Pamu nauttii perinteistä

Tällä kertaa on luvassa taas pamun eli paluumuuttajan fiiliksiä. 

Pääsiäisen lankalauantaina Etelä-Pohjanmaalla poltetaan pääsiäiskokkoja. Minusta se on aika ihana perinne. Kuvassa pääsiäiskokkojen levittämä savu alkaa levitä maastoon sakeana savusumuna. Yleensä tästä kuvauspaikasta katsottuna etuvasemmalle on useiden satojen metrien näkyvyys, mutta hetki kuvan ottamisen jälkeen savusumun edelleen levittyä puhuttiin enää kymmenistä metreistä. 

Kun on ollut tarpeeksi monta juhannusta, vappua, pääsiäistä ja jopa joulua pois Suomesta, sitä alkaa suhtautua suomalaisiin juhlapyhiin ja niihin liittyviin perinteisiin aivan uudella tavalla. Perinteiden arvostaminen korostuu ja suomalaisiin juhlapyhiin kuuluvat tavat alkavat tuntua aivan erityisen merkityksellisille. Ainakin minulle on käynyt näin. Kun ulkomailla asuessa on jäänyt joulusaunassa vastomatta, jouluoluet saunan kiukaalle heittämättä, pääsiäisenä mämmiähkyt hankkimatta, juhannuksena yötön yö ihastelematta ja vappuna sokerimunkin sokerit suupielistä pyyhkimättä, sitä alkaa kaipaamaan sekä juhlaperinteitä että niihin keskeisesti kuuluvia herkkujakin ihan kumman kiihkeästi.

Ja toki, kyllähän esimerkiksi monia juhliin kuuluvia suomalaisittain perinteisiä ruokia onnistuisi valmistaa rapakon takanakin, mutta joidenkin raaka-aineiden löytäminen paikallisista ruokakaupoista voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta. Esimerkiksi mämmiin tarvittavia ruismaltaita ei ole tullut itselleni vielä missään USA:ssa vastaan. Entäs sitten vaikkapa pääsiäisajan koristelut ulkomailla? Rapakon takana esimerkiksi pajunkissoja myydään kaupoissa, mutta ne vitsat eivät ole aitoa pajua nähneetkään. Suomessa sen sijaan pajunkissat onnistuu useimmissa paikoissa poimia itse tien- tai pellonpientareelta vaikkapa kävelylenkin yhteydessä. Eli täällä Suomessa moni asia perinteisiimme liittyen on vain niin paljon vaivattomampaa, luonnollisesti.

Tulin nyt siis nauttineeksi suomalaisesta pääsiäisen vietosta Suomessa täysin siemauksin, mutta liittyi siihen pari hiukan huvittavaakin seikkaa:

Aika kullannut muistot?

Huvittavaa tässä Suomessa viettämässäni pääsiäisessä kuitenkin oli, että nyt kun sitä mämmiä olisi kerrankin ollut helposti saatavilla, en edes ostanut sitä! Ja takuulla, jos olisin ollut pääsiäisen pois Suomesta, olisin kuolannut mämmin perään toden teolla. No, varmaankin sitä vielä olisi kauppojen hyllyillä edelleenkin täällä saatavana, joten ehkäpä tässä olisi saumaa paikata tilanne vielä tällaisille jälkiheränneille mämminsyöjillekin.

Toinen huvittavuus oli se, että kun lähdin pääsiäistä viettämään Oulusta "etelään", pakkasin muka oikein keväisen takin mukaani. Sillä pääsiäisenhän kuuluu tietenkin olla keväisen kelin aikaa ja auringon kuuluu lämmittää ah, niin ihanasti. Mutta katin kontit! Koko Suomeenhan tuli takatalvi ja osa eteläisen Suomen väestä joutui jopa vaihtamaan jo kertaalleen vaihdetut kesärenkaat takaisin talvirenkaisiin pääsiäisloman reissuilleen. Että näin. Pikkuisen on tainnut siis minulla pääsiäisen ajan mielikuvat kultautua, kuten että silloin olisi aina jo tosi lämmintä ja että söisin mämmiä rovekaupalla niin kuin joku Juha Mieto. Heh, heh. (Lehtitietojen mukaan herra Mieto syö siis noin 40 tuokkosta mämmiä jokaisena pääsiäisenä.) Pashaa sentään söin, mutta sitäkin riitti yksi pieni kerta-annos. Että se niistä pasha- ja mämmiähkyistä.

Pari sanaa kevään juhlien herkuista

Pääsiäinen Suomessa oli siis minunlaiselleni paluumuuttajalle ihan kivaa aikaa ja nyt maltan tuskin odottaa tulevaa vappua sokeripäällysteisine munkkeineen ja simoineen. Kröhöm, pientä varaslähtöä on tullut sokeripintaisten munkkien syönnissä jo otettuakin, lurps. Munkit jos mitkä kuuluvat suomalaiseen vappuun siman kera! Jenkeistä en muuten ole mistään onnistuntu löytämään näitä kidesokerilla päällystettyjä (hillo)munkkeja. Toffeella, suklaallla, kinuskilla ja muilla paksuilla, yli-imelillä töhnillä päällystettyjä munkkeja sieltä kyllä löytyy, mutta niistä en kyllä saa vapun tunnelmaa en sitten millään. 

Kirjoittelin pääsiäisen vieton skippaamisesta ja Kinder-munien laittomuudesta Yhdysvalloissa pari vuotta sitten täällä. Tänä vuonna olisi Piilaaksossakin saattanut päästä pääsiäisen aikana hitusen paremmin Kinder-munien makuun. Näin nimittäin ennen Suomeen lähtöäni eräässä intialaisten pitämässä ruokakaupassa Kinder-munien kopioita. Ainakin ne olivat suklaamunia, jotka sisälsivät jonkin yllätyslelun. Suklaa olisi niissä tietenkin voinut jäädä maultaan kakkoseksi Kinder-suklaan rinnalla, mene ja tiedä. Ja millä verukkeella intialaiset niitä saivat myydä? En osaa sanoa. Maistelematta ne silti jäivät, kun tiesin saavani herkutella aidoilla Kindereillä piakkoin täällä Suomessa.

Mutta hei, viime postauksessani ollut kuvapari Piilaakso vs. Oulu sai paljon huomiota, joten laitanpa loppukevennyksenä toisen samanlaisen. Jälleen tulimme lähettäneeksi yhden ja saman päivän aikana ukkokullan kanssa toisillemme kuvat miltä kummankin ympäristössä kyseisenä päivänä oli näyttänyt.

Ukkokulta oli käynyt ajelemassa meille tutussa paikassa Tyynenmeren rannalla.

Minä lähetin sitten kuvan vastineeksi millaisessa säässä sain itse Suomessa ajella.

Onhan näissä kuvissa taas aikamoinen kontrasti...

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Elon ja olon ihmettelyä Suomessa

Jo pari viikkoa Suomessa, aika on hujahtanut siivillä. Kun on ollut maasta pois viimeiset seitsemän kuukautta, on täällä luonnollisesti ollut ensimmäisenä odottamassa aika paljon hoidettavia asioita ja niitä riittää toki edelleen. Lisäksi saapuessani maahan myös sosiaaliset kontaktit ns. räjähtivät käsiin. Kaikki halusivat tavata tyyliin heti ja toki kiva niin, mutta tietenkään se ei ollut mitenkään kaikkien kanssa mahdollista. Kaiken tämän hulinan keskellä olen yrittänyt pitää pääni mukana tässä isossa muutoksessa. Voin kuitenkin kertoa, että ei sitä vain vieläkään oikein ota tajutakseen, että todella olen täällä, Suomessa. Aivan äskenhän minä olin vielä Kaliforniassa, mutta nyt ympärilläni on muuttunut taas kerran kaikki, aivan kaikki.

Tuntuu siis jokseenkin uskomattomalle, että olenkin nyt Suomessa ja pyöritän arkea täällä, aika lailla eri maailmassa (lue: totaalisen eri maailmassa). Näistä eri maailmoista johtuen minulla on nyt ensimmäistä kertaa käynyt mielessäni, että miltäköhän se on mahtanut tuntua lukea ne kaikki 182 aikaisempaa blogipostaustani täältä Pohjolasta käsin? Onkohan esimerkiksi Piilaakson todellinen luonne välittynyt kirjoituksissani todentuntuisena vai ovatko kertomani kuulostaneet täysin utopistisille? Näiden kahden maailman eroja korostaakseen sattui vielä niin, että kun itse taapersin ensimmäisenä Suomi-päivänä kauppaan tässä säässä,

niin samana päivänä ukkokulta lähettää Piilaaksosta minulle tällaisen kännykkäkuvan:

Mutta hei, ennen varsinaisia elon ja olon ihmettelyjäni on syytä tehdä yksi tärkeä tarkennus. Kun blogissani ilmoitin, että lähtö Suomeen tulee, sain kyselyjä niin Amerikan mantereelta kuin sitten täällä Suomessakin, että tuliko minulla jälleen maahantuloasioiden, viisumien tai muiden vastaavien kanssa ongelmia, jotka lähtöön pakottivat. Se täytyy nyt siis tarkentaa, että ei mitään tällaista. Päinvastoin, nythän meillä on jo Green Cardit, jotka ovat "vahvempi" kortti Yhdysvaltain maahantulossa kuin viisumit. Eli tällä kertaa syyt paluuseeni löytyivät Suomesta.

Paluumuutto nro 2

Teen nyt siis tätä paluumuuttoa Suomeen jo toistamiseen. Aiemmasta paluusta kirjoitin omia kokemuksiani mm. täällä. Ainakaan vielä ei tunnu, että tuo aikaisempi kokemus olisi minua mitenkään valmentanut tämänkertaiseen paluuseen. Kyllä jokainen muutto mantereelta toiselle vaatii ihan ne omat mielenmyllerrykset ja totuttautumiset, ainakin näissä suhteellisen äkkipikaa eteen tulleissa muuttotilanteissa. Toki joihinkin asioihin osaa varautua nyt paremmin, mutta ei tämä helppoa ole. Kyseessä ei ole suitsait-juttu.

Taakse jäänyt viikko onkin ollut henkisesti hiukan raskas. Aivan syvimpiä vesiä en lähde tässä nyt ruotimaan, mutta kerronpa joitakin hankaluuksia ja ihmetyksen aiheita, joiden kanssa tässä on saanut muiden muassa kamppailla. Toki täällä Suomessa on ollut paljon ihaniakin kokemuksia ja hetkiä, unohtamatta maailman parhaita karkkihyllyjä ja niiden timanttisia tarjontoja. Eli ei tämä elo nyt mitenkään täysin ankeaa ole ollut, ei suinkaan.

Aarteita!

Mutta sitten niihin ihmettelyjä aiheuttaneisiin konkreettisiin tapauksiin. Ensimmäisenä kerron, millaisia kohtaamisia suomalaisiin koin heti Helsinki-Vantaan lentokentällä.

Suomalaisten töykeys tuntemattomia kohtaan

Kun odottelin omaa matkalaukkuani lentokentällä matkalaukkuhihnan äärellä, silmäni rävähtivät auki kuinka suomalaiset siellä oikein käyttäytyivät. Minusta tuntui, että päältäni sekä käveltiin että vedettiin matkalaukkuja, vaikka en todellakaan seissyt millään kulkuväylällä! Nämä suomalaiset eivät siis väistäneet ruuhkaisessa paikassa pätkän vertaa. Kukaan ei myöskään pahoitellut, jos laukun pyörät rullasivat varpaittesi yli tai tarttuivat toisten laukkuihin tai kärryihin. Kaikilla tuntui olevan omakohtainen etuajo-oikeus. Minä, minä, minä ja minun laukku. Voi luoja! Kun Kaliforniassa oli jo tottunut siihen, kuinka korostuneesti, jopa alkuun tuntuma, että ylikorostuneesti amerikkalaiset huomioivat myös tuntemattomat kanssaihmiset julkisilla paikoilla, tuntui tämä suomalaisten rynniminen ja suoranainen välinpitämättömyys aika järkyttävälle. Eikä ainoatakaan pahoittelun sanaa. Saati, että kukaan olisi edes hymyillyt vienona anteeksipyyntönä.

Seuraavaksi menin lentokentällä sijaitsevaan ruokakauppaan. Paistopisteen pieniä ihania karjalanpiirakoita oli saatava heti! No sielläpä Suomi-mummo näytti rynnistystaitonsa. Olin ottamassa Vuoksen piirakoita herkuteltavakseni ja seisoin piirakkahyllyn edessä paperipussia aukaisten, kun tämä mummo hyökkäsi samalle hyllylle. Tuhahti, katsoi minua pahasti ja etuili ottamaan piirakoita, joita oli kyllä vielä ihan reilusti jäljellä. No, mummo kun siinä niin hosui, niin lopputuloshan oli se, että hän tiputti kaksi piirakkaa kaupan lattialle. Tiuskaisi sitten äkäisenä, että no niin! Olin aikeissa sanoa, että noin siinä kuule käy, kun pitää hoppuilla ja rynniä, mutta en uskaltanut. Mitä lie olisin saanut vastaukseksi takaisin? Mietin vaan, että olisihan sitä voinut vaikka sanoa, että anteeksi, minulla on tässä vähän kiire, eikä mulkoilla sanattomana ja käyttää kyynärpäätaktiikka vaivaisten piirakoiden takia. Toivottavasti oli mummolla beetasalpaajat taskussa. Sen verran hengästyttävältä näytti meno.

Kun sitten pääsin Ouluun, odotti käytännön hankaluus, joka sai naisihmisen raapimaan päätään ihan tosissaan:

Bensatankissa 7 kk vanhat bensat

Jokaisella Suomi-visiitilläni auto on ollut tuiki tarpeellinen ja niinpä olemme pitäneet Suomessa vanhaa kunnon nelipyöräistä palvelijaamme odottamassa. Kiitos suomalaisten autovuokraushintojen, vanhan auton pitäminen seisontavakuutuksessa on ollut kaikkein edullisin ratkaisu. (Tuo seisontavakuutuskin on kuulemma muuten jo vanhentunut termi.) Nyt auto oli siis ollut ajamatta sen seitsemän kuukautta, joten tankissa lojui yhtä vanhat etanolipitoiset bensat. O-ou. Niinpä sain jo etukäteen hikikarpaloita otsalleni, saanko vanhan kotteromme käynnistymään. Akku oli ollut onneksi irroitettuna, ilman sitä ei yhteistyökauppoja auton kanssa olisi takuulla tullut. No, kyllähän se raukka käynnistäessä yski muutaman kerran, mutta hyrähti kuin hyrähtikin lopulta käyntiin. Olin yhtä leveää hymyä ja helpotuksen huokausta, että jännitysnäytelmä päättyi näin!

No miltäs se tuntuikaan taas mennä pitkän tauon jälkeen suomalaiseen ruokakauppaan? Siitä seuraavaksi:

Nolot tilanteet kaupassa

Jälleen kerran on ruokakaupoissa saanut kulkea haavi auki, kun uusia tuotteita tai pakkauksia on putkahdellut. Niinpä muut asiakkaat ovat varmaan katselleet, että tuolta joku ruuvi puuttunee. Varsinkin maitohyllyt näyttävät Suomessa elävän kyllä omaa villiä elämäänsä. Mahtaako missään muussa maassa vaihtua maitohyllyn tuotevalikoima sitä tahtia kuin Suomessa? Kai niitä kaikenlaisia makurahkojakin on jo yli 100 erilaista! Samoin kassalla pitää olla tarkkana, nappaako hyllystä suklaa- vaiko proteiinipatukan. Jopa Tupla-suklaan rinnalle on tullut samanmerkkisiä proteiinipatukoita ja ovat muuten mielettömän hyviä!

Lisäksi aivan ensimmäisellä kauppakäynnillä jouduinkin sitten kassalla vähän noloon tilanteeseen. Ajattelin maksaa ostokseni debit-kortilla, mutta pankkikorttinipa ei käynytkään. Kassakundi sanoi, että kortti oli vanhentunut. Minä katsomaan korttia tarkemmin ja aivan totta, korttihan oli iän vanha! Mennyt vanhaksi 09/16 eli yli puoli vuotta sitten! Tunsin kyllä kassakundin katseen, joka mittasi minut tämän jälkeen päästä varpaisiin, että mikäs se tämä tämmöinen asiakas oikein on. Kyllähän se tietenkin voi vähän outoa olla, että asiakas yrittää maksaa yli 6 kk vanhalla kortilla ja vieläpä yllättyy, että ai kappas, onkin mennyt kortti jo vanhaksi. Heh, heh.

Niin ja sitten ne hedelmätkin piti muistaa itse punnita, joo joo...

Apuja kaipaava pamu

Kirjoitin jo aikaisemmin paluumuuttopostaukseni yhteydessä, kuinka Suomeen paluumuuttava ulkosuomalainen voi olla ihan samalla tavalla kotouttamisen ja perehdytyksen tarpeessa suomalaisen yhteiskunnan nykykoukeroista kuin ulkomaalaisetkin Suomeen muuttavat. Nyt huomasin, että pientä ohjausta ja apua kaipasin jo itsekin. Olenkin siis apuja kaipaava pamu (paluumuuttaja).

Sain nimittäin ensi töikseni Suomessa antibioottikuurin ja sen kaveriksi kasan muita lääkkeitä. Kun menin apteekkiin tuota lääkearsenaalia hakemaan, minulta kysyttiin Kela-kortti. Tuolloin huomasin, että ensinnäkin Kela-kortissani lukee kotipaikkakuntana lähes 20 vuotta vanha tieto! Miten tämäkin on mahdollista? En tiedä! Olin aivan äimänä asiasta, mutta kortti kuitenkin kelpasi ja on tietenkin kelvannut koko tämän liki 20-vuotisen ajan. Mutta että noin vanha tieto kortissa, en käsitä! Kyselin tätä kummajaista parilta ystävältänikin, mutta eivät hekään keksineet, miten moinen on mahdollista. 

Toisekseen, kun sitten myöhemmin apteekkikuittia tarkastelin, huomasin, etten kuitenkaan ollut saanut lääkeostoistani minkäänlaista Kela-korvausta. Kysyin tähänkin lähipiiriltäni neuvoa ja kävihän se lopulta ilmi apteekin kuitistakin, että Suomessahan pitääkin nykyään ensin kerryttää tietty määrä lääkeostoja ja vasta sen jälkeen on oikeutettu Kelan korvaukseen. Joo-o, jotain tällaista hämärästi muistan lukeneeni siihen aikaan, kun Kaliforniaan muutimme, mutta koska lääkeostoja ei tällä välin ole Suomessa tullut, niin ensimmäistä kertaa tähän käytännössä törmäsin. Oppia ikä kaikki.

Lisäksi sitä näyttää meikäläinen jo hitusen vieraantuneen pakkasesta, sillä en todellakaan muistanut, kuinka isot, metalliset korvikset voivatkaan hohkaa kylmyyttä pakkasessa. Hrr!

Tällaisia havaintoja tällä kertaa. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Nykyisten suomalaiskotien valokatkaisijoiden täytyy sijaita seinässä matalemmalla kuin Kaliforniassa. Käteni nimittäin hapuilee joka kerta valokatkaisijaa seinästä liian korkealta. Outoa on havaita tällainenkin pieni seikka. 

K niin kuin Koti ja Kalifornia

Täällä sitä nyt sitten ollaan, takaisin Kalifornian Piilaaksossa. Jotenkin tässä ei nyt ota uskoakseen, että minä todellakin olen takaisin täällä. Kyllä tässä niin monta mutkaa ja viivästyttävää yllätyskäännettä matkan varrella pääsi eteen tulemaan. Mutta mikä oli sekä hienoa että helpottavaa, maahantulotarkastus meni tällä kertaa Yhdysvaltoihin saapuessani kuin Strömsössä konsanaan. Oikein ystävällinen ja mukavia jutusteleva virkailija sattui kohdallemme ja lopuksi virkailijan lausumat sanat lämmittivät erityisesti mieltäni: "Welcome back to The States!" Joskus siis näinkin päin, että jossakin onnistaa. Jopa meikäläisen kohdalla. 

Californian Poppy eli Kalifornian tuliunikko on osavaltion kansalliskukka. 

Mutta ehkä tässä isossa muutoksessa, paluumuutossa takaisin Yhdysvaltoihin, ei taaskaan ole oma pääkoppa pysynyt vielä täysin mukana. Aivan kuten Suomeen palatessani joulukuun alussa ihmettelin, että mitä kummaa siinä muutamien päivien aikana oikein tapahtui. Samalla tavalla nytkin pää on pyörällä tästä valtavasta vaihdoksesta. Vielä viimeisenä työpäivänäni, siis viime viikolla(!) pähkäilin arvonlisäveroja ministeriölle lähtevään rahoitushakemukseen, kun taas ensimmäisenä aamuna Kalifornian kodissa mieleni päällä olivat lähinnä seuraavanlaiset pähkinät: "Kuinka monta minuuttia paikallista pikakaurapuuroa pitikään oikein kypsentää? Mistä nappulasta meidän Kalifornian kodin kahvinkeitin menikään päälle? Onko nuppini vielä jetlagista sekaisin, vai joko uskaltautuisin taas paikallisen liikenteen sekaan autoilemaan?" Myöhemmin samana päivänä lisää päänraavintaa aiheuttivat ennen niin tutut paunat ja Fahrenheitit. Että mitenkäs ne muunnokset taas menikään? Suomessa vietetyt neljä kuukautta ovat siis saaneet hämmästyttävänkin tehokkaasti oman amerikkalaisen arkeni perusjutut katoamaan muististani. Tässähän tarvitsisi siis jonkinlaista kotouttamiskoulutusta! Yksi kappale Mamu 2.0 -kursseja, kiitos.

Havupuut ovat vaihtuneet taas takaisin palmuiksi.

Kiteytys Suomi-ajasta

Niin, neljä kuukautta Suomessa. Jos nyt jotenkin yritän tuota aikaani Suomessa kiteyttää, niin se menisi ehkä jotenkin näin: Toisaalta kaikki oli muuttunut. Tietenkin ne kaikki, ihan konkreettiset muutokset, joita yli vuoden aikana Suomessa, Oulussa ja lähipiirissäni oli tapahtunut, mutta myös oma ajattelutapani monestakin asiasta tänä aikana on muuttunut. Myös minusta ajateltiin eri tavoin kuin ennen lähtöäni. Toisaalta taas mikään ei ollut muuttunut. Läheisimpien ihmisten kanssa juttu jatkui tasan siitä, mihin se viime kerralla jäi, ja taas tietyt asiat Suomessa ja suomalaisuudessa pysyvät näemmä iänikuisesti samoina, niin hyvässä kuin pahassa. 

Perillä odotti yllätys

No, olipa niin tai näin, niin jotenkin kuitenkin nyt tuntuu, että olen päässyt Kotiin, kotiin isolla k:lla. Jouduimme asumaan ukkokullan kanssa eri puolilla palloa yhteensä neljän kuukauden ajan. Jösses sentään, mieti! Sehän on kolmasosa vuodesta! Ei kiva. Niinkin paljon kuin Oulun kodistamme tykkään ja miten monille tärkeille ihmisille Suomessa joutuikin heipat sanomaan, niin taitaa se sittenkin olla tuo ukkokulta, joka kodista sen kodin minulle tekee. :-) Ja olipa ukkokulta saanut pidettyä pienen salaisuudenkin minulta piilossa koko tämän ajan. Kun tulimme Kalifornian kotiin, minua odotti yllätys. Sain ihastella sitruunapuussamme komeilevia, neljää lähes täysin kypsää sitruunaa! Neljää, wow! Mikä onnenkantamoinen! Pääsen popsimaan omaa satoa. Siinähän on yksi ikioma sitruuna kipukorvaukseksi jokaisesta erossa asutusta kuukaudesta! :-D

Aika ihania mollukoita, vai mitä?

Lopuksi on pakko kertoa vielä tapaus, joka matkallamme Suomesta Yhdysvaltoihin sattui:

Oulun lentoasemalla lähtötunnelmissa

Kun muuttokimpsut ja -kampsut Suomen päässä oli pakattu, suuntasimme Oulun lentokentälle. Siellä olikin poikkeuksellisen paljon kuhinaa ja ensimmäistä kertaa minun siellä ollessa paikalla oli myös ihka elävä pianisti soittamassa matkalaisten iloksi. Juuri, kun lähdimme jonottamaan koneeseen pääsyä, alkoi pianisti soittamaan Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen -kipaletta. Mikä ajoitus! Ei sillä, että laulu kuuluisi lempikappaleideni kärkikymmenikköön, vaan siksi, että laulun sanat alkavat seuraavasti:

Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,  

mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin. 

Osui ja upposi. 

Jaa-a. Tulikohan tästä postauksestani tällä kertaa jotenkin sekava? No, laittakaa jetlagini piikkiin. Ajatuksenjuoksu tahtoo nimittäin vielä olla vähän töks, töks. Taitaa siis olla parempi lopettaa tältä erää ja sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kalifornian vieroitusoireita

Paluumuutostani Suomeen on kulunut nyt pian kolme kuukautta. Tänä aikana olen havainnut kropassani parit ihan konkreettiset oireet, jotka olen ristinyt Kalifornian vieroitusoireiksi. Niistä kirjoittelen teille tällä kertaa. 

Tesla Road (CA) ja ihana, pilvetön taivas.

Järjetön väsymys

Kuinka ollakaan, jouduin palaamaan Suomeen juuri silloin, kun täällä on pimeintä, kylmintä ja nähtävästi myös sateisinta. Ensi viikonloppuna nimittäin selviää, tehdäänkö helmikuussa 2016 kaikkien aikojen sade-ennätys kyseiselle kuukaudelle! Olipa hassua, että just mun paluumuuton kohdalla kävi näin... Mur! 

Niinpä ilmat ovat olleet mitä ankeimmat. Menin jo laskuissanikin sekaisin, kuinka monta peräkkäistä päivää satoi räntää, vettä ja mitä lie moskaa, helmikuussa! Ei siis ole niitä kuuluisia hiljan leijailevia lumihiutaleita näkynyt! Pimeää, pimeää ja pimeää. Uskon, että tämä mieletön kaipuuni aurinkoon ja valoon on päätekijä siihen, että olen ollut viime ajat aivan järjettömän väsynyt. Väsynein ikinä! Mikään yöunimäärä ei tunnu riittävän ja sohva viekoittelee päiväunille harva se päivä. 

Ja kyllä, syön vitamiineja ja hedelmiä, ulkoilen ja liikun, mutta mikään ei tunnu tähän väsymykseeni nyt tepsivän. Toisaalta, viime postauksessa tuli kirjoitettua ensimmäistä kertaa itselleenkin auki seuraava, suorastaan läkähdyttävä listaus: "...tässä on tullut vaihdettua mannerta useammin kuin ovikranssia ulko-ovessa: kesäksi 2014 Jenkkilään, syksyksi 2014 Suomeen, loppuvuodesta 2014 Jenkkilään, vuoden 2015 aikana pari lisäkäyntiä yllättävän elämänkäänteen vuoksi Suomessa, takaisin Jenkkilään ja lopulta joulukuussa 2015 pakkopaluu Suomeen." 

Voihan se tuollainen rumbakin sitten jossakin vaiheessa vaatia veronsa. Tai se, että tulevaisuus on ollut sitä epämääräistä ja sumeaa mössöä viimeiset puoli vuotta! Kaikki tämä epätietoisuushan sai nimittäin alkunsa jo viime syyskuussa siellä pahuksen maahantulotarkastuksessa! Tai sitten paluumuutto muutamine negatiivisine lieveilmiöineen on vain imenyt energiani vähiin. 

Suomalainen lämpötolppa. Tästäkö sitä pitäisi lämpöä ja energiaa saada? Pah, itselläänkin on lumikinos päällä!

Mutta ei, kyllä tämä väsymykseni Kalifornian auringon puutteesta nyt johtuu. Siihen haluan uskoa.

Sitten lisää oireita.

Talvikenkäkään ei vain enää sovi

Kun se umpisuolikin alkoi tässä sanelemaan omia typeriä ehtojaan, olivat kävelylenkit pitkän aikaa minulle se ainoa sallittu liikkumismuoto. Talvireippailuja varten minulla on ollut kahdet vanhat ja jo erittäin mukaviksi muotoutuneet talvikengät. No, nyt sitten molemmat näistä talvikengistä ovat alkaneet ryttyilemään ja tosiaan, sanan varsinaisessa merkityksessä. Molemmissa näissä vanhoissa hyvissä palvelijoissa on ilmennyt yhtäkkiä sama vika. Kengän sisävuori on mennyt ryttyyn ja rullalle, ja rullaantunut vuorikangas hankasi sitten tietenkin mojovat rakot kahteen eri kohtaan jalkojani. Siis mikä kumma tässäkin nyt on, että yhtäkkiä kahdet talvikengätkin sanovat sopimuksensa irti!

Itse olen pitänyt tätä selvänä merkkinä tai vähintäänkin vihjeenä. Vihjeenä siitä, että talviolot alkavat meikäläiselle riittää ja olisi korkea aika vaihtaa maisemaa! 

Jos siis on tunne, ettei päivä paista risukasaan ja kenkäkin hiertää, niin pitäisikö asialle tehdä jotakin? No pitäisi! Tästä lisää lähiaikoina. Nyt sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Tapaus paluumuuttaja, omia havaintoja

Huh huh, onpa ollut taas sellaista hulinaa ja huisketta vähän joka saralla, etten ole ehtinyt blogianikaan päivittämään. Mutta nyt, hoplaa! Lupaamallani paluumuuttoteemalla jatketaan. Viime postauksessa ruodin siis muutamia Suomeen palanneiden henkilöiden kokemia tapauksia. Tällä kertaa kirjoittelen joistakin omista havainnoistani.

Avojaloin rantahietikolla tepastelu on vaihtunut toppakengissä taapertamiseen lumihangessa.

Itselläni on nyt siis Suomessa asumista takana noin 2,5 kuukauden verran ja joitakin pieniä paluumuuttoshokkeja on tässäkin ajassa jo ehtinyt syntymään. Onneksi ei kuitenkaan aivan niin rajuja muureja ole tullut itselleni vastaan, kuin viime postauksessani kirjoitin. Mutta kieltämättä, eräänlaisen sanallisen syrjinnän kohteeksi olen jo Suomessa ollessani joutunut minäkin. Se on ollut ikävä juttu, mutta siitä ehkä myöhemmin lisää. Mielestäni paluumuuttajan on kuitenkin hyvä tiedostaa tällaiset mahdolliset muurit ja negatiiviset ennakkoasenteet etukäteen. Ehkäpä osasin minäkin pisaran verran paremmin valmistautua tulevaan isoon muutokseen, omaan paluumuuttooni ja vieläpä ilman ukkokultaa.

Onneksi on Fazerin marjapiirakat. Tässä uutuusmaku, ainakin minulle. (Piirakkapaketin päiväyksestä näkee, että postaukseni on roikkunut puolivalmiina jo jonkin aikaa.)

Aluksi yksi kuvaus, millaisesta muutoksesta näissä mantereelta toiselle muutoissa on käytännössä kyse.

Expat-puolisoiden elämää

Eräässä nettijulkaisussa kirjoitettiin expat-puolisoiden elämästä. Artikkelilla oli muuten ihan mielenkiintoinen www-osoitekin ja jätän sen siksi tähän näkyviin: http://internationalschoolparent.com/the-worst-advice-you-can-give-to-an-unhappy-expat-spouse/. Julkaisussa oli seuraava toteamus expat-puolisoiden elämästä:

"Expat spouses change continents like other families 

change tables at a restaurant."

Expat-puolisot vaihtavat siis mannerta siinä missä muut perheet vaihtavat pöytää ravintolassa. Tämä kuvaus kolahti minuun, sillä se kuvastaa tällä hetkellä niin hyvin omaa elämäntilannettani. Itsekin huomaan, että tässä on tullut vaihdettua mannerta useammin kuin ovikranssia ulko-ovessa: kesäksi 2014 Jenkkilään, syksyksi 2014 Suomeen, loppuvuodesta 2014 Jenkkilään, vuoden 2015 aikana pari lisäkäyntiä yllättävän elämänkäänteen vuoksi Suomessa, takaisin Jenkkilään ja lopulta joulukuussa 2015 pakkopaluu Suomeen. Ja vaikka kyseessä on "vain" kahden, joskin eri puolilla palloa sijaitsevan mantereen tapaus, niin eipä tässä nyt oikein ole sormia napsauttamalla selvinnyt, että millä mantereella meikäläinen, yhdenlainen "expat spouse" oikein asuisi... Ainakin se tuntuu vievän pirun kauan aikaa.

Mutta sitten muutamiin omiin paluumuuttohavaintoihini.

Yksityiselämä julkista riistaa

Se minua on sitten hämmästyttänyt, että kuinka paljon kyselyitä olen nyt Suomeen palattuani saanut osakseni. Ja etteivät utelut vähentyneetkään ensimmäisen parin viikon jälkeen. Yksityiselämäni tuntuu olevan vapaata riistaa ja kuka tahansa, puolituntematonkin voi udella, mitä, miksi, milloin, joko? Olin yhdessä vaiheessa näihin jatkuviin uteluihin todella uupunut. Jos oma elämä on ns. palasina maailmalla, henkilökohtainen tulevaisuus harmaata epämääräistä mössöä, oloa ei yhtään helpottanut se, että jatkuvasti tentataan, mitä seuraavaksi, joko suunnitelmat ovat selvillä. Välillä on tehnyt mieli huutaa, että kyllä minä sitten kerron, kun jotakin kerrottavaa on! Ja sorry nyt vaan juuri sinäkin lukijani, joka olet joskus sattunut minulta jotakin elämäni nykytolan tiimoilta kysäisemään. Teitä kyselijöitä on vaan ollut niin käsittämättömän paljon!!!!!!!!!

Kerron esimerkin. Kuvittelepa omalle kohdalle vaikka seuraavanlainen tapaus. Tilanne, joka sattui pari viikkoa sitten työpaikkani ruokalassa. Pitkien ruokajonojen yli minulle kailotettiin: "JOKO SUN VIISUMIASIAT ON KUNNOSSA?!" Nii-in, no eihän siinä ollutkaan kun taas tsiljoona ylimääräistä korvaparia kuulemassa suhteellisen henkilökohtaista asiaa. Jep. Että aikamoista julkista ja vapaata riistaa tässä on tuntenut elämänsä kanssa olevan.

Nyt varmasti jollakin pulpahti ajatuskupla pään päälle, että no mitäs olet kertonut vaiheistasi blogissasi! Niin. Blogia aloittaessani en luonnollisestikaan tiennyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja toisaalta, millainenkohan kysymysten ryöppy olisikaan odottanut, jos yhtäkkiä vain olisinkin muuttanut Suomeen ukkokullan jäädessä rapakon taakse, kertomatta yhtään mitään muuttoni syistä tai taustoista? Veikkaanpa, että ihmisten kyselyikä olisi päässyt vieläkin villimpään kukoistukseen juuri silloin.

Tästäkin minulla on tuore esimerkki. Viimeksi viime viikolla yksi kollegani kysyi minulta aidosti hämmästyneenä lounaspöydässä: "No, oletkin tullut takaisin. Eikö siellä Amerikassa ollutkaan kivaa?" Argh! Hän ei siis ollut lainkaan tietoinen viisumiongelmistani tai muista käänteistä ja juuri näin, näinhän ihmiset luonnollisestikin olettavat asioiden olevan. Palattu on, koska kivaa ei ollutkaan tai joku meni mönkään. Juuri tämän vuoksi olen katsonut parhaaksi kertoa Suomeen palaamiseni syyt edes pääpiirteittäin julkisesti, täällä blogissani. Jos sen seurauksena olisi edes kaksi kysymystä vähemmän vastattavana. Ja tosiaan, vain pääpiirteet olen tuonut julki. On teidän lykky, etten ole aivan kaikesta täällä blogissani avautunut. :-D

Ensimmäiset työviikot "appelsiinitehtaassa"

Myös työpaikalle paluu oli aika, kuinka sen nyt muotoilisin, mielenkiintoista. Reilussa vuodessa siellä oli käynyt melkoinen myllerrys organisaatiomuutoksineen kaikkineen. En siis todellakaan palannut vanhaan ja tuttuun. 

Tiedätte varmaan niitä "lasten suusta" -palstoja. Kerran joltakin lapselta oli kysytty, mitä organisaatiomuutos hänen mielestään tarkoittaa. Lapsen mielestä se tarkoitti appelsiinitehdasta. Nauroin tälle makeasti jo silloin. Ja tiedättekös, sellainen tunne minulla ensimmäiset työviikot olikin, organisaatiomuutos oli kuin appelsiinitehdas! Olin tähän asti aina luullut, että appelsiinit kasvavat puissa, mutta nyt olinkin töissä appelsiinitehtaassa! Niin pihalla minä siis uudessa, myllerretyssä työorganisaatiossa ja entiset työtehtäväni lahjakkaasti nollaanneena aluksi olin. Ja ainoatakaan "appelsiinia" en pystynyt ensimmäiseen pariin viikkoon tuottamaan. ;-)

Työn hedelmiä? ;-)

Tästä päästäänkin sopivasti seuraavaan pohdintaan:

Kuinka työelämä vastaanottaa paluumuuttajan?

Jo useita vuosia sitten pääsin, tai paremminkin jouduin sivusta seuraamaan kuinka Suomeen palannut entinen ulkosuomalainen on otettu vastaan työelämässä. Ja tässä en nyt siis ota kantaa, sattuivatko tapaukset omalla työpaikallani vai jossakin muualla. Ihmetellä täytyi, etteivät työyhteisöt ainakaan näiden kahden eri ystäväni tapauksissa halunneet millään tavalla hyödyntää työntekijänsä ulkomaajakson antia! Kukaan ei kysynyt ystäviltäni, mitä uutta ja erilaista työelämä ulkomailla toi eteen. Mitä hän oli oppinut? Tai olisiko jotakin sellaista, jota suomalaisessa työpaikassa voitaisiin kokeilla toisin? Olivathan nämä molemmat tapaukset aivan käsittämätöntä uuden voimavaran hukkausta! Tiedä sitten, kuinka yleinen tapa tällainen työntekijän ulkomaajakson annin sivuuttaminen suomalaisissa työyhteisössä on. 

Itsehän en ollut nyt ulkomailla asuessani mukana työelämässä, joten en voi näihin kuvailemiini tapauksiin itseäni millään tavalla myöskään rinnastaa. Kyllähän siellä Piilaaksossa joitakin havaintoja tuli tehtyä myös työelämän puolelta, mutta niistä minulta on kysellyt ehkä vain kaksi tai kolme ihmistä. Kaikki muut kyselevät säästä. :-D Niin, ja tietenkin, että mitä aion tehdä jatkossa.

Myös Suomi on muuttunut

Viime kerralla kirjoitin, että paluumuuttajan kulttuurishokki muodostuu ainakin kahdesta tekijästä. Siitä, että henkilö itse on muuttunut ulkomailla asuessaan, sekä siitä, että myös Oy Suomi Ab on muuttunut tuona aikana. 

Itselleni tällaisia Suomessa muuttuneita asioita oman ulkomailla asumiseni aikana ovat olleet esimerkiksi muuttuneet euron setelit. Uudet setelit näyttivät minusta aluksi aivan liian pienille ja aivan liian värikkäille leikkiseteleille. Mutta osoittautuivathan ne sitten ihan oikeaksi rahaksi. 

Tänä aikana Suomen televisioon ovat tulleet myös selkokieliset uutiset. Ja kysehän ei ole pelkästään uudesta tv-ohjelmasta, vaan tällainen kertoo myös jotakin Suomen muuttuneesta väestöstä. Jos joku ulkosuomalainen ei nyt ole näistä selkokielisistä uutisista vielä tietoinen, niin kyseessä on siis uutislähetys, jossa uutiset kerrotaan hitaasti ja vaikeampaa sanastoa välttäen. Tarkoitus on saada Suomeen muuttaneet ulkomaalaiset ymmärtämään sekä itse uutisia, että oppimaan samalla suomalaista sanastoa ja suomen kieltä.

Ja kas kummaa muuten, suomen kielikin tuntuu saaneen uusia sanoja! Näistä esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa sanat halpuutus ja suvakki.

Kaleva 2:n etusivu 5.2.2016. Niin, sanomalehti Kalevakin on tällä välin muuttunut tabloid-kokoiseksi ja siinä on nykyään kaksi osaa.

Myös kotikaupunki Oulun katukuva on muuttunut yllättävänkin paljon poissaollessani! On tullut uusia kauppoja uusille paikoille ja kaupungin kadut on revitty auki taas uusista kohtaa. (Ainahan Oulun keskustassa on jossakin kohtaa katutyö.) Ajoin toissa päivänä ensimmäistä kertaa 1,5 - 2 vuoteen Merikosken siltojen yli ja kaupunginosa Tuiran läpi. (Tai no menin minä siitä myös uuden vuoden yönä, mutta parit nautitut skumppalasilliset saivat minut ennemmin puhua pulputtamaan tutulle taksikuskille kuin katselemaan maisemia taksin ikkunasta.) Tuirakin näytti uudistaneen kasvojaan, mutta silti saan edelleen mielleyhtymiä Helsingin Töölöstä, kun Tuiran ytimen ohitan. Jotkut asiat säilyvät.

Lisäksi työmaailmassa asiat näyttävät muuttuneen, ottamatta tässä nyt kantaa ovatko asiat menneet eteen vai taaksepäin, heh heh. Ja sitten en tiedä, että onko suomalaisten ryppyotsaisuus vain pahentunut entisestään tänä aikana, vai onko "vika" minun, katsojan silmässä. Tämä on itselleni ollut se surullisin tai masentavin havainto Suomen ja suomalaisten muuttumisesta.

Mutta hei, jos olivat ruokakauppakäynnit hepreaa Kaliforniaan muuttaessa, niin sitä ne ovat olleet vähän täälläkin. Paluumuuttaja on saanut hämmästellä vaikka mitä uutuuksia kauppojen hyllyillä. Esimerkiksi suomalaisten ruokakauppojen maitovalikoimahan on näemmä räjähtänyt käsiin! Rahkoista puhumattakaan! Parin muunkin uutuustuotteen kohdalla loksautin leukani auki kuin kukkahattutäti konsanaan! 

Mitä ihmettä minun silmäni suklaahyllyllä näkivätkään? Dagen efter -suklaalevy! Mihin tämä Suomi on oikein menossa? ;-)

Siis täh? Jotain pussisiideriä? OMG.

Paikalliset kirjoittamattomat säännöt

Viime postauksessa kirjoitin myös niistä suomalaisen yhteiskunnan kirjoittamattomista säännöistä, joita vuosia ulkomailla asuneiden paluumuuttajien voi olla mahdotonta tietää. On olemassa myös paikkakuntakohtaisia kirjoittamattomia sääntöjä ja Oulullakin on omansa. 

Jos Ouluun palaava paluumuuttaja ei ole välittömästi kartalla kaupungin pitsamafiasta, se ei välttämättä sotke tai vaaranna päivittäisiä toimiasi. Pahimmillaan tietämättömyys paikkakunnan omista kirjoittamattomista säännöistä voi kuitenkin koitua kohtaloksesi. Nimittäin Oulussa on myös ainakin yksi kirjoittamaton sääntö liikennettä koskien. Vaikka liikennevalot vaihtuvat oululaisille autoille punaisiksi, niin yleensä sieltä tulee vielä yhdestä neljään autoa ja viimeiset niistä ankarasti kaasua painaen. Jos siis viimeksi ylitit suojatietä Oulussa kultaisella -60-luvulla, niin kannattaa ehdottomasti muistaa, että ajat, ja ajajat, ovat muuttuneet!

Paluumuuttaja on pohtinut, että miksi pyöräilykaupunki Oulun pyörätelineessä on auton siluetti? Miksei polkupyörän?

Tulikin taas superpitkä postaus, mutta onhan tämä niin laaja aihepiiri, huh! Ensi kerralla blogissani sitten taas jotain ihan muuta. Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Tapaus paluumuuttaja

Muutto takaisin Suomeen, ainakin väliaikaisesti, on luonnollisesti pyörittänyt minunkin päässäni melkoista ajatusmylläkkää. Toisin kuin helposti luullaan, paluumuutto on hyvin paljon muutakin, kuin että pakataan laukku ja siirrytään paikasta A paikkaan B. Todellakin paljon muuta. Aivan kuten aikaisemmin olen jo kirjoittanutkin, ainakin omassa tapauksessani paluumuutto on vaikuttanut oikeastaan jokaiseen elämäni osa-alueeseen. 

Tämänkertaisessa postauksessani kirjoitan kuitenkin muutamista tapauksista ja havainnoista, joita muut Suomeen palanneet, ulkomailla asuneet suomalaiset ovat kohdanneet. Osa tapauksista ravisteli minua kovastikin.

Kun palmupuut vaihtuvat pysyvämmin lumisiin havupuihin, on luvassa kulttuurishokki. Kuva on otettu New Orleansista marraskuussa.

Myös paluumuuttaja kokee kulttuurishokin

Kun ulkomailla asunut suomalainen palaa takaisin Suomeen, sanotaan kulttuurishokin olevan silloin vieläkin voimakkaampi kuin aikoinaan muuttaessa Suomesta ulkomaille. Miksi näin? Tähän löytyy kaksi selittävää tekijää. Ensimmäinen on se, että henkilö itse on muuttunut erilaisen kulttuurin keskellä asuessaan. Ajattelutapansa monista asioista on muuttunut. Toinen on seikka, joka saatetaan jättää huomioimatta. Nimittäin myös se aiemmin tuttu kotimaa nimeltä Suomi on muuttunut sinä aikana, jona henkilö on ulkomailla asunut. 

Itse olen lisäksi sitä mieltä, että henkilön muuttaessa ulkomaille hän on varautunutkin kaikkeen uuteen ja erilaiseen ja on siinä mielessä luultavimmin avoimemmin mielin vastaanottamassa uuden asuinmaansa kummallisuuksia. Kun taas sitten henkilön muuttaessa takaisin Suomeen, sitä olettaa asioiden olevan sillä samalla tolallaan mille ne jäivätkin. Systeemit ovat kuitenkin muuttuneet, oli se sitten isossa tai pienessä mittakaavassa, ja eteen tupsahtaessaan uudet kuviot shokeeraavat enemmän. Vastassa ei siis olekaan sitä ns. tuttua ja turvallista.

Seuraava tapaus sai minut pohtimaan paluumuuttoa ja paluumuuttajia entistäkin syvällisemmin:

Hesarin jutun kirvoittama kiukku

Olisikohan ollut noin puoli vuotta sitten, kun Hesarissa oli juttu Yhdysvalloissa asuneesta suomalaisesta luovan alan työntekijästä. Hän oli asunut Yhdysvalloissa muutaman vuoden ja oli nyt päättänyt muuttaa perheineen takaisin Suomeen. Itse juttu ei ollut kovinkaan kattava kertoakseen ensinnäkään sitä, mitkä syyt olivat saaneet aikoinaan ulkomaille muuttamaan, eikä kuvaamaan seikkoja, jotka olivat johtaneet ratkaisuun palata Suomeen. Artikkelissa nostettiin lähinnä esiin, että paluumuuttaja halusi saada lapsensa suomalaiseen kouluun.

Tämäkös kirvoitti lukijoiden kommenttiarkut apposen auki! Apua! Ja että minä meninkin niitä kommentteja lukemaan! Lukijoiden antama ryöpytys tälle paluumuuttajalle oli jotakin aivan karmeaa luettavaa. Päällimmäisenä huokui syytös, että nyt sitten tullaan poimimaan rusinat pullasta. Kommentit olivat aivan käsittämätöntä sanallista teloitusta! Tässä tällainen "teloittaja" tekee kuitenkin yleensä sen virheen, ettei kukaan muu kuin henkilö itse tai kyseessä oleva perhe itse tiedä kaikki ne lukuisat detaljit, jotka ovat vaikuttaneet niinkin isoon päätökseen kuin muuttaa aikoinaan Suomesta pois ja nyt Suomeen takaisin. Taustalla voi olla vaikka minkälaisia asioita. Ja jo minun henkilökohtainenkin tapaukseni kertoo, etteivät päätökset todellakaan ole aina pelkästään omissa käsissä. Mm. Yhdysvaltojen maahantuloviranomaisilla on aika iso sanansa sanottavana. Heillähän on valta tehdä paluumuuttopäätös jopa puolestasi!

Mutta sitten takaisin Hesarin juttuun.

Lisäksi lukijat kokivat Hesarissa esitellyn paluumuuttajan välittömästi isona kustannuksena valtiolle ja huom., riippumatta siitä, oliko hänellä odottamassa työpaikkaa, maksaisiko veroja jne! Kukaan "palautteen" antajista ei myöskään huomioinut sitä, että ehkäpä henkilöllä oli aikoinaan ollut valittavana kaksi vaihtoehtoa: joko työttömyys Suomessa tai työpaikka ulkomailla. Kukaan ei nyt taputellut henkilöä selkään, että olipa hyvä, kun työllistit itsesi aikoinaan ulkomaille, etkä jäänyt työttömyyskortistoon suomalaisen yhteiskunnan elätettäväksi. Ei kukaan. Vain paluu Suomeen nosti porukat takajaloilleen. 

Lehtijuttu keräsi huikeat määrät näitä toinen toistaan negatiivisempia kommentteja ja tulin niistä suorastaan kiukkuiseksi. Lisäksi mietin säälien, miltä mahtoi tuosta paluumuuttajaperheestä tuntua palata Suomeen, kun lehtijuttukin jo sai aikaan sellaisen viharyöpyn. Kokivatko he itsensä lämpimästi tervetulleiksi vanhaan kotimaahansa? Epäilen.

Suomalaista talvi-idylliä junan ikkunasta kuvattuna.

Tästä pääsenkin oivaa aasinsiltaa pitkin seuraavaan aiheeseen. Että miltä se paluu tai mahdollinen paluu on sitten ihmisistä tuntunut.

Jos saisit valita...

Eräässä some-ryhmässä kumpusi ulkosuomalaisten kesken keskustelu ihmisten omista paluumuuttokokemuksista ja -aikomuksista. Sitten joku esitti ryhmässä seuraavan kysymyksen: Jos saisit vapaasti valita, palaisitko asumaan Suomeen? Kysyjä pyysi myös perusteluita valinnalle. 

Ulkosuomalaiset alkoivat kirjoittaa avoimesti ajatuksiaan ja voin sanoa, että lukemani mielipiteet räväyttivät silmäni auki. Omaksi hämmästyksekseni yllättävän moni kommentoi, että ei haluaisi palata Suomeen. Osa ei mistään hinnasta! Perusteluina he antoivat seuraavia: kateus, ahdasmielisyys, kaikesta valittaminen, jatkuva valittaminen, valittamisesta valittaminen, kannustamattomuus, yleinen negatiivisuus, työn vähyys, yrittäjyyden hankaluudet, politiikka, jne. Itselläni riitti kommenteissa paljon sulateltavaa, niin paljon ne ajatuksia herättivät. Että tällaisiako me suomalaiset todella olemme? 


Samoin ryhmässä kyseltiin ihmisten omakohtaisista paluumuuttokokemuksista. Oli se paikoin karua luettavaa, huh huh. Yksi mieleenpainuvimmista tapauksista, joka tuli esiin oli seuraava: Henkilö kertoi asuneensa ulkomailla muutaman vuoden ja palanneensa sitten takaisin Suomeen. Käsitin, että kyseessä oli melko pieni suomalainen paikkakunta, jonne palaaminen tapahtui. Henkilö kohtasi niin jyrkän ymmärtämättömyyden muurin palatessaan, että joutui käytännössä pyyhkimään nuo ulkomailla asumansa vuodet elämästään pois, aivan niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Olipa hän sitten löytänyt elämänsä rakkauden, mennyt naimisiin, saanut lapsen, hankkinut koiran, oppinut uuden taidon, työskennellyt mielenkiintoisessa yrityksessä, saanut vakavan sairasdiagnoosin, parantunut... Ihan mitä vaan, mistään niistä asioista hän ei voinut lähipiirilleen puhua, sillä kaikki ne hänen elämäntapahtumansa olivat tapahtuneet väärässä paikassa, ulkomailla. Kateushan se siellä siis nosti päätään. Väistämättä tuon tarinan luettuani ajatus karkasi omiin USA-tapahtumiin ja -kokemuksiini. Olisihan se kamala paikka, jos en voisi ääneen puhua mistään niistä lähipiriissäni. Ilmeisesti tämä paluumuuttaja elää edelleen tuossa tukahdutetussa ympäristössään. Voihan kurjuus, sanon minä.

Kotouttamista omassa kotimaassa

Sellaistakaan en ollut tullut aiemmin ajatelleeksi, että pitkään ulkomailla asuneet ja Suomeen paluumuuton tehneet ovat kaivanneet eräänlaista kotouttamista hekin. Kukaan ei ole heille Suomeen palattaessa kertomassa kuinka suomalainen yhteiskunta sinä päivänä toimii. Useiden ulkomailla asuttujen vuosien saatossa muutoksia on nimittäin saattanut tulla paljonkin. Yksi paluumuuttaja totesi, että kukaan ei esimerkiksi ollut kertonut etukäteen, että veroilmoitus tulee nykyään henkilölle esitäytettynä ja että sitä voi täydentää netissä. Kukaan ei myöskään ollut kertonut niistä suomalaisen yhteiskunnan kirjoittamattomista säännöistä. Ai, onko meillä Suomessa sellaisia? Kyllä on. Esimerkiksi se, että kunnallisen terveydenhuollon pitäisi olla kaikkien saatavilla. Joo-o. Kirjoittamaton sääntö kuitenkin on, että jos olet todella sairas, tarvitset nopeasti apua ja sinulla on vähänkin rahaa, niin mene yksityiselle. Surullista, mutta taitaa pitää paikkaansa. 

Jos viimeksi Suomessa asuessa katseltiin vielä tällaisia televisioita, niin moni asia on ehtinyt muuttumaan. Kuva on otettu Elvis-teemaisesta Heartbreak-hotellista Memphisistä.

Perusnegatiivinen postaus ;-)

No mutta, tulikos tästä postauksestani nyt sellainen suomalaisen perusvalittajan postaus? :-D Jottei nyt jäisi aivan turhan synkkä kuva Suomesta ja suomalaisuudesta, niin onhan meillä oikeasti todella monet asiat hyvin, ellei jopa erinomaisella tolalla. Niitäkin muuten oppii arvostamaan ihan eri tavalla, kun asuu toisenlaisessa ympäristössä jonkin aikaa. 

Ensi postauksessa ajattelin jatkaa samalla paluumuuttoteemalla ja kertoa muutamista omista paluumuuttajan havainnoistani. Siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

PS. Mielelläni kuulisin, millaisia ajatuksia postauksessa kirjoittamani asiat teissä herättivät.

Kun Suomessa kännykän lataamista rajoitettiin...

Sitä näin paluumuuttajana tahtoo väkisinkin tehdä jatkuvaa vertailua entisen ja nykyisen asuinmaansa välillä. Suomea tulee katsottua uusin silmin. Joihinkin Suomea koskeviin asioihin huomaa suhtautuvansa kriittisemmin, toisaalta taas muutamat Suomi-asiat ja -muistot ovat selvästikin kultautuneet. Tällä kertaa postauksessani kaksi aihetta, joita olen tainnut katsoa liian paksujen vaaleanpunaisten rillien läpi. Tässä pikapostauksessa ovat siis tuoreimmat äimistelyni.

Mutta aivan ensinnä. Katsokaapa nyt vielä tuota muotoilemaani otsikkoa: "Kun Suomessa kännykän lataamista rajoitettiin..." Sen perusteella voisi kuvitella kyseessä olevan aihe ties miltä vuosikymmeneltä, mutta sorry, kyllä tässä 2010-lukua eletään...

Uskomatonta, mutta totta!

Nyt tammikuussa Suomi on ollut kovien pakkasten kourissa. Paukkupakkasten jaksoa kesti liki kolme viikkoa. Jo loppiaisen aikaan maamme sähkönkulutuksessa tuli ennätysmäinen piikki. Myös viime viikolla sähkönkulutuksen ja sitä myötä myös sen hintojen ennustettiin nousevan jälleen uuteen huippuunsa.

Tuolloin silmiini osui Talouselämä-nettilehden otsikko:

Kuvakaappaus: talouselama.fi.

Siis että mitä? Suomessa ei riitä sähkö kännykän lataamiseen? Ja kyllä, näin artikkelissa suomalaisia ohjeistettiin: välttämään saunomista sähkösaunoissa ja olla lataamatta kännyköitään. Rajoitettiin, jotta sähköverkko ensinnäkin pysyisi ylhäällä, eikä toisaalta jouduttaisi maksamaan kiskurihintaa sähkön käytöstä. Itsekin olin aikonut juuri sinä päivänä lämmittää saunan, mutta maltoin. Tein tekoni Suomen hyväksi ja siirsin saunomistani seuraavaan, lauhempaan päivään.

Mutta että Suomessa ei riitä sähkö kännyköiden lataamiseen! Eihän kännykkälaturit ole takuulla edes sähkösyöppöjä pahimmasta päästä. Anna mun kaikki kestää! On se kyllä kumma homma, että nämä pakkaset tulevat joka ikinen talvi ja silti sähkönkulutukseen ei pystytä varautumaan ennalta. Toki, toki, paukkupakkasia kesti pitkään, mutta silti. Ei liene ensimmäinen kerta. Tai että talojemme rakenteet ja vesiputket ovat vielä vuonna 2016 sitä luokkaa, että lauhtuessa vesiputket jäätyvät. Eikö siihenkään ole keksitty vielä mitään ratkaisua? Lisäksi saamme joka vuosi nauraa "talvi yllätti autoilijat" -vitsille. Sekin on jo perinne.

Leuan auki loksahtamisen lisäksi Talouselämän artikkeli sai minut väkisinkin miettimään, kuinka täällä Suomessa usein naureskellaan tilanteille, kun Yhdysvalloissa suljetaan kouluja ja työpaikkoja lumimyräköiden vuoksi. Viime viikonlopullekin New Yorkin ja Washington D.C.:n alueille luvattiin lumisadetta puolesta metristä metriin yhden vuorokauden aikana. Vaarana oli lumisade-ennätyksen rikkoutuminen liki 90 vuoden takaa ja New Yorkin Keskuspuistossa 60 vuotta vanha ennätys rikkoontuikin. Pulassa olivat kymmenet miljoonat ihmiset, lentojakin jouduttiin perumaan 5000 - 6000 kappaletta. Pekka Poutakin Suomen televisiossa tätä tilannetta etukäteen kauhisteli. Luulenpa, että taas muutamista suomalaisolohuoneista kuului tämän uutisen yhteydessä irvailu Beavis & Butthead -tyyliin: "Hö-hö, hö-hö."

Washington D.C:ssa sijaitsevan Suomen suurlähetystön jakama kuva viime viikonlopulta.

Mutta jos nyt mietitään, että kumpikohan on tavanomaisempi tilanne? Se, että New Yorkiin sataa vajaa metri lunta yhdessä vuorokaudessa myrskyn kera, vai että Suomessa on talvi ja kova pakkanen? Tämä sai minut ajattelemaan, että jos täällä naureskellaankin Yhdysvaltain tilanteelle, niin eipä se taida olla aina niin sanottua Suomessakaan, että kaikki infra ja palvelut pelaavat tiukan paikan tullen. Minun vaaleanpunaisten rillien läpi Suomi oli aina ollut ääriolosuhteista selviytyjä, joka ei arktisista hetkistä paljoa hätkähdä. Toisin kävi.

Eikä tässä vielä kaikki

Viime viikolla sattui toinenkin repsahdus. Eräänä pakkaspäivänä toisen valtaoperaattorimme Soneran matkapuhelinverkko ns. lasahti. Ei pelannu kännykät ei. Siinä yritimme lounastreffikamuni kanssa viestitellä ennen lounastapaamista neljällä eri puhelimella! Välillä joku viesti pääsi viiveellä läpi, useimmiten ei. Puheluista ei yksikään. Oma työpuhelimenikin oli mykkänä useita tunteja. Suomi, teknologian kärkimaita(?) vuonna 2016. Viestintävirastokin luokitteli tapauksen vakavaksi, ihmetteli kovasti asiaa ja vaati selvittämään syyn. Sonera selitteli runkoverkkovialla ja muutostöillä.

Jos riittääkin sähköä kännykän lataamiseen, niin sitten ei ole verkkoa...

Kännykkäkuuluvuus rapakon takanakin on vähän niin ja näin. Katvealueita voi esiintyä tosi lähellä vilkkaita keskittymiäkin, tyyliin välittömästi kaupunkialueelta poistuttaessa. Hyvään tottuneille suomalaisille se on ollut joillekin jopa pienen pilkan kohde. Itse olen laittanut tämän heikkouden astetta kovemman kuormituksen piikkiin, siellä kun on se muutama miljoona enemmän niitä käyttäjiäkin. 

Mutta niin, mitenkäs sitä viime viikolla suut Suomessa pantiin? Sattuu sitä näemmä täälläkin, kaikenlaista. Nyt kun on onneksi pakkanenkin lauhtunut, riitti sähköä tietsikkani lataamiseen, pääsin oikein internettiin asti ja pystyin teille tämän postaukseni julkaisemaan. 

Tällaisia terveisiä täältä meidän ihanasta Suomesta, missä kaikki pelaa kuin unelma. No, hatariahan ne ovat joskus unelmatkin. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Talouselämän artikkeli on luettavissa kokonaisuudessaan täältä: http://www.talouselama.fi/uutiset/sahkosaunojille-aamulla-tayskielto-kannykkalaturitkin-kiinni-iltapaivalla-6246520