokiin aimo annoksen suomalaisia makuja. Hän oli valmistanut kalaa useammalla eri tavalla, mm. uunikalaa ja graavattua lohta. Ne keräsivät paljon kehuja ja sai häävieraat santsaamaan useaan kertaan. Alkupalapöydästä löytyi myös suomalaistyyppistä maksapateeta, joka oli meidän suomalaisten kielillä parasta mitä olemme USA:ssa saaneet tähän mennessä maistaa. Paljastan, että söin enemmän kuin kolme siivua... Lisäksi alkupalapöydässä oli monien muiden herkkujen lisäksi riistan makuista makkaraa, jossa oli mukana mustikoita. Morsiamen äidin sukujuuret puolestaan ulottuivat Filippiineille, joten kokonaisuutena ruokapöydän antimet olivat filippiiniläis-suomalais-havaijilainen yhdistelmä.

Hääkakku. On taatusti oma lukunsa saada kakku kestämään tunteja 30 asteen kosteassa helteessä!

Summa summarum

Nyt olemme siis saaneet osallistua kaksiin eri häihin Yhdysvaltain kamaralla. Sekä yhteneväisyyksiä että eroavaisuuksia löytyy. Ohjelmanumeroissa yhteneväistä edellisiin amerikkalaisiin häihin oli hääkakun leikkaus, onnittelumaljan nosto, hääparin tanssi sekä pari puhetta. Näissä häissä puheen pitivät bestman sekä morsiamen pitkäaikainen ystävä. 

Eroavaisuuksia oli useampia ja niihin vaikutti toki moni asia paikallisesta ilmastosta alkaen. Yleensä ottaen amerikkalaisissa häissä näyttäisi olevan suomalaista verrokkiaan huomattavasti vähemmän järjestettyjä ohjelmanumeroita, kuten morsiamen ryöstöjä tai muita vastaavia. Ja koska "virallista" ohjelmaa on vähemmän, mennään täällä häissä mielestäni nopeammin vapaaseen hengailumoodiin.

Näiden jälkimmäisten häiden jälkeen tein vielä yhden huomion eroavaisuudesta suomalaisiin perinteisiin häihin, kenties suomalaisten kahvinlipittäjien kauhuksi. Kummissakaan häissä ei tarjottu hääkakun kanssa, eikä muutenkaan, kahvia. Toisaalta molemmat hääjuhlat ajoittuivat sen verran ilta-aikaan, etten ainakaan itse kahvia edes kaivannut. Kakku maistui oikein hyvin myös kuplajuoman kanssa.

Häät ovat aina ihania juhlia juhlittaviksi ja niin olivat nämäkin. Niistä jää hyvä mieli pitkäksi aikaa ja hääjuhlien lukuisiin kuviin on mukava palata jälkikäteen. Ja käviväthän nämä juhlinnat upeasta irtiotosta ja lomasta itsellekin. Näissä häissä ei sää, eikä pappi kumpikaan jättäneet hääväkeä kylmäksi.

Tällaisia juhlatunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


torstai 1. syyskuuta 2022

Yllätyskäänne

Toisinaan ripeät ratkaisut elämässä ovat hyväksi. Tai näin ainakin haluan vakaasti uskoa, sillä olen juuri todistanut olevani nopean toiminnan nainen. Tulin nimittäin tällä viikolla, vähän yks' kaks' yllättäen, aloittaneeksi uudet työt! 

Kuinka näin pääsi oikein käymään?


Noin kuukausi takaperin sain ystävältäni tiedon tästä paikasta. Hänenkin sanojensa mukaan istuisin pestiin kuin nakutettu. Päätin ottaa yhteyttä yhdyshenkilöön, joka voisi välittää viestini eteenpäin palkkaajalle. Lähtötiedot työstä olivat niukat. Viestissäni esittäydyin ja kyselin paikasta hiukan lisää. Millaista, miten, milloin, miltä pohjalta ja paljollako?

Viestini jälkeen linjat kuitenkin vaikenivat. En kuullut asiasta takaisin liki kolmeen viikkoon. Niinpä ajattelin, että homma olisi minun osaltani kuopattu. Ehkä suunnitelmat olivat muuttuneet tai joku muu oli jo tehtävään valittu.

Liki kolmen viikon jälkeen vastaus kuitenkin tupsahti. Kiinnostusta minua kohtaan oli ja viestihiljaisuuteenkin löytyi luonteva selitys. Minun haluttiin aloittavan työt viikossa. Oho!

Mutta sittenpä polulle nakattiin hidasteita. Oikein kunnon kiven murikoita, joiden ajattelin vetäisevän maton alta koko suunnitelmalta. Mutta kun hetken jos toisenkin sinnikkäästi pöyhin, niin löysin ratkaisun. Kiitos pelastavan ystäväni Suomessa. Voitiin palata ajatukseen, että kyseiseen tehtävään sittenkin ryhtyisin.

Tämän viikon maanantaiksi olimme sopineet ensitapaamisen. Ajattelin, että tässä palaverissa vielä lähinnä sovitaan yksityiskohtia ja tunnustellaan. Mutta kun kaikki osa-alueet napsahtivatkin kohdilleen, niin minähän kääräisin jo hihani ja aloitin hommat!

Näin ollen voitte seuraavat kuukaudet kutsua minua tittelin kera: kotiopettajar Korpela. Hah, ja mielensäpahoittajille tiedoksi, että titteliosuus oli vitsi, opettajuus ei. Olen siis aloittanut yksityisopettajana ja kyseessä on ihan suhteellisen haastava tapaus. Työtä muiden syksyn projektieni ohessa tulee riittämään. Pesti on kuitenkin osa- ja määräaikainen, joten pinnalla pysymisen edellytykset ovat hyvät.

Uudenlaisen työn tiimoilta jouduin ottamaan käyttööni oikein kynäpenaalin ja hankkimaan ruutuvihkon, kyniä, pyyhekumeja, jopa viivottimen. Ihmeekseni sain todeta, ettei täällä harrasteta lyijytäytekynien irtolyijyjen myyntiä. Käsittämätöntä. Löysin sellaista ainoastaan yhdessä pakkauksessa. Kyniä tuossa paketissa oli kaksi, lisälyijyjä oli peräti viisi kappaletta! Ja paketti kallis kuin mikä. Sen sijaan täällä näytetään suosivan jättipakkauksia lyijytäytekyniä, joita siis jokaista käytetään vain sen yhden lyijyn verran. Mukaani tarttuivat yllä oleva 26 kappaleen ja toinen kahdeksan kappaleen lyijytäytekynien paketit. Pääsee niillä nyt ainakin alkuun...

Paluu juurille


Kaikki on siis tapahtunut ilman isoja ennakkosuunnitelmia, tai oikeastaan tämänsuuntaisia suunnitelmia laisinkaan. Niinpä olen vielä itsekin muutoksen johdosta vähän sulatteluvaiheessa. Syksyn suunnitelmani kun olivat jotakin muuta... 

Tilanne on myös siinä mielessä kutkuttava, että palaan tavallaan juurilleni. Noin 15 vuoden tauon jälkeen palaan työtehtäviin, jotka vastaavat täysin koulutustani. Tämä on vaatinut muistisopukoiden kaivelua. Mutta ennen kaikkea se on aiheuttanut jopa yllättävän voimakkaita tunnereaktioita. Mielikuvamatkoja menneeseen, omiin opiskeluvuosiini. Ihmisiin, tapahtumiin, kommelluksiin. Isääni, joka minua kovasti tälle opiskelualalle aikoinaan kannusti. "Lue, jos pääsi kestää", hän tuumasi. Hän halusi varoittaa pitkäjänteisyyttä vaativien opintojen rankkuudesta ja hermopaineesta. Uskoisin, että edesmennyt isäni olisi nyt ylpeä tyttärestään. Otin tällaisen pikaisen haasteen hoitaakseeni.

Neulana heinäsuovassa


Lisäksi tunnen olevani kenties se paljon puhuttu neula heinäsuovassa, kun huomioidaan kaikki realiteetit. Tässä osaamiskombinaatiossa piti nimittäin täyttyä aika monta kohtaa, jotta palaset lopulta loksahtivat paikoilleen.

Ensinnäkin piti olla haluttu substanssiosaaminen ja kyky opettaa sitä suomeksi, Piilaaksossa. Lisäksi henkilön piti voida hypätä puikkoihin nopealla aikataululla ja opettaa lukiotason aiheita arkipäivisin aikoina, jolloin se sopi myös oppilaalle. Ja koska kyseessä on lähiopetus ja pandemian jälkeen ruuhkiinsa palannut Piilaakso, myös opettajan ja oppilaan välimatka tuli olla inhimillisellä saavutettavuustasolla. Minun kohdallani toteutuivat nämä kaikki. Eikä tietääkseni toisia tullut tehtävään edes tyrkylle. Lisäksi työn projektiluontoisuus, sen määräaikaisuus sopi elämäntilanteeseeni hyvin. Vahva veikkaukseni on, että olen ainoa, joka Piilaaksosta pystyi tehtävään tarttumaan.

Haastava alku 

Mutta sen sanon, että alku on ollut haastava. Ensimmäisestä "hakuilmoituksesta" sai käsityksen, että haettiin lähinnä motivoijaa ja tutoria. Mutta edeltävällä viikolla työnkuva muuttuikin opetukseksi ja vieläpä suomalaisen opetussuunnitelman mukaiseksi opetukseksi. Onko minulla Piilaaksossa kahdeksan vuotta asuttuani käsitystä Suomen lukioiden opetussuunnitelmista? Eipä ole. Eli pikainen perehdytys käyntiin.

Tehtävänkuvan muuttuessa opettamiseksi, täytyi tietenkin haalia jostakin kasaan täsmälleen oikea opetusmateriaali. Helpommin sanottu kuin tehty. Yksityishenkilöillä ei Suomessa ole pääsyä opettajamateriaaleihin ja jo oppilaankin sähköiseen materiaaliin tarvittaisiin lisenssi. Kirjan tilaaminen rapakon yli etanapostitse veisi ennakkoarvioiden mukaan ainakin viikon tai viikkoja. Siis tässä tapauksessa nopeaan starttiin katsottuna liian kauan. Sain kuitenkin opetukseni käyntiin tietynlaisella hätävararatkaisulla ja tätä materiaaliasiaa työstän taustalla edelleen.  

Kuvioon liittyy myös muita todella haastavia lisätekijöitä, muiden muassa aikataulullisia sellaisia, mutta niistä ei julkisessa blogissani sen enempää.

Vartijarobotti kierroksellaan elokuvateatterin parkkipaikalla. Opettamiani asioita voidaan hyödyntää myös robottien kehitystyössä.

Joku voisi sanoa, että olen hullu, kun lähdin moiseen. Tällä aikataululla, viime hetkellä muuttuneella työnkuvalla ja vajavaisilla materiaaleilla. No, hulluhan minä vähän olenkin. Ja haastetta, sitä on hullulle luvassa yllin kyllin.

Niinpä syksyyni alkoikin yhtäkkiä puhaltamaan uudet tuulet. Ja se on totta kai aina jännittävää. Kiirettäkin tulee pitämään. Veto yllätti jopa itseni, mutta tuntuu yhä hyvälle liikulle. Kun ajoin ensitapaamiseemme, autoradiosta kuului lempikappaleeni. Sen täytyi olla hyvä merkki, ajattelin. Ja jospa tässä omakin nuppi pääsisi mukaan, että arki muuttui nyt yhtäkkiä aika tavalla.

Tällaisia yllättäviä kuvioita tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 20. elokuuta 2022

Aikamatka Piilaakson historiaan saunan lauteilta

Amerikkalaiset saunat ovat sangen mielenkiintoisia paikkoja. Jo vuonna 2020 listasin postaukseeni, kuinka monella tavalla saunakokemus voidaankaan suomalaisittain katsottuna sössiä. Vettä ei saa heittää kiukaalle, vesipiste suihkuineen voi puuttua saunan yhteydestä kokonaan ja löylykauhakin saattaa olla saunassa tulikuumaksi muuttuvaa metallia. Kiuluna voi toimia kastelukannu. 

Myös reissu piilaaksolaisen kuntosalin saunassa voi johtaa vaikka ja mihin. Milloin saan ihastella aasialaismummojen saunanjälkeisiä kauneudenhoitorutiineja ja milloin ajaudun pukuhuoneessa mielenkiintoisiin juttutuokioihin. Toisinaan saan tai joudun olemaan kuuntelevana korvaparina muiden keskusteluille. Viimeisin saunareissuni oli tätä lajia.

Pukuhuoneessa aasialaisnainen kommentoi näkevänsä ympärilläni paljon kukkia. Hauska havainto. Ja totta, sekä joogamattoni, saunatarvikekassini kuin käsilaukkunikin olivat kaikki kukkakuvioisia. Olipa sattumaa.

Tällä kertaa kokoonpano lauteilla oli poikkeuksellinen: ei yhtään aasialaista naista. Ei naisia ollenkaan. Löylyseuranani oli ainoastaan miehiä. Ja heistä vain yksi hintelämpi aasialainen, iäkäs herra. Muut miehen köriläitä. Aasialainen makasi lauteilla selällään jo saunaan tullessani. Oli vetänyt koipensa sellaiseen venytyssolmuun, että kankeampaa hirvitti. Muut löylyttelijäukot olivat asettuneet tasaisin välein pitkin U:n muotoisia lauteita. Onneksi sauna oli kuitenkin tilava ja lempipaikkani kahden kiukaan välissä oli vielä vapaana.

Istahdan lauteille ja alan siemailla vesipullostani. Sauna on piilaaksolaisittain hyvä. Siellä on sen verran kuuma, että hien saa pintaan ilman löylyn heittämistäkin. Olen tullut rentoutumaan ja nautin siitä, että on hiljaista. Kunnes... Yksi ukko aukaisee sanaisen arkkunsa. Hän näyttää harmaiden hapsiensa, tuuhean partansa ja möhömahansa ansiosta joulupukilta, pukilta ilman nuttua. 

Hän tuumaa: "Joko olette valmiita 49ersien tulevaan pelikauteen?"

49ers on San Franciscon kotijoukkue amerikkalaisessa jalkapallossa. Tässä vaiheessa tekee mieleni parahtaa. Siihen meni suomalaisen saunassa arvostama hiljaisuus ja että puheenaiheeksi otetaan vieläpä urheilu. Ja laji, jota en seuraa Super Bowlia lukuun ottamatta ollenkaan. Anna minun kaikki kestää. Kiuas huokaa puolestani. 

Vastapuolelta lauteita kysymyksestä ottaa kopin havaijishortsinen mies. Harmaahapsi hänkin. 

Mies vastaa: "No jaa, tavallaan. Paitsi en minä välitä Kalifornian joukkueista. Olen lähtöisin Nebraskasta. Tosin olen ollut siellä viimeksi 14-vuotiaana. Nyt olen 74."

"Wau, sehän on lähes 50 vuotta sitten!", Joulupukki toteaa.

Tekee mieleni korjata, että nyt meni pukilla matematiikka hitusen pieleen, mutta pysyn hiljaa. Myös nebraskalainen antaa asian olla, koska sylkensä tuo suuhun jo aivan muita asioita. Alkaa ukkojen taukoamaton pulputus, jossa keskustelunaiheet vaihtuvat nopeasti.

Havaijishortsinen Nebraskan mies jatkaa: "Joo, jonakin päivänä aion muuttaa vielä takaisin Nebraskaan. Vaikka eihän siellä ole kuin maissipeltoja. Niin sanoi aina vaimonikin, nyt jo edesmennyt. Yritin houkutella häntä muuttamaan kanssani sinne, mutta hän olisi halunnut Havaijille. Hän oli puoliksi havaijilainen, puoliksi portugalilainen."

"Jaa, vai muuttaisit takaisin Nebraskaan. Hyvä ystäväni on Nebraskasta."

Kenties Joulupukki olisi halunnut kertoa ystävästään lisää, mutta havaijishortsinen jatkaa puheripuliaan kommentista välittämättä: 

"Oli se aikaa, kun muutimme tänne. Äitini oli ostanut talon -50-luvun lopulla Palo Altosta 11 000 dollarilla. Myös anoppini oli ostanut talon Palo Altosta ja täsmälleen samaan hintaan. Mutta kun poikamme osti muutama vuosi sitten oman talon täältä, mutta halvemmalta alueelta, hän maksoi siitä 1,8 miljoonaa. On tämä hullua. Ja Havaiji, siellä kaikki on niin kallista nykyään. Siksi en antanut vaimolleni periksi muuttaa sinne."

Keskustelu alkaa käydä mielenkiintoiseksi. Aikoinaan talot Piilaakson Palo Alton kaupungista ovat maksaneet todellakin noin vähän. Nykyrahassa ajatellen naurettavan vähän. Tänä päivänä Palo Alto on koko USA:n 12. kallein postinumeroalue ja talojen mediaanimyyntihinta on 3,8 miljoonaa. 

Havaijishortsinen jatkaa edelleen: "Mutta tämä Sunnyvalen kaupunki on oikein kiva. Asun nykyään täällä. Nyt olen jo eläkkeellä, mutta olin töissä HP:lla pitkästi yli 20 vuotta. Niin oli vaimonikin, hän oli insinööri. Muistatko sinä sen HP:n konttorin siinä ja siinä kohtaa? Vastapäätä oli baari, jonne menimme aina olusille työporukan kanssa. Joskus juhlimme toimistolla aamuneljään asti. Se oli HP:n kulta-aikaa, ennen kuin markkinoille rynnistivät Applet ja muut."

Joulupukki mutisee paikkoja ja yrittää tuoda keskusteluun jotakin toista ravintolaa. Mutta vauhtiin päästyään havaijishortsiselta ei puhe pääse tyrehtymään: 

"Niin, ja muistatko ne kaikki valtavat mansikkaviljelmät? Nykyisen Lawrence Expresswayn McDonald'sin kohdalla oli isot mansikkapellot. Ja Moffet Airfield. Ennen lentokenttää siellä oli valtavasti kirsikkapuita ja..."

"Oliivipuita, erilaisia oliiveja, eikö ollutkin?", yrittää Joulupukki huikata väliin. 

"Ei, ei siellä oliiveja kasvanut, mutta aprikooseja, niitä oli valtavasti. Äitimme laittoi meidät lapsina sinne kesätöihin poimimaan niitä."

"Joo, mekin menimme joka kesä tätini luokse Fresnoon. Ja isämme laittoi meidät myös tienaamaan rahaa ja poimimme hedelmätarhoilla milloin mitäkin. Ensimmäinen palkkani oli 1,25 dollaria ja menimme veljeni kanssa heti ostamaan jäätelöä. Mutta opimmepa tekemään töitä. Toisin kuin nämä nykyiset kalifornialaiset. He saattavat tehdä työpäivänsä aikana vähän jotakin, sitten he keskustelevat keskenään aikansa ja sitten taas tekevät vähän jotakin. Tämä minun hyvä ystäväni Nebraskasta. Kun hän muutti tänne, niin olivathan kaikki ihmeissään. Hän ei juuri jutellut, vaan paiski hommia taukoamatta. Hän oli kova työmies."

Mietin, millä alalla Joulupukki ja nebraskalainen ystävänsä ovat mahtaneet työskennellä. Oma käsitykseni kalifornialaisten työnteosta on aivan erilainen.

Lopulta miehiltä loppuu puhti saunoa. Mutta ei puhti puhua. He lähtevät yhtä matkaa uima-altaiden puolelle ja taukoamaton tarinavirta jatkuu edelleen. Miesten poistuttua löylyhuoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Lauteille kanssani jäänyt aasialaismies huokaa syvään. Kenties kireydet koivissaan alkavat helpottamaan tai korvansa tykkäävät hiljaisuudesta.

Ajatukseni lähtevät kirmaamaan -60-luvun Piilaaksoon. Olisipa kiva olla kärpäsenä taivaalla. Kuvittelen aprikoosit ja kirsikkapuut Moffet Airfieldin tilalle. Nykyään se on vilkas siviili- ja sotilaslentokenttä Googlen pääkonttorin ja NASA:n tutkimuskeskuksen kupeessa. Entuudestaan tiedän, että Googlen pääkampuksen kohdalla on laiduntanut aikoinaan lehmiä. Lawrence Expressway puolestaan on itäistä Sunnyvalea halkova, vilkkaasti liikennöity ajoväylä. Kaistoja on neljästä viiteen yhteen suuntaan. Miten valtavasti Piilaakso on muuttunut vuosien saatossa! Hedelmätarhoista lentokentiksi sekä asuin- ja toimistoalueiksi. Mansikkapelloista ajoväyliksi ja pikaruokapaikoiksi. Ja ainakin havaijishortsinen on nähnyt kaiken tuon kehityksen viimeisen 60 vuoden aikana. 

Nautin saunasta vielä hetken, kunnes on aika lähteä peseytymään. Poistuessani en ehdi avata löylyhuoneen ovea, sillä se avataan minulle. Joulupukkihan se siinä. Hymyilee minulle iloisesti. Olisin halunnut kiittää mielenkiintoisesta aikamatkasta menneisyyteen, mutta en saa suunvuoroa. Havaijishortsinen istuu uima-altaan reunalla ja puhua pulputtaa Joulupukille yhä taukoamatonta tarinaansa. 

Sellainen saunareissu tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

tiistai 2. elokuuta 2022

Heipat heinäkuulle

Kas, heinäkuu meni jo! Saan kääntää Frida Kahlo -seinäkalenteristamme esiin uuden kuukauden. Edellisestä blogipostauksestani on hurahtanut kokonainen kuukausi, joten tässäpä hiukan heinäkuun kuulumisia: 

Lomallako? 

Jos on jotakin ystävien somekuvista ollut päätteleminen, niin "kaikki" ovat olleet lomalla. Aivan kaikki. Ja koko Suomi. Vaikka blogini ei ole päivittynyt useaan viikkoon, niin itse en ole kuitenkaan lomaillut tai vetänyt lonkkaa. Täällä on ollut melko työntäyteinen kuukausi. 

Ukkokulta on paiskinut pitkää päivää. Välillä on tuntunut, että vähän liiankin pitkää. Minulle vuorostaan osui heinäkuulle yllättävän paljon hoidettavia asioita. Osa niistä on kohdistunut Suomeen. Mutta harva asia on heinäkuun aikana edennyt, sillä suomalainen lomakausi on porskuttanut täydellä teholla. Sanoinkin jo, että Thank God, on elokuu, niin alkaa taas Suomen virastoista ja toimistoista saamaan vastauksia yhteydenottoihinsa. Odottavan aika on ollut pitkä.

Lisäksi omat käteni ovat olleet niin sanotusti kyynärpäitä myöten savessa kirjani käsikirjoituksen kanssa. Olen tehnyt kesän aikana siihen radikaaleja muutoskokeiluja. Onko se kaikki ähertäminen ollut turhaa työtä ja jäävätkö muutokset pelkiksi kokeiluiksi, on vielä kysymysmerkki.

Frida Kahlo -kalenterin elokuun kuva.
 

Taas toipilaana

Ja sittenhän minä onnistuin alkukuusta murtamaan yhden varpaistani. Kasvimaa, se on kuulkaas vaarallinen paikka. Uusien perunoiden nostaminen mullasta voi olla näinkin riskaabelia puuhaa, että varvas murtuu. 

Minulla oli samaa vaivaa jo Suomesta palatessani, mutta silloin en mennyt lääkäriin. Tällä kertaa kipu yltyi niin, että oli lääkärin ja röntgenkuvien paikka. Pieni murtumahan siellä. Yllättävän paljon pystyykin pieni varvas lamauttamaan arjen touhuja. Kun pää olisi kaivannut kirjoitus- ja byrokratia-asioista tuulettumista, niin liikkumaan ei ole päässyt. Se on harmittanut.

Nyt kalenterin lehdykkä on vaihdettu vuoden kahdeksanteen kuukauteen. Laskin, että ensimmäisestä seitsemästä kuukaudesta minulla on nyt mennyt jo puolet eli 3,5 kuukautta jonkinlaisen vamman paranteluun. Alkuvuodesta oli repeämä olkapäässä ja nyt lepoa kahteen eri kertaan vaatinut murtunut varvas. Toivoni mukaan tämän vuoden vammakiintiö olisi nyt tässä.

Pikku hiljaa varvas on antanut myöten hitaaseen kinkkaamiseen ja nyt uskallan jo kävellä aika tavalla entiseen malliin. Ääritaivutuksia varpaiden nivelille en vielä kuitenkaan uskalla painon kanssa tehdä, ettei tule taas takapakkia. Kärsivällisyyttäni on siis koeteltu myös parantelun kanssa.

Kesäkonsertit

Mutta sen verran olen päässyt liikkumaan, että olemme voineet ukkokullan kanssa nauttia jo useampaan kertaa kotikaupunkimme ilmaisista kesäkonserteista. Kaupunkimme järjestää konsertti-iltoja kävelykadullaan koko kesän ajan. Keskiviikkoisin on rock-, pop-, soul- ja funk-tyylistä ja lauantaisin enemmän jazzahtavaa menoa. Konserttien pääsponsoreina ovat Google, Meta ja LinkedIn. Oikein mukavia piilaaksolaisia luontaisetuja nämä musiikki-iltamat.

Väkeä nauttimassa elävästä musiikista.

Närhen penteleet

Ja sitten. Ehkä muistatte tuskani pihapiiriimme leiriytyneistä sinisiivistä. Ne närhet, jotka pitivät kauheaa mekkalaa. Jopa keskellä yötä. Ensin hankimme pelotteeksi sen muovisen pöllön. Pah, närhet eivät olleet pöllöstä moksiskaan! Seuraava veto oli tilata kaksi tekokäärmettä. Nauroinkin ukkokullalle, että pihamme alkaa muistuttaa kohta kumista eläintarhaa. 

Mutta mitä tuumasi närhi käärmeestä? Meni pahus soikoon jo vartin päästä sitä nokkimaan. Totesi varmaan leikkiotukseksi ja rääkyi kamalalla äänellään myös kavereillensa, että ei näitä tarvitse säikkyä. Feikkiä kamaa ovat. 

Viimeisin viritys närhien häätämiseksi on ollut tuulikellon asennus. Närhien pitäisi inhota tuulikellon kilkatusta, aivan kuten inhoan minäkin. Mahdollisimman kauas omista ikkunoistamme pihan viikunapuuhun sen kellon sijoitimme, mutta eipä näy närhet kaikkoavan.

Viikunapuuhun roikkumaan asennettu kumikäärme. Tätä uskallan pitää kämmenelläni, aitoa en.

Ja siis närhiähän on pihapiirissämme nykyään jo kolme! Jengi ei kun kasvaa. Ovat onneksi nyt olleet hiukan hiljaisempia kuin keväällä. Mutta uutta riesaahan niistä on taas luvassa:

Viikunat!

Pihamme viikunapuussa alkaa sato parhaillaan kypsymään ja sitä olisi tänä vuonna tulossa todella paljon. Olen ihaillut raakileiden määrää jo pitkään. Mutta mikä kumma siinä onkaan, että myös tämä sininen liihottaja on osannut odottaa viikunoiden kypsymistä ja tuhoaa nyt kypsyneitä yksilöitä terävällä nokallaan. Joko tekee niihin vain muutaman ikävän reiän tai syö koko viikunan. 

Taitaa siis olla, että seuraavan kahden kuukauden ajan elämäntehtäväni on viikunapuun vahtiminen. Pelkästä Suomi-nyrkin heristelystä eivät siivekkäät ymmärrä mitään.

Viikunoita olisi luvassa runsaasti, mutta kuka näihin kajoaa ensin? Närhet vai minä?

Lopuksi esittelen vielä nämä hassut erikoisuudet. Näyttävät aivan suolakurkuille, eikö totta? Mutta ovat avokadoja. En ole vastaaviin törmännyt koskaan aiemmin.

Tällaisia pikakuulumisia ja tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

maanantai 11. heinäkuuta 2022

Amerikkalaisissa häissä

Jokin aika sitten meillä oli ilo ja onni saada juhlistaa amerikkalaisten ystäviemme häitä. Koska tapahtuma oli meille ensimmäinen laatuaan Yhdysvalloissa, niin ajattelin sen ehkä kiinnostavan teitä lukijoitakin.


Itseäni tilaisuus hiukan jännitti etukäteen. Kuinka paljon hääjuhla ja mahdolliset etikettisäännöt eroaisivat suomalaisista? Millainen pukukoodi? Minkä suuruinen häälahja? Millainen hääpaikka, ulko- vai sisätila? Eli jalkaan piikkikorot vai ei? Lisäksi morsiamella oli vahva armenialaistausta. Toisiko se ominaisvivahteita juhlaan? Kysymyksiä risteili mielessä paljon. 

Niinpä tiedustelin somessa kokeneemmilta amerikkalaisten häiden kävijöiltä etukäteisvinkkejä. Sain mukavasti vihiä, että paikallinen hääetiketti ei ensinnäkään juuri eroa suomalaisesta. Täälläkin esimerkiksi valkoinen väri pukeutumisessa on vain ja ainoastaan morsiamen juttu, joskin tätä sääntöä yksi häävieras rikkoi. Täällä eivät naisvieraat yleensä käytä myöskään laketteja (fascinator). Kysyin eritoten tätä jälkimmäistä, koska ollessamme aikoinaan häissä Iso-Britanniassa, laketti oli niissä häissä ns. must. Lisäksi sopiva häälahjan suuruus olisi kuulemma noin 150 dollaria/vieras, toki enemmänkin saisi antaa, jos haluaa. Ja että pukukoodi kävisi ilmi hääkutsusta. Lisäksi minulle kerrottiin, että täällä häät voivat olla hyvinkin rennot juhlat. Jotkut saattavat pitää ne jopa grillijuhlan muodossa.

Meidän hääkutsusta toivottu pukeutumistyyli ei käynyt ilmi. Mutta kutsun koristeellisuudesta pystyi kyllä päättelemään, että nyt ei olla menossa grillaamaan, vaan hienompaan tilaisuuteen. En halunnut meidän mokaavan pukeutumisessa, olla ne juntit suomalaiset, joten kysyimme morsiamelta pukukoodia hyvissä ajoin. Semi-formal, saimme vastaukseksi. Kutsussa oli myös häiden ohjelma. Se alkoi cocktaileilla klo 17. Näin ollen naisille esimerkiksi cocktailmekko ja miehille muu kuin tumma puku kävisivät hyvin. 

Joka tapauksessa edessä oli kierroksia vaatekaupoissa. Oli kuitenkin huojentavaa tietää, millaista oli ostamassa. Ja asiantuntevaa palvelua saimme liikkeistä. Loppusuoralla vaatehankinnoissa aiheutti enemmän päänvaivaa paikallinen sää. Ennen häitä Piilaaksossa oli pitkään turkasen kuuma helleaalto. Päivälämpötilat jopa yli +35 C. Niinpä suunnittelin asukseni polvimittaista mekkoa, mutta päädyin lopulta nilkkamittaiseen, kevyeen sifonkikukkamekkoon. Se oli just mun värinenkin, joten tykästyin siihen.


Koska vihkiytyvä pari oli asunut yhdessä jo vuosia, he toivoivat häälahjaksi lähinnä lahjoituksia häämatkaansa varten. Oli myös yksi isompi uusi hankinta heidän kotiinsa, mihin häävieraat pystyivät halutessaan laittamaan osuutensa. Häälahjoitukset kerättiin nettisivuston kautta, mutta taisipa joku tuoda rahaa kirjekuoressa itse tilaisuuteenkin.

Ehkä isoimpana erona suomalaisiin häihin oli, että hääkutsussa ilmoitettiin myös häiden päättymiskellonaika. Tämä voi toki juontua yksistään hääpaikan aukioloajoista, mutta kuulemani mukaan se on hyvin tyypillistä amerikkalaissa häissä. Täällä hääpaikkojen vuokrat ovat tuntiveloituksiltaan niin kalliita, että juhlille tulee asettaa jokin tietty takaraja. Näiden häiden virallinen osuus päättyi klo 22. 

Ja tosiaan, hääohjelma alkoi sillä, että käsiimme tyrkättiin viinilasilliset. Käytössä olisi ollut myös oluthanat. Sulhanen oli vastaanottamassa vieraita ja kävi jututtamassa heitä vuorollaan rentoon tyyliin. Vihkimisaluetta vasta koristeltiin, ja vieraita lipui paikalle pikku hiljaa. Oli tosi mukava saada jo siinä vaiheessa tutustua hääparin vanhempiin ja muihin häävieraisiin. Rentoutti kivasti omaakin fiilistä ja olihan hääpaikka kerrassaan upea. Siinäkin riitti odotellessa ihasteltavaa. Vihkiminen ja hääjuhla pidettiin kauniissa metsän siimeksessä eukalyptyspuiden tuokseessa. Iltapäiväaurinko heijasteli ihanasti säteitään puiden latvuksien lomasta.

Vihkimismiljöötä. Illan hämärtyessä tunnelmaa toivat kynttilät, nuo puihin ripustetut valaisimet ja pari nuotiota.

Vihkimisalueen koristelut käynnissä. Ruusun terälehdillä reunustettu kuja.

Koristelijoiden tavaroita vielä vähän hujan hajan... Mutta kaunista tuli!

Arviolta 45 minuutin vapaamuotoisen hengailun jälkeen alkoi itse vihkimisseremonia. Pappi vihki parin ja he saivat onnellisina toisensa. Morsian oli häkellyttävän kaunis ja sulhanen mielettömän komea.

Tämän jälkeen oli vapaamuotoisten onnittelujen aika ja kaikki halusivat tietenkin kuvauttaa jo itsensä tuoreen avioparin kanssa. Sellainen hauska juttuhan näissä häissä sattui, että viralliset kuvaajat pääsivät paikalle 3,5 tuntia myöhässä. Hääpaikan katuosoite oli Big jotakin, mutta kuvaajat olivat lukeneet sen virheellisesti Big Bear. Big Bear on vuoristokylä usean tunnin ajomatkan päässä Sierra Nevadan vuoristossa, joten kuvaajat tekivät "pikkuisen" lisämutkan ennen saapumistaan oikealle hääpaikalle. Hääpari oli onneksi saanut äkkipikaa hankittua hätävarakuvaajan. Lisäksi he pyysivät häävieraita ottamaan mahdollisimman paljon kuvia. Nykyisillä kännykkäkameroilla kun saa jo todella hyviä kuvia laadultaan niilläkin. Pientä jännitysmomenttia ei siis näistäkään häistä puuttunut, mutta onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin.

Onnitteluosuuden jälkeen oli vuorossa ruokailu, minkä jälkeen kaaso (morsiamen aikuinen tytär) ja bestman pitivät puheensa. Täytyy sanoa, että tyttären puhe oli kyllä niin koskettava, että siinä taisi pyyhkäistä silmäkulmaansa ihan jokainen häävieraistakin.

Myös pöydissä oli käytetty ihanan paljon kukkia koristeena. Lukuisat kynttilät paloivat korkeissa vesimaljoissa. Häissä oli kaiken kaikkiaan noin 50-60 vierasta.

Ruokailun lihatuotteet grillattiin paikan päällä avotulihiilloksella. Grillin pinta-ala oli amerikkalaisen iso, monta neliömetriä. Mittasuhteista kertokoon se, että kuvassa näkyvät lihakimpaleet olivat jokainen 2-3 kg, ei siis mitään pikkuruisia nokareita.

Hääkakun alustarjotin paitsi sopi metsäiseen miljööseen, myös hiveli suomalaisen silmää.


Puheiden jälkeen oli vuorossa hääkakun leikkaus ja viralliset kuvaajat pitivät hääparin kanssa kuvaussession. Illan tanssillinen osuus aloitettiin tietenkin hääparin yhteisellä tanssilla. Tämän jälkeen morsian tanssahteli isänsä kanssa ja sulhanen äitinsä. Loppuilta kului paikalla olleen DJ:n tahdittamin rock- ja pop-sävelin. 

Yhtenä ohjelmanumerona oli myös hääparin juoksu sädetikkukujan alitse. Häävieraat siis kokoontuivat kahteen riviin ja jokaiselle sytytettiin noin 50 cm pituinen tähtisadetikku. Niistä muodostettiin ylös nostamalla säihkyvä kuja ja hääpari kulki sen alitse. Ukkokulta sai tilanteesta aivan upean hidastetun videon! Jaamme sen totta kai avioparillekin, mutta jääpä ihana muisto myös meille. Sain käsityksen, että tämä olisi amerikkalaisissa häissä vakio-ohjelmanumero ja tiedättekö mitä? Nyt kun saimme näistä amerikkalaisista hääjuhlista niin sanotusti pään auki, niin meillehän tupsahti jo uusi hääkutsu! Ukkokullan läheinen sukulainen asuu Havaijilla ja menee siellä syksyllä naimisiin. Saimme kutsun myös näihin häihin. Ehkä siellä selviää, onko tosiaan kujanjuoksu sädetikkujen alitse amerikkalaishäiden vakiotavaraa. Ihana ohjelmanumero se olikin, joten toivon mukaan toteutuisi uudestaan.

Meillä on ollut reissuissamme ihmeellistä sattumaa, että olemme osuneet usein tuntemattomien ihmisten hääjuhlan kanssa samaan paikkaan. Tässä esimerkiksi yksi pariskunta matkalla papin eteen Etelä-Kaliforniassa. Yhteneväistä näissä juhlissa on ollut, että vihkiminen ja hääjuhla pidetään yhdessä ja samassa paikassa.

Tällaisia häätunnelmia tällä kertaa. Jos oli kiinnostavaa luettavaa, paina peukku. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


torstai 30. kesäkuuta 2022

Ensimmäinen pullonpalautus Kaliforniassa, wuhuu!

Kun muutimme kahdeksan vuotta sitten Piilaaksoon, olin suorastaan tuskastunut paikalliseen kierrätykseen. Kuinka onnettomissa lapsenkengissä se vielä oli, kun verrokkeina olivat Suomen toimivat paperinkeräykset ja pullonpalautusautomaatit jokaisen ruokakaupan tuulikaapissa. Kahdeksassa vuodessa Suomessa asiat ovat edenneet, mutta niin ovat täälläkin. On tärkeä huomioida, että tarkastelen asiaa ainoastaan kalifornialaisten ja vielä tarkemmin piilaaksolaisten asuinkaupunkieni näkökulmasta. Kierrätyksen taso on USA:n eri osavaltioissa jokaisessa aivan oma lukunsa. Eroja löytyy jo Kalifornian sisälläkin, sillä tietyt kierrätyssäännöt voivat olla jopa kaupunkikohtaisia. Lisäksi keskityn postauksessani lähinnä pullojen palauttamiseen, sillä se on ottanut nyt aimoharppauksen eteenpäin.

Kahdeksan vuotta sitten kotikaupungissani ainoa tapa kierrättää pulloja ja saada niistä pantti olisi ollut viedä pullot suhteellisen kaukana sijaitseviin keskitettyihin kierrätyskeskuksiin. Kaliforniassa yhden pienen muovipullon tai tölkin pantti on vain viisi dollarisenttiä. Isommista, yli 24 oz (710 ml), pulloista se on kymmenen. Niinpä tuolloin arvioimme, että meidän olisi pitänyt täyttää henkilöautomme lattiasta kattoon pulloilla, ja kenties vähän ylikin, että saisimme edes kierrätyskeskukseen ajamiseen kuluneet bensarahat takaisin. Ja kenellä sitten on sellaisia säilytystiloja pullojen hamstraamiseen? Tuolloin meillä ei ollut autotallia, ainoastaan pientä komeroa muistuttava ulkovarasto.

Pullopantit osavaltiokohtaisia

Pullopantteja koskevat lait ovat Yhdysvalloissa osavaltiokohtaisia ja tällä hetkellä pantit ovat käytössä vain kymmenessä osavaltiossa. Esimerkiksi Michiganin ja Oregonin osavaltiot pistävät Kaliforniaa paremmaksi, sillä heillä pullopantin suuruus on minimissään aina 10 dollarisenttiä. Sanon paremmaksi, sillä suurempi pantti motivoi luonnollisesti pulloja myös palauttamaan. Alla olevan taulukon palautusprosentit tukevat ajatustani. Myös Kaliforniassa on ollut keskusteluja pullopantin korottamisesta. 

USA:n osavaltiot, joissa on käytössä pullopantit, niiden suuruus sekä pullojen palautusprosentti. Lähde Tomra.com.

Pullonpalautusautomaatti, jihuu!

Nyt yhden läheisen ruokakauppamme sisääntuloaulaan oli ilmestynyt pullonpalautusautomaatti Olyns. Se on ihka ensimmäinen, jonka Kaliforniassa asuessani näen! Niinpä otin selvää, kuinka automaatti toimii ja olen sitä jo käyttänytkin. Askel on harppaus eteenpäin, mutta aivan yhtä vaivattomasti palautus ei täällä onnistu kuin Suomessa.

Pullonpalautusautomaatti Piilaaksossa. Etuseinässä 65 tuuman HD videonäyttö.

Palauttaminen

Aloittaaksesi pullojen palauttamisen, pitää ensin ladata puhelimeen tarvittava sovellus. Ah, kuinka 2020-lukua! Sen lisäksi tarvitsee myös PayPal-tilin. Pullopalautuskorvaukset kerääntyvät ensin mobiilisovellukseen, josta ne voi sitten tulouttaa PayPal-tilille. Palautusautomaatti aktivoidaan matkapuhelimen NFC-yhteydellä. 

Minulla PayPal-tili jo onneksi oli, mutta hiukan huvitti, kun palautuksia hoitavan yrityksen sivustolla usein kysytyissä kysymyksissä oli, että entäpä jos ei ole PayPal-tiliä. Vastauksena annettiin, että tilin perustamiseen menee vain minuutti.

Kyseisen tilin perustaminen on siis vaatimus, ei vaihtoehto. Tämä rajaa pullonpalauttajista pois esimerkiksi kaikki laitapuolen kulkijat, jotka voisivat ehkä rahaa hankkiakseen kerätä pulloja ja tölkkejä kaduilta ja luonnosta pois roskaamasta. Tuskinpa heillä on ensinnäkään kännyköitä, saati PayPal-tiliä, jolle rahoja sitten saisi.

Lisäksi yhdelle käyttäjälle on asetettu palautusten päiväkohtainen maksimimäärä, 50 palautusta/tili/päivä. Eli Kaliforniassa 2,50 - 5,00 dollaria päivässä. Mitään rahan rytkettä pullojen palauttaminen ei täällä siis todellakaan ole, sillä palautuskorvaukset ovat pieniä.

Kuva mobiilisovelluksesta. Tämän kahden taalan ansaitsemiseksi tarvitsi palauttaa "vain" 40 tölkkiä! Siis iso kassillinen. Onneksi yksi palautusautomaateista sijaitsee lähellä ja voin tehdä samassa yhteydessä ruokaostokset.

Itselleni palautusrahoja motivoivampaa on kuitenkin sovelluksesta seurattava henkilökohtainen hiilijalanjälki. Tai siis hiilidioksidipäästöt, joita omat palautukset uusiokäytössä tulevat säästämään. Ympäristövaikutuksia voi seurata myös kaikkien Olyns-palauttajien aikaansaannoksena:



Ja tietenkin, pitäähän palauttajien kesken olla oma community, yhteisö, kun USA:ssa ollaan. Eli antamalla itselleen sovelluksessa kutsumanimen, voi alkaa tavoitella superpalauttajan titteliä aktiivisuusseurannassa. Hihih, kaikkea kanssa! Samoin yhteisöön voi kutsua omia kavereita sähköpostiosoitteella. Että alkaako tästä muodostua jokin pullonpalauttajien oma somekanava?

Yritys taustalla ja sen rajallinen kapasiteetti

Yritys, joka palautusautomaatteja hoitaa ja tyhjentää, saa tällä hetkellä tulonsa ainoastaan mainoksista. Automaateissa on 65 tuuman HD videonäyttö, johon voi ilmeisesti ostaa mainostilaa. Toivon todella, että mainostajia löytyisi ja tämä toiminta pysyisi hengissä. Kun katsoo tätä juomapullojen ja -tölkkien määrää... Täällä meillä kun jopa vettä joudutaan toisinaan juomaan ostopulloista. 

Myös palautusautomaatteja on vielä tällä hetkellä hyvin rajallinen määrä. Isolla South Bayn alueella vain muutama. Myös yksittäisen palautusautomaatin vastaanottokyky on hyvin rajallinen. 

Positiivista on, että yrityksen nettisivuilta voi reaaliaikaisesti seurata, onko lähisäiliössä tilaa. Ja tietenkin, kun itselläni oli tarkoitus ensimmäisen kerran lähteä pulloja palauttamaan, niin lähisäiliöt olivat tietenkin jo tukossa. Lisäksi nettiseurantani osoitti, että viikonloppuna palautus oli aika toivotonta. Säiliöt täyttyivät jopa alle tunnissa tyhjennyksen jälkeen. Arkipäivinä automaateissa näytti olevan tilan puolesta paremmat palautusmahdollisuudet.

Vihreä ympyrä on automaatti, jossa on tilaa, punaiset ovat täynnä. Harmaat puolestaan osoittavat, minne palautusautomaatteja on lähitulevaisuudessa tulossa. Neljän jo toiminnassa olevan automaatin kattama alue on aika laaja: itäisimmän ja läntisimmän palautuspisteen välimatka on noin 13 mailia eli 21 kilometriä. Ottaen huomioon, että samalla alueella asuu arviolta sellaiset vajaa pari miljoonaa ihmistä, niin automaatteja ei todellakaan ole vielä runsaasti.

Lisäksi tuumasin, että liekö pelkkää sattumaa, että automaatteja ollaan lisäämässä nimenomaan nykyisten automaattien eteläpuolelle. Nimittäin karttakuvan vasemmassa yläkulmassa sijaitsee koko Yhdysvaltain kallein postinumeroalue ja pari muutakin erittäin tyyristä asuinaluetta. Onko siis ajatuksena, etteivät raharikkaat lähtisi viiden sentin pullopalautuksia viemään? No, tämä ihan vain omia ajatuksiani. Varmaan automaattien maantieteellisille lokaatioille on jokin muu järkevä, esimerkiksi logistinen selitys.

Hyvä alku, vaikka vielä vähän ontuu

Ollaanhan tässä nyt ottamassa suorastaan kengurunloikkaa eteenpäin, mutta on systeemissä mielestäni vielä monta kohtaa kehitettävänä. Ainakin nämä tulevat mieleen:

1) Aloituksen hankaluus ja rajallisuus.

Aloittaaksesi pitää ensin ladata puhelimeen sovellus ja perustaa PayPal-tili, jos ei sitä entudestaan jo ole. Rahoja ei siis saa ns. heti käteen. Sovelluksen ja tilin vaatimus rajaa käyttäjiä.

2) Palautuskorvausten määrä.

Tällä hetkellä yksittäisestä palautuksesta suomalaisittain katsoen saa vähän rahaa, joskin Kalifornia on väläytellyt palautuskorvauksen kasvattamista. Monikaan ei varmasti näe palauttamista motivoivaksi, varsinkaan seuraavasta syystä:

3) Automaattien pieni vastaanottokyky.

Tällä hetkellä yksittäisen palautusautomaatin säiliö on oman nettiseurantanikin mukaan aivan liian riittämätön. Automaatin säiliöön mahtuu 1 000 muovipulloa, 830 tölkkiä ja 50 lasipulloa. Tällä väkimäärällä ne siis täyttyvät nopeasti. Isona plussana tosin se, että automaatteja näytettäisiin tyhjennettävän jopa useamman kerran päivässä.

4) Automaatteja on vähän.

Kun ajatellaan väkimäärää ja kuinka paljon Piilaaksossa ja Kaliforniassa kuitenkin asuu ympäristötietoisia ja kierrätyshaluisia ihmisiä, niin automaattien lukumäärä on vielä aivan liian vähäinen. Toki on pullot eroteltu muista roskista ja kierrätetty täällä jo pitkään ainakin omissa asuinkaupungeissani, etteivät ne sentään sekajätteeseen mene. Toisaalta ymmärrän, että jostakin täytyy ponnistaa ja toivonkin tälle toiminnalle pitkää ikää ja voimakasta kasvua.

Kenties yritän jatkossa tähdätä omia ruokakauppakäyntejäni hetkeen, jolloin läheisessä pullonpalautusautomaatissa on tilaa. Ei niinkään se kahiseva, mutta ainakin tuota oman palautustoiminnan ympäristövaikutusta on ollut mukava seurata.

Tällaisia tuulahduksia Piilaaksosta tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

lauantai 11. kesäkuuta 2022

400. postaus: Hämmentäviä tilanteita Suomessa

Nyt kun on saanut Suomi-matkan jälkeen jo vähän huokaista, on mukava palata vielä muutamiin pieniin hämmentäviin hetkiin, joita Suomessa sattui ja tapahtui. Juu ja eivät nämä ole maatakaatavia asioita kenenkään elämässä, mutta ajattelinpa jakaa ajatuksia ja muistoja teillekin.

Suomalaisia mustaherukoita, nam! Harvinaista herkkua minulle, sillä täällä en niitä ole onnistunut kertaakaan tuoreena löytämään. Punaherukoita pari kertaa kyllä, mutta en mustaherukoita.

Ruokatilaus ravintolassa

Olimme sopineet ystävieni kanssa illallistapaamisen oululaiseen ravintolaan. Minä ulkosuomalaisena kuolasin niin alku- kuin pääruokienkin perään, sillä tarjolla oli monenmoista pohjoissuomalaista herkkua. Kun tilauksen aika tuli, oli osalle seurueesta ilmeisesti vielä epäselvää, mitä kukin haluaisi. Ehdotin ääneen, että tilataan ensin vain alkuruoat ja pääruoat vasta myöhemmin. Tarjoilija vähän jähmettyi ja samoin yksi ystävistäni sanoi, että yleensä kyllä tilataan aina alku- ja pääruoka yhtä aikaa. 

Olin jotenkin unohtanut tällaisen käytännön, sillä viime aikoina täällä Piilaaksossa olemme monesti käyttäneet tätä kahden eri tilaushetken tapaa. Eikä se täällä ole aiheuttanut närästystä henkilökunnassakaan. Yleensä on ollut kaksi eri tilannetta, joissa olemme näin toimineet:

1) Jos kyseessä on ollut uusi ruokaravintola (ja niitähän nyt pandemian jälkimainingeissa on pulpahdellut kumoon menneiden tilalle). Uudessa paikassa ei ole tietoa vielä annoskoosta, joten alkuruokien tilaaminen ja kokoluokan näkeminen auttaa valitsemaan jatkotilauksen paremmin. Muistan, kun silloin kauan sitten tänne muutimme ja yritimme arvata annoskokoja hintojen perusteella. No, ne arvaukset menivät kyllä useammin metsään kuin nappiin. 

2) Tällä kahden tilauksen taktiikalla saa halutessaan rauhoitettua myös ruokailutilannetta. Eli ei pääse käymään niin, että kun alkupalan nauttiminen on vasta puolivälissä, niin tarjoilija tuokin jo pääruoan viereen odottamaan. Ehkä tämäkin on enemmän "vaivana" täällä USA:ssa, jossa tarjoilijoiden palkka pohjautuu paljon tippeihin. Niinpä tarjoilussa nopeus on valttia. (Eli hyvä tippi ripeästä palvelusta, mutta myös mitä nopeammin seurue A syö, sitä nopeammin saadaan seurue B sisään ja siis mahdollisuus kaksiin eri tippeihin.)

Oulussa sen sijaan ajattelin, että jos pääruokien kanssa oli vielä empimistä, niin kaksi eri tilauskertaa olisi ollut kätevä. Tämä siis oli vain hyvä muistutus ja huomio itselleni, että olin päässyt hiukan "vieraantumaan" suomalaisesta tilaustavasta. Lopulta saimme kaikki hyvää ruokaa, masut täyteen ja kuulumiset tuli vaihdettua.

Toukokuun aikana Suomen luonto puhkesi kohti kesää. Oli ihanan tuoreen vihreää.

Töksähtävää palvelua, tapaus 1

Suomessa tuli tehtyä myös pitkähkö maakuntakierros. Olin varannut pienehköstä kaupungista majoituksen pariksi yöksi. Halusin suosia pientä persoonallista kartanomaista majapaikkaa, enkä isoja hotelliketjuja. Hinta oli oikein sopuisa ja erityisesti houkutteli ilmoitus asiakkaalle lämmitettävästä saunasta pyydettäessä. Niin nettisivuilla, varausvahvistuksessa kuin vielä edellisenä päivänä tulleessa muistutusviestissä kerrottiin sisäänkirjautumisajaksi klo 16-20. Asia selvä. 

Saavuimme majoituspaikkakunnalle noin klo 14. Järjestimme oheisohjelmaa pariksi tunniksi, minkä jälkeen pääsisimme kirjautumaan majapaikkaan. Klo 15.30 sain kuitenkin puhelun majoittajalta. Hyvin kireä-ääninen nainen tivasi, mihin aikaan olemme oikein majapaikkaan tulossa. Menin hämilleni ja sanoin, että huoneenhan saa vasta klo 16 jälkeen. Nainen kertoi, että ei pidä paikkaansa. Nyt on sunnuntai, eikä meillä ole ketään vastaanotossa enää klo 15 jälkeen. Sanoin, että viimeksi eilen tulleessa viestissä luki klo 16 jälkeen. 

"Joo, no se ei pidä paikkaansa. Minä jätän teille tänne koodilukolla aukeavan rasian, josta saatte avaimenne." 

"Entäpä sauna tänä iltana?", minä kysyin. 

"Joo, no sekään ei onnistu, koska sunnuntai, eikä ketään ole enää töissä."

No, yöpymään päästiin ja majapaikan aamupala osoittautui kyllä täydeksi helmeksi! Mutta tämä palvelu sitten. Ja väärä informaatio. Minä kyllä ymmärrän suomalaisen kalliin työtuntihinnoittelun sunnuntaisin, mutta en voinut olla ulkosuomalaisena ajattelematta asiaa ulkomaalaisen turistin näkökulmasta. Miltä hänestä tuntuisi saada moinen, hiukan syyttävään sävyyn soitettu puhelu? Aivan kuin asiakas olisi myöhästynyt sovitusta aikaikkunasta. Otin asian majapaikassa ystävällisesti puheeksi ja annoin vinkin, että ainakin ennakkotiedot sisäänkirjautumisajasta olisi syytä päivittää. Vastaanottovirkailija toki pahoitteli tilannetta ja sanoi paikan kärsivän henkilöstöpulasta ja sen sellaista. 

Mutta aamupala mm. vastapaistettuine räiskäleineen omatekoisen lakkahillon kera jäi kyllä niin kielen päälle, että jos valinnan paikka tulee, niin voinen mennä majoittumaan toistekin. Ja se saunakin saatiin järjestymään toisena iltana. Oikein kiva.

Ohukaisia, lakkahilloa ja inkiväärishotti.

Töksähtävää palvelua, tapaus 2

Toinen erikoinen palvelutilanne sattui Oulussa. Menimme ostamaan ruokakaupan palvelutiskistä yhtä herkuttelujuustoa, jota ei täältä USA:sta saa. Kauppa oli auki iltakymmeneen ja me saavuimme juustotiskille klo 21. Tiskin takana oli henkilökuntaan kuuluva, mutta hän sanoa paukautti meille, että hänen työaikansa loppui juuri. Tiskissä olisi ollut valmis juustopala odottamassa, mutta siitä puuttui hintalappu. Emme saaneet hintalappua, koska työaika oli loppu ja henkilö paineli silmiemme edestä takahuoneeseen. Juusto jäi siis ostamatta.

Pari päivää myöhemmin menin uudelleen ostaakseni kyseistä juustoa. Nyt juusto oli myyty loppuun. Tai siis ilmeisesti se oli myyty loppuun, kuten myyjä sanoi. Kysyin, milloin tulee uusi erä. Ei osannut sanoa, koska juustovastaava oli kuulemma juuri vaihtanut työpaikkaa ja jäljelle jääneet eivät tienneet juustojen tilauskäytännöistä mitään. Siis näillä sanoilla asia minulle kerrottiin. 

Että menipäs se juuston saanti sitten vaikeaksi. Kun kerroin tapauksesta serkulleni, myös hän naurahti tilanteelle. Kyseessä kun pitäisi olla Oulun paras ruokakauppa sitten Stockmannin vetäytymisen jälkeen. Jälleen kerran mietin, jos ulkomaalainen turisti olisi ollut juustotiskillä. Varsinkin hetkellä, kun työaika on juuri loppunut ja myyjä kääntää asiakkaalle selän painellakseen takahuoneeseen. Millaisen kuvan se suomalaisesta palvelukulttuurista antaisi? 

No, yksittäistapauksiahan nämä. Herkkuhetki ei siis Oulussa toteutunut, mutta ukkokulta onnistui ostamaan juustoa lopulta Helsingistä.

Maakuntakierroksilla pääsee paikallislehtiä lukemalla nauttimaan myös Suomen ihanista murteista. Ai että! 

Padron-paprikat Suomessa vs. Kaliforniassa

Olemme Kaliforniassa ihastuneet grillaamaan Padron-paprikoita. Täällä niitä joutuu toisinaan hiukan metsästämään, sillä on vain tietyt pari kauppaa, jotka niitä edes myyvät. Kaupunkimme Farmers' Marketillakin niitä on vain kausittain saatavilla. Koko Padron-paprikoiden juju on niiden yllätyksellisyydessä: paprikoista ei voi päälle päin päätellä, mikä yksilö sattuu olemaan maultaan mieto ja mikä tulinen. Niiden syöminen porukassa onkin hauskaa. Saa jännätä, kenelle suuta poltteleva sattuma osuukaan. Ilme sen yleensä kertoo aika nopeasti, hahah.

Mutta kuinka kävikään Suomessa? Olin ensinnäkin melkeinpä puulla päähän lyöty, että Suomessa Padron-paprikoita myytiin jopa pienissä lähiruokakaupoissa. Aivan mahtavat valikoimat jälleen kerran, ihan kateeksi käy! No, ostimme paprikoita pari pussia ja grillasimme ne. Mutta nämä Marokosta tuodut paprikat olivatkin maultaan aivan pliisuja! Ei siis yhtään poltetta yhdessäkään paprikassa!

Ihmettelimme mietoa makua oululaiselle ystävällemme, joka rakastaa tulisia makuja ja tykkää myös Padron-paprikoista. Hän vahvisti, ettei Suomessa myytävissä Padron-paprikoissa ole koskaan sitä poltetta. Olinhan minä äimänä. Että saman kasviksen maku voi vaihdella näin paljon eri puolilla maailmaa! Ehkä se on lajikekysymys tai joku muu, en tiedä. Joku viisaampi tämän varmaan tietää, saisi valaista minullekin.

Padron-paprikat menossa grilliin. Suomessa makuelämys jäi kuitenkin totutumpaa vaisummaksi. Mutta halpojahan nämä olivat meidän hintoihimme verrattuna! Suomessa kilohinta oli 8 eur, meillä paunasta saa pulittaa yhtä monta dollaria. Meillä hinta siis noin kaksinkertainen.

Tällaisia ulkosuomalaisen ihmettelyjä Suomessa tällä kertaa. 

Ja hei, voitteko kuvitella, tämä on blogini 400. postaus! Onhan sitä tullut jokunen tekstintynkä siis naputeltua. Kiitos teille, jotka olette blogikelkassani roikkuneet. Palautteenne ja silloin tällöin annetut kommentit kannustavat aina jatkamaan. 

Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!