Tahitin tahdit toukokuussa 2021

Kaikkihan sai alkunsa siitä, kun viime vuonna elo-syyskuun vaihteessa allekirjoittanut löysi hyvän matkatarjouksen Tahitille. Matkasta innostuttiin ja se varattiin vuoden 2021 maaliskuun viimeiselle viikolle, siis varausajankohdasta seitsemän kuukautta eteenpäin ajatuksella, että kyllähän pandemia nyt siihen mennessä oltaisiin jo viimein kukistettu. Ei oltu. Virus jylläsi ja monien muiden maiden tavoin myös Ranskan Polynesian turismi pysyi kiinni. Matkaa siirrettiin. Mietimme matkan perumista kokonaan, mutta saimme tiedon, ettei matkan lennoista saa rahoja täysimääräisinä enää takaisin. Niinpä siirsimme matkaamme toukokuun ensimmäiselle viikolle, mikä ei vielä sekään tullut olemaan lopullinen matkamme ajankohta.

Nimityksistä muuten tässä vaiheessa sen verran, että useimmiten ihmiset sekoittavat termit Ranskan Polynesia ja Tahiti. Ranskan Polynesia on Ranskan paikallishallintoalue Eteläisellä Tyynellämerellä ja Tahiti on vain yksi sen liki 120 saaresta. Tahitin saari on kuitenkin saarista suurin ja puhutaan pääsaaresta, sillä Ranskan Polynesian pääkaupunki Papeete sijaitsee Tahitin saarella. Meidän matkamme sijoittui sekä Tahitin saarelle että pienemmälle tuppusaarelle Huahine, mutta jos olisin kirjoittanut tuon tuppusaaren postaukseni otsikkoon, hyvin harva olisi tiennyt mistä alueesta puhun. Lisäksi Tahiti rimmasi otsikkooni paremmin, joten siinä perustelut omaan sanavalintaani. Mutta palataanpas meidän matkaamme:

Lopulta Ranskan Polynesia ilmoitti, että se tulisi avaamaan rajansa matkailulle 1. toukokuuta 2021, mutta matkustuskriteerit odottivat vielä tarkennuksia aivan viimeiseen huhtikuun viikkoon asti. Lopulta nekin julkaistiin. Käytännössä matkustus olisi avoinna lähinnä Yhdysvalloista tulijoille, ja niistä heille, joilla oli koronarokotukset loppuun asti hoidettuna. Tähän päätökseen auttoivat varmastikin Yhdysvaltain länsirannikolta tehtävät suorat lennot ja Yhdysvaltain hyvä koronarokotustilanne. (Tällä hetkellä USA:n aikuisväestöstä yli 47 % on kokonaan rokotettu ja liki 60 % on saanut vähintään ensimmäisen koronarokotepiikin.) Osaltaan on varmasti vaikuttanut sekin, että amerikkalaiset ovat Ranskan Polynesian turismille iso ja tuottoisa kohderyhmä. Myös Kanadan Vancouverista näytti tulevan lentoja Tahitille tällä hetkellä, mutta esimerkiksi lennot Japanista ja Uudesta-Seelannista tullaan avaamaan tämänhetkisen suunnitelman mukaan vasta lokakuussa 2021. Kesäkuussa matkailun arvellaan avautuvan myös Euroopasta, mutta tämä vaatisi USA:n nykyisten maahantulorajoitusten höllentymistä. Euroopasta tehdyt lennot nimittäin vaativat välilaskun USA:ssa ja tällä hetkellä suoraan Schengen-maista turistien Esta-luvalla ei USA:ssa välilaskukaan nyt onnistu. 

Niinpä toukokuu vaikutti meille varsin lupaavalle matkustusajankohdalle. Ajatus liki tyhjästä turistikohteesta kaikkien näiden rajoitusten ansiosta tuntui houkuttelevalle. Turismi olisi kohteessa vasta heräämässä pandemiaunestaan ja suurin osa, elleivät peräti kaikki samassa lentokoneessa matkustavista olisi kokonaan rokotettu ja koronanegatiivisiksi testattu. Lopulta paikallinen rokotevaatimus täsmentyi kuitenkin niin, että vasta kahdeksan päivää toisesta rokotteesta katsottiin rokotus olevan lopullisesti kunnossa ja ainoastaan tämän päivämääräehdon toteutuessa välttyi pakolliselta ja maksulliselta (omakustanteiselta ja kalliilta) karanteenilta perillä kohteessa.

Niinpä matkaa siirrettiin vielä kerran viikolla eteenpäin, jotta täytimme Ranskan Polynesian asettaman kokonaan rokotettujen henkilöiden kriteerin. Lisäksi Ranskan Polynesia määräsi kaikille maahansaapuville liudan pakollisia koronatestejä. Niinpä meidätkin testattiin 1,5 viikon aikana yhteensä peräti neljä kertaa. Kyllä siinä kuulkaa tikku pyöri nenässä tiuhaan tahtiin, mutta mielestäni hyvä vain, että testejä vaadittiin ja tehtiin. Kolme ensimmäistä testiä tulivat Ranskan Polynesian vaatimuksesta. Jotta koneeseen pääsi nousemaan, vaadittiin negatiivinen testitulos alle 72 h lähdöstä. Pika- tai antigentestejä ei kelpuutettu, vaan testin piti olla ns. RT-PCR-testi. Lisäksi koko koneellinen testattiin heti maahan saapuessa lentokentällä ja jokaiselle annettiin myös koronatestipakkaus mukaan kolmannen testin tekemiseksi. Itsetehtävä testi tuli tehdä neljäntenä matkapäivänä kohteessa ja toimittaa testipaketti sitten joko oman majapaikkansa vastaanottoon tai paikalliselle, nimetylle terveysasemalle. Neljäs ja viimeinen testi puolestaan oli Yhdysvaltain vaatimus. Jotta pääsisi nousemaan koneeseen paluulennolle Yhdysvaltoihin, vaadittiin vielä pikatesti ennen lentoa. Testauspiste oli järjestetty todella kätevästi lentokentälle muutamaa tuntia ennen koneen lähtöä. Kaksi näistä testeistä (RT-PCR-testi ennen lähtöä 150 USD/hlö ja ennen paluulentoa vaadittava pikatesti 57 USD/hlö) tuli meidän maksaa omasta pussista. Toiset kaksi testiä puolestaan, ainakin vielä tässä turismin käynnistysvaiheessa, olivat Ranskan Polynesian kustantamia. 

Lisäksi Tahitille saapuvilta vaaditiin etukäteen eräänlainen "lupa" Ranskan Polynesian hallinnolta. Kaksiosainen anomus tuli täyttää 6-30 päivää ennen matkaa ja liitteinä vaadittiin mm. todistus koronarokotuksista. Anomuslomakkeetkin julkistettiin vasta muutamaa päivää ennen turismin aukaisemista ja mikä mukava lisä, anomuksen toinen osa oli vain ja ainoastaan ranskaksi. Ohjeet sen täyttämiseksi ranskaa taitamattomille oli tehty kuvakaappauksin. Niillä pärjättiin. Luulimme tällaista luparuljanssia lähinnä läpihuutojutuksi ja käsitystämme vahvisti nopeus, jolla itse saimme läpimenneistä luvista QR-koodit sähköpostiimme. Lentokentällä Yhdysvalloissa, kun näitä kaikkia lippuja ja lappuja sitten tiskillä selvitettiin ja todistettiin dokumentti jos toinenkin, kävikin ilmi, etteivät läheskään kaikki olleet saaneet tätä hallinnon myöntämää matkustuslupaa läpi. He olivat joutuneet perumaan matkansa viime tingassa. Jonkinlaista taustatutkimusta saarille pyrkiville siis todella tehtiin. Ehkäpä meidän tapauksessamme hyväksyntää edistivät eurooppalaiset passit, mene ja tiedä. 

Matkustaminen tässä vaiheessa, uskaltaisinko sanoa pandemian jälkimainingeissa, vaati siis monenlaista säätämistä. Matkan ajankohdan, lentojen ja majoitusvarausten muuttamista, erilaisten dokumenttien ja lupien kanssa häärimistä ja tietenkin lukuisia koronatestauksia. Mutta näistä en todellakaan valita. Mielestäni ne kaikki ovat varsin ymmärrettäviä keinoja ajatellen niin matkustajien turvallisuutta, mutta myös Ranskan Polynesian omaa tilannetta. Turismi on noille saarille ehdottomasti pääelinkeino ja sen elvyttämiseksi tehdään nyt aika paljon lisätyötä, jotta elinkeinoa saataisiin myös jatkaa eikä rajoja tarvitsisi taas pian laittaa uudestaan kiinni. Eli paljon lisävaiheita myös matkustajille, mutta mitäpä muutakaan voisi olla odotettavissa tällaisena poikkeusaikana. Pohdin itse asiassa matkamme jälkeen, että meidän tuntui joustavammalta vielä tällä hetkellä matkustaa Tahitille kuin Suomeen, jossa edelleen myös meiltä rokotetuilta vaaditaan niin testit, mutta myös omaehtoinen karanteeni. Pohdinta tuntui aika hurjalle!

Iltataivas auringonlaskun aikaan. Ranskan Polynesia sijaitsee eteläisellä pallonpuoliskolla, joten siellä on syksy ja päivät lyhenevät. Jo meidän viikon matkalla huomasimme, että loppuviikosta auringonlaskut olivat alkuviikkoa hitusen aiemmin.

Mutta miltäs turismin elpyminen sitten näytti paikan päällä? Sen voin sanoa, että todella hiljaista ja rauhallista kyllä oli. Lennot kumpaankaan suuntaan eivät ensinnäkään olleet täynnä. Myös lentokentillä oli luonnollisesti normaalia hiljaisempaa. Perillä vietimme valtaosan ajasta vain 6 000 asukkaan tuppusaarella ja tunnelma siellä oli melkeinpä unelias. Se sopi meille lomamiljööksi erinomaisesti! 

Mutta tulipa koettua tällä reissulla myös jotakin sellaista, mistä ei aikaisempaa kokemusta ollut. Kun majoituimme hotelliimme selvisi piakkoin, että olimme koko hotellin ainoat asiakkaat! Vasta ensimmäisen yön jälkeen majapaikkaan saapui seuraavat vieraat, nuori ranskalainen pariskunta, joten toisena yönä meitä oli sitten isohkolla hotellialueella jo peräti neljä henkilöä. Varsinkin tuo ensimmäinen ilta ja yö saivat vähän hassujakin piirteitä ollessamme ainoat majoittujat. Isoa hotellialuetta bungaloweineen ei ensinnäkään oltu valaistu kauttaaltaan, koska kulkijoita esimerkiksi bungalowien välisillä jalkakäytävillä ei kertakaikkiaan ollut. Jokainen bungalow pysyi myös tietenkin pimeänä, joten illalla kun pimeys saarelle ja sen hotellialueelle laskeutui, niin meillä oli kyllä todella pilkkopimeät oltavat. Spooky! Kun illalla esimerkiksi palasimme hotellin ravintolasta iltapalalta, piti meidän laittaa kännyköistä taskulamput päälle, että näimme tulla siinä pimeydessä takaisin bungalowiimme. Valoa kaipasi jo ihan silläkin, että alueella vilisti isoja rapuja, kengän kokoisia kuten ukkokulta tuumasi, emmekä halunneet astua sandaaleillamme rapujen kulkureiteille. Kokemus hotellilla sen ainoina asiakkaina oli siis melko erikoinen ja aika ainutlaatuinen. Lisäksi meitä suomalaisinahan melkeinpä nolotti, että hotellissa pyöri kuitenkin sellaiset kymmenkunta henkilökuntaan kuuluvaa ja he olivat siellä kaikki vain meitä varten. Oli eri vuoroissa työskenteleviä kokkeja ja tarjoilijoita ja kun palasimme hotellin ravintolasta iltaruokailun päätteeksi bungalowiimme, niin hotellin edustalla patsasteli jopa ikioma turvamies. Turvamiehellä oli lapsi mukana töissä. En tiedä kumpi viihdytti enemmän kumpaa, sillä ainakaan turvamiehellä ei vaarallisia selkkauksia ollut estettävänä.

Näitä vilisti hotellialueella valtavasti. Säikkyjä tosin olivat ja näin hankalia kuvattavia.

Lisää hassuja tilanteita sattui hotellin ravintolassa. Kun olimme nauttineet pääruoan, tuli tarjoilija kysymään aiommeko ottaa vielä jälkiruokaa. Jos emme ottaisi, lopettaisi kokki hommat siltä päivältä ja lähtisi kotiin. Samoin tämä tapaus huvitti: Kävimme nauttimassa ensimmäisenä iltana ensin cocktailit hotellin altaalla ja ihastelimme auringonlaskua. Auringon mentyä mailleen päätimme käydä vaihtamassa vaatekerran ja tulla ruokailemaan hotellin ravintolaan, samaisen altaan ympärille. Koska olimme ainoat asiakkaat, huikkasimme ravintolan tarjoilijalle lähtiessämme, että kiitos, tulemme pian takaisin syömään illallista. Kun olimme vaihtamassa vaatteita iltaruokailua varten, saimme yllättäen puhelun ravintolasta. Varmistivat vielä, että tulisimmeko siis todella syömään illallista, että osaavat pitää keittiön auki. Ensin ihmettelin, että mistä he osasivat soittaa juuri meille, mutta eihän hotellilla ollut ketään muita asiakkaita kenelle soittaa! Kyllä jokainen hotellilla tuolloin työskennellyt tiesi, missä bungalowissa me majoituimme, hahah.

Loppuviikosta hotellin asiakasvirta vähän vilkastui, mutta edelleen puhuttiin murto-osasta kokonaiskapasiteetista. Pistimme merkille, että kaikki muut hotellivieraat puhuivat äidinkielenään ranskaa. Pysyimme siis edelleen eräänlaisina erikoistapauksina hotellin senhetkisessä asiakaskunnassa. Hotellilla oli luonnollisesti karsittu joitakin palveluita ja typistetty esimerkiksi ruokaravintolan aukioloaikoja. Aamiaisaikaa oli vain tunti ja illallisaikaakin vain 1,5 tuntia. Pitkiä illallisia rakastaville ranskalaisille varmastikin kovempi paikka kuin meille. Samoin aamupala oli ensimmäiset aamut suppeampi ja se piti tilata etukäteen. Loppuviikosta, kun hotellissa majoittui sitten jo noin 20 ihmistä, ravintola siirtyi laajemman aamiaisbuffetin tarjoamiseen, minkä olettaisin olevan normikäytäntö. Myös jos halusi huoneeseensa huonesiivousta kesken viikon, se piti tilata edellisenä päivänä, koska siivoojaa ei hotellialueella ollut. Vähän jokainen työntekijä vuorollaan tuntui pyyhkivän kaakelilattioita rannalta kantautuvasta hiekasta. Hotellin vastaanottotiskikin oli alkuun avoinna vähän miten sattuu, mutta oikeastaan mikään näistä rajoituksista ei meidän kenkäämme puristanut. Lomallahan sitä oltiin. Ehkä ainoa, jota olimme etukäteen kaavailleet tekevämme oli snorklausvälineiden vuokraus, mutta nekin olivat nyt poistettu tarjonnasta. Joko hygieniasyistä tai vähäisen matkailijoiden määrän vuoksi, tai molempien. No, meille riitti saarilla muita aktiviteetteja kyllä oikein mukavasti ja olemme onneksi päässet trooppisissa vesissä snorklaamaan jo aiemmin, joten eipä tämäkään rajoite päässyt lomaamme pilaamaan. Lomamme oli siis oikein onnistunut ja mitä otsikossani mainitsemaan tahteihin Tahitilla tulee, niin ne olivat rauhallisia ja hiljaisia, välillä jopa pilkkopimeitä, siis omalla tavallaan juuri niin virkistäviä kuin lomaltamme halusimmekin.

Kuvassa Moorean saarta lentokoneen ikkunasta kuvattuna. Saarten välillä pääsee liikennöimään pienlentokoneiden päivittäisillä lennoilla ja muutamien saarien välillä on myös lauttaliikennettä.

Tämä olikin ensimmäinen lentoteitse tehty lomamatka reilusti yli vuoteen ja huvittuneena huomasin, että omatkin rutiinit lentomatkustuksessa olivat kai päässeet tässä pandemian aikana vähän ruostumaan. Pakkasin kyllä mukaani lentokoneeseen rullan Clorox-desinfiointiliinoja omien lentopaikkojemme desinfiointiin (uusi normaali?), mutta unohdin tyystin pienen puhallettavan niskatyynyni, jonka pakkaan yleensä aina mukaan pidemmille lennoille. Siis aina. Nyt se sitten vaan unohtui. Ehkä sen sitten taas ensi kerralla muistaa ottaa mukaan, kunhan lentomatkan aika taas tulee.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Lentomatka Kaliforniasta Ranskan Polynesiaan Tahitin saarelle kestää +/- kahdeksan tuntia ja eilisen nettihaun mukaan menopaluulentoja saa alle 500 dollarin.