Perkeleen pataleivät! - Laskeutumista takaisin kotirouvaksi osa 2

Netin mukaan pataleivät olivat Suomessa pop ja kovaa huutoa jo vuonna 2016. Silloin ne tuntuivat olevan kaikkien huulilla, reseptit puheissa ja leipäviipaleet kielten päällä ihan konkreettisesti. Olinpa laittanut itsekin pari pataleipäohjetta nettiselaimeni kirjanmerkkeihin muistiin. Vuonna 2016 meidän huushollissamme ei kuitenkaan juuri leivottu. Sinä vuonna jouduin umpisuolileikkaukseen ja asuimme osan vuotta ukkokullan kanssa eri puolilla maapalloa. Ukkokulta paiski hommia Piilaaksossa, mutta minulla ei ollut silloisella viisumillani USA:n kamaralle enää mitään asiaa. Omat työkuvioni ja uuden viisumin anominen pitivät minut tukevasti Suomessa alkuvuodesta 2016. 

Loppukeväästä 2016 matkasin kuitenkin takaisin Kaliforniaan. Olin saanut suomalaisesta työpaikastani vielä noin kymmenen kuukauden palkattoman vapaan silloisen pomoni armosta. Loppuvuodesta yhtäältä nautin yhteiselostamme Kaliforniassa, mutta samaan aikaan taustalla ruksutti melkoinen ajatuskoneisto. Jäämmekö Kaliforniaan vai emme? Elämässä oli isoja päätöksiä tehtävinä, eivätkä kaikkien ylistämät pataleivät kuuluneet tuolloin kotirouvana päiväohjelmiini. 

Mutta nyt, alkuvuodesta 2020 on uusi aika. Päätin kokeilla elämäni ensimmäistä pataleipää. Vain neljä vuotta jälkijunassa. Silmiini osui oikein houkutteleva ohje pataleivästä, joka leivottaisiin täysin kaurasta. Wow, tuota olisi kokeiltava! Näytti kuvassakin niin herkulliselle! Ei muuta kuin tarvikkeiden ostoon!

Ensimmäinen tekele

Taustatietona kerrottakoon, etten ole koskaan ollut ekspertti hiivataikinoiden kanssa. Edesmenneen mummoni huikeat pullanleivontataidot eivät valitettavasti periytyneet minulle asti. Niinpä haasteekseni muodostui amerikkalainen kuivahiiva. Paikalliselle kuivahiivalle veden lämpötila on näemmä aika tarkka, 110 - 115 Fahrenreit-astetta (43,3 - 46,1 Celsius-astetta). Lisäksi hiiva pitää "herättää" pienellä määrällä sokeria. No, minullahan ei ole keittiössäni mittaria veden lämpötilan tarkalle mittaamiselle, enkä myöskään lukenut tuota jälkimmäistä sokerilla herättämisohjetta kunnolla kuin vasta leivontatuokioni jälkeen!

Ai, kuinka puhkuin intoa kaurapataleipääni leipoessa, mutta mikäs siitä sitten tulikaan! Ensimmäinen tekelehän ei sitten kohonnut yhtään ja leipä muistutti lähinnä savikiekkoa! Hei te kaikki savikiekkoammuntaa harrastavat, kilauttakaa vain minulle, niin laitan täällä uunin kuumenemaan, hahah! 

Leipä oli kyllä ihan syötävää ja maistuikin tosi hyvälle, mutta kuohkeus siitä uupui täysin. Voivottelin asiaa Facebookissa. Päädyin vaihtamaan reseptejä suomalaisen konkarileipojan kanssa. Hän oli myös sinut amerikkalaisen kuivahiivan kanssa. Tosiaan, minun leipäreseptini mukaan leipää ei edes pitänyt kohottaa, kun kaikkia muita pataleipiä, myös esimerkiksi Sikke Sumarin ohjeen mukaista leipää kohotettiin tuntikaupalla. Tottahan minä olin möhlinyt sen kuivahiivankin kanssa, mutta oliko reseptissänikin pieni puute... 

Kaurapataleivän tekele. Höysteenä rosmariinia ja saksanpähkinöitä.

En antanut periksi

Pataleipäkiinnostukseni oli sen verran kova, että otin yhteyttä kaurapataleivän ohjeen jakajaan. Se kun tällaisen sosiaalisen median aikakautena on niin helppoa. Ohjeen jakajan mukaan kauraleipää ei tosiaankaan kohoteta, koska epäili, ettei täysin kaurasta (ilman vehnää) valmistettu leipä niin kohoaisikaan. Tämäpä olikin uutta tietoa minulle! Ehkä asia on näin. Sain sitten vinkin muotoilla leivän eri tavalla. 

Taiturointia amerikkalaisen kuivahiivan kanssa

Uusi leivontayritys kauraleivästä tuotti jo hitusen paremman tuloksen. Mutta tälläkin kertaa sähläsin sen pirullisen kuivahiivan kanssa. Yritin taituroida kuivahiivaa kolmeen eri kertaan ja lisätä sokeria, mutten kyllä onnistunut ponnekasta hiivan heräämistä näkemään. Aktiivisimmalta näyttänyt hiivalillinki meni leipätaikinaan. Jälleen kerran, leivästä tuli kyllä syötävää. Se oli maultaan ihan hyvää, mutta ulkonäkönsä ja koostumuksensa ei ollut malliainesta. Vieläkään en kyllä luovuta. Ensi kerralla aion kokeilla sitä konkarileipojan ohjetta, missä on myös vehnää mukana. Ja pitääkö tässä vielä hitto vie hifistellä ja ostaa sellainen vedenlämpömittarikin kuivahiivan oikeaoppisen herättelyn vuoksi? On se nyt perkele, jos ei edes helpoksi kehuttu pataleipä onnistu!

(Edit: Sainkin jo lisävinkkiä amerikkalaisen kuivahiivan sielunelämästä. Tämä hiivan aktivoituminen aluksi pienessä nestemäärässä voi kuulemma viedä aikaa jopa 10 - 15 minuuttia! Tästä pitkähköstä reagointiajasta ei tietenkään kerrota kuivahiivapussin kyljessä mitään. Heh, melkoista salatiedettä tuntuu olevan!)

Summa summarum

Kotirouvailuni alkutaipaleen vastoinkäymiset ovat siis jatkuneet. Koko alkuvuosi on kyllä ollut yhtä mahalaskua. Viimeiset viikot töissä eivät olleet ruusuilla tanssimista. Sitten tuli polvivamma. Emme saaneet myöskään lupaa hankkia kissaa ja nyt menee vielä pataleivätkin persiilleen. Toki viimeisin on elämäni murheista se pienin. Lisäksi yksityiselämän puolella on ollut surua. Pikku hiljaa kaipaisin jotakin kivaakin tapahtuvaksi, edes pieniä onnistumisia. Elo epäonnisten tähtien alla alkaa ottaa aivoon. Jos saisi aloittaa vaikka ihan pikkuriikkisin askelin. Josko vaikka se kolmas pataleipä sitten kohoaisi.

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Nyt sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Viikunat vai kissanpentu? - Laskeutumista takaisin kotirouvaksi osa 1

Palaamiseni kotirouva-arkeen ei ole käynyt vastuksitta. Viime viikolla olin kotisohvan vankina polvivammani vuoksi, joskin onneksi polveni on alkanut toipumaan ja sillä kuulkaas jo kävelee, jee! Mutta muitakin pieniä vastoinkäymisiä on tässä heti kärkeen tullut. 

Ehkä blogistanikin on jo käynyt ilmi, että rakastamme ukkokullan kanssa kissoja. (Paitsi ehkä ihan vaan arasti tykkäämme siitä kreisin ex-naapurimme kissasta, joka oli yhtä arvaamaton ja outo kuin isäntänsäkin. Heh!) Ja kyllähän kissan ottamisesta on meillä ollut usein puhetta, mutta suhteellisen matkusteleva elämäntyylimme on kuitenkin tähän mennessä ollut puskurina lopullisen myönteisen päätöksen edessä. Tässä kuitenkin tunnustettakoon, että olemme jo pari kertaa käyneet kissanpentuja katselemassa paikallisissa adoptiokeskuksissa. Kun nyt sitten jättäydyin kotirouvaksi ainakin toistaiseksi, palasi kissan tai kissanpennun hankkiminen uudestaan ajatuspaletille. Entäpä jos sittenkin? Nyt uudelle tulokkaalle olisi hyvin aikaa. Opettaa pieni kisuliini talon tavoille niin sanotusti, sisäsiistiksi ja niin pois päin. 

Mutta...

Nykyinen vuokrasopimuksemme yksityisen vuokranantajan kanssa ei kuitenkaan salli suoraan minkään lemmikkieläimen ottoa. Sopimuksen mukaan lemmikkieläimiä harkittaessa ja hankittaessa tulee asiasta keskustella ensin vuokranantajan kanssa ja saada häneltä kirjallinen lupa. Otimmepa siis yhteyttä vuokranvälittäjään, joka tuttuun tapaan kontaktoisi itse vuokranantajaa. Tuolla hetkellä he molemmat olivat tahoillaan sukutapaamisissa Kiinassa ja saimme odottaa vastausta liki viikon. Lopulta vastaus saatiin: ei, vuokranantajamme ei lämmennyt ajatukselle kissanpennusta. Voi sitä surun päivää! Luin vastauksen sähköposteistani jo ennen aamukahdeksaa ja voin sanoa, että koko päivä oli jo mennyt pilalle. 

Päätimme kuitenkin vielä yrittää neuvotella asiasta. Ehdotimme, että vuokranantaja voisi halutessaan asettaa uuden vakuusrahan lemmikin mahdollisesti aiheuttamien vahinkojen varalta. Toisena vuokranantaja voisi myös korottaa kuukausittaista vuokraa, mikä on täällä ihan tyypillistä. Lemmikkieläimestä voidaan periä esimerkiksi 50 - 100 dollaria lisävuokraa kuukausittain. Jälleen pitkä odotus. Mutta ei, jälleen kielteinen kanta. Voihan itku!

Tässä vaiheessa ukkokulta jo totesi, että no, onko se sitten muutto edessä taas ensi kesänä. Pitäisikö muuttaa johonkin lemmikkiystävälliseen paikkaan? Ou nou! En suoraan sanoen ole innokas taas muuttamaan! Aika ei vielä ole kullannut muistoja, minkälainen karmea urakka se viime kesänäkin oli. Jo sopivan kohteen löytäminen superkalliista Piilaaksosta on kuin neulan etsintää heinäsuovasta. Ensisijaisina kriteereinä tulevat tietenkin sijainti ja hintataso. Ja toisekseen, samalla vuokrarahalla tuskin tulisimme saamaan tällaista pientä hedelmäpuiden paratiisia, joka meillä nyt on hallussamme. On viikunoita, appelsiineja, sitruunoita, persikoita, omenoita ja hitusen naapurin puolelta mollottava pikku greippipuukin. Eli menivätkö tässä nyt vaakakuppeihinsa valittaviksi viikunat vaiko kissanpentu? Toki nykyisen vuokrasopimuksemme katkeamiseen on vielä useampi kuukausi aikaa ja mitä tahansa voi tällä välin tapahtua. Kissan hankinta on siis kuitenkin jouduttu laittamaan nyt tilanteen sanelemana jäihin ainakin keskikesään asti. Nyyh ja niisk!

Niinpä tällä hetkellä ainoa katti talossamme on tämä draft stopper, vedonestäjä. Tämä kissa on meillä talvikuukausina passissa estämässä autotallista keittiöön tulevaa vetoa.

Pieni kissan mentävä porsaanreikähän tässä toki olisi:

ESA eli emotional support animal

Saatuamme kielteisen vastauksen vahvasti kahteen otteeseen parikin eri ystäväämme vinkkasi heti, että entäpä jos hommaatte niin sanotun ESA:n, emotional support animalin. En tiedä, kuinka tämän voisi kunnolla suomentaa. Kyseessä on eräänlainen terapiaeläin. ESA Wikipedian määritelmän mukaan: 

" An emotional support animal (ESA) is a type of assistance animal that alleviates a symptom or effect of a person's disability. An emotional support animal is not a pet and is generally not restricted by species. An emotional support animal differs from a service animal."

ESA:n hankkimiseksi täytyy olla lääkärintodistus, mutta kuulemani mukaan paikalliset lääkärit näitä todistuksia aika hölläkätisesti kirjoittavat. Toisekseen Fair Housing -säädösten mukaan vuokranantajien täytyy sallia nämä eläimet, koska niitä ei lasketa virallisesti lemmikeiksi, eivätkä vuokranantajat ole edes oikeutettuja perimään perinteistä lisävuokraa näistä eläimistä. Kuulostaako liian hyvälle ollakseen totta?

No, jos me nyt hankkisimme tällaisen ESA:n, niin kyllähän se pelatulle pelille vuokranantajalle päin näyttäytyisi. Sitä kun lähti rehellisenä suomalaisena ensin neuvottelemaan asiasta kertoen, että haluaisimme kissan. Henkisen tuen tarpeesta ei tuolloin ollut mitään puhetta. Lisäksi olisi totta kai pelkona, että vuokrasopimuksen uusimisen aikaan emme välttämättä saisi enää uutta sopimusta lainkaan tai vuokranantaja korottaisi reilusti vuokraa muihin syihin vedoten, eikä asumisen jatkaminen nykyisessä olisi enää mielekästä. Jos siis lähtisimme tällaisen ESA:n hankkimaan, olisi syytä varautua uuden kodin metsästykseen ja kaikkeen siihen ikävään muuttorumbaan. Pelkkä ajatus saa minut huokaisemaan syvään ja toteamaan: "Voi ei!"

Tapauksen jälkeen sosiaalisen median uutisvirtani on kuin kiusallaankin pursunnut tarinoita, joissa aina hylätty tai muutoin orpo kissanpentu vain ilmaantuu jonkun henkilön kotiin ja heistä tulee parhaat ystävykset ikinä, koskaan, milloinkaan. Tai sekin tarina kuinka palomies oli pelastanut kissanpennun, eikä pentu enää irrottanut otettaan palomiehestä. Voi, kunpa minäkin saisin olla jollekin kissanpennulle se ESH, emotional support human! 

Että ei nyt sitten tämäkään asia edennyt kuin Strömsössä. Onneksi on Gordo-kissa, jonka kanssa olemme taas sopimassa jälleennäkemistreffejä. Kissankaipuinen kotirouva sanoo teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

(Edit 8.2.2020: Jottei kenellekään jää epäselväksi, niin täsmennettäköön, että emme ole ryhtymässä hankkimaan ESA-lääkärintodistusta.)