Yllätyspotut ja äkäpussin kesytystä

Reilu viikko sitten se alkoi. Kevät. Ainakin säiden puolesta. Lämmin aalto pyyhkäisi tälle vuodelle ensimmäistä kertaa Piilaaksoon ja viime viikonlopusta tuli ihanan lämmin, jopa kesäinen. Niinpä sain inspiraation laittaa takapihan pienen kasvimaani talven jäljiltä kuntoon.

Tällaiset kylvöt tänä vuonna. Lisäksi kasvimaallani oli jo viime kaudesta tankoparsaa, jota yritän kovasti saada syötäväksi asti.

Kalenterissani oli lukenut muistutuksena "Istuta maissit!" jo pari kolme viikkoa aiemmin, mutta kun täällä on ollut niin turkasen kylmää ja sateista, niin moisia toimia on pitänyt lykätä. Olin onneksi idättänyt maissia siemenistä jo sisällä, joten sain tökätä nyt multiin hennot, noin 15 cm korkeat minitaimet. Niitä laittessani kyllä tuumailin, että loppujen lopuksi niidenkin kasvukausi täällä meillä Pohjois-Kaliforniassa on aika lyhyt. Tai ainakin meidän takapihalla, kohdassa, johon aurinko porottaa. Kesää, sitähän meillä siis riittää ison osan vuodesta, yleensä sinne loka-marraskuulle asti, mutta kun keskikesä on taivasalla monelle kasville aivan liian kuuma. Niinhän minulle kävi maissien kanssa juuri viime kesänä: ne kuivahtivat pystyyn. Eli monen vihanneksen kohdalla täällä on vuodessa kaksi kasvukautta, ensimmäinen keväällä ennen kuuminta ja kuivinta aikaa, toinen sen jälkeen. Ja tästä syystä olisi ollut mukava saada maissit ulos kasvimaalle jo vähän aiemmin. Mutta minkäs teet, ja tällaista kokeilevaa puutarhurointiahan tämä touhu on minulla aina ollut.

Varsinainen yllätys minua kuitenkin odotti, kun ryhdyin kasvimaatani mylläämään. Sain nimittäin nostaa sieltä vielä yhden erän uutta perunaa! Olivat jotenkin uskomattomalla tavalla säilyneet talven yli. Siitähän sitten riemu repesi! Ei muuta kuin äkkiä sillikauppaan ja saimme nauttia oikein kesäisen lounaan.

Yllätyspotut voin kera, silliä ja salaattia. Namskis!

Seuraavaksi toiseen yllättävään ja positiiviseen käänteeseen:

Äkäpussin kesytys

Monet varmasti muistavat, kun olen kertonut teille pihallamme liikuskelevista villikissoista. Ensimmäinen niistä, vaaleaturkkinen töpöhäntä, havaittiin noin 2,5 vuotta sitten ja toinen, se tummempi, ehkä reilu vuosi sitten. Tummempi viiksiniekka ystävystyi kanssamme aika nopeasti: antautui silityksille ja nykyään tulee pihaamme maukuen rapsutuksia myös kerjäämään. 

Mutta tämä vaalea. Se on ollut sähäkkä tapaus. Katti ei todellakaan ole tottunut ihmisiin ja alkuun osoitti meille pelkkää sähinää, kynsiään ja hampaitaan. Lukemattomat kerrat meidän lähestymisyritykset todellakin kostautuivat, kun katti raapaisi kynsillään ja täräytti uhmakkaat sähinät päälle. Huomasimme myös, että mitä nälkäisempi kissa oli, sitä äkäisempi. Kun sitten sai masunsa täytettyä tarjoamallamme kuivamuonalla, niin oli jo astetta lempeämpi. Hyvä ruoka, parempi mieli, vai miten se meni. Mutta lähelleen ei päästänyt edelleenkään.

Ulkokalusteiden vanhan istuinpehmusteen Hänen Ylhäisyytensä on kelpuuttanut makuupaikakseen aika useinkin. Varsinkin sateiden aikaan tykkäsi kömpiä tänne suojaan.

Kunnes viikko pari sitten alkoi tapahtua ihmeitä. Vaalea kissa uskaltautui jo tulla lähemmäksi, mutta vain silloin, kun toinenkin kissa oli jaloissa kiehnäämässä. Seuraava askel oli, että yritimme raapaisujenkin uhalla hiukan silittää arkailevaa kissaa hännän kohdalta selästä. Kissa meni kosketuksesta selvästikin hämilleen ja ensireaktionsa oli perääntyminen, sähinä ja hampaiden irvistys. Seuraavina päivinä parin sekunnin mittaiset rapsutukset eivät enää aiheuttaneetkaan sähinäkohtauksia. Mutta varpaillaan olimme molemmat osapuolet.

Loppuukos tässä pian kädet kesken, jos molemmat ovat rapsutuksia vailla yhtä aikaa, mutta toista pitää kuitenkin tarkkailla ja varoa vielä koko ajan?

Mutta kas, tällä viikolla kissa tuli jalkojemme juureen jo yksin, pukkasi pienesti päällänsä ja sitten tyrkytti peräänsä. Taisi siis olla jo mukavan tuntoisia rapsutuksia vailla. Ja jee, kissa antoi todellakin hetken aikaa rapsuttaa itseään! Toki mitään muuta kohtaa emme ole vielä uskaltaneet kokeilla kuin tuota hännänpäällistä. 

Tällä viikolla tapahtui sitten vielä toinenkin ihme saman katin kanssa. Olemme pitäneet ulko-ovea auki tuulettaaksemme ja yhtäkkiä tämä vaalea tassuttelija istuikin jo eteismatollamme. Ja teki seuraavana päivänä saman uudestaan ja kävi jo muutaman metrin verran nuuhkimassa paikkoja. Mutta kovin arkana totta kai oli, emmekä halunneet kissaa ajaa heti uloskaan. Muutamia minuutteja ovat tutkimusmatkat nyt kestäneet. Että todella rohkea veto entiseltä supersähisijältä! Sisäkissaa siitä koskaan tuskin tulee, mutta tämä hissuksiin tapahtunut luottamuksen kerääminen kissalta on ollut mielenkiintoinen prosessi. 

Ovat nämä molemmat pihapiirimme katit vain niin mahtavia seurattavia. Välillä voivat paistatella täysien vatsojensa kanssa jopa alle metrin etäisyydellä toisistaankin, välillä sitten taas tappelevat, kumpi pääsee juuri sille kyseiselle ruokakupille, vaikka ruokakuppeja on tarjolla kaksi. Molemmille olisi omansa. Vaalealla katilla on harmillista kyllä edelleen vähän kiusaajan vikaa. Hiipii toisinaan ja yllättäen räpsäisee kynsillään toista kissaa persuuksille.

Siinä kellistellään ja vieläpä ihan yksin ja ihmistä lähellä.

Näiden viimeisimpien kissakäänteiden osalta olemme ukkokullan kanssa nauraneet, että eihän meillä mennyt kuin 2,5 vuotta ja lahjomisessa kymmenkunta jättimäistä kuivamuonapussia, kun lopultakin tämä vaalea viettelijä alkaa osoittaa edes pieniä merkkejä ystävyydelle. Kyllähän tässä matkan varrella uhkasi jo usko loppua koko hommaan. Mutta juuri tällä hetkellä Hänen Ylhäisyytensä saattaa suvaita meidät lähipiiriinsä. Ehkä ensi viikolla on toisin. Koska kissa.

Tällaisia pihakuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kissatappelu ja arjen löytöjä

Koskapa minulta aika ajoin pyydetään myös ihan arkisia kuulumisia, niin tällä kertaa luvassa sellaisia. 

Kissatappelu

Pari viime viikkoa olemme saaneet olla helisemässä kahden pihakissamme kanssa. Mutta ennen kuin kerron enempää, saanen esitellä tappelun osapuolet:

Riitapukari nro 1. Häntänsä on tuollainen söpö töpö.

Riitapukari nro 2. Molemmat kissat on leikattu. Sen merkiksi täällä leikataan kissan korvasta pala pois.

Tähän asti kissat ovat tulleet ruokailemaan enimmäkseen eri aikoihin. Ainoastaan pari kertaa molemmat ovat sattuneet hamuamaan ruoka-astialle samaan aikaan. Silloin katit ottivat ensin tiukan tuijotuskisan. Sitten seurasi sähinä ja mouruaminen, kun toinen yritti hiipiä ruoka-astialle toisen viiksikarvojen edestä. Lopulta molemmat kuitenkin saivat onnellisesti kupunsa ravituiksi. Nyt tämä vaaleampi, töpöhäntäkissa onkin jäänyt toisinaan ruoka-astian läheisyyteen laiskasti loikoilemaan ja toisinaan selvästikin reviiriään vahtimaan esimerkiksi automme alta. 

Ja auta armias, kun kissat sitten olivatkin eräänä aamuna molemmat tulossa nälkäisinä samalle ruokakupille. Tappeluhan siitä syntyi. Ja oikein kunnon kissatappelu olikin. Kissat pyörivät kuin yhtenä karvaisena jin&jang-keränä talomme sivuseinustaa pitkin. Karvatupot vain pöllysivät ilmassa. Me yritimme olla erotuomareina. Siis eihän siihen väliin konkreettisesti ollut tietenkään mitään asiaa, mutta pienellä metelöinnillä saimme kissojen huomion muualle ja katit toisistaan irti - hetkellisesti. Kunnes ne päättivät ottaa vielä toisen erän. 

Vaikutti siltä, että töpöhäntä sai ottelussa voiton. Ja se agressiivisempi tilanteessa olikin, vaikka yllä olevassa kuvassa niin leppoisan näköisenä köllötteleekin. Tämän jälkeen toinen kissa on lähestynyt tonttiamme todella arkaillen ja tulee nykyään pyytämään ruokaa suoraan etuoveltamme. Töpöhäntä valtasi sivuoven tarjoilut itselleen.

Vaikka tämä kerrassaan suloinen riitapukari nro 2 jo meille kovasti maukuukin, kiehnää jaloissa ja antaa silittää itseään, niin tulipa vain komeasti todistettua, että kyllä, villikissoja yhä ovat. Ja villikissoilla on villikissojen luonne. Oli se nujakka aikamoista menoa, huh!

Mutta mitäs uutta pihaltamme:

Löytö pihamaaltamme

Olemme nyt asuneet samassa talossa jo yli neljä vuotta. Koko tämän ajan etupihallamme on sinnitellyt yksi kitukasvuinen pensas. Sen lehdet ovat aina heti auettuaan rypistyneet, eikä pensas ole koskaan kukkinut. Näin ollen siitä ei ole ottanut ollenkaan selvää, mikä se on kasvejaan. Kuolemaa se tekee, olen todennut. Kun muutimme, kysyin kasvista jopa vuokranvälittäjämme kiinalaiselta vaimolta, sillä hän vaikutti viherpeukalolta. Mutta hänkin totesi, että hankala sanoa, kun pensaassa näyttäisi olevan jonkinlainen tauti. Lopulta hän heitti villin arvauksen nektariinista. 

Kaikki nämä vuodet pensas on tuossa siis vain olla kärvistellyt. Mutta nyt, ihme oli tapahtunut! Kun palasimme Suomesta ja tein perinteisen pihakierroksen heti ensimmäisenä aamuna, huomasin pensaan alkaneen kukkia. Voi hyvä tavaton. Ja havaitsinpa kukinnoissa vieläpä hyvin tuttua: olin nähnyt samanlaisia vastikään yhdellä ulkomaanreissullamme, mutta yhä epäilin. Mutta Google Lens -sovelluksen kasvintunnistus sen lopulta vahvisti: kyseessä on todellakin guava! 

Lähetin innoissani jo ystävälleni Suomeen kuvan tästä pihamaamme uudesta paljastuksesta. Silloin olin kuitenkin vielä yhdessä asiassa väärässä. Luulin alla olevassa kuvassa näkyvien vihreiden nappuloiden olevan jo hedelmien raakileita, mutta ne ovatkin vasta aukeamattomia nuppuja. Ne ovat tuntumaltaan siis aivan kovia ja muistuttavat minusta muodoltaan sitrushedelmien pikkuruisia raakileita.

Guavan kukintoja ja nuppuja, omalla etupihalla. Enpä olisi uskonut.

Pensas kukkii nyt edelleen, ties jo monettako viikkoa, mutta hedelmien alkuja en pensaassa valitettavasti vieläkään näe. Mutta jatkan jännittämistä, josko siitä vielä jotakin suuhun pantavaa myöhemmin syksyllä, talvella tai keväällä irtoaisi. Ehkä tämä vaatii vain malttia. Enhän tiedä, koska kokemukseni guavan kasvatuksesta on tähän mennessä pyöreä nolla.

Ja tämän löydöksen tehtyäni minun piti kauppareissulla ihan varta vasten katsoa, miltä se guavan hedelmä oikein näyttää. Niitä on saatavilla ainakin keltaisia ja punaisia versioita, mutta pienempiä olivat mitä odotin.

Keltaisia guavia kaupassa.

Löytö kaupasta

Tällä viikolla tapahtui myös jotakin mieletöntä kauppareissulla. Parikin ystävääni näistä jo vihjaisi, ja torstaina minulla oli onni löytää täkäläisestä kaupasta tuoreita mustaviinimarjoja! Huutomerkki perässä kuvastaa herkun harvinaisuutta. Tämä oli nimittäin reiluun yhdeksään vuoteen ihka ensimmäinen kerta, kun Piilaaksosta on löytynyt tuoreita mustaherukoita. Punaisia olen onnistunut löytämään jo parina kolmena vuonna aiemmin, mutta mustia ei ole näkynyt. Ikinä, koskaan, milloinkaan. Eikä viinimarjoja ylipäätään ole täällä myynnissä joka kaupassa. Ei isoissa kauppaketjuissa, vaan yksittäisissä siellä täällä sijaitsevissa kaupoissa, joissa valikoima on Itä-Eurooppaan päin kallellaan, tai sitten meksikolaisten tai intialaisten pitämissä basaarityyppisissä vihanneskaupoissa.

Miksi mustaherukat sitten ovat täällä niin erikoisia ja harvinaisia? Oma teoriani on, että ensinnäkin Kalifornian ilmasto on niiden kasvatukseen liian kuuma. Nämäkin marjat on tuotu meille pohjoisesta Washingtonin osavaltiosta. Toisekseen, kun jo neljä vuotta sitten haaveilin mustaviinimarjoista Piilaaksossa, kirjoitin postauksessani näiden kasvatuksen olleen Yhdysvalloissa kiellettyä 1900-luvun alussa. Tällä kiellolla liittovaltion hallinto halusi suojella USA:n puuteollisuutta, sillä viinimarjapensaissa voisi olla tietty tauti, joka olisi vaaraksi levitä myös mäntypuihin. Nyttemmin kielto on vapautettu. Eli tässä toinen syy, miksi täällä ei kantaväestöllä, jos nyt sellaisesta voi Piilaakson alueella edes puhua, ole viinimarjojen syömisen kulttuuria. Ja tämän vuoksi niillä ei luonnollisestikaan ole kovaa kysyntää.

Näidenkin marjojen uskoisin menevän enimmäkseen meidänkaltaisten pohjoisesta muuttaneiden suihin. Yksi laatikko punaisia tai mustia viinimarjoja maksoi 25 dollaria (23 euroa). Laatikko oli ehkä puolet tai hiukan pienempi suomalaisten torien marjalaatikon koosta. Paljonkohan viinimarjalaatikollinen Suomen toreilla nykyään maksaa? Kertokaahan "päivän hinta" minulle tietämättömälle.

Olipa muuten työlästä irrottaa laatikollisen verran marjoja tertuistaan! Ostamani marjat oli nimittäin kerätty alla olevan kuvan mukaisesti tertuittain tai oksittain, kumminko tuota nyt kuvaisi. Suomessa viinimarjoja suoraan pensaasta keränneenä voin sanoa, että olisin kerännyt saman määrän marjoja suoraan puskasta huomattavasti nopeammin, kuin puhdistanut nämä kaupan marjat. Mutta nyt kun sitä omaa pensasta ei tässä ole, niin hitaamman kautta mentiin.

Yhdessä tertussa saattoi olla kaksi tai kaksitoista marjaa. Nämähän muuten näyttävät kuvassani ihan korvakoruilta. :-D

Marjoja irrotellessa kävi myös ilmi, miten tärkeää ne oli pestä ennen syöntiä ja pakastusta. Marjoja hypistellessä niistä jäi sormiin sellainen tuntuva pöly. Se on mitä todennäköisimmin maantiepölyä väliltä Washington-Kalifornia. Täällä nimittäin hedelmiä ja vihanneksia kuljetetaan usein avolavarekoilla ilman päällä olevaa suojaa. Niinpä nämäkin marjat ovat keränneet pitkältä matkalta mukaansa yhtä sun toista. Ehkäpä joskus Suomessa olen torilta ostettuja marjoja huljauttanut veden alla, mutta suoraan pensaista itse keräämiäni en koskaan.

Summa summarum

Jälleen kerran hiukan irrallisia havaintoja arjesta, mutta mitä näillä kaikilla postaukseni aiheilla on yhteistä? Niin pihakissamme, kuin pihamme monet erilaiset hedelmäpuut ja -pensaat, sekä mustaherukoiden löytyminen ensimmäistä kertaa tekevät kaikki minut hyvin iloiseksi, jopa onnelliseksi. Eli onnellisia arkikuulumisia olivat nämä. 

Suomi-reissun jälkeen postaustahtini onkin ollut suorastaan hämmentävän säännöllinen ja olen saanut julkaistua uusia postauksia omasta näkövinkkelistäni katsoen jopa tiuhaan. Jatkossa tahti tulee arvatenkin vähän hidastumaan, sillä näillä näppäimillä allekirjoittaneella alkavat syksyn opetuskiireet. Postausaiheita on kuitenkin hautumassa, joten pysykäähän linjoilla. Nyt päätän tältä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

PS. Ystäväni kertoi, että oli onnistunut Piilaaksosta löytämään erän tuoreita mustaherukoita kerran aikaisemmin vuonna 2017. Tuolloin en ole itse osunut apajille. Että kyllä nämä marjat todella harvinaista herkkua meillä päin on. 

Eläimellistä menoa

Viimeiset kolme postaustani ovat olleet niissä pituuksissaan ja kaikkine taustatietolinkityksineen sen verran töiseviä, että nyt sallin itseni kirjoittaa vaihteeksi vähän kepeämmin ja kepeämmästä aiheesta. Seuraa poimintoja arkikuulumisistamme viimeisen 1,5 viikon ajalta. Kuten monet varmaan muistavat, nykyisen kotimme vuokrasopimuksessa kotieläimet ovat ehdottomasti kiellettyjä. Tästä pykälästä on yritetty neuvotella moneen kertaan, mutta tulokset ovat pysyneet laihoina. No, viime aikoina eläimiä on tänne vain ilmaantunut, sekä pyytäen että pyytämättä...

Mm. Zoba-kissa palasi kuvioihin. Zoba on pikimusta, mutta otin kuvan salamalla, että tuosta mustasta möykystä edes jotakin erotti. :-)

Sokeritoukat

Elukoista ensimmäisenä mainittakoon keittiömme kuiva-ainekaapin vallanneet sokeritoukat. Tai niiksi minä niitä ainakin luulin. Muutamana aamuna ryhtyessäni aamukahvin keittoon keittiökaapistamme löytyi siis pari siivekästä elukkaa kaapin katossa. No, ajattelin niiden ensin vain olevan joitakin yöperhosia ja listin ne hengiltä het' siltään. Elukoiden siivistä irtosi sitä ihanaa hienojakoista kiiltopölyä, joten vaalea kaappi alkoi nopeasti muistuttamaan pesun tarpeesta. Sittenpä siivekkäitä alkoi ilmaantua lisää, joten kyse ei ollutkaan enää yöperhosista. Jokin epäonnen riisi-, jauho- tai sokeripussi on siis tullut kaupasta valittua. Kun sitten yhtenä aamuna keittiömme seinää pitkin mateli valkoinen mato(!), meni minulta hermo lopullisesti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin alkaa siivoamaan kuiva-ainekaappi perusteellisesti. En ollut ehtinyt saada edes aamukahvia kitusiini, kun niin apinanraivolla tuo siivousoperaatio oli tuolloin käynnistettävä. Pari jätesäkillistä siinä meni jauhoja, sokereita ja muita kuiva-aineita suoraan roskikseen ja kaapit desinfioin kunnon myrkyillä. Mielenkiintoisena havaintona muuten, että venäläiset tattarit eivät olleet näiden elukoiden makuun ollenkaan, olivat jättäneet ne tyystin rauhaan. Muutaman päivän tuon mylläyksen jälkeen pari siipiveikkoa siellä vielä yksittäisen tapon kohteeksi joutui, mutta nyt, kop-kop, keittiössämme on ollut ns. rauha maassa -- ja kuivakaapissa.

No sitten iloisempiin kuvioihin:

Zoba-kissan paluu

Jotkut teistä muistanevat Zoba-kissan. Zoba ilmestyi pihapiiriimme reilu vuosi sitten ja kävi meillä kyläilemässäkin useampaan kertaan. Kissa oli aina ilman pantaa ja tosi laihassa kunnossa, emmekä tienneet oliko se kulkukissa vai jonkun oma. Yhtenä kauniina päivänä viime vuoden syyskuussa veimme kissan paikalliseen shelteriin, eläinten löytökeskukseen. Siellä selvisi kissan nimi, ikä 11 vuotta ja että kissalla oli mikrosiru. Zoballa oli siis oma koti jossakin lähistöllä. Kissa jäi tuolloin paikallisen protokollan mukaisesti shelteriin odottamaan omistajiensa noutoa. 

Tuon jälkeen kissa teki meidän pihastamme suoranaisen katoamistempun. Emme nähneet kattia kokonaiseen vuoteen! Kunnes sitten taas nyt syyskuussa, kuin vuosikellon mukaan, Zoba alkoi taas kiehnäämään pihamme jukkapalmuja vasten. Tästä ystävyytemme taas lämpeni niin, että katti alkoi tekemään lyhyitä visiittejä sisälläkin. Viime viikolla Zoba kävikin meillä sitten jo neljänä päivänä, joista lauantaina nukkui sohvallamme koko päivän. Onhan se ollut sellainen suloinen pikku trouble maker ja stressintasaaja.

Siinä hän tyytyväisenä kuorsaa sohvaviltillä.

Viime viikolla tapahtui myöskin tämä:

Varhaisaamun koirajahti

Ukkokulta oli jo aloittanut etätyöt tosi varhain sille aamua ja minä olin ryhtymässä vasta kahvinkeittoon. Sittenpä ukkokulta ilmoittaa, että pihassamme on irtokoira. Ukkokulta menee pihalle katsomaan koiraa ja mistä se mahdollisesti siihen ilmestyi. Kadulla risteyksessä on koirantaluttaja, joka kertoo koiran olevan naapuristamme. Naapurin koira oli osannut avata takapihan portin ja pääsi karkuun, kun halusi tulla innokkaasti koirantaluttajan koiraa moikkaamaan. Koiranomistajanaapuria ei tavoitettu. 

Juuri, kun minä oli kaatanut ensimmäisen aamukahvikupillisen itselleni, ryntääkin ukkokulta pihalta ovenrakoon ja sanoo, että nyt näitä karkuteillä olevia koiria on jo kaksi, tulepas apuun. Siihen jäi aamukahvit odottamaan ja ei muuta kuin koiria jahtaamaan. Molemmat koirat olivat siis naapurimme koiria. Ukkokulta sai toisen koiran jo kiinni, mutta minä lähdin ensimmäisen karkulaisen perään. En tiennyt koiran nimeä, eikä minulla tietenkään ollut mitään liekaa tai riimua, jolla olisin voinut koiran pannasta saada koiran talutukseen. Ei sellaiset järkitoimet olleet käyneet mielessä, kun vielä niin unenpöpperössäkin olin. Ja sitä paitsi, koiralle taisi aina puoli korttelia kerrallaan valjeta, että hän oli todellakin vapaa. Sai nuuskia just niitä puskia mitä halusi, kuopia multaa mistä halusi ja ennen kaikkea, aina kun minä olin sitä saavuttamassa, saikin kirmata iloisesti taas 15 - 20 metriä eteenpäin. Aika mukava aamulenkki siinä tuli tehdyksi, yöpaita päällä, mutta karisipa unihiekat silmistä, hahah. Jahti kuitenkin päättyi lopulta minun osaltani tyhjin käsin, sillä koirahan paineli menemään hippulat vinkuen.

Lopulta ukkokulta oli tavoittanut koiranomistajan, joka tuli nyt koirajahtiin mukaan. Vielä noin vartin metsästyksen ja huhuilujen jälkeen molemmat koirat olivat lopultakin omalla tontillaan ja omistaja kiitteli avusta. Eli koirasaagan osalta loppu hyvin kaikki hyvin. 

Toisin kuin Zoban vierailut. Ne eivät sitten päättyneetkään lopulta hyvin: 

Kirppuja, prkl!

Zoba koisasi meillä siis koko viime lauantain ja lähti vasta iltahämärissä taas omille teilleen. Mutta mitäs sitten seuraavaksi? Sunnuntaiaamuna sain aivan järjettömästi kutisevan kirpunpureman nilkkaani ja tarkka syyni sohvavilttiin sen todisti: Zoban nukkumapaikalta löytyi kirppu! Voi argh! Niinpä siinä menikin sitten koko sunnuntai kirppusirkuksen tiimellyksessä. Käytännössä myrkytin siis kaikki kotimme matot ja tekstiilipinnat verhoja lukuunottamatta ja pyykkikone lauloi koko päivän! Onni onnettomuudessa oli toki se, ettemme olleet päästäneet kissaa makuuhuoneisiin, eikä meillä ole nykyisessä kodissamme kokolattiamattoa. Näistäkin huolimatta urakka oli aikamoinen. Eikä riesa tietenkään ollut sunnuntaina vielä ohi. Lieveilmiönä kotimme haisi seuraavat kaksi-kolme päivää myrkyttämisestä aivan kamalalle, eikä näiden kovien helteiden aikaan (tänään esim. +33 C) talon tuulettaminen ole kovin hohdokasta hommaa. Sain jopa kahtena ensimmäisenä yönä lievää hengenahdistusta ja kurkun kutinaa siitä myrkystä, mutta minkäs teit. Ukkokullalla kävi sopivasti mäihä, sillä hän ajoi sunnuntai-iltana Etelä-Kaliforniaan erääseen autoilutapahtumaan ja vältti näin pahimpien kirppumyrkkykaasujen hengittelyn.

Järeätä ja pahanhajuista myrkkyä kirppuihin.

Tästä eteenpäin joudumme siis valitettavasti eväämään Zoba-katin pääsyn meille sisätiloihin. Kyllähän se sydäntä raastaa, kun kissa on jo pari kertaa käynyt tällä viikolla oven takana naukumassa sisäänpääsyä. Onneksi etupihallamme pörräävät kuitenkin kolibrit kuten ennenkin ja saamme ihastella niiden liihottelua ja pikku kinastelua syöttökupilla päivittäin.

Yksi pihamme kolibreista on jo aika kesy ja antaa kuvata melko läheltä.

Myös viikunavaras on vieraillut tänäkin vuonna puumme kimpussa. Emme tiedä, onko sama tyyppi kuin viime vuonna, sillä tällä kertaa on onnistunut varastamaan niin, ettei meillä ole näköhavaintoja. Liekö yön pimeinä tunteina taskulampun kanssa käynyt, kun kotonahan tässä koko ajan päivät pitkät ollaan. Iso MUR varkaalle!  

Loppukevennys

Juuri tätä kirjoittaessani pakettilähetti kiikutti pienen paketin ovellemme. Tällä viikolla nimittäin järjestettiin Amazon-verkkokaupan Prime Days, omanlaisensa Hullut Päivät, ja löysin valikoimista tällaisen supersuloisen ja hauskan skumppakellon "Champagne please!" Kaikkien näiden vuoden 2020 kujeiden, viimeisimpänä sokeritoukkasaalistuksen ja kirppumyrkytyksen jälkeen tunsin niin tarvitsevani tämän! Ja tilasin!

Viikonloppuna aion testata, että kai tässä tuotetakuu toimii. Jos siis kilautan kelloa, niin kai minulle sitten tupsahtaa lasillinen kuohuvaa nenän eteen. :-D Muuten, myös tuo kellon kuvausalustana toimiva pörrökankainen istuin on myrkytetty.

Että tällaista menoa täällä. Nyt vain toivon, ettei meidän sisätiloissa vilistäisi enää yhtään mitään minimaalisen pientä mönkijää eikä surraajaa ainakaan vähään aikaan, huh huh. Tähän päätän tällä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!   

Viikunat vai kissanpentu? - Laskeutumista takaisin kotirouvaksi osa 1

Palaamiseni kotirouva-arkeen ei ole käynyt vastuksitta. Viime viikolla olin kotisohvan vankina polvivammani vuoksi, joskin onneksi polveni on alkanut toipumaan ja sillä kuulkaas jo kävelee, jee! Mutta muitakin pieniä vastoinkäymisiä on tässä heti kärkeen tullut. 

Ehkä blogistanikin on jo käynyt ilmi, että rakastamme ukkokullan kanssa kissoja. (Paitsi ehkä ihan vaan arasti tykkäämme siitä kreisin ex-naapurimme kissasta, joka oli yhtä arvaamaton ja outo kuin isäntänsäkin. Heh!) Ja kyllähän kissan ottamisesta on meillä ollut usein puhetta, mutta suhteellisen matkusteleva elämäntyylimme on kuitenkin tähän mennessä ollut puskurina lopullisen myönteisen päätöksen edessä. Tässä kuitenkin tunnustettakoon, että olemme jo pari kertaa käyneet kissanpentuja katselemassa paikallisissa adoptiokeskuksissa. Kun nyt sitten jättäydyin kotirouvaksi ainakin toistaiseksi, palasi kissan tai kissanpennun hankkiminen uudestaan ajatuspaletille. Entäpä jos sittenkin? Nyt uudelle tulokkaalle olisi hyvin aikaa. Opettaa pieni kisuliini talon tavoille niin sanotusti, sisäsiistiksi ja niin pois päin. 

Mutta...

Nykyinen vuokrasopimuksemme yksityisen vuokranantajan kanssa ei kuitenkaan salli suoraan minkään lemmikkieläimen ottoa. Sopimuksen mukaan lemmikkieläimiä harkittaessa ja hankittaessa tulee asiasta keskustella ensin vuokranantajan kanssa ja saada häneltä kirjallinen lupa. Otimmepa siis yhteyttä vuokranvälittäjään, joka tuttuun tapaan kontaktoisi itse vuokranantajaa. Tuolla hetkellä he molemmat olivat tahoillaan sukutapaamisissa Kiinassa ja saimme odottaa vastausta liki viikon. Lopulta vastaus saatiin: ei, vuokranantajamme ei lämmennyt ajatukselle kissanpennusta. Voi sitä surun päivää! Luin vastauksen sähköposteistani jo ennen aamukahdeksaa ja voin sanoa, että koko päivä oli jo mennyt pilalle. 

Päätimme kuitenkin vielä yrittää neuvotella asiasta. Ehdotimme, että vuokranantaja voisi halutessaan asettaa uuden vakuusrahan lemmikin mahdollisesti aiheuttamien vahinkojen varalta. Toisena vuokranantaja voisi myös korottaa kuukausittaista vuokraa, mikä on täällä ihan tyypillistä. Lemmikkieläimestä voidaan periä esimerkiksi 50 - 100 dollaria lisävuokraa kuukausittain. Jälleen pitkä odotus. Mutta ei, jälleen kielteinen kanta. Voihan itku!

Tässä vaiheessa ukkokulta jo totesi, että no, onko se sitten muutto edessä taas ensi kesänä. Pitäisikö muuttaa johonkin lemmikkiystävälliseen paikkaan? Ou nou! En suoraan sanoen ole innokas taas muuttamaan! Aika ei vielä ole kullannut muistoja, minkälainen karmea urakka se viime kesänäkin oli. Jo sopivan kohteen löytäminen superkalliista Piilaaksosta on kuin neulan etsintää heinäsuovasta. Ensisijaisina kriteereinä tulevat tietenkin sijainti ja hintataso. Ja toisekseen, samalla vuokrarahalla tuskin tulisimme saamaan tällaista pientä hedelmäpuiden paratiisia, joka meillä nyt on hallussamme. On viikunoita, appelsiineja, sitruunoita, persikoita, omenoita ja hitusen naapurin puolelta mollottava pikku greippipuukin. Eli menivätkö tässä nyt vaakakuppeihinsa valittaviksi viikunat vaiko kissanpentu? Toki nykyisen vuokrasopimuksemme katkeamiseen on vielä useampi kuukausi aikaa ja mitä tahansa voi tällä välin tapahtua. Kissan hankinta on siis kuitenkin jouduttu laittamaan nyt tilanteen sanelemana jäihin ainakin keskikesään asti. Nyyh ja niisk!

Niinpä tällä hetkellä ainoa katti talossamme on tämä draft stopper, vedonestäjä. Tämä kissa on meillä talvikuukausina passissa estämässä autotallista keittiöön tulevaa vetoa.

Pieni kissan mentävä porsaanreikähän tässä toki olisi:

ESA eli emotional support animal

Saatuamme kielteisen vastauksen vahvasti kahteen otteeseen parikin eri ystäväämme vinkkasi heti, että entäpä jos hommaatte niin sanotun ESA:n, emotional support animalin. En tiedä, kuinka tämän voisi kunnolla suomentaa. Kyseessä on eräänlainen terapiaeläin. ESA Wikipedian määritelmän mukaan: 

" An emotional support animal (ESA) is a type of assistance animal that alleviates a symptom or effect of a person's disability. An emotional support animal is not a pet and is generally not restricted by species. An emotional support animal differs from a service animal."

ESA:n hankkimiseksi täytyy olla lääkärintodistus, mutta kuulemani mukaan paikalliset lääkärit näitä todistuksia aika hölläkätisesti kirjoittavat. Toisekseen Fair Housing -säädösten mukaan vuokranantajien täytyy sallia nämä eläimet, koska niitä ei lasketa virallisesti lemmikeiksi, eivätkä vuokranantajat ole edes oikeutettuja perimään perinteistä lisävuokraa näistä eläimistä. Kuulostaako liian hyvälle ollakseen totta?

No, jos me nyt hankkisimme tällaisen ESA:n, niin kyllähän se pelatulle pelille vuokranantajalle päin näyttäytyisi. Sitä kun lähti rehellisenä suomalaisena ensin neuvottelemaan asiasta kertoen, että haluaisimme kissan. Henkisen tuen tarpeesta ei tuolloin ollut mitään puhetta. Lisäksi olisi totta kai pelkona, että vuokrasopimuksen uusimisen aikaan emme välttämättä saisi enää uutta sopimusta lainkaan tai vuokranantaja korottaisi reilusti vuokraa muihin syihin vedoten, eikä asumisen jatkaminen nykyisessä olisi enää mielekästä. Jos siis lähtisimme tällaisen ESA:n hankkimaan, olisi syytä varautua uuden kodin metsästykseen ja kaikkeen siihen ikävään muuttorumbaan. Pelkkä ajatus saa minut huokaisemaan syvään ja toteamaan: "Voi ei!"

Tapauksen jälkeen sosiaalisen median uutisvirtani on kuin kiusallaankin pursunnut tarinoita, joissa aina hylätty tai muutoin orpo kissanpentu vain ilmaantuu jonkun henkilön kotiin ja heistä tulee parhaat ystävykset ikinä, koskaan, milloinkaan. Tai sekin tarina kuinka palomies oli pelastanut kissanpennun, eikä pentu enää irrottanut otettaan palomiehestä. Voi, kunpa minäkin saisin olla jollekin kissanpennulle se ESH, emotional support human! 

Että ei nyt sitten tämäkään asia edennyt kuin Strömsössä. Onneksi on Gordo-kissa, jonka kanssa olemme taas sopimassa jälleennäkemistreffejä. Kissankaipuinen kotirouva sanoo teille nyt hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

(Edit 8.2.2020: Jottei kenellekään jää epäselväksi, niin täsmennettäköön, että emme ole ryhtymässä hankkimaan ESA-lääkärintodistusta.)

Elämää uudessa kodissa: pari ratkennutta mysteeriä

Blogini on ollut taas hetken hattuhyllyllä ja syy taukoon selvinnee ensi postauksessa. Tällä kertaa kirjoittelen kuitenkin parista mysteeristä, jotka uudessa kodissa asuessamme ovat eteen putkahtaneet. Nyt mysteerit ovat ratkenneet.

Mustan kissan arvoitus

Olimme asuneet uudessa kodissamme vasta noin parin viikon ajan, kun eräänä viikonloppuna pihallemme ilmestyi musta kissa. Kissa kiehnäsi maassa automme luona, oli heti tosi tuttavallinen ja huomionkipeä. Kissalla ei ollut minkäänlaista pantaa ja etukulmahampaansa olivat terävät kuin mitkäkin. Samoin kynnet tuolla katilla olivat todella pitkät ja terävät, mutta kissan turkki oli kuitenkin todella kiiltävä ja hyvässä kunnossa. Pohdimme heti, olisiko kissa jonkun oma vai voisiko se olla kulkukissa. 

Aikaa kului ehkä viikko ja kissa tupsahti pihallemme uudestaan. Tällä kertaa se myös maukui, melkeinpä sydäntä riipovalla äänellä. Kissa oli selvästi vailla jotakin. Päätimme tarjota kissalle ainakin vettä. Kissa tassuttelikin rohkeasti meille sisälle, toki tutkien jokaisen nurkan mihin kissan sisällä päästimme. Kun laitoimme vesikupin tarjolle, niin kylläpä vain vesi maistui! Kova jano oli raukalla. Lopulta tarjosimme kissalle myös vähän tonnikalaa, joka sekin tuntui maistuvan jonkin verran. Olisikohan se kuitenkin koditon kissa, pohdimme. Saatuaan janonsa sammutettua ja masuansa täytettyä, kissa hyppäsi sohvallemme ja meni kerälle nukkumaan. Kissa vietti meillä tuolloin monta tuntia, mutta yön yli emme uskaltaneet kissaa meillä pitää. 

Mysteerikissa ensimmäistä kertaa kylässä.

Kyselimme myöhemmin lähinaapurustolta, olisiko kissa heidän, mutta kukaan ei kissaa omakseen tunnustanut. Toisinaan se saattoi maukua viereisen lapsiperheenkin talon ovella. Viikkojen kuluessa kissa pyrki meille maukuen sisälle pari muutakin kertaa. 

Kissan mahdollinen kodittomuus vaivasi meitä sen verran, että päätimme viedä kissan seuraavalla mahdollisella kerralla löytöeläinkotiin tutkittavaksi. Lähin löytöeläinkoti, jossa voi tutkituttaa onko eläimellä mikrosiru, sijaitsee meiltä noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Saimme ystäväpariskunnalta kissankuljetushäkin lainaksi, jotta voisimme kissan vaivatta saattaa ammattilaisten käsiin. 

Olimme siis täysin varustautuneita kissan kiinnisaamiseksi. Mutta mitä tekikään kissa? Kissa teki katoamistempun ainakin kuukaudeksi! Aivan kuin se olisi laserkatseellaan nähnyt, että kissankuljetuskoppi odotti sitä autotallissamme. Hahah. 

Kunnes sitten lopultakin eräänä sunnuntaina onni potkaisi. Kissa ilmestyi taas meille, kiehnäsi tällä kertaa villisti pihakasvustomme kanssa ja maukui sitten jälleen sisälle. Lopulta saimme houkuteltua kissan koppiin ja matka löytöeläinkotiin alkoi. 

Ennen kuin saimme kissan houkuteltua koppiin, kissa hyppäsi jo autoomme autonoven ollessa auki. Ja näyttikö katti meille tässä kohtaa kieltä? Hi hii. 

Perillä löytöeläinkodissa minua jännitti. Olisiko kissalla tunnistesirua, joka paljastaisi sen taustat? Ja kappas, kissalla oli mikrosiru. Kissalla oli siis omistaja, jonka kotiosoitetta ei tietenkään meille tietoturvasyistä kerrottu. Samalla selvisi kissan nimi Zoba ja kissan ikä. Olimme luulleet kissaa melko pennuksi kissan siron koon vuoksi, mutta Zoballahan olikin ikää jo 11,5 vuotta! Sirulukija paljasti myös Zoban tuhmuudet: Kissa ei suinkaan ollut kyseisessä löytöeläinkodissa ensimmäistä kertaa. Tämä oli Zoballe jo kolmas kerta, kun hänet oli tuotu löytökissana suojaan. Taitaa siis olla vanha konkari omilla pienillä (tai isoilla) tutkimusmatkoillaan.

Tiedot kissan kodista helpottivat ja kissa jäi löytöeläinkotiin omistajansa noutoa odottamaan. Me saimme kissan tiedot paperilla ja olisimme kuulemma voineet myöhemmin soittaa ja kysellä, joko kissa oli haettu kotiinsa. Soittoa ei kuitenkaan tarvittu, sillä jo seuraavalla viikolla kissa maukui naapurin oven takana. Zoba oli palannut mielipuuhiinsa, seikkailemaan. Viime aikoina emme ole Zobaa nähneet, mutta eiköhän katti palaa taas jonakin päivänä meitä ilostuttamaan. 

Lopuksi vielä toinen ratkennut mysteeri:

Se yksi sitruspuu... 

Jotkut teistä ehkä muistavat, kuinka jo ensimmäisessä, uutta kotiamme koskevassa postauksessani mainitsin pari sitruspuuta, joiden lajista meillä ei vielä silloin ollut tietoa. Nyt on toisen sitruspuun laji selvinnyt! Kyseessä on appelsiinipuu! Jippii! Jo pari kolme viikkoa sitten saimme amerikkalaiset ystävämme kylään ja he tunnistivat heti, että kyseessä on appelsiinipuu. Tuolloin hedelmien raakileet olivat edelleen tosi pieniä, joten lajitunnistus itselleni oli vielä hankalaa. Mutta tänään, raakileet ovat saaneet jo mukavasti kokoa ja kyllähän ne alkavat muodoiltaan kovasti appelsiineja muistuttamaan. Ehkäpä siis tammikuussa saan poimia ikioman kypsän appelsiinin puusta ja maistaa omaa satoa. Voi minua onnentyttöä!

Raakileet ovat kasvaneet ihan parissa viikossa jo tähän kokoonsa. Siis omia appelsiineja luvassa, OMG!

Onneksemme appelsiinipuu ei kasva etupihalla, vaan enemmänkin sivulla, talon suojissa, joten toivon mukaan puun hedelmät eivät ole yhtä alttiita voroille kuin viikunamme olivat. Tällaisia juttuja tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Elukkapäivä

Eilen oli melkoinen yllätysten päivä, elukoista. Aamu alkoi karmeissa merkeissä. Olin aamukahvin keitossa keittiössä ja aivan kuin tyhjästä ilmestyi järkyttävän iso hämähäkki! Tyyppi laskeutui "köytensä" varassa katosta keittiömme lasikaapin oveen yhtä rivakasti kuin SWAT-joukot konsanaan! Tiedättehän, just niin kuin elokuvissa, missä SWAT-tiimi laskeutuu pilvenpiirtäjän katolta kerrokseen numero x ja ottaa pahikset kiinni. 

No, minä siinä hämähäkin nähtyäni haukkomaan henkeäni ja mielessä kysymys, mitä ihmettä teen?! Olin kauhusta kankeana. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että käärmeiden jälkeen isot hämähäkit ovat inhokkieläimiä minulle, enkä voi niitä sietää ainakaan vikkeläjälkaisina! Kyllähän sitä kylmästä kohmettunutta tarantellaa katsoo lähempääkin, mutta nämä nopealiikkeiset karvakoivet saavat meikäläisen pulssin tappiin. Eikä kohtaaminen hämähäkin kanssa olisi minullekaan varmaan yhtä paha, jos se sattuisi Suomessa, mutta täällä on aina se vaara, että kasijalka voi olla myös tappavan myrkyllinen! 

Ja tämä kaverimme keittiössä olikin kuulkaas vikkelä kintuistaan! Kun yritin hätistää elukan, ettei se ainakaan lasikaappiin sisälle mene, tyyppi tipahtikin lattialle ja millä ravilla se lähtikin piiloon! Tässä vaiheessa minä jo kiljun, joten äkkiä puhelin kouraan ja hätäviestiä ukkokullalle, joka oli tietenkin jo töissä. Niin, ja järki kyllä sanoi, että mitäänhän ukkokulta ei voinut matkojen päästä asialle tehdä, mutta johonkin tuuttiin minun piti saada sanoa, että minulla on kotona nyt tilanne päällä! No, ukkokulta antoi rauhalliset ohjeet "saalistaa" hämähäkki lasin alle, ujuttaa pahvi tms. alle ja viedä se sitten ulos. Joo, joo, mutta kun se elukka piilottelee jossain vetolaatikoston alla! 

Yritin jatkaa aamutoimia keittiössä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun näin muka koko ajan silmissäni vilistäviä hämähäkkejä. Mutta pian, pianhan se iso jytky sieltä kömpi kolostaan keskelle keittiön lattiaa. Silloin minä toimin! Otin lasin ja sain pamautettua sen hämähäkin ympärille. Pulssi paukutti varmasti kahtasataa! Siis minulla, hämähäkistä en tiedä. Raportoin tilanteen kehittymisestä ukkokullalle töihin kuvan kera (ukkokullalla oli varmaan hauskaa töissä) ja kerroin, että mun urheus loppuu nyt tähän. Minä en yksinkertaisesti voi lähteä edes yrittämään elukan siirtämistä ulos, sillä jos se karkaa ja lähtee vipeltämään kättäni pitkin ja sillon elukka tietenkin vielä osoittautuu myrkkyhämähäkiksi, mustaleskeksi tai muuksi! No, sydänkohtaukseenhan minä siinä kuolisin, hämähäkin hampaanjäljet ei siis tulisi olemaan meikäläisen lopullinen kuolinsyy...

Siellä se on! Siis eihän se nyt mitään tarantellan kokoluokkaa sentään ollut, mutta tuo lasi välissä kyllä pienentää todellista kokoa. Kyllä se koivesta koipeen yli 2 cm pitkä otus oli! Ja nuo paksut jalat, yök, kamalat! Sillä kai se niin kovaa kipittikin, kun oli lihasta, eikä mitkään tikkujalat. Puistatus!

Ukkokulta lupasi hoitaa hämähäkin pihalle töistä tultuaan ja rauhoituin lopulta tästä aamuisesta yllätyskohtaamisesta minäkin. Onneksi oli sitten asioita hoidettavana kaupungilla, etten joutunut koko päivää sitä lasia keittiömme lattialla vilkuilemaan ja vahtimaan. Ja hei, mikään raakalainen ja kiduttajahan minä en ole, joten annoin elukalle aina välillä lisähappea raottamalla lasia. Mutta erittäin varovasti, ettei se vaan lähde taas jotain SWAT-rynnistystä tekemään. OMG!

Kun sitten ukkokulta tuli alkuillasta töistä, hän vapautti hämähäkin parvekkeellemme. Eipä näyttänyt karvakoipi olevan moksiskaan. Äkkiä livahti pöydän alle piiloon, joten hämähäkkitarinalle lienee onnellinen loppu. Minä vältyin sydäriltä ja elukkakin jäi henkiin. Huoh!

Mutta hei, jottei tänne Kaliforniaan lomaa suunnittelevat pelästyisi liikaa, niin tässä Wikipedian kertomaa faktaa mustalesken myrkyllisyydestä: "Mustalesken pureman vaarallisuus riippuu lajista. Purema itsessään on harvoin tappava, mutta hämähäkin erittämä hermomyrkky aiheuttaa noin 90 % tapauksista muutaman päivän ajan erittäin voimakkaita kipuja. Kuolemaan johtavat tapaukset ovat nykyaikaisten hoitomuotojen ja kaupallisesti saatavilla olevien vastamyrkkyjen ansiosta harvinaisia, noin 0,2 % puremista johtaa uhrin kuolemaan, kun aikaisemmin luku oli noin viisi prosenttia."

Joo, olkoonkin näin, mutta kun omassa keittiössä laskeutuu karvajalkainen SWAT-tiimiläinen katosta, ei minua naurata, eikä helpota pätkääkään, vaikka henkiinjäämisprosentit olisivat mitkä! 

No mutta, toisena tapauksena paljon lempeämpää menoa:

Tapaus 2 

Olemme olleet jonkin aikaa syöttämättä pihapiirimme kolibreja, mutta pari kolme viikkoa sitten ostimme uutta ja entistäkin ehompaa kolibrien ruokintanestettä. Uusi litku jäljittelee hyvin pitkälle kukkien aitoa mettä. Lisäksi siitä on jätetty punainen väriaine pois, joka onkin kuulemma kolibrien näkökulmasta täysin turha. Iltaisin hetkenä, jolloin alkaa hämärtymään, syöttölaitteellamme käykin nykyään melkoinen siipien surina ja kolibrien naksuttava ääni. Mutta tuo iltahämärä on ollut liian pimeä, jotta ukkokulta voisi ottaa linnuista onnistunutta kuvaa. Mutta eilen, eilen hän onnistui kuvan nappaamaan, kun meni kyttäämään lintuja aikaisemmin. Valoisalla linnut siis käyvät syömässä huomattavasti harvemmin ja ovat todella, todella säikkyjä kaikkiin ääniin ja liikkeisiin. Jopa pieni liike tai ääni sisällä, useamman metrin etäisyydellä ikkunasta ja syöttölaitteesta saa kolibrit suhahtamaan karkuun. Mutta tässä nyt sitten vihdoin ukkokullan saama hieno otos yhdestä ruokkimastamme kolibrista: 

Tukka pörhöllään kaverilla! :-D

Tapaus 3

Pihapiirissämme on myös useita kissoja. Yksi heistä, käytämme kissasta vain nimitystä musta kissa, koska oikeaa nimeä emme tiedä, on ollut tähän asti niin säikky, ettei ole antautunut rapsutuksille. No, eilen sekin ihme sitten tapahtui. Ukkokulta lähti hakemaan autosta tavaraa ja musta kissa oli makoilla lösöttänyt kulkuväylällä. Kuinka ollakaan musta kissa antoi nyt rapsuttaa ja oli vielä kiehnännyt ukkokullan kintuissakin, että lisää, lisää. Liekö viime päivien helteet pehmentäneet mustan kissan mietteet ja nyt rapsutukset kelpasivatkin. 

Tapaus 4

Mutta loppuillasta tapahtui vielä huipennus. Naapurissamme asuu myös supersuloinen ja tosi tuttavallinen kissa nimeltä Gordo (suom. läski, pullukka). Me nimitämme hänen ylhäisyyttään Pullukaksi, vaikkei hän mikään pullukka olekaan. No, eilen illalla Gordo päätti tulla tekemään meille tupatarkastuksen ja marssi sisään muina kissoina. Tutki jokaisen nurkan vaatekaapin sisuksia myöten ja meni joksikin aikaa sisävarastoomme rojujen keskelle makoilemaan. Päätti kuitenkin tulla sieltä vielä olohuoneeseemme köllöttelemään ja kun minä hääräilin jälleen keittiössä, näytti viiksiniekka olevan kovasti ruokaa vailla. Emme uskaltaneet tarjota muuta kuin vettä ja se näyttikin kyllä katille maistuvan. Ihana iltavieras, kerrassaan! Siinä se kehräsi kaikessa rauhassa. Tässä vain tuppaa kissakuume kovenemaan...

Tässä Pullukka litkii vettä, Ikean kupista kuinkas muutenkaan. ;-)

Hauska tapaus muuten vielä tästä Gordo-kissasta. Kun muutimme tähän taloyhtiöön ja Gordoon pääsimme nopeasti rapsutusten muodossa tutustumaan, aloimme ihmetellä, kun iltahämärissä tuo samainen kissa muuttuikin todella araksi, eikä se koskaan antanut silityttää itseään. No, jonkin ajan päästä selvisikin, että samalla omistajalla onkin kaksi kissaa ja tämä säikky katti onkin Gordon veli! Eli kaksi täsmälleen samannäköistä kattia, mutta täysin eri luonteet. No, Gordo on jo ainakin meidän luottokamu ja kiva niin!

Että sellainen päivä oli eilinen. Onneksi nämä yllättävät eläinkohtaamiset tapahtuivat todellakin tässä järjestyksessä. Jos tuo hämähäkkitapaus olisi ollut illan viimeinen, olisi Korpela nukkunut seuraavan yön takuulla toinen silmä auki. Minähän olen siis kerran yöllä herännyt siihen, että kaulaani pitkin kipitti hämähäkki! Mutta nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!