Käsikirjoitus nro 2 työn alla

Esikoiskirjailijana oletan, että kirjailija saa valtaosan henkilökohtaisia kanavia pitkin lähetetyistä lukijapalautteista aivan lähiviikkoina ja -kuukausina heti kirjan ilmestymisen jälkeen. Näin kävi ainakin omalla kohdallani. Jokainen näistä palautteista on ollut minulle todella arvokas ja tein jopa niin, että keräsin ne kaikki itselleni yhteen tiedostoon muistoksi. Ajattelin, että sinä päivänä, kun esikoiskirjailijan niskaan sataa kuraa, voisin palata niihin ihanan positiivisiin ja kannustaviin viesteihin. Pitäisin tuota tiedostoa yhdenlaisena voimavarana. 

Nyt syyskuun alussa sain yllätyksekseni jälleen mieltäni lämmittävän lukijapalautteen. Se alkoi seuraavasti: 

En tunne tätä palautteen antanutta naista, joka kirjoitti lopuksi vielä näin ihanasti:

Jo se, että palaute lähetettiin minulle liki kaksi vuotta esikoiskirjani ilmestymisen jälkeen, ilahdutti minua kovasti. Ja eihän noille loppusanoille voi muuta kuin hymyillä. Niinpä päätin, että ehkä olisi aika niin sanotusti tulla ulos kaapista ja tunnustaa, että olen aloittanut kirjoittamaan toisen romaanini käsikirjoitusta. Tein paljastuksen jo aiemmin somessani, mutta vasta nyt rohkenin ja ehdin kirjoittaa siitä myös tänne blogiini. Tämä ilmoitus blogilukijoilleni myös siksi, että jos blogissa on välillä vähän hiljaisempaa, niin sormeni saattavat naputella sillä hetkellä jotakin muuta tekstiä. 

Valkoisen paperin kammo

Käsikirjoitus numero 2 ei ole lähtenyt liikkeelle kitkatta. Perimmäinen ajatukseni oli ensin taustatyönä haastatella amerikansuomalaisia, mutta se tyrehtyi. Teema oli sellainen, että haastattelut olisi paras ollut toteuttaa kasvotusten. Ja jotta haastateltavien anonymiteetti olisi säilynyt lopullisessa teoksessa, olisi haastatteluja pitänyt tehdä runsaasti ja eri puolilla Yhdysvaltoja. Tämä olisi aiheuttanut matkakustannuksia, tässä valtavan kokoisessa maassa useamman tuhat dollaria.

Niinpä yritin hakea tälle laajalle haastattelukierrokselle viime vuonna muutamia kertoja apurahaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Suomeksi kirjoittavalle ulkosuomalaiselle apurahahaut olivat ensinnäkin rajalliset. Lisäksi yksikään apurahahakemus ei ollut vasemmalla kädellä huitaistavissa, vaan jokainen haku vaati paljon ennakkovalmisteluja. Hakemuksissa piti olla mukana mm. puoltavia lausuntoja. Tein niiden eteen kovan urakan ja onnistuin saamaan lausuntoja niin Suomesta kuin USA:n länsi- ja itärannikolta. Iso kiitos vielä kerran, jos joku teistä lausunnonantajista tämän sattuu lukemaan. 

Kun lopulta myös se viimeinen apurahapäätös saapui tämän vuoden puolella kielteisenä, oli mieli pitkään maassa. Kaikki se tuntien ja tuntien uurastus hakemusten parissa tuntui valuneen hukkaan. Lisäksi koko kirjani aihe tuntui lässähtäneeltä, olinhan jankannut sitä hakemuksiin kerta toisensa jälkeen, ja niinpä sitä piti pohdiskella uudestaan.

Kolmanneksi nousi pintaan peikko nimeltään Valkoisen paperin kammo. Näppäimistöön tarttuminen hirvitti. Mistä aloittaisin? Aloittaisinko ollenkaan? Osaisinko enää? Miksi tämä aloittaminen tuntuu niin tahmealta? Lukisiko sitä kuitenkaan kukaan, jos se jonakin päivänä valmistuisi? 

Mutta sitten yksinkertaisesti pakotin itseni tietokoneen ääreen ja kirjain kirjaimelta tekstiä alkoi lopulta syntyä. Hitaasti kylläkin, mutta ainakin sitä syntyi. Paperilla alkoi olla edes jotakin, mitä muokata. 

Valkoisen paperin kammo on tällä erää selätetty. 

Erilainen kirjoitusprosessi

Esikoiskirjani kohdalla teoksen teemat ja mukaan tulevat kohtaukset olivat muhineet päässäni jo vuosia ennen lopullista kirjoitusprosessia. Niinpä silloin tilanne oli enemmän se, että irrotin vain tulpan tynnyristä, minkä jälkeen tekstiä pulppusi nopeasti ja paljon. Jonakin päivänä saatoin kirjoittaa jopa 10 tuntia putkeen.

Nyt kyseessä on erilainen teos. Kaikki sen tapahtumat ovat fiktiivisiä, henkilöhahmot mukaan lukien, joten juonikäänteiden ja yksittäisten tapahtumien suunnittelu onkin täysin oma erillinen luomisprosessinsa. Toki minulle tutut ulkosuomalaisuus ja tapahtumien sijoittumispaikkana (ainakin tämänhetkisen luonnoksen mukaan) Piilaakso tulevat kumpuamaan tarinaan mukaan myös tässä toisessa kirjassani. Mutta kokonaan fiktiivisen tarinan luonti on osoittautunut enemmän aikaa haukkaavaksi projektiksi.

Tässä vaiheessa ei tietenkään vielä tiedä, tuleeko käsikirjoituksestani koskaan valmista kirjaa. Teksti on tällä hetkellä vielä se kuuluisa ensimmäinen versio, raakile, kuten tuossa yllä olevassa kuvassa kasvava sitruuna. Mutta toiveissani on, että jonakin kauniina päivänä siitä syntyisi kirja. 

Ja yllätysten yllätys! Syyskuun lopussa kirjailija Satu Rämö nosti Instagramin stooreissaan esikoiskirjani esiin. Aihe oli resonoinut. Me ulkosuomalaiset voimme siis jakaa samanlaisia ajatuksia asuimmepa sitten länsirannikolla Islannissa tai Yhdysvalloissa.

Tällaisia tunnelmia ja käsikirjoituspaljastuksia tällä kertaa. Nyt toivotan teille mukavaa viikonlopun jatkoa ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!   

 

Elokuvastudioilla Los Angelesissa

Vietimme viime viikonloppuna ukkokullan kanssa pidennetyn vauhtiviikonlopun Los Angelesissa. Kolmessa kokonaisessa päivässä ennätti tuossa valtavan kokoisessa kaupungissa nähdä ja tehdä yllättävän paljon, vaikka kaupungin tukkoinen liikenne ja pitkät välimatkat haukkaavat ajasta väkisinkin oman osansa.

Tällä kertaa reissumme pääteemoiksi muodostuivat musiikki ja elokuvatuotannot. Kyseltyäni kiinnostusta somessani siellä nousi orastavaa mielenkiintoa elokuvastudiokierrosta kohtaan. Niinpä päätin pitkästä aikaa kirjoittaa blogiini jostakin turisteille suunnatusta nähtävyydestä.

Warner Bros. -elokuvastudiot

Los Angelesin alueella on mahdollista käydä eri yhtiöiden elokuva- ja televisiostudioilla, joista me valitsimme kohteeksi Warner Bros. -yhtiön studiot. Kyseessä on nyt jo yli sata vuotta vanha yhtiö, joten se on yksi vanhimmista ja suurimmista elokuva- ja televisioyhtiöistä maailmassa. Warner Bros. on tuottanut monia ikonisia piirrettyjä ja piirroshahmoja (esim. Väiski Vemmelsääri ja Repe Sorsa), televisiosarjoja (esim. Dallas ja Frendit) ja supersankarielokuvia (esim. Supermies, Aquaman ja Batman) vain muutamia mainitakseni.

Kierros yhtiön studioilla oli todella mielenkiintoinen, ja jos jotakin kierroksesta kiteyttäisin, niin voi, kuinka monella tavalla ja taidokkaasti meitä televisionkatsojia viilataankaan linssiin, hahah. Näistä viattomista pikku huijauksista heti ensimmäinen näkyy tässä kuvassa:



Yhtiö mainosti heti studioalueensa sisäänkäynnillä olevansa hollywoodilainen yhtiö. Oikeasti yrityksen pääkonttori ja myös nämä kiertämämme elokuvastudiot sijaitsevat Los Angelesin kupeessa Burbankissa, eivät siis Hollywoodissa päinkään. Mutta tämä ei suinkaan latistanut intoamme tutustua elokuva- ja tv-tuotantoihin niiden aidoilla synnyinsijoillaan.

Alueen laajuus yllätti

Opastetun kierroksen lähtöpaikan aulassa pyöri näytöllä nykyisten studiokuvausten lista:



Näistä jokainen "stage" oli siis oma suuri "teollisuushallinsa" ja näitä halleja oli alueella kymmeniä ja kymmeniä. Alue oli siis valtava, joten esittelykierroksille jokainen ryhmä sai oman oppaan ja ryhmiä kuljetettiin isoilla golf-kärryillä. Yhden kärryn kyytiin mahtui 15 henkilöä kerrallaan. Meillä kävi hyvä tuuri oppaan suhteen. Hän oli hauska, informatiivinen ja näyttelevän ilmeikäs Angela.

Stage nro 27 eli yksi monista studiohalleista. Aulan listan mukaan täällä kuvataan "upcoming feature". Yleisölle ei tietenkään paljastettu, mitä uutta kyseisessä studiossa oli tekeillä.

Golf-kärryn kyydissä.

Numeroinnin lisäksi jokaisen yksittäisen studiohallin seinässä oli plakaatissa hallin rakennusvuosi sekä lista tuotannoista, joita kyseisessä hallissa oli tehty. Tässä tasan 100 vuotta vanhassa studiohallissa oli kuvattu mm. Gilmoren tytöt -sarjaa sekä Ocean's Eleven- ja Lucifer-elokuvia:

Kuumuus!

Koska studiohallit olivat pääosin vanhoja, oli niihin jouduttu tekemään ilmastointiratkaisuja jälkikäteen. Ja kieltämättä, sekä alueen että studiohallien kuumuus yllätti. Koska studioalue sijaitsi sisämaassa ja kukkuloilla, nousi päivälämpötila nyt syyskuun loppupuolellakin peräti 37 Celsius-asteeseen! Niinpä hallit lämpenivät jo yksistään kuuman ulkolämpötilan ansiosta.

Mutta toinen merkittävä tekijä hallien sisälämpötilan nousussa oli studioiden valaistus. Kävimme yhdessä talk show -kuvausstudiossa ja katselin äimänä studiotilan kattoa. Se oli aivan täynnä toistaan tehokkaampia lamppuja, jotka päällä ollessaan tuottivat kuvaustilaan myös valtavan määrän lämpöä. Lisäksi oppaamme mukaan ilmastointilaitteita ei voi koskaan pitää päällä varsinaisen kuvaushetken aikana, sillä laitteiden hurina aiheuttaisi häiriötä nauhoitettavaan ääneen, joten välillä kuvaushalleissa saattaa olla melkoisen tukalat oltavat. Studiohallien viilennys oli kuulemma yhtiölle myös erittäin suuri kustannus. Enkä ihmettele.

Talk show -studion katon lamppumeri. Vasemmalla studioyleisön istuinpaikat.

Sama kadun pätkä, ties kuinka monta elokuvaa ja sarjaa

Studiohallien lomaan ulos oli rakennettu myös lavasteet kaarevasta kadun pätkästä, pienestä aukiosta ja parista katuristeyksestä. Huvitti kuulla, että tuolla samalla pätkällä katua oli kuvattu ties kuinka monta elokuva- tai televisiosarjakohtausta aina mustavalkoisista elokuvista Frendit-sarjan kahvilakohtauksiin. Esimerkiksi Singing in the Rain -elokuvaa oli kuvattu kyseisessä kohtaa, ja oppaamme kertoi, kuinka elokuviin kuvattava sade joudutaan tekemään viisi kertaa tavallista isommilla vesipisaroilla, että ne näkyvät filmissä kunnolla. Mustavalkoisissa elokuvissa sadeveteen on aikoinaan sekoitettu lisäksi kahvikermaa, että sade saatiin näkymään katsojille.


Samaiseen katulavasteeseen liittyi myös mielenkiintoinen tarina elokuvaohjaaja Steven Spielbergista. Yleensä katulavasteiden valerakennuksiin tehdään rekvisiittaa sisälle ainoastaan talon ensimäiseen kerrokseen. Ylemmät kerrokset ovat niin sanotusti "pelkkää pahvia" eikä niiden sisällä ole mitään. Kun sitten Spielberg olikin halunnut kuvata kohtauksen, jossa näyttelijä siirtyy portaita ensimmäisestä kerroksesta ylempiin ja niin, että myös nuo siirtymät sisätiloissa kuvataan, olikin eteen tullut uusi tilanne. Oppaan sanoja lainatakseni: "Muille elokuvaohjaajille olisi naurettu moisesta pyynnöstä päin naamaa, mutta koska kysyjä oli Steven Spielberg, niin Spielberg sai, mitä Spielberg pyysi." Myös ylempien kerrosten sisätilat rakennettiin valmiiksi ja täytettiin rekvisiitalla.

Tällaisesta hyvästä henkilökohtaisesta palvelusta tuli studiokierroksen aikana toinenkin esimerkki: Frank Sinatra oli aikoinaan käynyt kuvauksissa näillä studioilla. Tuohon aikaan hän oli asunut Palm Springsissä, siis lähes 200 km päässä, ja oli surkutellut päivittäistä pitkää ajomatkaa kotoaan studioille ja takaisin. Yhtiö ratkaisi tilanteen niin, että studioalueelle rakennettiin helikopterikenttä ja Frank haettiin päivittäin kotoa helikopterilla.

Vierailu rekvisiittahallissa

Mielestäni kierroksen yksi mielenkiintoisimmista hetkistä oli vierailla yhdessä rekvisiittahalleista. Tila oli nelikerroksinen ja tutustuimme ainoastaan sen ensimmäiseen kerrokseen. Mutta se tavaramäärä löi ällikällä! Yksistään kattokruunuja tuossa ensimmäisessä kerroksessa oli varmasti tuhat erilaista! Hyllyt pursusivat tavaraa ja hyllyvälejä olisi voinut kulkea varmasti tuntitolkulla vain katsellen, mitä kaikkea mielenkiintoista niiden siimeksestä löytyikään. (Joskaan tämä halli ei ollut tehokkaasti ilmastoitu eli tuntui, että kuumuus veisi pian tajun mennessään...)

Toinen, mikä rekvisiitan kohdalla yllätti, oli niiden maksullisuus. Siis jopa Warner Bros. -yhtiön omien tuotantojen kuului maksaa rekvisiitan käyttämisestä. Eivätkä hinnat olleet kovinkaan edullisia. Esimerkiksi yhden noin 1,5-metrisen jalkalampun viikkovuokra oli 395 dollaria. Lisäksi lampun arvoksi oli määritelty 18 150 dollaria, eli jos joku lampun vuokrannut tuhosi tai hävitti lampun, kuului se korvata yhtiölle tuon summan mukaisesti. Elokuvayhtiöt kuulemma harrastivat myös rekvisiitan ristiinvuokrausta keskenään, mutta omien tuotantojen yhteydessä maksullisuus liittyy luonnollisesti siihen kuuluisaan "Hollywood-kirjanpitoon".

Jokaisella rekvisiittaesineellä oli myös oltava oma viivakoodinsa, mikä kertoi tavaran säilytyssijainnin, missä tuotannoissa sitä oltiin käytetty ja kenellä se oli mahdollisesti sillä hetkellä vuokralla. Eli aikamoista kirjanpitoa rekvisiitan hallitseminen vaatii!

Vuokrattavan jalkalampun hintatiedot ja viivakoodit.

Ripaus niistä kattokruunuista rekvisiittahallissa.

Erilaisia puhelimia oli monta hyllyllistä. Ja huvitti, että tuollainen oikeanpuoleinen puhelin oli minulla aikoinaan työpaikallani Suomessa käytössä! :-D

Game of Thrones -valtaistuin ja iso synttärikakku, johon voi piiloutua sisälle.

Kaikkea rekvisiittaa ja puvustoa ei säilytetty näissä isoissa halleissa. Oppaan mukaan studiohallien alla sijaitsi valtavat maanalaiset varastokammiot, joissa niitä oli lisää. Kuulemma pelkästään kenkiä oli kahden mailin eli yli kolmen kilometrin hyllypituudelta ja jos kuulin oikein, niin vuosittain studioille tuotiin noin 850 000 rekvisiittatuotetta lisää. Ihan käsittämättömät määrät!

Frendit

Yksi vetonaula Warner Bros. -studiokierroksella oli tietenkin Frendit-sarjan kuvauspaikat ja kulissit, joista alkuperäiset kahvilalavasteet oli jätetty paikoilleen sellaisenaan. Tilassa soi taustalla sarjan tunnusmusiikki ja maksua vastaan olisi saanut kuvauttaa itsensä kahvilan sohvalla. Emme otattaneet kuvaa itsestämme ja hyvä niin, sillä studiokierros päättyi Frendien tyyliseen Central Perk -kahvilaan, jossa sai istahtaa samankaltaiseen sohvaan ilman maksullista ammattikuvaajaa.

Söimme tässä Central Perk -kahvilassa lounaan, johon sai jälkiruoaksi valita vaikkapa kahvilan nimikko-cupcaken.

Mistä jäimme suomalaisina paitsi?

Suomalaiselle kaikki studioilla kuvatut sarjat, talk show't tai niiden juontajat eivät olleet yhtä tuttuja kuin perusamerikkalaiselle. Joku talk show -juontaja oli saattanut olla iso nimi USA:ssa, mutta koska kyseistä ohjelmaa ei koskaan oltu näytetty Suomessa, jäi juontaja meille edelleen tuntemattomaksi kuuluisuudeksi. Oma oppaamme oli myös kävelevä nimikone, joka saattoi luetella näyttelijöitä pitkän liudan meidän niitä tunnistamatta. Mutta tämä oli onneksi vain murto-osa kaikesta kierroksen annista.

Oppaamme osoitti myös studion, jossa vuonna 2023 ilmestynyt Barbie-elokuva oli kuvattu. Sen kulissit olisi ollut supermielenkiintoista nähdä, mutta eiväthän ne siellä tietenkään enää olleet pystyssä. Studiossa kuvattiin jo jotakin muuta. Ja kukapa nyt edelleen haluaisi maksaa 395 dollarin viikkovuokraa jalkalampusta, kun elokuva on valmistunut jo kolme vuotta sitten, hahah!

Odotimme myös, jos olisimme nähneet edes vilaukselta suositun ja tällä hetkellä kuvattavan The Pitt -sarjan kulisseja. Mutta ei. Yleisöä ei päästetty kyseiseen studioon ollenkaan ja arvelimme, että liekö sarjan rekvisiitta olisi liiankin kiinnostavaa vierailijoille ja niin, että osa varastaisi jotakin mukaansa. The Pitt -sarjasta näimme ainoastaan studiohallien väliin parkkeeratut asuntoautot, joita sivuroolien näyttelijät pitivät tauko- ja valmistautumistiloinaan. Asuntoautojen ovissa oli teipattuina valkoiset A4-lappuset, joihin oli mustalla tussilla harakanvarpailla rustattu "The Pitt". 

Näyttelytilassa eri Batman-kostyymit.

Jack Warner oli yksi neljästä Warner Bros. -yhtiön perustajaveljeksistä. Hän otti yhtiön haltuunsa vuonna 1956. Kuvassa hänen puhelinmuistionsa, josta löytyi mm. Walt Disneyn ja Salvador Dalin puhelinnumerot.

Ja paljonko tämä lysti sitten maksoi?

Hinnat

Kolmituntisten studiokierrosten hinnat olivat alkaen 79 dollaria/hlö. Kierroksia oli tarjolla eri kielillä (englanti, espanja, ranska, portugali, italia ) sekä erilaisilla teemoilla. Lisäksi meidän käydessämme olisi esimerkiksi voinut oman peruskierroksensa oheen ostaa Superman Experiencen puoleen hintaan (20 dollarilla). Kierroksen lähtöaulassa ja päätepisteessä oli myös mielenkiintoiset näyttelytilat (en laita kaikesta kuvia yllätysten säilymiseksi) sekä tietenkin amerikkalaiseen tapaan myös elokuva- ja tv-sarja-aiheinen krääsäkauppa.

Tällaisia tarinoita tällä kertaa. Toivottavasti viihdyit kierroksella. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

+/– 9 kuukauden matkustuskaranteeni on ohitse

Aika on laukannut niin, että kymmenen vuotta voimassa olevat Yhdysvaltain pysyvät asumisoikeuslupamme eli Green Cardit olivat menossa nyt syyskuussa 2026 vanhoiksi. Olemme siis olleet jo kymmenen vuotta pysyvinä asukkeina tässä maassa, ja sitä ennen toki jo pari vuotta viisumilla, eli voin vain kysyä, että mihin tämä aika oikein menee! Edessämme oli siis näiden vihreiden korttien uusimisprosessi. Muutoin olisimme jatkossa maassa laittomasti emmekä pääsisi ulkomailta enää takaisin Yhdysvaltoihin.

Pykälien mukaan olisimme voineet aloittaa uusien korttien anomisprosessin jo maaliskuussa eli kuusi kuukautta ennen nykyisen kortin vanhentumista. Uutta asumisoikeuslupaa hakiessa saa lomakkeen, joka pidentää nykyisen luvan (eli siis vanhan vihreän kortin) voimassaoloaikaa peräti kolmella vuodella. Käytäntö kielii siitä, että uusimisprosessit kestävät tässä maassa kauan, mistä postauksessani myöhemmin lisää. Mutta vaikka tuon pidennyslomakkeen saa ja sen turvin voisi periaatteessa matkustaa myös maan rajojen ulkopuolelle ja palata takaisin, niin paino on todellakin sanalla periaatteessa. Nimittäin, jos uusi lupa ja kortti satutaan myöntämään sillä aikaa, kun olet ulkomailla, niin lyhyesti kerrottuna sitten olet isoissa ongelmissa. Tämän vuoksi emme halunneet anoa uutta korttia ja samalla ottaa isoa riskiä ennen kesämatkaamme Suomeen. Sen sijaan teimme uusimishakemuksen heti, kun minäkin olin palannut takaisin Yhdysvaltoihin.

Taustaa

Suomalaiset ystävämme olivat uusineet omat vihreät korttinsa viime talvena, ja heillä prosessi oli kestänyt yhdeksän kuukautta. Ja koska nykyinen hallinto on mm. vähentänyt virkailijoita valtion virastoista, olimme varautuneet, että omakin prosessimme kestäisi saman yhdeksän kuukautta, ellei jopa enemmän. Toisaalta, saattaisihan se olla myös hiukan alle yhdeksän kuukautta, jos hyvä tuuri kävisi. Niinpä olimme henkisesti varautuneet, että emme pysty tästä alkusyksystä lähtien matkustamaan ulkomaille +/- yhdeksään kuukauteen. 

Viralliset käsittelyajat

Kun jätimme hakemuksemme netissä, antoivat USA:n maahanmuuttoviraston nettisivut osviittaa koko prosessin etenemisen aikataulusta (kuvan alla suomeksi):

Eli vanhan kortin pidennyslomake pitäisi putkahtaa 2 - 4 viikossa, uusien biometristen tunnisteiden otto tapahtuisi 1 - 2 kuukautta hakemuksen jättämisestä, ja uusi kortti jatketun asumisoikeuden merkiksi myönnettäisiin 6 - 10 kuukaudessa. Eli ennakkoarvioitu aika uuden kortin saapumisesta voisi hyvinkin olla myös yhdeksää kuukautta pidempi. 

Suomessa tulimme kesällä kertoneeksi monille ystäville ja sukulaisille tästä tulevasta matkustuskaranteenistamme ulkomaille. Eikä siinä mitään, jos vaikka tuon kymmenenkin kuukautta pitäisi olla lomailematta ulkomailla, sillä USA:n rajojen sisäpuolella on edelleen niin valtavasti nähtävää, mutta tulisipa Suomessa sitten häät tai yllättävät hautajaiset, emme pystyisi niihin tämän pitkän jakson aikana osallistumaan. Ja jos joitakin lisähidasteita vielä sattuisi, niin siinäpä jäisi sitten ensi kesän Suomi-visiittikin pahimmassa tapauksessa välistä.

Kuinka kaikki eteni meidän kohdallamme?

Täytimme nettianomuksemme heinäkuun lopussa lauantaina, ja maksoimme samalla hakemusmaksun 415 dollaria/henkilö. Yllättäen vain muutama päivä myöhemmin meille saapuivat jo vanhojen korttiemme voimassaolon pidennysdokumentit (vesileimoin varustetut viralliset kirjeet), vaikka viraston aikataulutuksen mukaan siihen piti mennä yhdestä kahteen kuukautta. Tässä vaiheessa totesimme, että no tämähän alkoi joutuisasti, mutta parempi olla nuolaisematta vielä yhtään tippaa.

Seuraavaksi tuli lisää yllätyksiä. Myös uusien biometristen tunnisteiden eli sormenjälkien ja valokuvan ottamisesta tuli kutsukirje kotiin parissa viikossa. Meille oli varattu biometristen ottoaika 3,5 viikkoa anomuksen jättämisestä eli tämäkin tapahtui annettua aikatauluennustetta nopeammin. 

Meidän aikamme biometristen tunnisteiden ottoon olivat klo 8.00. Virasto sijaitsi meiltä kotoa noin 30 km päässä ja ajoaika sinne kesti aamuruuhkaa vastaan onneksi vain noin 25 minuuttia. Saavuimme viraston parkkipaikalle klo 7.45. Viraston oven eteen alkoi jo muodostua jono, joten menimme jonon jatkeeksi. Meitä ennen jonossa oli kaksi pariskuntaa, ja kohta takanamme luikerteli jo pitkä jono. Ensimmäinen virkailija tuli ulos tarkistamaan jonottajat yksitellen, että kaikilla oli tarvittavat dokumentit. Mukana piti olla henkilöllisyystodistus sekä postitse tullut kutsukirje. Ilman sovittua aikaa virastoon ei siis päässyt edes sisälle. 

Viraston virallinen aukeamisaika oli klo 8, mutta ensimmäinen pariskunta otettiin sisään jo klo 7.50. Me pääsimme sisään alle kymmenessä minuutissa. Sisällä odottivat läpivalaisulaitteet. Minun kohdallani jostain syystä laite piippasikin, mutta oletan, ettei minua tarkistettu kopeloimalla sen tarkemmin, sillä turvatarkastusta suoritti ainoastaan kaksi miestä. Toki tämän lisäksi käsilaukkuni sisältö katsottiin läpi. Seuraavaksi jonotimme vastaanottoluukulle, missä nainen teki tarvittavat sisäänkirjautumiset ja tulosti jokaiselle oikeanlaiset lomakkeet vietäväksi biometristen tunnisteiden ottajalle.

Tunnisteiden ottajia oli paikalla vain yksi, joten onni oli, että olimme olleet jonossa hyvissä ajoin. Kun odotimme vuoroamme, laskin nimittäin, että kanssamme samaan aikaikkunaan oli kutsuttu noin 60 asiakasta. Valtava odotustila alkoi täyttyä. Huomasin myös, että meidän lisäksemme tuossa 60 henkilössä oli vain neljä muuta valkoihoista. Porukka kuvasti siis mainiosti Piilaaksoon muuttavia ja jo muuttaneita ihmisiä. (Muistutuksena, että Piilaakson isoin väestöryhmä on aasialaiset.) 

Molemmilta meiltä tarvitsi sormenjälkiä ottaa vain kahdesta sormesta. Nähtävästi järjestelmässä olevat olivat sen verran yhdenmukaiset, ettei kaikkia kymmentä sormea tarvinnut jäljentää uudestaan. Virkailija oikein nauroi minulle, että It's your lucky day, kun vain kahdella sormenjäljellä selvittiin. Mutta onni se oli hänellekin, sillä se vähensi toki myös hänen työtään. Homma hoitui rivakasti ja olimme virastosta ulkona noin klo 8.30. Paluumatkalla "pääsimme" mukaan laakson ruuhkiin ja matka moottoritietä pitkin samaa reittiä, kun tulimme, kesti nyt hiukan yli tunnin. 

Kilahtevat viestit

Samana aamupäivänä saimme molemmat maahanmuuttovirastolta kaksi erillistä notifikaatiota sähköpostiin, että hakuprosessiimme oli tehty joitakin toimenpiteitä. Ajattelimme, että järjestelmään oli vain päivittynyt, että biometriset on onnistuneesti otettu ja jääkää odottamaan jatkoa. Kun sitten saman päivän iltana olimme kotona ruokailemassa, kilahti meille vielä kolmas viesti. Tällä kertaa ukkokulta kirjautui järjestelmään katsoakseen, mitä nämä jatkuvat viestit nyt oikein tarkoittivat. Viimeinen notifikaatio tulikin siitä, että anomuksemme olivat jo hyväksytyt ja uudet korttimme laitettu tilaukseen!

Emme olleet uskoa silmiämme. Sanoinkin, että en usko tätä ennen kuin uusi kortti on minulla kädessäni. Ja viime viikolla se oli uskottava. Posti toimitti uudet 10 vuoden vihreät kortit kotiin, jihuu!

Vihreät kortit saapuivat kotiin vakuutetuissa kirjeissä, joissa oli myös seuranta. 

Olihan tämä aivan käsittämättömän nopeaa toimintaa! Joskus tämän valtavan maan virastot voivat siis yllättää näinkin päin. Meillä meni ainoastaan 33 päivää hakemuksen jättämisestä siihen, että uuden kortin sai sujauttaa lompakkoon. Yksi ystävämme tuumasi, että lieköhän kohdallemme osui tämän maan ennätys tässä asiassa!

Viikonloppuna skoolasimme uusille korteille. Oli syytä juhlaan.

Ja mikä olikaan parempi tapa juhlistaa tätä supernopeasti hoitunutta korttiamme kuin varata ensi vuoden puolelle ukkokullan synttärimatka ihan ulkomaille asti. Tämä syksy on nimittäin ripoteltu pieniä reissuja Yhdysvalloissa juurikin tämän oletetun matkustuskaranteenimme vuoksi. 

Eli hei, kaikki te ystävät, joille keväällä ja kesällä kerroimme pitkästä matkustuskaranteenistamme, voitte unohtaa ne puheet, hahah. Karanteenimme onkin loppunut jo.

Tällaisia touhuja tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Suomessa kesällä 2026, osa 3

Nyt seuraa vielä kolmas ja viimeinen postaus kesän 2026 Suomi-kokemuksistani.

Hieno tuplasateenkaari Oulussa, joskin ulommainen näkyy tässä melko himmeänä.

Aiemmissa kesäpostauksissani olin jo kertonut, kuinka janoan Suomesta tapaamisten lisäksi niin saunomista, hiljaisuutta kuin suomalaista hyvää ruokaa, mutta näiden lisäksi Suomessa minusta tulee joka kerta leikkisästi sanoen myös:

Uutisaddikti

Suomessa janoan katsoa joka päivä tv-uutisia ja jopa usealta eri kanavalta. Yhtenä syynä tähän on se, että omat alueelliset tv-uutisemme täällä tahtovat olla vähän höpönpöppöötä, missä kansalliset ja kansainväliset asiat saavat hyvin ohuen siivun ajasta, jos sitäkään. Ja tämän vuoksi saan etsiä näitä uutisia useammasta eri mediasta. Suomessa kansainväliset uutiset tarjoillaan tv:ssä kattavammin ja helpommin. 

Tänä kesänä tein Suomessa taas sen saman huomion, jonka olen tainnut tehdä jo useana kesänä, mutta jonka muiston aina kulunut vuosi kultaa. Ensinnäkin samaa uutista jankattiin ja jankattiin päivästä toiseen ja vielä kolmanteen ja jopa neljänteenkin. Taustalla voi toki olla se, että kesällä toimittajia on paljon lomalla ja uusista uutisista on niin sanotusti pulaa. Mutta toisena ja vieläkin "vakavampana" huomiona se, kuinka kauhean negatiivispainotteisia uutiset olivat. Ja totta kai esimerkiksi melko lähellä käytävästä sodasta on syytä uutisoida, mutta tuntuisi ihan suomalaisten mielialan kohotuksen kannalta vähintään yhtä tärkeältä kertoa jokaisessa uutislähetyksessä myös jotakin positiivista. Enkä nyt tarkoita jotakin puolihauskaa loppukevennystä, vaan ihan oikeaa uutista. Positiivisiakin asioita täytyy olla tapahtunut! Miksi niistä ei kerrota uutisissa? Ajattelin, että suomalainen vaipuu vähemmästäkin apatiaan, jos ja kun uutiset ovat päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen ainoastaan ikävien asioiden ruotimista.

Pää jumiin

Niin, ja kun niistä tapaamisista Suomessa mainitsin, niin alkureissuhan oli jälleen aika päätöntä menoa: oli tapaamisia ja reissaamista paikasta toiseen. Oli myös lämmin sää, mikä yhdistettynä viilentävään ilmastointiin ja kaiken sen kiireen kanssa sai minulta niskat niin pahasti jumiin, etten saanut enää ollenkaan päätäni käännettyä. Nukkumisestakaan ei tullut mitään, koska kivutonta asentoa ei löytynyt. Lääkäriin ei ollut aikaa mennä, mutta onnistuin sentään saamaan fysioterapia-ajan kävelemällä Pihlajalinnan vastaanottoon ja sanomalla, että juna lähtee 1,5 tunnin päästä, ehtisikö joku katsoa tätä mun kääntymätöntä päätä. Koskaan aiemmin en ole kokenut näin pahaa jumia, hui!

Lääkearsenaalia niskajumiin. Voltareniakin levitin ja magnesiumvoidetta.

Eli niin ihania kuin ne kaikki tapaamiset ja reissut olivatkin, niin kroppa jo ilmoitti, että pitäisi vähän höllentää tahtia. Itsestä huolehtiminen jäi kaiken kiireen jalkoihin. Loppuloma oli sitten onneksi vauhdiltaan rauhallisempaa ja pääsin hoitamaan niskajumiani ja lataamaan akkujani saunanlauteilla. Silloin jälleen kerran tuumasin, että ei tällaista rumbaa enää koskaan! Mutta kuten on jo nähty ja todettu, vuosi on sopiva aika kultaamaan muistot ja tällaiset vakuuttelut ovat tehty taas rikottaviksi, hahah.

No mutta kuinkas se paluumatkani Kaliforniaan meni? Ehkä arvaattekin, että jotakin taas sattui ja tapahtui... Paluulennoissani oli tänä vuonna sekä äärimmäisen hyvää että huonoa tuuria. Aloitetaan hyvillä:

Missä osui tuuri kohdalle?

Paluumatkaan minulla kuului kolme lentoa Oulusta Helsingin ja Los Angelesin kautta San Franciscoon. Täsmälleen sama reitti kuin viime kesän päätteeksi. Jotkut kenties muistavat, millainen katastrofi paluumatka viime vuonna oli, kun Finnair oli sössinyt varaukseni niin, ettei viimeistä lentopätkää Los Angeles - San Francisco olisi kuulunut minulle enää ollenkaan. Tapauksesta voi lukea tarkemmin täältä.

No tänä kesänä minulla sitten taisi olla tuota viimeistä lentopätkää oikein kaksin kappalein! Pääsin siis San Franciscoon perille melkeinpä aikataulun mukaisessa ajassa. Onneksi, sillä tässä oli iso riski ilmassa: San Franciscon lentokentän yksi kiitorata on parhaillaan useamman kuukauden remontissa ja lennot sen vuoksi vähän sekaisin. (Muiden muassa ukkokulta, joka palasi Suomesta aiemmin, lensi samalla lennolla tuon viimeisen pätkän ja hänen lentonsa myöhästyi parilla tunnilla, koska SFO:n kentälle ei päässyt ajallaan laskeutumaan.) Minunkin lentoni ilmoitettiin aluksi olevan myöhässä, kunnes tulikin tekstiviesti ja sähköposti, että nyt lento lähteekin ajallaan. Ja hyvä tietenkin näin.

Mutta kappas vain, seuraavana päivänä, kun olin siis jo kotonani Piilaaksossa, aloin saada uusia viestejä sen illan lennosta. Ja kuinka lento myöhästyi ja myöhästyi koko ajan lisää. Eli nyt Finnair oli nähtävästi ujuttanut varaukseeni kaksi samaa lentoa peräkkäisille päiville! Tämä ei kuitenkaan näkynyt omissa varaustiedoissani, niin kuin ei viime vuonna näkynyt sen lennon puuttuminenkaan, koska olisin totta kai ottanut asian etukäteen selvittelyyn.

Todellinen onnenpotku kävi kuitenkin tuon Atlantin ylittävän pitkän lennon kanssa. Finnairilla on siis kolme (vaiko neljä) lentoa viikossa Helsingistä Los Angelesiin, ja minun lentoni oli keskiviikkona. Mutta samalta viikolta peruttiin sekä minun lentoani edeltävä että seuraava lento Los Angelesiin kokonaan! Ja ihmiset olivat saaneet siitä tiedon vieläpä vain vuorokausi ennen lähtöä! Niinpä sain huokaista helpotuksesta näiden kahden lennon (HKI-LAX ja LAX-SFO) osalta, että kerrankin minulla kävi hyvä tuuri! Lennot lensivät ja vieläpä ajallaan, huh!

Tämä lento lennettiin, edeltävää ja seuraavaa lentoa ei.

Lennot siis rullasivat kerrankin kuin unelma, mutta reissuni päätteeksi minua odotti:

Kauhukokemus

Tämä tapahtui tuolla viimeisellä lennolla Los Angelesista San Franciscoon. Tähän mennessä olin matkustanut jo noin 20 tuntia ja aikaero painoi pahasti. Niinpä nukahdin istuimessani ennen kuin kone nousi edes ilmaan. Kyseessä oli myöhäisillan lento ja matkustamo pidettiin pimeänä koko lennon ajan. Viereiselle ikkunapaikalle oli istuutunut noin kaksimetrinen intialaismies.

Suhteellisen pitkänä ihmisenä olin unissani valunut penkissäni niin, että jalat olivat pitkällä seuraavan penkin alla. Kunnes yhtäkkiä heräsin siihen, että jalkaterääni osui jokin, ja se osui uudestaan ja taas uudestaan. Säpsähdän hereille. Kyseessä oli viereisen miehen jalkaterä. Korjasin nopeasti asentoani ja tarkistin, olinko valunut penkissä unissani niin, että jalkani olisi valahtanut miehen puolelle. Mutta ei, jalkani oli siististi omalla puolellani.

Ryhdistin asentoani ylöspäin ja toin jalat lattialla lähemmäksi omaa istuintani, kunnes simahdin uudestaan. Pian heräsin taas samaan tunteeseen. Taas miehen jalkaterä hieroi minun jalkaterääni. Liikkeistä kävi ilmi, että tämä ei ollut enää vahinkoa tai sattumaa. Mies teki sen tarkoituksella, lähennelläkseen minua! Siirsin nopeasti jalkani aivan oman penkkini etuosaan. Kunnes hetken päästä taas sama hieronta toistui. Tämän luulisi olleen kaksimetriselle ukolle jo lihaskrampin arvoinen suoritus. Hänen jalkansa olivat omiani pidemmät, joten niiden taivuttaminen viereiseltä istuinpaikalta minun penkin eteen oli teko sinänsä!

Tässä kohtaa minä hermostuin, mutta en sanonut vielä mitään. Ja oli varmasti sen ukon onni, että olin tilanteeseen nähden aivan liian väsynyt. Mutta kavahdin ja katsoin ukkoa murhaavasti. Mies pyyteli heti anteeksi: Sorry, sorry, sorry! Eli hän tiesi. Tämän jälkeen taivun penkissäni sivusuunnassa miehestä mahdollisimman kauas ja aloin laskea minuutteja, kaunko lento vielä kestää. Kun sitten tilanne toistui neljännen kerran, sappeni kiehahti ja tiuskaisin vihaisena miehelle pysyä omalla puolellaan. Ja taas mies muka tyynnytteli minua ja pyyteli anteeksi. 

Tässä kohtaa olin jo miettinyt, mitä voisin tilanteessa edes tehdä. Kone oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, joten en voinut vaihtaa itsenäisesti istumapaikkaa. Jos taas olisin mennyt sanomaan asiasta lentohenkilökunnalle, olisi vastassa ollut sana vasten sanaa -tilanne. Ja tiedän, mitä syytöksiä olisin itse saanut. Lisäksi mies olisi todennäköisesti vain vedonnut pitkiin koipiinsa tai muuta typerää. Jos lento olisi ollut yhtään pidempi, olisin paikkani kyllä vaihdattanut. Nyt se kesti vain noin tunnin, joskin liian pitkältä tuntui sekin.

Koko loppulennon oloni oli etova ja ahdistava. Yökötti. Lentominuutit matelivat. Ja koko ajan odotin varautuneena, että jos ukko hipaiseekaan vielä minua, niin varmasti räjähdän. Kun kone viimein laskeutui ja turvavyön merkkivalo sammui, pomppasin välittömästi käytävälle pystyyn. Miehen syyllisyydestä kieli vielä se, että hän jäi siinä vaiheessa kaikessa rauhassa muka naputtelemaan tietokonettaan penkkiin. Eli hän ei halunnut kävellä käytävää perässäni lentohenkilökunnan ohitse, jos olisin siinä tilanteessa ilmoittanut heille jotakin.

Syy, miksi kerroin teille myös miehen kansalaisuuden, tulee tässä: Sain myöhemmin Piilaaksossa kuulla, että Intiassa maan sisäisillä lennoilla myydään niin sanottuja naispaikkoja, joita yksin matkustavat naiset erittäin mielellään varaavat. Halutaan turvata miellyttävämpi ja turvallisempi lentomatka.

Joka tapauksessa olisipa miehen kansalaisuus ollut mikä tahansa, niin tämä oli karmea kokemus. Vielä kaksi päivää lennon jälkeen minun teki pahaa edes ajatella sitä yököttävää ja härskiä toimintaa. Ja kuinka monet lennot sitä onkaan elämässään yksin lentänyt, mutta nyt kävi näin. Ei ollut kiva.

Tällainen matkan päätös tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Suomessa kesällä 2026, osa 2

No niin, kesän 2026 Suomi-havainnot ja -kokemukset blogissani jatkuvat.

Suomalaiseen niittykukkakimppuun saa väriä, kokoa ja näyttävyyttä kauniilla lupiineilla. Mielenkiintoista se, että Suomessa lupiini on vieraslaji, josta halutaan päästä eroon, mutta Andeilla se on syötävä hyötykasvi ja jo vuosia sitten Perussa povattiin siitä seuraavaa superfoodia.

Kampaajalla peräti kahdesti

Minulla oli Piilaaksossa kampaaja-aika varattuna Suomeen lähtöä edeltävänä aamuna. Mutta kappas, vain puoli tuntia ennen h-hetkeä aikani peruttiin. Kampaaja oli sairastunut. (Tämä oli toinen kerta, kun on käynyt täsmälleen samalla tavalla saman kampaajan kanssa. Siis juuri ennen matkaa.) No eihän täällä samalle päivälle saa enää mistään uutta aikaa varatuksi, joten paniikki päälle, kunnes kysäisin tuntemaltani kampaajalta Oulusta. Ja hänelle onnekseni sain ajan. Ei siis tarvinnut mennä kaikkiin niihin juhliin tai kulkea kaveri- ja sukulaistapaamisissa variksenpelättimen näköisenä, huh.

Aikaa vierähti sen kuusi viikkoa välissä, kun sain päähäni mennä Suomessa kampaajalle vielä uudestaan. Pienellä paikkakunnalla Etelä-Pohjanmaalla sain sopivan ajan seuraavaksi päiväksi. Tähän toiseen käyntiin minua innosti kaksi seikkaa: Se, että hiustenleikkuu maksoi siellä alle puolet Piilaakson hinnasta ja se, että halusin ennakoida koti-Kaliforniassa kuumana jatkuvaa kesää ja syksyä leikkauttamalla niskaani pienen sängen. Täällä Piilaaksossa käyttämilläni kampaajilla ei nimittäin ole ollenkaan sitä parturikonetta käytössä, mitä minä jaksan aina suuresti ihmetellä. Kyllähän nykyisin monissa naistenkin leikkausmalleissa tarvitsisi käyttää konetta, jolla saa eri mittaisia sänkileikkauksia. Suomessa tämä hoitui nyt suitsait, ja nyt polkkapituisten hiusteni alus on mukavan kevyt ja ilmava, kun lämpötila kohoaa joinakin päivinä +30 asteeseen ja ylikin.

Ihoparkani ihmettelee

Blogissani lienee tullut jo vuosien saatossa ilmi, että rakastan saunomista. Suomi-reissut ovat tälle nautinnolleni tietenkin ruhtinaallista aikaa. Loppureissusta minulla tuli 2,5 viikon yhtäjaksoinen putki, jolloin saunoin joka ikinen päivä. Ja ihoni totta kai tottui siihen, sekä puhdistumiseen saunoessa että uusiutumiseen. Nyt olen sitten ollut takaisin Kaliforniassa jo 3,5 viikkoa enkä ole saunonut vielä kertaakaan! On mahtanut ihoparkani ihmetellä tätä muutosta. Tuntuu, että ihoni on täällä jotenkin aivan "jumissa" eikä pääse kunnolla hengittämään. Tulevalla viikolla aion korjata tilannetta ja menen taas kuntosalini saunaan.

Sauna Lapissa. Ai että!

Viime postauksessa mainitsin suomalaiset puolukat. Tämä oli herkkuani.

Ravintolakokemuksia

Yksi suuri nautinto Suomessa on tietenkin joka kerta myös suomalainen ruoka. Sovimme ystäviemme kanssa usein tapaamisen jonnekin ravintolaan joko lounaan tai illallisen merkeissä, ja Lappi oli tietenkin ruokien puolesta aivan oma ihana lukunsa. (Tämä ravintoloissa herkuttelu kirpaisi kyllä sitten mukavasti sekä luottokorttilaskussa että puntarilla, kun palasin Piilaaksoon.)

Näissä ruokapaikoissa kuten myös vaikkapa huoltoasemilla vessanovet aukesivat ensinnäkin taas amerikkalaiseen tapaan tottuneelle väärään suuntaan. Mutta olihan se mukava mennä vessakoppiin, kun ovi aukesikin ulospäin ja koppiin jäi paremmin tilaa. Samoin valokatkaisijat olivat Suomessa alempana kuin USA:ssa. Eräänkin kerran käteni hapuili seinää sieltä sun täältä ennen kuin valon sain syttymään. Huvittuneena ihmettelin, kuinka tuollaiseenkin asiaan tulee lihasmuisti!

Mutta näitä seikkoja enemmän saimme ukkokullan kanssa molemmat äimistellä suomalaisten ravintoloiden palvelua! Kohdallamme sattui todella monta kertaa tilanne, että kaikki alkoi ravintolassa palvelun puolesta oikein hyvin, mutta sitten loppua kohden se jotenkin joko tyssäsi kokonaan eli meidät asiakkaina "unohdettiin" tai taso laski kuin lehmänhäntä. Joissakin paikoissa esimerkiksi laskun saanti saattoi kestää aivan tolkuttoman kauan. Ja osa käymistämme ravintoloista oli siis laadukkaita paikkoja eli en puhu nyt Simpukka-huoltamoiden aterioista niitä tässä yhtään mollaamatta. (Näin siis tänä kesänä jossakin Simpukka-huoltamon, olisiko ollut peräti Helsingissä, ja olin ihmeissäni, että niitä vielä on olemassa!) 

Tänä kesänä esimerkiksi testasimme paikkaa, joka taitaa tituleerata itseään Oulun parhaana ravintolana, ja sielläkin meni homma mönkään. Yksi ruoka-annos jäi kokonaan tulematta ja meidän neljän henkilön seurue jäi jo ennen tätä myös täysin ilman tarjoilijan huomiota ja pitkäksi aikaa. Jälkiruoat menimme sitten syömään toiseen paikkaan, kun ei niitä reilussa kahdessa tunnissa onnistuttu saamaan. Ravintola onneksi hyvitti tätä mokailuaan, kun laskun yhteydessä ystävällisesti kerroimme, mitkä asiat olivat menneet pieleen. Selitykset kuulostivat meistä hiukan kootuilta, mutta jos mitään pahoitteluja ei olisi tullut, tuskin menisimme paikkaan enää uudestaan. Nyt jäi ihan hyvä mieli ja ajatus, että voisimme kokeilla paikkaa vielä joskus toistekin.

Näistä kaikista hiukan epäonnistuneista ravintolapalvelukokemuksista ajattelimme ukkokullan kanssa, että meillä oli vain kummallisen huonoa tuuria. Mutta kun ihmettelin tätä somessani ääneen, sain useamman yhteydenoton kavereiltani, että kehno ja erityisesti hidas palvelu on monissa Suomen ravintoloissa nykyään vakio. Kesän loma-aika ja mahdollinen henkilöstöpula voi totta kai selittää tätä, mutta sain kuulla, että tätä tapahtuisi myös talviaikaan. Enkä voinut olla katselematta asiaa amerikkalaisen turistin lasien läpi. Mitä amerikkalainen turisti ajattelisi? He kun ovat kotimaassaan tottuneet hyvään ja yliystävälliseen palvelukulttuuriin, niin kuinka he kokisivat tämän suomalaisen mallin...

Tätä kainuulaisista herkkutateista tehtyä kermaista keittoa olisin voinut syödä litratolkulla! Aivan taivaallisen hyvää!

Tällaisia havaintoja tällä kertaa. Vielä on tulossa Suomen kesäreissusta kolmaskin postaus, ja siinä saattekin lukea, millainen ikävä päätös omalle matkalleni tuli. Mutta siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Suomessa kesällä 2026, osa 1

Sain viettää jälleen tänä kesänä upeat seitsemän viikkoa Suomessa. Reissun ihanuudesta ja pääosin onnistumisesta kertonee se, että tuo aika sujahti suorastaan silmänräpäyksessä. Toki noiden viikkojen aikana tuli matkattua Suomeakin melkeinpä päästä päähän, Inarista Pohjanmaan kautta Helsinkiin ja takaisin Pohjanmaan kautta Ouluun, joten aikamoisena reissuraijana ja matkalaukun pakkaajana ja purkajana sai olla. Muutamia juhliakin saimme alkukesästä juhlia, ja lukuisia ystävä- ja sukulaistapaamisia oli kalenteri pullollaan. Niiden lomassa hoidin ulkosuomalaisen "ihanuuksia" kuten vero- ja pankkiasioita, ja lopulta, koko reissuni viimeisenä päivänä, ehdin hipaista Euroopan kulttuuripääkaupunki 2026 -tapahtumatarjontaa Oulussa. Näitä kulttuurielämyksiä olisin halunnut lisää, mutta todettava oli, että niin ne vain tunnit ja minuutit loppuivat myös seitsemästä viikosta.

Tallinn Fotografisk -valokuvanäyttely oli osa Oulun kulttuuripääkaupunki 2026 -tapahtumia. Kuvassa Sage Sohierin teos nimeltään Kissa nukkekodissa. Taisi olla näyttelyn ensimmäinen teos ja minusta paras, koska siinä oli kissa.

Nyt kun olen saanut arjen taas rullaamaan täällä Piilaaksossa, on mukava katsahtaa perinteisesti muutamia havaintoja ja mietteitä Suomesta. Palasin muuten itse viime vuoden kesäpostauksiini, joista oli hauska lukea, millaisiin asioihin olin silloin kiinnittänyt huomioni. Ja oli mielenkiintoista havaita esimerkiksi se, että vielä vuosi sitten ahkerasti viljelty sanonta "mennä vihkoon" ei kuulunut suomalaisten puheessa oikeastaan enää ollenkaan. Ilmeisesti se trendi tuli ja jo myös meni.

Lappi

Tänä kesänä kävimme koluamassa pohjoisinta Suomea jo kesäkuussa, ennen juhannusta. Kesä-Lappi on kiehtonut minua aina turistien vähyyden vuoksi, tunturit, luontopolut ja laskettelukeskukset ovat tuolloin suorastaan autioita. Tämä hiljaisuuden ja rauhallisuuden haku on itselleni vuosien saatossa vain korostunut, kun asumme arkena täällä miljoonien ihmisten kuhinan keskellä. Joka paikka pursuaa porukkaa. Tämän vuoden Lappi-visiitin aikana pistin rauhallisuuden merkille esimerkiksi siten, ettemme nähneet puoleen päivään mennessä hyvä jos kymmentäkään ihmistä! Mitä luksusta! Ja kaikki se hiljaisuus, ai että. Kesäkuu ei lappilaisissa lomakeskuksissa tietenkään ollut palveluiden puolesta mitään kulta-aikaa, mutta meille riitti, jos yksikin ruokaravintola ja kauppa oli auki. Upea luontohan oli avoinna 24/7.

Kesäkuun Lapin-reissussamme korostui myös ihanasti ja viime kesän heinäkuista matkaamme paremmin yötön yö. Esimerkiksi Inarissa seuraavan kerran aurinko laski horisontin taa vasta 1,5 kuukautta myöhemmin. Ja Pyhätunturilla oli hauska tempaista aamulla patikkapolulle, kun aurinko paistoikin jo yllättävän korkealta, melkein kuin puoliltapäivin Etelä-Suomessa. Alkukesästä myöskään hyttyset eivät olleet riesana, joskin niitä tapasin läpi kesän todella vähän muutenkin. Suomessa oli kuulemma ollut niin kuivaa, että hyttyspopulaatiot olivat jääneet pieniksi tai paikoin jopa olemattomiksi. Jes!

Seuraavaksi perinteiset ruokakauppojen ja elintarvikeuutuuksien ihmettelyt:  

Suomalaisten ruokakauppojen jopa ällistyttävän laajaa valikoimaa on aina ulkosuomalaisena saanut sekä ihastella että hämmästellä, mutta nyt silmiini osui erityisesti se, kuinka järkyttävät määrät eri vaihtoehtoja voita, margariineja ja kaikenmoisia levitteitä Suomessa on! Eräässäkin kaupassa niitä oli komeat kolme hyllyväliä! Siis puhutaan reilusti yli kymmenestä metristä hyllyjä pelkkiä rasvoja! Otin kuvan vain kahdesta hyllyvälistä noin niin kuin malliksi:

Rasvoja...

... ja vähän lisää rasvoja. Kolmatta hyllyväliä en kuvannut.

Tässä alla on verrokkina piilaaksolaisen ruokakaupan voi- ja marganiiniosasto, jos sitä nyt edes osastoksi voi kutsua.

Tässä kaikki, kolmella hyllyllä noin metrin leveydeltä. Alimmalla oma suosikkini irlantilainen voi.

Aiemmin olen Suomessa aina ihmetellyt myös mm. jogurttihyllyjen runsasta valikoimaa, mutta viime aikoina se on alkanut paisumaan myös täällä Yhdysvalloissa. Luulen, että oman panoksensa siihen on tuonut proteiinipitoisten tuotteiden suosion kasvu. Mutta edelleenkään niitä varmaan satoja erilaisia makurahkoja ei ole yhtä kattavasti saatavilla täältä meiltä. Onhan se todella hurja määrä Suomessa, joten ilmeisesti niille kaikille löytyy myös ostajia.

Suomalaisista ruokatarvikkeista lisäksi sellainen huomio, että nykyäänhän saan suomalaisesta maidosta vatsani täysin sekaisin. Amerikkalaista maitoa se puolestaan kestää hyvin. Tämä oire tuli minulle jo vuosia sitten, mutta nykyään, kun juon kahvini mustana, ei tästä onneksi isoa ongelmaa pääse syntymään. Taisipa itse asiassa tuo vatsan kestämättömyys olla aikoinaan puskurina, että aloin juomaan kahvini ilman maitoa.

Mansikoiden kohdalla sen sijaan on tilanne toisin päin. Amerikkalaisista mansikoista saan pahoja allergisia oireita, mutta suomalaisista niitä ei tule. Niinpä tänä kesänä olikin taas ihana herkutella suomalaisilla marjoilla.

Uutuuksia minulle

Kesä on tietenkin uutuuksien aikaa esimerkiksi jäätelömauissa ja monia tulinkin kesän aikana maistaneeksi. Irtojäätelöistä uusi suosikkiherkku oli korvapuustin makuinen jäätelö ja pakastealtaasta puikkojäätelö, jossa oli sitrushedelmä yuzua. 

Ja mitä mansikoihin tulee, niin nimenä tunnelimansikat olivat minulle uutta. En muista tuollaista sanaa aiemmin kuulleeni. Ja kun heinäkuun loppupuolella uutisoitiin jo mansikoiden uhkaavasta loppumisesta, muistui mieleeni ne Suomessa vietetyt joulut, kun aina oli muka joulukinkut käymässä vähiin tai loppumassa. Tällä saatiin porukka ryntäämään kinkkuostoksille kauppoihin, missä selvisi, ettei kinkut olleet oikeasti mihinkään loppumassa. Taisi siis olla lähinnä markkinointikikka. Mutta ehkäpä tänä vuonna joku jäi todella ilman mansikkalaatikkoaan, mihin saattoi kyllä vaikuttaa myös hinta. Laatikoiden hinnat olivat uutisten mukaan kivunneet jopa 60 euroon kappaleelta.

Myös keksirintamalla oli tullut uutuusmakuja. Domino-kekseissä oli saatavilla mm. mokkapalan makuisia keksejä, jotka paketin mukaan olivat olleet makutestin voittaja. Tätä ihmettelin, sillä minusta ne eivät kyllä kovin kummoisia olleet. Mutta: Dominoita oli valmistettu myös kardemumman makuisina ja ne kyllä upposivat omaan suuhuni nopeasti. Aluksi aivot pokkuroivat hiukan vastaan, sillä keksin väritys ei ollutkaan Dominoiden perinteinen tummanruskea, vaan vaalea. Mutta maku vei mennessään eikä keksin "väärä" väri hidastanut herkuttelua ollenkaan, hahah. Täällä meillä kardemummaa esiintyy lähinnä joissakin intialaisissa ruoissa, muutoin se on todella harvinainen mauste. Tällä oli varmasti osansa, että kardemummamaku miellytti.

Kardemumma-Domino. Moni amerikansuomalainen pullanleipoja kiikuttaa kardemummansa Suomesta.

Ulkosuomalaisena minun pitää joka kesä saada nautiskella myös valmispinaattikeitosta ja veriletuista. Ensin mainitusta oli nyt tullut proteiinipitoisempi versio, ja lettuja himoitsen myös niiden kanssa nautittavien suomalaisten puolukoiden vuoksi. Täällä olen törmännyt vain yhdessä kaupassa pakastepuolukkaan. Ne ovat venäläistä alkuperää. Tällä hetkellä boikotoin venäläisiä tuotteita, joten nuo puolukatkin ovat harmillisesti saaneet jäädä kauppaan.

Meillä täällä ei ole mitään valmiita pinaattituotteita.

Eikä meillä täällä USA.ssa tietenkään ole myöskään verilettuja. Ja ah, kuvassani suomalaisia puolukoita!

Loppukevennys

Niin, kun sitten luulee, ettei jotakin tuotetta täältä meiltä saa ja toimii sen mukaan Suomessa...

Olimme Helsingissä ukkokullan kanssa kaksin nopealla lohikeittolounaalla ennen seuraavaa tapaamista. Hän halusi lounaansa päätteeksi prinsessakakkuleivoksen, joka komeili paikan vitriinissä. Minä puolestani otin alkupalaksi katkarapuvoileivän. Näitä molempia on Piilaaksosta jos nyt ei mahdotonta, niin todella vaikea löytää.

Mutta kappas, kun ukkokulta palasi minua aiemmin laaksoon ja osallistui vain muutaman päivän päästä ystävämme 50-vuotisjuhlille San Franciscossa, oli päivänsankarin puoliso hankkinut ravintolaan minkäpäs muun kuin prinsessakakun! (Täällä on siis hyvin tyypillistä, että ruokaravintoloihin voi ja usein myös viedään oma täytekakku, kun juhlitaan vaikkapa syntymäpäiviä. Harva sitä kuitenkaan leipoo itse, vaan kakku ostetaan jostakin valmiina. Ja niin oli tämäkin synttärikakku jonkin leipomon valmistama.) Ja oikein hyvää oli kuulemma kakku ollut, ei aivan yhtä makeaa kuin Suomessa. Nyt kun vielä jostakin osuisi kohdalle se katkarapuvoileipä... Tai valmiit veriletut. Tai pinaattikeitto. Tai muu kuin venäläinen puolukka. Tai... Voisin jatkaa listaa varmasti loputtomiin.

Tässä oli kesäisten Suomi-havaintojeni ensimmäinen postaus. Ensi kerralla sama teema jatkuu. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.