Osa 2: Viidakossa ja Utrian kansallispuistossa Kolumbiassa

Ennen tätä postausta kannattaa lukea, kuinka neljän hengen seurueemme keskelle ei mitään Kolumbian länsiosaan Tyynenmeren rantaan ylipäätään pääsi. Tuon vauhdikkaan ja monivaiheisen matkan voit lukea täältä. Nyt seuraa jatko-osa, jossa kerron, mitä kaikkea me viidakon keskellä näimme ja koimme. Luvassa myös vinkkejä ja varoituksia.

Yksi keskeinen kohde, missä halusimme tuolta viidakon keskeltä vierailla, oli kehuja saanut

Utrian kansallispuisto

Vaikka olimme tehneet matkaa Medellinin kaupungista jo pienlentokoneella, tuk-tukilla ja mopolla, vaati Utrian kansallispuiston (Parque Nacional Natural Ensenada de Utría) saavuttaminen vielä reilun puolen tunnin venematkan. Tämä järjestyi majapaikkamme kautta. Samaan venekyytiin ja päiväretkelle mukaan lähtivät aiemmassa postauksessa mainitsemani kolmihenkisen perheen äiti ja tytär.

Utrian kansallinen luonnonpuisto on Kolumbian Chocón maakunnassa ja Tyynenmeren rannassa sijaitseva rehevä, osin vuoristoinenkin sademetsä. Alueella on erittäin monipuolinen kasvi- ja eläinmaailma. Yksi "lisäansio" puistolle ja koko Chocón maakunnalle on, että alue on yksi sateisimpia paikkoja maapallolla. Vuosittainen sademäärä on noin 10 000 millimetriä eli 10 metriä. Ja kyllä, mitta on oikea, siinä ei ole pilkkuvirhettä.

Puiston vesissä ui paljon eri delfiinilajeja sekä erilaisia merikilpikonnia, jotka tulevat munimaan puiston rannoille. Lisäksi ryhävalaat uivat synnyttämään puiston erääseen lahdenpoukamaan vuosittain elo-lokakuussa. Myös puiston kasvillisuus ja maanpäällinen eläimistö ovat omaa luokkaansa. Mangrovelajeja on seitsemää erilaista ja lisäksi alueella kasvaa paljon erilaisia lääkinnällisiä kasveja. Tuon kaiken siimeksessä asuu mm. jaguaareja, puumia, erilaisia apinoita ja noin 380 eri lintulajia. Ja kyllä, omaksi kauhukseni myös käärmeitä.

Mangrovea yllin kyllin. Oppaamme kertoman mukaan edellisen ryhmän kohdalla näillä pitkospuilla oli loikoillut käärme. Kääk!

Luonnonpuiston rannalta kuolleena löydetyn kaskelotin luuranko. Olihan tämä valtava!

Puiston omien nettisivujen mukaan sillä on kolme sesonkiaikaa: yksi kuukausi keskikesällä, yksi joulu-tammikuussa sekä viikko keväällä pääsiäisen aikaan. Vierailumme osui siis yhteen noista sesongeista, mutta taisin nähdä meidän kuuden hengen ryhmän lisäksi maksimissaan 15 muuta turistia koko puistossa. Nykyisen asuinmaamme luonnonpuistoihin verrattuna paikan päällä oli siis liki autiota, mutta luonnollisesti Utrian kävijämääriä vähentää sen hankala saavutettavuus.

Puiston eläimistöä. Vasemmassa yläkulmassa näkyy myös (kuvassa sininen) läpinäkyvä sammakko. Nähtävästi ne olivat sen verran läpinäkyviä, ettemme onnistuneet näkemään yhtäkään, hihi.

Myös vyötiäisiä tallustaa puistossa. Harmi, ei näköhavaintoja.

Tiedoksi, jos vierailet

Pääsymaksuja luonnonpuistoon on kolmea eri kategoriaa: Ulkomaalaisille se oli noin 16 usd/hlö, Kolumbiassa asuville kolumbialaisille alle 4 usd/hlö ja ulkomailla asuville kolumbialaisille alle 6 usd/hlö. Maksut suoritetaan käteisellä.

Yksi mielestäni huomioitava seikka on myös kieli. Luonnonpuistossa kaikki opasteet olivat espanjaksi, eikä kukaan oppaista puhunut englantia. Lisäksi, vaikka osaisit espanjaa, on Chocón maakunnan murre sen verran paksua, että jopa Bogotasta matkustaneilla kolumbialaisilla itsellään, se kolmihenkinen perhe samassa majapaikassamme, jopa heillä oli vaikeuksia ymmärtää kaikkea paikallisten puheesta. Tulkkeja luonnonpuistossa ei ole. Meidätkin tilanteesta pelasti ystävämme, joka osasi espanjaa. Hänkin sanoi paikallisen murteen olleen todella vaikeaa seurattavaa.

Lisää tärkeitä seikkoja. Utrian kansallispuistoon vaaditaan voimassaolevat jäykkäkouristus- ja keltakuumerokotukset. Näiden lisäksi vierailijalla pitää olla mukanaan henkilöllisyystodistus ja todistus matkasairausvakuutuksesta. Meillä kaikki oli kunnossa, joskaan todistuksia ei kysytty meiltä missään vaiheessa.

Entäpä ruokailu? Ominko eväin? Kansallispuistossa on yksi ravintola. Ei kuitenkaan kannata olettaa ravintolaa sen laajimmassa ja monipuolisimmassa merkityksessään. Tuo ravintola oli sympaattinen, ikäänkuin perheen kotinsa yhteyteen rakentama isohko terassi. Ruoat valmistuivat perhevoimin. Lounaslistoja ei ollut, mutta lämmintä ruokaa kuitenkin sai ja tarjolla oli ainakin kala- ja kasvisvaihtoehdot. Lisukkeet olivat kaikille samat. Kala-annos oli todella hyvä ja kala takuulla tuoretta.

Maittava lounaani Utrian kansallispuistossa.

Lounaan etukäteistilaamiseen liittyi vielä hauska piirre. Kun venekyytimme majapaikasta kansallisuistoon alkoi, ajoi kuskimme ensin tämän lounasravintolan edustalle. Veneestä kuski huusi ensin rantaan, mitä lounasvaihtoehtoja on tänään saatavilla. Sen jälkeen kysyi meiltä retkeläisiltä, kuinka moni ottaa kalaa ja kuinka moni kasvista, ja tämä tilaus sitten huudettiin veneestä ravintolan pitäjälle rantaan. Tämän jälkeen jatkoimme venematkaa varsinaiseen puistoon. Jotenkin niin aitoa ja alkuperäistä: ei mitään puheluita, ei nettitilauksia, ei lounaslistoja, vaan kommunikointia vanhaan hyvään tapaan. Ei radioaalloilla, vaan vedenaalloilla.

Lounastilaus vetämään veneeltä rantaravintolaan. Ravintolarakennus näkyy kuvassa.

Puistosta löytyy myös majoitusta noin 30 henkilölle, mutta noiden mökkien varustus ei näyttänyt juuri eroavan Suomen Lapin autiotupien varustuksesta. Yksi syy, miksi en haluaisi majoittua juuri noihin mökkeihin luonnonpuistossa oli, että ne sijaitsivat enemmän siimeksessä, mikä vuorostaan tietää enemmän hyttysiä... Nimittäin:

Malariariski

Koko Chocón maakunta on korkean malariariskin aluetta. Niinpä malarian estolääkitys on tarpeen. Ja hyttysiä todellakin on. Malariaa levittävät hyttyset iskevät hämärään aikaan, mutta lisäksi päivähyttyset tuolla alueella voivat levittää esim. kelta- ja denguekuumetta sekä chikungunya- ja zikavirusinfektioita. Vaikka mekin teimme kaikkemme estääksemme hyttysten puremia, kuppauksia sai silti. Käytimme ajoittain pitkähihaisia ja -lahkeisia vaatetuksia, vaikka se kuumassa ja superkosteassa ilmanalassa oli kaikkea muuta kuin miellyttävää. Lisäksi öisin sängyn päälle levitimme hyttysverkon. Hyttysmyrkkynä olisi syytä käyttää ainetta, joka sisältää vähintään 30 % DEETiä. (Joskin luonnonpuiston sisällä sen käyttö on kielletty.)

Vaikka oma majoituksemme sijaitsikin luonnonpuistoalueen ulkopuolella, kuului sekin korkean malariariskin alueeseen. Hyttysverkko tiiviisti sänkyn laitojen yli öiksi oli tarpeen.

Niin lounasta odotellessa kuin lounaan jälkeenkin ryhmämme pysähtyi parille eri rannalle uimaan ja snorklaamaan. Lopuksi retkemme huipentui uimiseen vesiputouksessa. Putous sijaitsi muutama sata metriä rannasta sisämaahan päin ja etenimme matkan solisevaa puroa pitkin. Kyllä oli kaunista!

Matkalla vesiputoukselle.

Playa Blanca, uimapaikka lounasta odotellessa.

Utrian kansallispuistossa olisi ollut tarjolla myös erimittaisia vaelluspolkuja, mutta kuumuus (päivälämpötilat +30 astetta ja yli) ja kosteus (kosteusprosentti yli 80) saivat meidät jättämään kovemmat urheilusuoritukset suosiolla väliin.

 
Seuraavalle päivälle oli luvattu sateisempaa säätä, joten valintamme kansallispuistoon tutustumispäiväksi osui nappiin. Muutoin nautimme mökkimajoituksestamme ja autiosta hiekkarannasta sen edustalla. Toisena päivänä pääsimme myös osallistumaan hetkeksi merikilpikonnien suojelutyöhön. Majapaikkamme naapurissa oli kilpikonnien suojelutyötä tekevän organisaation pihamaa. Saimme yhden työntekijän kertomaan heidän toiminnastaan (sillä paksulla Chocón aksentilla espanjaksi) ja lopulta pääsimme turvaamaan yhden kilpikonnan jo kuoriutuneiden poikasten turvallisesta vapauttamisesta valtamereen.

Vastakuoriutuneiden kilpikonnien elämänsä suurin kuolonriski on päästä kuivalta maalta ensimmäistä kertaa mereen. Niitä saalistavat monet pedot. Me turvasimme, että ainakin tämä kymmenien ja kymmenien baby-kilpikonnien ryhmä pääsi hengissä ensipulahdukselleen. Ensin kilpikonnat lastattiin kuoriutumispaikaltaan yksitellen isoon vatiin, minkä jälkeen ne kuljetettiin vadissa lähemmäksi vesirajaa. Ja siellä vapautimme ne meren aaltoihin. Kerrassaan suloisia olivat!

Käärmekammoisen painajainen

Niin, ne mainitsemani käärmeet. Jos joku lukijoistani ei vielä tiennyt, niin pelkään käärmeitä yli kaiken. Tiedossa tietenkin oli, että tuollaisissa maastoissa ja ilmastoissa viihtyy jos jonkinmoista lieroa. Mutta ei, minun ei tarvinnut mennä edes kansallispuistoon kohdatakseni tuo inhokkini. Se yllätti silloin, kun sitä kenties vähiten odotti.

Oli viimeinen aamumme viidakkomajoituksessa. Aamupalat oli nautittu majapaikan bungalow-tyylisessä katoksessa, niin kuin kaikki muutkin ateriat siellä olomme aikana. Odottelimme reppujemme kera matkan jatkamista eteenpäin, kun yhtäkkiä majapaikan pitäjä osoittaa sormellaan kattoon. Ja mikäs siellä luikerteli? Kirkkaanvihreä, noin 1,5 - 2 metriä pitkä käärme! Ja melkeinpä aivan aamiaispöytämme yläpuolella. Vaikka sanoivat sen olevan vaaraton, niin kyllä minulla pumppu löi tyhjää useampaankin kertaan. Oli se kamala tilanne! Jos käärmeet kiinnostavat, niin ottamani videonpätkän tuosta tilanteesta voi katsoa täältä.

Tuota hetkeä lukuunottamatta päivät viidakossa ja Utrian kansallispuistossa vierähtivät todella nopeasti. Ja seuraavaksi olikin jo ryhdyttävä selvittämään, kuinka pääsisimme viidakosta takaisin kaupunkimaisemiin. Paluulentomme ei nimittäin ollut samaiselta Bahia Solanon kentältä, jolle saavuimme. 

Matka viidakosta pois olikin sitten taas oma vivahteikas lukunsa, joten siitä tarkemmin ensi kerralla, tämänkertaisen Kolumbia-postaussarjani kolmannessa ja viimeisessä osassa. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Menolippu Kolumbian viidakkoon, kiitos

Palasimme alkuviikosta 3,5 viikon Etelä-Amerikan kiertomatkalta. Oli upea reissu ja kaikkea sen antia riittää sulatella vielä pitkään! Teimme matkan osittain ukkokullan kanssa kaksin ja osittain ystäväpariskunnan kanssa. Reissukohteiksi olimme valinneet muutamia tuttuja suosikkipaikkojamme, mutta myös uusia. Maita matkan varrelle kertyi neljä: Kolumbia, Chile (Pääsiäissaaret), Argentiina ja meille uutena Uruguay.

Millaisia matkustusvaiheita vaatii päästä tällaiseen viidakkomajoitukseen? Se selviää tässä postauksessa.

Viehätyimme vuosi sitten Kolumbiasta matkailumaana. Erityisesti Medellinin kaupunki niin sanotusti kolahti, joten aloitimme kiertomatkamme sieltä. Vinkkinä muuten, että Medellinin kansainvälinen lentokenttä on pienuudessaan enemmän kuin kätevä maahan saapuessa. Maahantulotarkastukset ovat hoituneet siellä molemmilla matkustuskerroillamme ilman jonotuksia ja matkalaukkurumbakin ollut mitä olemattomin. Niinpä suosisin itse tätä Kolumbian maahansaapumiskenttänä jatkossakin, oletuksena tietenkin, että tarkoitus on myös vierailla Medellinissä. Noh, käytimme kyllä samaa Medellinin kenttää 10 päivää myöhemmin maastapoistumiseen ja tuolloin eteläamerikkalaiseen tapaan maastapoistumisen tarkistuspisteille oltiinkin saatu aikaiseksi perinteinen hässäkkä, hahah. Mutta sitähän se Etelä-Amerikassa tahtoo olla. Asiat hoituvat lopulta eri tavalla kuin itse niiden näkisit hoituvan, mikä onkin mielestäni yksi monista rikkauksista tätä maanosaa kolutessa.

Bahia Solanon kylään laskeutumassa. Huomaa teiden vähyys tai ettei niitä oikeastaan ole.

Kolumbiasta nostan tällä kertaa blogiini yhden etapin matkamme alkupäästä. Sukelsimme nimittäin neljäksi päiväksi Kolumbian viidakkoon, Tyynenmeren rantaan keskelle ei mitään. Matka majapaikkaamme oli sen verran eksoottinen, että mielestäni se ansaitsee tulla kirjoitetuksi muistiin.

Tuolla sinisessä pisteessä me olimme. Lähimmät maantiet yli sadan kilometrin päässä. Tuossa välissä on pelkkää villiä viidakkoa.

Matkan kolme vaihetta

Lähdimme matkaan Medellinin pienemmältä, kansalliselta lentokentältä. Ensimmäisenä määränpäänä oli 9 500 asukkaan kylä Bahia Solano Tyynenmeren rannassa. Kylä on eristäytynyt: sinne pääsee ainoastaan lentäen tai veneellä. Matkaa taitettiin pienellä rupelikoneella tunnin verran. Koneen laskeuduttua perillä ei ollut minkäänlaista lentokenttärakennusta, ainoastaan raakalaudasta kyhätty tunnelinkehikko, jonka kattona ja yhtenä seinänä toimi aaltopelti.

Matkan ensimmäinen osuus takana. Lisää luvassa...

Bahia Solanon lentokentän "saapumisaula". Vasemmalla lähtevien matkustajien jono, oikealla meidän saapuvien. Lähteville matkustajille ei ollut tietenkään läpivalaisulaitetta, joten heille laukkutarkastus tehtiin käsin: jokaisen reppu avattiin pöydälle ja tutkittiin. Vasemman jonon ensimmäiset ovat juuri tässä tutkintavaiheessa. Meiltä saapuvilta perittiin tässä laukkujen odotteluvaiheessa luonnonpuisto-/turismivero 30 000 cop, joka on noin 8 usd/hlö.

Majapaikkamme ei suinkaan sijainnut Bahia Solanossa, eikä vielä seuraavassakaan kylässä, joten matkamme jatkui. Olimme sopineet etukäteen, että majapaikka hoitaa meille kyydityksen lentokentältä perille majoitukseen. Vasta edeltävänä päivänä ennen lentomatkaa saimme lopulta lisätietoja sisältävän vahvistuksen: "Tuk-tukit odottavat teitä lentokentällä ja mopokyytiä vielä järjestellään..." 

Onneksi meillä oli etukäteen tiedossa, ettei tänne viidakkomajoitukseen todellakaan ollut mitään asiaa isojen matkalaukkujen kanssa. Niinpä matkavarustus tälle osuudelle minimoitiin ja tarvittava pakattiin ainoastaan reppuihin ja olkalaukkuihin. Ja kuten jatkosta huomaat, ei isompien pakaasien kanssa olisi matkaamisesta tullut mitään.

Kun maksut oli maksettu ja matkatavarat pienkoneesta tuotu kärryllä jonomme viereen, pääsimme etsimään meille varattua tuk-tuk-kyyditystä. Kukaan ei puhunut englantia, kaikki molottivat yhtä aikaa espanjaa. Ukkokultani, joka majoitusvaraukset oli tehnyt, ehkäpä hänen nimeään siellä joku huuteli, mutta ääntämys oli sellainen, ettemme sitä tunnistaneet. Lopulta kuulimme majapaikkamme nimen, ja joku tarttui neljän hengen seuruettamme niin sanotusti hihasta.

Kyyti lentokentältä eteenpäin alkaa. Ovi on auki, hyppää kyytiin, kuomaseni! Bahia Solanon eristäytyneisyydestä johtuen emme nähneet kylänraiteilla ainoatakaan autoa, vain tuk-tukeja ja mopoja.

Kaaos lentokentän edustalla kadunvarressa alkoi hellittää, kun jokainen lentomatkustaja oli löytänyt jonkun, joka tiesi minne kyyditä matkalainen eteenpäin. Eihän meitä matkustajia koneellisessa edes montaa ollut, joten tuk-tuk-kyytien etsintähässäkkää olisi voinut luulla isommankin matkustajakoneen väkimäärän aiheuttamaksi. Kun oma kontaktihenkilömme oli löytynyt, meidän kerrottiin jakautuvan tuk-tuk-kyyteihin jaotuksella 3 + 1. Mietimme, kuka menee yksin. Se, joka osaa parhaiten espanjaa, vai se, joka ei osaa? Hahah, turhaa mietimme, sillä ehkäpä he näkivät meidän eurooppalaisen ison kokoluokkamme ja jako vaihdettiinkin 2 + 2. Ajattelivat varmaan, ettei kolmea jättiläistä survota pieneen tuk-tukiin ei sitten rautakangellakaan. 

Espanjaa osaava ystäväpariskuntamme hyppäsi ensimmäiseen tuk-tukiin ja meidät ukkokullan kanssa käskettiin jäädä odottamaan seuraavaa. Ystäviemme tuk-tuk lähti porhaltamaan kentältä vasemmalle. Hyvä, tulisimme kohta perässä. Kun hetken päästä joku viittoili meitä hyppäämään oman tuk-tukinsa kyytiin, ja sen teimme, meidän kuljetuksemme lähtikin lentokentältä oikealle! Siinä vaiheessa katsoimme ukkokullan kanssa toisiamme, että olikohan tämä sittenkään oikea kyyti. Tiesikö kuski, mihin porukkaan kuuluimme? Yhteistä kieltä kuskin kanssa ei käytännössä ollut. Päätimme katsoa, miten tilanne etenee. Olihan meitä sentään kyydissä kaksi. Jos mentäisiin väärään paikkaan, niin eipä oltaisi ainakaan yksin, hahah.

Selitys eri ajosuunnalle löytyi muutamia minuutteja myöhemmin. Jotakin kuskimme meille heti alkumatkasta oli huudahtanut säksättävän tuk-tukin moottoriäänen yli, mutta emme me sitä oikein kuulleet, saati ymmärtäneet. Jäimme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman piti. Ajoimme ehkä vajaan kilometrin "väärään" suuntaan, kunnes käännyimme hökkeliä muistuttavan asumuksen pihaan. Luulimme, että mies uskoi sen olevan majapaikkamme ja lopullinen määränpäämme. Vai oliko se kuskin koti? Ei, tuon asumuksen takapihalta alasviettävästä rinteestä löytyikin paikallinen "bensa-asema". Olimme tulleet vain tankkaamaan menopelin ennen pidempää tuk-tuk-matkaa:

Bensa-asema kokonaisuudessaan oli tässä: tankkauspiste hökkeliasumuksen takapihalla. Sitä pyöritti kaksi tämänikäistä tyttöä. Turvatolpat bensapumpun ympärillä on, sammutusvälineistöä on. Täyttänee standardit. Sitä en tiedä, millä ihmeellä ja miten tämä bensis saa täydennystä? Tuodaanko bensa kanistereittain veneillä kylään ja sitten tuk-tukeilla bensapumpullle, vai miten kummassa? Olisi mielenkiintoista tietää.

Kun tuk-tukin tankki oli täynnä, matkamme pääsi jatkumaan. Tällä kertaa samaan suuntaan, kuin ystäväpariskuntamme kyyti oli porhaltanut jo aikaa sitten. Kun myöhemmin tarkastelin karttaa, niin Bahia Solanon kylästä lähtee todellakin tasan yksi tie. Eksyminen siinä mielessä olisi liki mahdotonta. Tuo ainokainen reitti johtaa toiseen erakkokylään, 2 200 asukkaan El Valleen. Se oli meidän seuraava määränpää. 

Tuo "tie" olikin sitten mielenkiintoinen: mutkitteleva, osin mutavelliä ja pelkkää kuoppaa toisensä perään. Hyvän hieronnan siinä sai. Lähinnä pelotti, pysyykö ukkokullan painava reppu tuk-tukin takalehterillä kaikessa siinä menossa edes mukana. Lentäisikö reppu tiellä löntystävän lehmän viereen? Lisäksi yhdessä mutamontussa olikin sen verran vettä, että tuk-tukin läppäoven alta hurskahti vettä sisään. Siinä rytäkässä allekirjoittaneen jalat kastuivat nilkkoihin asti, samoin lattialla olevan reppuni pohja. En voinut muuta kuin purskahtaa nauruun. Onneksi oli vettäpelkäämättömät sandaalit jalassa.

Ajotietä El Vallen kylään. Kaasua vain lisää, kyllä se tuk-tuk siitäkin rapakosta yli pääsee... Pari kertaa menopelin moottori alkoi kyllä mudassa urvahtelemaan jo siihen malliin, että epäilin, joudummeko vielä työntöhommiin, hahahaha.

Tuk-tuk-kyyti kesti 30 - 40 minuuttia. Saavuimme piskuiseen El Vallen kylään. Kylässä oli tasan kaksi raittia, kummassakaan ei asfalttia. Tunnelma raitilla oli raukea, ihmisiä siellä täällä yksittäisiä. Keskipäivän kuumuus oli tehnyt tehtävänsä. Tuk-tukit tipauttivat meidän kiinniolevan ravintolan kuistille odottamaan seuraavaa osuutta. Vastapäinen kyläkauppakin päätti pian vetää metalliset serminsä kiinni. Ehkä avasi illalla puotinsa uudestaan.

El Vallen kyläraiteista se toinen. Ei ristinsielua.

Niin, seuraava osuus: mopot. Majoittajan lähettämään vahvistusviestiin ei koskaan tullut lisätietoa, oliko mopokyydit loppumatkalle järjestyneet. Nyt me vain odotimme. Kanssamme samalla kuistilla mopokyytejä notkui odottelemassa kolmihenkinen perhe: noin 65-vuotiaat vanhemmat ja heidän noin nelikymppinen tyttärensä. Olivat fiksuja ja ostivat ennen kyläkaupan sulkua itselleen kylmät oluet. Näky huurteisesta olutpullosta herautti trooppisessa helteessä kuolan kielelle. Eikä pieni rohkaisu seuraavaa matkantaittamisvaihetta varten olisi kieltämättä ollut pahitteeksi... Jo siinä vaiheessa nimittäin mietin, että kuinkakohan itse pysyn reppuineni ja olkakassin kera mopon kyydissä. Millainen moporeittikin edessämme sattuisi olemaan? Tuskinpa leveää kylänraittia, sillä tuk-tukeilla ei matkaa enää voitu jatkaa.

Mietin omaa mopon kyydissä pärjäämistä kantamuksineni, mutta sitäkin suurempi mysteeri tulisi olemaan, kuinka 65-vuotias olutvatsainen herra sen tekisi. Ja sehän nähtiin. Kun ensimmäiset kaksi mopoa tulivat paikalle, lähti tuosta perheestä isä ja tytär kyyteihin. Isä joutui käyttämään minuutteja, että jalkansa nousi mopon yli toiselle puolelle. Raukalla oli jaloissaan vieläpä joustamattomat ja arvatenkin tropiikissa hitusen hiostavat täyspitkät farkut! Tasapaino jalan heittovaiheessa meinasi pettää useampaan kertaan. Äiti ja tytär auttoivat ja kannustivat. Lopulta isä istui tanakasti mopon penkissä. Kuski otti herran matkatavarat vatsapuolelleen ja mopo karautti kyläraittia näkymättömiin. Me neljä ja perheen äiti jäimme odottamaan seuraavia mopoja. Kohtalaisen pian tuli kolmas mopo. Sen kyydin otti äiti. Me neljä jatkoimme odotteluamme. 

Lopulta kaksi ensimmäistä mopoa tulivat takaisin. Samat, jotka olivat vieneet isän ja tyttären. Nyt oli meidän vuoromme ukkokullan kanssa. Takapenkille hop ja kassi olalle! Kuski otti reppuni vatsapuolelleen. Onneksi minulla oli nuoruusvuosiltani kokemusta kevytmoottoripyörän kyydityksistä. Luotin, että pysyisin kyydissä. Ja kas, jännitys laukesi heti, kun mopomatkaan päästiin. Sehän oli aivan mahtava kyyti! Kun kylän raitti loppui, mopolla ylitettiin laudoista kyhätty silta, eipä juuri riippusiltaa vankempi, mutta onneksi matalalla oleva sellainen. Leveyttä sillalla oi korkeintaan pari metriä. Laudat lonksuivat kovaa moponpyörien alla. Paikallinen teinityttö oli juuri käynyt kalassa. Kantoi tuoreita kaloja samaa siltaa pitkin. 

Sillan jälkeen kaarsimme vehreälle polulle. Se ei todellakaan olisi ollut kahden mopon rinnakkain ajettava, polulle mahtui vain yksi mopo yhteen suuntaan kerrallaan. Polunviereiset ruohot kutittelivat mukavasti sääriä, kun sitä huristelimme. Polku mutkitteli. Lopulta iso kaarre, pieni hiekkakumpu ja kas, olimme merenrannassa. Loput kilometrit ajoimme Tyynenmeren rantahietikkoa pitkin ja sillä pätkällä kuski päästeli moottoristaan kaikki tehot irti. Ukkokullan mopokuskilla oli allaan nähtävästi ärhäkämpi peli, sillä he saivat rantapätkällä kasvatettua etäisyyttä meihin takana tuleviin. Meno oli hurjaa, mutta myös hurjan hauskaa! Matkalla ei näkynyt kyydistä pudonneita isomahaisia farkkuhousuisia ukkoja, ja sielläpä hän samassa majapaikassa jo oluttölkki kourassa tepasteli, kun saavuimme lopulta perille mekin. Kun mopot jättivät meidät kyydeistään, maksettiin kuskeille kyydityksestä, ja he lähtivät hakemaan vielä ystäväpariskuntaamme.

Viimeiset kilometrit mopokyytiä rantahietikolla takana. Perillä ollaan! 

Joku saattaisi sanoa matkaamme perille asti haastavaksi, minusta se oli ennemminkin mukavan eksoottinen. Ja ehdottomasti vaivansa väärti! Perillä meitä nimittäin odotti ihana viidakkomökkimajoitus. Toki paikan päältä puuttuivat monet nykymukavuudet kuten juokseva vesi. Lisäksi majapaikan aurinkopaneelit eivät majoittumisemme aikana toimineet, joten kaikki sähkö ja pätkittäin toimiva wifikin pelasivat varageneraattorin avulla. Toimivat silloin kuin toimivat.

No paljonko vauhdikas menolippu viidakkoon maksoi? Medellinistä eteenpäin lentolippu yhdelle maksoi 57 usd, tuk-tuk- ja mopokyydit muutamia dollareita, vaikka bensa mahtoi tuolla maailmankolkassa olla tuontitavarana suhteellisen kallista. Kun ottaa huomioon myös maksetun turismiveron, taisi kokonaiskustannus jäädä noin 75 US-dollariin/hlö. 

Meidän mökki.

Mökkimme suihkutila, paitsi ettei ollut suihkua. Ämpäristä vettä niskaan, peseydyttiin kuten on "ennen vanhaan" peseydytty. 

Vaikka monia nykymukavuuksia majapaikastamme puuttuikin, lisäpisteitä toivat sen ihanat kotieläimet. Oli kaksi superystävällistä kissaa, useita koiria, kanoja ja kukkoja. Kukot luonnon omina herätyskelloina alkaen klo 05.

Mutta perille päästiin! Nyt emme olleet missään kyläntapaisessakaan. Olimme keskellä ei mitään. Edessä Tyynimeri, takana pelkkää viidakkoa. Jää varmasti yhdeksi ikimuistoisimmista matkoista ja majapaikoista, joissa olen koskaan ollut!

Aamuaurinko veden ja viidakon rajapinnassa.

Matkamme seikkailuhenkinen osuus ei suinkaan ollut kaikki vielä tässä. Pitihän meidän muutamaa päivää myöhemmin päästä jollakin tapaa viidakosta myös pois! Paluuseen emme käyttäneet samaa reittiä tai menopelejä kuin tullessamme — tietenkään, hahah. Jos menolippu viidakkoon oli edullinen, niin paluu, sepä se sitten maksoikin, niin sanotusti miljoonaluokkaa! Niin, ja mitä kaikkea me tuolla viidakossa sitten teimme ja näimme? 

Näistä kerron teille lisää jatkossa. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Kolumbia puhdistaa kasvojaan, osa 2

Tämä on Kolumbia-postaussarjani toinen osa. Ensimmäisen voit lukea täältä. Aiemmassa postauksessani käsittelin saamaani ensivaikutelmaa maasta sekä katsahdin sen turvallisuuteen. Tässä postauksessa kerron mm. paikallisesta tulo- ja hintatasosta. Kolumbia maana ja yhteiskuntana on kenties aika monelle tuntematon ja tulin itsekin oppineeksi reissun aikana paljon uutta, mikä on aina yksi matkojen parhaista anneista. Niinpä avaan myös näkemyksiäni Kolumbiasta matkailumaana, sen yhteiskunnasta ja kerron muutamista yllätyksistä matkamme aikana.

Unescon maailmanperintökohdealuetta Cartagenassa ja liuta mopoja.

Heti kärkeen kuitenkin se toiseksi eniten tuttavapiiriäni askarruttanut kysymys:

Entäpä huumeet, näkyivätkö katukuvassa?

Kyllä, mutta hyvin eri tavalla kuin osasin etukäteen odottaa. Olimme ehtineet olla maassa vaivaiset seitsemän tuntia, kun ukkokullalle yritettiin myydä kokaiinia kadunkulmassa ensimmäisen kerran. Tämä tapahtui siis keskellä kirkasta päivää ja todella siistillä turistien suosimalla alueella. Myyntityrkytykset 10 päivän aikana eivät jääneet vain tähän kertaan, mutta tietenkään emme mitään ostaneet. Tarjontaa siis olisi ollut ja saatavuus helppoa.

Huumeturismi on yksi osa Kolumbian turismia, sillä maa tuottaa edelleen 70 % koko maapallon kokaiinista. Lisäksi jopa 90 % Yhdysvaltoihin tuotavasta kokaiinista on peräisin Kolumbiasta. Vuonna 1993 Medellin-kokaiinikartellin pääjehu Escobar tapettiin. Tämän myötä huumekaupan kuviteltiin tyrehtyvän, mutta kävi päinvastoin. Määrät ovat noista ajoista moninkertaistuneet. Privaattioppaamme mukaan huumekauppa on tullut jäädäkseen. Myyntiorganisaatiot ovat kehittyneet varsin taitaviksi, eikä huumepomojen kiinnisaanti hetkauta isoja organisaatioita. Heidän tilalleen löytyy aina ja välittömästi seuraava. Huomioitavaa on, että jo vuonna 1986 Kolumbiassa hyväksyttiin laki, joka sallii yksityishenkilön pitävän hallussaan yhden gramman kokaiinia ja 20 grammaa marijuanaa henkilökohtaiseen käyttöön ilman rangaistusta. Että jo vuodesta -86! Suomalaisten lasien läpi katsottuna tämä tuntuu hurjalle.

Olimme lukeneet etukäteen, että Kolumbiassa niin maahan saapuessa kuin sieltä lähtiessä rajatarkastukset voivat olla hyvinkin tiukkoja. Huumeita ratsataan jopa niin, että henkilö voidaan passittaa aina röntgenkuviin asti. Me saavuimme maahan Medellinin kansainväliselle lentokentälle, joka oli kooltaan pieni, ja poistuimme maasta Bogotan kansainväliseltä lentokentältä. Kummassakaan ei meidän aikanamme ollut erityistä seulontaa. Ainoastaan käsimatkatavarat läpivalaistiin myös maahan saapuessa.

Mutta ei Kolumbiassa tavallinen turisti joudu huumeiden kanssa tekemisiin, ellei itse niin halua. Sen sijaan se, mikä yllätti oli, ettei huumeongelmaisia nähnyt turistialueilla katukuvassa lainkaan. Toisin, kuin he näkyvät esimerkiksi tänä päivänä San Franciscossa. Kolumbiassa katunäkymässä eivät erottuneet käyttäjät, vaan huumekauppiaat ja hiukan isommat kihot. Heti ensimmäisenä päivänä saimme seurata ruokaravintolan terassilla viiden miehen tuntitolkulla kestänyttä istuskelua ja neuvonpitoa. Se, jolla oli panamahattu, kävi välillä puhumassa puheluitaan kauempana, palasi sitten pöytään antamaan ohjeita alaisilleen. Aivan kuin olisimme elokuvaa seuranneet. Niin klassikkokäytöstä se kaikki oli.

Kiinnitin myös huomioni heti ensimmäisinä päivinä, kuinka keskellä arkipäiviä ravintolat täyttyivät paikallisista, hyvin pukeutuneista ja äärimmäisen laittautuneista nuorista ihmisistä. Miehistä ja naisista. Sen ikäisistä, joiden pitäisi ehkä olla jossakin opiskelemassa tai jo töissä. He joivat drinkkejä toisensa perään ja tilasivat ruoka-annoksia. Pitivät kaveriporukalla hauskaa. Kun ottaa huomioon, että keskipalkka koko Kolumbiassa on 1 000 dollaria, jäin ihmettelemään, kuinka näillä nuorilla, ei selvästikään töissä käyvillä oli varaa juhlia jo keskellä päivää, viikonpäivään katsomatta. Meille Kaliforniasta tulleille hinnathan olivat superedulliset (hintatasosta lisää myöhemmin), mutta paikalliseen palkkatasoon suhteutettuna eivät niinkään.

Kun sitten myöhemmin kysyin tätä hämmentävää seikkaa privaattioppaaltamme, hän vastasi suoraan: "He kaikki ovat huumekauppiaita ja tienaavat sillä hyvät rahat. Siksi heillä on varaa istua päivät pitkät ravintoloissa, syödä ja juoda kalliisti." Oppaamme myös valaisi, että peräti puolet Kolumbian vientituloista tulee öljystä. Saman verran tuloja tulee huumekaupasta, mutta se kaikki tapahtuu pimeästi, ilman minkäänlaisia merkintöjä virallisissa dokumenteissa. Valtaosa huumekaupasta tapahtuu lisäksi käteisellä, joten noillakin ravintoloissa istuvilla nuorilla on käytössään valtavasti rahaa, käteisenä. Verotietojen mukaan heidän tulonsa ovat nolla.

Tuppukylän tunnelmaa. Ja parit mopot.

Ihanan vihreää ja rehevää kasvillisuutta. Kalifornian kuivuuteen tottuneelle erityisen iso ilo silmälle.

Kolumbia matkailumaana

Kuten monet Etelä-Amerikan valtiot, myös Kolumbia on matkailumaana monin paikoin vielä alkutekijöissään. Ja he tietävät sen itsekin. Jokainen opas kiitteli valintaamme matkustaa juuri heidän maahansa, vaikka moni matkustaja oli varmasti tuttaviltaan kuullut sen klassisen huudahduksen: "Matkustatte Kolumbiaan! Oletteko hulluja?" Kolumbialla on kuitenkin kova halu saada maineensa puhdistumaan ja lisätä turismia maassaan. Ja maalla on siihen mitä parhaimmat edellytykset. Tästä tahtotilasta valikoitui myös oman postaussarjani otsikko.

Koska turismi on tosiaan hiukan vielä lapsenkengissä, myös standardit voivat poiketa, millaisiin esimerkiksi amerikkalaiset matkailijat ovat tottuneet. Näistä tärkeimpänä on kieli. Englannilla ei välttämättä pärjää, sillä hotellien ja ravintoloiden henkilökunta voi puhua ainoastaan espanjaa. Kielikysymyksestä onkin mieleeni painunut muisto. Kun matkustimme Boliviassa vuodenvaihteessa 2016-2017, ei maan pääkaupungin kansainvälisellä lentokentällä virkailija osannut sanaakaan englantia. Tällä kertaa sama tuli todistettua myös hyvätasoisissa hotelleissa. Ja useimmissa ravintoloissa. Niinpä saimme kaivaa naftaliinista omat auttavat espanjantaitomme, jotka tosiaan olivat vielä reissumme alkumetreillä pahemman kerran ruosteessa. Mutta sehän loi lopulta vain oman jännityksensä, saiko lautaselleen sitä, mitä luuli tilaavansa, hihih.

Jokaisella Etelä-Amerikan matkalla kuuluu nauttia monta cevicheä, juoda ainakin yksi Pisco Sour -drinkki ja herkutella ainakin kerran kuvanmukaisella Lomo Saltado -annoksella.

Standardeista vielä sen verran, että kaikkien hotelliemme siisteystaso oli erinomainen. Annettiin kuitenkin varoituksen sana, että vaikka hotelli tasokas olisikin, voi lämmintä vettä tulla hanasta vain tiettyyn aikaan vuorokaudesta. Ehkä meillä kävi tuuri, mutta saimme lämpimän suihkun aina niin halutessamme.

Hotellin käytäväroskisten entiset tuhka-astiat oli peitelty kahvipavuilla. En voinut olla miettimättä, että voi kun tietäisivät, paljonko noistakin pavuista oltaisiin valmiit Kaliforniassa maksamaan! 

Hintataso

Matkailumaana Kolumbia on todella edullinen. Aamiainen kahdelle katukahvilassa maksoi 12,5 dollaria. Kahvia, cappuccinoa ja espressoa sai hintaan 0,50-1,20 dollaria/kuppi. Kerran oikein "törsäsimme" illallisella. Tilasimme kala-alkupalat ja isot liha-annokset kahdelle, jaoimme jälkiruoan, koska vatsamme eivät olisi voineet vastaanottaa enempää, joimme pullon hyvää chileläistä punaviiniä ja ottipa ukkokulta vielä jälkiruoan kanssa konjakinkin. Saimme laskua koko lystille huikeat 70 dollaria tippeineen. Cocktailit maksoivat paikasta riippuen kolmesta kuuteen dollaria, viinilasillinen neljä dollaria. Ja nämä kaikki siis miljoonakaupunki Medellinin turistialueen hintoja.

Yhdeksän kilometrin (45 minuutin) taksimatka maksoi alle neljä dollaria, Cartagenassa 10 minuutin matka kaksi dollaria. Bensalitra maksoi noin 50 senttiä, mutta paikallinen, isoin osin vanha autokanta kyllä kuluttikin nykyisiä vehkeitä runsaammin. Ja ruuhkissa seisominen totta kai. Yöpymisen kolmen tähden hotellissa keskeisillä turistialueilla voi saada muutamalla kympillä, viiden tähden hotellien hinnat ovat 100 - 200 dollarin luokkaa yöltä.

Myös tippauskulttuuri on käytössä Kolumbiassa. Juomarahasuositus on 10 %. Toisinaan se on voitu laittaa ravintolan laskuun automaattisesti, vaikka pykälien mukaan siihen kuuluisi kysyä ensin lupa.

Paikallisen suosittelema Pergamino-kahvilaketju oli kehujensa väärti. Aamiainen Pergaminon katukahvilassa 12,50 USD.

Yhteiskunnan tuloluokat

Meille Kalifornian korkeisiin hintoihin tottuneille hintataso oli siis hyvinkin edullinen. Kolumbiassa minimipalkka on kuitenkin vain 200 US-dollaria kuussa ja keskikuukausipalkka 1 000 dollaria. Aika monen, jopa yli 50 % väestöstä, katsotaan työllistävän itse itsenä, kuka mitenkin. Oli kiertelevää kukkakauppiasta ja kengänkiillottajaa. Hiukan huvituin, kun eräs merkkivaatteisiin, kultakäätyihin ja urheilukenkiin pukeutunut nuori mies kiillotutti ravintolan terassilla omat lenkkarinsa. Silläkään nuorella miehellä ei ollut pikkurahan puute, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan... Lisäksi esimerkiksi Bogotasta poisvievien teiden varsilla näkyi pikkuisia kojuja, joissa myytiin ensiapupakkauksia ja palosammuttimia. Nämä ovat Kolumbiassa pakolliset varusteet ajaessa kaupunkialueiden ulkopuolella, joten pieniä kojujaan pitävät tekevät myynnillään hyvät tienestit.

Yksi mielenkiintoinen piirre oli kolumbialaisen yhteiskunnan eri tuloluokat. Maan hallitus jakaa väestönsä kuuteen eri tuloluokkaan. Luokka 1 on alhaisin ja luokka 6 varakkain. Myös asuinalueet on jaettu näiden tuloluokkien mukaan. Tuloluokan 6 alueella rakennukset ovat hienompia ja toki kalliimpia ja alueelta löytyy kaikki mahdolliset palvelut: sairaalat, koulut, kaupat jne. Alimman tuloluokan asuinalueella palveluita ei juurikaan ole. Oppaamme mukaan Kolumbiassa ei syrjitä ihonvärin mukaan, mutta tuloluokan perusteella kyllä. Syrjintää on helppo harrastaa esimerkiksi työnhakijoiden kohdalla. Työhakemuksiin vaaditaan hakijan kotiosoite, jolloin rekrytoija näkee heti, millä tuloluokan alueella tämä asuu. Jos hakija asuu vaikkapa luokan 2 alueella, mutta hakee työpaikkaa luokan 4 tai 5 alueelta, häntä ei oteta edes haastatteluun. Aika karua menoa.

Näistä punaisista kaduille pysäköidyistä Jeepeistä myytiin kahvia.

Oppivelvollisuus ja terveydenhuolto

Löytyipä Kolumbiasta joitakin yhteneväisyyksiä suomalaiseenkin toimintatapaan. Heillä on esimerkiksi 11 vuotta kestävä peruskoulutus, joista yhdeksän vuotta on pakollista. Aivan kuten meillä Suomessa. Ja se mikä reissun aikana ilahdutti kovasti, oli paikallisten tietämys Suomesta. Keskustelimmepa sitten tarjoilijan tai taksikuskin kanssa synnyinmaastamme, niin jokainen tiesi, missä se sijaitsee. (Täällä USA:ssa se tuntuu olevan vähemmän itsestään selvää...) Ja privaattioppaamme tiesi myös, kuinka kovia olemme juomaan kahvia. Keskivertokolumbialainen kuulemma juo kahvia vain noin 800 grammaa vuodessa. Kerroin, että me suomalaiset saatamme litkiä kahvia aamutuimaan heti pannullisen ja kun menemme työpaikalle, jatkamme kahvinjuontia muutamalla desillä lisää. Opas puisteli päätään ja nauroi.

Entäpä maan terveydenhuolto? Käytännössä maan jokaisen kansalaisen on pakko kuulua terveydenhuollon piiriin ja ostaa kuukausimaksullinen terveysvakuutus. Kahdelle alimmalle tuloluokalle valtio taisi kustantaa tämän, tai antaa ainakin tukea kustannuksiin, mutta muut maksavat sen itse. Terveydenhuollon piiriin kuuluminen on kuitenkin vähän mutkikasta, sillä maassa asuu edelleen heimoja syvällä viidakoissa, joista pelkästään pääsy lähimmälle terveysasemalle kestää viikon.

Julkinen terveydenhuolto on kuulemma Kolumbiassa(kin) kuormittunut ja hoitoonpääsy hidasta. Tämän vuoksi moni ostaa lisäksi oikeuden käyttää yksityistä terveydenhuoltoa. Esimerkiksi yksi oppaistamme, joka sanoi kuuluvansa tuloluokkaan 4, maksaa joka kuukausi 90 USD terveysvakuutuksistaan. Tämä sisälsi myös yksityisten terveyspalveluiden käytön.

Mutta paikallisilla terveysvakuutuksilla on myös haittapuolensa. Tietyt terveysvakuutukset kelpaavat vain tiettyihin aluesairaaloihin ja hätäpäivystyksiin. Opas antoi esimerkin: Jos henkilö asuu miljoonakaupunki Bogotan itäosissa, mutta joutuu autokolariin sen länsiosissa, viedään hänet kolaripaikalta ambulanssilla lähimpään sairaalaan. Tuossa sairaalassa hänen vakuutuksensa ei kuitenkaan kelpaa, joten häntä voidaan jopa tutkia, mutta siirretään sitten saamaan hoitoa hänen oman vakuutuksen piiriin kuuluvaan sairaalaan. Siellä tutkimukset aloitetaan alusta. Ottaen huomioon Bogotan järkyttävän ja kaoottisen liikenteen, voi siirtoihin sairaalasta toiseen hujahtaa useita tunteja. Ja jos kolarivammat ovat todella vakavat, moni ihminen kuolee, ennen kuin pääsee oman sairaalansa hoteisiin. Tälle ilmiölle oli maassa ihan oman terminsäkin: Death Right, kuolemanoikeus. Yleisin kuolemansyy Kolumbiassa on sydänsairaudet. Sydänkohtausta ei siis kannattane saada liian kaukana omasta sairaalasta.

Ja ajanhenkeen kuuluen: maan koronarokotusprosentti täysin rokotettujen osalta on 72 %. Lisäksi Kolumbia vaatii tällä hetkellä maahan saapuvilta matkailijoilta täydet ja ajantasaiset (lue: riittävän tuoreet) koronarokotukset. Keltakuumerokotus on suositeltavaa ottaa etenkin, jos liikkuu maaseudulla.

Emme onneksi joutuneet turvautumaan kolumbialaiseen terveydenhuoltoon, eli ettei matkallamme sattunut mitään haaveria, mutta sen korkea taso yllätti minut. Medellinin kaupungin kolmanneksi suosituin turismin osa-alue (loma- ja bisnesturismin jälkeen) on nimittäin lääketieteellinen turismi. Kaupungissa oli paljon plastiikkakirurgia- ja silmäleikkausasemia. Silmien LASIK-leikkaus hyvälaatuisessa sairaalassa maksaa kuulemma 500 dollaria ja silikonirinnat saisi 2 000 dollarilla. Ja kun katukuvaa ja ihmisvilinää lentokentillä katseli, niin pakaraimplantit tuntuivat olevan kovassa huudossa. Saimme todistaa toooodella muhkeita peppuja, huh huh!

Ja mitä isoihin peppuihin tulee, niin Kolumbiassa sellaiset on jopa muurahaisilla. ;-)
Luulin näitä alkuun vain "nähtävyyksiksi", mutta ovat siis tarkoitettu syötäviksi. Ovat ravintoarvoiltaan erinomaista ruokaa ja maun pitäisi muistuttaa pistaasia. No, ukkokulta näitä rohkeni maistamaan ja sanoi, ettei kyllä ollut pistaasia nähnytkään. Kuulemma kamalia.

"Florida-ilmiö"

Kolumbiassa oli myös parhaillaan käynnissä ilmiö, että jokainen kynnelle kykenevä pyrkii ostamaan (kakkos)asunnon Floridasta. Ja tuntui olevan myös yleinen vitsi, että jokaisella kolumbialaisella on vähintään yksi sukulainen Floridassa. Asunnonostoinnostus juontuu siitä, että maalla on uusi, ensimmäistä kertaa vasemmistopresidentti. Monet pelkäävät hänen radikaaleja uudistusajatuksiaan ja ajattelevat uuden johtajan syöksevän Kolumbian perikatoon, aivan kuten kävi naapurimaa Venezuelalle kymmenessä vuodessa. Maan, jonka pitäisi öljyvarantojensa puolesta olla ehkä koko Latinalaisen Amerikan rikkain. Rakkaus nimenomaan Floridaan juontuu paitsi lyhyehköstä välimatkasta, myös samanlaisesta ilmastosta, mihin moni kolumbialainen on kotikonnuillaan tottunut. Lämmin ja kostea vuoden ympäri.

Cartagenassa voit saada samaan kuvaan uimavalvojan puisen kopin sekä pilvenpiirtäjät.

Ilmankosteus

Yksi seikka, mikä yllätti ainakin minut olikin juuri tuo kosteus. Täällä Kaliforniassa olemme tottuneet, että sisämaassa ja vuoristossa ilma on aina hyvin kuivaa. Mutta Kolumbiassa oli toisin. Esimerkiksi Medellinissä, joka siis sijaitsee sisämaassa ja 1,5 kilometrin korkeudessa, oli ilmankosteus kuitenkin 70 - 80 % luokkaa. Karibianmeren rannalla Cartagenassa kosteus huitelikin jo reippaasti yli 90 %.

Kolumbiassa sataakin usein ja kuulemma, jos ei vettä tule viikkoon, on se kolumbialaiselle maailmanlopun merkki. Maalla tuntuikin olevan päinvastainen ongelma kuin meillä Kaliforniassa. He saavat sateita jopa liikaa. Meiltäkin peruuntui yksi päiväretki, sillä voimakkaat sateet olivat saaneet maan vyörymään ja tie kohteeseen oli poikki. Maahan oli julistettu paikoin hätätila liian rankkojen sateiden vuoksi. (Tätä kirjoittaessani Yle uutisoi ainakin 34 ihmisen kuolleen maanvyöryssä Luoteis-Kolumbiassa.)

Mutta sateilla ja lämmöllä on myös puolensa. Jos Kolumbiassa nakkaa siemenen kuin siemenen maahan, lähtee se taatusti kasvamaan olosuhteiden ollessa niin suopeat. Tästä syystä kaikki kasviksetkin ovat luonnostaan luomua. Niitä ei tarvitse lannoittaa, koska maaperä on sen verran hedelmällistä ja kasvuolosuhteet mitä parhaimmat. Kolumbia olikin vastikään päässyt mukaan niiden avokadotuottajien klaaniin, jotka saavat maahantuoda avokadoja Yhdysvaltoihin. Tämä on varmasti äärettömän hyvä bisnes heille. Ja kun niitä avokadoja näki myynnissä paikan päällä, niin aivan valtavan kokoisia olivat!

Lämmöstä ja kosteudesta puheenollen, pääsimme Medellinissä hotellimme saunaan. Ja mikä ihana yllätys, siellä oli Harvian kiuas ja sai heittää vettä kiukaalle. Hyvä Suomi!

Ostokset

Toinen mielenkiintoinen yllätys oli Kolumbian smaragdivarannot. Laadullisesti maailman parhaat smaragdit tulevat nimenomaan Kolumbiasta ja maa tuottaa jopa 65 % maapallon kaikista smaragdeista. Kolumbiasta löytyy smaragdimuseoiden lisäksi lukuisia kultamuseoita, ja korut ja jalokivet ovat suosittuja tuliaisostoksia. Lisäksi suosittuja ostoksia ovat erilaiset käsityöt, nahkatuotteet ja tietenkin kahvi. Kolumbialainen kahvi on korkealaatuista ja myöskin hintavampaa kuin esimerkiksi naapurimaassa Brasiliassa. Kolumbiassa hintaa nostaa vuoristoinen maasto, josta kahvisato joudutaan keräämään käsin. Toisaalta tämä pitää laadun korkeana, koska konekeräämisessä joukkoon tulee myös raakoja kahvimarjoja sekä roskaa. Isommissa kaupungeissa ostosmahdollisuudet ovat toki rajattomat. Isoista ostoskeskuksista löytää varmasti ihan kaikkea.

Sormuksia smaragdimuseossa.

Ostosten tekoon vielä sellainen vinkki, että katukaupustelijat olivat varsinkin Cartagenassa todella sinnikkäitä. Ohjeeksi annettiin, että jos et ole kaupustelijan tuotteista kiinnostunut, ei kauppiaaseen kannata luoda edes katsettaan. He lähtevät seuraamaan sinua kaupanteon toivossa. Ja Cartagenassa kuulemma viilataan hinnoissa helposti linssiin jopa kolumbialaisia. Saimme ohjeen, että katukaupustelijalta hinta pitää aina kysyä ja neuvotella etukäteen. Etukäteen hinnan sopiminen myös takseissa on ehdoton. Lisäksi paikalliset eivät kuulemma koskaan maksaisi keltaisissa takseissa luottokorteilla eli paikallisia pesoja kannattaa varata mukaan.

Jos Boliviasta pystyi ostamaan kuivattuja laamansikiöitä, niin Bogotasta olisi saanut matkamuistoksi naudasorkista tehtyjä juomaleilejä. Täytyy sanoa, että minulta kyllä jano kaikkosi näiden kohdalla.

Muuta huomioitavaa

Kolumbiassa matkaillessa kannattaa muistaa huomioida korkeus merenpinnasta. Esimerkiksi Medellin sijaitsee 1,5 km ja Bogota 2,6 km korkeudessa. Lisäksi maa sijaitsee lähellä päiväntasaajaa, joten aurinko porottaa tehokkaasti. Tämä voi yllättää esimerkiksi Bogotassa, jossa nyt marraskuussa päivälämpötilat saattoivat olla vain 15 asteen tuntumassa, mutta uv-indeksi oli silti äärimmäinen (11).

Mielenkiintoista oli, ettei juuri kukaan kolumbialainen tuntunut pitävän Bogotasta. Ei edes siellä ikänsä asunut yksi matkaoppaistamme. Jos juttelimme taksikuskin kanssa ja hän kysyi, missä kaikkialla aiomme käydä, valahti Bogotan mainittuamme taksikuskinkin naama peruslukemille. Bogotan kaupunki ei siis ollut paikallisten keskuudessa mitenkään yleisesti tykätty. Kuulemma liian kiireinen, eivätkä ihmiset siellä tervehdi toisiaan. Siis hyvin erilainen vaikkapa Medelliniin ja Cartagenaan verrattuna. Lisäksi kaupungin koko hankaloittaa monien elämää. Myös Piilaaksossa asuva, Bogotasta lähtöisin oleva tuttavamme tuumasi, että Bogotan valtava koko tahtoo yllättää kaikki. Vaikka liikennettä on pyritty rajoittamaan esimerkiksi vuoropäivin voimassa olevilla ajoluvilla, niin ruuhkat ovat silti melkoiset. Kävimme eräällä nähtävyydellä, jonka etäisyys oli Bogotan kaupungin rajasta 36 km. Paluumatkaan meillä meni aikaa kaksi tuntia. Keskinopeus siis 18 km/h.

Tässä vain pikkuriikkinen siivu pääkaupunki Bogotasta.

Ja kyllähän Bogotan arkkitehtuuri kieltämättä oli monin paikoin melko brutaalia. Huomaa myös mopo.

Aika monta mopokuvaa tuli kahteen postaukseen, vaikken niitä tarkoituksella edes ottanut. Tällaisia reissumuistelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Patagonia yllätti upeudellaan!

Emme pitäneet viime kesänä lainkaan lomaa, vaan odotimme kieli pitkällä syksyä ja lokakuuta. Tällöin nimittäin todella pitkäaikainen haaveeni toteutuisi: matkustaisimme lomalle Etelä-Amerikkaan, Argentiinaan ja Chileen, ja yksi reissumme kohokohdista olisi viettää viikko Patagoniassa.

Tiesin entuudestaan Patagonian olevan upea. Mutta kyllä sen upeus yllätti, kun sen sitten omin silmin näki. Maisemat olivat kerrassaan huikeat! Niinpä en malta olla julkaisematta siitä omaa postausta blogissanikin. Onhan se Amerikkaa Patagoniakin.

Kun aamulla aukaiset hotellihuoneen verhot ja silmiesi edessä avautuu tämä näkymä! Mitkä aamuauringon kultaiset säteet! Kyllä siinä meinasi henkiriepu salpautua heti aamutuimaan!

Patagonia on valtava alue Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Sen pinta-ala on yli miljoona neliökilometriä, joten välimatkat voivat yllättää. Patagonian sisäinen lento aivan sen eteläisimmästä kärjestä pohjoisimpaan osaansa kestäisi yli kolme tuntia. Patagonia kuuluu sekä Chilelle että Argentiinalle ja sitä halkoo pystysuunnassa Andien vuoristo. 

Patagonia kartalla. Kuvakaappaus MapsofWorld.com.

Patagoniasta löytyy upeita luonnonpuistoja. Me vierailimme Torres del Painen ja Los Glaciereksen luonnonpuistoissa. Iso osa Patagoniasta on kuitenkin silkkaa erämaata. Soran peittämää tasankoa. Siellä ei kasva oikein mikään ja kaikki se vähäinen mikä kasvaa, on äärimmäisistä olosuhteista johtuen kovin kitukasvuista. Niinpä esimerkiksi kaikki hedelmät ja vihannekset ovat Patagoniassa valtaosin harvinaista, ja kallista tuontitavaraa. Mekään emme nähneet yli viikkoon matkallamme tuoreita tomaatteja, kurkkua, paprikaa tai muita vihanneksia, vaikka ihan suhteellisen tasokkaissa paikoissa majoituimmekin. Hotelliaamiaisilla niin Chilessä kuin Argentiinassakin oli esimerkiksi hyvin tyypillistä tarjota sekahedelmäsalaattia. Sen pääraaka-aineena olivat säilykehedelmät, joiden joukkoon oli voitu lohkoa hiuka tuoretta omenaa tai appelsiineja. Kun sitten Patagonia-osuuden jälkeen jatkoimme matkaamme Buenos Airesiin, näin yli viikon tauon jälkeen hotelliaamiaisella tuoreita tomaattisiivuja. Olin kiljahtaa onnesta! Vaikka tässä tomaattilakkoa olen pitänytkin, niin kyllä silloin tuoreet tomaatit tekivät kauppansa. Tuorekurkkua en tainnut nähdä koko kaksiviikkoisen reissumme aikana lainkaan.

Torres del Painen luonnonpuiston tiet ovat sorateitä ja sellaisina ne kuulemma halutaan pitääkin. Luonnonpuistossa käy vuosittain noin 300 000 vierailijaa, eikä kävijämäärän haluta juurikaan kasvavan. Alueen luontoa halutaan varjella liiallisilta turistimassoilta. Onhan tuo luku aivan eri luokkaa, kun meillä täällä Kalifornian Yosemitessa käy vuosittain se 4-5 miljoonaa vierailijaa!

Torres de Painen luonnonpuistoa. Veden väri on turkoosiin vivahtava veteen liuenneiden sedimenttien ansiosta.

Tuuli!

Toinen yllättäjä Patagoniassa oli alueen tuulisuus! Vietimme pari yötä mm. Punta Arenaksen kaupungissa ja sen kerrottiin olevan maailman toiseksi tuulisin kaupunki heti Uuden-Seelannin Wellingtonin jälkeen. (Eri tilastot antavat eri tietoa, mutta kaupunki sijoittuu niissä kuitenkin aina top 4 -tuulisimman kaupungin joukkoon.) Hassua, että olen kyllä käynyt Wellingtonissakin, muttei minulle jäänyt lainkaan muistikuvaa sen tuulisuudesta. Varmaankin lämmin sää sai tuulen siellä tuntumaan paljon leppeämmältä. Patagoniassa tilanne on toinen. Esimerkiksi juuri tuonne Punta Arenaksen kaupunkiin tuuli tuulee aina samasta suunnasta, suoraan Antarktikselta. En kutsuisi tuulta siis lämpimäksi. Alueen puustokin kasvaa voimakkaan tuulen johdosta vinoon. 

Patagonialainen puu. Kierossa kuin Väyrysen silmät, vai miten se meni. ;-)

Tuuli ei ole Patagoniassa leikin asia ja se toi meidänkin matkantekoon omat tepposensa. Esimerkiksi Torres del Painen luonnonpuistossa, patikointipolun alkupäässä oli varoituskyltti. Mikäli tuulen voimakkuus on 50 - 80 km/h, on syytä olla jo varovainen. Mikäli tuulen nopeus on yli 80 km/h, on poluille lähteminen kiellettyä. Meidän patikoidessa Torres del Painen luonnonpuistossa tuuli oli voimakas, yli 70 km/h. Ja nyt puhun siis jatkuvasta tuulesta, en pelkistä tuulen puuskista! Niinpä kerrospukeutuminen ja tuulelta suojautuminen ovat Patagoniassa a ja o. Seuraavana päivänä tuuli yltyikin yli tuon 80 km/h, joten siinä mielessä meillä kävi tuuri, että patikointimme osui edelliselle päivälle. Mutta sai siinä kuulkaas pitää hatustaan kiinni jo tuossakin yli 70 km/h tuulessa! Huh huh!

Myöhemmin tuuli muutti matkasuunnitelmaamme siltä osin, ettemme yhtenä päivänä päässeetkään aiotulle veneretkelle järvelle. Tuuli oli yksinkertaisesti liian voimakas ja veneet joutuivat jäämään pariksi kokonaiseksi päiväksi satamiinsa.

Tuulivaroituksia Torres del Painen luonnonpuistossa.

Patikointimaisemiamme. Voimakkaan tuulen johdosta Patagoniassa kannattaa katse suunnata usein myös taivaalle. Pilvimuodostelmat vaihtuvat tiuhaan. Tässä kuvassa minusta tuo pilvi näyttää aivan kuin hai olisi haukkaamassa vuorenhuipusta palaa kitaansa!

Panoraamaa Patagoniasta. Kuvassa virtaa Rio Serrano -joki.

Punta Arenakseen, Manner-Amerikan eteläisimpään kaupunkiin liittyi muuten mielenkiintoinen juttu. Kaupunki on niin kaukana ja eristyksissä muista chileläisistä, että Chilen valtio on myöntänyt kaupungin asukkaille ison veroedun. Paikallisten ei tarvitse maksaa lainkaan ostoksistaan arvonlisäveroa, joka on Chilessä 19 %. Tämä etu koskee niin ruokatarvikkeita kuin autojakin ja auton hankinnassa tällainen veroetu on toki jo melko tuntuva. Olihan se sitten vähän hullua, että Punta Arenaksessa Norjasta, toiselta puolelta maapalloa kuskattu grillihiilipussi saattoi maksaa vain 2 dollaria. Siitä kun ei ole maksettu arvonlisäveroa kummassakaan päässä.

Ikijäätiköt!

Yksi Patagonian must see -kohteista ovat sen ikijäätiköt. Argentiinan puolella sijaitseva Perito Morenon jäätikkö on maailman kolmanneksi suurin vesivaranto heti Antarktiksen ja Grönlannin jälkeen. Jäätikön leveys on huikeat viisi kilometriä ja sen korkeus keskeltä on 70 metriä. 

Perito Moreno kaukaa.

Jäätikköä pääsi kuitenkin tutkailemaan näinkin läheltä. Nykyään turisteille on tarkoin rajatut kulkuväylät. Vuosina 1968 - 1988 Perito Morenon jäätiköllä kuoli 32 ihmistä jäälohkareiden irtoamisen seurauksena. Mekin näimme muutaman lohkareen putoamisen ja kyllä ne omanlaisensa tsumanin aiheuttivat. Tämän jäätikön kohdalla ei kuitenkaan kannata huolestua. Perito Moreno on omanlaisensa ikiliikkuja. Vuosittain siitä lohkeaa ja sulaa juuri saman verran jäätä kuin syntyy uuttakin ja jäätikkö liikkuu eteenpäin kahden metrin verran. Perito Morenon jäätikkö ei siis ole häviämässä tämänhetkisten tietojen ja olosuhteiden perusteella. 

Argentiinan puolella järjestetään myös jäätikköristeilyjä. Risteilyn aikana voi nähdä jäävuoria sekä esimerkiksi tämän alla olevan kuvan Upsala-jäätikön. Yhtä risteilypaatissa ollutta turistia lainatakseni: Nyt olen nähnyt niin paljon jäätä, jäävuoria ja jäätiköitä, etten pysty hetkeen katsomaan edes omaa pakastintani! Hahah!

Jäätikön korkeus huimat 130 metriä. Siis yhtä kuin n. 60-kerroksinen rakennus!

Vielä sananen ruokamaailmasta

Vaikka kasvikunnan tuotteet olivat Patagoniassa ruokalautasillamme paitsiossa, saimme nauttia Chilen puolella todella maukkaita kala- ja äyriäisruokia sekä Argentiinan puolella suussasulavia lihoja. Yksi Patagonian erikoisuus on Calafate-niminen, ulkonäöllisesti mustikkaa muistuttava marja. Paikalliset sanovat, että syötyään calafatea se tarkoittaa, että jonakin päivänä palaa vielä Patagoniaan. Oih! Me yritimme varmistaa tilanteen ostamalla tuliaisiksi Calafate-giniäkin! Hah! Sillä kyllä minulle jäi polte päästä Patagoniaan vielä toistekin! Jotakin kertonee sekin, että olen nyt nähnyt jo viikon reissu-unia, joista iso osa on sijoittunut juurikin Patagoniaan. Se taisi tehdä minuun lähtemättömön vaikutuksen.

Tällaisia lomakuulumisia ja -kuvia tällä kertaa. Niinhän se on, että kun suomalainen viettää kesälomaansa, kuten tämä loma oli tavallaan meille, niin säistähän ei koskaan tiedä. Kylmästä ja viimasta saimme siis nauttia mekin, supisuomalaiseen tapaan, hi hii. Ensi postauksessa minun olisi tarkoitus raottaa vielä toisen aiheen verran matkastamme. Siihen asti hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!  

PS. Mikä on paras vuodenaika matkustaa Patagoniaan? Erään paikallisoppaan mukaan ei mikään. Sää yllättää aina tai ainakin siinä on jokin elementti pielessä! :-D