Kolumbia puhdistaa kasvojaan, osa 2

Tämä on Kolumbia-postaussarjani toinen osa. Ensimmäisen voit lukea täältä. Aiemmassa postauksessani käsittelin saamaani ensivaikutelmaa maasta sekä katsahdin sen turvallisuuteen. Tässä postauksessa kerron mm. paikallisesta tulo- ja hintatasosta. Kolumbia maana ja yhteiskuntana on kenties aika monelle tuntematon ja tulin itsekin oppineeksi reissun aikana paljon uutta, mikä on aina yksi matkojen parhaista anneista. Niinpä avaan myös näkemyksiäni Kolumbiasta matkailumaana, sen yhteiskunnasta ja kerron muutamista yllätyksistä matkamme aikana.

Unescon maailmanperintökohdealuetta Cartagenassa ja liuta mopoja.

Heti kärkeen kuitenkin se toiseksi eniten tuttavapiiriäni askarruttanut kysymys:

Entäpä huumeet, näkyivätkö katukuvassa?

Kyllä, mutta hyvin eri tavalla kuin osasin etukäteen odottaa. Olimme ehtineet olla maassa vaivaiset seitsemän tuntia, kun ukkokullalle yritettiin myydä kokaiinia kadunkulmassa ensimmäisen kerran. Tämä tapahtui siis keskellä kirkasta päivää ja todella siistillä turistien suosimalla alueella. Myyntityrkytykset 10 päivän aikana eivät jääneet vain tähän kertaan, mutta tietenkään emme mitään ostaneet. Tarjontaa siis olisi ollut ja saatavuus helppoa.

Huumeturismi on yksi osa Kolumbian turismia, sillä maa tuottaa edelleen 70 % koko maapallon kokaiinista. Lisäksi jopa 90 % Yhdysvaltoihin tuotavasta kokaiinista on peräisin Kolumbiasta. Vuonna 1993 Medellin-kokaiinikartellin pääjehu Escobar tapettiin. Tämän myötä huumekaupan kuviteltiin tyrehtyvän, mutta kävi päinvastoin. Määrät ovat noista ajoista moninkertaistuneet. Privaattioppaamme mukaan huumekauppa on tullut jäädäkseen. Myyntiorganisaatiot ovat kehittyneet varsin taitaviksi, eikä huumepomojen kiinnisaanti hetkauta isoja organisaatioita. Heidän tilalleen löytyy aina ja välittömästi seuraava. Huomioitavaa on, että jo vuonna 1986 Kolumbiassa hyväksyttiin laki, joka sallii yksityishenkilön pitävän hallussaan yhden gramman kokaiinia ja 20 grammaa marijuanaa henkilökohtaiseen käyttöön ilman rangaistusta. Että jo vuodesta -86! Suomalaisten lasien läpi katsottuna tämä tuntuu hurjalle.

Olimme lukeneet etukäteen, että Kolumbiassa niin maahan saapuessa kuin sieltä lähtiessä rajatarkastukset voivat olla hyvinkin tiukkoja. Huumeita ratsataan jopa niin, että henkilö voidaan passittaa aina röntgenkuviin asti. Me saavuimme maahan Medellinin kansainväliselle lentokentälle, joka oli kooltaan pieni, ja poistuimme maasta Bogotan kansainväliseltä lentokentältä. Kummassakaan ei meidän aikanamme ollut erityistä seulontaa. Ainoastaan käsimatkatavarat läpivalaistiin myös maahan saapuessa.

Mutta ei Kolumbiassa tavallinen turisti joudu huumeiden kanssa tekemisiin, ellei itse niin halua. Sen sijaan se, mikä yllätti oli, ettei huumeongelmaisia nähnyt turistialueilla katukuvassa lainkaan. Toisin, kuin he näkyvät esimerkiksi tänä päivänä San Franciscossa. Kolumbiassa katunäkymässä eivät erottuneet käyttäjät, vaan huumekauppiaat ja hiukan isommat kihot. Heti ensimmäisenä päivänä saimme seurata ruokaravintolan terassilla viiden miehen tuntitolkulla kestänyttä istuskelua ja neuvonpitoa. Se, jolla oli panamahattu, kävi välillä puhumassa puheluitaan kauempana, palasi sitten pöytään antamaan ohjeita alaisilleen. Aivan kuin olisimme elokuvaa seuranneet. Niin klassikkokäytöstä se kaikki oli.

Kiinnitin myös huomioni heti ensimmäisinä päivinä, kuinka keskellä arkipäiviä ravintolat täyttyivät paikallisista, hyvin pukeutuneista ja äärimmäisen laittautuneista nuorista ihmisistä. Miehistä ja naisista. Sen ikäisistä, joiden pitäisi ehkä olla jossakin opiskelemassa tai jo töissä. He joivat drinkkejä toisensa perään ja tilasivat ruoka-annoksia. Pitivät kaveriporukalla hauskaa. Kun ottaa huomioon, että keskipalkka koko Kolumbiassa on 1 000 dollaria, jäin ihmettelemään, kuinka näillä nuorilla, ei selvästikään töissä käyvillä oli varaa juhlia jo keskellä päivää, viikonpäivään katsomatta. Meille Kaliforniasta tulleille hinnathan olivat superedulliset (hintatasosta lisää myöhemmin), mutta paikalliseen palkkatasoon suhteutettuna eivät niinkään.

Kun sitten myöhemmin kysyin tätä hämmentävää seikkaa privaattioppaaltamme, hän vastasi suoraan: "He kaikki ovat huumekauppiaita ja tienaavat sillä hyvät rahat. Siksi heillä on varaa istua päivät pitkät ravintoloissa, syödä ja juoda kalliisti." Oppaamme myös valaisi, että peräti puolet Kolumbian vientituloista tulee öljystä. Saman verran tuloja tulee huumekaupasta, mutta se kaikki tapahtuu pimeästi, ilman minkäänlaisia merkintöjä virallisissa dokumenteissa. Valtaosa huumekaupasta tapahtuu lisäksi käteisellä, joten noillakin ravintoloissa istuvilla nuorilla on käytössään valtavasti rahaa, käteisenä. Verotietojen mukaan heidän tulonsa ovat nolla.

Tuppukylän tunnelmaa. Ja parit mopot.

Ihanan vihreää ja rehevää kasvillisuutta. Kalifornian kuivuuteen tottuneelle erityisen iso ilo silmälle.

Kolumbia matkailumaana

Kuten monet Etelä-Amerikan valtiot, myös Kolumbia on matkailumaana monin paikoin vielä alkutekijöissään. Ja he tietävät sen itsekin. Jokainen opas kiitteli valintaamme matkustaa juuri heidän maahansa, vaikka moni matkustaja oli varmasti tuttaviltaan kuullut sen klassisen huudahduksen: "Matkustatte Kolumbiaan! Oletteko hulluja?" Kolumbialla on kuitenkin kova halu saada maineensa puhdistumaan ja lisätä turismia maassaan. Ja maalla on siihen mitä parhaimmat edellytykset. Tästä tahtotilasta valikoitui myös oman postaussarjani otsikko.

Koska turismi on tosiaan hiukan vielä lapsenkengissä, myös standardit voivat poiketa, millaisiin esimerkiksi amerikkalaiset matkailijat ovat tottuneet. Näistä tärkeimpänä on kieli. Englannilla ei välttämättä pärjää, sillä hotellien ja ravintoloiden henkilökunta voi puhua ainoastaan espanjaa. Kielikysymyksestä onkin mieleeni painunut muisto. Kun matkustimme Boliviassa vuodenvaihteessa 2016-2017, ei maan pääkaupungin kansainvälisellä lentokentällä virkailija osannut sanaakaan englantia. Tällä kertaa sama tuli todistettua myös hyvätasoisissa hotelleissa. Ja useimmissa ravintoloissa. Niinpä saimme kaivaa naftaliinista omat auttavat espanjantaitomme, jotka tosiaan olivat vielä reissumme alkumetreillä pahemman kerran ruosteessa. Mutta sehän loi lopulta vain oman jännityksensä, saiko lautaselleen sitä, mitä luuli tilaavansa, hihih.

Jokaisella Etelä-Amerikan matkalla kuuluu nauttia monta cevicheä, juoda ainakin yksi Pisco Sour -drinkki ja herkutella ainakin kerran kuvanmukaisella Lomo Saltado -annoksella.

Standardeista vielä sen verran, että kaikkien hotelliemme siisteystaso oli erinomainen. Annettiin kuitenkin varoituksen sana, että vaikka hotelli tasokas olisikin, voi lämmintä vettä tulla hanasta vain tiettyyn aikaan vuorokaudesta. Ehkä meillä kävi tuuri, mutta saimme lämpimän suihkun aina niin halutessamme.

Hotellin käytäväroskisten entiset tuhka-astiat oli peitelty kahvipavuilla. En voinut olla miettimättä, että voi kun tietäisivät, paljonko noistakin pavuista oltaisiin valmiit Kaliforniassa maksamaan! 

Hintataso

Matkailumaana Kolumbia on todella edullinen. Aamiainen kahdelle katukahvilassa maksoi 12,5 dollaria. Kahvia, cappuccinoa ja espressoa sai hintaan 0,50-1,20 dollaria/kuppi. Kerran oikein "törsäsimme" illallisella. Tilasimme kala-alkupalat ja isot liha-annokset kahdelle, jaoimme jälkiruoan, koska vatsamme eivät olisi voineet vastaanottaa enempää, joimme pullon hyvää chileläistä punaviiniä ja ottipa ukkokulta vielä jälkiruoan kanssa konjakinkin. Saimme laskua koko lystille huikeat 70 dollaria tippeineen. Cocktailit maksoivat paikasta riippuen kolmesta kuuteen dollaria, viinilasillinen neljä dollaria. Ja nämä kaikki siis miljoonakaupunki Medellinin turistialueen hintoja.

Yhdeksän kilometrin (45 minuutin) taksimatka maksoi alle neljä dollaria, Cartagenassa 10 minuutin matka kaksi dollaria. Bensalitra maksoi noin 50 senttiä, mutta paikallinen, isoin osin vanha autokanta kyllä kuluttikin nykyisiä vehkeitä runsaammin. Ja ruuhkissa seisominen totta kai. Yöpymisen kolmen tähden hotellissa keskeisillä turistialueilla voi saada muutamalla kympillä, viiden tähden hotellien hinnat ovat 100 - 200 dollarin luokkaa yöltä.

Myös tippauskulttuuri on käytössä Kolumbiassa. Juomarahasuositus on 10 %. Toisinaan se on voitu laittaa ravintolan laskuun automaattisesti, vaikka pykälien mukaan siihen kuuluisi kysyä ensin lupa.

Paikallisen suosittelema Pergamino-kahvilaketju oli kehujensa väärti. Aamiainen Pergaminon katukahvilassa 12,50 USD.

Yhteiskunnan tuloluokat

Meille Kalifornian korkeisiin hintoihin tottuneille hintataso oli siis hyvinkin edullinen. Kolumbiassa minimipalkka on kuitenkin vain 200 US-dollaria kuussa ja keskikuukausipalkka 1 000 dollaria. Aika monen, jopa yli 50 % väestöstä, katsotaan työllistävän itse itsenä, kuka mitenkin. Oli kiertelevää kukkakauppiasta ja kengänkiillottajaa. Hiukan huvituin, kun eräs merkkivaatteisiin, kultakäätyihin ja urheilukenkiin pukeutunut nuori mies kiillotutti ravintolan terassilla omat lenkkarinsa. Silläkään nuorella miehellä ei ollut pikkurahan puute, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan... Lisäksi esimerkiksi Bogotasta poisvievien teiden varsilla näkyi pikkuisia kojuja, joissa myytiin ensiapupakkauksia ja palosammuttimia. Nämä ovat Kolumbiassa pakolliset varusteet ajaessa kaupunkialueiden ulkopuolella, joten pieniä kojujaan pitävät tekevät myynnillään hyvät tienestit.

Yksi mielenkiintoinen piirre oli kolumbialaisen yhteiskunnan eri tuloluokat. Maan hallitus jakaa väestönsä kuuteen eri tuloluokkaan. Luokka 1 on alhaisin ja luokka 6 varakkain. Myös asuinalueet on jaettu näiden tuloluokkien mukaan. Tuloluokan 6 alueella rakennukset ovat hienompia ja toki kalliimpia ja alueelta löytyy kaikki mahdolliset palvelut: sairaalat, koulut, kaupat jne. Alimman tuloluokan asuinalueella palveluita ei juurikaan ole. Oppaamme mukaan Kolumbiassa ei syrjitä ihonvärin mukaan, mutta tuloluokan perusteella kyllä. Syrjintää on helppo harrastaa esimerkiksi työnhakijoiden kohdalla. Työhakemuksiin vaaditaan hakijan kotiosoite, jolloin rekrytoija näkee heti, millä tuloluokan alueella tämä asuu. Jos hakija asuu vaikkapa luokan 2 alueella, mutta hakee työpaikkaa luokan 4 tai 5 alueelta, häntä ei oteta edes haastatteluun. Aika karua menoa.

Näistä punaisista kaduille pysäköidyistä Jeepeistä myytiin kahvia.

Oppivelvollisuus ja terveydenhuolto

Löytyipä Kolumbiasta joitakin yhteneväisyyksiä suomalaiseenkin toimintatapaan. Heillä on esimerkiksi 11 vuotta kestävä peruskoulutus, joista yhdeksän vuotta on pakollista. Aivan kuten meillä Suomessa. Ja se mikä reissun aikana ilahdutti kovasti, oli paikallisten tietämys Suomesta. Keskustelimmepa sitten tarjoilijan tai taksikuskin kanssa synnyinmaastamme, niin jokainen tiesi, missä se sijaitsee. (Täällä USA:ssa se tuntuu olevan vähemmän itsestään selvää...) Ja privaattioppaamme tiesi myös, kuinka kovia olemme juomaan kahvia. Keskivertokolumbialainen kuulemma juo kahvia vain noin 800 grammaa vuodessa. Kerroin, että me suomalaiset saatamme litkiä kahvia aamutuimaan heti pannullisen ja kun menemme työpaikalle, jatkamme kahvinjuontia muutamalla desillä lisää. Opas puisteli päätään ja nauroi.

Entäpä maan terveydenhuolto? Käytännössä maan jokaisen kansalaisen on pakko kuulua terveydenhuollon piiriin ja ostaa kuukausimaksullinen terveysvakuutus. Kahdelle alimmalle tuloluokalle valtio taisi kustantaa tämän, tai antaa ainakin tukea kustannuksiin, mutta muut maksavat sen itse. Terveydenhuollon piiriin kuuluminen on kuitenkin vähän mutkikasta, sillä maassa asuu edelleen heimoja syvällä viidakoissa, joista pelkästään pääsy lähimmälle terveysasemalle kestää viikon.

Julkinen terveydenhuolto on kuulemma Kolumbiassa(kin) kuormittunut ja hoitoonpääsy hidasta. Tämän vuoksi moni ostaa lisäksi oikeuden käyttää yksityistä terveydenhuoltoa. Esimerkiksi yksi oppaistamme, joka sanoi kuuluvansa tuloluokkaan 4, maksaa joka kuukausi 90 USD terveysvakuutuksistaan. Tämä sisälsi myös yksityisten terveyspalveluiden käytön.

Mutta paikallisilla terveysvakuutuksilla on myös haittapuolensa. Tietyt terveysvakuutukset kelpaavat vain tiettyihin aluesairaaloihin ja hätäpäivystyksiin. Opas antoi esimerkin: Jos henkilö asuu miljoonakaupunki Bogotan itäosissa, mutta joutuu autokolariin sen länsiosissa, viedään hänet kolaripaikalta ambulanssilla lähimpään sairaalaan. Tuossa sairaalassa hänen vakuutuksensa ei kuitenkaan kelpaa, joten häntä voidaan jopa tutkia, mutta siirretään sitten saamaan hoitoa hänen oman vakuutuksen piiriin kuuluvaan sairaalaan. Siellä tutkimukset aloitetaan alusta. Ottaen huomioon Bogotan järkyttävän ja kaoottisen liikenteen, voi siirtoihin sairaalasta toiseen hujahtaa useita tunteja. Ja jos kolarivammat ovat todella vakavat, moni ihminen kuolee, ennen kuin pääsee oman sairaalansa hoteisiin. Tälle ilmiölle oli maassa ihan oman terminsäkin: Death Right, kuolemanoikeus. Yleisin kuolemansyy Kolumbiassa on sydänsairaudet. Sydänkohtausta ei siis kannattane saada liian kaukana omasta sairaalasta.

Ja ajanhenkeen kuuluen: maan koronarokotusprosentti täysin rokotettujen osalta on 72 %. Lisäksi Kolumbia vaatii tällä hetkellä maahan saapuvilta matkailijoilta täydet ja ajantasaiset (lue: riittävän tuoreet) koronarokotukset. Keltakuumerokotus on suositeltavaa ottaa etenkin, jos liikkuu maaseudulla.

Emme onneksi joutuneet turvautumaan kolumbialaiseen terveydenhuoltoon, eli ettei matkallamme sattunut mitään haaveria, mutta sen korkea taso yllätti minut. Medellinin kaupungin kolmanneksi suosituin turismin osa-alue (loma- ja bisnesturismin jälkeen) on nimittäin lääketieteellinen turismi. Kaupungissa oli paljon plastiikkakirurgia- ja silmäleikkausasemia. Silmien LASIK-leikkaus hyvälaatuisessa sairaalassa maksaa kuulemma 500 dollaria ja silikonirinnat saisi 2 000 dollarilla. Ja kun katukuvaa ja ihmisvilinää lentokentillä katseli, niin pakaraimplantit tuntuivat olevan kovassa huudossa. Saimme todistaa toooodella muhkeita peppuja, huh huh!

Ja mitä isoihin peppuihin tulee, niin Kolumbiassa sellaiset on jopa muurahaisilla. ;-)
Luulin näitä alkuun vain "nähtävyyksiksi", mutta ovat siis tarkoitettu syötäviksi. Ovat ravintoarvoiltaan erinomaista ruokaa ja maun pitäisi muistuttaa pistaasia. No, ukkokulta näitä rohkeni maistamaan ja sanoi, ettei kyllä ollut pistaasia nähnytkään. Kuulemma kamalia.

"Florida-ilmiö"

Kolumbiassa oli myös parhaillaan käynnissä ilmiö, että jokainen kynnelle kykenevä pyrkii ostamaan (kakkos)asunnon Floridasta. Ja tuntui olevan myös yleinen vitsi, että jokaisella kolumbialaisella on vähintään yksi sukulainen Floridassa. Asunnonostoinnostus juontuu siitä, että maalla on uusi, ensimmäistä kertaa vasemmistopresidentti. Monet pelkäävät hänen radikaaleja uudistusajatuksiaan ja ajattelevat uuden johtajan syöksevän Kolumbian perikatoon, aivan kuten kävi naapurimaa Venezuelalle kymmenessä vuodessa. Maan, jonka pitäisi öljyvarantojensa puolesta olla ehkä koko Latinalaisen Amerikan rikkain. Rakkaus nimenomaan Floridaan juontuu paitsi lyhyehköstä välimatkasta, myös samanlaisesta ilmastosta, mihin moni kolumbialainen on kotikonnuillaan tottunut. Lämmin ja kostea vuoden ympäri.

Cartagenassa voit saada samaan kuvaan uimavalvojan puisen kopin sekä pilvenpiirtäjät.

Ilmankosteus

Yksi seikka, mikä yllätti ainakin minut olikin juuri tuo kosteus. Täällä Kaliforniassa olemme tottuneet, että sisämaassa ja vuoristossa ilma on aina hyvin kuivaa. Mutta Kolumbiassa oli toisin. Esimerkiksi Medellinissä, joka siis sijaitsee sisämaassa ja 1,5 kilometrin korkeudessa, oli ilmankosteus kuitenkin 70 - 80 % luokkaa. Karibianmeren rannalla Cartagenassa kosteus huitelikin jo reippaasti yli 90 %.

Kolumbiassa sataakin usein ja kuulemma, jos ei vettä tule viikkoon, on se kolumbialaiselle maailmanlopun merkki. Maalla tuntuikin olevan päinvastainen ongelma kuin meillä Kaliforniassa. He saavat sateita jopa liikaa. Meiltäkin peruuntui yksi päiväretki, sillä voimakkaat sateet olivat saaneet maan vyörymään ja tie kohteeseen oli poikki. Maahan oli julistettu paikoin hätätila liian rankkojen sateiden vuoksi. (Tätä kirjoittaessani Yle uutisoi ainakin 34 ihmisen kuolleen maanvyöryssä Luoteis-Kolumbiassa.)

Mutta sateilla ja lämmöllä on myös puolensa. Jos Kolumbiassa nakkaa siemenen kuin siemenen maahan, lähtee se taatusti kasvamaan olosuhteiden ollessa niin suopeat. Tästä syystä kaikki kasviksetkin ovat luonnostaan luomua. Niitä ei tarvitse lannoittaa, koska maaperä on sen verran hedelmällistä ja kasvuolosuhteet mitä parhaimmat. Kolumbia olikin vastikään päässyt mukaan niiden avokadotuottajien klaaniin, jotka saavat maahantuoda avokadoja Yhdysvaltoihin. Tämä on varmasti äärettömän hyvä bisnes heille. Ja kun niitä avokadoja näki myynnissä paikan päällä, niin aivan valtavan kokoisia olivat!

Lämmöstä ja kosteudesta puheenollen, pääsimme Medellinissä hotellimme saunaan. Ja mikä ihana yllätys, siellä oli Harvian kiuas ja sai heittää vettä kiukaalle. Hyvä Suomi!

Ostokset

Toinen mielenkiintoinen yllätys oli Kolumbian smaragdivarannot. Laadullisesti maailman parhaat smaragdit tulevat nimenomaan Kolumbiasta ja maa tuottaa jopa 65 % maapallon kaikista smaragdeista. Kolumbiasta löytyy smaragdimuseoiden lisäksi lukuisia kultamuseoita, ja korut ja jalokivet ovat suosittuja tuliaisostoksia. Lisäksi suosittuja ostoksia ovat erilaiset käsityöt, nahkatuotteet ja tietenkin kahvi. Kolumbialainen kahvi on korkealaatuista ja myöskin hintavampaa kuin esimerkiksi naapurimaassa Brasiliassa. Kolumbiassa hintaa nostaa vuoristoinen maasto, josta kahvisato joudutaan keräämään käsin. Toisaalta tämä pitää laadun korkeana, koska konekeräämisessä joukkoon tulee myös raakoja kahvimarjoja sekä roskaa. Isommissa kaupungeissa ostosmahdollisuudet ovat toki rajattomat. Isoista ostoskeskuksista löytää varmasti ihan kaikkea.

Sormuksia smaragdimuseossa.

Ostosten tekoon vielä sellainen vinkki, että katukaupustelijat olivat varsinkin Cartagenassa todella sinnikkäitä. Ohjeeksi annettiin, että jos et ole kaupustelijan tuotteista kiinnostunut, ei kauppiaaseen kannata luoda edes katsettaan. He lähtevät seuraamaan sinua kaupanteon toivossa. Ja Cartagenassa kuulemma viilataan hinnoissa helposti linssiin jopa kolumbialaisia. Saimme ohjeen, että katukaupustelijalta hinta pitää aina kysyä ja neuvotella etukäteen. Etukäteen hinnan sopiminen myös takseissa on ehdoton. Lisäksi paikalliset eivät kuulemma koskaan maksaisi keltaisissa takseissa luottokorteilla eli paikallisia pesoja kannattaa varata mukaan.

Jos Boliviasta pystyi ostamaan kuivattuja laamansikiöitä, niin Bogotasta olisi saanut matkamuistoksi naudasorkista tehtyjä juomaleilejä. Täytyy sanoa, että minulta kyllä jano kaikkosi näiden kohdalla.

Muuta huomioitavaa

Kolumbiassa matkaillessa kannattaa muistaa huomioida korkeus merenpinnasta. Esimerkiksi Medellin sijaitsee 1,5 km ja Bogota 2,6 km korkeudessa. Lisäksi maa sijaitsee lähellä päiväntasaajaa, joten aurinko porottaa tehokkaasti. Tämä voi yllättää esimerkiksi Bogotassa, jossa nyt marraskuussa päivälämpötilat saattoivat olla vain 15 asteen tuntumassa, mutta uv-indeksi oli silti äärimmäinen (11).

Mielenkiintoista oli, ettei juuri kukaan kolumbialainen tuntunut pitävän Bogotasta. Ei edes siellä ikänsä asunut yksi matkaoppaistamme. Jos juttelimme taksikuskin kanssa ja hän kysyi, missä kaikkialla aiomme käydä, valahti Bogotan mainittuamme taksikuskinkin naama peruslukemille. Bogotan kaupunki ei siis ollut paikallisten keskuudessa mitenkään yleisesti tykätty. Kuulemma liian kiireinen, eivätkä ihmiset siellä tervehdi toisiaan. Siis hyvin erilainen vaikkapa Medelliniin ja Cartagenaan verrattuna. Lisäksi kaupungin koko hankaloittaa monien elämää. Myös Piilaaksossa asuva, Bogotasta lähtöisin oleva tuttavamme tuumasi, että Bogotan valtava koko tahtoo yllättää kaikki. Vaikka liikennettä on pyritty rajoittamaan esimerkiksi vuoropäivin voimassa olevilla ajoluvilla, niin ruuhkat ovat silti melkoiset. Kävimme eräällä nähtävyydellä, jonka etäisyys oli Bogotan kaupungin rajasta 36 km. Paluumatkaan meillä meni aikaa kaksi tuntia. Keskinopeus siis 18 km/h.

Tässä vain pikkuriikkinen siivu pääkaupunki Bogotasta.

Ja kyllähän Bogotan arkkitehtuuri kieltämättä oli monin paikoin melko brutaalia. Huomaa myös mopo.

Aika monta mopokuvaa tuli kahteen postaukseen, vaikken niitä tarkoituksella edes ottanut. Tällaisia reissumuistelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!