3,5 vuoden kirjoitusprojektini on päättynyt!

Kolme ja puoli vuotta sitten päätin kurottaa kohti unelmaani ja aloitin kirjan kirjoittamisen. Tai eihän kukaan vielä silloin tiennyt, tuleeko siitä lopulta edes kirjaa, mutta ainakin kirjan käsikirjoitusta ryhdyin raapustamaan. Tällä viikolla tämä 3,5-vuotinen kirjoitusprojektini pääsi päätökseensä, kun käsikirjoitukseni lähti vihdoin ja viimein painoon! Jee! Ja esikoisteokseni tulee ulos nyt lokakuun lopussa. Jihuu!

Minulla on ollut pitkään pieni samppanjapullo kylmässä odottamassa tätä hetkeä. Ja huomenna perjantaina ajattelin sen ilolla poksauttaa.

Koko tätä kolmea ja puolta vuotta en siis ole suinkaan kököttänyt koneen ääressä, vaan käsikirjoitus makasi jopa 1,5 vuotta välillä pöytälaatikossakin. Ja luonnollisesti välillä on ollut kirjoittamisessa taukoja noin muutenkin. Mutta viime maaliskuun jälkeen projektissani onkin tapahtunut yhtä sun toista, eikä yllättäviäkään käänteitä ole puuttunut.

Touko-kesäkuussa oli se yksi intensiivinen muokkausvaihe, mutta eipä siinä vielä kaikki. Kesällä käsikirjoitukseeni päätettiin nimittäin tehdä vielä iso suunnanmuutos: siitä ei nyt tullutkaan tarinallista tietokirjaa, kuten teille blogissanikin aiemmin kerroin, vaan enemmän kaunokirjallinen teos. Kirja on edelleen hyvin omakohtainen, mutta nyt siinä on hyödynnetty myös fiktion keinoja. Tämä muutos oli toinen hyvin intensiivinen työvaihe, joka ajoittui elo-syyskuuhun. Kirjani nimi sen sijaan pysyi alusta loppuun samana, joskin sai pienen tarkennuksen. Esikoiseni nimi on siis "Uunipelti-identiteetti — Piilaakson oppivuodet".

Viimeiset viikot ovat siis olleet kovin työntäyteisiä ja tuntuu, että olen tuijottanut tietokoneruutua niin paljon ja tarkasti, että iiriksenikin ovat jo aivan neliskanttiset, hahah!

Ja tiedättehän mutku- ja sitku-elämät. Huomasin, että olen jo pidemmän aikaa elänyt itse tuota sitku-elämää. Eli sitten, kun kirjoitushommat tulevat maaliinsa, teen sitä ja tätä ja sitten, kun teksti lähtee painoon, niin teen kyllä vielä tuotakin. Jopa kodinhoito ja omat liikkumiseni ovat tahtoneet jäädä tässä hommassa jalkoihin. Samoin blogi. Ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa.

Nauroinkin hyvälle ystävälleni, että kunhan vihdoin ja viimein alkaa vapautua aikaa muuhunkin kuin kirjoittamiseen ja editointiin, niin mitä kaikkea sitten teenkään. Haaveilin hänelle niin leipomisesta, haikkaamisesta kuin ylipäätään ulkoilustakin. Yhdessä vaiheessa tilanne oli niinkin "paha", että unelmoin jopa siivoamisesta ja ikkunoiden pesemisestä, haha! Ne tuntuivat maailman kiinnostavimmilta hommilta juuri silloin.

Mutta hei, nyt minä paljastan teille tulevan kirjani kansikuvan. Osa on sen voinut jo somessa nähdäkin, mutta ei varmasti kaikki. Tältä se tulee näyttämään:

Tämä on Iiris Kallungin taitavista käsistä.

Sen sijaan te blogilukijani olette ensimmäiset, jotka pääsette lukemaan myös kirjani takakansitekstin. Sen lopullista muotoa ei ole ollut julkisesti vielä missään.

Ja sittenhän minulla on tulossa oikein kirjakiertue. Sana kiertue huvittaa vähän itseänikin, mutta jos käy ainakin neljällä paikkakunnalla, niin eikö se silloin ole jo kiertue, hihih. Kiertueaikatauluni tulee tässä:

Helsingin tilaisuus on viralliset julkkarit ja ainoa, missä tila on hiukan rajoitetumpi. Mutta olen ajatellut, että jos joku teistä blogilukijoistani haluaa sinne mukaan, niin lupaan raivata vielä paikan tai pari. Eli otahan rohkeasti vain yhteyttä, jos olet kiinnostunut osallistumaan. 

Sen sijaan Oulun, Kajaanin ja Piilaakson tilaisuudet ovat yleisölle avoimempia. Piilaakson tapahtumatiedot tarkentuvat myöhemmin, mutta Oulun tilaisuus pidetään Oulun kirjallisuuden talolla klo 16-18.30 ja Kajaanin tilaisuus Kajaanin pääkirjastolla Maria-salissa klo 12.30-15.00. Näissä kaikissa on aluksi pientä ohjelmaa ja sen jälkeen vapaata seurustelua, joten mukaan voi liittyä myös viiveellä. Ja kaikissa tilaisuuksissa myös myyn ja signeeraan kirjaani halukkaille. Tervetuloa.

Ja kunhan tässä tullaan lähemmäksi h-hetkeä, niin ilmoittelen vielä muitakin myyntikanavia. Ja toki kirjastani voi aina tehdä hankintaesityksen ihan siihen omaan lähikirjastoonsa (Suomessa). Jos kirjastani herää tässä vaiheessa joitakin lisäkysymyksiä, niin saa esittää. Voisin vastata niihin sitten, kun seuraavan kerran blogissani on aiheena tämä kirja. Ja älkää huolestuko, jatkossa on tarkoitus kirjoittaa blogissani muustakin kuin kirjastani. Nyt kun tätä aikaakin taas paremmin on.

Mutta nyt minä jatkan tämän pitkän projektini päättymisen sulattelua. Että se tuli sittenkin tehtyä, kirja! Tunteiden kirjo on tällä hetkellä lievästi ilmaistuna monipuolinen: olo on yhtä aikaa helpottunut, stressikäyrän laskua odotteleva, jännittynyt, kauhistunut, odottava ja mitä kaikkea vielä!

Mutta teille sanon nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Auton varkausyritys vuoden 2024 malliin

Ensin se oli ihan tavallinen, nätti torstaiaamu. Kunnes ei sitten enää ollutkaan. Ukkokulta oli jo käynyt suihkussa, minä olin hörppimässä aamukahvia ja vastailemasa yön aikana Suomesta saapuneisiin sähköposteihin. Kun ukkokulta meni autolleen lähteäkseen töihin, niin saikin huomata, että autonsa ikkuna oli isketty säpäleiksi. Lopulta selvisi vieläkin pahempaa: koko auto oli yritetty varastaa! Hanskalokeron alus oli revitty auki ja auton sähköjohdot katkottu. Auto ei lähtenyt enää omilla avaimilla käyntiin. Tässä vaiheessa meidän pulssit ja tunnekäyrät olivat jo aika korkealla.

Seuraavaksi alkoi soittorumba. Ensinnä puhelu poliisille, sitten vakuutusyhtiölle, korjaamolle, taas vakuutusyhtiölle, hinauspalveluun ja myöhemmin samana päivänä vielä kerran vakuutusyhtiöön. Poliisi olisi ollut vailla valvontakameran kuvaa. Autossa on asennettuna tallentavat kamerat, jotka kuvaavat sekä eteen että taakse, mutta kun vorot olivat katkaisseet sähköpiuhat, oli virta poikki myös kameroista. Ei apua.

Hinaus ja tilanteen taustat

Hinausauto tuli nopeasti. Hinausukko totesi saman, minkä ukkokultakin jo tiesi. Nyt oli olleet ammattilaiset asialla. Hinausmiehellä oli itselläänkin samantapainen auto ja vahvisti, että näille tietyille muskeliautoille on täällä aivan oma varasryhmänsä. Hinausmiehen mukaan he ovat nuoria ja heillä on muutama harva automerkki ja -malli, jotka heille "kelpaa". Varastaakseen auton he osaavat ohjelmoida autoon uudet avaimet alle minuutissa! Me, eikä kukaan myöskään meidän naapureista herännyt auton varashälyttimeen, joten varkaat olivat osanneet myös hiljentää hälyttimen todella nopeasti, jos se oli ylipäätään hälyttänyt ollenkaan. 

Nämä nuoret varastavat näitä tehokkaita autoja tarkoituksenaan osallistua nk. sideshow-ajoihin. Ne ovat usein esimerkiksi kaupunkien risteyksiin tehtyjä isojakin kokoontumisia, joissa vongutetaan autojen moottoreita, poltetaan kumia ja tehdään katuun ns. donitseja. Kansa sitten ympärillä hurraa, kun bensa ja kumi palaa. Kyllä, ovat vaarallisia, laittomia ja vaatineet toisinaan jopa muutamia loukkaantuneita uhreja yleisöstä, kun autoja onkin livennyt otteesta. 

Ukkokulta oli onneksi tietoinen näistä autonavaimien uudelleen ohjelmoijista ja oli asennuttanut autoonsa ohjelmoinnin eston jo kaksi vuotta sitten. Ja todellakin onneksi näin, koska hyvin usein varastetut autot poltetaan sideshow-ajojen päätteeksi.

Meinasi olla tosielämän "Gone in 60 seconds". Yhdestä ikkunalasista tulee muuten valtava sotku auton sisätiloihin. Kuvan pala oli isoimmasta päästä.

Korjaamolla

Autokorjaamolla selvisi "mukavaa" lisätietoa. Sanoivat, että tämä varkausyrityksen kohteeksi joutunut auto oli jo neljäs heidän korjaamolle tuotu kahden viikon sisään. Niinpä meidän asuinalueella on tehty näitä autovarkauksia ja niiden yrityksiä nyt oikein aaltona. 

Ja sitten se todellinen pommi: korjaamon antama ensimmäinen kustannusarvio korjauksista. Auton kaikki johdotukset jouduttaisiin tekemään uudestaan, samoin ohjelmoimaan uudet avaimet. Työtuntimäärä yksistään näihin voisi olla 30 tuntia ja hinta-arvio 14 000 dollaria! Sitten tietenkin lisäksi uusi ikkuna ja varmaan jonkinmoinen tehopuhdistus, sillä autohan oli aivan täynnä lasinsiruja. Minä vielä heti aamusta menin ja yritin siivota rikkoontunutta lasia kuskin penkiltä pois ja onnistuin saamaan haavan sormeeni. Luulin, että se olisi vain sellaista lasimurua, missä ei olisi teräviä reunoja ja hippuja, mutta olin väärässä.

Lopullinen korjaushinta selviäisi, kun oikea ja osaava mekaanikko pääsisi tarkastelemaan autoa paremmin. Mutta koska heillä oli vain ja ainoastaan yksi mekaanikko, joka näitä korjauksia osaa tehdä, ja tämä oli ylityöllistetty, niin sanoivat korjaamolta suoraan, ettei tarkempi hintatieto, saati korjaus hoidu aivan hetkessä.

Ensimmäiseen viikkoon autolle ei tehty mitään. Seuraavan viikon loppupuolella mekaanikko ehti jo vilkaisemaan autoa ja korjausten hinta-arvio laski "vain" 6 500 dollariin. Näistä ison osan pitäisi mennä autovakuutukseen. Siis pitäisi. Ensin kustannukset kuitenkin maksetaan omasta pussista.

Korjaus kesti kauan. Saimme auton korjaamolta takaisin kahta päivää vaille neljän viikon päästä tapahtuneesta. Niinpä olimme melkein kuukauden yhden auton varassa, mikä kyllä aiheutti omanlaisensa säätämisen, suunnittelun ja pienen karsimisenkin menojen suhteen. Ja pinnan kiristymisen. Nimittäin niihin paikkoihin, jonne olisi toisinaan pitänyt päästä, ei ole julkista liikennettä, ainakaan lähimainkaan kätevästi, ja taksiakaan ei oikein viitsinyt tavakseen ottaa.

Kuinka jatkossa?

Kun yksi paikallinen tuttavamme kuuli tapauksesta, hän totesi, että no ukkokulta mahtaa vaihtaa autonsa tämän jälkeen. Ei aio, sillä näitä autoja ei enää valmisteta ja siinä mielessä autovalinta on astetta uniikimpi. Avaimen ohjelmointiesto on totta kai autossa jatkossakin. Minä ehdotin esimerkiksi auton ikkunalasiin liimattua tarraa ohjelmoinninestosta, mutta eihän sellainen oikeasti tule estämään varkaita ainakin kokeilemasta varastaa autoa jatkossakin. Mutta astetta järeämmän rattilukon ja poljinlukon ukkokulta aikoo ottaa vakituiseen käyttöön. Ja muitakin toimenpiteitä tässä on vielä suunnitteilla... Nämä turvavarustelut eivät mene tietenkään vakuutuksen piikkiin ja kun ukkokullalta kysyin, paljonko tulivat nämä varusteet vielä tähän päälle maksamaan, niin ei suostunut kertomaan. Ehkä parempi niin.

Moni teistä tietenkin ajattelee, miksi emme pidä autoa suojassa autotallissamme. Talomme on rakennettu sellaisella vuosikymmenellä, että siihen aikaan autotallit olivat kooltaan maltillisia. Niinpä autotallimme ovi on niin kapea, ettei kumpikaan meidän nykyautoistamme mahdu ovesta sisään. Autotalli ei siis tule ratkaisuksi tilanteeseen.  

Itsehän melkeinpä toivoisin, että näillä voroilla olisi jokin yhteinen foorumi, jossa voisivat jakaa varastettavien autojen sijainteja. Ensinnäkin, että heidät voisi jonakin päivänä saada sen foorumin kautta kiikkiin, ja toisekseen, voisivat jakaa tiedon, ettei meidän osoitteesta kannata autoa edes yrittää varastaa. Mutta toiveajattelua taitavat nämä olla.

Summa summarum

Olemme asuneet nykyisessä kodissamme jo yli viisi vuotta ja koko tämän ajan auto on saanut olla rauhassa. Samoin naapureiden autot. Ja surkuhupaisaa vielä se, että yhdellä naapurillamme oli yhteen aikaan sellainen romu-BMV, josta meni varashälytin vian vuoksi päälle harva se yö. Ja siihen heräsi kyllä koko naapurusto. Nyt kaikki tapahtui hipihiljaa. Lisäksi, mehän asumme umpikujassa, joten kyllä varkauden kohde oli etukäteen selvästi haarukoitu.

Joka tapauksessa tapaus jätti pidemmäksi aikaa inhottavan tunteen, olihan tässä kajottu omaan omaisuuteen, lähellä omaa kotia meidän nukkuessa ja vieläpä väkivalloin. Näin jopa pariin otteeseen painajaisia uudesta varkaudesta. En voi muuta kuin toivoa, ettei tämä riesa todellakaan toistu.

Tällaisia harmeja tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

P niin kuin pettymys x 5

Minulla on ollut blogissani tapana useampana kesänä kirjoittaa kootut kömmähdykset ja havainnot, kun olen käynyt ulkosuomalaisena Suomessa. Milloin olen ihastellut sen valoisia öitä, milloin hämmästellyt uusia tuotteita ja trendejä ruokakaupoissa. Kun käyn siellä harvoin, huomaan joka käyntikerta tipahtaneeni ainakin yhdestä lisäkelkasta. Viime kesän ihmettelyjäni voi lukea esimerkiksi täältä. Tällä kertaa nostan kuitenkin Suomen kesävisiitistäni p-alkuisia pettymyksiä. Ja tasapuolisuuden nimissä olen liittänyt postaukseni päätteeksi takaiskuja myös Piilaaksosta.

Kotimatkalla Kaliforniaan meillä oli välilasku New Yorkissa. Vielä auringonlaskun aikaan siellä oli 26 astetta lämmintä ja niinpä suurkaupungin siluetti uiskenteli kuumassa sumussa.

Ensimmäinen P: puukotukset

Kesäkuun alkupuolella Oulun kauppakeskuksessa tapahtui alle viikon sisään kaksi eri puukotusta. Ensimmäisen uhri oli alaikäinen lapsi, toisen ulkomaalaistaustainen mies. Tapaukset tulivat poikkeuksellisella tapaa iholleni monestakin syystä. Olin ensinnäkin molempien tapausten aikaan vain korttelin päässä tapahtumapaikasta, ja molemmilla kerroilla oli täysin sattumaa, etten valinnut reitikseni kävellä juuri tuon kauppakeskuksen läpi.

Ensimmäisen puukotuksen aikaan olimme ukkokultani kanssa matkalla ystäviämme tapaamaan. Tuon tapaamisen aikana ukkokulta sitten jo lukikin netistä ensimmäiset otsikot puukotuksesta ja kuinka ollakaan, pikapikaa uutiseen kirjatut silminnäkijähavainnot puukottajasta täsmäsivät täydellisesti ukkokultaan itseensä. Myöhemmin nämä havainnot sitten tarkentuivat ja muuttuivat, eivätkä enää (onneksi) kuvanneet ukkokultaani. Ehtipä tuo jo toteamaan, että taisi sitten tullakin linnareissu...

Lisäksi puukotuksia tietenkin käsiteltiin uutisissa monta monituista päivää. Tämä piti kauheat tapaukset myös aktiivisesti mielessä. Niin paljon kuin uutisissa kerrotaankin USA:n väkivallanteoista ja ampumisrikoksista, niin se, että tällaista sattuu entisessä kotikapungissani Suomessa, tuntui suorastaan järkyttävälle. Puukotuksille epäiltiin nimenomaan rasistisia motiiveja, mikä ravisteli erityisesti, sillä asumme täällä monien eri kulttuurien sulatusuunissa. Ja kyllä, ei ole omakaan alueemme täällä Kaliforniassa puhdas pulmunen, tiedostan sen hyvin, mutta nämä puukotukset romuttivat minun ruusuista kuvaa entisestä kotikaupungistani kovasti.

Toinen P: pankit

Tällä Suomi-reissulla meidän piti asioida myös pankissa. Ja valitettavasti kaksikin eri kertaa. Olihan se erikoista, että pankkimme konttori oli auki vain vaivaiset kuusi tuntia viikossa! Kolmena viikonpäivänä, aina kaksi tuntia kerrallaan. Ja molemmilla asiointikerroilla konttorissa aivan mahdottomat määrät ihmisiä! Ja miksipä ei olisi, kun aukioloaikoja on typistetty noin minimiin. Ukkokullalle isot kiitokset jonotusurakasta meidän molempien puolesta.

Kaiken kukkuraksi oli pankissa käynyt edellä jonottavien asiakkaiden kohdalla ilmi, ettei sieltä saa käteistä! Siis mikä se sellainen pankki on, mistä ei saa rahaa! Myöhemmin netti todisti, että kyseisellä pankilla on Suomessa todellakin vain kaksi konttoria, joista voi nostaa käteistä. Oulussa kaukaisimmat asiakkaat olivat tuolloin tulleet Kemistä, missä ei ole konttoria enää ollenkaan. Ja tyhjin käsin lähtivät lopulta käteistä hakemaan tulleet kemiläiset. On tämä pankkimaailma mennyt kyllä tosi kummalliseksi Suomessa, huh huh.

Kolmas P: pullonkorkit

Nyt "pääsin" minäkin sitten ensimmäistä kertaa käyttämään EU-säädösten mukaisia juomapulloja ja tetrapakkauksia, joista muovinen korkki ei lähde kokonaan irti. Idea tämän taustalla on tietenkin kultainen, pyrkiä vähentämään luontoon jääviä muovikorkkeja, mutta käytössä kierteisiinsä kiinnijäävä korkki oli kyllä raivostuttava! Kyllä siinä aika monet mehukeitot lorahti pöydälle ja vichyt rinnuksille, kun ensimmäisiä kertoja korkin kanssa temppuilin. Ja jos oli huulipunaa, niin pullon suusta juoman hörppääminen korkin kanssa sai punat mahtavasti leviämään...

Ei irtoa Suomessa korkki, ei.

Loppuvisiittiä kohti korkkien kanssa alkoi päästä jo vähän paremmin sinuiksi, ja olikin hauska, kun sitten palasimme tänne Atlantin toiselle puolelle, niin oikein hämmennyin, kun korkit taas irtosivatkin kierteistään.

Ja tältähän se sitten näyttää, kun korkki irtoaa pullostaan, eikä sitä laiteta enää takaisin. Tämä löytyi Tyynenmeren rannalta.

Piilaaksossa odotti sitten omat pettymyksensä:

Neljäs P: paahde ja palot

Piilaaksossa meidät vastaanotti ensinnäkin tosi helteinen sää. Useina päivinä lämpötilat ovat kohonneet yli 35 Celsius-asteen. Lisäksi huomasin, että Suomen viileähkön kesäsään jälkeen täällä jo 28 asteen lämpö tuntui aluksi muka todella kuumalle. Totuttaumista siis vaativat taas nämä kalifornialaiset paahteet. Eikä paahde ole ollut lainkaan leikin asia: parissa päivässä ainoastaan meidän piirikunnassamme raportoitiin 19 kuolemantapausta, joiden tiedettiin tai vahvasti epäiltiin johtuvan kuumuudesta.

Aika monena päivänä puhelimen näytölle on tullut tämä varoitus säätietoja katsellessa.

Tätäkin isompana pettymyksenä kuitenkin saimme heti kuulla ja lukea paikallisuutisista maastopaloista ympäri Kaliforniaa. Yksi iso sellainen roihuaa edelleen Pohjois-Kaliforniassa ja tämän vuoksi mm. Lassen Volcanic -kansallispuisto on jouduttu sulkemaan. Vaikka ilmanlaatu on toistaiseksi pysynyt Piilaaksossa vielä hyvällä tasolla, niin silti saapuminen Suomesta maastopalojen keskelle tuntui surulliselle. Suomessa minä suorastaan iloitsin, kun alkoi vesisade. Sateet ovat meille täällä harvinaista (lue: olematonta) herkkua tähän aikaan vuodesta.

Kaatosade Helsingin keskustassa. Olisi kovin tervetullut tämä sade tänne meille.

Viides P: paunahinta

Pienoinen pettymys, tai sanoisinko paremminkin järkytys odotti myös ensimmäisellä ruokakauppareissulla Piilaaksossa. Kasvimaamme oli sanalla sanoen räjähtänyt mittoihinsa Suomi-visiitimme aikana. Kaksi kurpitsapuskaa oli vallannut tilan, ja satoakin oli sylikaupalla. Niinpä päätin valmistaa kesäkurpitsalasagnea. Pakastimen olimme syöneet ennen Suomeen lähtöämme kiitettävän tyhjäksi, jotta Suomi-tuliaiset kuten ruis- ja kauraleivät mahtuisivat sinne. Mutta olimme kuluttaneet pakastimesta myös kaikki jauhelihapaketit, joita minulla useimmiten on kuitenkin ainakin yksi siellä hätävarana.

Ostan jauhelihan yleensä luomuversiona tukkuliike Costcosta, missä se on edullisempaa, mutta nyt en viitsinyt lähteä yhden paketin vuoksi sinne väenpaljouteen, vaan hankin jauhelihan lähimmästä Safeway-ruokakaupasta. Olinhan minä pyllähtää selälleni, kun näin jauhalihapaketin hinnan hyllynreunassa. Pauna vähärasvaista luomujauhelihaa maksoi 13 dollaria, mikä tekee kilohinnaksi 29 dollaria (27 euroa)! Rasvaisempi ja ei-luomu versio ei ollut juurikaan sen edullisempaa: 12 dollaria paunalta. Kun olin juuri nauttinut Suomessa ruokakauppojen edullisista hinnoista, joskin huomasin hintojen nousua vuoden takaiseen minäkin, tuntui tämä Piilaakson hintataso jälleen kerran aivan mahdottomalta. Onneksi sentään se kesäkurpitsa oli lasagneen puoli-ilmainen raaka-aine kompensoimaan superkallista jauhelihaa. Hyi kamala, puistattaa tuo hinta vieläkin!

Tällaisia isompia ja pienempiä pettymyksiä tällä kertaa. Niistä joidenkin kanssa on helpompi elää, kuten pullonkorkit, mutta joidenkin kanssa on vain elettävä, kuten jo tapahtuneet puukotukset ja maastopalot. Mutta ei vaivuta synkkyyteen, olihan valtaosa ajasta Suomessakin iloista ja ihanaa. Tavata ystäviä, nautiskella Suomi-makuja ja viettää aikaa maaseudulla. Mukavaa alkanutta elokuuta kaikille eli aika sanoa teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Haipakkaa

Edellisestä blogipostauksestani on hujahtanut jo lähes kaksi kuukautta. En voi kuin pyöritellä päätäni tälle ajan siipien havinalle! Niinpä teen teille nyt muutamia nostoja parin viime kuukauden ajalta, toisin sanoen seuraa ne "kootut selitykset", hahah, miksi blogini on pysynyt vaiti.

Tapaamisten toukokuu

Jos toukokuuta pitäisi jotenkin niputtaa yhden otsikon alle, niin se oli meillä yllätyksellisten tapaamisten aikaa. Niitä kaikkia nimittäin yhdisti tosiseikka, että olimme tavanneet näiden ystäviemme kanssa edellisen kerran jotakin 8,5 ja 13 vuoden väliltä. Treffeistä ainoastaan ensimmäinen oli hiukan etukäteen suunniteltu, muut tapahtuivat enemmän tai vähemmän ex tempore. 

Toukokuun alussa matkustimme Miamiin, sillä Espanjassa asuva ystävämme tuli sinne työmatkalle. Hän on se sama, jonka matka Piilaaksoon peruuntui äkillisistä perhesyistä johtuen reilu vuosi aiemmin. Tämän ystävän kanssa olimme nähneet viimeksi kasvotusten 13 vuotta sitten! Mutta miten ihanasti juttu jatkui siitä, mihin se viimeksi jäi, ja olihan niissä 13 vuoden elämäntapahtumissa jonkin verran juteltavaa. Oli meillä hauskaa! 

Mieleenkiintoisena yhteensattumana muuten matkamme ajankohta. Kun ryhdyimme varaamaan lentoja Miamiin, olimme pyllähtää takalistoillemme, kuinka kalliita lentoliput sinne olivat. Samoin hotellien hinnat olivat pompsahtaneet pilviin. Ja kas, selvisi että samana viikonloppuna kaupungissa kisattiin F1 Formula Grand Prix. Ilmankos olivat hinnoissaan! Mutta ukkokulta löysi näppärän kiertotien välttää nämä ryöstöhinnat. Lensimme ensinnäkin viereiseen Fort Lauderdaleen, nappasimme sieltä ystävämme vuokra-auton kyytiin ja ajoimme Miamiin. Lisäksi AirBnB:n kautta löytyi tosi kiva ja ihmeen edullinen majoitus meille kaikille. Asunto sijaitsi vieläpä onnekkaasti niin eri puolella kaupunkia, ja ihanan Little Havannan kupeessa, etteivät F1-kisan hulabaloo ja väkimassat meidän ajanviettoamme häirinneet. Muutamia formulatallien henkilöstöä saatoimme illallispaikoissa nähdä, mikäli vaatteidensa logojen perusteella oli jotakin pääteltävissä.

Little Havannan taiteessa näkyvät vahvasti tietenkin Kuuba ja sikarit. Tarttuipa matkalta yksi pieni taulu omallekin seinälle. Joskin taulu odottaa yhä ripustajaansa, hihih.

No sittenpä yllättäen yhteyttä otti ukkokullan Alabamassa asuva serkku. Hän kertoi tulevansa vaimonsa työmatkalle mukaan Kaliforniaan Carmel-by-the-Sean kaupunkiin ja esitti kutsun tulla heitä sinne tapaamaan. Tätä sukulaista olimme nähneet viimeksi yhdeksän vuotta sitten, joten ei käynyt mielessäkään kieltäytyä kutsusta. Ex tempore jokin majoitus varaukseen ja menoksi. Vietimme oikein mukavat 1,5 päivää hyvästä ruoasta ja seurasta nauttien. 

Ja arvatkaapa vaan, autotapahtuma pääsi sekoittamaan tässäkin pyrähdyksessä kuvioitamme. Meiltä ajomatkaa Carmeliin on vain 1,5 tuntia, mutta sinä viikonloppuna järjestettiin autotapahtuma Laguna Secan radalla. Ruuhkat olivat sen mukaiset. Lopulta ajo perille vei kolmisen tuntia.

Kolmas tapaaminen tupsahti myös melko tavalla puskista. Ehkäpä osa teistä muistaa ensimmäisen USA -road tripimme, kun jäimme Kuolemanlaakson mutaan kiinni. Tuolloin tapahtumapaikalle saapui lopulta joukko kiinalaisnuoria ja yksi heistä, valokuvaaja, jäi yhteystietojen vaihtamisen jälkeen kaveriksi. Ukkokultani on tavannut tämän nuoren miehen tyttöystävineen kertaalleen tässä välissä, minä en, koska olin silloin Suomessa. Kunnes sitten nyt eräänä toukokuisena perjantaiaamuna vuonna 2024 ukkokulta sai häneltä viestin. Kaveri oli tullut kuvausmatkalle Piilaaksoon ja halusi tavata. Muutamien viestivaihtojen jälkeen mies tuli meille kylään parin tunnin varoajalla. Olin nähnyt hänet siis viimeksi 8,5 vuotta sitten mutakuopan laidalla Kuolemanlaaksossa, mutta kun nyt näin hänen kasvonsa voimakkaat piirteet, näytti hän heti tutulle. Oli mukava vaihtaa kuulumisia ja keskustella maailmanmenosta. Tarjosimme hänelle muuten suomalaista lonkeroa takapihamme auringossa ja hän piti juomasta kovasti. Mainitsi, että se muistutti maultaan jotakin kiinalaista suosittua juomaa, mutta en valitettavasti enää muista mitä. 

Kirjoituskiireiden kesäkuu

No sittenhän tässä taustalla ovat pyörineet koko ajan esikoiskirjani kirjoituskiireet. Homma käynnistyi toden teolla huhtikuun viimeisellä viikolla ja siitä asti olen istunut koneella kiitettäviä tuntimääriä. Vastoinkäymisiltä ja stressin aiheuttamilta unettomilta öiltäkään ei ole vältytty. Tarkoituksenani oli joka tapauksessa pusertaa kustannustoimittajani kanssa projektia eteenpäin nimenomaan toukokuussa, sillä kesäkuussa matkustimme Suomeen. Mutta aikataulut menivätkin uusiksi minusta riippumattomista syistä ja kirjoituskiireet jäivät painamaan päälle myös Suomi-visiittimme ajaksi. Ensimmäiset kaksi viikkoa Suomessa menivät siis parhaimmillaan kahdeksan tai yhdeksän tuntia konetta naputellen. Niinpä kaveri- ja sukulaistapaamisia piti jättää vähemmälle. Lisäksi oli jälleen asioita hoidettavina ja teinpä jo alustavia toimenpiteitä tulevia kirjajulkkareitanikin varten. Iiks, julkkarisuunnittelut olivat kutkuttavaa puuhaa!

Suomi-visiittimme viimeiset päivät olemme viettäneet perinteisesti Helsingissä, mutta tänä vuonna jäi sinnekin hiukan rajoitetummin aikaa. Lisäksi minulla oli tapaaminen kustantamoni kanssa. Jotenkin kummasti päivät luiskahtivat loppureissuamme kohden jälleen kerran niin Oulussa kuin Helsingissäkin minuuttiaikataulun puolelle. Perinteitä kunnioittaen, hahah!

Helsingin siluettia ilta-auringossa.

Mutta mikä nyt tämän visiitin aikana varmistui, niin kirjani tullaan julkaisemaan lokakuun loppupuolella, eli alkuperäisen aikataulun mukaan. Silloin tulen jälleen Suomeen ja on mahdollista jatkaa ihania kaveritapaamisia. En olekaan käynyt loka-marraskuussa Suomessa kuin viimeksi kolme vuotta sitten, joten pimeys ja räntäsateet tuovat niin sanotusti mukavaa eksotiikkaa matkalleni. 

Kesäkuussa ohitettiin muuten vielä yksi merkkipaalu: tuli täyteen kymmenen vuotta, kun saavuimme ukkokullan kanssa matkalaukkuinemme Kaliforniaan. Kymmenen vuotta, ei uskoisi!

Tällainen pikaraportti tällä kertaa. Toivottavasti te blogilukijat pysytte yhä kelkassa, vaikka vähän taukoa teksteihin tulikin. Nyt sanon tällä erää teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Kolonoskopia Suomi vs. USA

Nyt olisi luvassa vähän suolistoasiaa. Lupaan olla menemättä likaisiin yksityiskohtiin, joten voit huoletta lukea eteenpäin.

Minulle on tehty suolentähystys elämässäni kolme kertaa. Näistä ensimmäinen tehtiin Suomessa, kun haluttiin tutkia, olivatko äkilliset ja ärhäkät vatsakipuni johtuneet umpisuolentulehduksesta. (No, tuolloin jonotusaikani operaatioon oli niin pitkä, että mahdolliset tulehduksen näkyvät oireet olivat mitä todennäköisimmin jo hyvinkin kaikonneet.) Tuossa tutkimuksessa minulla kuitenkin todettiin taipumusta polyyppeihin, jolloin lääkäri suositteli kolonoskopiaa viiden vuoden välein. Niinpä olen käynyt kyseisessä toimenpiteessä nyt jo kaksi kertaa Yhdysvalloissa. Kokemukseni eroavat maakohtaisesti niin paljon, että ajattelin kirjoittaa niistä teillekin.

Marjat ovat suolistolle terveysruokaa. Tässä luomumarjoja Meksikosta. Minua nauratti, että kourallinen marjoja tarkoitti näiden kohdalla kolmea marjaa.

Valmistautuminen operaatioon

Tässä osuudessa ei eroja juurikaan ole. Suolentyhjentämiseksi juotavan litkun "nauttiminen" on ihan yhtä kamalaa, olipa asuinmanner mikä tahansa. Nyttemmin olen tosin kuullut, että täällä tyhjennykseen olisi saatavissa myös tablettimuotoinen helpotus, mutta ainakin minulle määrättiin vielä tänäkin keväänä se perinteinen, ällöttävän makuinen litku. Ehkä uusin lääke ei ole täällä vielä yhtä hyvin terveysvakuutusten korvaama ja siksi suositaan yhä perinteistä tapaa. Tämä kylläkin on vain omaa arviotani.

Operaatio Suomessa

Minulla Suomessa tehdystä operaatiosta on tietenkin hurahtanut aikaa jo 15 vuotta, mutta muistan sen edelleen suorastaan valitettavan hyvin. Kotona pyydettiin etukäteen ottamaan ibuprofeiinia, mutta eipä se auttanut: toimenpide oli minulle todella kivulias. Lisäksi vatsa oli kaiken sen jälkeen aivan valtavan turvonnut, kuin kuumailmapallo. Vatsan saaminen takaisin normaalikuntoon vei aikansa, eikä ollut todellakaan kivutonta ja kivaa.

Operaatio USA:ssa

Olin jo saanut etukäteen tietää ennen ensimmäistä Yhdysvalloissa tehtyä kolonoskopiaa, että täällä potilas ns. humautetaan eli nukutetaan kevyesti juuri ennen toimenpidettä. Tämä minua tietenkin etukäteen jännitti, sillä siihen mennessä minua ei oltu vielä koskaan aikaisemmin nukutettu. Nyt toisella tähystyskerralla tämäkään ei oikeastaan enää jänskättänyt. Niinpä myös operaation esitoimenpiteet ovat mittavammat kuin Suomessa: potilaalle laitetaan IV-tippa ja erilaisia seuranta-anturoita, kysellään todella tarkasti eri sairaudet ja mahdolliset aiemmat allergiset reaktiot ja tiedustellaan lähiomaiset yhteystietoineen. Ja koskapa potilas ei ole operaation jälkeen niin sanotusti tolkuissaan, hän ei saa itse lähteä ajamaan autolla, vaan hänellä tulee olla noutaja kotiin. (Tämä sääntö taisi olla voimassa Suomessakin.)

Tämän kevytnukutuksen ansiosta olen saanut nukkua molemmilla kerroilla operaation ohitse kuin vauva. Itselläni ei ole ollut mitään käsitystä toimenpiteestä, ei kipuja, ja mikä myös ihanaa, vatsa on normaalissa mitoissaan tähystyksen jälkeen. Niinpä senkään kanssa ei tarvitse vaikerrella seuraavaa vuorokautta. Mutta. Onhan se yleisolotila heti toimenpiteen jälkeen totta kai enemmän tai vähemmän tokkurainen. Viime kerralta jäi mieleeni, etten esimerkiksi saanut kenkää takaisin jalkaani, mikä minua kovasti siinä tilanteessa nauratti. Jalkani ei vain ottanut osuakseen tennariin. Hoitaja sitten ystävällisesti auttoi, ettei tarvinnut sukkajalassa kotiin lähteä.

Päiväsairaalan liukuestesukat jäivät muistoksi. Liukuesteet sukissa sekä ylä- että alapuolella. Ehkä ihan hyvä niin, sillä tokkurassa saattoi olla sukat miten sattuu. :-D

Heti samana iltana minulle lähetettiin terveysportaaliin kirjallinen selvitys, mitä toimenpiteessä oli tehty ja löydetty. Mutta tottahan olin skarppina lukemaan sitä vasta seuraavana aamuna. Ja ilmankos oli olo ollut tokkurainen. Näin raportista minulle edellisenä päivänä operaation yhteydessä annetun lääkityksen, joka oli ihan suhteellisen järeä:

---

MEDICATIONS:
Versed 7 mg in divided doses
Fentanyl 100 mcg in divided doses

Sedation medications administered by RN under my direction and RN was the independent trained observer assisting in the monitoring of the patient's level of consciousness and physiological status.

Total sedation time: 14 minutes

----

Seuraavana päivänä minulle vielä myös soitettiin, kuinka voin ja onko minkäänlaisia komplikaatioita. Huolenpito tuntui hyvälle. Onneksi mitään valitettavaa ei ollut. 

Kustannukset

15 vuoden takaisista kustannuksistani Suomessa en toki muista enää mitään, mutta Pohjois-Suomessa asuva ystäväni kävi samassa toimenpiteessä juuri tänä keväänä. Niinpä kyselin tuoreita kustannustietoja häneltä. Ystäväni kuuluu sairautensa vuoksi tämän alan poliklinikan vakioasiakkaisiin ja käy tähystyksessä kolmen vuoden välein. Hän olisi saanut tyhjennyslitkut poliklinikalta ilmaiseksi, mutta noutoajat työssäkäyvälle olivat hankalat, joten hän osti ne apteekista itse. Kustannus oli ollut noin 25 euroa. Tämän lisäksi tuli poliklinikkamaksu noin 46 euroa. 

Minulle molemmilla kerroilla amerikkalainen terveysvakuutus on korvannut tyhjennyslitkun 100-prosenttisesti ja tänä vuonna myös toimenpide oli minulle maksuton. Viisi vuotta sitten Yhdysvalloissa sain noin 350 dollarin laskun jälkikäteen, koska yksi toimenpiteeseen osallistunut anestesiahoitaja ei kuulunutkaan vakuutukseni 100-prosenttisesti kattamaan verkostoon.

Iso kuva Yhdysvalloissa

Viimeisen viiden vuoden aikana suolistosyöpiin on ryhdytty täällä kiinnittämään entistä enemmän huomiota, koska kyseiset syövät ovat yleistymässä. Amerikan syöpäyhdistys suosittelee tammikuussa 2024 päivitetyn ohjeistuksensa mukaan, että kaikki yli 45-vuotiaat aloittaisivat säännölliset suolistosyöpäseulonnat. Jos henkilö ei kuulu korkean riskin ryhmään, yhdistyksen suositus on ottaa tiettyjä ulostenäytetestejä jopa vuoden välein ja/tai tehdä kolonoskopia 10 vuoden välein. Korkeamman riskin henkilöille suositus testeille ja tähystyksille on tietenkin tiheämpi, esimerkiksi Crohnin tautia sairastaville kolonoskopia jopa 1-3 vuoden välein. Useimmat amerikkalaiset terveysvakuutukset kattavat nykyään juuri nämä ennaltaehkäisevät tutkimukset 100-prosenttisesti.

Tuleeko sinulla vielä joitakin eroavaisuuksia näiden operaatioiden osalta mieleen? Oletko käynyt toimenpiteessä jossakin muussa maassa? Olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia. Tähän päätän tällä kertaa ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Suomalaisen ja ulkosuomalaisen havaintoja

Olen aiemminkin kirjoittanut blogissani, kuinka Suomi-vieraiden saanti tänne Kalifornian-kotiimme aina tietyllä tavalla avaa silmiä. Ne ovat hyviä välietappeja tarkastella omaa ulkosuomalaisuuttaan kahdellakin tapaa: 

Ensinnä ystävien tekemät havainnot ja ihmettelyt paikallisista tuotteista, elämänmenosta tai toimintatavoista ovat joka kerta todella mielenkiintoista kuultavaa. Ovatko ne samat jutut itselle jo normaalia arkea? Kiinnitänkö itse enää sellaisiin seikkoihin huomiota? Toisekseen vierailut ovat myös mainioita näköalapaikkoja, kuinka lahjakkaasti on voinut itse jo tippua kärryiltä joistakin Suomi-kuvioista. Tällä kertaa siis havaintoja puolin ja toisin viimekertaisten Suomi-vieraidemme visiitiltä. 

Ystävien havaintoja

Vieraamme havaitsivat paikallisista hevi-tuotteista erilaisia makuja. Sanoivat, että esimerkiksi tomaatit maistuivat täällä kertakaikkisen makeille, huomattavasti paremmille kuin Suomessa. 

Talvikuukausina Suomessa myytävät tomaatit eivät varmaankaan ole aivan niitä kaikkein aromikkaimpia, mutta jäin miettimään täältä ostamiani tomaatteja jälkikäteen vielä tarkemmin. Olen viimeiset vuodet suosinut Campari-lajikkeen tomaatteja. Ehkä sellaisia ei Suomessa ole edes saatavilla. Lisäksi joitakin tomaattilajikkeita myydään täällä vielä tertuissaan. Tällöin ne jatkavat kypsymistään, mutta eivät mene niin nopeasti vanhoiksi ja pilaannu. Kenties terttuina myynti tuo makuun vielä oma lisänsä.

Campari-tomaatteja. Nämä eivät ilmeisesti edes kasva kovinkaan suuriksi. Ainakin täällä meidän kulmilla myytävät ovat halkaisijaltaan yleensä maksimissaan noin 4 cm.

Samoin eväinämme olleet banaanit olivat kuulemma aivan eri makuisia kuin Suomessa myytävät. Jollain tapaa maukkaampia. Vaikka samoja Ecuadorista tuotuja banaaneja ne ovat meilläkin. Kyseiset banskut olivat luomua. 

Niin tomaattien kuin banaanien makuun vaikuttaa tietenkin vahvasti se, missä ne ovat saaneet kypsyä: laivakontissa, kasvihuoneessa vaiko auringon alla luonnollisella tavalla. Ja lisäksi, kuinka pitkä hevi-tuotteen kuljetusmatka kaupan hyllyyn on. Itsestäänselvyyksiähän nämä ovat, mutta kun omasta edellisestä Suomi-visiitistä on aikaa jo pian vuosi, niin eipä näitä tällaisia maku- ja mahdollisia lajike-eroja tule ihan joka päivä ajatelleeksi.

Valoa, mutta ei lämpöä kiitos

Vieraamme kiinnittivät huomiota myös olohuoneemme ikkunan kokoon. Ei olohuoneemmekaan ole valtava, mutta kokivat huoneen ainoan ikkunan melko pieneksi. Se on kooltaan noin 1,8 m x 1,5 m ja levein, mikä kyseiselle seinustalle ovien lisäksi on voitu laittaa. Lisäksi ikkunan kokoluokalle lienee perusteluna se, että talomme on rakennettu arviolta joskus -70-luvulla. Silloin täkäläisissä taloissa ei ole ollut ilmastointeja, joten valtaosan vuodesta kuumasti porottava auringonpaiste on haluttu pitää ulkopuolella, ei niinkään päästää lämmittämään lisää huoneilmaa. 

Mutta hei lukijani, emme me mielestäni täällä missään mustassa säkissä sentään asu. Aurinkoisella säällä pienempikin ikkuna riittää. Lisäksi saamme olohuoneeseen valoa myös keittiön ikkunoista. Ja onhan meillä onneksi täällä Piilaaksossa myös sähköt, hihih.

No minkäslaisia herätyksiä itse sain vieraidemme aikaan?

Ulkosuomalaisen havaintoja

Puhuimme vieraidemme kanssa useampaankin kertaan ruoasta kaupoissa ja ravintoloissa. Huomasin, etten muista enää aivan kaikkien kasvisten ja yrttien nimiä suomeksi. Ainakaan ihan samalla sekunnilla. Näistä hankalin on ollut arugula, joka on "muistivaivannut" minua jo pidemmän aikaa. Saan aina hakea ja hakea mielessäni, että se on suomeksi rucola. Lisäksi nytkin tuumaan, kirjoitetaanko se todella c-kirjaimella. Virallista sinappikaali-nimitystä ei siitä kukaan taida sentään käyttää. 

Myös toisesta yrtistä huomaan nykyään puhuvani aina vain sen englanninkielisellä nimellä: cilantro. Ja kyseessähän on siis oma inhokkini korianteri. Täällä kylläkin korianterille tulee väkisinkin siedätystä, koska tarjolla on supermaukkaita meksikolaisruokia. Niissä kyseistä yrttiä käytetään usein. 

Kolmas kasvis, jonka kohdalla minulla oli mennä Suomi-kieli solmuun. Olimme vieraiden kanssa ravintolassa ja tilasin alkuruoaksi brussel sprouts. Vieraamme kysyi, mitä se on, ja minulla meni hetki kaivella muistikoloistani, että se on ruusukaalta. Ja hauskahan tuo englanninkielinen nimi toisaalta on, Brysselin idätteitä, jos haluaisi rennolla kädellä suomentaa, hahah.

Tacot mayalaiseen tapaan. Ja siinäpä sitä, korianteria pinnalle ripoteltuna.

MobilePay 

Vieraamme kysyi matkan alkaessa, että toimiiko täällä MobilePay. Vastasin hänelle, että joo, kyllä tosi monessa paikassa voi maksaa mobile payllä. Minä siis oletin, että kyseessä oli Applen tai Googlen mobiilimaksutapa eli yleisesti ottaen mobile pay. Mutta vierashan tarkoitti tietenkin Suomessa käyttämäänsä sovellusta MobilePay. 

MobilePay-maksutapa ei tietenkään käynyt täällä USA:ssa. Kyseessä on DanskeBankin kehittämä sovellus, joka toimii tällä hetkellä vain Pohjoismaissa. Minun oli otettava oikein kuulkaas internet käteen ja katsottava tarkemmin, että mikä se tällainen MobilePay oikein edes on. Ja ilmankos se oli itselle uutta: sovellus on lanseerattu Suomessa joulukuussa 2013 eli vain puoli vuotta aiemmin, kun me pakkasimme laukkumme ja lähdimme Yhdysvaltoihin. Niinpä tämä nyttemmin jo hyvin yleinen pohjoismainen maksutapa ei ole koskaan tullut itselle tutuksi. 

Tein sitten mielenkiinnosta vähän gallupia somessa ja kysyin, millaisia maksutapoja Suomessa asuvat somekamuni tykkäävät käyttää. Tilanteessa, jos pitäisi vaikka maksaa kaverille pieni summa rahaa. Täällä meillä kun yleisessä käytössä ovat esimerkiksi PayPal, Venmo ja Zelle.

Ja niinhän siinä kävi, että todella moni vastasi MobilePay. Olin yllättynyt kahdestakin syystä: Siitä, että se todella oli jo näin yleinen, ja minulle kerrotun mukaan jopa Tori.fi-ostokset hoituvat nykyisin tällä maksutavalla. Samoin yksi ystäväni kirjoitti, että lastensa urheilukisoissa buffet-kojulla saattaa MobilePay olla peräti ainoa maksutapa. 

Joko arvaatte, mikä se toinen yllättäjä tuossa tiedossa oli? Se, kuinka havahduin ulkosuomalaisena tipahtaneeni Suomi-kärryiltä jälleen yhdessä asiassa. Pian kymmenen ulkomaanvuotta alkaa todella tehdä tehtävänsä. 

Nyt en aio pitää itseäni enää tämän asian suhteen uutispimennossa, vaan ajattelin asentaa kyseisen sovelluksen itselleni seuraavan kerran, kun menen Suomeen. Eihän sillä täällä rapakon takana mitään tee, mutta jos Suomessa tulisi vaikka käyttöä. 

Tällaiset jutut tällä kertaa. Nyt on taas aika sanoa hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Päivitys: Kuulemani mukaan MobilePayn asentaminen onnistuu vain EU:n talousalueella asuville. Eli taidanpa saada unohtaa koko kokeilun. Blaah, mälsää.

Kun auringonpaisteestaan tunnettu Kalifornia tarjoileekin rakeita, räntää ja hernerokkasumua

Aika monella on käsitys, että Kaliforniassa paistaa ikuinen aurinko, palmut huojuvat leppeässä tuulessa ja lämpö hellii ja hivelee ihoa päivästä toiseen. Onhan se toki ison osan vuodesta niinkin, mutta olen blogissani yrittänyt tuoda esiin myös oman asuinalueemme viileitä ja viime aikojen jopa huippusateisia talvia. Eli vuodenajat erilaisine säineen löytyvät myös täältä Pohjois-Kaliforniasta. 

Kuten jo viime postauksessani kirjoitin, meillä on nyt ollut iloista hulinaa Suomesta saapuneiden vieraiden kanssa. Kun viimeisimmät vieraat miettivät tänne suuntautuvan lomansa ajankohtaa muutama kuukausi sitten, totesimme ukkokullan kanssa, että juu, huhtikuussa täällä on tyypillisesti jo ihan mukavat säät, sellainen Suomen kesä, tiedättehän. Se on varmasti ihan kiva ajankohta tulla, tervetuloa. 

Jo vierailunsa heti ensimmäisenä päivänä piilaaksolainen sää kuitenkin yllätti. Olikin luvattu kaatosadetta, mutta pääsimmekin nauttimaan auringosta. Kunnes iltapäivästä saimme niskaamme paikallisittain harvinaiset raekuuron ja ukonilman.

Kun viime viikonloppuna retkeilimme vieraidemme kanssa Yosemiten kansallispuistossa, sama kuvio toistui. Olimme kaavailleet lauantaita haikkipäiväksi. Mutta kun seurasin sääennusteita koko edeltävän viikon, oli lauantaille kansallispuistoon luvassa todella kylmää ja jopa räntäsadetta! Ja tämä, vaikka edeltävällä viikolla alue kelli helteessä! Vaikka tuijotin ennusteita kuinka tiukasti ja tiuhaan, kylmä saderintama pysyi ennusteessa muuttumattomana.

Lower Yosemite Falls, Yosemiten kansallispuisto. Kevät on erinomaista aikaa, sillä jopa kalifornialaisissa vesiputouksissa on silloin valtavasti vettä! Syys-lokakuussa tuo sama putous saattaa olla vain pikkuinen liru tai ei vettä ollenkaan. Kuva otettu vierailuviikonloppumme perjantaina, jolloin suomalainen tarkeni vielä T-paidassa.

Kun sitten lauantaiaamu valkeni, saimmekin jälleen yllätyksenä nauttia aurinkoisesta säästä. Saderintama saapuisikin tuoreimman ennusteen mukaan kansallispuistoon vasta puoliltapäivin tai jopa myöhemmin. Niinpä päätimme rohkeasti lähteä aamusta haikillemme. Tepastelimme upeissa maisemissa melko kiireettä. Luonnonhelmassa pidetyn evästauon kera reippailumme kesti nelisen tuntia.

Yosemiten laaksoa lauantaiaamuna. Aurinko paistoi, jihuu!

Haikin jälkeen pidimme vielä pienen kahvi- ja hiukopalatauon ja lähdimme näyttämään vieraille toista puolikasta kansallispuistosta. Tällä erää autoillen. Mutta voi hyvät hyssykät sentään! Sen että pääsimme matkaan, sää teki todellakin tepposet! Ajoreittimme nousi ensin kilometrin ja sitten jo kahden kilometrin korkeuteen. Ensimmäisenä vastaamme iski aivan järkyttävä hernerokkasumu! Näkyvyys oli paikoin vain viisi metriä. Toisella puolella ajotietä oli jyrkkä rotko, eikä pientareella ollut minkäänlaisia suojakaiteita. Jo tämä asetelma toi oman jännityksensä etenemiseen. Toisekseen hidastimme itse vauhtia reilusti, mutta moni vastaantuleva ei todellakaan säätänyt ajonopeuttaan olosuhteita vastaavaksi. Napsautimme autostamme sumuvalon päälle ja lisäksi laitoimme paikalliseen tapaan myös hätävilkut palamaan. Ajovalot olivat myös päällä koko ajan, totta kai. Mutta. Meidän järkytykseksi todella moni vastaantuleva ajoi tyystin ilman ajovaloja tuossa karmeassa sumussa!

Koska tie nousi vuorilla korkeuksiin, myös lämpötila laski nopeasti. Se suorastaan romahti. Ei mennyt kauaakaan, kun ajelimme jo nollakelissä. Tiesimme, että omat renkaamme olivat hyvässä kunnossa, mutta samaan aikaan tieto paikallisten autojen renkaiden surkeasta kunnosta lisäsi tuskaa. Oikeasti pelotti! Kun vastaantulijat posottivat täyttä vauhtia vuorenrinnettä alas nollakelissä ja ilman ajovaloja tuntui, että onnettomuuden ainekset olivat kasassa. Minä hetkenä hyvänsä voisi tapahtua jotakin ikävää. Vaikka itse ajoimme kieli keskellä suuta, monet muut olivat keliolosuhteista välinpitämättömiä.

Tässä yksi otos ajo-olosuhteistamme vuoristotiellä. Oikealla puolella rotko. Ajaisitko itse näissä olosuhteissa suurinta sallittua ajonopeutta? Käyttäisitkö ajovaloja? Entäpä sumuvaloa?

Oli se kamala ajopätkä! Istuin takapenkillä ja puristin pelkääjän penkin niskatukea rystyset valkoisina. Koko. Tuon. Ajan. En ensinnäkään muista koskaan aikaisemmin kokeneeni noin tiheää sumua ja että hidaskin eteneminen tiellä olisi pelottanut yhtä lailla. Mutta kiitos ukkokullan kärsivällisen ajotavan, ja onnenkantamoisena kukaan muu ei törttöillyt juuri meidän kohdalla, selvisimme sumun läpi ehjin nahoin ja pellein. 

Kansallispuiston hienot maisemat siltä puolelta puistoa jäivät kyllä vierailtamme sumun vuoksi näkemättä. Sen sijaan ajotien keskiviiva mahtoi kyllä porautua jokaisen meidän verkkokalvoille sitäkin tarkemmin, hahah.

Eikä tässä vielä kaikki

Sumu ei suinkaan jäänyt ainoaksi tekijäksi, joka sai meidät naispuoliset matkalaiset kiljumaan. Kun sumu alkoi lopulta hälvetä, eteemme räpsähti sekä raekuuroja että pitkään jatkunut räntäsade. Tienpientareet muuttuivat nopeasti valkoisiksi. Tilanne muistutti suomalaista takatalvea. Toivotin vieraamme vielä kerran tervetulleiksi meidän "aurinkoiseen Kaliforniaan". Onneksi heidän huumorinsa kesti tämän vitsailun.

Pientareet jo valkoisina. Tuulilasin alalaidassa rakeita. Ah, ihana huhtikuinen Kalifornia. :-D

Jälkikäteen onnittelimme itseämme vielä moneen kertaan, kuinka hyvä tuuri meillä kävi sään suhteen haikatessa. Vain tunti haikin jälkeen olosuhteet olivat jo todella ankeat: kylmät, märät, sumuiset ja lopuksi jopa valkeat. Olisiko siinä tarennut kannonnokassa edes eväsleipäänsä järsiä, jos taivaalta olisi tullut rakeita ja räntää niskaan... Mutta mahtava ja ikimuistoinen reissu, säästä huolimatta. Vaiko juuri sen ansiosta?

Tällaisia tunnelmapaloja tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Suomi-vieraiden ihana invaasio

Jo maaliskuun puolivälissä meillä alkoi ukkokullan kanssa suorastaan juhlaviikot. Olemme nimittäin saaneet ystäviä Suomesta vierailemaan Piilaaksossa ja San Franciscossa peräti kolmessa eri ryppäässä. Juhlavaa on totta kai nähdä ystäviä kasvotusten pidemmän tauon jälkeen, mutta vieläkin ylellisempää näistä tapaamisista on tehnyt se tosiasia, ettei meillä ole käynyt Suomi-vieraita täällä todella pitkään aikaan. Edellisen kerran vierashuonettamme majoittivat oululaisystävämme vuosi sitten. 

Maaliskuun ensimmäinen vieras on aiemmin asunut jonkin aikaa Piilaaksossa itsekin, joten sen suurempia turistikierroksia ei yhteisessä ohjelmassamme ollut. Sen sijaan kävimme naisporukalla vähän reippailemassa laaksoa ympäröivillä kukkuloilla ja hyvällä illallisella perulaisravintolassa. Kun päätimme mennä illallisen jälkeen vielä yksille, löysimme paikallispubista mukavana yllätyksenä suomalaista lonkeroa. Sitä sitten totta kai otimme.

Haikkimaisemia. Vasta kotona huomasin kuvasta, että tuon puun lehdethän muodostavat sydämen.

Seuraava Suomi-vieras sen sijaan saapui San Franciscoon työmatkalleen. Niinpä hurautimme ukkokullan kanssa viikonlopuksi junalla San Franciscoon mekin ja näytimme kaupunkia ystävällemme ja hänen työmatkakaverilleen. Oli hauska huomata, ettei ole tullut käytyä San Franciscon "turistipaikoissa" pitkään aikaan itsekään. Tähän on useampiakin syitä, pandemia luonnollisesti yksi niistä.

Union Square, San Francisco. Kaupungin nykytilasta voi olla montaa eri mieltä, mutta sentään tämän aukion söpöt sydänpatsaat säilyvät.

Meillä oli oikein rattoisaa, kun kiertelimme kaupunkia. Ruokapaikoiksi valitsimme sekä tuttua ja turvallista, että myös jotakin uutta. Kokeilimme San Franciscon ensimmäistä ja hiljattain palkittua burmalaisravintolaa. Vaikka tunnelma ravintolassa muistutti enemmän hektistä ja hälyistä maustebasaaria, oli ruoka kuitenkin taivaallisen hyvää.

Matka lounaspaikkaan taittui Chinatownin lävitse. Ennakkoon oli luvattu koko päiväksi sadetta, mitä harmittelin etukäteen, mutta lopulta sää suosikin.

Yhtenä kohokohtana San Franciscon kävijöille oli tietenkin saada kyydit robottitaksissa. Siinäpä riittikin ystävillämme ihmeteltävää: kehitys on todella kehittynyt. Lopulta totesivat, että tämähän ajaa paremmin kuin ihmiskuski. Ja tästä saatiin jälleen hyvä osoitus. Yhdessä vaiheessa taksimatkamme eteni suoraan kohti ilta-aurinkoa. Asfaltti oli vielä märkä edellisestä sadekuurosta ja jo alhaalta paistavat auringonsäteet liki sokaisivat meidät kyytiläiset. Tienpinta kiilsi todella häikäisten. Mutta kirkas heijastus ei saanut robottitaksia nikottelemaan, vaan se ajoi varmuudella eteenpäin siinäkin tilanteessa. Ihmiskuskille näkyvyys olisi ollut äärimmäisen heikko.

Ilman kuskia huristelevien taksien lisäksi piilaaksolaisessa katukuvassa riittää muutakin kummasteltavaa. Kuvassa Cybertruck.

Maaliskuun kolmannet Suomi-vieraat saapuivat meille pitkäperjantaina. Heidän kohdallaan konkretisoitui, että vierashuonettamme ja sen ilmapatjasänkyä on todella käytetty edellisen kerran noin vuosi sitten. Kävi nimittäin ilmi, että vuodet, lämpötilavaihtelut ja muutot olivat tehneet ilmapatjan muoviosioille tehtävänsä: patja päästi nyt ilmansa pihalle. Ensin pikku hiljaa, mutta toisena yönä vieraat löysivät itsensä jo lattiaa vasten keskelle patjaa valuneina. Vaikka patja lyssähti, ei sen annettu latistaa tunnelmaa. Hankimme uuden. 9,5 vuotta palvellut vierassänky oli jo tullut tiensä päähän.

Näidenkin vieraiden kanssa olemme saaneet viettää jo ihania hetkiä ja niitä on onneksi luvassa vielä lisää. Tällä hetkellä pariskunta nautiskelee häämatkastaan Havaijilla ja kunnes sieltä palaavat, teemme yhteisen retken Yosemiten kansallispuistoon. Puistossa on edelleen lunta ja lisäksi siellä voi esiintyä yhä kipakoita yöpakkasia. Se mahtaa mukavasti karaista Havaijin lämmöstä palaavia... Toisaalta nämä vieraat saivat kokea paikallisittain erikoisia sääilmiöitä jo heti saavuttuaan. Ensimmäisenä päivänä piti sataa vettä koko päivän. Mutta hyvä tuuri astuikin kuvioihin ja nautimme yllätykseksi auringonpaisteesta. Iltapäivästä saimme kuitenkin niskaamme äkillisen raekuuron sekä myöhemmin vielä ukkosen, mitkä molemmat ovat täällä meidän nurkilla todella harvinaisia.

Kävimme tutkailemassa vieraiden kanssa mm. vähän ulkoilmataidetta.

Yllä olevan karhupatsaan turkki oli tehty 160 000:sta pennin kolikosta.

Maalis-huhtikuulle on siis kuulunut tällaista hulinaa. On oikein huvittanut, kun ensin ei käy Suomesta ketään vieraita ja sitten kun heitä saapuu, niin tulevat näin yhdessä rytäkässä, invaasiona. Mutta en valita, en todellakaan. Mukavaahan tämä vain on.

Ruis- ja kauraleivän lisäksi saimme hiukan suomalaista lukemista ja mm. tällaisia ihania herkkuja tuliaiseksi. Kasasta on kylläkin jotenkin kummallisesti jo pari karkkipussia ja yksi suklaalevy (uutuusmaku Pretzel) hävinneet. Olisiko pääsiäisnoita ottanut ja ahmaissut?

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Yllätyspotut ja äkäpussin kesytystä

Reilu viikko sitten se alkoi. Kevät. Ainakin säiden puolesta. Lämmin aalto pyyhkäisi tälle vuodelle ensimmäistä kertaa Piilaaksoon ja viime viikonlopusta tuli ihanan lämmin, jopa kesäinen. Niinpä sain inspiraation laittaa takapihan pienen kasvimaani talven jäljiltä kuntoon.

Tällaiset kylvöt tänä vuonna. Lisäksi kasvimaallani oli jo viime kaudesta tankoparsaa, jota yritän kovasti saada syötäväksi asti.

Kalenterissani oli lukenut muistutuksena "Istuta maissit!" jo pari kolme viikkoa aiemmin, mutta kun täällä on ollut niin turkasen kylmää ja sateista, niin moisia toimia on pitänyt lykätä. Olin onneksi idättänyt maissia siemenistä jo sisällä, joten sain tökätä nyt multiin hennot, noin 15 cm korkeat minitaimet. Niitä laittessani kyllä tuumailin, että loppujen lopuksi niidenkin kasvukausi täällä meillä Pohjois-Kaliforniassa on aika lyhyt. Tai ainakin meidän takapihalla, kohdassa, johon aurinko porottaa. Kesää, sitähän meillä siis riittää ison osan vuodesta, yleensä sinne loka-marraskuulle asti, mutta kun keskikesä on taivasalla monelle kasville aivan liian kuuma. Niinhän minulle kävi maissien kanssa juuri viime kesänä: ne kuivahtivat pystyyn. Eli monen vihanneksen kohdalla täällä on vuodessa kaksi kasvukautta, ensimmäinen keväällä ennen kuuminta ja kuivinta aikaa, toinen sen jälkeen. Ja tästä syystä olisi ollut mukava saada maissit ulos kasvimaalle jo vähän aiemmin. Mutta minkäs teet, ja tällaista kokeilevaa puutarhurointiahan tämä touhu on minulla aina ollut.

Varsinainen yllätys minua kuitenkin odotti, kun ryhdyin kasvimaatani mylläämään. Sain nimittäin nostaa sieltä vielä yhden erän uutta perunaa! Olivat jotenkin uskomattomalla tavalla säilyneet talven yli. Siitähän sitten riemu repesi! Ei muuta kuin äkkiä sillikauppaan ja saimme nauttia oikein kesäisen lounaan.

Yllätyspotut voin kera, silliä ja salaattia. Namskis!

Seuraavaksi toiseen yllättävään ja positiiviseen käänteeseen:

Äkäpussin kesytys

Monet varmasti muistavat, kun olen kertonut teille pihallamme liikuskelevista villikissoista. Ensimmäinen niistä, vaaleaturkkinen töpöhäntä, havaittiin noin 2,5 vuotta sitten ja toinen, se tummempi, ehkä reilu vuosi sitten. Tummempi viiksiniekka ystävystyi kanssamme aika nopeasti: antautui silityksille ja nykyään tulee pihaamme maukuen rapsutuksia myös kerjäämään. 

Mutta tämä vaalea. Se on ollut sähäkkä tapaus. Katti ei todellakaan ole tottunut ihmisiin ja alkuun osoitti meille pelkkää sähinää, kynsiään ja hampaitaan. Lukemattomat kerrat meidän lähestymisyritykset todellakin kostautuivat, kun katti raapaisi kynsillään ja täräytti uhmakkaat sähinät päälle. Huomasimme myös, että mitä nälkäisempi kissa oli, sitä äkäisempi. Kun sitten sai masunsa täytettyä tarjoamallamme kuivamuonalla, niin oli jo astetta lempeämpi. Hyvä ruoka, parempi mieli, vai miten se meni. Mutta lähelleen ei päästänyt edelleenkään.

Ulkokalusteiden vanhan istuinpehmusteen Hänen Ylhäisyytensä on kelpuuttanut makuupaikakseen aika useinkin. Varsinkin sateiden aikaan tykkäsi kömpiä tänne suojaan.

Kunnes viikko pari sitten alkoi tapahtua ihmeitä. Vaalea kissa uskaltautui jo tulla lähemmäksi, mutta vain silloin, kun toinenkin kissa oli jaloissa kiehnäämässä. Seuraava askel oli, että yritimme raapaisujenkin uhalla hiukan silittää arkailevaa kissaa hännän kohdalta selästä. Kissa meni kosketuksesta selvästikin hämilleen ja ensireaktionsa oli perääntyminen, sähinä ja hampaiden irvistys. Seuraavina päivinä parin sekunnin mittaiset rapsutukset eivät enää aiheuttaneetkaan sähinäkohtauksia. Mutta varpaillaan olimme molemmat osapuolet.

Loppuukos tässä pian kädet kesken, jos molemmat ovat rapsutuksia vailla yhtä aikaa, mutta toista pitää kuitenkin tarkkailla ja varoa vielä koko ajan?

Mutta kas, tällä viikolla kissa tuli jalkojemme juureen jo yksin, pukkasi pienesti päällänsä ja sitten tyrkytti peräänsä. Taisi siis olla jo mukavan tuntoisia rapsutuksia vailla. Ja jee, kissa antoi todellakin hetken aikaa rapsuttaa itseään! Toki mitään muuta kohtaa emme ole vielä uskaltaneet kokeilla kuin tuota hännänpäällistä. 

Tällä viikolla tapahtui sitten vielä toinenkin ihme saman katin kanssa. Olemme pitäneet ulko-ovea auki tuulettaaksemme ja yhtäkkiä tämä vaalea tassuttelija istuikin jo eteismatollamme. Ja teki seuraavana päivänä saman uudestaan ja kävi jo muutaman metrin verran nuuhkimassa paikkoja. Mutta kovin arkana totta kai oli, emmekä halunneet kissaa ajaa heti uloskaan. Muutamia minuutteja ovat tutkimusmatkat nyt kestäneet. Että todella rohkea veto entiseltä supersähisijältä! Sisäkissaa siitä koskaan tuskin tulee, mutta tämä hissuksiin tapahtunut luottamuksen kerääminen kissalta on ollut mielenkiintoinen prosessi. 

Ovat nämä molemmat pihapiirimme katit vain niin mahtavia seurattavia. Välillä voivat paistatella täysien vatsojensa kanssa jopa alle metrin etäisyydellä toisistaankin, välillä sitten taas tappelevat, kumpi pääsee juuri sille kyseiselle ruokakupille, vaikka ruokakuppeja on tarjolla kaksi. Molemmille olisi omansa. Vaalealla katilla on harmillista kyllä edelleen vähän kiusaajan vikaa. Hiipii toisinaan ja yllättäen räpsäisee kynsillään toista kissaa persuuksille.

Siinä kellistellään ja vieläpä ihan yksin ja ihmistä lähellä.

Näiden viimeisimpien kissakäänteiden osalta olemme ukkokullan kanssa nauraneet, että eihän meillä mennyt kuin 2,5 vuotta ja lahjomisessa kymmenkunta jättimäistä kuivamuonapussia, kun lopultakin tämä vaalea viettelijä alkaa osoittaa edes pieniä merkkejä ystävyydelle. Kyllähän tässä matkan varrella uhkasi jo usko loppua koko hommaan. Mutta juuri tällä hetkellä Hänen Ylhäisyytensä saattaa suvaita meidät lähipiiriinsä. Ehkä ensi viikolla on toisin. Koska kissa.

Tällaisia pihakuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!