Osa 3: Miljoonakyyti viidakosta pois

Poispääsy kolumbialaisesta viidakosta oli oma lukunsa. Majapaikkamme oli keskellä ei mitään ja läheiseen kylään pääsy oli mopo- tai venekyydin takana. Emme kuitenkaan olleet varanneet paluulentolippujamme samasta Bahia Solanon kylästä, minne tullessa laskeuduimme, vaan eteläisemmästä Nuquin kylästä. Koska pääsy viidakosta tarpeeksi ajoissa Nuquista lähtevälle lennolle oli kysymysmerkki, olimme varanneet kylästä kaiken varalta majoituksen yhdeksi yöksi. Emme halunneet missata paluulentoa Medelliniin.

Poistumistapojen selvittelyä

Viidakkomajapaikan pitäjä osasi kertoa, että Bahia Solanosta menisi säännöllinen venekuljetus Nuquihin. Mutta se kulki vain joka toinen päivä, mikä ei istunut meidän aikatauluumme. Joko olisimme joutuneet jättämään yhden, jo maksetun yön viidakossa väliin ja majoittumaan lisäyön Nuquissa. Ja tiesimme jo etukäteen Nuquin majapaikkamme olevan ankean. Toisena vaihtoehtona oli jäädä yhdeksi lisäyöksi viidakkoon odottamaan tarjolla olevaa "julkista" venekyytiä lentopäivänä, mutta silloin oli turhan iso riski myöhästyä lennolta. Kumpikaan vaihtoehto ei houkutellut. Kerroimme, että haluaisimme neuvotella yksityisestä venekyydistä Nuquihin.

Neuvottelut

Majapaikan pitäjä soittaa paikallisen venemiehen paikalle. Aikaa vierähtää ehkä puoli tuntia tai tunti, kun rantaan kaartaa vene. Sen kuljettaja on sama, joka kyyditsi meitä ensimmäisenä päivänä Utrian kansallispuistoon. Matkaseurueemme oli kokoontunut rannalle katsomaan auringonlaskua. Niinpä neuvottelut tarvitsemamme venekyydin ajankohdasta ja hinnasta käydään Tyynenmeren rannalla palmunlehväkatoksessa. Illanhämärissä, kun kuukin on jo pian nousemassa taivaalle. Olemme niin sanotusti hankalia asiakkaita. Julkinen venekyyti ei meille sovi, joten olemme vailla yksityiskyytiä.

Meidän puolelta neuvottelijana on kaverimme, jolla on parhaat espanjan taidot. Mutta paikallismurteen ymmärtäminen on jälleen kerran vaikeaa. Tietääkseemme on saatu sovittua jo oikea päivä ja kellonaika. Nyt sitten vielä se hinta. Venemies käy hetken keskustelua toisen paikallisen miehen kanssa. Lopulta lataa hinnan ilmoille: yksi miljoona. Onneksi kyseessä ovat Kolumbian pesot, eikä USA:n dollarit. Vaikka matkan hinta (260 usd) vähän kirpaisee, päätämme sen neljään sierainpariin maksaa. 

Myöhemmin illalla venekuski tulee käymään majapaikan "ravintolassa" perheensä kanssa. Ehkä halusi näyttää vaimolleen, ketkä hullut tilaavat yksityistä venekyytiä näin lyhyellä varoajalla. Kuskilla on kolme pientä lasta. Tuntuu hyvälle: maksamamme raha tulee perheessä varmasti tarpeseen.

Salakuva viidakkomajapaikastamme. Kun iltaruoka-aika oli ohi, kyyditettiin paikan kokki aina mopolla kotiinsa pilkkopimeää merenrantaa pitkin. Tässä mopo lähdössä pihasta.

Venekyyti kuin Miami Vicessa

Lähtöaamu koittaa. Reput on pakattu. Jännittää, saapuuko venekyytimme sovitusti. Mutta sitäkin jännemmät hetket aiheuttaa katoksessa päittemme yläpuolella luikerteleva käärme! 

Pumppuni tykyttää matelijasta edelleen, kun vene saapuu rantaan. Laituria ei ole, joten kahlaamme ranta-aallokkoon ja hyppäämme veneeseen. Matka Nuquihin alkaa. 

Kuski painaa heti alkajaisiksi kaasua oikein olan takaa. Vauhti on hurja. Tyynenmeren aallot paukuttavat venen pohjaa välillä niin, että selkänikamat tuntuvat saavan kokonaan uusia asentoja. Matkalle on painoksi otettu istumaan paikallisia nuoria miehiä. Kovin hoikkia ovat, mutta painoina nyt kuitenkin. Ilman lisäpainoja vene tekisi varmasti aallokossa kuperkeikan. Onneksi kepeähköt matkatavarareppumme on laitettu lukolliseen "ruumaan", etteivät ne pääse poukkoilemaan vauhdissa yli laidan. Minua hurja vauhti naurattaa ja tuo mieleeni Miami Vicen venekyydit Kuubaan. Jos jään veneessä nauramaan suu auki, ilmavirta kuivattaa ikenet nopeasti. Onneksi ei ole tekareita, sillä siinä rytyytyksessä ne olisivat lentäneet mereen jo alkukiihdytyksessä. 

Kesken matkan kuskimme näkee kolme kalastajavenettä. Vauhti hissuksiin ja kaarros yhden kalastajan veneen kupeeseen. Käydään lyhyt keskustelu ja kuski ostaa kalastajalta tuoreet kalat. Perämoottorin ollessa kalastajien luona alhaisilla kierroksilla kuski kertoo, että piakkoin on yksi lyhyt välipysähdys. Hän käy hoitamassa välisatamassa vähän asioita. Ja sitten taas, kaasu pohjaan!

Lähestymme rantaa. Niemenkärkeen on valunut rantahiekkaa ja kuskimme kaahaa aivan tuota hiekkaista kärkeä hipoen. Suoraan sanoen olen varma, että nyt jäädään kiinni matalaan veteen, mutta kuski näyttää tuntevan tuonkin kohdan kuin omat taskunsa. Vene ohittaa kärjen hienossa sivuluisussa. Kaarteen jälkeen alamme nähdä rannassa hökkelikylän ensimmäisiä asumuksia. Lopulta kuskimme malttaa hidastaa vauhtia ja pakittaa veneen satamaan. Yhtäkkiä selkiemme takaa alkaa kuulua kanojen kovaa kaakatusta. Veneessämme on ollut kyydissä kanahäkki ja siellä kaksi isoa kanaa. Kun kuski nostaa ne kauloistaan mukaansa, alkavat kanat raakkumaan kovaa. Kuski painelee kuivalle maalle kanat kainalossa. Kuluu muutama minuutti ja kuski palaa. Kanat ovat jääneet hökkelikylään. Matkamme jatkuu. Täyttä vauhtia, totta kai!

Lähestymme välipysähdyspaikkaa. Painolastipojat edessä. "Satama" kuvan vasemmassa ylälaidassa.

Noin puolentoista tunnin venematkan jälkeen saavumme Nuquihin. Kuskin leveä hymy on vailla vertaa, kun lyömme hänelle miljoona pesoa kouraan. Ehkäpä painolastipojatkin saavat siitä osansa. 

Nuqui ja elämäni karmein hotellimajoitus

Nuqui on vain 3 000 asukkaan kylä. Sekin on eristäytynyt: kylään ei ole teitä, ainoat pääsykeinot on lennot ja venekyydit. Yksi kylän kolmesta pääelinkeinosta on ekoturismi ja paikkakunnalla taitaa olla peräti neljä hotellia tai niiden tapaista. Yhdessäkään niistä ei ole ilmastointia.

Kylän pääraitti.

Kylän kaduilla jälleen kerran vain tuk-tukeja, mopoja ja polkupyöriä.

Nuquissa ilma tuntuu vielä tukalemman kuumalle kuin viidakossa. Jo aamupäivästä lämpötila on kivunnut 34 asteeseen ja trooppisen kosteuden kera saa tuntumaan sen 40 asteelle. Hotellihuoneemme näyttää ehkä enemmän vankisellille ja sisälämpötila hipoo varmasti 50 astetta. Huoneessa ei yksinkertaisesti pysty olemaan! Illalla yritämme pitää huoneissamme läpivetoa, että ne saisi edes hitusen viilenemään. Hiki virtaa läpi yön, huh huh.

Lämpötilaltaan saunaa muistuttava hotellihuoneemme. Hinta huokea 23 usd/yö. Kyllä oli karmein hotellikokemus sitten naismuistiin. 

Hotellin sähkötyöt oli tehty "mielenkiintoisella" tavalla. Ensin oli muurattu koko seinä ja sitten jälkikäteen tehty väylät sähköjohdoille niin tv:n kuin jokaisen pistorasian kohdalla.

Seuraavana aamuna käymme ukkokullan kanssa aamukävelyllä rannalla. Palatessamme hotellille huomaan, että hotellin ulkoseinä, siis juuri se, joka on auringon suuntaan kuumimpaan aikaan päivästä, on maalattu mustaksi! Siis talossa, jossa ei ole ilmastointia. Kukakohan tampio tuonkin älynväläyksen on saanut!

Nuquin lentoasema. Koko viidakko-osuuden ainoa paikka, jossa oli ilmastointi.

Lentokenttä oli kirjaimellisesti keskellä kylää. Kuva otettu hotellimme kattoravintolasta.

Lopuksi vielä pari lisävinkkiä.

Varaa käteistä

Kuten jo arvata saatoitte, Bahia Solanon kentällä suoritettuun turismiveron maksuun ei käynyt luottokortti. Myöskin Utrian luonnonpuistossa niin pääsymaksut, lounaat kuin juomaraha oppaille maksettiin vain ja ainoastaan käteisenä. Viidakkomajoituksemme sen sijaan oli olosuhteisiin nähden erinomaisesti varustautunut ja heillä oli maksupääte, mutta... Tullessamme majapaikkaan mökkimaksut onnistui tehdä luottokortilla, mutta lähtöpäivänä nähtävästi satelliittien signaalit olivat vinksin-vonksin, eikä nettiyhteyttä ollut. Näin ollen myöskään maksupääte toiminut. Niinpä maksoimme majapaikassa nautitut ateriat ja juomat kaiken käteisellä. Onneksi sitä oli riittämiin! Lisäksi venekyyti, joka sovittiin hämärissä olosuhteissa merenrannalla, hihih, piti tietenkin maksaa käteisellä. Myöskin Nuquin hotelli hyväksyi ainoastaan käteismaksut, vaikka hotellivaraus oli tehty nettijärjestelmän kautta ja luottokorttitiedot antaen. Nuquin hotellilla jouduimme jo raapimaan liki viimeisiä vaihdettuja pesoja taskujemme pohjilta. 

Kuten kolmiosaisesta postaussarjastani lienee jo käyneen ilmi, en suosittelisi kohdetta heikkohermoisille ja espanjaa täysin taitamattomille. Lisämuistutuksena, että Chokón maakunnan murretta on hankala ymmärtää. Ilman ystävämme espanjan taitoja ei matkanteosta olisi tällä viidakko-osuudella kyllä tullut meidänkään kohdalla yhtään mitään. Olisimme varmaan viidakossa edelleen, hahah.

Lentokenttäkyyti. Päätimme, että kaverimme ottavat tuk-tukin ja matkatavarat. Me tulimme ukkokullan kanssa perässä lentokentälle - kävellen. Enpä muista ennen menneeni lentokentälle apostolinkyydillä, hahah.

Tällaisia matkatunnelmia tällä kertaa. Tämä oli tämänkertaisen Kolumbia-postaussarjani viimeinen osa. Vuoden 2022 Kolumbia-matkakokemuksistamme voi halutessaan lukea täältä ja täältä. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!