Sveadal, kummallinen ruotsalaisyhteisö keskellä Kaliforniaa, ja Uvas Canyonin puisto

Kävimme sunnuntaiaamuna patikoimassa Uvas Canyon County Parkissa. Samoilimme siellä ensimmäisen kerran jo lokakuussa 2015 ja muistini sopukoista kaivautui esiin ajatus, että olinkohan kirjottavinani käynnistämme jonkinlaista postausta blogiini jo tuolloin. Ja kyllä, täältähän tämä luonnos löytyi. Postauksen viimeiset muokkaukset olin tehnyt tammikuussa 2016. Niinpä kaivoin postauksen naftaliinista, päivitin sen ajan tasalle ja julkaisen sen teille nyt luettavaksi. Hah, yli kolmen vuoden hautomisajan jälkeen.

Esimakua Sveadalin vieraanvaraisuudesta.

Sveadal

Sveadal on ruotsalaisten yhteisö ja vapaa-ajanviettokeskittymä Kaliforniassa. Se sijaitsee Piilaakson eteläosista noin 45 minuutin ajomatkan päässä etelään, juuri ennen Uvas Canyon County Parkin sisääntuloportteja. Kyseessä on yksityinen, ruotsalaisia perinteitä vaaliva yhteisö, johon ilmeisestikin kuulutaan jäsenyyden kautta. Sveadalin mökkikylä muodostuu sekä yksityisomisteisista että vuokrattavista pikku mökeistä.

Saavuttaessa Sveadaliin ilmoitetaan heti kylteissä, että alue on yksityisomaisuutta ja se on tarkoitettu vain jäsenille. Ulkopuoliset älkööt siis vaivautuko. Usein kylät ja kaupungit toivottavat tienvieruskylteillään satunnaisetkin ohikulkijat tervetulleiksi, Sveadalissa näin ei ole.

Se mikä tekee mielestäni tästä mökkikylästä kummallisen johtuu siitä, ettei siellä toivoteta turisteja tai muitakaan ulkopuolisia mitenkään terveulleiksi, päinvastoin. Heti kylän sisääntuloportilla on kyltti "Private Property" eli koko kyläalueen ilmoitetaan olevan yksityisaluetta, jonne ei saa parkkeerata. On siis ajettava vain ohi. Toinen, mikä Sveadalissa parkkeerauskiellon lisäksi varmistaa, ettei kukaan vain ota ja pysähdy pällistelemään kylän menoa paikan päällä on se, ettei kylässä ole ainoatakaan kaupallista houkutusta. Ei kioskia, ei kauppaa, ei huoltoasemaa, ei apteekkia, ei yhtikäs mitään. Kylä muodostuu ainoastaan erikokoisista puumökeistä. Maailmankartalta löytyy siis todistettavasti ainakin yksi sopukka, jonne Mäkkäri ei vielä ole asettunut.

Kylän "keskus" taitaa muodostua jonkinlaisesta urheilu- ja leikkikentästä. Lisäksi on yksi isohko rakennus, mutta siinä ei ole minkäänlaista kylttiä mikä rakennus on kyseessä. Ja eipä sitä tietenkään tarvitse ulkopuolisille kertoakaan. Kyllähän kylän oma, sisäpiiriin kuuluva väki sen tietää ilman kylttiäkin. Google Maps paljastaa, että kyseessä olisi kulttuurikeskus.

Kylän läpi halkova raittikin on vain yhden kaistan levyinen tiepahanen, pomppuinenkin kuin mikä! Lisäksi käytännössä katsoen, kylä sijaitsee maantieteellisesti umpikujassa, sillä kylän läpi johtava tie päättyy vain muutama sata metriä kylän jälkeen. Tien päätepysäkkinä on Uvas Canyon County Park. Vain ruotsalainen sijoittaa kylänsä umpikujaan, heh heh. Tästä postauksessa myöhemmin lisää.

 Sveadalilainen mökki. Siellä ne Anderssonit ja Lundströmit pitelevät majojansa, mikäli oli mökkikyltteihin uskominen.

Ensimmäisellä vierailullamme näimme myös sveadalilaisia. Tuolloin kyläläiset vaikuttivat kyllä ihan ystävällisille. Jätimme auton parkkiin puiston luvalliselle parkkialueelle ja kävellä humpsutimme tietä pitkin takaisin kylään nähdäksemme kylän ainokaisen nähtävyyden, Mimers Källan. Kävellessämme kylään, oli yhden mökin kohdalla meneillään paikalliset turpakäräjät. Viisi, ehkä kuusi aikuista siinä nojaili lehtiharavoihinsa ja kas, ihan ystävällisesti meitä tervehtivät. Englanniksi. Yksi miehistä oli kyllä erehdyttävästi kuningas Kaarle Kustaan näköinen, mutta koska emme nähneet kuningatar Silviaa, totesimme, että kyseessä oli vain Kaarle Kustaan kaksoisolento. Mutta yhdennäköisyys oli kyllä huomattava! (Wikipedian mukaan Ruotsin kuninkaallisista peräti kolme eri sukupolvea on kyllä vieraillut Sveadalissa, mutta olisiko nykyisen kunkun visiitti osunut juuri lokakuulle 2015. Se olisikin ollut jo aikamoista sattumaa!)

Kun palasimme Mimers Källalta takaisin päin, oli turpakäräjäjoukko kasvanut yhdellä koiranulkoiluttajalla ja taas meitä tervehdittiin varsin iloisesti. Oli hilkulla, etten sanonut heille "Hej!" tai "Heja Sverige!" ihan vain nähdäkseni, loksahtaako monenkin monttu auki. Hi hii!

Varoituskylttejä on ripoteltu sinne sun tänne, pitkin koko Sveadalin kylätietä. Turvakameravalvontaakin kerrotaan olevan.

Uvas Canyon County Park

Tästä hiukan kummallisesta ruotsalaiskylästä huolimatta tien päässä sijaitseva puisto Uvas Canyon County Park on oikein kiva. Puistossa on mahdollisuus samoilla päiväkohtaisella maksulla (6 USD/auto) tai olla pidempään ja yöpyä teltassa. Yökalastustakin näyttivät mainostavan. Puiston kaksi suosituinta patikointireittiä ovat yhteensäkin vain muutaman mailin mittaisia ja niitä tepastellessa näkee kuusi eri vesiputousta. Korkeuksiltaan putoukset eivät ole massiivisia, mutta ainakin nyt huhtikuussa ja sateisen talven jälken niissä virtasi vettä ihan railakkaasti. Puiston yksi mukavimpia anteja mielestäni olikin, että vesiputouksia kiertelevillä patikointipoluilla saat kuunnella veden solinaa koko matkan. Ah, kuinka rentouttavaa!

Black Rock Falls, yksi kuudesta Uvas Canyonin vesiputouksista. Tästä pidin ehkä kaikkein eniten. Vesiputouksen alareunaan tuli hiukan sateenkaaren värejäkin esiin. 

Uusi varauskäytäntö (astunut voimaan 26.1.2019)

Nykyään Uvas Canyonin puistoon mennessä viikonloppuisin ja juhlapyhinä pitää olla joko puhelimitse tai netistä etukäteen varattu ja maksettu kuuden dollarin pysäköintilupa. Lupia on tarjolla vain hyvin rajallinen määrä, sillä puiston pysäköintialue on pieni. Luvat jaetaan tunnin mittaisina slotteina ja autokunnan täytyy saapua puiston porteille tuon yhden tunnin sisällä. Ukaasina oli, ettei myöhästelijöitä päästetä enää sisään. Tehdessäni varausta näin huhtikuun alkupuolen sunnuntaille, lupia oli jaossa vain klo 8-11 väliselle ajalle. Vapaa lupa löytyi enää vain klo 8-9 saapuvien erässä, joten otin sen. Päiväkävijät otetaan siis sisään aamusta ja sen jälkeen sisääntuloportti laitetaan kiinni. Lähtiessämme puistosta pois kiinnitin huomiota, että puiston ulostuloajoväylälle oli asetettu eräänlainen piikkimatto. Jos siis yrittää ajaa puistoon sisään väärää, ulostulokaistaa pitkin, niin tulet puhkomaan autosi renkaat. Vilunkipelillä ei siis kannata yrittää. Varaamisesta vielä sellainenkin vinkki, että meidän yrittäessä tehdä varausta varausjärjestelmä ei toiminut tietokoneella lainkaan, mutta mobiiliversio pelasi. Kannattaa siis kokeilla kännykällä, jos tietokoneella varaus tökkää.

Nykyinen varauskäytäntö juontuu siitä, että Sveadalin vakiasukkaat ovat tympiintyneet ensinnäkin jatkuvaan edestakaiseen autoralliin autojen kääntyessä pois, kun parkkitilaa puistossa ei enää olekaan. Tätä se kylän sijoittaminen umpikujaan sitten luonnollisestikin teettää. Toisekseen, kun autoilijat ovat yrittäneet väkisin ja kielloista huolimatta parkkeerata vain yhden auton mentävälle tielle, ovat he tukkineet näin kylän ainoan ajoväylän kokonaan. Puiston kävijämääriä halutaan siis rajoittaa viikonloppuisin ja juhlapyhinä aika rankallakin kädellä. Edes Sveadalin kylään asti ei pääse ajamaan ilman tätä puiston parkkilupaa. Siitä muistutetaan ajotielle tuoduilla kylteillä kahteenkin eri kertaan jo hyvissä ajoin ennen Sveadalia. 

Lopuksi vielä muutamia kuvia Uvas Canyonin patikkapoluilta. Tällaistakin voi Kaliforniassa olla:

Kiviportaat johtavat puiselle kävelysillalle.

Puiston esitteessä kerrotaan, että viileällä ilmalla puistossa voi nähdä leppäkerttujen kokoontumisajoja, ns. leppäkerttumattoja. Tällä kertaa emme niitä havainneet, vaikka aamu olikin aika viileä, vain +12 C. Ensmmäisellä kerralla näimme paljon leppäkerttuja ja tämä kuva onkin ensimmäiseltä reissultamme vuonna 2015.

Vierimätön kivi todellakin sammaloituu!

Näihin kuviin päätän tällä kertaa ja sanoin teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kalifornian kalkkarokäärmekausi kuumimmillaan

Nyt kun oma inhokkini käärme on blogissani jo kertaalleen mainittu, niin nostanpa oikein ns. kissan pöydälle. Tosin itsehän mieluummin nostaisin ne käärmeet vaikka heinäseipäisiin, niin etova elukka se minulle on. Joo, joo, viaton luontokappale, eikä ole tehnyt minulle mitään pahaa. Niin, ei vielä!

Klumps! Se minulta kuului kurkusta, kun oma asuinpiirikuntamme Santa Clara antoi varoituksen ns. käärmekauden alkamisesta. Myrkyllinen kalkkarokäärme (rattlesnake) on täällä varsin yleinen, joten päätinpä itsekin lukaista ohjeet, miten tulee toimia, jos purema pääsee yllättämään. Ja mistä se tällainen käärmekauden alkaminen oikein johtuu?

Viime kesänä patikointipolulla tuli tämä kyltti vastaan. Ei naurattanut.

Käärmekauden käynnistyminen

Kun säät lämpenevät Kaliforniassa kunnolla, saa se ihmiset ulkoilemaan enemmän. Lämmin sää ei houkuttele pelkästään ihmisiä, vaan luonnossa tahtoo sitten vilistää muitakin luontokappaleita. Kuuma ilma saa nimittäin myös käärmeet aktivoitumaan ja näin käärmekausi alkaa.

Kalkkarokäärmeen sanotaan hakeutuvan kuumalla ilmalla varjoisiin paikkoihin ja taas viileämmällä se suosii aurinkoisia länttejä. Hyvät hyssykät sentään! Sillähän on täsmälleen samanlaiset käyttäytymismallit kuin minulla, Pohjois-Suomesta kotoisin olevalla ulkosuomalaisella! Ainekset törmäyskurssiin käärmeen kanssa ovat siis kasassa. 

Parempi ottaa selvää, kuinka toimia, jos pureman kohteeksi joutuu.

Kuinka suojautua?

Paras tapa suojautua käärmeiltä on tietenkin pitää silmänsä auki, varustautua paksupohjaisilla, korkeavartisilla ja umpinaisilla kengillä sekä pitkillä housuilla. Nii-in, helteillähän se tekee mieli just pitkälahkeiset housut pukeakin...

Vaikka suojautumiskeinot ovat varmastikin yleisessä tiedossa ja ihan maalaisjärjelläkin hoksattavissa, kertovat Yhdysvaltain vuositilastot kuitenkin omia lukujaan. Viralliset tilastot (U.S. National Library of Medicine) nimittäin osoittavat, että Yhdysvalloissa saa vuosittain noin 7000 ihmistä myrkyllisen käärmeen pureman. Näistä puremista 0,2% (yksi 500:sta) johtaa vakaviin vammoihin eli koko Jenkkilän tasolla näitä vakavien vammojen tapauksia on onneksi kuitenkin vain 14 tapausta. Meidän piirikunnassamme Santa Clarassa viime vuonna myrkkykäärmeen puremia sattui kolme, jotka kaikki saatiin hoidetuiksi onnistuneesti.

Ja tältähän se itse paholainen, kalkkarokäärme näyttää. Kuva otettu Kron4.com-uutissivustolta.

Hoitona KKK? Ei missään nimessä!

Olin aikeissa laittaa tämän postaukseni otsikoksi KKK - Kalifornian kalkkarokäärmekausi kuumimmillaan, mutta tulin nopeasti toisiin aatoksiin. Nimittäin, meille suomalaisille tuttua KKK-hoitosääntöä eli "kylmä, koho, kompressi" ei pidä missään nimessä toteuttaa myrkkykäärmeen purtua! Itselleni isoimpana yllätyksenä näissä hoito-ohjeissa oli, ettei kiristyssidettä saa laittaa! Tuon ohjeen kohdalla olisin saattanut itse toimia hätätilanteen sattuessa väärin. Niinpä on kenties hyvä kertoa tai kertailla tässä nyt muillekin nämä toimintaohjeet, jos luonnonhelmassa sattuu huonosti käymään.

Ohjeet pähkinänkuoressa

Käärmeen purtua tärkeintä on yrittää pysyä rauhallisena, liikuttaa puremakohtaa mahdollisimman vähän ja soittaa hätänumeroon 911. Ylipäätään pureman saaneen henkilön tulisi liikkua ja ponnistella mahdollisimman vähän. Puremakohdan ympäriltä pitää poistaa mahdolliset kiristävät esineet (esim. sormukset) ja lisäksi vaikkapa itse tehty tukilasta helpottaa puremakohdan pitämistä liikkumattomana. 

Olisi hyvä, jos suinkin pystyy kuvailemaan käärmeen ulkonäön jo hätänumeroon 911 soitettaessa. Näin mahdollinen vastamyrkky osataan varata oikeaan paikkaan valmiiksi. Jos puremakohta turpoaa ja alkaa tulla iho-oireita kuten punoitusta, on todennäköisimmin kyseessä myrkyllinen käärme. 

Ja mitä EI SAA TEHDÄ, on yrittää poistaa myrkkyä millään kotikutoisilla konsteilla, kuten imemällä tai viiltämällä ihoa puremakohdasta. Puremakohtaa ei saa nostaa yli sydämen korkeuden, siihen ei saa laittaa puristussidettä, eikä sitä saa hautoa kylmällä. Nämä jälkimmäiset toimenpiteet vain vilkastuttavat myrkyn leviämistä. (Itse olisin saattanut ennen näihin ohjeisiin tutustumista ottaa luonnostaan esiin myös kylmähauteen, mikä olisi väärin!) Myöskään kipulääkettä tai verenkiertoa vilkastuttavia piristeitä (stimulants) ei saa potilaalle antaa ennen lääkärin lupaa. 

Kuolleen käärmeen kohtaaminen

Se, mikä myös yllätti annetuissa ohjeissa oli kuolleen käärmeen kohtaamisesta annettu varoitus. Käärmeen kuoltua sen päätä on syytä edelleen varoa, sillä käärmeellä säilyy puremisrefleksi vielä useita tunteja kuolemansa jälkeen. O-ou! Niinpä kuolleen käärmeen pään härppiminen ja koskettelu voi johtaa samaan lopputulokseen kuin elävänkin käärmeen. Tätäkään en ollut ennestään tiennyt. Hui!

Olen liittänyt tämän postaukseni loppuun vielä alkuperäisen ja kattavamman toimintaohjeen (lähde: U.S. National Library of Medicine) englanninkielisenä. En alkanut ohjetta sanasta sanaan suomentamaan, ettei sitten kukaan valopää keksi haastaa minua amerikkalaiseen tyyliin oikeuteen, jos suomentamissani ohjeissa olisi joku vivahde-ero alkuperäiseen verrattuna.

Sitten vielä yksi tuore esimerkki myrkkykäärmeen pureman hoidosta ja hoidon kustannuksista.

Hoito on oikeasti kal-lis-ta

Heinäkuun lopussa raportoitiin tollosta amerikkalaisturistista Yellowstonen kansallispuistossa. Mies oli saanut kuningasidean ottaa selfien elävän kalkkarokäärmeen kanssa! Jep! No, arvannette kuinka tuossa sitten kävi. Käärme voitti ja puri miestä hauikseen. 

Mies hakeutui hoitoon ja jäi lopulta henkiin. Hän sai kuitenkin yli 150 000 dollarin hoitolaskun, jossa pelkästään häneen käytetyn vastamyrkyn osuus oli yli 83 000 dollaria! Onhan siinä voinut taas jonkin verran hengityskatkoksia tulla, kun on laskunsa loppusummaa mutustellut. Enkä tiedä, korvaako mikään amerikkalainen sairasvakuutus tällaista selvästi itseaiheutettua onnettomuutta ja sen hoitokustannuksia. Jutun tollosta turistista voi halutessaan lukea täältä.

Mutta hei, pelkkä käärmeen ajattelukin saa verenpaineeni nousemaan, mutta tunnetusti akvaarion katselu rauhoittaa niin mieltä kuin verenpainettakin. Tästä syystä tämän karmean postaukseni päätteeksi vielä kiva kuva Montereyn Aquariumista.

Bul-bul-bul.

Toivotan kaikille turvallista kesän jatkoa ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


*  *  *  *  *  *   U.S. National Library of Medicinen antamat ohjeet  *  *  *  *  *  *

WHAT TO DO
1. Keep the person calm. Reassure them that bites can be effectively treated in an emergency room. Restrict movement, and keep the affected area below heart level to reduce the flow of venom.

2. If you have a pump suction device (such as that made by Sawyer), follow the manufacturer’s directions.

3. Remove any rings or constricting items, because the affected area may swell. Create a loose splint to help restrict movement of the area.

4. If the area of the bite begins to swell and change color, the snake was probably venomous.

5. Monitor the person’s vital signs — temperature, pulse, rate of breathing, and blood pressure — if possible. If there are signs of shock (such as paleness), lay the person flat, raise the feet about a foot, and cover the person with a blanket.

6. Get medical help right away.

7. Bring in the dead snake only if this can be done safely. Do not waste time hunting for the snake, and do not risk another bite if it is not easy to kill the snake. Be careful of the head when transporting it — a snake can actually bite for several hours after it’s dead (from a reflex).

DO NOT
Do NOT allow the person to become over-exerted. If necessary, carry the person to safety.
Do NOT apply a tourniquet.
Do NOT apply cold compresses to a snake bite.
Do NOT cut into a snake bite with a knife or razor.
Do NOT try to suck out the venom by mouth.
Do NOT give the person stimulants or pain medications unless a doctor tells you to do so.
Do NOT give the person anything by mouth.
Do NOT raise the site of the bite above the level of the person’s heart.

WHEN TO GET MEDICAL ATTENTION
Call 911 or your local emergency number if someone has been bitten by a snake. If possible, call ahead to the emergency room so that antivenom can be ready when the person arrives.

(Source: U.S. National Library of Medicine)

*  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *

Aamupäiväpatikointi Pinnacles National Parkissa

Kävimme viikko sitten sunnuntaina tekemässä pienen aamureippailun Pinnacles National Parkissa. Tämä kansallispuisto on perustettu vasta tammikuussa 2013 ja puisto onkin koko Amerikan tuorein kansallispuisto. Puiston nimi, Pinnacles, tarkoittaa huippua tai huippukohtaa ja se kuvastaakin paikkaa hyvin. Puistossa on upeita, jyrkkiä kalliohuippuja ja äkkiä patikoija tunteekin itsensä siellä hyvin pieneksi.

Ensinäkymiä Pinnacles National Parkin polulta.

Puisto sijaitsee noin 1,5 tunnin ajomatkan päässä meiltä Piilaaksosta kaakkoon. Tänne, aivan kuten moniin muihinkin kansallis- ja luonnonpuistoihin kannattaa suunnata heti aamusta. Silloin parkkipaikat eivät ole vielä täyteen survottuja, ja mikä vieläkin olennaisempaa, aurinko ei vielä porota täydellä tehollaan. Me palasimme kierrokseltamme noin puolen päivän aikaan jo takaisin ja kylläpä vain viimeisillä metreillä auringon paahde tuntui jo aika lailla. Kesäisin Pinnaclesin kansallispuistossa voivat päivälämpötilat nousta yli 100 Fahrenreit- eli yli 38 Celsius-asteeseen. Tämän vuoksi puiston sesonkiajat ajoittuvat kevääseen ja syksyyn. 

Se, mikä myös kannattaa huomioida tämän puiston kohdalla on, ettei sen läpi pääse ajamaan autolla. Tässä kohtaa amerikkalainen sanoo: "OMG! No car?" Puistoon on kaksi sisäänkäyntiä, itäinen ja läntinen, joten patikointireitin valinnastasi johtuen myös ajosisäänkäynti kannattaa miettiä etukäteen. 

Puiston houkutukset

Ukkokulta sai kuulla tästä puistosta työkaveriltaan. Kollegan kertomuksen mukaan puistossa olisi kaksi luolaa, joista kylläkin toinen oli tähän aikaan vuodesta kiinni. Myöhemmin selvisi, että toinen luola, Bear Gulch Cave, tosiaan suljetaan aika ajoin luolassa asustelevan, isokorvaisen ja harvinaisen lepakkolajin pesimisaikoina. Hrr, eipä sinne meikäläistä saisi silloin menemäänkään. Osaako ne lepakon poikaset edes lentää heti? Tippuvat rääpäleet vielä niskaan. Iiks! 

Samoin tämä kollega oli kertonut, että luolien lisäksi puiston poluilta saattoi nähdä jylhiä kallioseinämiä vasten liiteleviä kondorikotkia. Luolia ja kondorikotkia, se oli siinä! Sinne oli mentävä!

Ei kaduttanut lähteä näihin maisemiin!

Yleistä kansallispuistojen sisäänpääsymaksuista

Paikallisiin kansallispuistoihin on yleensä pieni sisäänpääsymaksu. Jotkut tuntuvan täällä ihmettelevän ja marisevan näistä, yleensä 10 dollarin, autokuntakohtaisista maksuista. Minä maksan sen oikein mielelläni, sillä täkäläiset kansallispuistot virkistysalueineen ovat yleensä todella hyvässä kunnossa, vessat ovat siistejä, niissä aina paperia ja useimmiten myös käsienpesumahdollisuus. Ainoastaan Kalifornian kuivuus pakottaa säännöstelemään joissakin paikoissa vedenkäyttöä ja käsienpesuvettä voi tulla todella minimaalisesti tai ei ollenkaan. 

Lisäksi samalla maksulla voi käydä samaisessa kansallispuistossa viikon ajan niin monta kertaa kuin haluaa. Samaan rahaan parkkipaikoilla kiertää ns. Park Rangereita, puistonvartijoita, joilta oletan saavan apua sitten hädän tai tenkkapoon sattuessa. Niinpä en itse pidä 10 dollarin maksua mitenkään kalliina kustannuksena. Toki näissä puistojen sisäänpääsymaksuissa on erojakin. Esimerkiksi Yosemitella viikkomaksu on 30 dollaria autokuntaa kohden, mutta sinne on mahdollisuus ostaa myös vuosipassi 60 dollarin hintaan.

Mutta sitten takaisin meidän retkeemme.

Oppaan terveiset, iiks!

Saavuimme Pinnaclesin kansallispuiston porteille ennen aamukymmentä. Maksoimme autokuntaa koskevan 10 dollarin sisäänpääsymaksun, saimme alueen kartan ja muutamia ohjeita matkaamme. Sähläsin itse vielä vaihtorahojen kanssa ja jutustelin takapenkkiläisemme kanssa, kun opas antoi portilla viimeiset ohjeet. Kun jatkoimme matkaa porteilta eteenpäin, kysyi ukkokulta minulta, kuulinko mitä opas viimeisenä sanoi. No enhän minä omalta höpötykseltäni tietenkään kuullut. Ukkokulta toisti oppaan sanat: "Varokaa astumasta kalkkarokäärmeiden päälle." Tämän jälkeen oli opas kuulema naurahtanut, mutta minua, käärmeiden kammoksujaa, ei naurattanut sitten pätkääkään. Ja kyllä, tämänkin puiston alueella kalkkarokäärmeitä asustaa ja se mainittiin puiston karttalehdykässäkin aivan erikseen. Niinpä puiston poluilla tepastellessa tai istumapaikkaa tauolla katsellessa kannattaa olla niin korvat kuin silmätkin tarkkoina.

Polun varressa oli kylttejä, joissa varoiteltiin putoilevista kivistä. Tässä hiukan kokoluokkaa, minkä kokoisia "kiviä" oli jyrkänteeltä aikoinaan tipahdellut. Ja nyt puhun noista kuvan vasemmassa ja oikeassa ylälaidassa olevista kahdesta isohkosta kivestä. :-)

Luola

Olimme valinneet patikointireitiksemme suhteellisen lyhyen reitin, vain 2,4 mailia (3,9 km), sillä tiesimme lämpötilojen nousevan nopeasti jo aamupäivän aikana. Reitti menisi kuitenkin sen avoinna olevan luolan, Balconies Cave, lävitse. Reitti oli kokonaisuudessaan arvioitu helpoksi tai keskivaikeaksi, mutta näin jälkeenpäin voin kyllä todeta, että luolan läpi sai oikeasti ihan kunnolla "könytä" eli vähänkään liikuntarajoitteisille luolan läpi meneminen ei sovi. Polut luolalle ja siitä eteenpäin olivat kyllä helpohkoja ja hyvässä kunnossa, tosin nousuja niilläkin oli jonkin verran. Luolassa taskulamppu oli kyllä ihan ehdoton, sillä reitti joko nousee tai laskee muutaman metrin luolassa etenemisen aikana riippuen siitä, kumpaanko suuntaan reitin kiertää. Eli hoi, taskulamppu varusteisiin mukaan! 

Tunnelin päässä näkyy valoa ja mielestäni pääkallon muotoinen kivi!

Missä kotkat luuraavat?

Pilkkopimeän luolan läpäisy oli jännittävää ja kun se oli ohitettu, pidimme juoma- ja kuvaustauon. Ei lepakkoja, huh. Sitten jatkoimme matkaa. Seuraavaksi aloimme kuumeisesti haikailla niiden luvattujen kondorikotkien perään. Ainoatakaan ei ollut vielä näkynyt. Meitä tepasteli siinä kolme suomalaista peräkanaa ja laitoimme vitsillä umpisuomalaisen pessimistivaihteen päälle. Uhosimme, että haluamme rahat takaisin, ellei luvattuja kotkia ala näkymään. No, luontoahan ei todellakaan käsketä, mutta kas, olimme onnekkaita. Noustuamme reitin korkeimpaan kohtaan, avautui edessämme huikeat näkymät ja niinpä vain kaksi kondorikotkaa siellä kallioseinämien edustalla ilmavirtausten mukana liiteli. Jee!  

Ukkokullan nappaama otos Pinnaclesin kondorikotkasta.

Tiesitkö muuten, että kondorikotka voi painaa noin 9 kg ja linnun siipien kärkiväli voi olla liki 3 m? Aika uljas liitelijä siis. Enpä välttämättä haluaisi kyseisen pedon kanssa tukkanuottasille.

Jälkipaniikki

Seuraavalla viikolla ukkokulta näki jälleen kansallispuistoa kehunutta kollegaansa. Ukkokulta kiitteli vinkistä ja sanoi, että puisto täytti kaikki odotuksemme, kondorikotkia myöten. Sittenpä kollega oli sanonut, että ai niin, taisin unohtaa mainita, että itsehän näin kyseisen puiston polulla myös tarantellan! Kun ukkokulta tämän minulle sitten kotona kertoi, niin eipä ollut pyörtyminen kaukana. Tarantella! Onneksi en tiennyt tätä etukäteen, kun puistoon menimme.

Sisilisko. Tätä pahempaan matelijaan eli niihin käärmeisiin emme onneksi törmänneet.

Sellainen patikkaretki oli se. Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kalifornialaisten vapaa-ajasta

Muutamat ovat minulta kyselleet, että mitä ne amerikkalaiset tai kalifornialaiset siellä oikein harrastavat. Mihin he vapaa-aikansa käyttävät? Tätä aihetta raotan teille tällä kertaa. 

Arki-iltaisin työssä käyvillä kalifornialaisilla on vapaa-aikaa melko vähän, sillä töistä tullaan tyypillisesti myöhään kotiin, myöhemmin kuin Suomessa. Joillakin päivä venyy pitkästä työpäivästä, joillakin pitkästä työmatkasta ja joillakin molemmista näistä johtuen. Sitten on tietenkin erikseen meidän kotirouvien ryhmä, jolla ei muuta olekaan kuin aikaa. Olenkin huomannut, että täällä on paljon enemmän esimerkiksi ohjattujen liikuntatuntien tarjontaa keskellä päivää kuin Suomessa. 

Mutta sitten niihin lajeihin. Tähän mennessä tekemieni havaintojen mukaan pohjois-kalifornialaisilla on ainakin seuraavat viisi l-kirjaimella alkavaa vapaa-ajan harrastusta: lenkit, laskut, lipittely, lahjoitus ja lemmikit. Sitten on lisäksi s-alkuiset lajit kuten surffaus, sukellus ja suppailu, sekä b-alkuiset BBQ ja biitsit. Jälkimmäisistä harrastuslajeista valtaosa liittyy veteen, mutta koska emme asu meren äärellä, keskityn tällä kertaa postauksessani nyt vain noihin l-alkuisiin lajeihin.

Lenkit

Nyt en puhu uunilenkistä, vaan patikointilenkeistä ja retkeilystä. Kalifornialaisten innokkuus tähän harrasteeseen hiukan yllättikin minut, mutta kun olen nähnyt millaisia maisemia ja maastoja on vain tunnin tai parin ajomatkan päässä kaupunkien vilskeestä, niin mikäpä jottei. Kävimme kesällä autoilemassa mm. Big Basin -alueen punapuumetsissä. Pelkästään siellä oli jo monta retkeilyaluetta, pääasiassa telttailuun. Retkeilyalueille pitääkin kuulema varata telttapaikka etukäteen ja suosikkipaikat menevät tosi nopeasti varausmahdollisuuden auetessa. Toki monet tekevät patikointeja päiväseltään ja se onkin mahdollista, koska hyviä reittejä on lähistöllä tarjolla runsain mitoin. Ja koska Piilaakso sijaitsee sanansa mukaisesti laaksossa, on sen ympärillä upeita vuoria tarjoamassa haastavampaakin reitistöä. Ei tarvitse tasaisella tallustella.

Kuulemani mukaan amerikkalaisten varustus "telttaillessa" voikin sitten vaihdella tosi paljon. Osa tulee perinteisesti teltoilla, mutta sitten on niitä, jotka tulevat asuntoautoilla tai puolikkaan linja-auton kokoisilla kaikin mukavuuksin varustetuilla hirviöillä. Joka tapauksessa cooler, kaksi tai kolme kuuluu jokaisen amerikkalaisen perusvarustukseen! Olen jopa nähnyt autojen perään vetokoukun päälle rakennettuja erillisiä, mittatilaustyönä tehtyjä telineitä vain ja ainoastaan kylmälaukkua varten! Eli ilman täyteen ahdettua kylmälaukkua ei amerikkalainen pärjää missään! Ei korvessa, ei biitsillä. Tokko omalla takapihallaankaan.

Big Basin -punapuumetsän patikointireittiä. Täällä kaupungin hulina unohtuu.

Isohko punapuu eli sequoia.

Laskut

Laskuilla tarkoitan mäenlaskuja laskettelurinteiltä. Niinpä, Kalifornia tarjoaa niin hiekkarantaa, palmuja, havupuita, vuoristoja, aavikkoa, merta, järviä kuin talvella lumimaisemiakin. Kävimmekin vuoden vaihteessa Sierra Nevadan vuoristossa Lake Tahoella, joka on noin neljän tunnin ajomatkan päässä. Siellä oli mahdollisuudet vaikka mihin talvilajiin. Ja paljon oli rinteissä porukkaa.

Kuva Squaw Valleyn laskettelurinteestä Tahoelta. Kun rinteitä on paljon (pelkästään Squaw Valleyssa 177 rinnettä!) ja ne ovat isoja, uppoaa niihin iso väkimäärä ihan tuosta vaan.

Meille suomalaisille voi olla itsestäänselvyys, että jokainenhan nyt osaa luistella, kiitos perinteiden ja koululiikuntatuntien. Tässä amerikkalaispoika opettelee luistelemaan luistelukoulussa, ihan omalla vapaa-ajallaan. 

Lenkkien ja laskujen lisäksi perinteiset liikuntalajit, kuten kuntosali, ohjatut jooga- ja jumppatunnit sekä pyöräily vetävät paikallisia puoleensa, ihan kuin missä tahansa muuallakin. Näiden liikunnallisten harrastusten lisäksi täällä harrastetaan muutakin ja niistä seuraavaksi. 
  

Lipittely

Pohjois-Kalifornia tarjoaa mitä parhaimmat mahdollisuudet viiniharrastamiseen, sillä yksi maailman huippuviinialueista, Napa Valley, sijaitsee vain parin tunnin ajomatkan päässä Bay Arealta. Napa Valleyn rinnalle arvostuksessa on noussut sen vieressä sijaitseva Sonoma Valley ja sen viinit. Pistäkääpä alue mieleen! Siitä kuullaan vielä. Ja vaikkei ajaisi näille itse viininviljelyalueille, on maistiaisia ja makuelämyksiä viineistä mahdollisuus nauttia muuallakin. Monet pikku kaupungit täällä Piilaaksossakin ja sen liepeillä ovat nimittäin erikoistuneet viininmaistelubaareihin. Yksi tällainen on mm. pikkuruinen Saratoga Village.

Alaotsikon mukaisesti puhun siis viinin lipittelystä. Täällä tosiaankin viinejä harrastetaan eli niitä maistellaan, niistä nautiskellaan ja niistä keskustellaan. Perisuomalaista bottoms up -meininkiä en ole amerikkalaisten nähnyt harrastavan.

Viinitilojen maistiaisannokset ovat kooltaan maltillisia. Kuva on Sterlingin viinitilalta Napa-laaksosta viime joulukuulta.

Lahjoitus

Kalifornialaiset tuntuvat lahjoittavan ahkerasti rahaa, tavaroita sekä omaa aikaansa vapaaehtoistyön kautta. Ehkä tämä pätee kaikkiin amerikkalaisiin. Ainakin suomalaisen silmin tämä toiminta pomppaa täällä paljon voimakkaammin esiin kuin Suomessa. Erilaisia hyväntekeväisyyskampanjoita harrastetaan ihan koko perheen voimin, yhdessä tekemällä. Televisiossa näytettiin mm., kuinka Yhdysvaltain sotilaille lähetettiin sotatantereelle kiitospäivän ja tulevan joulun kunniaksi paketteja, jotka sisälsivät tuliaisia sotilaille, jotka eivät olleet päässeet pitkään aikaan käymään kotimaassaan. Tähän tuliaispakettien paketoimiseen sekä pakettien kantamiseen kuljetusrekkaan osallistui muiden joukossa yksi isä alle 10-vuotiaan tyttärensä kanssa. Näin osa amerikkalaislapsista oppii auttamisen kulttuurin jo pienestä pitäen.

Samoin, kun joulukuussa Pohjois-Kaliforniaan ennustettiin kovia myrskyjä ja rankkasateita, moni kalifornialainen osallistui vapaaehtoisena hiekkasäkkien täyttökampanjoihin uurastaen pitkää päivää, osa jopa läpi yön. Oltiin valmiita antamaan omaa aikaa yhteiseksi hyväksi. 

Opasteet hiekkasäkkien täyttöpaikalle.

Mielestäni täällä on siis paljon enemmän yhteiseen hiileen puhaltamisen henkeä kuin Suomessa. Olen saanut itsekin tiettyjen paikallisten Facebook-ryhmien kautta kutsuja tai ilmoituksia vapaaehtoistyökohteista. Työtä tehdään usein kodittomien ja/tai vähävaraisten hyväksi esimerkiksi jakamalla ruoka-annoksia tai valmistamalla heille aterioita paikan päällä.

Myös tavaroiden lahjoittaminen korostuu mielestäni täällä Suomea enemmän. Eikä keräyskoriin suinkaan heitetä vanhaa ja risaista tavaraa, vaan ihan uuttakin. Hyvä esimerkki tästä oli kerskakulutusjuhla Black Fridayn ja Cyber Mondayn jälkeinen tiistai, joka on nimetty Giving Tuesdayksi. Kansan kenties potiessa huonoa omaatuntoa omasta tuhlailustaan, oli mahdollisuus tehdä hyvää ja antaa esimerkiksi juuri ostamansa lelu vähävaraisten lapsiperheiden hyväksi. Lelujen keräyslaatikko oli sijoitettu lelukauppaan heti kassojen jälkeen.

Lisäksi amerikkalaiset tuntuvat polkaisevan pystyyn varainkeräyskampanjoita tuon tuostakin. Yksikin tapaus oli tällainen: Eräässä ravintolassa Palo Altossa työskenteli valkovenäläinen opiskelijapoika. Poika oli kovin pidetty ja ahkera työntekijä. Valitettavasti poika kuoli, mutta hänen perheellään ei ollut varaa lähettää pojan ruumista kotimaahan haudattavaksi. Pojan työkaverit laittoivat varainkeruun pystyyn ja pian tarvittavat rahat olivatkin jo koossa. Eipä taitaisi taaskaan suomalainen byrokratia taipua tuosta vain sormia napsauttamalla rahankeräykseen johonkin kohteeseen. Veikkaan, että parit blanketit siinä pitäisi täyttää ja lupaa anoa. Eikä taida olla aina ihan saletti, että lupa keräykselle edes heltiää.

Vaatteiden ja kenkien lahjoituslaatikoita näkee useilla nurkilla ja katujen varsilla.

Lemmikit

Lisäksi amerikkalaiset tuntuvat olevan todella eläinrakasta porukkaa. Tosi monella on yksi tai useampi kissa tai koira kotieläimenä ja tämä näkyy myös eläintarvikkeidenkin tarjonnassa: lemmikkieläinten ruoille, leluille ja hoitotarvikkeille on omia, isoja kokonaisia tavarataloja! Eli lemmikeihin todella halutaan panostaa. Ja tehdään tietenkin amerikkalaiseen tapaan myös bisnestä siinä sivussa kaikella tällä. Suosiotaan viime aikoina ovat kasvattaneet esimerkiksi lemmikkien päivähoitopaikat. Kun ihmisille kertyy matkoineen kaikkineen työpäiville mittaa, he vievät lemmikkinsä päivähoitoon työpäivänsä ajaksi. Samoin olen seurannut naapuriperheen isää. Isä autoilee joka arkipäivä lounasaikaan kotiin käyttämään perheen koiraa ulkona. Aika kunnioitettava suoritus näillä liikennemäärillä ja ruuhkilla, mutta tuo viitseliäisyys on sen koiran onni. 

Rapsuti, rapsuti. Ajattelepas omalle polvelle tätä karvakorvaa. Awwww!

Yleistäen, totta kai

Tähän poimimani kalifornialaisten harrastusten listaus ei takuulla ole kattava. Vapaa-ajan viettotavoissa löytyy kirjoa laidasta laitaan. Tekstiä kirjoittaessani tulinkin pohtineeksi, että jos minun pitäisi mainita vain pari kolme tapaa, jolla suomalaiset vapaa-aikaansa viettävät, mitä nostaisin esille? Sauna ja penkkiurheilu? Kuntosali ja juoksu? Oululaisten pyöräily ja autolla punaisia päin ajaminen? On likimain mahdotonta määrittää vain paria lajia, jotka kuvaisivat kattavasti koko kansaa. Tälle kalifornialaisten l-alkuisten lajien listalle taisivat lopulta päätyä sellaiset suosikkiharrasteet, joista itse olen ollut hiukan yllättynyt (retkeilyn suosio), sekä ne, jotka poikkeavat suomalaisten suosimista vapaa-ajan viettotavoista (hyväntekeväisyys ja viinituntemus).

Mutta hei, tänne on nyt viikonlopuksi luvattu pitkästä aikaa yli +20 Celsius-asteen lämpötiloja, joten aion viettää omaa vapaa-aikaani seuraavaksi ulkona. Tiedä vaikka pääsisi noiden kalifornialaisten s- ja b-alkuisten harrasteiden pariin!

Eli nyt on aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!


PS. 1. Edellisessä postauksessani kirjoittelin mm. drive-thru-rukoilusta ja kuinka paavi on suunnitellut vierailua Kaliforniaan. Julkaisin blogin paikallista aikaa aamulla ja kuinka ollakaan, samana iltana uutisissa kerrottiin, ettei Kalifornia taidakaan sopia paavin kiertueaikatauluihin. Paavi vetosi kiireisiin. Tulipa vain mieleeni, että olikohan paavi saanut vihiä, millaisia penkerepatsasteluja täällä hänen päänsä menoksi oli suunniteltu ja päätti kiertää Kalifornian kaukaa. :-D

PS. 2. Sain myös tiedustelun, tarvitseeko Amerikassa lomaileva turisti shekkejä? Ei tarvitse. Riihikuivilla dollareilla ja luottokortilla pärjää.