Kävellen rajan yli Meksikoon ja päivä Tijuanassa, osa 2

No niin, tervetuloa Tijuanan päiväreissumme jatko-osan pariin. Pieni kertaus: Olimme siis tepastelleet sunnuntaiaamuna Yhdysvalloista rajan yli Meksikoon ilman sen kummempia maahantulomuodollisuuksia. Rajanylitys hoitui täysin ilman jonoja, vaikka kanssamme samaan aikaan Meksikon puolelle siirtyikin paljon meksikolaisia. Heiltä ei muuten maahansaapuessa katsottu edes sitä passia, joka meiltä pikaisesti kuitenkin vilkaistiin.

Tijuanan pääkadulle tuodaan useampaan kohtaan seepraraidoin maalattuja aaseja, jotta turistit voisivat maksusta kuvauttaa itsensä niiden kanssa. Tämän pilttuun aasi ei ollut vielä sunnuntaiaamulle herännyt.

Viime postauksessa kirjoitin, mitä monet USA:ssa asuvat Meksikon puolelta hakevat: lääkkeitä, hammashoitoa, (vuonna 2017 havainnot optikkopalveluista), amerikkalaisten urheilujoukkueiden fanituotteita, edullisempaa ruokaa ja juomaa, ja kenties ei niin päivänvaloa kestäviä huvituksia. Mitäs meksikolaiset sitten vievät mennessään USA:sta Meksikoon? Ainakin kiinnitin huomiota meksikolaisten matkatavaroissa hyvälaatuisiin untuvatyynyihin ja suuriin määriin pikanuudeli- ja ramenpaketteja, amerikkalaisesta tukkumyymälä Costcosta ostettuja, arvelisin. Yksi kuskasi jättimäistä koiran kuivamuonapussia. Eli ruokaa ja kulutustavaraa. Uskoisin näiden tuotteiden saatavuuden ja valikoimien olevan Yhdysvaltojen puolella parempia ja näin ollen ostaminen rajan toiselta puolelta houkuttaa.

Jos saapuminen Meksikoon meni siis nopeasti ja vaivattomasti, oli paluu Yhdysvaltoihin jotakin ihan muuta. Siitä seuraavaksi:

"To USA." Opaste jalankulkijoille kohti rajanylityspaikkaa.

Paluu rajan yli kävellen Yhdysvaltoihin

Olimme valinneet Tijuanassa vierailupäiväksi sunnuntain osittain myös siitä syystä, että arvelimme rajalla olevan ylittämässä vähemmän heitä, jotka kulkevat rajan yli edestakaisin päivittäistä työmatkaansa. No, ehkä juuri heitä olikin vähemmän, mutta uudenvuoden jälkeisenä sunnuntaina joululomiltaan palaavia, USA:ssa asuvia meksikaanoja olikin sitten jonossa kilometrikaupalla. Kyllä, luit oikein. Meidän liittyessämme jalankulkijoiden maahantulotarkastusjonoon Yhdysvaltoihin päin, jonon pituus oli kilometri-puolentoista verran! Yhden jalankulkijoille tarkoitetun rajanylityspisteen ollessa pois käytöstä, kaikki änkesivät luonnollisesti tälle yhdelle ja samalle rajanylityspaikalle. Jonossa siis me ja hyvin moni muu!

Jono lähti luikertelemaan jo monia satoja metrejä ennen rajatarkastuspisteen rakennuksiakaan, joten jonon hännille asti ei alkuun edes nähnyt koko totuutta jonon valtavasta pituudesta. Kun jono pikku hiljaa eteni, ja onneksi se sentään aina nykäyksittäin eteni, kävikin ilmi, että jonohan teki vielä aivan valtavan lisämutkan. Lisäksi yhdellä pätkällä oli ns. tuplajono, missä ensin siis jonotettiin yhteen suuntaan, parin sadan metrin päässä tehtiin U-käännös laajalla kaarella ja sitten jonotettiin sama matka takaisin toiseen suuntaan. Sisätiloissa tuo tuplajono viimeistään olisi ollut kyllä sellainen viruslinko, että huh, mutta jonon kiemurrellessa ulkona ilma onneksi vaihtui ja suurimmalla osalla jonottajista oli myöskin kasvomaskit. Mekin pidimme maskeja, koska kunnon turvavälejä jonossa ei ollut mahdollista pitää.

Tuplajonoa meidän edessämme.

Tuplajonoa meidän takanamme. Paikoin aika tiiviskin tunnelma.

Kaikille kävellen rajanylittäjille oli vain ja ainoastaan yksi jono kansalaisuudesta, passista, viisumista tai muusta maahanpääsyoikeudesta riippumatta. Ainoastaan Sentrin omistajille oli oma kaistansa. Sentri (The Secure Electronic Network for Travelers Rapid Inspection) on omanlaisensa, USA:n eteläisillä rajanylityspaikoilla käytettävä kulkupassi, jota pitää anoa etukäteen. Anomuksen yhteydessä tehdään henkilön perinpohjainen taustatietojen tarkistus sekä henkilökohtainen haastattelu. Rikosrekisterin tulee olla putipuhdas. Sentrillä saa nopeamman maahantulokäsittelyn ja on varmastikin kätevä heille, jotka USA-Meksiko-välistä rajaa usein ylittävät. Sentri-passi maksaa hiukan yli 120 dollaria ja passi on voimassa kerrallaan useamman vuoden. Anomusprosessi kestää kuitenkin noin kolme kuukautta, joten äkkipikaisen hommaa passin hankinta ei ole. Omien havaintojeni mukaan Sentri-kaistaa käyttivät tuona päivänä eniten nuoret aikuiset, veikkaisin yliopisto-opiskelijat, jos uskaltaisin heitä johonkin kategoriaan laittaa.

Jalankulkijoiden jono rajalle oli siis pitkä kuin nälkävuosi. Mutta eihän siinä muukaan auttanut kuin astella jonon jatkoksi. Suupaltti Oscar oli antanut meille vinkin, että ostamalla bussikyydin rajan yli pääsisi jonotuspiinasta nopeammin ohitse. Mutta emme taaskaan halunneet viruksen vuoksi sulloutua tuntemattomien ihmisten kanssa samaan suljettuun tilaan, joten pidimme kiinni ajatuksestamme ylittää raja jalan.

Reaaliaikainen jonotusaikojen seuranta

Tiedoksi ja vinkiksi tässä kohtaa, että USA:n tulli- ja rajaviranomainen pitää reaaliaikaista seurantaa jokaisesta maarajanylityspaikastaan. Myös San Ysidron kohdalla on mahdollista seurata erikseen niin autokaistojen kuin jalankulkijoiden jonojen reaaliaikaista jonotusaikaa. Esimerkiksi San Ysidron jalankulkijoiden jonotusaika CBX-ylityspaikassa on nähtävissä täältä.

Reaaliaikaisten tietojen seuraamiseksi tarvitsee luonnollisesti netin. Omat amerikkalaiset kännykkäliittymämme toimivat Meksikon puolella kuitenkin ainoastaan hyvin lähellä valtiorajaa, joten aktiivinen jonotusaikojen seuranta ei Tijuanan kaduilla tepastellessa onnistunut. Toki, jos olisimme menneet niihin musiikkia pauhaaviin ja televisiometeliä vielä aamusta tyhjille penkeille huudattaviin amerikkalaistyylisiin sporttibaareihin Tijuanassa, olisi tarjolla varmasti ollut ilmainen wifikin. Meille amerikkalainen sporttibaari ei kuitenkaan ollut sitä eksotiikkaa, jota halusimme Tijuanassa kokea, joten ilmaiset wifitkin jäivät väliin. Jonon lähestyessä valtiorajaa, alkoivat kuitenkin omatkin liittymämme jo hitaanlaisesti toimimaan, joten seurasimme jonojen reaaliaikaista tilannetta. Jonotusajat päivitettiin aina tunnin välein ja lohduttavaa oli huomata, että iltaa kohden jonotusajat vain kasvoivat. Onneksi olimme lähteneet jonoon päivänvalolla, emmekä pitkittäneet paluuta rajamuodollisuuksien pariin iltahämärille asti.

Jonossa

Lopulta jonotimme Yhdysvaltain puolelle 3,5 tuntia! Kuulostaa kamalalle, mutta yllätys, yllätys, aika ei oikeastaan tuntunut lainkaan niin pitkälle. Tämä oli varmaan ihan asennekysymys. Ja mitäpä siinä, kun muutakaan ei voinut. Oli mielenkiintoista seurata kaikkea sitä säpinää ja niitä ihmisiä ympärillämme. Jonossa oli esimerkiksi paljon meksikolaisia lapsiperheitä, joten oli hauska seurata vanhempien keksiessä ajanvietettä lapsilleen. Oli churrojen myyjiä kiertämässä jonon laitaa ja jäätelökoju, joka teki taatusti hyvän tilin sinä päivänä. Edessämme olevat nuoret, hyvin huolella laittautuneet meksikolaisnaiset pitivät puhelimitse rajan takana odottavaa autokyyditsijäänsä säännöllisesti ajantasalla jonon kulusta. Myös naiset olivat hämillään mahdottoman pitkästä jonosta: "Olemme nyt vasta sillalla jonottamassa. Voit aivan hyvin käydä muualla ajelemassa ja tulla aikaisintaan tunnin päästä rajalle takaisin." Tunnin päästä naiset soittivat uudestaan: "Älä pidä kiirettä vieläkään. Olemme edelleen jonossa ja matkaa rajalle on vielä monta sataa metriä." Siinä jonossa näki kyllä niin paljon elämää, ja eläimiä, että oikeastaan vapaina juoksevat kaakattavat kanat siitä enää puuttuivat, hahah. Osa ylitti rajaa lähinnä tyhjin käsin, osa puudelin ja käsilaukun kanssa, osalla oli mukanaan läjä massiivisen isoja matkalaukkuja.

Ainoa, mikä itseäni jonotuksen aikana lopulta huoletti, oli porottava aurinko. Olen taipuvainen auringonpistoksille ja saan sen helposti ollessani pidempään auringossa ilman päähinettä. Ja olimmehan jo olleet koko päivän ulkona, toki varjopaikkoihin esimerkiksi aina ruokailujen yhteydessä hakeutuen. Nyt kuitenkin auringon säteet alkoivat kuumottaa kupoliani jo aika tavalla, vaikkei ilman lämpötila ollutkaan kovin korkea. Ehdin jo miettiä skenaarioita, jos saisin siinä jonottaessa auringonpistoksen. Ei hyvä. Ei todellakaan hyvä. Pistos nimittäin vetäisi meikäläisen sellaiseen kuntoon, että olisi pakko ottaa Tijuanasta hotelli ja yöpyä siellä ja se taas ei kuulostanut houkuttelevalle ajatukselle laisinkaan! Ennakkotiedot Tijuanan vaarallisuudesta ilta- ja yöaikaan lisättyinä sisäänheittäjä Oscarin vahvistuksilla asialle, saivat meidät molemmat ehdottomasti sille kannalle, ettei Tijuanaan tekisi mieli jäädä yön yli. Ja olihan meillä San Diegossa jo maksamamme hotellihuone odottamassa. Mitään päähinettä ei tietenkään ollut mukana, mutta kas, minähän olin ostanut matkamuistoksi hauskan Pink Panther- eli Vaaleanpunainen pantteri -teemaisen keittiöpyyhkeen. Hätä ei lue lakia, joten niinpä minä aukaisin pyyhepaketin ja kiedoin siitä itselleni huivin pääni suojaksi. Hahah, siinä minä sitten seisoin Pink Panther -keittiörätti päässäni porottavan auringon alla USA:n maahantulojonossa muina tyttöinä. Mahtoi olla näky, nauratti ihan itseänikin! Puolustuksekseni sanottakoon, että oli siellä kaikenlaisia aurinkosuojavirityksiä muillakin. Kyllä 3,5 tunnin jonotusaika meksikolaisessa iltapäiväauringossa sai luovuuden kummasti kukkimaan.

Ostetulle matkamuistolle tuli heti käyttöä, joskaan ei keittiössä. 

Jonossa tosiaan ehti nähdä kaikenlaista, myös USA:n puolelta uudet maahansaapujat Meksikon puolelle. Mieleenpainuvin heistä oli iältään noin 40-vuotias pitkä ja hoikka nainen. Tämä vaaleaverikkö oli pukeutunut tyylikkääseen, näyttävään, kokovalkoiseen villakangasasuun. Huomioni kiinnittyi kuitenkin hänen outoon käytökseensä ja sikin sokin oleviin hiuksiinsa. Nainen saapui Meksikon puolella vain pieni laukku olallaan ja meni meidän jonottajien keskellä sijaitsevalle nurmialueelle. Viimeistään siinä vaiheessa kävi ilmi, että nainenhan oli aivan aineissa. Kyllä väistämättä tuli mieleen, että on varmaankin mukava, kun pää jossakin vaiheessa selviää ja huomaakin tulleensa rajan yli Meksikoon. Onko takaisin rajan yli pääsyyn vaadittavat asiakirjat enää mukana tai mitään muutakaan omaisuutta, jos hämärä ja yö ehtivät laskeutumaan... Huh huh!

Mutta jatketaanpa meidän matkaamme rajan yli takaisin Yhdysvaltoihin.

 

Ristiriitaiset fiilikset maahantulotarkastuksesta

Taustatietona kerron Yhdysvaltojen tämänhetkisistä maahantulorajoituksista lentoteitse. Lentoteitse Yhdysvaltoihin matkustavilta turisteilta vaaditaan ensinnäkin kunnossa olevat koronarokotukset. Rokottamattomilla turisteilla ei ole maahan mitään asiaa. Lisäksi kaikilta maahansaapuvilta vaaditaan negatiivinen koronatesti. Ilman negatiivista testitulosta et pääse nousemaan edes Yhdysvaltoihin lentävään koneeseen. Joulukuun loppupuolella tätä testausasiaa viranomaisten taholta vieläpä kiristettiin: testi pitää olla otettuna matkan aloittamista edeltävänä päivänä, kun vielä aiemmin oli riittänyt kolme päivää aikaisemmin otettu testi. Kuinka homma sitten toimi San Ysidron rajanylityspaikalla? Oliko yhtä tiukat säännöt? No ei sinne päinkään!

Olimme etukäteen netistä selvittäneet, että tuolla rajanylityspaikalla ei negatiivista testitulosta maahantulijoilta Yhdysvaltoihin päin tarkistettaisi. Olimme loppuun asti asiasta epäileväisiä, mutta tämä piti siis paikkansa. Koronatestien perään ei siis kukaan kysellyt mitään. Sitäkin hämmentävämpää oli, ettei myöskään minkäänlaisia rokotustodistuksia vaadittu. Keneltäkään. Viruksen osalta tuo raja vuotaa siis kuin seula! Mielestäni on kovin ristiriitaista, että ilmateitse Yhdysvaltoihin saapuvat syynätään hyvinkin tarkkaan, mutta tämä maaraja on tarkastuksiltaan näin väljä, yhtä lailla isoja reikiä täynnä kuin hainpyyntiverkko.

Muutaman päivän asiaa pohdittuani aloin kuitenkin löytää syitä, miksi koronatestituloksia tai -testausta ei voida tuolla rajanylityspaikalla vaatia. Kyseistä rajanylityspaikkaa käyttää päivittäin niin paljon ihmisiä ihan vain jokapäiväisiin työmatkoihinsa USA:n ja Meksikon välillä, että testivaatimus olisi varmaankin viimeinen niitti hidastamaan rajanylitys liki mahdottomaksi. Eivätkä ihmiset pääsisi enää käymään töissä. Meidänkin jonotusaikamme olisi varmaan vielä vähintäänkin tuplaantunut, jos jokaiselta olisi tarkistettu mahdollisia koronatestituloksia. Toisaalta taas, kyllähän huomattavasti väljempi rajakäytäntö antaa porsaanreiän myös muille kuin työmatkalaisille. Ja mitä rajanylitysruuhkiin tulee, niin oliko ruuhkaa juuri sen vuoksi, että ihmiset tiesivät tällä rajanylityspaikalla olevan väljemmät pääsyvaatimukset koronarokotusten ja testien suhteen? Mene ja tiedä. Lisäksi ihan näin omana näppituntumana sanon, että jos raja oli avoin väylä mahdollisille viruksenkantajille, pääsee sen yli paljon muutakin ikävää ja vähemmän tervetullutta. Esimerkiksi huumekoiria ei ollut rajalla lainkaan ja nopea käsilaukuille ja matkatavaroille tehty läpivalaisu tuntui lähinnä läpihuutojutulle.

Toki ihmettelimme sitäkin, ettei meiltä tarkistettu maahantulotarkastuksessa Yhdysvaltoihin päin myöskään passeja laisinkaan. Eikä mitään muutakaan henkilötodistusta. Meillä maahantuloon riitti ainoastaan Green Card. Lentoteitse Yhdysvaltoihin saavuttaessa passi on tarkastettu aina Green Cardin lisäksi.

Lopulta siis pääsimme kuin pääsimmekin maahantulotarkastajien kopeille asti. Viimeisten satojen metrien aikana selvisi, miksi jono eteni aina nykäyksittäin. Maahantulotarkastushalliin päästettiin aina vain noin 30-40 ihmistä kerrallaan, jotta sisätiloissa oli mahdollisimman vähän porukkaa yhtä aikaa. Tämä oli minusta hyvä veto näin viruksen aikaan. Eikä se monituhatpäinen jonottajamäärä kyllä olisi siihen halliin kerralla mahtunutkaan.

Opaste jalankulkijoille Tijuanan keskustassa miten päästä USA:n rajalle. Tosin etäisyys tässä kyltissä PedWest-rajanylityspaikalle, joka on tällä hetkellä pois käytöstä.

Pitkät jonot autoille normaalit

Kuten jo edellisessä postauksessa kirjoitin, San Ysidron maarajanylityspaikka on maailman vilkkain. Kun jälkikäteen kerroimme meksikolaiselle, Tijuanassa asuneelle ystävällemme olleemme maahantulojonossa 3,5 tuntia, hän epäili meidän olleen liikkeellä autolla. Ei olisi kuulemma mikään erikoinen jonotusaika San Ysidrossa henkilöautoille. Mutta kun kerroimme ylittäneemme rajan kävellen ja tuon ajan kuluneen jalankulkijoiden jonossa, hän oli lentää selälleen. Oh my god!, hän huudahti.

Paluumatkalla San Diegoon taksikuskimme tiesi myös kertoa, että Yhdysvaltain aukaistessa maarajansa turisteille marraskuussa 2021, oli San Ysidron rajanylitysmäärät kuulemma ns. räjähtäneet käsiin. Jonoja Yhdysvaltoihin päin on ollut sen jälkeen valtavasti. Lisäksi ukkokulta luki myöhemmin, että USA:n maahantuloviranomaisistakin on pulaa. Ja meidän kohdalle sattui vielä sitten tuo joululomilta paluupäivä. Niinpä näiden kaikkien yhteissummana ruuhkat rajalla olivat vähintäänkin mieleenpainuvat! Mutta jos kysyttäisiin, tekisinkö saman reissun uudestaan, jos tietäisin turkasen pitkän jonon takaisin Yhdysvaltoihin, niin vastaisin, että kyllä, kyllä tekisin!

Niin, miksipä markiisi ei voisi olla vaikka kirkuvan vihreä!
Yksi asia, mitä Meksikossa ja monissa muissakin maissa rakastan, on sen värit! Värit katukuvassa, pukeutumisessa, sisustuksessa, astioissa, ihan kaikkialla. Rakastan värejä ja käytän Instagramissakin hästägiä "Life in full colors".

Vielä pari vinkkiä

Joitakin rajanylitysvinkkejä jo tulikin, mutta sitten vielä pari lisää ihan Tijuanan kaupungilla pyöriessä. Tijuanalaista hanavettä ei kannata mennä missään nimessä juomaan! Jos pullovettä ei ole saatavilla, ohjeistetaan turisteja juomaan ennemmin olutta ja sekin suoraan pullosta, ei lasista. Hanavesi on laadultaan heikkoa ylipäätään koko Meksikossa huonojen putkistojen ja vedensäilytystankkien vuoksi. Hienommissa lomaresorteissa Meksikossa veden voidaan luvata olevan suodatettua, mutta silti yleisohjeena on, että suihkukäynnilläkin kannattaa pitää suu visusti kiinni ja jättää aariat hoilattaviksi toiseen hetkeen.

Toisena vinkkinä hoksautus valuuttojen merkintätavoista. Meksikon peso merkitään isolla s-kirjaimella ja yhdellä pystyviivalla, kun taas USA:n dollarin merkki isolla s-kirjaimella ja kahdella pystyviivalla. Joitakin turisteja voi olla helppo jymäyttää laskunmaksun yhteydessä ihan vain valuuttamerkinnän ansiosta. Eli tähänkin pätee vanha tuttu: Eihän se ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

Adobada-tacot eli eräänlaiset vuolulihatacot 3 kappaletta hintaan 30 pesoa/kpl. Ei valuuttamerkkiä ollenkaan.

Sain ensimmäisen Tijuana-postauksen jälkeen kyselyä, että missäs se "Trumpin rajamuuri" oikein on. Tässäpä pari kuvaa rajalla olevasta "muurista". Eli tiedoksi, ettei siellä ole mitään muuria. Ihan normaali pystypylväsaita, samanlainen oli rajalla jo vuonna 2017.

Tuolla kukkulan juurella se paljon puhuttu raja-aita on. Läpikin näkyy.

Tässä lähikuvaa aidasta eli tuo kuvan puolivälistä vasemmalle jatkuva aita. Sivuilla olevat aidat ohjaavat ihmisiä Meksikon rajalle. Kuva otettu siis noin 30 metriä ennen pyöröportteja Meksikon puolelle.

Havaintoja

Yksi mukava ajanviete reissussa kuin reissussa on aina katsella ihmisvilinää ja tarkkailla paikallisten tapoja ja elämää. Sunnuntaina Tijuanan katukuvassa näkyi paikallisia äitejä pienten lasten kanssa. Olivat käyneet pienillä ruokaostoksilla. Perheen isät olivat arvatenkin töissä, niin moni puodinpitäjä, tarjoilija ja ravintoloitsija oli miespuolinen. Lapset kirmasivat äitinsä jaloissa, kaikilla suut hymyssä. Kiinnitin huomiota, kuinka iloisilta ja onnellisilta ylipäätään paikalliset näyttivät. Ja kiireettömiltä! Johtuiko kiireettömyys ainoastaan sunnuntaista, en osaa sanoa. Mutta sai minut ajattelemaan, että miten moni asia heidän maassaan, heidän asuinkaupungissaan on rempallaan, kaikki ne murhatilastot ja jopa hanavesi meidän mittapuumme mukaan laadultaan kuraa, mutta silti ihmiset ovat onnellisia, iloisia ja näyttävät sille myös päällepäin. Tuo iloisuus, kiireettömyys ja hetkessä eläminen oli kyllä ihailtavaa seurattavaa.

Värikkäitä basaareja tijuanalaiseen tapaan.

Summa summarum

Useampikin ystävämme sanoi meidän olevan rohkeita, kun menimme Tijuanaan ja vieläpä jalan. Ja kyllähän tämä päiväreissu kaikkine vaiheineen kieltämättä jännitti etukäteen hiukan enemmän kuin moni muu kohde. Mahdollisuus käydä Tijuanassa ja ylittää raja jalan tarjoutui meille kuitenkin nyt vähän niin kuin tarjottimella, joten päätimme tilaisuuteen tarttua. Rajan ylittämisessä jalan en oikeastaan kokenut mitään vaarallista, mutta jälleen kerran: valoisa aika, järki päässä ja oma ympäristö tiedostaen. Loppuun vielä tarkennus: Se, että meille ei tapahtunut päivän aikana Tijuanassa mitään, ei takaa, etteikö juuri sinulle voisi tapahtua. Tijuana on edelleen yksi maailman vaarallisimmista kaupungeista ja se on hyvä muistaa, jos sinne päin suuntaa. Ukkokullan sukulaisellakin oli tarina kerrottavanaan, kuinka hänen kollegansa oli kidnapattu Tijuanassa. Kahden miljoonan asukkaan kaupungissa voi siis sattua kaikenlaista.

Tällaisia kokemuksia tällä kertaa ja huh, siitäpä tulikin pitkä postaus! Toivon mukaan tästä nojatuolimatkasta kuitenkin nautitte. Seuraavaksi yritän sukeltaa kirjankirjoituskammiooni ja palata esikoiskirjani rustaamisen pariin. Jos ei seuraavaa postausta siis hetkeen kuulu, paahdan kammiossani, mutta jos kuuluu, en ole onnistunut kammiooni sulkeutumaan. Palaamisiin siis ennemmin tai myöhemmin ja siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!