Menolippu Kolumbian viidakkoon, kiitos

Palasimme alkuviikosta 3,5 viikon Etelä-Amerikan kiertomatkalta. Oli upea reissu ja kaikkea sen antia riittää sulatella vielä pitkään! Teimme matkan osittain ukkokullan kanssa kaksin ja osittain ystäväpariskunnan kanssa. Reissukohteiksi olimme valinneet muutamia tuttuja suosikkipaikkojamme, mutta myös uusia. Maita matkan varrelle kertyi neljä: Kolumbia, Chile (Pääsiäissaaret), Argentiina ja meille uutena Uruguay.

Millaisia matkustusvaiheita vaatii päästä tällaiseen viidakkomajoitukseen? Se selviää tässä postauksessa.

Viehätyimme vuosi sitten Kolumbiasta matkailumaana. Erityisesti Medellinin kaupunki niin sanotusti kolahti, joten aloitimme kiertomatkamme sieltä. Vinkkinä muuten, että Medellinin kansainvälinen lentokenttä on pienuudessaan enemmän kuin kätevä maahan saapuessa. Maahantulotarkastukset ovat hoituneet siellä molemmilla matkustuskerroillamme ilman jonotuksia ja matkalaukkurumbakin ollut mitä olemattomin. Niinpä suosisin itse tätä Kolumbian maahansaapumiskenttänä jatkossakin, oletuksena tietenkin, että tarkoitus on myös vierailla Medellinissä. Noh, käytimme kyllä samaa Medellinin kenttää 10 päivää myöhemmin maastapoistumiseen ja tuolloin eteläamerikkalaiseen tapaan maastapoistumisen tarkistuspisteille oltiinkin saatu aikaiseksi perinteinen hässäkkä, hahah. Mutta sitähän se Etelä-Amerikassa tahtoo olla. Asiat hoituvat lopulta eri tavalla kuin itse niiden näkisit hoituvan, mikä onkin mielestäni yksi monista rikkauksista tätä maanosaa kolutessa.

Bahia Solanon kylään laskeutumassa. Huomaa teiden vähyys tai ettei niitä oikeastaan ole.

Kolumbiasta nostan tällä kertaa blogiini yhden etapin matkamme alkupäästä. Sukelsimme nimittäin neljäksi päiväksi Kolumbian viidakkoon, Tyynenmeren rantaan keskelle ei mitään. Matka majapaikkaamme oli sen verran eksoottinen, että mielestäni se ansaitsee tulla kirjoitetuksi muistiin.

Tuolla sinisessä pisteessä me olimme. Lähimmät maantiet yli sadan kilometrin päässä. Tuossa välissä on pelkkää villiä viidakkoa.

Matkan kolme vaihetta

Lähdimme matkaan Medellinin pienemmältä, kansalliselta lentokentältä. Ensimmäisenä määränpäänä oli 9 500 asukkaan kylä Bahia Solano Tyynenmeren rannassa. Kylä on eristäytynyt: sinne pääsee ainoastaan lentäen tai veneellä. Matkaa taitettiin pienellä rupelikoneella tunnin verran. Koneen laskeuduttua perillä ei ollut minkäänlaista lentokenttärakennusta, ainoastaan raakalaudasta kyhätty tunnelinkehikko, jonka kattona ja yhtenä seinänä toimi aaltopelti.

Matkan ensimmäinen osuus takana. Lisää luvassa...

Bahia Solanon lentokentän "saapumisaula". Vasemmalla lähtevien matkustajien jono, oikealla meidän saapuvien. Lähteville matkustajille ei ollut tietenkään läpivalaisulaitetta, joten heille laukkutarkastus tehtiin käsin: jokaisen reppu avattiin pöydälle ja tutkittiin. Vasemman jonon ensimmäiset ovat juuri tässä tutkintavaiheessa. Meiltä saapuvilta perittiin tässä laukkujen odotteluvaiheessa luonnonpuisto-/turismivero 30 000 cop, joka on noin 8 usd/hlö.

Majapaikkamme ei suinkaan sijainnut Bahia Solanossa, eikä vielä seuraavassakaan kylässä, joten matkamme jatkui. Olimme sopineet etukäteen, että majapaikka hoitaa meille kyydityksen lentokentältä perille majoitukseen. Vasta edeltävänä päivänä ennen lentomatkaa saimme lopulta lisätietoja sisältävän vahvistuksen: "Tuk-tukit odottavat teitä lentokentällä ja mopokyytiä vielä järjestellään..." 

Onneksi meillä oli etukäteen tiedossa, ettei tänne viidakkomajoitukseen todellakaan ollut mitään asiaa isojen matkalaukkujen kanssa. Niinpä matkavarustus tälle osuudelle minimoitiin ja tarvittava pakattiin ainoastaan reppuihin ja olkalaukkuihin. Ja kuten jatkosta huomaat, ei isompien pakaasien kanssa olisi matkaamisesta tullut mitään.

Kun maksut oli maksettu ja matkatavarat pienkoneesta tuotu kärryllä jonomme viereen, pääsimme etsimään meille varattua tuk-tuk-kyyditystä. Kukaan ei puhunut englantia, kaikki molottivat yhtä aikaa espanjaa. Ukkokultani, joka majoitusvaraukset oli tehnyt, ehkäpä hänen nimeään siellä joku huuteli, mutta ääntämys oli sellainen, ettemme sitä tunnistaneet. Lopulta kuulimme majapaikkamme nimen, ja joku tarttui neljän hengen seuruettamme niin sanotusti hihasta.

Kyyti lentokentältä eteenpäin alkaa. Ovi on auki, hyppää kyytiin, kuomaseni! Bahia Solanon eristäytyneisyydestä johtuen emme nähneet kylänraiteilla ainoatakaan autoa, vain tuk-tukeja ja mopoja.

Kaaos lentokentän edustalla kadunvarressa alkoi hellittää, kun jokainen lentomatkustaja oli löytänyt jonkun, joka tiesi minne kyyditä matkalainen eteenpäin. Eihän meitä matkustajia koneellisessa edes montaa ollut, joten tuk-tuk-kyytien etsintähässäkkää olisi voinut luulla isommankin matkustajakoneen väkimäärän aiheuttamaksi. Kun oma kontaktihenkilömme oli löytynyt, meidän kerrottiin jakautuvan tuk-tuk-kyyteihin jaotuksella 3 + 1. Mietimme, kuka menee yksin. Se, joka osaa parhaiten espanjaa, vai se, joka ei osaa? Hahah, turhaa mietimme, sillä ehkäpä he näkivät meidän eurooppalaisen ison kokoluokkamme ja jako vaihdettiinkin 2 + 2. Ajattelivat varmaan, ettei kolmea jättiläistä survota pieneen tuk-tukiin ei sitten rautakangellakaan. 

Espanjaa osaava ystäväpariskuntamme hyppäsi ensimmäiseen tuk-tukiin ja meidät ukkokullan kanssa käskettiin jäädä odottamaan seuraavaa. Ystäviemme tuk-tuk lähti porhaltamaan kentältä vasemmalle. Hyvä, tulisimme kohta perässä. Kun hetken päästä joku viittoili meitä hyppäämään oman tuk-tukinsa kyytiin, ja sen teimme, meidän kuljetuksemme lähtikin lentokentältä oikealle! Siinä vaiheessa katsoimme ukkokullan kanssa toisiamme, että olikohan tämä sittenkään oikea kyyti. Tiesikö kuski, mihin porukkaan kuuluimme? Yhteistä kieltä kuskin kanssa ei käytännössä ollut. Päätimme katsoa, miten tilanne etenee. Olihan meitä sentään kyydissä kaksi. Jos mentäisiin väärään paikkaan, niin eipä oltaisi ainakaan yksin, hahah.

Selitys eri ajosuunnalle löytyi muutamia minuutteja myöhemmin. Jotakin kuskimme meille heti alkumatkasta oli huudahtanut säksättävän tuk-tukin moottoriäänen yli, mutta emme me sitä oikein kuulleet, saati ymmärtäneet. Jäimme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman piti. Ajoimme ehkä vajaan kilometrin "väärään" suuntaan, kunnes käännyimme hökkeliä muistuttavan asumuksen pihaan. Luulimme, että mies uskoi sen olevan majapaikkamme ja lopullinen määränpäämme. Vai oliko se kuskin koti? Ei, tuon asumuksen takapihalta alasviettävästä rinteestä löytyikin paikallinen "bensa-asema". Olimme tulleet vain tankkaamaan menopelin ennen pidempää tuk-tuk-matkaa:

Bensa-asema kokonaisuudessaan oli tässä: tankkauspiste hökkeliasumuksen takapihalla. Sitä pyöritti kaksi tämänikäistä tyttöä. Turvatolpat bensapumpun ympärillä on, sammutusvälineistöä on. Täyttänee standardit. Sitä en tiedä, millä ihmeellä ja miten tämä bensis saa täydennystä? Tuodaanko bensa kanistereittain veneillä kylään ja sitten tuk-tukeilla bensapumpullle, vai miten kummassa? Olisi mielenkiintoista tietää.

Kun tuk-tukin tankki oli täynnä, matkamme pääsi jatkumaan. Tällä kertaa samaan suuntaan, kuin ystäväpariskuntamme kyyti oli porhaltanut jo aikaa sitten. Kun myöhemmin tarkastelin karttaa, niin Bahia Solanon kylästä lähtee todellakin tasan yksi tie. Eksyminen siinä mielessä olisi liki mahdotonta. Tuo ainokainen reitti johtaa toiseen erakkokylään, 2 200 asukkaan El Valleen. Se oli meidän seuraava määränpää. 

Tuo "tie" olikin sitten mielenkiintoinen: mutkitteleva, osin mutavelliä ja pelkkää kuoppaa toisensä perään. Hyvän hieronnan siinä sai. Lähinnä pelotti, pysyykö ukkokullan painava reppu tuk-tukin takalehterillä kaikessa siinä menossa edes mukana. Lentäisikö reppu tiellä löntystävän lehmän viereen? Lisäksi yhdessä mutamontussa olikin sen verran vettä, että tuk-tukin läppäoven alta hurskahti vettä sisään. Siinä rytäkässä allekirjoittaneen jalat kastuivat nilkkoihin asti, samoin lattialla olevan reppuni pohja. En voinut muuta kuin purskahtaa nauruun. Onneksi oli vettäpelkäämättömät sandaalit jalassa.

Ajotietä El Vallen kylään. Kaasua vain lisää, kyllä se tuk-tuk siitäkin rapakosta yli pääsee... Pari kertaa menopelin moottori alkoi kyllä mudassa urvahtelemaan jo siihen malliin, että epäilin, joudummeko vielä työntöhommiin, hahahaha.

Tuk-tuk-kyyti kesti 30 - 40 minuuttia. Saavuimme piskuiseen El Vallen kylään. Kylässä oli tasan kaksi raittia, kummassakaan ei asfalttia. Tunnelma raitilla oli raukea, ihmisiä siellä täällä yksittäisiä. Keskipäivän kuumuus oli tehnyt tehtävänsä. Tuk-tukit tipauttivat meidän kiinniolevan ravintolan kuistille odottamaan seuraavaa osuutta. Vastapäinen kyläkauppakin päätti pian vetää metalliset serminsä kiinni. Ehkä avasi illalla puotinsa uudestaan.

El Vallen kyläraiteista se toinen. Ei ristinsielua.

Niin, seuraava osuus: mopot. Majoittajan lähettämään vahvistusviestiin ei koskaan tullut lisätietoa, oliko mopokyydit loppumatkalle järjestyneet. Nyt me vain odotimme. Kanssamme samalla kuistilla mopokyytejä notkui odottelemassa kolmihenkinen perhe: noin 65-vuotiaat vanhemmat ja heidän noin nelikymppinen tyttärensä. Olivat fiksuja ja ostivat ennen kyläkaupan sulkua itselleen kylmät oluet. Näky huurteisesta olutpullosta herautti trooppisessa helteessä kuolan kielelle. Eikä pieni rohkaisu seuraavaa matkantaittamisvaihetta varten olisi kieltämättä ollut pahitteeksi... Jo siinä vaiheessa nimittäin mietin, että kuinkakohan itse pysyn reppuineni ja olkakassin kera mopon kyydissä. Millainen moporeittikin edessämme sattuisi olemaan? Tuskinpa leveää kylänraittia, sillä tuk-tukeilla ei matkaa enää voitu jatkaa.

Mietin omaa mopon kyydissä pärjäämistä kantamuksineni, mutta sitäkin suurempi mysteeri tulisi olemaan, kuinka 65-vuotias olutvatsainen herra sen tekisi. Ja sehän nähtiin. Kun ensimmäiset kaksi mopoa tulivat paikalle, lähti tuosta perheestä isä ja tytär kyyteihin. Isä joutui käyttämään minuutteja, että jalkansa nousi mopon yli toiselle puolelle. Raukalla oli jaloissaan vieläpä joustamattomat ja arvatenkin tropiikissa hitusen hiostavat täyspitkät farkut! Tasapaino jalan heittovaiheessa meinasi pettää useampaan kertaan. Äiti ja tytär auttoivat ja kannustivat. Lopulta isä istui tanakasti mopon penkissä. Kuski otti herran matkatavarat vatsapuolelleen ja mopo karautti kyläraittia näkymättömiin. Me neljä ja perheen äiti jäimme odottamaan seuraavia mopoja. Kohtalaisen pian tuli kolmas mopo. Sen kyydin otti äiti. Me neljä jatkoimme odotteluamme. 

Lopulta kaksi ensimmäistä mopoa tulivat takaisin. Samat, jotka olivat vieneet isän ja tyttären. Nyt oli meidän vuoromme ukkokullan kanssa. Takapenkille hop ja kassi olalle! Kuski otti reppuni vatsapuolelleen. Onneksi minulla oli nuoruusvuosiltani kokemusta kevytmoottoripyörän kyydityksistä. Luotin, että pysyisin kyydissä. Ja kas, jännitys laukesi heti, kun mopomatkaan päästiin. Sehän oli aivan mahtava kyyti! Kun kylän raitti loppui, mopolla ylitettiin laudoista kyhätty silta, eipä juuri riippusiltaa vankempi, mutta onneksi matalalla oleva sellainen. Leveyttä sillalla oi korkeintaan pari metriä. Laudat lonksuivat kovaa moponpyörien alla. Paikallinen teinityttö oli juuri käynyt kalassa. Kantoi tuoreita kaloja samaa siltaa pitkin. 

Sillan jälkeen kaarsimme vehreälle polulle. Se ei todellakaan olisi ollut kahden mopon rinnakkain ajettava, polulle mahtui vain yksi mopo yhteen suuntaan kerrallaan. Polunviereiset ruohot kutittelivat mukavasti sääriä, kun sitä huristelimme. Polku mutkitteli. Lopulta iso kaarre, pieni hiekkakumpu ja kas, olimme merenrannassa. Loput kilometrit ajoimme Tyynenmeren rantahietikkoa pitkin ja sillä pätkällä kuski päästeli moottoristaan kaikki tehot irti. Ukkokullan mopokuskilla oli allaan nähtävästi ärhäkämpi peli, sillä he saivat rantapätkällä kasvatettua etäisyyttä meihin takana tuleviin. Meno oli hurjaa, mutta myös hurjan hauskaa! Matkalla ei näkynyt kyydistä pudonneita isomahaisia farkkuhousuisia ukkoja, ja sielläpä hän samassa majapaikassa jo oluttölkki kourassa tepasteli, kun saavuimme lopulta perille mekin. Kun mopot jättivät meidät kyydeistään, maksettiin kuskeille kyydityksestä, ja he lähtivät hakemaan vielä ystäväpariskuntaamme.

Viimeiset kilometrit mopokyytiä rantahietikolla takana. Perillä ollaan! 

Joku saattaisi sanoa matkaamme perille asti haastavaksi, minusta se oli ennemminkin mukavan eksoottinen. Ja ehdottomasti vaivansa väärti! Perillä meitä nimittäin odotti ihana viidakkomökkimajoitus. Toki paikan päältä puuttuivat monet nykymukavuudet kuten juokseva vesi. Lisäksi majapaikan aurinkopaneelit eivät majoittumisemme aikana toimineet, joten kaikki sähkö ja pätkittäin toimiva wifikin pelasivat varageneraattorin avulla. Toimivat silloin kuin toimivat.

No paljonko vauhdikas menolippu viidakkoon maksoi? Medellinistä eteenpäin lentolippu yhdelle maksoi 57 usd, tuk-tuk- ja mopokyydit muutamia dollareita, vaikka bensa mahtoi tuolla maailmankolkassa olla tuontitavarana suhteellisen kallista. Kun ottaa huomioon myös maksetun turismiveron, taisi kokonaiskustannus jäädä noin 75 US-dollariin/hlö. 

Meidän mökki.

Mökkimme suihkutila, paitsi ettei ollut suihkua. Ämpäristä vettä niskaan, peseydyttiin kuten on "ennen vanhaan" peseydytty. 

Vaikka monia nykymukavuuksia majapaikastamme puuttuikin, lisäpisteitä toivat sen ihanat kotieläimet. Oli kaksi superystävällistä kissaa, useita koiria, kanoja ja kukkoja. Kukot luonnon omina herätyskelloina alkaen klo 05.

Mutta perille päästiin! Nyt emme olleet missään kyläntapaisessakaan. Olimme keskellä ei mitään. Edessä Tyynimeri, takana pelkkää viidakkoa. Jää varmasti yhdeksi ikimuistoisimmista matkoista ja majapaikoista, joissa olen koskaan ollut!

Aamuaurinko veden ja viidakon rajapinnassa.

Matkamme seikkailuhenkinen osuus ei suinkaan ollut kaikki vielä tässä. Pitihän meidän muutamaa päivää myöhemmin päästä jollakin tapaa viidakosta myös pois! Paluuseen emme käyttäneet samaa reittiä tai menopelejä kuin tullessamme — tietenkään, hahah. Jos menolippu viidakkoon oli edullinen, niin paluu, sepä se sitten maksoikin, niin sanotusti miljoonaluokkaa! Niin, ja mitä kaikkea me tuolla viidakossa sitten teimme ja näimme? 

Näistä kerron teille lisää jatkossa. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!