Ensimmäisen Kalifornia-aamun mietteitä

Olen palannut Kaliforniaan. Unirytmit ovat sekaisin ja yöllä tuli heräiltyä. Sänky tuntui kuitenkin ihanan tutulle ja herääminen ukkokullan vierestä oli oikein mukavaa. Aamulla pätkäunien jatkaminen ei tullut kuitenkaan kyseeseen, sillä taloyhtiömme parkkipaikalla tehdään asfalttiremonttia juuri tänään. Isojen työkoneiden jyrinä ja peruutuspiippaukset alkoivat jo aamuseitsemältä.

Aamukävelyllä sain haistella ihania tuoksuja, sillä ulkona kukkii yksi jos toinenkin puu ja pensas. 

Keittiössä käteni jälleen hapuilee mistä kaapista mikäkin kuppi ja kippo löytyykään. Sama hapuilu tapahtui myös edellisen Suomessa vietetyn välitilalimbon jälkeen. Aamukahvipöytään ja suoraan silmiini kimmeltää aamuaurinko. Säteet lämmittävät suorastaan suloisesti. Oulussa tätä viheliäistä "ongelmaa" ei ollut. Eipä sitä aurinkoa räntäsateilta paljoakaan näkynyt. Ajatus harhailee. Tässä sitä taas ollaan, aloittamassa jotakin aivan alusta. Yksi ajanjakso elämästäni on päättynyt ja on ensimmäinen Kalifornia-aamuni. Mietin, mitä Suomessa vietetyistä reilusta parista kuukaudesta jäi mieleeni.

Viimeiset viikot aivan kuin sumussa

Päällimmäisenä Suomesta jäivät tietenkin mieleen kaikki ihanat kohtaamiset lähipiirin ja ystävien kesken. Viimeiset pari viikkoa olivat kuitenkin niin kiireisiä, stressaavia ja minuuttiaikataulutettuja, etten juuri nyt muista niistä oikein mitään. Paljon hoidettavia ja selvitettäviä asioita, työpaikalla pillien laittaminen pussiin ja osallistuinpa neljänä päivänä vielä erinäisiin koulutuksiinkin. Ja kaikki se tunteiden vuoristorata. Tähän päälle epätoivoinen yritys tavata vielä kerran kaikki ystävät ja todeta se sama vanha tuttu, ettei se mitenkään enää onnistunut, vaikka kuinka haluaisi. Aika ei vain enää riittänyt.

Kiire aiheutti oireensa myös kroppaani. Lähtöä edeltävänä päivänä sain noidannuolen. Selvä merkki, että pitäisi hidastaa tahtia, mutta nyt ei voinut. Ei muuta kuin lääkäriin hakemaan tymäkät lihasrelaksantit ja tulehduskipulääkkeet. Lääkkeiden avittamana pääsin kuin pääsinkin matkaan, eikä koneeseen tarvinnut mennä kontaten, huh.

Palaan katsomaan kännykällä ottamiani kuvia Suomi-viikoistani. Minä tollo en ole kuvannut juuri lainkaan niitä tärkeimpiä, ihmisiä! Vain pari otosta tärkeistä hetkistä rakkaiden ihmisten seurassa. Ihmisten sijaan olen näemmä kuvannut lukuisia ja taas lukuisia räntäsadekuvia. Suomen poikkeuksellisen surkeiden kevätsäiden johdosta olen saanut napatuksi Suomen ajalta vain pari kaunista maisemakuvaa. Niistä toinen on tässä:

Suomen Route 66.

Lisäksi olen kuvannut viimeisten viikkojen suomalaisia herkutteluhetkiä. Olihan se nyt pakko saada vielä kerran poroa, pinaattikeittoa, napsahtavia nakkeja, perunarieskaa, karjalanpiirakoita, uutuus-Kismetiä jne.

Poronkäristystä, namskis!

Valion valmiita marjakeittojakin on ollut ikävä.

Innostuin Suomessa tekemään usein halloumisalaattia. Ei siksi, etteikö Kaliforniastakin saisi halloumia, mutta se on täällä tosi kallista. Pieni köntti halloumia maksaa paikallisissa ruokakaupoissa yli 10 dollaria, kun kyseistä juustoa samanmoisen kimpaleen saa Suomessa parhaimmillaan alle 3 euron.

Että sellaisia kuvia Suomi-ajalta. Tässä valokuvausasiassa minulla on siis parannettavaa. Kuvaapa Kaisa jatkossa enemmän ihmisiä ja vähemmän niitä nakkipaketteja. Vaikka uskomattoman kovaan arvoon se kuulkaa nousee suomalainen nakkipakettikin ulkomailla asumisen jälkeen.

Nakkipaketista puheenollen kerron vielä loppukevennyksenä tämänkertaiset kuulumiset maahantulon yhteydessä olleesta tullitarkastuksesta. Jokos arvaatte, kuka se joutui taas syyniin?

Salamia, salamia

Vain muutama päivä ennen Suomesta lähtöä kerroin ystävilleni herkutelleeni poronlihalla. Yksi heistä ehdotti, että vie ihmeessä savupororouhetta mukanasi rapakon taakse. Sanoin, etteivät lihatuotteet ole sallittuja, että mitenköhän se onnistuisi, menisiköhän vakuumipakkaus läpi tarkastuksissa... No sittenpä toinen ystävä totesi nauraen, että hei, kun kyseessä on Kaisa, kannattaa varmaan moiset riskinotot jättää toiseen kertaan. Sitä kun taas meikäläisen tuurilla joutuisi maahantulotarkastuksissa ongelmiin. No, onneksi poronlihaa ei laukussani ollut, sillä sattui seuraavaa:

Ukkokultakin oli tullut pitkästä aikaa piipahtamaan Suomessa ja matkustimme siis Kaliforniaan yhdessä. Edellämme maahantulo- ja tullitarkastuksissa jonotti puolalainen herra. Hänellä tuntui olevan niin maahantulotarkastuksissa itsekäytettävien automaattien kuin kielitaidonkin kanssa ongelmia. Nähtävästi hän ei sitten osannut vastata tarpeeksi apteekkihyllymäisesti myöskään tullitarkastajan kysymyksiin, sillä herra joutui kaikkien matkatavaroidensa läpivalaisuun. Sekä tullivirkailija että matkalaukkujen läpivalaisija alkoivat välittömästi tenttaamaan, onko miehellä salamia laukuissaan. Salamia? Mies vastasi moneen kertaan, että ei ole. Myöhemmin selvisi, että polakin laukuista löytyi kuivattua kalaa. O-kei...

No, tuli meidän vuoromme. Liekö meitä luultiin kuuluviksi polakin kanssa samaan matkaseurueeseen, sillä meiltäkin aloitettiin samanlainen salamitenttaus! Onko laukuissanne salamia? Onko aivan varma, ettei ole salamia mukana? No ei ollut, mutta vakuuttelujamme ei uskottu. Myös meidät passitettiin kaikkien matkatavaroiden läpivalaisuun. Kappas, satunnaisotanta osui siis taas kerran kohdalle. Läpivalaisun lisäksi sekä ukkokullalta että minulta avattiin yksi laukuista ja taas kyseltiin salamista. Löytyykö salamia? En käsitä! Mikä ihmeen kansainvälinen salamin salakuljetusrinki nyt sitten lentokentillä pyöriikään, heh heh, minulta sellainen on mennyt kyllä täysin ohi. No, salamia ei löydetty, eikä onneksi sitäkään poronlihaa, mutta karkkia, sinappia ja ruisleipää kylläkin. Kaikki nämä herkut saimme tuoda maahan kuten tähänkin asti.

Supertiikeri-tötterö! Parasta ikinä! Ainoa vaan, että oli niin järkyttävän kylmä, että jäätelö piti mennä syömään autoon, käynnistää auto ja säätää lämmityslaite täysille! :-D

Mutta nyt minä kuulkaas jatkan tätä noidannuolen parantelua sekä totuttautumista tähän arkeemme täällä. Ja totuttelua ja muistelemista se vaatiikiin, sillä huomasin unohtaneeni amerikkalaisen puhelinnumeroni. Ilman sitä ei esimerkiksi ole pilates- ja joogatunneille menemistä, sillä puhelinnumero toimii kuntosalillani sisäänkirjautumistunnuksena. Kääk, mitäköhän muuta on jäänyt unholaan näiden Suomi-kuukausien aikana? Jospa ne pompsahtavat esiin parin seuraavan päivän aikana. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Kalifornia kiikarissa

Piinaava odotus on lopultakin päättynyt. Vihdoinkin minulla on tiedossani päivämääriä ja tiedän mitä lähitulevaisuudessani tapahtuu. Ja yhdelle lähitulevaisuuden päivämäärälle minulla on lentolippu Kaliforniaan! Viimeisen kahden viikon aikana on tapahtunut paljon, myös vähemmän mukavia asioita. Kaikesta huolimatta tällä hetkellä oloni on jollakin tapaa huojentunut. Koska nyt tiedän. Tiedän millainen, mihin suuntaan ja ennen kaikkea milloin seuraava askel elämänpolullani otetaan.

Eräs kohtalotoverini kutsui tällaista mannertenvälistä epätietoisuuden tilaa välitilalimboksi. Minusta se on erinomainen termi kuvaamaan myös omassa elämässäni viimeiset kolme kuukautta vallinnutta olotilaa. Elo on epämääräistä, ei oikein tiedä mihin maanosaan, maahan ja sosiaaliseen yhteisöön kuuluisi ja jokaisena päivänä päällimmäisenä tunteena on odotus. Odotus, että joku itsestä riippumaton asia ratkeaisi ja voisi alkaa taas toimia määrätietoisemmin. Tehdä päätöksiä ja liikkuja itse. Olen nyt kokenut tämän eri maanosien välisen välitilalimbon jo kaksi kertaa ja voin kertoa, että se on inhottava. Inhottavuutta omalla kohdallani on luonnollisesti lisännyt se, että olemme asuneet nuo ajat ukkokultani kanssa erossa, kymmenen aikavyöhykettä välissämme.

Olo on ollut kuin tällä voiveitsellä, osina.

Ehkäpä lyhyt kuvaus viimeaikaisista tapahtumista on tässä paikallaan. Blogini puolella ei varmaankaan tähän mennessä ole tullut selkeästi esille seikka, että minulla on ollut tähän asti koko ajan voimassa oleva työsuhde Suomessa. Ei ennen viime postaukseni kommentteja. Kun muutimme Piilaaksoon vuonna 2014, jäin ensin hiukan alle vuoden mittaiselle vuorotteluvapaalle. Samoin ensimmäinen Yhdysvaltain viisumini oli niin heikko, ettei sillä edes voinut oleskella USA:ssa kokonaista vuotta. (Tämä on toki tuttua kauraa jo niille, jotka ovat blogiani alusta asti seuranneet, mutta mahdollisille uusille lukijoille tiedoksi.) Tuolloin palasin siis takaisin Suomeen ja töihin. Kun uusi viisumi oli viiveiden jälkeen kourassa, minulla oli mahdollisuus jäädä lähes vuodeksi palkattomalle työlomalle. Tuo vapaa päättyi maaliskuun lopussa tänä keväänä.

Alkuvuodesta kävimme oikeasti kovaa pohdintaa ukkokullan kanssa, missä asuisimme jatkossa, Suomessa vaiko Piilaaksossa. Pohdintojen ollessa vielä kesken helmikuussa työnantajani ilmoitti aloittavansa järjestyksessään toiset yt-neuvottelut. Käytännössä minun oli siis pakko palata Suomeen. Ja joo, tiedän, ettei elämässä ole muuta pakkoa kuin kuolema, mutta itselläni oli kirkkaana ajatus, että tämä kortti on lähdettävä katsomaan. Palasin Suomeen. Siinä tein arviointivirheen, että optimistisena laskin yt-neuvottelujen etenevän nopeammin. Kappas, neuvottelut venyivät. Piinaava odotus pitkittyi. Lopulta yt-neuvottelut tulivat päätökseensä ja niinhän siinä sitten kävi, että potkut tuli! Jotakin tällaista oli toki aavistettavissa, sillä olenhan ollut viimeisen kolmen vuoden aikana enemmän poissa kuin paikalla. Tuona aikana minun roolini ja työtehtäväni on ehditty jakaa muille jo monta kertaa.

Kesken opintojeni aikoinaan tämän työnantajani leipiin tulin, joten nyt minulla on meneillään peräti 17,5-vuotisen työuran loppuunpaketointi. Se ei ole helppo ja kepeä tehtävä. Mikä määrä muistoja, upeita ja myös niitä vähemmän upeita hetkiä noihin vuosiin mahtuukaan! Kerrankin olimme järjestämässä isoa tilaisuutta työkaverini kanssa ja menimme tekemään hankintoja paikalliseen tukkuun. Saimme tukussa niin hervottoman naurukohtauksen, että olimme molemmat pissata housuun. Pöksyt eivät lopulta onneksi kastuneet, mutta meikit levisivät komeasti poskille naurun kyynelistä. Siinä vain yksi hauskoista muistoista. Työtehtäviä ei niinkään, mutta upeita työkavereita tulee kyllä ikävä. Joistakin olen saanut ihan sydänystäviä ja toki pidämme jatkossakin yhteyttä, siviilissä. Silti ilmassa leijuu haikeutta, joten on tässä muutamia nessujakin kulunut:

Käsilaukun pohjalta löytyi bolivialaisen hotellin jakamia nenäliinoja. Ne tuoksuvat viinirypäleille.

Alle kaksi viikkoa tästä postauksesta olen siis jo Kalifornian auringon alla. Sitten minulla on elämässä edessäni puhdas valkoinen arkki. Vielä minulla ei ole haisuakaan mitä kaikkea siihen alkaa seuraavaksi piirtymään. Eikös sen Amerikan pitänyt olla mahdollisuuksien maa? Lähden siis kolkuttelemaan uusia ovia. Kunhan nyt ensiksi löytäisi ne ovet. Näihin kuviin ja tunnelmiin sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Viime postaukseeni on tullut pieni tarkentava päivitys, jonka lisäsin postauksen loppuun. Tarkennus koskettaa USA:ssa työskenteleviä henkilöitä, jotka ovat kenties joskus aikeissa palata Suomeen, mutta siellä ei ole heti työpaikkaa.

Suomen laki, joka voi yllättää ulkosuomalaisen

Kun suomalainen tai kokonainen suomalainen perhe tekee päätöksen muuttaa ulkomaille, alkaa luonnollisesti vinha tutustuminen uuden asuinmaan kulttuuriin ja käytäntöihin. Kuinka paikallinen terveydenhuolto toimii? Mikä alue olisi hyvä asua? Ostaako vai vuokrata koti? Mistä saada ajokortti? Onko oikeutta tehdä töitä ja kuinka saada lapselle päivähoito- tai koulupaikka? Ovatko rokotukset kunnossa? Ilmassa leijuu siis valtavasti selvitettäviä asioita ja luonnollisesti niitä on into piukeana uudesta asuinmaastaan selvittämässä. Mutta. Harva tulee tässä vaiheessa paneutuneeksi niihin sääntöihin ja lakeihin, jotka odottavat, jos ja kun päättää jonakin päivänä muuttaa takaisin Suomeen!

Tämänkertaisessa postauksessani kerron siis eräästä Suomen laista, joka valkeni yllättäen itsellenikin vasta siinä vaiheessa, kun jälleen yksi suomalainen perhe teki paluumuuttoa Piilaaksosta takaisin Suomeen. Postausaihe on ollut minulla odottamassa jo noin 9 kk ajan ja nyt kun olen Suomessa itsekin, tuntui sopivalle kirjoittaa juuri tästä.  

Jäätyneet jalanjäljet. Kuvattu Oulussa 28.4.2017, siis vain pari päivää ennen vappua! Suomen kevät on käsittämättömän myöhässä! Lisää jäätävää menoa postauksessani, jatkahan lukemista.

Postaukseni aiheena on paluumuuttajan oikeus suomalaiseen työttömyysturvaan. Sepä ei nimittäin olekaan ihan suitsait-juttu. Seuraavaksi tulee sitten hiukan lakitekstiä, niin byrokraattista kuin se onkin:

Työttömyysturvalain 5 luvun 10 §:n 1 ja 2 momentin mukaan

Jos henkilö on ollut poissa työmarkkinoilta ilman hyväksyttävää syytä yli kuusi kuukautta, hänelle ei myönnetä työttömyyspäivärahaa ennen kuin hän on täyttänyt poissaolon jälkeen työssäoloehdon. Tällöin työssäoloehdon tarkastelujakso alkaa siitä, kun henkilö on poissaolon jälkeen mennyt työhön tai aloittanut yritystoiminnan.

Henkilön katsotaan olleen työmarkkinoilla, jos hän on ollut työssäoloehtoon luettavassa työssä tai työllistynyt yritystoiminnassa tai omassa työssä taikka on ollut työllistymistä edistävässä palvelussa tai on ollut työttömänä työnhakijana työ- ja elinkeinotoimistossa. Henkilöllä katsotaan olleen hyväksyttävä syy työmarkkinoilta poissaololle sairauden, laitoshoidon, kuntoutuksen, asevelvollisuuden, siviilipalveluksen, päätoimisten opintojen, apurahakauden, vuorotteluvapaan, vankeusrangaistuksen, lapsen syntymän, enintään 3-vuotiaan lapsen hoidon tai muun näihin verrattavan syyn johdosta.

Tämä säännös siis tarkoittaa, että palkansaajan työssäoloehto voidaan menettää ilman hyväksyttävää syytä tapahtuneen työmarkkinoilta poissaolon johdosta. Jos henkilö on työ- tai virkavapaalla, hänellä tulee lisäksi olla hyväksyttävä syy olla pois työmarkkinoilta, jotta työssäoloehto säilyy voimassa.

Työssäoloehdolla tässä tarkoitetaan 26 viikon työssäoloa 28 kk tarkastelujakson aikana. Ja nyt tulee se varsin monelle ulkosuomalaiselle tärkeä pointti: Hyväksyttäväksi syyksi olla pois suomalaisilta työmarkkinoilta EI katsota asumista ulkomailla puolison työn vuoksi!

Eli lyhyesti: Jos siis asut yli 6 kk ulkomailla puolisosi työn vuoksi ja ilman pätevää lisäsyytä, et ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen palatessasi Suomeen.

Lisäksi on vielä eroavaisuuksia eri maiden välillä:

Jos on työskennellyt muussa kuin EU/ETA-maassa, ei voida lukea hyväksi toisessa maassa kertyneitä vakuutus- ja työskentelykausia. Suomalaista työttömyyspäivärahaa saadakseen tulee olla Suomessa asuva ja täyttää kaikki etuuden saamisen edellytykset Suomessa.

Jos kuitenkin on työskennellyt suomalaisen työnantajan lähetettynä työntekijänä ulkomailla, työttömyysturvan osalta toimitaan kuin olisi työskennellyt Suomessa. Näissä tilanteissa kannattaa pitää jäsenyys voimassa suomalaisessa työttömyyskassassa.

Eli lyhyesti: Jos teet työtä muussa kuin EU/ETA-maassa, esimerkiksi Yhdysvalloissa, se ei kartuta Suomessa työttömyyskorvauksen saantiin vaadittavaa työssäoloehtoa päivääkään. 

Jos postaukseni aihe on jollekin lukijalle erityisen ajankohtainen, kannattaa toki tutustua vielä tarkemmin ja selvittää toteutuuko omalla kohdalla jokin poikkeuksen poikkeus. Lisää infoa on luettavissa esimerkiksi täältä. 

Omia ajatuksia aiheen tiimoilta

Tulin tästä säännöstä suorastaan kiukkuiseksi! Nimittäin: Jostakin kumman syystä Suomessahan on aina taottu takaraivoon, että on syytä kuulua johonkin liittoon tai työttömyyskassaan. Tällä turvaat selustaasi, jos jäät jonakin päivänä työttömäksi. Näin tein minäkin jo opiskeluaikanani ja olen maksanut liiton jäsenmaksua jokaisesta palkastani noista opiskeluvuosistani lähtien. Isossa osassa ulkosuomalaisten tapauksia tämä ei kuitenkaan pelasta pätkän vertaa! Näin tulee olemaan minunkin kohdallani. Olen siis maksanut liittoni jäsenmaksua käytännössä aivan turhaan kaikki nämä vuodet, ainakin työttömyyttä silmällä pitäen, ja vain, koska ulkomaat yli 6 kk mieheni työn vuoksi. Ja jos juuri Piilaaksoakin ajatellaan, niin kyseessähän on oikein klassikkotapaus! Perhe muuttaa jomman kumman työn perässä toisen jäädessä Suomen työsuhteestaan pitkälle vapaalle tai joutuen irtisanoutumaan siitä kokonaan.

Lisäksi, jos ruoditaan vielä kuvitteellista, mutta varsin mahdollista tapausta, missä perheen toisen aikuisen vaihtoehtona olisi ollut joko jäädä työttömyyskortistoon Suomeen tai vastaanottaa työpaikka ulkomailta, vaikkapa sieltä Piilaaksosta. Jos hän päättää lähteä töihin ulkomaille (EU- ja ETA-maiden ulkopuolelle) ja koko perhe muuttaa mukana, niin jos jonakin päivänä perhe muuttaa takaisin Suomeen, niin kumpikaan perheen aikuisista ei ole oikeutettu työttömyyspäivärahaan! Koska EU- ja ETA-maiden ulkopuolinen maa. Tämähän tuntuu lähinnä pienelle rangaistukselle, sillä alunpitäenhän perhe päätti muuttaa ulkomaille juurikin siksi, ettei toinen aikuisista jäisi työttömyyskortistoon ns. muiden kustannettavaksi! Niinpä se, että edes toisella perheen aikuisista olisi paluumuuttaessa työpaikka Suomessa katsottuna, olisi ensiarvoisen tärkeää. Mutta entä jos ei ole, millä sitten eletään? Ja jos ulkomailta ei todellakaan palata Suomen kamaralle pullottavien rahasäkkien kanssa. Mitäs sitten?

Kysyin tätä asiaa liittoni lakimieheltä (saan nyt siis liitostani edes jotakin rahanarvoista hyötyä kaikkien noiden maksamieni jäsenmaksujeni vastineeksi, heh heh). Hänen ohjeensa oli, että sitten on Kelasta haettavissa työmarkkinatukea. Aha. Tämäpä tiedoksi muillekin. Itse en moisesta tiennyt. 

Että tämmöinen tapaus. Kiukkuni asian suhteen on nyttemmin jo laantunut. Ja eihän se auta itku markkinoilla, laki on laki. Mietin muuten pitkään tämän postauksen otsikointia. Koskettaako asia nimenomaan ulkosuomalaisia vaiko jo paluumuuttajia? Valitsin otsikkoon kuitenkin ulkosuomalaisen, sillä toivon mukaan asia olisi paluumuuttopäätöksensä tehneille jo tiedossa ja niinpä asian tulo nimenomaan yllätyksenä koskettaisi valtaosin ulkosuomalaisia. Ja kyllähän asia on niin, että tuskin kukaan ulkosuomalainen tekee paluumuuttopäätöstä vain sillä, että lähdenpä tästä Suomeen nostamaan työttömyyskorvausta! Kyllä taustalla on paljon suurempia syitä ja painavampia perusteluja. Niinpä tuntuu tosi raivostuttavalle, kun muistaa lukeneensa niitä lukuisia paluumuuttajiin kohdistettuja nälviviä kommentteja, kuinka Suomeen palataan poimimaan vain rusinat pullasta! Just. Ei se välttämättä aina niin helppoa ole, kuin päältä päin saattaisi näyttää. No, enpä vaahtoa nyt tällä erää enempää. Johan tässä tätä avautumista jo tulikin. 

On siis hyvä aika sanoa taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

(Päivitys 11.5.2017: USA:ssa työskentelyä ei hyväksytä työssäoloehtoon, mutta työskentely USA:ssa tarkoittaa, että ei ole poissa työmarkkinoilta. Eli kun palaa Suomeen, katsotaan, että on ollut työmarkkinoilla, vaikkakin kolmannessa valtiossa ja USA:ssa työskentely on ns. ylihypättävää aikaa. Työssäoloehdon tarkastelujakso on normaalisti 28 kuukautta, mutta sen voi pidentää enintään 7 vuoteen. Esimerkiksi opiskelu pidentää tarkastelujaksoa. Tarkastelujakson aikana tulee siis olla 26 viikkoa Suomessa tehtyä työtä.)

Pamu nauttii perinteistä

Tällä kertaa on luvassa taas pamun eli paluumuuttajan fiiliksiä. 

Pääsiäisen lankalauantaina Etelä-Pohjanmaalla poltetaan pääsiäiskokkoja. Minusta se on aika ihana perinne. Kuvassa pääsiäiskokkojen levittämä savu alkaa levitä maastoon sakeana savusumuna. Yleensä tästä kuvauspaikasta katsottuna etuvasemmalle on useiden satojen metrien näkyvyys, mutta hetki kuvan ottamisen jälkeen savusumun edelleen levittyä puhuttiin enää kymmenistä metreistä. 

Kun on ollut tarpeeksi monta juhannusta, vappua, pääsiäistä ja jopa joulua pois Suomesta, sitä alkaa suhtautua suomalaisiin juhlapyhiin ja niihin liittyviin perinteisiin aivan uudella tavalla. Perinteiden arvostaminen korostuu ja suomalaisiin juhlapyhiin kuuluvat tavat alkavat tuntua aivan erityisen merkityksellisille. Ainakin minulle on käynyt näin. Kun ulkomailla asuessa on jäänyt joulusaunassa vastomatta, jouluoluet saunan kiukaalle heittämättä, pääsiäisenä mämmiähkyt hankkimatta, juhannuksena yötön yö ihastelematta ja vappuna sokerimunkin sokerit suupielistä pyyhkimättä, sitä alkaa kaipaamaan sekä juhlaperinteitä että niihin keskeisesti kuuluvia herkkujakin ihan kumman kiihkeästi.

Ja toki, kyllähän esimerkiksi monia juhliin kuuluvia suomalaisittain perinteisiä ruokia onnistuisi valmistaa rapakon takanakin, mutta joidenkin raaka-aineiden löytäminen paikallisista ruokakaupoista voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta. Esimerkiksi mämmiin tarvittavia ruismaltaita ei ole tullut itselleni vielä missään USA:ssa vastaan. Entäs sitten vaikkapa pääsiäisajan koristelut ulkomailla? Rapakon takana esimerkiksi pajunkissoja myydään kaupoissa, mutta ne vitsat eivät ole aitoa pajua nähneetkään. Suomessa sen sijaan pajunkissat onnistuu useimmissa paikoissa poimia itse tien- tai pellonpientareelta vaikkapa kävelylenkin yhteydessä. Eli täällä Suomessa moni asia perinteisiimme liittyen on vain niin paljon vaivattomampaa, luonnollisesti.

Tulin nyt siis nauttineeksi suomalaisesta pääsiäisen vietosta Suomessa täysin siemauksin, mutta liittyi siihen pari hiukan huvittavaakin seikkaa:

Aika kullannut muistot?

Huvittavaa tässä Suomessa viettämässäni pääsiäisessä kuitenkin oli, että nyt kun sitä mämmiä olisi kerrankin ollut helposti saatavilla, en edes ostanut sitä! Ja takuulla, jos olisin ollut pääsiäisen pois Suomesta, olisin kuolannut mämmin perään toden teolla. No, varmaankin sitä vielä olisi kauppojen hyllyillä edelleenkin täällä saatavana, joten ehkäpä tässä olisi saumaa paikata tilanne vielä tällaisille jälkiheränneille mämminsyöjillekin.

Toinen huvittavuus oli se, että kun lähdin pääsiäistä viettämään Oulusta "etelään", pakkasin muka oikein keväisen takin mukaani. Sillä pääsiäisenhän kuuluu tietenkin olla keväisen kelin aikaa ja auringon kuuluu lämmittää ah, niin ihanasti. Mutta katin kontit! Koko Suomeenhan tuli takatalvi ja osa eteläisen Suomen väestä joutui jopa vaihtamaan jo kertaalleen vaihdetut kesärenkaat takaisin talvirenkaisiin pääsiäisloman reissuilleen. Että näin. Pikkuisen on tainnut siis minulla pääsiäisen ajan mielikuvat kultautua, kuten että silloin olisi aina jo tosi lämmintä ja että söisin mämmiä rovekaupalla niin kuin joku Juha Mieto. Heh, heh. (Lehtitietojen mukaan herra Mieto syö siis noin 40 tuokkosta mämmiä jokaisena pääsiäisenä.) Pashaa sentään söin, mutta sitäkin riitti yksi pieni kerta-annos. Että se niistä pasha- ja mämmiähkyistä.

Pari sanaa kevään juhlien herkuista

Pääsiäinen Suomessa oli siis minunlaiselleni paluumuuttajalle ihan kivaa aikaa ja nyt maltan tuskin odottaa tulevaa vappua sokeripäällysteisine munkkeineen ja simoineen. Kröhöm, pientä varaslähtöä on tullut sokeripintaisten munkkien syönnissä jo otettuakin, lurps. Munkit jos mitkä kuuluvat suomalaiseen vappuun siman kera! Jenkeistä en muuten ole mistään onnistuntu löytämään näitä kidesokerilla päällystettyjä (hillo)munkkeja. Toffeella, suklaallla, kinuskilla ja muilla paksuilla, yli-imelillä töhnillä päällystettyjä munkkeja sieltä kyllä löytyy, mutta niistä en kyllä saa vapun tunnelmaa en sitten millään. 

Kirjoittelin pääsiäisen vieton skippaamisesta ja Kinder-munien laittomuudesta Yhdysvalloissa pari vuotta sitten täällä. Tänä vuonna olisi Piilaaksossakin saattanut päästä pääsiäisen aikana hitusen paremmin Kinder-munien makuun. Näin nimittäin ennen Suomeen lähtöäni eräässä intialaisten pitämässä ruokakaupassa Kinder-munien kopioita. Ainakin ne olivat suklaamunia, jotka sisälsivät jonkin yllätyslelun. Suklaa olisi niissä tietenkin voinut jäädä maultaan kakkoseksi Kinder-suklaan rinnalla, mene ja tiedä. Ja millä verukkeella intialaiset niitä saivat myydä? En osaa sanoa. Maistelematta ne silti jäivät, kun tiesin saavani herkutella aidoilla Kindereillä piakkoin täällä Suomessa.

Mutta hei, viime postauksessani ollut kuvapari Piilaakso vs. Oulu sai paljon huomiota, joten laitanpa loppukevennyksenä toisen samanlaisen. Jälleen tulimme lähettäneeksi yhden ja saman päivän aikana ukkokullan kanssa toisillemme kuvat miltä kummankin ympäristössä kyseisenä päivänä oli näyttänyt.

Ukkokulta oli käynyt ajelemassa meille tutussa paikassa Tyynenmeren rannalla.

Minä lähetin sitten kuvan vastineeksi millaisessa säässä sain itse Suomessa ajella.

Onhan näissä kuvissa taas aikamoinen kontrasti...

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Elon ja olon ihmettelyä Suomessa

Jo pari viikkoa Suomessa, aika on hujahtanut siivillä. Kun on ollut maasta pois viimeiset seitsemän kuukautta, on täällä luonnollisesti ollut ensimmäisenä odottamassa aika paljon hoidettavia asioita ja niitä riittää toki edelleen. Lisäksi saapuessani maahan myös sosiaaliset kontaktit ns. räjähtivät käsiin. Kaikki halusivat tavata tyyliin heti ja toki kiva niin, mutta tietenkään se ei ollut mitenkään kaikkien kanssa mahdollista. Kaiken tämän hulinan keskellä olen yrittänyt pitää pääni mukana tässä isossa muutoksessa. Voin kuitenkin kertoa, että ei sitä vain vieläkään oikein ota tajutakseen, että todella olen täällä, Suomessa. Aivan äskenhän minä olin vielä Kaliforniassa, mutta nyt ympärilläni on muuttunut taas kerran kaikki, aivan kaikki.

Tuntuu siis jokseenkin uskomattomalle, että olenkin nyt Suomessa ja pyöritän arkea täällä, aika lailla eri maailmassa (lue: totaalisen eri maailmassa). Näistä eri maailmoista johtuen minulla on nyt ensimmäistä kertaa käynyt mielessäni, että miltäköhän se on mahtanut tuntua lukea ne kaikki 182 aikaisempaa blogipostaustani täältä Pohjolasta käsin? Onkohan esimerkiksi Piilaakson todellinen luonne välittynyt kirjoituksissani todentuntuisena vai ovatko kertomani kuulostaneet täysin utopistisille? Näiden kahden maailman eroja korostaakseen sattui vielä niin, että kun itse taapersin ensimmäisenä Suomi-päivänä kauppaan tässä säässä,

niin samana päivänä ukkokulta lähettää Piilaaksosta minulle tällaisen kännykkäkuvan:

Mutta hei, ennen varsinaisia elon ja olon ihmettelyjäni on syytä tehdä yksi tärkeä tarkennus. Kun blogissani ilmoitin, että lähtö Suomeen tulee, sain kyselyjä niin Amerikan mantereelta kuin sitten täällä Suomessakin, että tuliko minulla jälleen maahantuloasioiden, viisumien tai muiden vastaavien kanssa ongelmia, jotka lähtöön pakottivat. Se täytyy nyt siis tarkentaa, että ei mitään tällaista. Päinvastoin, nythän meillä on jo Green Cardit, jotka ovat "vahvempi" kortti Yhdysvaltain maahantulossa kuin viisumit. Eli tällä kertaa syyt paluuseeni löytyivät Suomesta.

Paluumuutto nro 2

Teen nyt siis tätä paluumuuttoa Suomeen jo toistamiseen. Aiemmasta paluusta kirjoitin omia kokemuksiani mm. täällä. Ainakaan vielä ei tunnu, että tuo aikaisempi kokemus olisi minua mitenkään valmentanut tämänkertaiseen paluuseen. Kyllä jokainen muutto mantereelta toiselle vaatii ihan ne omat mielenmyllerrykset ja totuttautumiset, ainakin näissä suhteellisen äkkipikaa eteen tulleissa muuttotilanteissa. Toki joihinkin asioihin osaa varautua nyt paremmin, mutta ei tämä helppoa ole. Kyseessä ei ole suitsait-juttu.

Taakse jäänyt viikko onkin ollut henkisesti hiukan raskas. Aivan syvimpiä vesiä en lähde tässä nyt ruotimaan, mutta kerronpa joitakin hankaluuksia ja ihmetyksen aiheita, joiden kanssa tässä on saanut muiden muassa kamppailla. Toki täällä Suomessa on ollut paljon ihaniakin kokemuksia ja hetkiä, unohtamatta maailman parhaita karkkihyllyjä ja niiden timanttisia tarjontoja. Eli ei tämä elo nyt mitenkään täysin ankeaa ole ollut, ei suinkaan.

Aarteita!

Mutta sitten niihin ihmettelyjä aiheuttaneisiin konkreettisiin tapauksiin. Ensimmäisenä kerron, millaisia kohtaamisia suomalaisiin koin heti Helsinki-Vantaan lentokentällä.

Suomalaisten töykeys tuntemattomia kohtaan

Kun odottelin omaa matkalaukkuani lentokentällä matkalaukkuhihnan äärellä, silmäni rävähtivät auki kuinka suomalaiset siellä oikein käyttäytyivät. Minusta tuntui, että päältäni sekä käveltiin että vedettiin matkalaukkuja, vaikka en todellakaan seissyt millään kulkuväylällä! Nämä suomalaiset eivät siis väistäneet ruuhkaisessa paikassa pätkän vertaa. Kukaan ei myöskään pahoitellut, jos laukun pyörät rullasivat varpaittesi yli tai tarttuivat toisten laukkuihin tai kärryihin. Kaikilla tuntui olevan omakohtainen etuajo-oikeus. Minä, minä, minä ja minun laukku. Voi luoja! Kun Kaliforniassa oli jo tottunut siihen, kuinka korostuneesti, jopa alkuun tuntuma, että ylikorostuneesti amerikkalaiset huomioivat myös tuntemattomat kanssaihmiset julkisilla paikoilla, tuntui tämä suomalaisten rynniminen ja suoranainen välinpitämättömyys aika järkyttävälle. Eikä ainoatakaan pahoittelun sanaa. Saati, että kukaan olisi edes hymyillyt vienona anteeksipyyntönä.

Seuraavaksi menin lentokentällä sijaitsevaan ruokakauppaan. Paistopisteen pieniä ihania karjalanpiirakoita oli saatava heti! No sielläpä Suomi-mummo näytti rynnistystaitonsa. Olin ottamassa Vuoksen piirakoita herkuteltavakseni ja seisoin piirakkahyllyn edessä paperipussia aukaisten, kun tämä mummo hyökkäsi samalle hyllylle. Tuhahti, katsoi minua pahasti ja etuili ottamaan piirakoita, joita oli kyllä vielä ihan reilusti jäljellä. No, mummo kun siinä niin hosui, niin lopputuloshan oli se, että hän tiputti kaksi piirakkaa kaupan lattialle. Tiuskaisi sitten äkäisenä, että no niin! Olin aikeissa sanoa, että noin siinä kuule käy, kun pitää hoppuilla ja rynniä, mutta en uskaltanut. Mitä lie olisin saanut vastaukseksi takaisin? Mietin vaan, että olisihan sitä voinut vaikka sanoa, että anteeksi, minulla on tässä vähän kiire, eikä mulkoilla sanattomana ja käyttää kyynärpäätaktiikka vaivaisten piirakoiden takia. Toivottavasti oli mummolla beetasalpaajat taskussa. Sen verran hengästyttävältä näytti meno.

Kun sitten pääsin Ouluun, odotti käytännön hankaluus, joka sai naisihmisen raapimaan päätään ihan tosissaan:

Bensatankissa 7 kk vanhat bensat

Jokaisella Suomi-visiitilläni auto on ollut tuiki tarpeellinen ja niinpä olemme pitäneet Suomessa vanhaa kunnon nelipyöräistä palvelijaamme odottamassa. Kiitos suomalaisten autovuokraushintojen, vanhan auton pitäminen seisontavakuutuksessa on ollut kaikkein edullisin ratkaisu. (Tuo seisontavakuutuskin on kuulemma muuten jo vanhentunut termi.) Nyt auto oli siis ollut ajamatta sen seitsemän kuukautta, joten tankissa lojui yhtä vanhat etanolipitoiset bensat. O-ou. Niinpä sain jo etukäteen hikikarpaloita otsalleni, saanko vanhan kotteromme käynnistymään. Akku oli ollut onneksi irroitettuna, ilman sitä ei yhteistyökauppoja auton kanssa olisi takuulla tullut. No, kyllähän se raukka käynnistäessä yski muutaman kerran, mutta hyrähti kuin hyrähtikin lopulta käyntiin. Olin yhtä leveää hymyä ja helpotuksen huokausta, että jännitysnäytelmä päättyi näin!

No miltäs se tuntuikaan taas mennä pitkän tauon jälkeen suomalaiseen ruokakauppaan? Siitä seuraavaksi:

Nolot tilanteet kaupassa

Jälleen kerran on ruokakaupoissa saanut kulkea haavi auki, kun uusia tuotteita tai pakkauksia on putkahdellut. Niinpä muut asiakkaat ovat varmaan katselleet, että tuolta joku ruuvi puuttunee. Varsinkin maitohyllyt näyttävät Suomessa elävän kyllä omaa villiä elämäänsä. Mahtaako missään muussa maassa vaihtua maitohyllyn tuotevalikoima sitä tahtia kuin Suomessa? Kai niitä kaikenlaisia makurahkojakin on jo yli 100 erilaista! Samoin kassalla pitää olla tarkkana, nappaako hyllystä suklaa- vaiko proteiinipatukan. Jopa Tupla-suklaan rinnalle on tullut samanmerkkisiä proteiinipatukoita ja ovat muuten mielettömän hyviä!

Lisäksi aivan ensimmäisellä kauppakäynnillä jouduinkin sitten kassalla vähän noloon tilanteeseen. Ajattelin maksaa ostokseni debit-kortilla, mutta pankkikorttinipa ei käynytkään. Kassakundi sanoi, että kortti oli vanhentunut. Minä katsomaan korttia tarkemmin ja aivan totta, korttihan oli iän vanha! Mennyt vanhaksi 09/16 eli yli puoli vuotta sitten! Tunsin kyllä kassakundin katseen, joka mittasi minut tämän jälkeen päästä varpaisiin, että mikäs se tämä tämmöinen asiakas oikein on. Kyllähän se tietenkin voi vähän outoa olla, että asiakas yrittää maksaa yli 6 kk vanhalla kortilla ja vieläpä yllättyy, että ai kappas, onkin mennyt kortti jo vanhaksi. Heh, heh.

Niin ja sitten ne hedelmätkin piti muistaa itse punnita, joo joo...

Apuja kaipaava pamu

Kirjoitin jo aikaisemmin paluumuuttopostaukseni yhteydessä, kuinka Suomeen paluumuuttava ulkosuomalainen voi olla ihan samalla tavalla kotouttamisen ja perehdytyksen tarpeessa suomalaisen yhteiskunnan nykykoukeroista kuin ulkomaalaisetkin Suomeen muuttavat. Nyt huomasin, että pientä ohjausta ja apua kaipasin jo itsekin. Olenkin siis apuja kaipaava pamu (paluumuuttaja).

Sain nimittäin ensi töikseni Suomessa antibioottikuurin ja sen kaveriksi kasan muita lääkkeitä. Kun menin apteekkiin tuota lääkearsenaalia hakemaan, minulta kysyttiin Kela-kortti. Tuolloin huomasin, että ensinnäkin Kela-kortissani lukee kotipaikkakuntana lähes 20 vuotta vanha tieto! Miten tämäkin on mahdollista? En tiedä! Olin aivan äimänä asiasta, mutta kortti kuitenkin kelpasi ja on tietenkin kelvannut koko tämän liki 20-vuotisen ajan. Mutta että noin vanha tieto kortissa, en käsitä! Kyselin tätä kummajaista parilta ystävältänikin, mutta eivät hekään keksineet, miten moinen on mahdollista. 

Toisekseen, kun sitten myöhemmin apteekkikuittia tarkastelin, huomasin, etten kuitenkaan ollut saanut lääkeostoistani minkäänlaista Kela-korvausta. Kysyin tähänkin lähipiiriltäni neuvoa ja kävihän se lopulta ilmi apteekin kuitistakin, että Suomessahan pitääkin nykyään ensin kerryttää tietty määrä lääkeostoja ja vasta sen jälkeen on oikeutettu Kelan korvaukseen. Joo-o, jotain tällaista hämärästi muistan lukeneeni siihen aikaan, kun Kaliforniaan muutimme, mutta koska lääkeostoja ei tällä välin ole Suomessa tullut, niin ensimmäistä kertaa tähän käytännössä törmäsin. Oppia ikä kaikki.

Lisäksi sitä näyttää meikäläinen jo hitusen vieraantuneen pakkasesta, sillä en todellakaan muistanut, kuinka isot, metalliset korvikset voivatkaan hohkaa kylmyyttä pakkasessa. Hrr!

Tällaisia havaintoja tällä kertaa. Nyt sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Nykyisten suomalaiskotien valokatkaisijoiden täytyy sijaita seinässä matalemmalla kuin Kaliforniassa. Käteni nimittäin hapuilee joka kerta valokatkaisijaa seinästä liian korkealta. Outoa on havaita tällainenkin pieni seikka. 

Hui, mikä lomakokemus Miami Beachilla!

Niin kuin tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi muutosta, hässäkkää, säätämistä, epätietoisuutta ja mielen myllerrystä, niin sitten piti tapahtua vielä jotakin tällaista, odottamatonta ja vähän puistattavaakin. Täsmälleen samana päivänä, kun paluumuutin Suomeen, piti sitten kokea vielä varsin eriskummallinen lomakokemus. Sellainen, jonka olisi voinut jättää mieluummin väliin. 

Poliisiasiahan siitä taisi tulla.

Nyt olen siis jo Suomessa kärvistelemässä jet lagini kanssa, mutta ennen kuin tänne saavuin, pidimme vielä pienen hengähdysloman ukkokullan kanssa eteläisessä Floridassa. Halusin imeä itseeni hiukan aurinkoenergiaa jaksaakseni paluumuuttoa paremmin ja toisaalta yhteinen irroittautuminen arjesta tuntui nyt erityisen tärkeälle, koska luvassa olisi jälleen etäsuhdetta epämääräisen ajan verran. Lisäksi yhtenä kimmokkeena loman ja välistopin pitämiseen Floridassa oli se, että jatkaisin itse sieltä matkaani edelleen Suomeen ja tämä katkaisisi Kalifornian ja Suomen välillä olevaa 10 tunnin kokonaisaikaeroa ja sen hoitoa kahteen eri osaan. Nyt minulla täällä Suomessa on siis kirittävänä enää "vain" seitsemän aikaerotuntia.

Tämän johdannon kautta sitten siihen lomakokemukseen:

Kun meikäläisille sattuu kohdalle aina näitä kummallisia tapauksia, niin eipä tälläkään reissulla sellaiselta vältytty. Olimme loman viimeiset yöt majoittuneena Miami Beachin saarella. Täsmennyksenä, että Miami Beach on oma erillinen kaupunkinsa Floridassa eli kyseessä ei ole Miami. Viimeisenä loma-aamuna menimme vielä pienen palmupuiston läpi johtavaa polkua merenrantaan, aivan kuten muinakin aamuina. Rannalla oli vielä tosi hiljaista.

Joinakin aamuina ranta oli lanattu ennen auringonpalvojien saapumista.

Istahdimme rantahietikolle katselemaan meren pauhuja ja ehdimme istuksia rauhassa hyvän aikaa, kunnes alkoi tapahtua. Rantavahti ajoi "mönkijällään" rannan hiekkaa pitkin kaasu pohjassa ja punaiset hätävalot vilkkuen. Pysäytti mönkijänsä juuri sen meidän käyttämän palmupuistopolun kohdalle, otti lääkelaukun mukaansa ja kaikkosi polun uumeniin. Paria minuuttia myöhemmin eri suunnista rantaa samalle paikalle ajaa kaksi Ocean rescue -tiimin maasturia. Jälleen molemmilla hätävalot vilkkuen, mutta ilman hälytysääntä. Taas ukot niistä hyppäävät kyydistä, ottavat lääkelaukut ja menevät polun suuntaan. Tässä vaiheessa taisin vielä vitsailla ukkokullalle, että nyt taitaa olla tilanne päällä. (Kaliforniassa nimittäin tahtoo usein olla tapauksia, että vaikkei olisi mistään isommasta onnettomuudesta edes kyse, vaikkapa vain pienen peltikolarin sattuessa, voi tapahtumapaikalle silti tulla todella monta poliisiautoa koppalakkeineen selvittämään tapahtunutta.)

No siinä vaiheessa kyllä vitsailu loppui, kun yksi pelastushenkilöstöstä palasi ja haki juoksujalkaa maasturin peräkontista keltaista eristysnauhaa. Juuri sellaista, jota aina elokuvissakin rikospaikoille laitetaan aluetta suojelemaan. Seuraavaksi kaupungin kadulta kuuluikin jo ambulanssin tai paloauton sireenit. Sireenit lakkasivat huutamasta juuri samalla, palmureunusteisen polun kohdalla. 

Tässä vaiheessa meidän pitikin jo lähteä rannalta takaisin hotellille luovuttamaan huonettamme, mutta pääsymme tosiaan oli kuin olikin estetty juuri sen lyhyimmän reitin, palmureunusteisen polun kohdalta niillä keltaisilla teipeillä. Ennen kiertotien etsimistä jäimme hetkeksi seuraamaan tilannetta. Paikalla kuhisi ainakin kymmenen ukkoa tahi akkaa tutkimassa aluetta, käsissään taskulamput ja kumikäsineet, kasvoillaan suojamaskit ja olipa yksi pukeutununut kokovartalosuojapukuunkin. Tutkijoiden varustus kertoi, ettei kyseessä ollutkaan mikään ihan pikku juttu. 

Osittain puurakenteinen rantabulevardi. Liittyy olennaisesti tapaukseen.

Jalankulkijoille ja pyöräilijöille varatulla rantabulevardilla alkoi olla yhä enemmän aamureippailijoita ja jotkut pysähtyivät kysymään pelastushenkilöstöltä tilanteesta. Kukaan ei antanut vastauksia, mutta kuulimme kuinka yksi heistä totesi muulle ryhmälle, että nyt pitää soittaa CSI- eli rikospaikkatutkintaryhmä paikalle. Koska tutkijoilla oli aika järeä suojautuminen itsellään, tuli tunne, että parempi nyt vain lähteä pois pällistelemästä. Tiedä, jos ilmassa leijuisi vaikka jotakin myrkkyä. Mutta sitten. Olin jo kääntynyt pois, mutta ukkokulta kurotti kaiteen yli ja kurkkasi vielä sinne puurakenteisen bulevardin alle, jonne tutkijatkin lampuillaan vähän väliä osoittivat. Ja mitä siellä näkyikään? "Joku" oli peitelty valkoisella lakanalla eli ruumishan siellä sitten oli. Kyllä puistatti ja olo tuntui varsin sekavalle, kun kokonaistilanne lopulta valkeni. Porhalsimme kuitenkin eteenpäin, koska oli viimeinen lomapäivä ja muutimme vielä extempore päivän suunnitelmatkin. 

Mutta sekavalle taisi tuntua tuo viimeinen lomapäiväkin. Paitsi että kyseessä oli ihanan loman loppu, oli myös minun paluumuuttopäiväni Suomeen. Ukkokulta palasi Floridasta Piilaaksoon ja minä vuorostani lähdin toiselta lentokentältä aivan eri suuntaan, tänne Pohjolaan. Tunteita ja mielen myllerrystä oli ilmassa. 

Jotakin tästä mielen myllerryksestä ja tämänhetkisen elämänmuutoksen käsittelystä (tai käsittelemättömyydestä) kertonee se, että vasta nyt Suomessa on mieleni prosessoinut tämänkin ruumislöytötapauksen ns. loppuun. Olen nähnyt tapahtumasta onnettoman lyhyiden jet lag -nukkumisteni aikana pari kertaa unta. Siis en onneksi mitään painajaisia, vaan unessa vain kävelen uudestaan sitä palmupuiden reunustamaa polkua sille samalle uimarannalle ja unessa tiedostan rauhallisesti, mitä lankkujen alla on. Eli ei mitään sen rankempaa kuitenkaan. Väistämättä näin jälkikäteen on käynyt mielessä, että olihan ruumis voinut lojua rantabulevardin lankkujen alla jo pidemmän aikaa, suojaisa paikka kun oli. Ja mekin siis kävelleet tavallaan tämän ruumiin yli jo useampana aamuna. Noh, enpä lähde jossittelemaan yhtään enempää. Ihan tarpeeksi karmea kokemus oli jo ilmankin. Ukkokulta yritti vielä matkan jälkeen googlailla Miami Beachin uutisista tästä tapauksesta, mutta mitään ei syystä tai toisesta löytynyt.

Että tällainen loman päättyminen tällä kertaa. Mutta nyt jatkan totuttautumista tähän Suomi-rytmiin ja -eloon, ehkä ensi postaukseen saan joitakin tuntoja irti siitä. Siihen asti sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

Läksiäiset - taas!

Viime viikonloppuna Piilaakso muistutti jälleen eräästä raadollisesta piirteestään. Vietettiin läksiäisiä, taas kerran. Jälleen yksi suomalainen perhe on palaamassa Suomeen. Perheen alkuperäinen suunnitelma oli viettää Piilaaksossa yksi vuosi ja nyt tuo vuosi on tulossa päätökseensä.

Kevään sanotaan olevan uusien alkujen aikaa. Nyt kevät on saapunut Piilaaksoonkin. Auringonpaiste on palannut ja tällä viikolla huomasin, että puihin on tullut lehtien silmuja. Myös kirsikkapuiden kukinnot levittävät nyt huumaavaa tuoksuaan.

Laskin nopeasti, että enää eivät yhden käden sormet riitä laskemaan niitä kertoja, kun itse olen täällä sanonut Suomeen paluumuuttaville ystäville heipat ja antanut lähtöhalaukset. Ja seuraavakin lähtijä on jo tiedossa, voi, voi. Noina hetkinä mielessä pyörivät pikakelauksella kaikki ne yhteiset hauskat ja arvokkaat hetket, illanistujaiset, suomalaisittain vietetyt juhannusjuhlat, päivägrillaukset, yhteiset retket rannalle tai vuoristopoluille, jopa yhteiset matkat eri puolille Kaliforniaa tai sen ulkopuolelle. Haikeus. Se kuvaa tuntojani parhaiten. Onneksi nippu mukavia muistoja ja kuvat noista hetkistä säilyvät. Mieli virittyy "kunnes jälleen kohtaamme"-moodiin.

Piilaakson ainutlaatuisuus?

Olen pohtinut, onkohan missään muualla maailmassa vastaavaa, näin runsaslukuista ulkosuomalaisten alueellista keskittymää, minne niin moni muuttaa kuitenkin vain määräaikaisesti. Ei siis lähtökohtana muutto toistaiseksi tai pysyvästi. Espanjan Aurinkorannikolla lienee melko suuri ulkosuomalaisten rykelmä, mutta sinne kai mennään enemmän mentaliteetilla toistaiseksi. Samankaltainen tilanne lienee vallitsevana Floridassa. Piilaaksoon sen sijaan harva, tuskin kukaan muuttaa esimerkiksi eläkepäiviä viettääkseen. Osalla Piilaaksoon muuttaneista voi olla vuoden työkomennus jossakin alueen yrityksessä, osalla vuoden tai kahden tutkimusprojekti paikallisessa huippuyliopistossa. Nämä aiheuttavat muuttoliikettä molempiin suuntiin ja siis myös lukuisia poismuuttoja, kun määräaikainen komennus tai projekti tulee päätökseensä. Näitä poismuuttoja olen saanut nyt olla todistamassa omasta ystävä- ja tuttavapiiristäni jo harmillisen monta kertaa. 

Useiden satojen suomalaisten verkosto Piilaaksossa ja Bay Arealla on aika aktiivinen, joten jo vuodessa on mahdollista saada uusia ihania ystäviä tai tutustua paremmin jo vanhoihin tuttuihin. Osalla viikko-ohjelmaan tulevat tietyt tutut rutiinit, kun lapset ja heidän vanhempansa tapaavat vaikkapa Suomi-koulussa. Sitten tulee paluumuutto ja yksi perhe onkin yhtäkkiä poissa kuvioista. Jää aukko. Ainakin hetkeksi. Ehkä sen aukon täyttää aikanaan joku uusi, alueelle muuttava perhe, ehkä ei.

Onko Piilaakso tässä mielessä siis ainutlaatuinen? Että suomalaisia on näinkin paljon, mutta myös poismuuttoja tapahtuu näin tiuhaan tahtiin. Kuinkakohan usein muissa ulkosuomalaisten keskittymissä vietetään läksiäisiä?

Aukko sosiaalisessa verkostossa

Joka kerta, kun ystävä tai tuttava muuttaa pois, jää sosiaaliseen kanssakäymiseen ja verkostoon aukko. Joskus isompi, joskus pienempi, johtuen siitä kuinka aktiivisesti on yhdessä hengailtu. Niinpä olen pohtinut myös tuota poismuuttavan ulkosuomalaisen jättämää aukkoa. Ja onko tässäkin suhteessa Piilaakso jotenkin poikkeava? Onko aukko helpompi korvata, kun uusia muuttajia saapuu alueelle tämän tästä? (Sana korvata on tässä yhteydessä tietenkin vähän kehno. Työmaailmassa ehkä, mutta ei ketään voi ihmissuhteissa suoranaisesti korvata, tilalle tulee ennemminkin jotakin uutta ja erilaista.)

Otetaanpa vertailukohdaksi muutaman ulkosuomalaisen rypäs vaikkapa Saksassa. Oletetaan siellä asuneen samalla paikkakunnalla vaikkapa kolme ulkosuomalaista tai ulkosuomalaista perhettä, joista yksi muuttaakin pois. Jääkö poismuuttaneesta silloin suhteessa isompi aukko, kun ulkosuomalaisia on ollut alunpitäenkin vähemmän? Onko tuota aukkoa hankalampi korvata, jos uusia tulijoita ei ole tullissa jonoksi asti? Vai onko niin, että kun ulkosuomalaisia samalla alueella on vähän, myös yhteyttä pidetään vähemmän? Hankala sanoa. Muistothan toki onneksi jäävät kaikissa paluumuuttotapauksissa, eikä niitä voi, eikä usein haluakaan korvata. 

Muutto ulkomaille tai takaisin Suomeen avaa aina uusia ovia.

Poismuuton syitä

Moni muuttaa Piilaksostakin pois omasta tahdostaan, omien päätöstensä ja ennakkosuunnitelmiensa pohjalta, mutta joillekin Yhdysvalloista poismuutto voi tulla eteen myös muiden päättämänä pakkona ja melko yllättäenkin. Nimittäin ne viisumit. Itsekin olen tästä elävä esimerkki, kuinka oma ensimmäinen Yhdysvaltain viisumini, luokaltaan B, pakotti minut muuttamaan tietyn maassaoloajan jälkeen takaisin Suomeen. Yhdysvaltoihin muuttoon tarvittavat viisumit ovat muutoinkin aina määräaikaisia. Yksittäinen viisumi ei siis todellakaan takaa maassaololupaa vuosikymmeniksi eteenpäin.

Joskus myös yrityskaupat voivat yllättää USA:ssa asuvan. Jos henkilöllä on työviisumi L, se on aina sidoksissa juuri tiettyyn työnantajayritykseen. Jos kyseinen yritys (yllättäen) myydäänkin, sulautetaan toisen yritykseen, mitätöityy työntekijän viisumi, koska kyseistä yritystä, johon viisumi on ollut sidoksissa, ei käytännössä enää ole. Samoin tämän työviisumin voimassaolo lakkaa sillä samalla hetkellä, jos joku kaunis päivä työntekijä irtisanotaan. Edellä mainituissa tapauksissa aikaa poistua maasta on käsittääkseni päivistä muutamiin viikkoihin. Näitäkin tapauksia on tullut vastaan ja se on raakaa peliä se. Onneksi suomalaisille kuitenkin edelleen melko jouhevasti uusia Yhdysvaltain viisumeita myönnetään perusteluiden ollessa kunnossa, eikä Trumpin päälliköimä maahanmuuttopolitiikka ole sitä ainakaan tietääkseni vaikeuttanut.

Olipa niin tai näin, paluumuuton syyt mitkä tahansa, niin aina se silti rintakehästä riipaisee, kun kyseessä on omia ystäviä. Ja nyt olen saanut olla seuraamassa näitä paluumuuttoja jo harmillisen monta kertaa, mutta jatkuva muuttotrafiikki näyttää olevan arkea Piilaaksossa. Kun muuton jälkeen välimatkaa on puoli maapalloa, eivät jälleennäkemiset tapahdu kovinkaan usein. Onneksi yhteydenpitoa helpottavat nämä sähköiset välineet ja mielen voi virittää jälleennäkemisen ihanaan toivoon.

Tällaisia ulkosuomalaisen vähän haikeitakin pohdintoja tällä kertaa. On aika sanoa jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Tapaus paluumuuttaja, omia havaintoja

Huh huh, onpa ollut taas sellaista hulinaa ja huisketta vähän joka saralla, etten ole ehtinyt blogianikaan päivittämään. Mutta nyt, hoplaa! Lupaamallani paluumuuttoteemalla jatketaan. Viime postauksessa ruodin siis muutamia Suomeen palanneiden henkilöiden kokemia tapauksia. Tällä kertaa kirjoittelen joistakin omista havainnoistani.

Avojaloin rantahietikolla tepastelu on vaihtunut toppakengissä taapertamiseen lumihangessa.

Itselläni on nyt siis Suomessa asumista takana noin 2,5 kuukauden verran ja joitakin pieniä paluumuuttoshokkeja on tässäkin ajassa jo ehtinyt syntymään. Onneksi ei kuitenkaan aivan niin rajuja muureja ole tullut itselleni vastaan, kuin viime postauksessani kirjoitin. Mutta kieltämättä, eräänlaisen sanallisen syrjinnän kohteeksi olen jo Suomessa ollessani joutunut minäkin. Se on ollut ikävä juttu, mutta siitä ehkä myöhemmin lisää. Mielestäni paluumuuttajan on kuitenkin hyvä tiedostaa tällaiset mahdolliset muurit ja negatiiviset ennakkoasenteet etukäteen. Ehkäpä osasin minäkin pisaran verran paremmin valmistautua tulevaan isoon muutokseen, omaan paluumuuttooni ja vieläpä ilman ukkokultaa.

Onneksi on Fazerin marjapiirakat. Tässä uutuusmaku, ainakin minulle. (Piirakkapaketin päiväyksestä näkee, että postaukseni on roikkunut puolivalmiina jo jonkin aikaa.)

Aluksi yksi kuvaus, millaisesta muutoksesta näissä mantereelta toiselle muutoissa on käytännössä kyse.

Expat-puolisoiden elämää

Eräässä nettijulkaisussa kirjoitettiin expat-puolisoiden elämästä. Artikkelilla oli muuten ihan mielenkiintoinen www-osoitekin ja jätän sen siksi tähän näkyviin: http://internationalschoolparent.com/the-worst-advice-you-can-give-to-an-unhappy-expat-spouse/. Julkaisussa oli seuraava toteamus expat-puolisoiden elämästä:

"Expat spouses change continents like other families 

change tables at a restaurant."

Expat-puolisot vaihtavat siis mannerta siinä missä muut perheet vaihtavat pöytää ravintolassa. Tämä kuvaus kolahti minuun, sillä se kuvastaa tällä hetkellä niin hyvin omaa elämäntilannettani. Itsekin huomaan, että tässä on tullut vaihdettua mannerta useammin kuin ovikranssia ulko-ovessa: kesäksi 2014 Jenkkilään, syksyksi 2014 Suomeen, loppuvuodesta 2014 Jenkkilään, vuoden 2015 aikana pari lisäkäyntiä yllättävän elämänkäänteen vuoksi Suomessa, takaisin Jenkkilään ja lopulta joulukuussa 2015 pakkopaluu Suomeen. Ja vaikka kyseessä on "vain" kahden, joskin eri puolilla palloa sijaitsevan mantereen tapaus, niin eipä tässä nyt oikein ole sormia napsauttamalla selvinnyt, että millä mantereella meikäläinen, yhdenlainen "expat spouse" oikein asuisi... Ainakin se tuntuu vievän pirun kauan aikaa.

Mutta sitten muutamiin omiin paluumuuttohavaintoihini.

Yksityiselämä julkista riistaa

Se minua on sitten hämmästyttänyt, että kuinka paljon kyselyitä olen nyt Suomeen palattuani saanut osakseni. Ja etteivät utelut vähentyneetkään ensimmäisen parin viikon jälkeen. Yksityiselämäni tuntuu olevan vapaata riistaa ja kuka tahansa, puolituntematonkin voi udella, mitä, miksi, milloin, joko? Olin yhdessä vaiheessa näihin jatkuviin uteluihin todella uupunut. Jos oma elämä on ns. palasina maailmalla, henkilökohtainen tulevaisuus harmaata epämääräistä mössöä, oloa ei yhtään helpottanut se, että jatkuvasti tentataan, mitä seuraavaksi, joko suunnitelmat ovat selvillä. Välillä on tehnyt mieli huutaa, että kyllä minä sitten kerron, kun jotakin kerrottavaa on! Ja sorry nyt vaan juuri sinäkin lukijani, joka olet joskus sattunut minulta jotakin elämäni nykytolan tiimoilta kysäisemään. Teitä kyselijöitä on vaan ollut niin käsittämättömän paljon!!!!!!!!!

Kerron esimerkin. Kuvittelepa omalle kohdalle vaikka seuraavanlainen tapaus. Tilanne, joka sattui pari viikkoa sitten työpaikkani ruokalassa. Pitkien ruokajonojen yli minulle kailotettiin: "JOKO SUN VIISUMIASIAT ON KUNNOSSA?!" Nii-in, no eihän siinä ollutkaan kun taas tsiljoona ylimääräistä korvaparia kuulemassa suhteellisen henkilökohtaista asiaa. Jep. Että aikamoista julkista ja vapaata riistaa tässä on tuntenut elämänsä kanssa olevan.

Nyt varmasti jollakin pulpahti ajatuskupla pään päälle, että no mitäs olet kertonut vaiheistasi blogissasi! Niin. Blogia aloittaessani en luonnollisestikaan tiennyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja toisaalta, millainenkohan kysymysten ryöppy olisikaan odottanut, jos yhtäkkiä vain olisinkin muuttanut Suomeen ukkokullan jäädessä rapakon taakse, kertomatta yhtään mitään muuttoni syistä tai taustoista? Veikkaanpa, että ihmisten kyselyikä olisi päässyt vieläkin villimpään kukoistukseen juuri silloin.

Tästäkin minulla on tuore esimerkki. Viimeksi viime viikolla yksi kollegani kysyi minulta aidosti hämmästyneenä lounaspöydässä: "No, oletkin tullut takaisin. Eikö siellä Amerikassa ollutkaan kivaa?" Argh! Hän ei siis ollut lainkaan tietoinen viisumiongelmistani tai muista käänteistä ja juuri näin, näinhän ihmiset luonnollisestikin olettavat asioiden olevan. Palattu on, koska kivaa ei ollutkaan tai joku meni mönkään. Juuri tämän vuoksi olen katsonut parhaaksi kertoa Suomeen palaamiseni syyt edes pääpiirteittäin julkisesti, täällä blogissani. Jos sen seurauksena olisi edes kaksi kysymystä vähemmän vastattavana. Ja tosiaan, vain pääpiirteet olen tuonut julki. On teidän lykky, etten ole aivan kaikesta täällä blogissani avautunut. :-D

Ensimmäiset työviikot "appelsiinitehtaassa"

Myös työpaikalle paluu oli aika, kuinka sen nyt muotoilisin, mielenkiintoista. Reilussa vuodessa siellä oli käynyt melkoinen myllerrys organisaatiomuutoksineen kaikkineen. En siis todellakaan palannut vanhaan ja tuttuun. 

Tiedätte varmaan niitä "lasten suusta" -palstoja. Kerran joltakin lapselta oli kysytty, mitä organisaatiomuutos hänen mielestään tarkoittaa. Lapsen mielestä se tarkoitti appelsiinitehdasta. Nauroin tälle makeasti jo silloin. Ja tiedättekös, sellainen tunne minulla ensimmäiset työviikot olikin, organisaatiomuutos oli kuin appelsiinitehdas! Olin tähän asti aina luullut, että appelsiinit kasvavat puissa, mutta nyt olinkin töissä appelsiinitehtaassa! Niin pihalla minä siis uudessa, myllerretyssä työorganisaatiossa ja entiset työtehtäväni lahjakkaasti nollaanneena aluksi olin. Ja ainoatakaan "appelsiinia" en pystynyt ensimmäiseen pariin viikkoon tuottamaan. ;-)

Työn hedelmiä? ;-)

Tästä päästäänkin sopivasti seuraavaan pohdintaan:

Kuinka työelämä vastaanottaa paluumuuttajan?

Jo useita vuosia sitten pääsin, tai paremminkin jouduin sivusta seuraamaan kuinka Suomeen palannut entinen ulkosuomalainen on otettu vastaan työelämässä. Ja tässä en nyt siis ota kantaa, sattuivatko tapaukset omalla työpaikallani vai jossakin muualla. Ihmetellä täytyi, etteivät työyhteisöt ainakaan näiden kahden eri ystäväni tapauksissa halunneet millään tavalla hyödyntää työntekijänsä ulkomaajakson antia! Kukaan ei kysynyt ystäviltäni, mitä uutta ja erilaista työelämä ulkomailla toi eteen. Mitä hän oli oppinut? Tai olisiko jotakin sellaista, jota suomalaisessa työpaikassa voitaisiin kokeilla toisin? Olivathan nämä molemmat tapaukset aivan käsittämätöntä uuden voimavaran hukkausta! Tiedä sitten, kuinka yleinen tapa tällainen työntekijän ulkomaajakson annin sivuuttaminen suomalaisissa työyhteisössä on. 

Itsehän en ollut nyt ulkomailla asuessani mukana työelämässä, joten en voi näihin kuvailemiini tapauksiin itseäni millään tavalla myöskään rinnastaa. Kyllähän siellä Piilaaksossa joitakin havaintoja tuli tehtyä myös työelämän puolelta, mutta niistä minulta on kysellyt ehkä vain kaksi tai kolme ihmistä. Kaikki muut kyselevät säästä. :-D Niin, ja tietenkin, että mitä aion tehdä jatkossa.

Myös Suomi on muuttunut

Viime kerralla kirjoitin, että paluumuuttajan kulttuurishokki muodostuu ainakin kahdesta tekijästä. Siitä, että henkilö itse on muuttunut ulkomailla asuessaan, sekä siitä, että myös Oy Suomi Ab on muuttunut tuona aikana. 

Itselleni tällaisia Suomessa muuttuneita asioita oman ulkomailla asumiseni aikana ovat olleet esimerkiksi muuttuneet euron setelit. Uudet setelit näyttivät minusta aluksi aivan liian pienille ja aivan liian värikkäille leikkiseteleille. Mutta osoittautuivathan ne sitten ihan oikeaksi rahaksi. 

Tänä aikana Suomen televisioon ovat tulleet myös selkokieliset uutiset. Ja kysehän ei ole pelkästään uudesta tv-ohjelmasta, vaan tällainen kertoo myös jotakin Suomen muuttuneesta väestöstä. Jos joku ulkosuomalainen ei nyt ole näistä selkokielisistä uutisista vielä tietoinen, niin kyseessä on siis uutislähetys, jossa uutiset kerrotaan hitaasti ja vaikeampaa sanastoa välttäen. Tarkoitus on saada Suomeen muuttaneet ulkomaalaiset ymmärtämään sekä itse uutisia, että oppimaan samalla suomalaista sanastoa ja suomen kieltä.

Ja kas kummaa muuten, suomen kielikin tuntuu saaneen uusia sanoja! Näistä esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa sanat halpuutus ja suvakki.

Kaleva 2:n etusivu 5.2.2016. Niin, sanomalehti Kalevakin on tällä välin muuttunut tabloid-kokoiseksi ja siinä on nykyään kaksi osaa.

Myös kotikaupunki Oulun katukuva on muuttunut yllättävänkin paljon poissaollessani! On tullut uusia kauppoja uusille paikoille ja kaupungin kadut on revitty auki taas uusista kohtaa. (Ainahan Oulun keskustassa on jossakin kohtaa katutyö.) Ajoin toissa päivänä ensimmäistä kertaa 1,5 - 2 vuoteen Merikosken siltojen yli ja kaupunginosa Tuiran läpi. (Tai no menin minä siitä myös uuden vuoden yönä, mutta parit nautitut skumppalasilliset saivat minut ennemmin puhua pulputtamaan tutulle taksikuskille kuin katselemaan maisemia taksin ikkunasta.) Tuirakin näytti uudistaneen kasvojaan, mutta silti saan edelleen mielleyhtymiä Helsingin Töölöstä, kun Tuiran ytimen ohitan. Jotkut asiat säilyvät.

Lisäksi työmaailmassa asiat näyttävät muuttuneen, ottamatta tässä nyt kantaa ovatko asiat menneet eteen vai taaksepäin, heh heh. Ja sitten en tiedä, että onko suomalaisten ryppyotsaisuus vain pahentunut entisestään tänä aikana, vai onko "vika" minun, katsojan silmässä. Tämä on itselleni ollut se surullisin tai masentavin havainto Suomen ja suomalaisten muuttumisesta.

Mutta hei, jos olivat ruokakauppakäynnit hepreaa Kaliforniaan muuttaessa, niin sitä ne ovat olleet vähän täälläkin. Paluumuuttaja on saanut hämmästellä vaikka mitä uutuuksia kauppojen hyllyillä. Esimerkiksi suomalaisten ruokakauppojen maitovalikoimahan on näemmä räjähtänyt käsiin! Rahkoista puhumattakaan! Parin muunkin uutuustuotteen kohdalla loksautin leukani auki kuin kukkahattutäti konsanaan! 

Mitä ihmettä minun silmäni suklaahyllyllä näkivätkään? Dagen efter -suklaalevy! Mihin tämä Suomi on oikein menossa? ;-)

Siis täh? Jotain pussisiideriä? OMG.

Paikalliset kirjoittamattomat säännöt

Viime postauksessa kirjoitin myös niistä suomalaisen yhteiskunnan kirjoittamattomista säännöistä, joita vuosia ulkomailla asuneiden paluumuuttajien voi olla mahdotonta tietää. On olemassa myös paikkakuntakohtaisia kirjoittamattomia sääntöjä ja Oulullakin on omansa. 

Jos Ouluun palaava paluumuuttaja ei ole välittömästi kartalla kaupungin pitsamafiasta, se ei välttämättä sotke tai vaaranna päivittäisiä toimiasi. Pahimmillaan tietämättömyys paikkakunnan omista kirjoittamattomista säännöistä voi kuitenkin koitua kohtaloksesi. Nimittäin Oulussa on myös ainakin yksi kirjoittamaton sääntö liikennettä koskien. Vaikka liikennevalot vaihtuvat oululaisille autoille punaisiksi, niin yleensä sieltä tulee vielä yhdestä neljään autoa ja viimeiset niistä ankarasti kaasua painaen. Jos siis viimeksi ylitit suojatietä Oulussa kultaisella -60-luvulla, niin kannattaa ehdottomasti muistaa, että ajat, ja ajajat, ovat muuttuneet!

Paluumuuttaja on pohtinut, että miksi pyöräilykaupunki Oulun pyörätelineessä on auton siluetti? Miksei polkupyörän?

Tulikin taas superpitkä postaus, mutta onhan tämä niin laaja aihepiiri, huh! Ensi kerralla blogissani sitten taas jotain ihan muuta. Siihen asti sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!