Ihana, mutta raskas Suomi-reissu takana

Olen palannut alle vuorokausi sitten Suomesta Kaliforniaan. Olen puhki. Olen yhtä puhki kuin tanssijan villasukka päkiän kohdalta. Töistä minulla toki oli vapaata, mutta lomaksi en Suomessa viettämääni aikaa menisi kutsumaan. Kahdeksan päivää minuuttiaikataulua. Liki loputtomalta tuntuva lista hoidettavista asioista. Mutta nyt on uudet passit kourassa ja monta muutakin asiaa vähemmän rempallaan.

Hyvin "Suomi-lomani" tilannetta kuvaa, että olin ottanut mukaani kaksi kasvonaamiotakin. Kuinka ne olisivat ihanaa hemmottelua saunomisen päätteeksi, saisi rentoutua vielä löylyjen jälkeenkin. Katin kontit! Kasvonaamiot matkasivat avaamattomina takaisin Kaliforniaan.

Mikä sitten aiheutti moisen lukujärjestysmäisen ohjelman koko ajalle? Hoidettavia asioita oli yksinkertaisesti niin paljon. Ja yhtenä tärkeimmistä oli Suomessa asuvan läheisen hyvinvointi, joten se selittänee teillekin miksi halusin revittää itsestäni sen 100 % irti. Tai vähän enemmänkin.

Takana on siis ihana, mutta raskas reissu. Niin mahtavaa kuin ystävien ja sukulaisten näkeminen onkin, niin kaikkien tapaamisten aikatauluttaminen muun ohjelman oheen on kuitenkin melko kuluttavaa. Ja kun settiin lisätään vielä jet lagin tuomat heikot yöunet, niin ylikierroksillehan siinä lopulta virittyy. Nyt pääsenkin täällä Piilaaksossa sitten välittömästi takaisin töihin "rentoutumaan", ha hah!

Pala syyskuista Suomea. Kaunista. Tätä maisemaa olisi voinut jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa, mennä rannalle istuksimaan ajan kanssa. Mutta en ehtinyt, koska aikataulut.

Lopuksi vielä pari mieleenjäänyttä havaintoa:

Suomessa tuntui olevan jopa uinuvan rauhallista joka paikassa. Ihmisiä ei ollut oikein misssään. Ei maanteillä, ei kaupunkien keskustoissa. Ainoa paikka, jossa näin porukkaa pieneen tungokseen asti oli Citymarketin Mammuttimarkkinat. Suomalaiset ja venäläiset hamstrasivat halpaa kahvia. 

Ja kun sitten palasi tänne Piilaaksoon, niin jälleen kerran paikallinen liikenne tuntui ensipuraisultaan hektiselle ja jopa äkkipikaiselle. Autoja on paljon ja joka paikassa. Reagointiaikaa vähemmän. Mutta sekaan vain on mentävä.

Ihana ja hauska huomio oli sekin, että nyt jo useampi ystävistämme pyysi kertomaan terveisiä myös Gordo-kissalle. Meidän ihanalle vakiovieraallemme naapurista. Kyllähän tämä katti sulattaa sydämet ympäri maapallon!

Gordo kerällä.

Mutta hei, nyt alan valmistautumaan työkuvioihin, joten teille sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Että mä oon poikki...

Takana on 2,5 viikkoa Suomessa. Taisivat olla elämäni nopeimmin kuluneet kaksi ja puoli viikkoa ja nyt olen ihan poikki. Huh, huh! Varsinkin visiittini alkupää sekä viimeiset päivät olivat yhtä minuuttiaikataulua. Argh, taas! Tapaamisia, asioiden hoitoa sekä pieniä, yllättävien käänteiden mukanaan tuomia lisähommia.

Tämä ilmiö, Suomi-visiittien minuuttiaikataulu, ei ehkä avaudu täysipainoisena muille kuin toisille ulkosuomalaisille ja vieläpä sellaisille, jotka asuvat kauempana Suomesta ja pääsevät käymään Suomessa melko harvoin. No, toisaalta ne siinä aivan lähinnä olevat läheiset Suomessa kyllä myös saavat tuntumaa ja pääsevät näkemään mitä se minuuttiaikataulutettu päivä toisensa jälkeen on. Tämänkertaisenkin Suomi-visiitin jälkeen tunsin siis huonoa omaatuntoa, koskapa kaikkia niitä kavereita, joita kyllä olisi ihana nähdä, mutta aika ei vain yksinkertaisesti riitä kaikkien tapaamiseen ja joutuu sanomaan niin monelle ei.

Tällä visiitilläni yritin kaveritapaamisissa painottaa heitä, joita en ole voinut tavata syystä tai toisesta viime kerralla tai muutoin pitkään aikaan. Sainpa aikaiseksi sopia vihdoinkin treffit parin sellaisenkin ystävän kanssa, joita en ole nähnyt useampaan vuoteen! Mutta tälläkin kertaa jouduin sanomaan harmillisen monelle "sorry, ei ehdi", kun yhteistä tapaamisaikaa yritettiin kanssani sovitella. Ja vaikka kuinka haluaisinkin tavata kaikkia, niin julma fakta vain on se, että aika ei riitä kaikkien tapaamiseen millään!

Yhteydenpitoa muulloinkin

Toisaalta olen yrittänyt täältä Amerikasta käsin peräänkuuluttaa ja kysellä joiltakin kavereiltani heidän kuulumisia näiden eri sähköisten apuvälineiden kautta. Kaikki eivät niihin ole kuitenkaan vastanneet. Ainakaan tyyliin, mitä heille oikeasti kuuluu. Ehkä nämä ihmiset tuntevat pysyvänsä tarpeeksi kärryillä minun elämästäni niin sosiaalisen median kuin bloginikin kautta, vaikka enhän minä totta vieköön näissä kanavissa kaikkea itsestäni ja elämästäni kerro. Ja ehkä heillä sitten hämärtyy seikka, että minustakin olisi kiva kuulla mitä heidän elämiinsä kuuluu ja kuinka heidän näkövinkkelissään maailma makaa juuri sillä hetkellä. Tämän vuoksi tuntuu, että sosiaalisen median kautta saamani kaikenlainen info ystävieni elämästä on entistäkin arvokkaampaa, sillä aina ei tosiaan aikataulut ja kulkemiset mene yksiin sitten, kun olen ollut Suomessa käymässä. Ja tämä toki on täysin ymmärrettävääkin. Melko pieni aikaikkunahan se tuollainenkin 2,5 viikkoa on. Nykyään vain omistakin kavereista yhä harvempi sosiaaliseen mediaan enää isommin omia juttujaan päivittää. Tästäkin syystä ne henkilökohtaisesti saadut viestit heidän omista kuulumisista olisivat minulle täällä ollessa varsin tärkeitä.

Mihin se aika oikein menee?

Moni voi ihmetellä, että mihin tuollainen 2,5 viikkoa sitten oikein hujahtaa? Miksi se ei riitä kaikkeen haluamaani? No, ensinnäkinhän siinä on usein sitäkin jetlagin hoitoa eli nukkumiset väärään aikaan vuorokaudesta jo vievät ns. tehotunteja päivästä. Kaikkien sovittujen ja ihanien tapaamisten lisäksi on Suomessa useina kertoina myös hoidettavia asioita. Ja koska sattuu Suomen kamaralla olemaan vielä omaisuuttakin, niin sehän usein tietää niin ajan, vaivan kuin rahankin kulumista. Hyvänä esimerkkinä automme, jota aina Suomessa käydessäni käytän. Sekin vaatii toisinaan huoltamista, katsastuksia sekä talvi- ja kesärenkaiden vaihtoa (joskus jo ennakoidusti seuraavaa kertaa varten). Ja heh, tällä visiitillähän suomalaiset tilhet samperi soikoon järjestivät minulle vielä lisäohjelmaa lähtöpäivän aamuksi. Pirskatti, kun olivat pupeltaneet pihlajanmarjoja ja sotkivat puolikkaan auton maalipinnan aivan täyteen pihlajanmarjamössöä. Autohan oli pesetettävä, etteivät happamat pihlajanmarjat jääneet auton pintaa pitkäksi aikaa syövyttämään. Tämäkin lisäkäänne sitten aiheutti sen, että pääsimme ukkokullaan kanssa pakkaamaan laukkujamme vasta reilu tunti ennen lentokentälle lähtemistä. Aikamoista säätöä se jälleen oli.

Mikä avuksi?

Mutta mikä sitten avuksi tähän ulkosuomalaisen Suomi-visiittien minuuttiaikatauluongelmaan? Olen yrittänyt pohtia ratkaisuja, mutta en ole vielä oikein järkevää löytänyt. Mutta jonkinlainen muutos olisi tervetullut, sillä olen nyt parin edellisen visiitin jälkeen ollut niin stressaantunut kireästä aikataulusta, että se on vaikuttanut häiritsevästi jo omiin yöuniinkin. Sitä kun tahtoo sitten yöt vatvoa, mitä kaikkea ohjelmanumeroa on vielä edessä ja ehtiikö kaikki asiat hoitaa ajallaan. Eikä se kielteisistä vastauksista tapaamispyyntöihin kerätty huono omatuntokaan mikään kiva tunne ole.

Nyt parin viime visiitiin jälkeen olen jopa uhonnut, että seuraavalla kerralla en edes kerro kenellekään tulevani Suomeen. Aivan pikkuriikkiselle lähipiirille ainoastaan. Noh, aika raju veto olisi sekin. Joka kerta aika on kuitenkin kullannut muistot edellisestä Suomi-visiitistä ja aloitan tapaamisten sopimisen jo ennen Suomeen saapumistani. 

Yksi ratkaisuhan voisi olla seuraava: Tapasimme ukkokullan kanssa Suomessa myös yhden ystäväpariskunnan, joka on asunut aikaisemmin useita vuosia ulkomailla. He tunnistivat tämän ulkosuomalaisen minuuttiaikatauluongelman oitis. He olivat pari ensimmäistä vuotta jaksaneet ravata sukuloimassa ja ystävillään pitkin Suomea, mutta myöhempinä vuosina olivat tyyliin ilmoittaneet olevansa tavattavissa aikajaksona x vaikkapa kesänviettopaikassaan. Näkivät asian niin, että jos he olivat jo matkustaneet puolikkaan maapallon verran, toiset voinevat matkustaa muutamankin sata kilometriä jos ja kun halusivat kuulumisia kasvotusten vaihtaa. Oli kuulemma toiminut ihan hyvin ja vähentänyt heidän omaa "hötkyilyä" paikasta toiseen huomattavasti. Kun useinhan sitä itsekin haluaisi nauttia Suomesta ja sen maisemista ihan kaikessa rauhassa. Niin sanotusti olla vaan ja chillailla. Jotakin tällaista voisi ehkä itsekin kokeilla, tosin poikkeuksen tekevät luonnollisesti liikuntarajoitteiset lähisukulaiset, joita meilläkin molemmilla ukkokullan kanssa on.

Sininen, rauhoittava hetki Suomessa. Näistä sitä toivoisi saada nauttia visiittien aikana hiukan enemmän. Kuvanottohetkellä oli muuten 16,5 astetta pakkasta!

Jos jollakin teistä on toimivia tai kokeilunarvoisia ideoita tähän Suomi-vierailujen minuuttiaikatauluongelmaan, niin kuulisin niistä mielelläni. Ettei nyt sitten aivan salaa tarvitsisi Suomeen seuraavan kerran tulla, heh, tai vaihtoehtoisesti menettää hermojaan kireän aikataulun kanssa.

Tulikin nyt vähän raskaampi aihe tänne blogiin vuoden viimeiseksi postaukseksi, mutta nämä ovat aatokseni juuri tällä hetkellä, Suomesta tuoreeltaan palanneena. Useissa blogeissa näyttää näin vuoden lopussa kiertävän kaikenlaisia yhteenvetoja vuoden 2017 saralta, mutta minä en nyt tähän saumaan sellaisia yhteenvetoja ehdi edes miettiä. :-) Mutta ensi postauksessa aion raottaa ihan hauskoja havaintoja, joita Suomessa käydessäni taas tein. Sitä kun katsoo joitakin asioita hiukan ulkopuolisen silmin, hi hii. Mutta nyt toivotan kaikille oikein hyvää uutta vuotta 2018 ja sanon hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!