Keskustelu kampaajan kanssa

Kirjakiertueeni päättyi tilaisuuteen Piilaaksossa toissatorstaina. Ja jos teitä lukijoita kiinnostaa, niin täälläkin tuli mukavasti tupa täyteen. Noin neljäkymmentä henkilöä taisi lopulta osallistua. Ystäväni olivat tehneet iltaa varten tilajärjestelyt ja mahtavat tarjoilut, iso kiitos vielä kerran niistä heille.

Ystävät olivat löytäneet pinkkejä uunipeltejä, joille tarjoiluja asettelivat. Servetit sen sijaan olivat vaaleansinisiä, joten tarjoilupöydän värimaailma noudatteli kirjani kantta. :-)

Ennen tuota kirjatapahtumaa halusin käydä pikavisiitin kampaajalla. Koska onnistuin saamaan paluumatkalta Amsterdamista kotiin Kaliforniaan kamalan räkätaudin, jäi kampaaja-ajan varaaminen viime tinkaan. Ja kuten arvata saatoin, ei vakiokampaajallani ollut enää vapaita aikoja. Niinpä varasin ajan samaan kampaamoon, mutta eri tekijälle. 

Kampaajani oli nimeltään Angeles (suomeksi Enkelit), ja kävi nopeasti ilmi, että hän oli meksikolainen. Hän nimittäin osoittautui varsin iloiseksi ja puheliaaksi naiseksi, joten ennätimme jutustella kampaamokäyntini aikana monista eri teemoista. 

Angeles oli syntynyt Mexico Cityssä, mutta asunut nyt Yhdysvalloissa jo 12-13 vuotta. Hän puhui erinomaista englantia, mutta kun pääsimme keskusteluissamme matkustus- ja ruoka-aiheisiin, meinasin suoraan sanoen tipahtaa aika ajoin kärryiltä. Nimittäin heti, kun hän lausui meksikolaisia paikannimiä tai perinneruokia, hänen puheensa vaihtui vahvasti espanjankieliselle aksentilleen. Minulla oli täysi työ yrittää muodostaa nuo sanat mielessäni, että ymmärsin lopulta, mistä hän milloinkin puhui. Onneksi olen jonkin verran espanjaa opiskellut ja Meksikon karttaakin tutkiskellut... Ja kun Angeles vielä puhua pulputtikin niin nopeasti!

Angelesin mielestä ensinnäkin Mexico City oli ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Toki tätä mieltä olen ollut itsekin ja jonakin päivänä haluaisin siellä käydä. Hän houkutteli, vaiko suorastaan vaati minua sinne matkustamaan, kun kuuli, etten ole siellä vielä vieraillut. Tämän jälkeen hän kyseli, missä päin Meksikoa olen tähän mennessä matkustanut ja missä tulisi ehdottomasti vielä käydä. Kun hän luetteli Meksikon lomakohteita, hän lausui paikkakunnat ja alueet niin vahvalla aksentillaan, että en suoraan sanoen saanut kaikista edes selvää.

Toinen mielenkiintoinen teema, josta keskustelimme pitkään, oli ruoka. Ensin käsittelimme tietenkin meksikolaisia ruokia, joista joidenkin nimet Angeles äänsi jälleen niin, että minulla pyöri korvieni välinen ratas äärimmäisen hitaasti, hahah. Hän kertoi olevansa todella nirso esimerkiksi tacojen suhteen ja miksipä ei olisi, kun on lapsuutensa aitojen meksikolaismakujen äärellä viettänyt. Kun sitten kysyin, mistä hänen mielestään täältä saa hyvää meksikolaista ruokaa, hän tuhahti. Ja kuinka huvittavaa, hän kelpuutti alueeltamme vain yhden food truckin, siis auton, josta myydään ruokaa vähän pikaruoan tapaan. (No, toisaalta olen myös kuullut, että monet täkäläiset meksikolaiset kelpuuttavat lähimmät hyvät meksikolaisruokapaikat vasta San Diegosta, siis aivan Etelä-Kaliforniasta läheltä Meksikon rajaa.)

Tämän jälkeen Angeles siirtyi kyselemään suomalaisesta ruoasta. Tässä vaiheessa kerrottakoon, ettei hänelle ollut lainkaan selvää, missä Suomi edes sijaitsee. Hän tiesi Euroopan ja kun kerroin, että Suomi sijaitsee Euroopassa, se hänelle maantieteestä riitti. Kerroin hänelle suomalaisista ruoista kuten lohikeitosta, karjalanpaistista ja poronkäristyksestä. Hän ihasteli heti lohiruokaa, koska heillä Meksikossa lohi oli ollut aina kallista, koska se jouduttiin tuomaan kaukaa, kylmien vesien ääreltä. Heidän rantavetensä kuuluivat trooppiseen vyöhykkeeseen. 

Seuraavaksi kerroin, että nykyään suomalaisista ruokakaupoista saa tietysti jo lähes mitä tahansa, mutta ns. ennen vanhaan ruokakulttuurimme on ollut vahvasti liha-, kala- ja juurespainotteinen. Tätä Angeles ihmetteli ääneen. Ja voi sitä hämmästelyn määrää, kun kerroin tosiasian, että Suomessa kasvukausi ulkona viljelylle on hyvin lyhyt ja juurekset puolestaan ovat olleet meidän olosuhteissamme helppoja kasvatettavia ja myös säilöttäviä esimerkiksi maakellareissa. Angeles oli aivan äimän käkenä, kun kuuli, ettei Suomessa voinutkaan kasvattaa kasviksia ympäri vuoden! Tässä kohtaa minulla nousi väkisinkin suupielet ylöspäin. Että tällainen ahaa-elämys hänelle nyt tuli. 

Mutta eipä tässä vielä kaikki. Seuraavan kysymyksensä kohdalla olin jo purskahtaa nauruun. Angeles kysyi, että mikäs sitten on Suomessa se tyypillinen ja ennen kaikkea perinteinen tapa valmistaa maissia. Oikea vastaushan olisi ollut "ei mikään", mutta en tätä hänelle tietenkään noin suoraan ilmaissut. Selitin hänelle, ettei meillä tyypillisesti kasvateta maissia, eikä se ole ollut koskaan tärkeässä roolissa ruokavaliossamme. Ja että ensimmäiset "tuoreet" maissit tulivat suomalaisten ruokakauppoen hyllyille ehkä vasta 15 vuotta sitten ja ne myytiin esikypsennettyinä vakuumipaketeissa. Sitä ennen oli tarjolla ainoastaan tölkkimaissia ja herne-maissi-paprikaa pakasteena. Kerroin myös, että kyseinen vakuumimaissi on maultaan hyvin kaukana tuoreesta. Nykyäänhän Suomesta käsittääkseni saa jo ajoittain tuorettakin maissia? Korjatkaa, jos olen väärässä. Angelesille oli suuri ihme tämä maissin puuttuminen perusruokavaliostamme. Siis eikö edes maissileipää? Juu, ei. 

Kaivoin vanhan kuvan jostakin grillaushetkestämme. Tässähän ovat sattumoisin yhdistyneet niin meksikolainen kuin suomalainen perusraaka-aine. 

Kampaamokäynnin jälkeen olo oli virkistynyt. Oli ollut mukava ja molemmin puolin avartava ja opettavainen juttutuokio. Sitten minua suomalaisena hitusen nauratti. Kun meillä suomalaisillahan on usein mielessämme se ikuisuuskysymys, että mitä ne muunmaalaiset meistä oikein ajattelevat. Tässä oli yksi vastausvaihtoehto. Eivät välttämättä mitään, koska eivät tiedä meistä mitään. 

Enkä tässä todellakaan väitä, että itsekään tietäisin kaikesta kaiken. En todellakaan. Tällä viikolla siitä tulikin erinomainen esimerkki. Vaikka olemme asuneet täällä nyt yli 10 vuotta, niin silti saattaa paikallisessa ruokakaupassa törmätä johonkin uuteen ja tuntemattomaan:

Ruokakaupassa oli myynnissä tejocoteja, jotka ovat netin mukaan meksikolaisia orapihlajia. Nähtävästi tuote ei ollut tuttu myöskään hintalapun tekijälle, sillä tuotteen nimi oli kirjoitettu lappuun väärin.

Nyt alkaa, hyvät lukijani, olla joulu jo sen verran lähellä ja kalenterissani sen verran merkintöjä, etten taida ehtiä enää ennen joulua uutta blogipostausta kirjoittamaan. Niinpä toivotan teille kaikille oikein hyvää joulua ja onnea uuteen vuoteen 2025! Ensi vuonna jatketaan ja siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ensimmäisen kerran kampaajalla USA:ssa

Olemme asuneet Piilaaksossa jo yli kahdeksan vuotta. Mutta vasta eilen menin täällä ensimmäisen kerran kampaajalle. Tai ylipäätään laitattamaan hiuksiani muualla kuin Suomessa.

Osa teistä lukijoistani tietää paremmin, osa heikommin, miksi olen käynyt kaikki nämä Amerikan-vuodet kampaajalla Suomessa. Yksi lisäsyy on ollut, että meillä suomalaisilla ja pohjoismaalaisilla on tyypillisesti hyvin hento hiuslaatu. Yksittäinen hius on ohut. Minulla erityisen ohut, joskin hiusta on määrällisesti paljon. Täällä valtaväestön hiuslaatu on täysin erilainen. Ja paikalliset kampaajat tottuneet käsittelemään sellaisia. Lisäksi iso osa ainakin edullisemmista parturipaikoista on vietnamilaisten pitämiä. Heidän, jotka ovat ikänsä käsitelleet mustia, paksuja, jopa karheita hiuslaatuja. On siis oma riskinsä, ettei paikallinen kampaaja osaa ottaa huomioon hennon ohutta hiuslaatua. Vahvojen käsittelyiden, kuten permanenttien ja kestovärien tapauksessa, lopputulos voisi olla katastrofi.

Koskapa haaveilemani syyskäynti Suomeen peruuntui, jouduin ottamaan tämän tietoisen riskin ja menemään kampaajalle Piilaaksossa. Olin varannut ajan hiusten värjäykseen ja leikkaukseen netistä. En tuntenut tekijää etukäteen, enkä ollut kysellyt isommin suosituksiakaan. Ilmassa leijui siis mahdollisen hiuskatastrofin ainekset.

Kampaamo oli osa kosmetiikkamyymälää. Oli hauska seurata asiakkaiden ostokäyttäytymistä ja vaeltelua hyllyväleissä.

Kampaamossa kävi ilmi, että hiuksiani käsittelisi nuori nainen. Ei siis kokemusvuosia alalta kovinkaan montaa. Istahdin penkkiin ja ryhdyimme keskustelemaan, mitä olin hiuksiini vailla. Kysyin melkeinpä ensimmäiseksi, oliko hän käsitellyt aiemmin skandinaavisia hiuksia. Kampaaja vastasi hiukan naurahtaen, että no, kaikki hiuksethan ovat samanlaisia. Tämä sai minut melkeinpä kauhusta kankeaksi. Sillä näinhän ei todellakaan ole. On aivan eri asia tehdä voimakkaita käsittelyjä vaikkapa aasialaisten karheaan kuin meidän pohjoismaalaisten hennon ohueen hiuslaatuun. Lisäksi tiettyjä malleja leikatessa hiukset käyttäytyvät eri tavalla hiuslaadusta johtuen.

Kauhuvastauksen jälkeen perääntymistä oli kuitenkin vaikea enää tehdä. Niinpä päätin hiukan esitellä hiuslaatuani kampaajalle. Ehkä hänen riesakseen, mutta turvatakseni omaa selustaani lopputuloksen kannalta. En nimittäin halunnut poistua kampaamosta katkenneella kahden sentin sängellä, kun väriaineet ovat polttaneet karvat poikki... Kampaaja lohdutteli, että hänen omatkin hiuksensa ovat ohutta laatua. Omiani huomattavasti karheammat ne kyllä olivat, mutta hän sai kuitenkin loihdittua luottavaisen mielen. Ja kasvaisivathan ne sitten aikanaan takaisin, jos oikein hullusti kävisi, ajattelin.

Värjäyksen suhteen lopputulos oli kuitenkin oikein onnistunut. Entäpä leikkaus sitten? Siitä en osaa vielä sanoa. Olin sanonut haluavani hiuksiini lisää volyymia, kerroksellisuutta. Hiukseni olivat nimittäin varsinkin takaa niin raskaat, että niiden kuivuminenkin pesun jälkeen kesti aina tuhottoman kauan. No, hiukset leikattiin, mutta loppuföönauksessa kampaaja kuivasi kutrini täysin luppakorvamoodiin! Siis niin matalaksi ja pään myötäiseksi kuin mahdollista! Tämä ihmetytti, sillä olin kaivannut hiuksiini juurikin sitä kuohkeutta. Ehkäpä pohjoismainen hiuslaatu yllätti kampaajan tässä föönausvaiheessa. Hän ei kerta kaikkiaan saanut föönattua niitä samaan tapaan kiehkuroille kuin omansa olivat. Nyt tukkani siis roikkuu täysin velttona alaspäin, eikä sitä volyymia ainakaan vielä näe. Näin ollen taidan saada tietää leikkauksen lopullisen onnistumisen vasta ensimmäisen pesun ja itse tehdyn pöyhinnän jälkeen.

Pesupaikat sijaitsivat pois myymäläasiakkaiden katseilta. Nappasin pesupisteistä kuvan, kun istuin lämmittimen alla hiusvärini kanssa.

Hiukan epäonnisen föönauksen lisäksi kampaajalla oli yksi erikoinen tapa. Yleensähän asiakkaan penkki pysyy enimmäkseen suoraan eteenpäin ja kampaaja pyörii asiakkaan ympärillä, kun esimerkiksi leikkaa hiuksia eri puolilta. Tällä Los Angelesin kasvatilla oli tyylinä seisoa itse samassa kohtaa ja pyörittää asiakkaan tuolia aina sen mukaan, mitä puolta päästä kulloinkin käsitteli. Niinpä minusta asiakkaana välillä tuntui, että sain karusellikyydit samaan rahaan, hahah. Penkkiäni nimittäin pyöräyteltiin välillä melko tiuhaankin. Oikea, vasen, oikea. Vasen, vasen, oikea...

Niin, samaan rahaan. Paljonko tämä lysti karuselleineen sitten maksoi? Värjäys kahdella värillä puolipitkään tukkaan maksoi 107 dollaria. Leikkaus, lähinnä siis kevennystä ja kerrostusta, ei uutta mallia, maksoi 57 dollaria. Tippeineen (20 %) ja kassalla annettuine rintasyöpätutkimuslahjoituksineen tasan 200 dollaria.

Tämä ei varmastikaan ole Piilaakson kalleimmasta päästä, muttei myöskään edullisin. Halpoja hiustenleikkuupaikkoja on paljon esimerkiksi kynsisalonkien yhteydessä, mutta heidän ammattitaidostaan en tiedä. Mutta täytyy sanoa, että odotin piilaaksolaiseksi loppusummaksi jotakin paljon pahempaa.

Maksuhetkellä mietin, että toisaalta hyvä, etten joutunut menemään täällä kampaajalle heti muutettuamme, koska täällä tosiaan palveluammateissa olevia työntekijöitä kuuluu tipata. Miten olisin tippauksen osannut heti tuoreena tulokkaana edes tehdä? Oikea suuruusluokka, käteiselläkö, tapa antaa jne. Nyt tippauksiin on jo jokseenkin tottunut, joten en uskonut mokaavani tässä tapauksessa. Täällä muuten joissakin isommissa kampaamoissa voi olla hiusten pesijät erikseen. Ja myös heitä kuuluisi tipata. Tapaa, miten sen sujuvimmin hoitaisi, en kyllä osaa sanoa. Heti pesupaikallako setelit antaisi? Tai jos vasta loppumaksun yhteydessä, niin olisi varmaan kohteliasta muistaa amerikkalaiseen tapaan pesijän nimi ja osoittaa osa tipistä hänelle. Nyt minun onnekseni oli vain yksi henkilö, joka suoritti kaikki vaiheet, joten ei tarvinnut sählätä usean henkilön tippaamisen kanssa.

Ihan mielenkiintoinen kokemus siis, vaikka aluksi vähän kauhistutti. Eikä lopputuloskaan aivan metsään mennyt. Leikkauksen onnistumisen tosiaan näen vasta myöhemmin. Ensimmäiseen pesukertaan asti menen luppakorvamallilla. Ja nyt tämä luppakorva sanoo teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!