Naapurustomme erilaiset joulut

Hups, joulu 2022 on jo takana. On rentouduttu ja nautittu maittavia ruokia, välillä jopa napanahkat naukuen. Täällä Piilaaksossa, erilaisten kulttuurien sulattamossa on ollut mielenkiintoista seurata myös naapurustomme tapoja viettää joulua. Osa kuuluu kategoriaan jouluhullut. He vuoraavat talonsa ja pihansa värikkäillä jouluvaloilla ja -figuureilla jo hyvissä ajoin. Parhaimmilla soi pihassaan myös joulumusiikit 24/7. Osa taas ei vietä joulua lainkaan.

Granaattiomenia. Eräänlaisia joulupalloja nämäkin.

Vasemmalla jätettiin joulu juhlimatta

Vasemmanpuoleinen naapurimme on nuori pariskunta Intiasta. Heidän kulttuurissaan joulua, siis Jeesuksen syntymäjuhlaa, ei vietetä luonnollisesti laisinkaan. Heidän uskontonsa juhlistaa jotakin ihan muuta. Lisäksi mies työskentelee erään ison tavarataloketjun web-suunnittelijana. Hän kertoi meille jo aiemmin, että joulu on hänellä töissä vuoden kiireisintä aikaa, ja päivänsä tahtovat venyä pitkiksi. Ja näin varmaan onkin. Jonkunhan ne alati putkahtavat uudet tarjoukset ja päivittyvät nettikauppatuotteet täytynee ensinnäkin visualisoida houkutteleviksi ja huolehtia sitten julkaistaviksi.

Lisää kalifornialaisia joulupalloja, persimoneja.

Oikealla ainakin siivottiin

Oikealla puolellamme pariomakotitalossa asuu nelihenkinen meksikolaisperhe sekä venäjää puhuva kolmihenkinen perhe. Meksikolaiset eivät tainneet olla jouluaattona kotona, mutta talon toisen päädyn perhe oli - ja se kuului. 

Oli jouluaattoilta ja kello noin 18.30. Kinkunpaistoon kaasu-uunissamme oli tullut teknisiä viiveitä, mutta olimme lopultakin istahtamassa illallispöydän ääreen. Mutta mitä kummaa sillä samalla hetkellä kuuluikaan ulkoa? Venäjänkielisen perheen naisväki alkoi tampata mattoja! Kellonaikaan, jolloin suomalaisittain olisi jo hyvinkin joulurauha julistettu...

Perinteinen harmaasuolattu kinkku on täällä erikoistuote, joka kannattaa tilata lihakaupasta etukäteen. Tänä vuonna maksoimme tästä noin kolmen kilon kinkusta 95 dollaria. Ihanan (lue: sairaan) kallista!

Mattojen tamppaus on muuten todella harvinainen ääni Piilaaksossa, sillä täällä ei mattotelineitä harrasteta laisinkaan. Näiden kahdeksan ja puolen Piilaaksossa asutun vuoden aikana tämä venäjää puhuva naapurimme onkin ensimmäinen, jonka olen nähnyt ja kuullut mattoja tamppaavan. Kun tamppauspauketta ei ensimmäiseen seitsemään vuoteen kuule, tulee siihen kiinnittäneeksi nyt enemmän huomiota, enemmän kuin kiinnittäisin Suomessa.

Vastapäätä muutettiin

Vastapäätä asuva pariskunta puolestaan teki muuttoa. Heidän kansalaisuuksiaan emme tiedä, mutta ainakin heillä on ollut kaksi ihanaa kissaa. Katit ovat tuijottaneet meitä epäsäännöllisen säännöllisesti ikkunalaudalta. Kenties ovat pitäneet kissamaista kirjaa meidän menemisistä ja tulemisista. 

Naapurin muuttoauto pysäköitiin talon eteen jouluaattona. No, jos muuttoaikataulu painaa päälle, on muutettava viikon- tai juhlapäivään katsomatta, minä ajattelin. Mutta kas, he kuitenkin yöpyivät talossa vielä tapaninpäivään saakka. Lisäksi talon kuistilla lojuu vielä tälläkin hetkellä heidän tavaroitansa, joten nähtävästi vuokrasopimuksensa jatkuu kuitenkin edelleen. No, ehkä heillä oli silloin vain vapaapäiviä tuota muuttoa ylipäätään tehdä. Mene ja tiedä.

Tämä talo oli valjastettu pihoineen päivineen yksistään sini-valkoisiin joulukoristeisiin. Tuli vähän Suomi mieleen. Siis hyvin vähän. 

Näistä joulukoristeista välittyi kuulemma kauhutunnelma. Miten on, kävelisitkö yksin pimeällä pimpottamaan tuon talon ovikelloa? 

Tuttavamme talkoili

Muutaman korttelin päässä asuva portugalilais-amerikkalainen tuttavamme taas oli kutsunut sukulaispoikansa Coloradosta avukseen. He käyttivät joulunpyhät naisen omakotitalon takapihan raivaukseen. Edellinen paha myrsky oli riepotellut isoa palmua ja tiputtanut siitä kymmenittäin monen metrin mittaisia palmunlehtiä maahan. Nainen oli joutunut tilaamaan jätelavan, jolle he nyt raahasivat palmunriekaleita poisvietäviksi. Satuimme päiväkävelyllä paikalle, kun nainen oli ryhtymässä sahaamaan jättimäisiä lehtiä kappaleiksi. Näin hän saisi ne kaikki mahtumaan jätelavalle. Nainen nimittäin arvioi, että lehtiä olisi kaiken kaikkiaan noin sata kappaletta! Aivan hirvittävä urakka ja jätemäärä yhdestä palmusta, huh huh. Sellaista joulupuuhaa heillä.

Piilaaksossa taitaa siis olla vähintään yhtä monta tapaa viettää joulua, kuin on näissä yhden naapurin maalaamissa kivissä erilaisia kuviakin.

Kivet on aseteltu postilaatikon tolpan juureen ohikulkijoita ilostuttamaan.

Tapaninpäiväkävelyllä olisi pärjännyt t-paidassa. Oli poikkeuksellisen lämmin. Tätä pientä ihailin, kun oli lähtenyt sinnikkäästi uuteen kasvuun kuivahtaneesta kannosta.

Kirjoituspuuska

Niin, kuivahtaneesta kannosta uuteen kasvuun... Taisinpa tulla yllättäneeksi tällä äkkinäisellä postauksella sekä itseni, että teidät lukijani. Kun edellisessä postauksessani vielä harkitsin ensi vuonna jääväni varhaiseläkkeelle bloggaamisesta, mutta nyt alkoikin jo kirjoitussuonta syyhyttämään. No, nythän eletään vielä vuotta 2022 ja pohdiskelin silloin tulevaa. Lisäksi minähän olen nainen ja voin siis muuttaa suunnitelmiani, aikeitani ja mielipiteitäni tuosta vaan, hahah. Kolmanneksi, olipa ihan hauska palata vuodentakaiseen joulupostaukseeni ja palauttaa mieleen, kuinka joulupäivänä 2021 talomme edustalla kasvava iso puu otti ja kaatui. Tapahtuma, jonka tarkempaa ajankohtaa en olisi muuten muistanut. Niinpä tulin tehneeksi näitä joulumuistiinpanoja myös tältä vuodelta.

Tämän vuoden joulun ja uudenvuoden välipäiviin liittyy minulla vielä sellainen erikoisuus, että olen parina päivänä töissä. Olen nimittäin aina työvuosinani, niin Suomessa kuin täällä, pyrkinyt raivaamaan tämän väliviikon aina pidemmäksi vapaaksi. Nyt on eri meininki. Niinpä uskoisin (hahah, uskoo ken uskoo), että tämä nyt sitten todella on se vuoden 2022 viimeisin blogipostaukseni. Ensi vuoden kujeita ja postaustahtia harkitaan sitten taas uudestaan.

Nyt toivotan teille oikein hyvää tulevaa vuotta 2023 ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Vuoden lyhin päivä

Vuoden lyhin päivä. Kalifornian Piilaaksossa sen pituus on 9 tuntia ja 35 minuuttia. Entisessä kotikaupungissani Suomessa se on jotain ihan muuta. Jotakuinkin kuusi tuntia vähemmän. Ero on valtava. Ajatuksissani olen lähettänyt sinnikkyyttä läheisille ja ystävilleni sinne pohjoiseen. Jaksakaa vielä hetki, pian helpottaa.

Piilaaksossa naapurimme on juuri tällä viikolla kaivanut ruohonleikkurinsa esiin. Eletään sitä ainoata ajanjaksoa kalifornialaisesta vuosikalenterista, jolloin hänenkin leikkurillaan on mitä leikata. Oman pienen appelsiinipuumme hedelmät alkavat vihdoin olla syöntikypsiä. Tänä vuonna sato on heikko: vain neljä appelsiinia. Ehkäpä poimin ensimmäisen jouluaattona. Vaikka määrä on vähäinen, uskoisi noiden appelsiinien kuitenkin olevan nyt todella makeita, sillä tähänastinen joulukuu alueellamme on ollut tilastollisesti poikkeuksellisen kylmä. Öisin on käynyt pakkasella ja on saanut herätä hyiseviin, mutta upeisiin kuura-aamuihin useana aamuna peräkkäin. Jouluksi on kuitenkin luvassa varsin lämpimiä päiviä, jopa +20 astetta. Tilastolliset keskiarvot nousevat kuopastaan ja minä pääsen juomaan torttukahvini ulkona. Leipomusten myötä keittiössämme ovat jo tuoksuneet jouluiset aromit kuten neilikka, siirappi ja muskottipähkinä, mutta ulkona leijailee vastaleikatun nurmikon tuoksu. Näiden kahden tuoksumaailman yhdistämisessä minulla on yhä edelleen tekemistä.

Naapurin säksätin.

Oheisen torttukuvan myötä toivotan teille lukijoilleni oikein ihanaa joulun aikaa. Sekä onnea, iloa ja terveyttä vuoteen 2023.

Ja koskapa vuosien loput ovat usein erilaisten tilinpäätösten aikaa, katsahdan taas menneeseen minäkin. Kahdeksan vuotta ja kaksi kuukautta bloggaamista on pitkä aika. Tuona ajanjaksona Ribs & Coke -otsikon alla on hengitetty niin elämän ylämäissä, kuin pidetty hatusta kiinni sen alamäissä. Näiden 98 kuukauden aikana teksteilleni on kertynyt yli 330 000 lukukertaa. Niistä valtavan isot kiitokset kuuluvat teille, niin te uskollliset alkuperäiset kuin uudemmatkin lukijani.

Uuden vuoden myötä rakas blogini taitaa kuitenkin hiippailla hissun kissun ikään kuin varhaiseläkkeelle. Postauksia tipahtanee nykyistä harvemmin. Kenties se jää eläkkeelle jopa kokonaan. Elämämme soljuu tällä hetkellä ihan positiivisissa ja onnellisissa uomissaan eli mitään sellaista dramatiikkaa muutokseen ei liity.

Perinteitä kunnioittaen sanon teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kolumbia puhdistaa kasvojaan, osa 2

Tämä on Kolumbia-postaussarjani toinen osa. Ensimmäisen voit lukea täältä. Aiemmassa postauksessani käsittelin saamaani ensivaikutelmaa maasta sekä katsahdin sen turvallisuuteen. Tässä postauksessa kerron mm. paikallisesta tulo- ja hintatasosta. Kolumbia maana ja yhteiskuntana on kenties aika monelle tuntematon ja tulin itsekin oppineeksi reissun aikana paljon uutta, mikä on aina yksi matkojen parhaista anneista. Niinpä avaan myös näkemyksiäni Kolumbiasta matkailumaana, sen yhteiskunnasta ja kerron muutamista yllätyksistä matkamme aikana.

Unescon maailmanperintökohdealuetta Cartagenassa ja liuta mopoja.

Heti kärkeen kuitenkin se toiseksi eniten tuttavapiiriäni askarruttanut kysymys:

Entäpä huumeet, näkyivätkö katukuvassa?

Kyllä, mutta hyvin eri tavalla kuin osasin etukäteen odottaa. Olimme ehtineet olla maassa vaivaiset seitsemän tuntia, kun ukkokullalle yritettiin myydä kokaiinia kadunkulmassa ensimmäisen kerran. Tämä tapahtui siis keskellä kirkasta päivää ja todella siistillä turistien suosimalla alueella. Myyntityrkytykset 10 päivän aikana eivät jääneet vain tähän kertaan, mutta tietenkään emme mitään ostaneet. Tarjontaa siis olisi ollut ja saatavuus helppoa.

Huumeturismi on yksi osa Kolumbian turismia, sillä maa tuottaa edelleen 70 % koko maapallon kokaiinista. Lisäksi jopa 90 % Yhdysvaltoihin tuotavasta kokaiinista on peräisin Kolumbiasta. Vuonna 1993 Medellin-kokaiinikartellin pääjehu Escobar tapettiin. Tämän myötä huumekaupan kuviteltiin tyrehtyvän, mutta kävi päinvastoin. Määrät ovat noista ajoista moninkertaistuneet. Privaattioppaamme mukaan huumekauppa on tullut jäädäkseen. Myyntiorganisaatiot ovat kehittyneet varsin taitaviksi, eikä huumepomojen kiinnisaanti hetkauta isoja organisaatioita. Heidän tilalleen löytyy aina ja välittömästi seuraava. Huomioitavaa on, että jo vuonna 1986 Kolumbiassa hyväksyttiin laki, joka sallii yksityishenkilön pitävän hallussaan yhden gramman kokaiinia ja 20 grammaa marijuanaa henkilökohtaiseen käyttöön ilman rangaistusta. Että jo vuodesta -86! Suomalaisten lasien läpi katsottuna tämä tuntuu hurjalle.

Olimme lukeneet etukäteen, että Kolumbiassa niin maahan saapuessa kuin sieltä lähtiessä rajatarkastukset voivat olla hyvinkin tiukkoja. Huumeita ratsataan jopa niin, että henkilö voidaan passittaa aina röntgenkuviin asti. Me saavuimme maahan Medellinin kansainväliselle lentokentälle, joka oli kooltaan pieni, ja poistuimme maasta Bogotan kansainväliseltä lentokentältä. Kummassakaan ei meidän aikanamme ollut erityistä seulontaa. Ainoastaan käsimatkatavarat läpivalaistiin myös maahan saapuessa.

Mutta ei Kolumbiassa tavallinen turisti joudu huumeiden kanssa tekemisiin, ellei itse niin halua. Sen sijaan se, mikä yllätti oli, ettei huumeongelmaisia nähnyt turistialueilla katukuvassa lainkaan. Toisin, kuin he näkyvät esimerkiksi tänä päivänä San Franciscossa. Kolumbiassa katunäkymässä eivät erottuneet käyttäjät, vaan huumekauppiaat ja hiukan isommat kihot. Heti ensimmäisenä päivänä saimme seurata ruokaravintolan terassilla viiden miehen tuntitolkulla kestänyttä istuskelua ja neuvonpitoa. Se, jolla oli panamahattu, kävi välillä puhumassa puheluitaan kauempana, palasi sitten pöytään antamaan ohjeita alaisilleen. Aivan kuin olisimme elokuvaa seuranneet. Niin klassikkokäytöstä se kaikki oli.

Kiinnitin myös huomioni heti ensimmäisinä päivinä, kuinka keskellä arkipäiviä ravintolat täyttyivät paikallisista, hyvin pukeutuneista ja äärimmäisen laittautuneista nuorista ihmisistä. Miehistä ja naisista. Sen ikäisistä, joiden pitäisi ehkä olla jossakin opiskelemassa tai jo töissä. He joivat drinkkejä toisensa perään ja tilasivat ruoka-annoksia. Pitivät kaveriporukalla hauskaa. Kun ottaa huomioon, että keskipalkka koko Kolumbiassa on 1 000 dollaria, jäin ihmettelemään, kuinka näillä nuorilla, ei selvästikään töissä käyvillä oli varaa juhlia jo keskellä päivää, viikonpäivään katsomatta. Meille Kaliforniasta tulleille hinnathan olivat superedulliset (hintatasosta lisää myöhemmin), mutta paikalliseen palkkatasoon suhteutettuna eivät niinkään.

Kun sitten myöhemmin kysyin tätä hämmentävää seikkaa privaattioppaaltamme, hän vastasi suoraan: "He kaikki ovat huumekauppiaita ja tienaavat sillä hyvät rahat. Siksi heillä on varaa istua päivät pitkät ravintoloissa, syödä ja juoda kalliisti." Oppaamme myös valaisi, että peräti puolet Kolumbian vientituloista tulee öljystä. Saman verran tuloja tulee huumekaupasta, mutta se kaikki tapahtuu pimeästi, ilman minkäänlaisia merkintöjä virallisissa dokumenteissa. Valtaosa huumekaupasta tapahtuu lisäksi käteisellä, joten noillakin ravintoloissa istuvilla nuorilla on käytössään valtavasti rahaa, käteisenä. Verotietojen mukaan heidän tulonsa ovat nolla.

Tuppukylän tunnelmaa. Ja parit mopot.

Ihanan vihreää ja rehevää kasvillisuutta. Kalifornian kuivuuteen tottuneelle erityisen iso ilo silmälle.

Kolumbia matkailumaana

Kuten monet Etelä-Amerikan valtiot, myös Kolumbia on matkailumaana monin paikoin vielä alkutekijöissään. Ja he tietävät sen itsekin. Jokainen opas kiitteli valintaamme matkustaa juuri heidän maahansa, vaikka moni matkustaja oli varmasti tuttaviltaan kuullut sen klassisen huudahduksen: "Matkustatte Kolumbiaan! Oletteko hulluja?" Kolumbialla on kuitenkin kova halu saada maineensa puhdistumaan ja lisätä turismia maassaan. Ja maalla on siihen mitä parhaimmat edellytykset. Tästä tahtotilasta valikoitui myös oman postaussarjani otsikko.

Koska turismi on tosiaan hiukan vielä lapsenkengissä, myös standardit voivat poiketa, millaisiin esimerkiksi amerikkalaiset matkailijat ovat tottuneet. Näistä tärkeimpänä on kieli. Englannilla ei välttämättä pärjää, sillä hotellien ja ravintoloiden henkilökunta voi puhua ainoastaan espanjaa. Kielikysymyksestä onkin mieleeni painunut muisto. Kun matkustimme Boliviassa vuodenvaihteessa 2016-2017, ei maan pääkaupungin kansainvälisellä lentokentällä virkailija osannut sanaakaan englantia. Tällä kertaa sama tuli todistettua myös hyvätasoisissa hotelleissa. Ja useimmissa ravintoloissa. Niinpä saimme kaivaa naftaliinista omat auttavat espanjantaitomme, jotka tosiaan olivat vielä reissumme alkumetreillä pahemman kerran ruosteessa. Mutta sehän loi lopulta vain oman jännityksensä, saiko lautaselleen sitä, mitä luuli tilaavansa, hihih.

Jokaisella Etelä-Amerikan matkalla kuuluu nauttia monta cevicheä, juoda ainakin yksi Pisco Sour -drinkki ja herkutella ainakin kerran kuvanmukaisella Lomo Saltado -annoksella.

Standardeista vielä sen verran, että kaikkien hotelliemme siisteystaso oli erinomainen. Annettiin kuitenkin varoituksen sana, että vaikka hotelli tasokas olisikin, voi lämmintä vettä tulla hanasta vain tiettyyn aikaan vuorokaudesta. Ehkä meillä kävi tuuri, mutta saimme lämpimän suihkun aina niin halutessamme.

Hotellin käytäväroskisten entiset tuhka-astiat oli peitelty kahvipavuilla. En voinut olla miettimättä, että voi kun tietäisivät, paljonko noistakin pavuista oltaisiin valmiit Kaliforniassa maksamaan! 

Hintataso

Matkailumaana Kolumbia on todella edullinen. Aamiainen kahdelle katukahvilassa maksoi 12,5 dollaria. Kahvia, cappuccinoa ja espressoa sai hintaan 0,50-1,20 dollaria/kuppi. Kerran oikein "törsäsimme" illallisella. Tilasimme kala-alkupalat ja isot liha-annokset kahdelle, jaoimme jälkiruoan, koska vatsamme eivät olisi voineet vastaanottaa enempää, joimme pullon hyvää chileläistä punaviiniä ja ottipa ukkokulta vielä jälkiruoan kanssa konjakinkin. Saimme laskua koko lystille huikeat 70 dollaria tippeineen. Cocktailit maksoivat paikasta riippuen kolmesta kuuteen dollaria, viinilasillinen neljä dollaria. Ja nämä kaikki siis miljoonakaupunki Medellinin turistialueen hintoja.

Yhdeksän kilometrin (45 minuutin) taksimatka maksoi alle neljä dollaria, Cartagenassa 10 minuutin matka kaksi dollaria. Bensalitra maksoi noin 50 senttiä, mutta paikallinen, isoin osin vanha autokanta kyllä kuluttikin nykyisiä vehkeitä runsaammin. Ja ruuhkissa seisominen totta kai. Yöpymisen kolmen tähden hotellissa keskeisillä turistialueilla voi saada muutamalla kympillä, viiden tähden hotellien hinnat ovat 100 - 200 dollarin luokkaa yöltä.

Myös tippauskulttuuri on käytössä Kolumbiassa. Juomarahasuositus on 10 %. Toisinaan se on voitu laittaa ravintolan laskuun automaattisesti, vaikka pykälien mukaan siihen kuuluisi kysyä ensin lupa.

Paikallisen suosittelema Pergamino-kahvilaketju oli kehujensa väärti. Aamiainen Pergaminon katukahvilassa 12,50 USD.

Yhteiskunnan tuloluokat

Meille Kalifornian korkeisiin hintoihin tottuneille hintataso oli siis hyvinkin edullinen. Kolumbiassa minimipalkka on kuitenkin vain 200 US-dollaria kuussa ja keskikuukausipalkka 1 000 dollaria. Aika monen, jopa yli 50 % väestöstä, katsotaan työllistävän itse itsenä, kuka mitenkin. Oli kiertelevää kukkakauppiasta ja kengänkiillottajaa. Hiukan huvituin, kun eräs merkkivaatteisiin, kultakäätyihin ja urheilukenkiin pukeutunut nuori mies kiillotutti ravintolan terassilla omat lenkkarinsa. Silläkään nuorella miehellä ei ollut pikkurahan puute, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan... Lisäksi esimerkiksi Bogotasta poisvievien teiden varsilla näkyi pikkuisia kojuja, joissa myytiin ensiapupakkauksia ja palosammuttimia. Nämä ovat Kolumbiassa pakolliset varusteet ajaessa kaupunkialueiden ulkopuolella, joten pieniä kojujaan pitävät tekevät myynnillään hyvät tienestit.

Yksi mielenkiintoinen piirre oli kolumbialaisen yhteiskunnan eri tuloluokat. Maan hallitus jakaa väestönsä kuuteen eri tuloluokkaan. Luokka 1 on alhaisin ja luokka 6 varakkain. Myös asuinalueet on jaettu näiden tuloluokkien mukaan. Tuloluokan 6 alueella rakennukset ovat hienompia ja toki kalliimpia ja alueelta löytyy kaikki mahdolliset palvelut: sairaalat, koulut, kaupat jne. Alimman tuloluokan asuinalueella palveluita ei juurikaan ole. Oppaamme mukaan Kolumbiassa ei syrjitä ihonvärin mukaan, mutta tuloluokan perusteella kyllä. Syrjintää on helppo harrastaa esimerkiksi työnhakijoiden kohdalla. Työhakemuksiin vaaditaan hakijan kotiosoite, jolloin rekrytoija näkee heti, millä tuloluokan alueella tämä asuu. Jos hakija asuu vaikkapa luokan 2 alueella, mutta hakee työpaikkaa luokan 4 tai 5 alueelta, häntä ei oteta edes haastatteluun. Aika karua menoa.

Näistä punaisista kaduille pysäköidyistä Jeepeistä myytiin kahvia.

Oppivelvollisuus ja terveydenhuolto

Löytyipä Kolumbiasta joitakin yhteneväisyyksiä suomalaiseenkin toimintatapaan. Heillä on esimerkiksi 11 vuotta kestävä peruskoulutus, joista yhdeksän vuotta on pakollista. Aivan kuten meillä Suomessa. Ja se mikä reissun aikana ilahdutti kovasti, oli paikallisten tietämys Suomesta. Keskustelimmepa sitten tarjoilijan tai taksikuskin kanssa synnyinmaastamme, niin jokainen tiesi, missä se sijaitsee. (Täällä USA:ssa se tuntuu olevan vähemmän itsestään selvää...) Ja privaattioppaamme tiesi myös, kuinka kovia olemme juomaan kahvia. Keskivertokolumbialainen kuulemma juo kahvia vain noin 800 grammaa vuodessa. Kerroin, että me suomalaiset saatamme litkiä kahvia aamutuimaan heti pannullisen ja kun menemme työpaikalle, jatkamme kahvinjuontia muutamalla desillä lisää. Opas puisteli päätään ja nauroi.

Entäpä maan terveydenhuolto? Käytännössä maan jokaisen kansalaisen on pakko kuulua terveydenhuollon piiriin ja ostaa kuukausimaksullinen terveysvakuutus. Kahdelle alimmalle tuloluokalle valtio taisi kustantaa tämän, tai antaa ainakin tukea kustannuksiin, mutta muut maksavat sen itse. Terveydenhuollon piiriin kuuluminen on kuitenkin vähän mutkikasta, sillä maassa asuu edelleen heimoja syvällä viidakoissa, joista pelkästään pääsy lähimmälle terveysasemalle kestää viikon.

Julkinen terveydenhuolto on kuulemma Kolumbiassa(kin) kuormittunut ja hoitoonpääsy hidasta. Tämän vuoksi moni ostaa lisäksi oikeuden käyttää yksityistä terveydenhuoltoa. Esimerkiksi yksi oppaistamme, joka sanoi kuuluvansa tuloluokkaan 4, maksaa joka kuukausi 90 USD terveysvakuutuksistaan. Tämä sisälsi myös yksityisten terveyspalveluiden käytön.

Mutta paikallisilla terveysvakuutuksilla on myös haittapuolensa. Tietyt terveysvakuutukset kelpaavat vain tiettyihin aluesairaaloihin ja hätäpäivystyksiin. Opas antoi esimerkin: Jos henkilö asuu miljoonakaupunki Bogotan itäosissa, mutta joutuu autokolariin sen länsiosissa, viedään hänet kolaripaikalta ambulanssilla lähimpään sairaalaan. Tuossa sairaalassa hänen vakuutuksensa ei kuitenkaan kelpaa, joten häntä voidaan jopa tutkia, mutta siirretään sitten saamaan hoitoa hänen oman vakuutuksen piiriin kuuluvaan sairaalaan. Siellä tutkimukset aloitetaan alusta. Ottaen huomioon Bogotan järkyttävän ja kaoottisen liikenteen, voi siirtoihin sairaalasta toiseen hujahtaa useita tunteja. Ja jos kolarivammat ovat todella vakavat, moni ihminen kuolee, ennen kuin pääsee oman sairaalansa hoteisiin. Tälle ilmiölle oli maassa ihan oman terminsäkin: Death Right, kuolemanoikeus. Yleisin kuolemansyy Kolumbiassa on sydänsairaudet. Sydänkohtausta ei siis kannattane saada liian kaukana omasta sairaalasta.

Ja ajanhenkeen kuuluen: maan koronarokotusprosentti täysin rokotettujen osalta on 72 %. Lisäksi Kolumbia vaatii tällä hetkellä maahan saapuvilta matkailijoilta täydet ja ajantasaiset (lue: riittävän tuoreet) koronarokotukset. Keltakuumerokotus on suositeltavaa ottaa etenkin, jos liikkuu maaseudulla.

Emme onneksi joutuneet turvautumaan kolumbialaiseen terveydenhuoltoon, eli ettei matkallamme sattunut mitään haaveria, mutta sen korkea taso yllätti minut. Medellinin kaupungin kolmanneksi suosituin turismin osa-alue (loma- ja bisnesturismin jälkeen) on nimittäin lääketieteellinen turismi. Kaupungissa oli paljon plastiikkakirurgia- ja silmäleikkausasemia. Silmien LASIK-leikkaus hyvälaatuisessa sairaalassa maksaa kuulemma 500 dollaria ja silikonirinnat saisi 2 000 dollarilla. Ja kun katukuvaa ja ihmisvilinää lentokentillä katseli, niin pakaraimplantit tuntuivat olevan kovassa huudossa. Saimme todistaa toooodella muhkeita peppuja, huh huh!

Ja mitä isoihin peppuihin tulee, niin Kolumbiassa sellaiset on jopa muurahaisilla. ;-)
Luulin näitä alkuun vain "nähtävyyksiksi", mutta ovat siis tarkoitettu syötäviksi. Ovat ravintoarvoiltaan erinomaista ruokaa ja maun pitäisi muistuttaa pistaasia. No, ukkokulta näitä rohkeni maistamaan ja sanoi, ettei kyllä ollut pistaasia nähnytkään. Kuulemma kamalia.

"Florida-ilmiö"

Kolumbiassa oli myös parhaillaan käynnissä ilmiö, että jokainen kynnelle kykenevä pyrkii ostamaan (kakkos)asunnon Floridasta. Ja tuntui olevan myös yleinen vitsi, että jokaisella kolumbialaisella on vähintään yksi sukulainen Floridassa. Asunnonostoinnostus juontuu siitä, että maalla on uusi, ensimmäistä kertaa vasemmistopresidentti. Monet pelkäävät hänen radikaaleja uudistusajatuksiaan ja ajattelevat uuden johtajan syöksevän Kolumbian perikatoon, aivan kuten kävi naapurimaa Venezuelalle kymmenessä vuodessa. Maan, jonka pitäisi öljyvarantojensa puolesta olla ehkä koko Latinalaisen Amerikan rikkain. Rakkaus nimenomaan Floridaan juontuu paitsi lyhyehköstä välimatkasta, myös samanlaisesta ilmastosta, mihin moni kolumbialainen on kotikonnuillaan tottunut. Lämmin ja kostea vuoden ympäri.

Cartagenassa voit saada samaan kuvaan uimavalvojan puisen kopin sekä pilvenpiirtäjät.

Ilmankosteus

Yksi seikka, mikä yllätti ainakin minut olikin juuri tuo kosteus. Täällä Kaliforniassa olemme tottuneet, että sisämaassa ja vuoristossa ilma on aina hyvin kuivaa. Mutta Kolumbiassa oli toisin. Esimerkiksi Medellinissä, joka siis sijaitsee sisämaassa ja 1,5 kilometrin korkeudessa, oli ilmankosteus kuitenkin 70 - 80 % luokkaa. Karibianmeren rannalla Cartagenassa kosteus huitelikin jo reippaasti yli 90 %.

Kolumbiassa sataakin usein ja kuulemma, jos ei vettä tule viikkoon, on se kolumbialaiselle maailmanlopun merkki. Maalla tuntuikin olevan päinvastainen ongelma kuin meillä Kaliforniassa. He saavat sateita jopa liikaa. Meiltäkin peruuntui yksi päiväretki, sillä voimakkaat sateet olivat saaneet maan vyörymään ja tie kohteeseen oli poikki. Maahan oli julistettu paikoin hätätila liian rankkojen sateiden vuoksi. (Tätä kirjoittaessani Yle uutisoi ainakin 34 ihmisen kuolleen maanvyöryssä Luoteis-Kolumbiassa.)

Mutta sateilla ja lämmöllä on myös puolensa. Jos Kolumbiassa nakkaa siemenen kuin siemenen maahan, lähtee se taatusti kasvamaan olosuhteiden ollessa niin suopeat. Tästä syystä kaikki kasviksetkin ovat luonnostaan luomua. Niitä ei tarvitse lannoittaa, koska maaperä on sen verran hedelmällistä ja kasvuolosuhteet mitä parhaimmat. Kolumbia olikin vastikään päässyt mukaan niiden avokadotuottajien klaaniin, jotka saavat maahantuoda avokadoja Yhdysvaltoihin. Tämä on varmasti äärettömän hyvä bisnes heille. Ja kun niitä avokadoja näki myynnissä paikan päällä, niin aivan valtavan kokoisia olivat!

Lämmöstä ja kosteudesta puheenollen, pääsimme Medellinissä hotellimme saunaan. Ja mikä ihana yllätys, siellä oli Harvian kiuas ja sai heittää vettä kiukaalle. Hyvä Suomi!

Ostokset

Toinen mielenkiintoinen yllätys oli Kolumbian smaragdivarannot. Laadullisesti maailman parhaat smaragdit tulevat nimenomaan Kolumbiasta ja maa tuottaa jopa 65 % maapallon kaikista smaragdeista. Kolumbiasta löytyy smaragdimuseoiden lisäksi lukuisia kultamuseoita, ja korut ja jalokivet ovat suosittuja tuliaisostoksia. Lisäksi suosittuja ostoksia ovat erilaiset käsityöt, nahkatuotteet ja tietenkin kahvi. Kolumbialainen kahvi on korkealaatuista ja myöskin hintavampaa kuin esimerkiksi naapurimaassa Brasiliassa. Kolumbiassa hintaa nostaa vuoristoinen maasto, josta kahvisato joudutaan keräämään käsin. Toisaalta tämä pitää laadun korkeana, koska konekeräämisessä joukkoon tulee myös raakoja kahvimarjoja sekä roskaa. Isommissa kaupungeissa ostosmahdollisuudet ovat toki rajattomat. Isoista ostoskeskuksista löytää varmasti ihan kaikkea.

Sormuksia smaragdimuseossa.

Ostosten tekoon vielä sellainen vinkki, että katukaupustelijat olivat varsinkin Cartagenassa todella sinnikkäitä. Ohjeeksi annettiin, että jos et ole kaupustelijan tuotteista kiinnostunut, ei kauppiaaseen kannata luoda edes katsettaan. He lähtevät seuraamaan sinua kaupanteon toivossa. Ja Cartagenassa kuulemma viilataan hinnoissa helposti linssiin jopa kolumbialaisia. Saimme ohjeen, että katukaupustelijalta hinta pitää aina kysyä ja neuvotella etukäteen. Etukäteen hinnan sopiminen myös takseissa on ehdoton. Lisäksi paikalliset eivät kuulemma koskaan maksaisi keltaisissa takseissa luottokorteilla eli paikallisia pesoja kannattaa varata mukaan.

Jos Boliviasta pystyi ostamaan kuivattuja laamansikiöitä, niin Bogotasta olisi saanut matkamuistoksi naudasorkista tehtyjä juomaleilejä. Täytyy sanoa, että minulta kyllä jano kaikkosi näiden kohdalla.

Muuta huomioitavaa

Kolumbiassa matkaillessa kannattaa muistaa huomioida korkeus merenpinnasta. Esimerkiksi Medellin sijaitsee 1,5 km ja Bogota 2,6 km korkeudessa. Lisäksi maa sijaitsee lähellä päiväntasaajaa, joten aurinko porottaa tehokkaasti. Tämä voi yllättää esimerkiksi Bogotassa, jossa nyt marraskuussa päivälämpötilat saattoivat olla vain 15 asteen tuntumassa, mutta uv-indeksi oli silti äärimmäinen (11).

Mielenkiintoista oli, ettei juuri kukaan kolumbialainen tuntunut pitävän Bogotasta. Ei edes siellä ikänsä asunut yksi matkaoppaistamme. Jos juttelimme taksikuskin kanssa ja hän kysyi, missä kaikkialla aiomme käydä, valahti Bogotan mainittuamme taksikuskinkin naama peruslukemille. Bogotan kaupunki ei siis ollut paikallisten keskuudessa mitenkään yleisesti tykätty. Kuulemma liian kiireinen, eivätkä ihmiset siellä tervehdi toisiaan. Siis hyvin erilainen vaikkapa Medelliniin ja Cartagenaan verrattuna. Lisäksi kaupungin koko hankaloittaa monien elämää. Myös Piilaaksossa asuva, Bogotasta lähtöisin oleva tuttavamme tuumasi, että Bogotan valtava koko tahtoo yllättää kaikki. Vaikka liikennettä on pyritty rajoittamaan esimerkiksi vuoropäivin voimassa olevilla ajoluvilla, niin ruuhkat ovat silti melkoiset. Kävimme eräällä nähtävyydellä, jonka etäisyys oli Bogotan kaupungin rajasta 36 km. Paluumatkaan meillä meni aikaa kaksi tuntia. Keskinopeus siis 18 km/h.

Tässä vain pikkuriikkinen siivu pääkaupunki Bogotasta.

Ja kyllähän Bogotan arkkitehtuuri kieltämättä oli monin paikoin melko brutaalia. Huomaa myös mopo.

Aika monta mopokuvaa tuli kahteen postaukseen, vaikken niitä tarkoituksella edes ottanut. Tällaisia reissumuistelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kolumbia puhdistaa kasvojaan, osa 1

Palasimme ukkokullan kanssa vastikään kymmenen päivän lomamatkalta Kolumbiasta. Kohde aiheutti aika paljon ennakkosäikähdyksiä sekä kysymyksiä erityisesti maan turvallisuudesta. Niinpä ajattelin, että voisi olla blogipostauksen paikka. Ja sille tuntui olevan kiinnostusta. Tässä postauksessa siis ensimmäinen erä vastauksia usein kysyttyihin kysymyksiin. (Olen itse niin innoissani aiheesta, että juttua riitti toisenkin postauksen verran.)

Seinämuraali Medellinin Comuna 13 -lähiössä.

Taustaa

Etelä-Amerikka on ollut intohimoni kohteena nuoruusvuosistani asti. Monia sen maita jo nähneenä, myös matkasta Kolumbiaan olin haaveillut jo vuositolkulla. Ja jo pidemmän aikaa olimme suunnitelleet, että kokenut Kolumbian-matkaajaystävämme lähtisi meille oppaaksi ja kiertäisimme maata yhdessä. Tämä osittain siksi, että Kolumbian turismi on monin paikoin vielä lapsenkengissä. No, sitten iski pandemia, ystävälle tuli useampikin pitkä työkomennus ulkomaille ja sen sellaista. Mutta nyt vihdoin saimme matkan ukkokullan kanssa kaksin toteutumaan. Kimmokkeena se, että löysin tarjoushaukkana aivan uskomattoman hyvän tarjouksen järjestetystä kiertomatkasta. Toteutimme matkamme siis osittain itsenäisesti, osittain järjestetylle osuudelle osallistuen. 

Ryhmämatka, pakettimatka, matkatoimiston järjestämä matka. Niillä on usein vähän huono kaiku, ainakin omatoimimatkoihin tottuneiden korvissa. Olemme kokeneita omatoimimatkailijoita itsekin, mutta tällä kertaa matkakohde huomioiden oli ryhmämatkailulla tuikitärkeät puoltavat puolensa: turvallisuus ja kieli. Kolumbiaa etukäteen riittävästi tuntematta oli hyvä luottaa, että matkatoimisto oli katsonut esimerkiksi majoituksille ne turvallisimmat alueet. Lisäksi olimme ennakkoon hyvinkin tietoisia, ettei monissa Etelä-Amerikan maissa pärjää englannilla. Ei edes turistikohteissa, eikä välttämättä edes lentokentillä. Ja kun omat espanjantaitomme ovat luokkaa auttavat. Lisäksi ne olivat nyt pandemiankin ansiosta vieläpä lahjakkaasti ruosteessa.

Paitsi turvallisuus ja kielikysymys, en myöskään voinut kerta kaikkiaan olla ohittamatta ryhmämatkatarjousta sen edullisuuden, helppouden ja kattavuuden vuoksi. Maksoimme seitsemän yön majoituksesta kolmessa eri kaupungissa aamupaloineen alle 500 dollaria/nuppi. Hinta sisälsi myös kaksi maan sisäistä lentoa, kaksi illallista, pääsymaksuja paikallisiin museoihin, kuljetuksia sekä kaupunkikiertoajeluja paikallisoppaiden säestyksellä. Lennot Kaliforniasta Kolumbiaan varasimme itse ja maksoimme erikseen. Toki ryhmämatkaan osallistuminen tarvitsee toisinaan lehmän hermoja, varsinkin omatoimimatkoihin tottuneena. Tällä matkalla oli kuitenkin paljon myös omaa aikaa, joten ryhmän kanssa ei tarvinnut olla käsi kädessä liiaksi. Eikä toki kaikkeen tarjottuun ohjelmaan ole pakko tietenkään osallistua. Toisaalta, tulipa tutustuttua ryhmän kautta uusiin ihmisiin ja heidän mielenkiintoisiin elämäntarinoihinsa. Oma lisämausteensa sekin.

Järjestimme itse myös omatoimista ohjelmaa, mm. yhden päiväretken maaseudulle ja pieniin kyliin, jotka eivät olleet turismin vallassa laisinkaan. Saimme TripAdvisorin kautta privaattioppaan, joka osoittautui käveleväksi puhekoneeksi. Ja hän puhui Bostonin aksentilla asuttuaan siellä muutaman vuoden. Tuo olikin yksi reissumme parhaista päivistä, sillä opimme häneltä Kolumbiasta, sen historiasta ja nykytilasta aivan valtavan paljon. Hän myös raotti asioita, joita ei varmastikaan matkatoimistojen viralliset oppaat julki toisi.

Näin ollen Kolumbia-postaukseni perustuvat paitsi omiin havaintoihini, myös paikallisten ihmisten ja matkaoppaiden kertomuksiin. 

Mutta sitten asiaan:

Miltä vuoden 2022 Kolumbia ensipuraisultaan tuntui? 

Ensivaikutelma maasta ja sen toiminnasta oli hyvinkin moderni. Saavuimme ensin miljoonakaupunki Medelliniin. Siellä wifejä oli tarjolla runsaasti, ravintoloissa menut katsottiin ja ruoat tilattiin QR-koodien avulla, hotellimme viestitti meille Whatsapp-viestein jne. Kaduilla paikalliset puhuivat enemmän video- kuin perinteisiä äänipuheluita. Hotellimme naapurissa oli kryptovaluuttakahvila. Medellinin hanavesi oli turvallista juoda. Valitsemani hotelli oli äärimmäisen siisti ja kolumbialainen ihastuttava ja värikäs sisustustyyli esimerkiksi ruokaravintoloissa oli pakko ikuistaa moniin kuviin. Sisustusjutuista olin suorastaan haltioitunut. Ylipäätään Kolumbia yllätti heti monin tavoin, ja nimenomaan positiivisella tavalla. 

Mutta sitten teidän mieliänne askarruttaviin kysymyksiin. Heti kärkeen se kaikkein eniten tuttavapiiriäni kiinnostanut aihe:

Turvallisuus

Hyvin yleinen mielikuva Kolumbiasta on, että sen kaduilla käydään huumejengien sotaa luodit viuhuen. Ruumiita lojuu maassa ja turisti saa pelätä omaakin henkeään. Tämä ei ole enää nykypäivää. Esimerkiksi Pablo Escobarin johtamasta huumekartellista tunnettu Medellin on rauhoittunut valtavasti.

Medellinin lähiö nimeltään Comuna 13 on yksi merkittävin esikuva Medellinin ja koko Kolumbian maineen puhdistautumisesta. Vielä -80- ja -90-luvuilla tuo kyseinen Medellinin kaupungin vuoristorinteeseen sijoittunut äärimmäisen köyhä asuinlähiö oli maailman vaarallisimpia alueita. 2000-luvun alussa sitä ryhdyttiin kuitenkin "siivoamaan" nk. Orion-operaatiossa. Siihen osallistui yli 3 000 hengen komppania helikoptereineen kaikkineen. Ilman uhreja ja verenvuodatusta eivät valitettavasti monivaiheiset tapahtumat vuosien saatossa edenneet ja ihmisiä on puhdistusiskujen jäljiltä edelleen paljon kateissa. Lähiön vierustalla vuorenrinteessä on tälläkin hetkellä paljaita maastokohtia. Niillä paikoin sijaitsivat aikoinaan kaatopaikat, jonne puolisotilaalliset joukot hävittivät ruumiita. Aivan kaikkia tapahtumia ei siis haluttaisi edes tuoda julki, mutta privaattioppaamme kertoi myös näistä tapahtumista meille avoimesti. 

Tänä päivänä Comuna 13 on yksi suosituimpia Medellinin turistikohteita. Alueen seinät on maalattu värikkäillä muraaleilla ja graffiteilla, ja ovat näin ollen valokuvaukselliset. Monet luodinreiät muistuttavat kuitenkin verisestä historiasta. Ohikulkiessamme kuulimme erään oppaan kertovan, etteivät nykyiset Comuna 13 -alueelle syntyvät lapset tiedä asuinalueensa raa'asta menneisyydestä mitään. Heille se on aina ollut vain suosittua turistiseutua. Toisaalta hyvä, mutta toisaalta heiltä jää paljon oman asuinalueensa ja koko kaupunkinsa hurjasta menneisyydestä tietämättä. Ja ne vaiheet, kuinka nykytilanteeseen, rauhalliseen sellaiseen on päästy.

Comuna 13 -muraaleja.

Tuo aiemmin pelkoa herättänyt alue on siis kokenut todellisen kasvojenkohotuksen. Vuonna 2011 hallitus rakensi alueen rinteisiin useita sähköliukuportaita, mikä edesauttoi ihmisten liiikkumista jyrkässä rinteessä, niin paikallisten kuin lopulta myös turistien. Liukuportaat auttoivat myös lähiötä pääsemään pois eristäytyneestä roolistaan. Comuna 13 on kuitenkin edelleen Kolumbian kahden alimman tuloluokan 1 ja 2 (näistä myöhemmin lisää) asuinaluetta, eikä siellä suositella liikuttavan enää pimeän laskeuduttua. Halutessaan Comuna 13 -kierrokselle saa oppaan. (Varaudu, että englantia osaavat oppaat ovat vähissä.) Me tutustuimme alueeseen itsenäisesti aamupäivän aikana. Vaaratilanteita ei ollut. Taskuvarkaita pitää toki varoa, sillä kännykät ja lompakot ovat pitkäkyntisten haaveissa, myös Kolumbiassa.

Comuna 13 muistuttaa ulkonäöllisesti brasilialaisia faveloita.

Mielenkiintoinen seikka vielä tuon Comuna 13 -alueen noususta nykyiseksi turistikohteeksi. Privaattioppaamme kertoi myöhemmin, ettei moni kolumbialainen, tai edes Medellinin kaupungin asukas suostu vieläkään menemään Comuna 13 -alueelle sen entisen huippuvaarallisen maineen vuoksi. Ja toki monen sukulainen on menettänyt siellä henkensä tavalla tai toisella. Oppaamme äiti kuulemma aina edelleen rukoilee, jos poikansa sanoo menevänsä kyseiseen lähiöön. Alue on yhä katujengien hallinnoimaa, mutta jengit ovat sopineet rauhan. Comuna 13 -alueen turismi alkoikin nousta someen jaettujen kuvien avulla ja nimenomaan ulkopaikkakuntalaisten ja ulkomaalaisten sysäämänä. Ensin henkilö A tunsi jonkun, joka tunsi alueen yhden katujengin päällikön, ja näin A pääsi ja uskalsi mennä käymään alueella jengipäällikön suojeluksesssa. Jälkikäteen A jakoi käynnistään hienoja, värikkäitä kuvia ja sana lähti leviämään. Tämän myötä moni paikallinenkin lopulta rohkaistui vierailemaan alueella. Nykyään moni Comuna 13 -alueen asukas saa tulonsa turismista ja tämä edesauttaa kaikkia. Myös katujengejä. Mitä paremmin alueen ihmisillä ja sen yrityksillä menee, sitä parempia suojelusrahoja he voivat niiltä periä. Ja tämä taas on ainakin toistaiseksi ylläpitänyt rauhaa.

Näkymä kohti Medellinin kaupunkia Comuna 13 -alueen ylärinteiltä.

Kuinka siis kiteyttäisin Kolumbian turvallisuuden matkailumaana? Mielestäni Kolumbia ei ole maa, johon matkustetaan asenteella "mennään ja kattellaan". Asioista ja alueista tulee ottaa selvää etukäteen. Hyvä yleissääntö on, ettei pimeällä pidä liikkua yksin. Vierailimme kolmessa eri miljoonakaupungissa: Bogota, Medellin ja Cartagena. Bogotassa asukkaita on 8 - 11,5 miljoonaa, Medellinissä 2,5 - 4 miljoonaa ja Cartagenassa noin miljoona. Näistä viimeisin oli kaikkein eniten turismiin kallellaan, mutta sen sanottiin olevan näistä kaupungeista turvallisin. Itse koin Cartagenan turvalliseksi, tosin tässä pitää ottaa huomioon, ettemme liikkuneet ulkona enää yömyöhään, emmekä hilluneet yökerhoissa. Mutta. Paluumatkalla lentokentällä boarding-jonoon sattui n. 40-vuotias amerikkalaisturisti meidän jälkeemme. Hänellä oli Cartagenasta päinvastaisia kokemuksia. Retosteli takanaan tuleville neitokaisille, kuinka Cartagenassa hänen isokokoista kaveriaan oli lyöty kadulla pullolla päähän. Tarina ei kerro, mihin aikaan vuorokaudesta ja millä kujilla olivat kundit liikuskelleet.

Upeaa Unescon maailmanperintökohdealuetta Cartagenassa. Vaikka Kolumbiassa ei vietetä siestaa, oli tunnelma lounaan jälkeen näillä ihanilla kujilla suorastaan uinuva. Tykkäsin. Tykkäsin oikein kovasti.

Jokaisessa maailman miljoonakaupungissa on kuitenkin ne alueet ja pimeät pikkukujat, joille ei kannata mennä laisinkaan. Ja näin on Kolumbiassakin. Esimerkiksi pääkaupunki Bogotan alimpia kaupunginosia suositeltiin välttämään kokonaan. Lisäksi monissa kaupungeissa on omat huumeturismin alueensa (ja huomiona, että Comuna 13 ei ole sellainen alue). Ne me jätimme väliin kokonaan. Mielestäni Kolumbiassa pitää turistin siis olla tietoinen omasta ympäristöstään, paremmin kuin monessa muussa matkailukohteessa. Itse en valitsisi Kolumbiaa ensimmäiseksi ulkomaan matkakohteeksi. Mekin, suhteellisen kokeneet matkailijat teimme erilaisia varotoimia etukäteen. Haastattelimme Piilaaksossa kolumbialaista tuttavaamme hyvissä ajoin ennen matkaa ja itse esimerkiksi jätin kaikki koruni suosiolla kotiin. Vihkisormusta myöten. Käsilaukuksi kannattaa valita malli, jonka hihna menee olan yli ja jonka saa kuljettettua kainalossa. Tai ainakin vartalon etupuolella, lähellä vartaloa. Olivatko omat varotoimeni liioiteltuja? Sitähän en tiedä, mutta päätin joka tapauksessa laittaa turvallisuuden etusijalle. Yhtenä turvallisuusvinkkinä myös, ettei prostituoituja kannata valokuvata.

Lisäksi tällä hetkellä kolumbialaisessa katukuvassa aiheuttaa tietynlaista levottomuutta sankoin joukoin Venezuelasta saapuneet paperittomat pakolaiset. Yksistään Bogotassa heitä arvellaan olevan jopa pari miljoonaa. Moni heistä yrittää saada elantoaan kerjäämällä, sinnikkäällä sellaisella. Osa on kuitenkin työllistänyt itsensä esim. Uber-kuskina tai ruokalähettinä. Mielestäni kumpikaan homma ei ole Kolumbiassa kovin kiitollinen. Uber on ainakin osittain vielä Kolumbiassa laiton, mutta lienee saamassa virallisen toimilupansa tiettyjen reunaehtojen toteutuessa. Mekin käytimme Uberia (äärimmäisen sujuvasti Medellinissä) ennen kuin tiesimme, etteivät ne ole paikallisten taksikuskien suosiossa -- ja tämä voi myös näkyä ja tuntua. Moni Uber-kuski on tullut hakatuksi tai heidän autojaan on voitu polttaa. Tästä syystä Uber-kuskit haluavat, että yksi matkustaja istuu etupenkillä, ettei kyyditys näyttäisi niin selkeästi sille, mitä se on. Ja tästä syystä yhdessäkään autossa ei myöskään ole Uberin tunnustarroja.

Ruokalähettien arbeetia sen sijaan tulin seuranneeksi niin Medellinissä kuin Bogotassakin. Vaikka lähetit liikkuvat mopoilla, on molempien miljoonakaupunkien liikenne jotakuinkin kaoottista. Teiden kaistamerkintöjä noudattaa harva ja kiilaamiskulttuuri kukoistaa. Lyhyisiinkin välimatkoihin noissa kaupungeissa voi mennä autolla tuhottoman kauan aikaa. Lisäksi kolumbialainen, pääosin hyvinkin vanha autokanta ja kaikki ne mopot saivat kyllä aikaiseksi sellaiset pakokaasukertymät, että meikäläistä yskitti. Huh huh! Ehkä olen Kaliforniassa jo tottunut paikalliseen vähäpäästöiseen autokantaan. Siis tottunut liian hyvälle.

Kolumbian poliisi on parhaillaan uudistamassa uniformujaan. Kuvassa uusi malli. Aiempi oli sellainen armeijanvihreä ja niitäkin näkyi edelleen runsaasti.

Poliisin moottoripyörä parkissa Comuna 13 -alueella.

Poliiseja kolumbialaisessa katukuvassa näkee runsaasti. Niin vartioimassa suosituilla turistialueilla kuin huristelemassa kirkkaan vihreillä moottoripyörillään. Kolumbialaisilla on oltava aina henkilöllisyypaperit mukanaan, sillä poliisit voivat kysyä niitä milloin vain. Tätä paikallista tapaa käytetään myös turistien jymäytyksessä. Poliisiksi tai ylipäätään muka joksikin virkamieheksi pukeutunut voi kysyä turistilta papereita, viedä ne sitten mennessään kenties käsilaukun ja lompakon kera, jos turistipoloinen alkaa papereitaan laukustaan kaivelemaaan. Älä koskaan kuljeta passia mukanasi, ainoastaan sen paperikopiota. Muutamissa paikoissa, esimerkiksi ruokakaupassa, henkilöllisyyspaperia piti näyttää luottokorttimaksun yhteydessä. 

Entäpä ne huumeet? Näkyivätkö ne katukuvassa? Tähän ja muutamiin muihin kysymyksiin vastailen postaukseni jatko-osassa. Kerron myös paikallisista hinta- ja tulotasoista sekä mielenkiintoisista yllätyksistä matkamme varrella. Siispä ensi kertaan! Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Amerikkalaisia joukkokanteita

Suomessa joukkokanteet eivät kuuluneet arkeeni millään tavalla. Täällä Kaliforniassa ne ovat hivuttautuneet arkeemme aika ajoin ja aiheuttaneet toisinaan jopa hiukan hilpeyttä. Mutta korvauksiakin on kilahdellut tilille. Useimmiten tosin vain kilahdellut, puhun siis lähinnä kolikoista...

Kuvan maustefirma liittyy tapaukseen.

Mikä ihmeen joukkokanne?

Joukkokanne (class action) syntyy, kun yksittäinen taho tai toimija nostaa oikeusjutun katsomastaan rikkeestä tai väärinkäytöksestä, joka koskettaa isompaa ryhmää ihmisiä tai asianosaisia. Usein puhutaan myös ryhmäkanteesta. Suomenkielinen Wikipedia määrittää sen seuraavasti:

"Ryhmäkanne on siviilioikeudellinen kanne, jota asianosainen ajaa omissa nimissään asianosaispiiriä laajemman tai kokonaan sen ulkopuolisen ryhmän eduksi siten, että asiassa annettava tuomio tulee kaikkia ryhmän jäseniä sitovaksi. Ryhmän jäsenet ovat tällöin muodollisesti asianosaispiirin ulkopuolella, mutta tuomion oikeusvaikutukset ulottuvat heihin. Ryhmäkanteen käyttöedellytyksenä on, että ryhmän jäsenten oikeudelliset vaatimukset kohdistuvat samaa tahoa vastaan ja perustuvat samoihin tai samankaltaisiin seikkoihin."

"Tyypillisiä ryhmäkanteen aiheeksi soveltuvia tapahtumia ovat esimerkiksi vahingollisen tuotteen aiheuttama haitta sekä useiden maanomistajien rantoja tärvelevä öljypäästö. Maissa, joiden lainsäädäntö ei tunne ryhmäkannetta, joutuu jokainen vaatimuksia esittävä taho nostamaan erillisen kanteen, vaikka vaatimukset kohdistuisivat samaan vastaajaan ja nojautuisivat täysin samanlaisiin perusteisiin."

"Ryhmäkanne voidaan toteuttaa lainsäädännössä joko siten, että ryhmään kuuluminen edellyttää nimenomaista ryhmään ilmoittautumista (opt-in), tai niin, että kaikki jäsenkriteerit täyttävät henkilöt kuuluvat ryhmään ilman eri ilmoittautumista ja ryhmästä irrottautuminen edellyttää erityistä toimenpidettä (opt-out)."

"Ryhmäkanne on muotoutunut anglosaksista common law -oikeusjärjestelmää soveltavissa maissa. Laajimmin ryhmäkanne on käytössä Yhdysvalloissa, missä useimpia siviilioikeudellisia asioita voidaan ajaa ryhmäkanteina. Euroopassa ryhmäkanne on yleensä rajattu kuluttajansuojaan ja ympäristönsuojeluun liittyviin oikeudenkäynteihin. Useimmissa Euroopan maissa ei kuitenkaan ole ryhmäkanteen mahdollistavaa lainsäädäntöä. Suomen ryhmäkannelaki tuli voimaan vuonna 2007."

Ryhmäkanteet Yhdysvalloissa

Asumme siis niin sanotusti ryhmäkanteiden luvatussa maassa. Netin mukaan näistä kanteista voi saada korvauksia muutamista sadoista dollareista jopa miljooniin dollareihin asti. Tyypillisesti lakimiehet hyötyvät kanteista suuria summia. Itse olemme tähän mennessä saaneet joukkokanteesta enimmillään hiukan yli sata dollaria, joskin yksi joukkokanne on edelleen kesken. Kanteiden valmistelu ja käsittely kun voivat kestää useita vuosia. 

Näiden reilun kahdeksan Kaliforniassa asutun vuoden aikana olemme muistini mukaan olleet osallisena ainakin viidessä eri joukkokanteessa. Yksi koski ostamaamme televisiota. Korvaussumma olisi ollut pari vaivaista dollaria, joten jättäydyimme siitä kanteesta ulkopuolelle. Kaksi tapausta puolestaan on koskettanut isoja pörssiyhtiöitä ja näistä joukkokanteista toinen odottaa yhä lopullista ratkaisuaan. Kaksi kohdallemme osunutta joukkokannetapausta esittelen jäljempänä postauksessani. 

Miten joutua/päästä mukaan?

Mitä meidän siis on tarvinnut tehdä ollaksemme mukana näissä ryhmäkanteissa? Eipä oikeastaan mitään. Niiden voisi sanoa olevan sattumankauppaa, kuten kahdesta esimerkistäni postauksen loppupuolella tulet huomaamaan. Yleensä asianosaiset saavat ryhmäkanteesta tiedon kirjeitse. Eli ei ole itse tarvinnut, eikä usein myöskään kirjeen saatuaan tarvitse välttämättä tehdä asian eteen mitään. 

Jos väärinkäytöksestä epäilty taho saa tuomion, joutuu se maksamaan korvauksia kaikille asianosasille tahoille tai henkilöille. Kanneryhmään kuuluva henkilö tai taho voi halutessaan myös valittaa kanteesta, jos katsoo sen olevan väärin perustein nostettu. Samoin voi halutessaan poissulkea itsensä koko jutusta. Aivan kuten me teimme televisioomme liittyvässä tapauksessa. Jos ei tee asialle mitään, on useimmiten mukana kanneryhmässä automaattisesti. Kirjeessä ilmoitetaan nämä reagointia vaativat päivämäärien takarajat erikseen. Mikäli syytetty taho tuomitaan korvauksiin, jää itsensä poissulkenut taho ilman korvauksia. Eikä jälkikäteen samasta aiheesta haastaminen ole enää mahdollista. Täällä joukkokanteista asianosaisille maksetut korvaukset voivat tulla shekkinä postitse tai tilisiirtona suoraan tilille. Meillä on kokemusta molemmista.

Tässä siis toimintaperiaate ja mukanaolo näin kansantajuisesti selittettynä, lakitekstit ja pykälät ovat sitten erikseen. Mutta seuraavaksi niihin pariin omakohtaiseen tapaukseemme:

McCormick-mustapippurikanne

Ehkä mieleenpainuvin tapaus sattui niinkin viattoman teon tiimoilta kuin pippuripurkin oston jälkeen. Saimme joskus alkuvuonna 2020 kotiimme kirjeen, että McCormick-mausteyhtiötä vastaan oli nostettu joukkokanne. Yrityksen mustapippurituotteiden hinnoittelussa, sisältömäärissä ja purkkien kokoluokissa katsottiin olevan epäselvyyksiä. Yhtiö oli käytännössä nostanut pippuripurkkiensa hintaa vähentämällä niiden sisällön määrää. Pippurimäärän vähentämistemppu oli tehty niin, että läpinäkymättömien purkkien fyysinen koko oli kuitenkin pidetty samana. Myös joidenkin ruokakauppojen omien brändinimien alla myytävien pippuripurkkien kohdalla oli toimittu samoin. Kyseiset purkit olivat McCormick-firman täyttämiä. Suhmuroinnin kohteena oli ollut liki 30 erilaista mustapippurituotetta, ja näitä tuotteita oli ostettu viiden vuoden ajan, tammikuu 2015 - tammikuu 2020.

Maustefirman katsottiin rikkoneen kuluttajansuojalakia Yhdysvaltain kolmessa eri osavaltiossa: Kalifornia, Florida ja Missouri. Tapauksen johdosta mausteyritys perusti 2,5 miljoonan dollarin sopimusrahaston, josta pippuripurkkien ostajille maksettaisiin mahdollisia korvauksia.

Alkuvuodesta 2020 saapuneessa kirjeessä siis ilmoitettiin, että olimme joskus aiemmin ostaneet juuri kanteen piiriin kuulunutta McCormick-mustapippuria. Niinpä saisimme siitä halutessamme hyvityksen, mikäli oikeusistuin katsoisi vilunkipeliä ja asiakkaan harhaanjohtamista tapahtuneen. Mahdolliset valitukset ja itsensä poissulkemiset tapauksesta tuli tehdä toukokuuhun 2020 mennessä. Asia käsiteltiin oikeudessa kesäkuusssa 2020. Syyskuussa 2021, eli 15 kk oikeuskäsittelyn jälkeen, tilillemme kilahti palautusrahoja huikeat 3,31 dollaria. Kyllä meitä huvitti. Eikä minulla ollut hajuakaan, paljonko olimme pippurista alunperin maksaneet, sillä emmehän muistaneet edes tuotteen ostovuotta.

 Siinä se on, koko potti tilille tuloutettuna. Mitä rahan rytkettä! :-)

Väistämättä sitä mietti, paljonko tapauksen käsittelyyn oli käytetty aikaa ja rahaa. Pengottu meidänkin pippuriostokset kaupan kassajärjestelmistä, selvitetty uusi kotiosoite, johon ilmoituskirje lähettää jne. Ja kuinka monta meitä asianosaisia, pippuripurkin ostaneita oli viidessä vuodessa ja kolmessa osavaltiossa kertynyt? 

No, korvaussummat kuluttajille olivat toki pieniä, mutta millaisia kustannuksia koko pitkä prosessi oli tuottanut? Kun nopeasti kyseisen ryhmäkanteen dokumentteja vilkaisin, niin pääjuristille oli maksettu 625 000 dollaria. Oikeudenkäyntikuluja oli syntynyt 470 000 dollaria. Lisäksi kolme (ilmeisen keskeistä) lakimiestoimistoa oli käyttänyt tapaukseen yhteensä 4 490 työtuntia, joista yhteislaskuksi muodostui yli 2,4 miljoonaa dollaria. Nopealla laskutoimituksella tuntiveloitus siis 540 dollarin luokkaa. Ja kaiken tämän jälkeen McCormick-mausteyhtiö on vielä pystyssä... Ehkä yrityksellä on ollut vakuutus ryhmäkanteiden varalle.

McCormick-pippurikanteesta voi halutessaan lukea lisää täältä.

Viimeisin joukkokanne

Nyt syys-lokakuussa saimme jälleen kirjeen, jossa ilmoitettiin vireillä olevasta joukkokanteesta, ja meidän olevan siinä mukana. Tapaus koskee vuokrataloyhtiötämme, josta muutimme pois jo vuonna 2016. Yhtiö oli vuokranantajan roolissaan jättänyt palauttamatta ilman riittäviä perusteita asunnon vuokrauksen yhteydessä perittäviä turvatakuumaksuja (security deposit). Laiminlyöntejä katsottiin tapahtuneen asuntojen vuokraajille, jotka olivat muuttaneet taloyhtiöstä pois syyskuun 2015 ja joulukuun 2020 välisenä aikana. Siis yli viiden vuoden ajan. Kyseinen taloyhtiö oli iso, siinä oli vuokrattavia asuntoja 400-500 kappaletta. Näin ollen saatavia olisi vailla mitä todennäköisimmin useita satoja perheitä.

Jos haluaisimme nyt poissulkea itsemme tai valittaa tästä joukkokanteesta, tulisi toimenpiteet tehdä joulukuun viidenteen päivään mennessä. Asian oikeuskäsittely tapahtunee siis joskus ensi vuoden puolella. Ja mikäli tuomio taloyhtiölle langetetaan, saamme korvauksia ehkä vuonna 2024, jos vertailen aikataulua ja etenemistä McCormick-tapaukseen. Meidän osuutemme palautuksesta oli kuitenkin jo arvioitu ennakkoon: saisimme 106,19 dollaria, mikäli oikeus katsoo väärinkäytöksiä tapahtuneen. Coloradoon muuttanut ystäväperheemme olisi saamassa yli 50 dollaria. Lopulliset korvaussummat voivat toki vielä muuttua suuntaan tai toiseen. Yksi ystäväperheemme samaisesta taloyhtiöstä on muuttanut jo Suomeen. Lieköhän mahdollinen korvaus tavoittaa koskaan heitä?

Joukkokanteet ovat siis vuosia kestäviä prosesseja, eikä missään nimessä halpaa lystiä. Paljonkohan tuokin ex-taloyhtiömme joutuu sovittelurahastoon rahaa laittamaan, jos yli viiden vuoden ajan sadoille eri poismuuttaneille asukkaille maksetaan jokaiselle korvauksia, parhaimmillaan jopa tuhansia dollareita. (Vuokrat ja takuumaksut ovat Piilaaksossa kalliita, ja asukkaiden vaihtuvuus vuokra-asunnoissa suurta.) Siihen sitten asianajo- ja oikeudenkäyntikulut päälle. Huh huh.

Onko Kaliforniassa asuttujen 8,5 vuoden aikana viisi tai mahdollisesti kuusi joukkokannetta sitten määränä suuri vai pieni? En osaa sanoa. Muistanko edes ensimmäisten Kalifornian-vuosien mahdollisia tapauksia? Ehkä siellä vielä joku pieni joukkokanne on voinut olla. 

Juttelin vastikään aiheesta toisen suomalaisen kanssa. Hän on asunut perheineen Kaliforniassa vasta muutaman kuukauden, mutta ovat jo nyt saaneet tiedon, että kuuluvat asianosaisiin eräässä joukkokanteessa. Olisikin mukava kuulla, millaisella esiintymistiheydellä teillä muilla (USA:ssa asuvilla) näitä joukkokanteita on ilmaantunut. Ja onko mieleen jäänyt joitakin hupaisia tapauksia?

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa. 

Lokakuun positiivisia

Lokakuu on aina ollut yksi lempikuukausistani. Paitsi että siihen osuu syntymäpäiväni, niin olen aina pitänyt suomalaisesta lokakuusta. Rakastan ensimmäisiä kuura-aamuja, jäätyneitä rapakoiden pintoja, puiden kirkuvankeltaisia lehtiä ja kenties kuluvan syksyn viimeisiä aurinkoisia ja kirkkaita syyssäitä. Myös piilaaksolainen lokakuu on kiva kuukausi. Illat alkavat jo viilentyä. Saan alkaa etsiä neuletakkeja ja villapaitoja iltakäyttöön. Päivisin on kuitenkin vielä mukavan lämmin, usein suomalaisen kesäpäivän verran eli 21-23 astetta.

Nykyisin lokakuu on minulle kuitenkin myös hyvin ristiriitainen kuukausi. Siihen liittyy kaiken kivan ja kauniin ohella myös paljon kaipausta ja surua. Nyt päätin kuitenkin koota tämän vuoden lokakuun parhaita paloja eli katsahtaa päättyneen kuukauden mukaviin tapauksiin.

Kotipihan ruusuja.

Ruusut ja myöhäinen saalis kasvimaalta

Koko lokakuun olen saanut ensinnäkin nauttia pihamme ruusupensaiden kukoistuksesta. Leikkasinpa pariin otteeseen kukkia sisälle maljakkoon nenän ja silmän iloksi. 

Rytinällä alkaneen työkuvioni vuoksi syysviljelmät kasvimaalle jäivät kuitenkin tänä vuonna tekemättä. Meillä olisi täällä siis mahdollisuus kasvattaa monia kasvikunnan tuotteita kahdessa eri kaudessa, ensimmäinen keväällä, toinen syksyllä. Nyt kuitenkin sinä otollisimpana syysviljelyhetkenä, jolloin käsieni olisi pitänyt kouria multaa, ne haeskelivatkin kuumeisesti suomalaisen lukion oppimateriaalia. Koska viljelmät jäivät toteuttamatta, menin lokakuun alussa puhdistamaan kasvimaan talviteloilleen. Ja mitäs sieltä sitten löytyikään: vielä yksi satsi uusia perunoita! Oi että, olipa ihanan kesäiset maut!

Työkuviot

Myös kotiopettajattaren hommat ovat rullanneet alkukankeuksiensa jälkeen paremmin kuin hyvin. Kun aloitin opetuksen, oppilaani sanoi olevansa "kasin oppilas". Syyskuun lopussa hänellä oli jo ensimmäisen kurssin loppukoe. Kahlattavaa materiaalia meillä oli ollut rutkasti. Koetulos tuli lokakuussa: arvosanana upea yhdeksän! Sekä oppilas että hänen perheensä olivat oikein tyytyväisiä ja minä opettajana totta kai oikein iloinen oppilaani menestyksestä. Ja nyt perhe haluaisi jatkaa opetusyhteistyötä kanssani jopa alkuperäistä suunnitelmaa pidempään. Siinä on kuitenkin vielä paljon liikkuvia palasia, joten aika näyttää...

Lokakuussa pihapiirissämme on iltaisin alkanut hiiviskellä myös tämä kissuli. Emme tiedä, onko jonkun kotikissa, mutta ainakin kissa on leikattu. Sen kertoo korvasta poisleikattu kärki. Aivan mielettömän arka, mutta jatkamme sinnikkäästi ystävystymistä parhaimmalla mahdollisella kissakuiskaajan ammattitaidolla. :-) 

Suomi-ylpeys yllättävässä paikassa

Kenties muistatte, kun kesällä kirjoitin teille Piilaakson ensimmäisistä pullonpalautusautomaateista. Yksi kaunis lokakuinen päivä olin jälleen kerran viemässä pulloja automaattiin. Sain palautettua tasan yhden tölkin, kunnes kone meni jumiin. Automaatin näyttöön tuli ilmoitus huoltotarpeesta. Ja minulla edelleen täysi pullosäkki kourassa, argh. 

Sittenpä takaani asteli mies automaatin ääreen. Kysyi, mikä meni vikaan. Mies esittäytyi ja kertoi olevansa pullonpalautusautomaatteja valmistavassa yhtiössä töissä. Aukaisi automaatin etupaneelin ja kuvaili koneen anatomiaa minulle, hiukan jo yli omien kiinnostusrajojeni, kröhm. Masiinaa tutkiessaan mies janosi kuulla käyttäjäkokemuksiani. Kauanko olen masiinaa käyttänyt ja oliko minulla ollut PayPal-tili jo ennen pullopalautuksien aloittamista? (Täällä pullopalautusrahoja ei siis saa yhtä vaivattomasti kuin Suomessa, vaan palautusrahat pitää tulouttaa ensin mobiilisovelluksen kautta PayPal-tilille, josta ne sitten voi käyttää.) Mies teki ääneen johtopäätöksen, ettei PayPal ollut ainakaan minun kohdallani ollut se kynnyskysymys aloittaa palautuksia. Veikkaan, että yritys on saanut tästä aika paljon palautetta.

Mutta tuossa palautusautomaatilla tapahtui jännä reaktio. Yllättäen huomasin kehuvani suomalaista pullonpalautusautomaattia ja koko palautusjärjestelmää suorastaan rinta rottingilla. Kerroin miehelle, kuinka meillä Suomessa vastaavat laitteet ovat toimineet vaivattomasti jo vuosikaudet, ja kuinka meillä Suomessa saa palautusrahat niin sanotusti heti riihikuivana kouraan. Mies kuunteli korvat höröllä. Oli selvästi utelias kuulemaan alansa toiminnasta muualla maailmassa. 

Toki lopuksi kannustin miestä, että heidän kalifornialainen palautusautomaattinsa on paikallisittain ihan valtava askel eteenpäin, ja että pidän laitteesta ja ylipäätään pullojen itsenäisestä palauttamisesta automaattiin todella paljon. 

Lopuksi mies kiitti juttutuokiosta. Tällä kertaa masiina jäi kuitenkin edelleen tilttiin. Mies sanoi vastaavansa ohjelmistoista, mutta jumi vaikutti tällä kertaa olevan enemmän mekaaninen. Raahasin pullosäkin takaisin autoon, mutta mieli jäi siitäkin huolimatta iloiseksi. Pääsin olemaan ylpeä synnyinmaastani hiukan yllättävässä paikassa.

Kurpitsatarjontaa ruokakaupan edustalla.

Lahjakortti

Uusien perunoiden lisäksi tein lokakuussa myös toisen onnekkaan yllätyslöydön. Viimeisimmässä muutossamme olin pakannut sinne kuuluisaan "hyvään talteen" spa-lahjakortin. Siis muutossamme yli 3,5 vuotta sitten. Nyt tuo kortti osui käsiini senkin laatikosta. Olin sen aikoinani tarjouskampanjasta itselleni ostanut, mutta nyt jo tyystin unohtanut. Ehdinkin jo säikähtää vuosien laukkaamista, mutta onneksi lahjakortti näytti olevan voimassa aina vuoteen 2027. Vielä siis ehdin sen käyttämään, huh.

Akuutti hieronnan tarve minulla kuitenkin vastikään lykkääntyi. Ukkokultani oli nimittäin järjestänyt minulle syntymäpäiväni kunniaksi liudan yllätyksiä. Vuorokausi sisälsi monenmoista hemmottelua, muiden muassa saunomista ja rentouttavaa hierontaa spa-osastolla. 

Maanjäristys

Viime viikolla Piilaaksossa sattui myös hiukan isompi maanjäristys: 5,1 magnitudia. Järistyskeskus sijaitsi kotoamme vain 34 kilometrin päässä. Henkilö- ja rakennusvahingoilta alueella onneksi vältyttiin, mutta järistys oli Piilaaksossa kokemistamme suurin.

Miksi olen valinnut maanjäristyksen mainitsemisen lokakuuni parhaimmistoon? Peruste ei tietenkään ole varsinainen järistys, vaan se, että kehitys on kehittynyt. Tällä kertaa sain nimittäin ensimmäistä kertaa järistyksestä ennakkovaroituksen puhelimeeni. Toki se tuli vain muutamia sekunteja ennen kuin järähti, mutta tuli joka tapauksessa.

Ennakkovaroitus tuli ShakeAlert -järjestelmän kautta. Se on nykyään automaattisesti sisäänrakennettuna kaikissa Android-käyttöjärjestelmissä ja iPhone-puhelimiin sen voi asentaa erillisenä sovelluksena. Tätä varhaisvaroitusjärjestelmää ylläpitää Yhdysvaltain geologinen tutkimuskeskus kumppaneineen ja sillä pyritään ennakkovaroittamaan ainakin meidän alueen eli USA:n länsirannikon maanjäristyksistä parhaan tietämyksen mukaan.

Maanjäristysten ShakeAlert-ennakkovaroitusviesti avattuna. Koska viesti tuli ennen järistystä, oli sen suuruuskin vasta vain arvio. Lopullinen koko oli 5,1 M.

Halloween ja zombeilua

Lokakuu on tietenkin ollut myös amerikkalaisten halloween-juhlan ja kurpitsakoristeiden aikaa. Tänä vuonna osallistuimme ystäviemme kutsumina myös Zombie Crawl -tapahtumaan. Oli hauskaa! Minä taisin maskeerausten lopputulemana esittää kuollutta kissaa. Kissarekvisiittaa päähän ja käsiin, kalmankalpeat kasvot, maalatut kissanviikset ja tekoverta valumaan suupielistä, hahah.

Omakotitalon julkisivun kokoinen Mikki Hiiri -valokoriste on Yhdysvalloissa ihan fine. :-D

Lopuksi vielä huvittava, ellei jo tragikoominen tapaus:

Kortti kummipojalle

Lähetimme lokakuussa myös syntymäpäiväkortin kummipojallemme Ouluun. Kortti oli amerikkalainen, siis paksu ja muutamia leikkisiä toimintoja sisältävä. Päätimme postittaa sen kaiken varalta postitoimistosta. Jos ensinnäkin postimaksu paksummalle ja hiukan painavammalle kortille olisi isompi ja toisekseen, että kortti menisi varmemmin perille ajoissa. 

Ensimmäinen ylläri-pylläri tuli postitoimistossa. Kirjekuoressa oleva postikortti tulkittiin ilmeisesti paketiksi ja sen lähetys maksoi yli 17 dollaria. Lisäksi jouduimme täyttämään pakettikaavakkeen, jossa kysyttiin lähettäjän ja vastaanottajan tietojen lisäksi paketin sisältö ja hinta: postikortti, yhdeksän dollaria. No, eipä tässä vielä kaikki. Tänä aamuna kummipojan isä lähetti kuvan. Olivat saaneet tullauspyyntöilmoituksen 56 gramman paketista. Siis poikansa syntymäpäiväkortista. Voi tatti soikoon tätä touhua! En oikeasti tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa...

Tällaisia lokakuun kuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!