Amerikkalaiset ovet, ja kotikuistilla avaraa luontoa

On lauantai-ilta. Katsomme ukkokullan kanssa kotisohvaltamme trilleriä. Mutta ennen kuin jatkan tapahtumien kuvausta eteenpäin, on syytä huomioida pari seikkaa amerikkalaisista kodeista.

Kotikulmilta aamukävelyllä napsaistu kuva. On tullut mietittyä, miltä mahtaisi asua tuollaisten jyhkeiden tuplatammiovien takana. Täysin utopistinen ajatus meidän kohdalla, mutta ainahan sitä voi ajatuksen kanssa leikitellä.

Olemattomat eteiset ja amerikkalaiset ulko-ovet

Amerikkalaiskodeissa ei tyypillisesti ole eteistilaa, vaan ulko-ovesta astutaan usein suoraan olohuoneeseen. Omat kokemukseni vahvistavat tämän: Asumme nyt jo viidennessä piilaaksolaiskodissa ja ainoastaan yhdessä niistä on ollut edes jollain tapaa eteiseksi luokiteltava tila. Minkäänlaista naulakkosyvennystä ei asunnon pohjaratkaisussa ollut silloinkaan, vaan naulakon virkaa toimittivat irrallinen kenkäteline ja Ikeasta ostettu pystynaulakko. 

Toisena huomiona paikallisista kodeista, että täällä talojen ja asuntojen ulko-ovet aukeavat sisäänpäin, siis toisin kuin Suomessa. Joskin poikkeuksena Yhdysvalloissa tähän on ainakin ovet Floridassa. Perusteluina asuntojen ulko-ovien sisäänpäin kääntymiselle olen kuullut ja lukenut ainakin kaksi eri teoriaa. Niistä molemmat liittyvät turvallisuuteen. Ensinnäkin oven aukeamisen sisäänpäin katsotaan olevan paloturvallisuustekijä: tarvittaessa pelastusjoukot voivat potkaista oven sisään tulipalon sattuessa ja pelastaa asukkaat sisältä nopeammin. Vahvempana turvallisuusperusteena aukeamissuunnalle lienee kuitenkin ovien saranat. Niiden on turvallisempaa sijaita asunnon sisä- kuin ulkopuolella. Ulkopuolella sijaitsevista saranoista on murtovarkaiden helpompi nostaa saranoiden "tapit" pois ja nostaa koko ovi pois paikoiltaan.

Toiset jykevät, tammiset tuplaovet. Eikä saranoita ulkopuolella.

Julkiset rakennukset ovat asia erikseen. Niissä ulko-ovien pitää (tai ainakin pitäisi) aueta ulospäin. Yhtenä poikkeuksena ovat kuitenkin julkisten vessojen koppien ovet. Ne aukeavat tyypillisesti koppeihin sisäänpäin. Olen manannut tätä vessankoppiovien järjetöntä aukeamissuuntaa aiemminkin. Käytäntö on minusta raivostuttava. Harvoin kopissa on niin paljon ylimääräistä tilaa, että ovi mahtuisi avautumaan ilman ähräämistä. Tämä korostuu, jos käsivarsillasi on ostoskasseja tai lentokentän vessassa mukanasi matkalaukku. Sulloudupa siinä sitten! Varaudu pelaamaan matkalaukun ja oven kanssa hetken aikaa tetristä.

Ja kun ärsyttäviin oviasioihin tässä nyt pääsin, niin toinen asia amerikkalaisissa ovissa, mistä en niin tykkää, on paikalliset ovenrivat. Nehän ovat useimmiten pelkkiä nuppeja, ei kahvoja. Niin ulko-ovissa kuin huoneiden välisissä sisäovissakin. Olen yrittänyt ottaa tavaksi muistaa laittaa käsirasvaa ennen kuin lähden kotoani ulos, ja argh, kuinka monesti olenkaan koettanut avata ulko-oveamme rasvaisilla käsillä. Ei onnistu, koska nuppi vain lipsuu otteestani. On odotettava, että käsirasva kuivuu. Suomalaisittain tutun kahvan kanssa ei olisi samaa pulmaa. No, ei toki ole maailmanloppu tämäkään asia, mutta liki päivittäen toistuessaan ottaa toisinaan kupoliin. Joskus muistaessani avaan ulko-oven jo valmiiksi ja rasvaan käteni vasta sen jälkeen. Mutta tätäkin hankalampi tilanne ovennupin kanssa syntyy, jos kannat käsissäsi jotakin, sanotaanko nyt vaikkapa täytekakkua tarjottimella. Kahvallisen oven saisi avattua kyynärpäällä avittaen, mutta tällaista amerikkalaista nupillista ovea et. No, onnekseni en kantele täytekakkuja viikoittain enkä edes kuukausittain, niin hermoni eivät pääse repeilemään riekaleiksi, hahah.

Nuppi, nuppi, lipputangon nuppi... Paitsi että amerikkalaisen oven nuppi.

Mutta palataanpa meidän huusholliimme. Nykyisessä kodissamme ulko-ovemme aukeaa siis sisäänpäin ja suoraan olohuoneeseen. Lisäksi meillä on tavallaan kaksi ulko-ovea. Niistä toinen on ulospäin aukeava metallikarminen verkko-ovi. Rämisevä kapistus, jonka kanssa alkuun tuskaisena huokailin. Käytäntö on kuitenkin osoittanut sen lämpimien kuukausien aikana, eli ison osan vuodesta, todella käteväksi. Niinpä olen tätä nykyä verkko-ovemme kanssa niin sanotusti sujut. 

Ja seuraavaksi alkupostaukseni lauantai-iltaan. 

Päivä oli ollut poikkeuksellisen lämmin ja elokuvaa katsellessamme pidimme vielä ulko-oveamme auki saadaksemme huushollia viilentymään läpivedolla. Verkko-ovi oli kiinni. Olemme halunneet pitää ulko-ovea mahdollisimman usein auki myös pihakissojemme vuoksi. Milloin sattuu katsos maukujilla taasen masut kurnimaan, niin saamme laittaa buffettarjoilun heille pystyyn. Pesukarhu-nimisestä vahingosta viisastuneina emme enää pidä kissanruokia esillä öisin, mutta iltaisin niin pitkään, kun valvomme, kyllä.

Meidän suloiset pihakatit. Välillä keskenään sulassa sovussa, välillä täysi mouruaminen ja pieni tappelunpoikanen. Mutta sopuisampaan suuntaan ovat menossa.

(Hassuna sivuhuomatuksena muuten, että toinen pihakissoistamme on oppinut "soittamaan ovikelloa". Jos ovemme on kiinni, niin Masha-kissa tulee machoilemaan ja raapimaan karheaa kynnysmattoa ulko-ovemme edustalla. Tämä rahina kuuluu sisälle asti, joten olemme tosiaan ristineet sen Mashan ovikellon pimpottamiseksi. Kun sitten avaamme oven, hän siinä sitten istua nöpöttää ja katsoo silmiin: "Ruokaa ja herkkuja, please!")

Ja jälleen takaisin lauantai-iltaan

Kello oli jo 23.30 ja elokuvassa oli viimeinen jännittävä loppukliimaksi alkamaisillaan. Yhtäkkiä kuitenkin verkko-ovemme takaa kuistilta alkoi kuulua kissanruokien rouskutusta. Elokuva pysähdyksiin ja ovelle kurkistamaan. Mashahan se siinä oli vielä yöpalalla. Jatkoimme elokuvan katsomista ovea edelleen auki pitäen. Vain muutaman minuutin päästä kuistilta kuuluu jälleen rouskutusta ja nyt ruokailu tapahtuu niin ahmien, että pahvilautanenkin jo kuului raapiutuvan kuistin lattiaa vasten. No Mashako se siellä taas on rohmuamassa? Kuinka se nyt muutaman minuutin välein ja tuollaisella ahmattivauhdilla? Elokuva katkolle ja tilanteen tarkistus. Ei ollut tällä kertaa Masha, vaan kolme pesukarhua! Meidän kuistilla! Hus, nyt tuli noille karvanaamoille kyllä lähtö, ja meidän kissanruokiinhan ei kosketa! Kun avaan verkko-oven, pesukarhut luikkivat peloissaan kauemmaksi. Mutta kun kumarrun ottamaan kissojen ruokalautasta pois, lähestyy pesukarhuista ensimmäinen minua kulmahampaitaan irvistäen. Muut karhut hiipivät perässä. Alan huutamaan kuin syötävä! Käykö tuo päälle? Sykkeet nousevat tilanteessa vinhaa vauhtia. 

Ukkokulta ottaa ensimmäiset kättä pidemmät mukaansa ja lähtee maata tömistellen karkottamaan pesukarhujengiä. Kolmen kopla ryntää takapihallemme ja nousee siellä nopeasti isoon puuhun. Nuo kättä pidemmät "aseet" ovat laserpointteri ja kukkien kasteluun tarkoitettu sumutinpullo. Laserpointterille pesukarhut tuskin korviaan lotkauttavat, mutta sumutinpullolla tekee jo jotain. Ukkokulta säätää sen suihkuttamaan terävää suihkua mahdollisimman pitkälle ja hätistelee puun yläoksilla hilluvia otuksia. Yksi pesukarhuista sentään väistää vesisuihkua ja siristelee silmiään, ei selvästikään tykkää. Mutta mitä tekee seuraava? Avaa suunsa ja taitaa nauttia saamastaan juomapalvelusta. Samperi soikoon! Vesi ei siis todistettavasti ole pesukarhujen inhokkielementti. Tykkääväthän ne "pestä" sapuskaansa vesiastioissa tai luonnonvesissä noin muutenkin. 

Takapihalla on pimeää ja käymme vielä hetken tuijotuskisaa puussa moljottavien naamiokavereiden kanssa. Pumppuni hakkaa tuhatta ja sataa. Pesukarhut ovat linnoittautuneet puuhun ja pysyvät siellä. Me palaamme etuovesta takaisin sisälle. Niin, se elokuva. Karhujengi on saanut juonen seuraamisen katkeamaan, eikä elokuvan loppumetreille taida olla luvassa 100-prosenttista keskittymiskykyä. Yritämme kuitenkin jatkaa.

Seuraamme elokuvaa muutaman minuutin, kunnes minut valtaa tunne, että joku tuijottaa. Kurotun sohvalta katsoakseni ulko-ovelle. Mitä hemmettiä! Kynnysmatollamme istuu pesukarhu, nenä kiinni verkko-oven verkossa ja tuijottaa meille sisälle! Pulssini nousee jälleen sekunneissa maksimiinsa. Häädämme otuksen pois. Nyt vedämme oven kiinni. Jännitysnäytelmä saa tältä myöhäisillalta jo riittää.

En edelleenkään muista elokuvan loppukohtauksista mitään, niin ravisteleva tuo tilanne oli. Nukkumaan mennessäkin verkkokalvoillani näkyi vain virnistelevä pesukarhu. Ja täytyy sanoa, että vaikka pesukarhu kuinka söpön näköinen lehti- ja nettikuvissa olisikin, niin on se viston näköinen elukka omalla kynnysmatolla! Varsinkin, kun tietää niiden levittävän ulosteissaan ja muutenkin kaikenlaisia tauteja. 

No, viikko porhallettiin, painettiin töitä (minulla meneillään koko syksyn kiireisimmät viikot), eikä kuistilla ehditty ainakaan havaitsemaan uusia reviirille tulijoita. Kunnes koitti taas lauantai. Ukkokulta oli yön yli reissussa, joten olin kotona yksin. Katson elokuvaa ja viestittelen samalla muutamille ystävilleni ja sukulaisilleni Suomeen. Ulko-ovi on kiinni, mutta kissojen ruokalautanen kuistilla vielä tarjoiluasemissa. Oven takaa alkaa kuitenkin kuulua kuivamuonan rouskutusta. Tällä kertaa kurkkaan ensin verhojen raosta, ettei kissa pelästyisi oven avausta. Vai onko se edes kissa? Kuten arvata saatatte, ei ollut tälläkään kerralla kissa. Vaan oli tämä veijari:

Opossumi. Häntänsä kun on tuollainen jämäkkä siima, voisi opossumia verrata kissan kokoiseen rottaan. Mutta opossumit ovat siitä kivoja ja hyödyllisiä, että ne syövät kiitettävät määrät punkkeja.

Vaikka olin ottanut ruokalautasen jo pois, tuli kaveri vielä nuuskimaan ja imuroimaan mahdolliset rippeet.

Että kaikenlaista kulkijaa sitä kotikuistillamme onkin. Suorastaan Avara luonto -dokumenttia olemme saaneet seurata viime aikoina. Päätän näihin kuviin ja tunnelmiin, ja sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!