Suomessa kesällä 2026, osa 1

Sain viettää jälleen tänä kesänä upeat seitsemän viikkoa Suomessa. Reissun ihanuudesta ja pääosin onnistumisesta kertonee se, että tuo aika sujahti suorastaan silmänräpäyksessä. Toki noiden viikkojen aikana tuli matkattua Suomeakin melkeinpä päästä päähän, Inarista Pohjanmaan kautta Helsinkiin ja takaisin Pohjanmaan kautta Ouluun, joten aikamoisena reissuraijana ja matkalaukun pakkaajana ja purkajana sai olla. Muutamia juhliakin saimme alkukesästä juhlia, ja lukuisia ystävä- ja sukulaistapaamisia oli kalenteri pullollaan. Niiden lomassa hoidin ulkosuomalaisen "ihanuuksia" kuten vero- ja pankkiasioita, ja lopulta, koko reissuni viimeisenä päivänä, ehdin hipaista Euroopan kulttuuripääkaupunki 2026 -tapahtumatarjontaa Oulussa. Näitä kulttuurielämyksiä olisin halunnut lisää, mutta todettava oli, että niin ne vain tunnit ja minuutit loppuivat myös seitsemästä viikosta.

Tallinn Fotografisk -valokuvanäyttely oli osa Oulun kulttuuripääkaupunki 2026 -tapahtumia. Kuvassa Sage Sohierin teos nimeltään Kissa nukkekodissa. Taisi olla näyttelyn ensimmäinen teos ja minusta paras, koska siinä oli kissa.

Nyt kun olen saanut arjen taas rullaamaan täällä Piilaaksossa, on mukava katsahtaa perinteisesti muutamia havaintoja ja mietteitä Suomesta. Palasin muuten itse viime vuoden kesäpostauksiini, joista oli hauska lukea, millaisiin asioihin olin silloin kiinnittänyt huomioni. Ja oli mielenkiintoista havaita esimerkiksi se, että vielä vuosi sitten ahkerasti viljelty sanonta "mennä vihkoon" ei kuulunut suomalaisten puheessa oikeastaan enää ollenkaan. Ilmeisesti se trendi tuli ja jo myös meni.

Lappi

Tänä kesänä kävimme koluamassa pohjoisinta Suomea jo kesäkuussa, ennen juhannusta. Kesä-Lappi on kiehtonut minua aina turistien vähyyden vuoksi, tunturit, luontopolut ja laskettelukeskukset ovat tuolloin suorastaan autioita. Tämä hiljaisuuden ja rauhallisuuden haku on itselleni vuosien saatossa vain korostunut, kun asumme arkena täällä miljoonien ihmisten kuhinan keskellä. Joka paikka pursuaa porukkaa. Tämän vuoden Lappi-visiitin aikana pistin rauhallisuuden merkille esimerkiksi siten, ettemme nähneet puoleen päivään mennessä hyvä jos kymmentäkään ihmistä! Mitä luksusta! Ja kaikki se hiljaisuus, ai että. Kesäkuu ei lappilaisissa lomakeskuksissa tietenkään ollut palveluiden puolesta mitään kulta-aikaa, mutta meille riitti, jos yksikin ruokaravintola ja kauppa oli auki. Upea luontohan oli avoinna 24/7.

Kesäkuun Lapin-reissussamme korostui myös ihanasti ja viime kesän heinäkuista matkaamme paremmin yötön yö. Esimerkiksi Inarissa seuraavan kerran aurinko laski horisontin taa vasta 1,5 kuukautta myöhemmin. Ja Pyhätunturilla oli hauska tempaista aamulla patikkapolulle, kun aurinko paistoikin jo yllättävän korkealta, melkein kuin puoliltapäivin Etelä-Suomessa. Alkukesästä myöskään hyttyset eivät olleet riesana, joskin niitä tapasin läpi kesän todella vähän muutenkin. Suomessa oli kuulemma ollut niin kuivaa, että hyttyspopulaatiot olivat jääneet pieniksi tai paikoin jopa olemattomiksi. Jes!

Seuraavaksi perinteiset ruokakauppojen ja elintarvikeuutuuksien ihmettelyt:  

Suomalaisten ruokakauppojen jopa ällistyttävän laajaa valikoimaa on aina ulkosuomalaisena saanut sekä ihastella että hämmästellä, mutta nyt silmiini osui erityisesti se, kuinka järkyttävät määrät eri vaihtoehtoja voita, margariineja ja kaikenmoisia levitteitä Suomessa on! Eräässäkin kaupassa niitä oli komeat kolme hyllyväliä! Siis puhutaan reilusti yli kymmenestä metristä hyllyjä pelkkiä rasvoja! Otin kuvan vain kahdesta hyllyvälistä noin niin kuin malliksi:

Rasvoja...

... ja vähän lisää rasvoja. Kolmatta hyllyväliä en kuvannut.

Tässä alla on verrokkina piilaaksolaisen ruokakaupan voi- ja marganiiniosasto, jos sitä nyt edes osastoksi voi kutsua.

Tässä kaikki, kolmella hyllyllä noin metrin leveydeltä. Alimmalla oma suosikkini irlantilainen voi.

Aiemmin olen Suomessa aina ihmetellyt myös mm. jogurttihyllyjen runsasta valikoimaa, mutta viime aikoina se on alkanut paisumaan myös täällä Yhdysvalloissa. Luulen, että oman panoksensa siihen on tuonut proteiinipitoisten tuotteiden suosion kasvu. Mutta edelleenkään niitä varmaan satoja erilaisia makurahkoja ei ole yhtä kattavasti saatavilla täältä meiltä. Onhan se todella hurja määrä Suomessa, joten ilmeisesti niille kaikille löytyy myös ostajia.

Suomalaisista ruokatarvikkeista lisäksi sellainen huomio, että nykyäänhän saan suomalaisesta maidosta vatsani täysin sekaisin. Amerikkalaista maitoa se puolestaan kestää hyvin. Tämä oire tuli minulle jo vuosia sitten, mutta nykyään, kun juon kahvini mustana, ei tästä onneksi isoa ongelmaa pääse syntymään. Taisipa itse asiassa tuo vatsan kestämättömyys olla aikoinaan puskurina, että aloin juomaan kahvini ilman maitoa.

Mansikoiden kohdalla sen sijaan on tilanne toisin päin. Amerikkalaisista mansikoista saan pahoja allergisia oireita, mutta suomalaisista niitä ei tule. Niinpä tänä kesänä olikin taas ihana herkutella suomalaisilla marjoilla.

Uutuuksia minulle

Kesä on tietenkin uutuuksien aikaa esimerkiksi jäätelömauissa ja monia tulinkin kesän aikana maistaneeksi. Irtojäätelöistä uusi suosikkiherkku oli korvapuustin makuinen jäätelö ja pakastealtaasta puikkojäätelö, jossa oli sitrushedelmä yuzua. 

Ja mitä mansikoihin tulee, niin nimenä tunnelimansikat olivat minulle uutta. En muista tuollaista sanaa aiemmin kuulleeni. Ja kun heinäkuun loppupuolella uutisoitiin jo mansikoiden uhkaavasta loppumisesta, muistui mieleeni ne Suomessa vietetyt joulut, kun aina oli muka joulukinkut käymässä vähiin tai loppumassa. Tällä saatiin porukka ryntäämään kinkkuostoksille kauppoihin, missä selvisi, ettei kinkut olleet oikeasti mihinkään loppumassa. Taisi siis olla lähinnä markkinointikikka. Mutta ehkäpä tänä vuonna joku jäi todella ilman mansikkalaatikkoaan, mihin saattoi kyllä vaikuttaa myös hinta. Laatikoiden hinnat olivat uutisten mukaan kivunneet jopa 60 euroon kappaleelta.

Myös keksirintamalla oli tullut uutuusmakuja. Domino-kekseissä oli saatavilla mm. mokkapalan makuisia keksejä, jotka paketin mukaan olivat olleet makutestin voittaja. Tätä ihmettelin, sillä minusta ne eivät kyllä kovin kummoisia olleet. Mutta: Dominoita oli valmistettu myös kardemumman makuisina ja ne kyllä upposivat omaan suuhuni nopeasti. Aluksi aivot pokkuroivat hiukan vastaan, sillä keksin väritys ei ollutkaan Dominoiden perinteinen tummanruskea, vaan vaalea. Mutta maku vei mennessään eikä keksin "väärä" väri hidastanut herkuttelua ollenkaan, hahah. Täällä meillä kardemummaa esiintyy lähinnä joissakin intialaisissa ruoissa, muutoin se on todella harvinainen mauste. Tällä oli varmasti osansa, että kardemummamaku miellytti.

Kardemumma-Domino. Moni amerikansuomalainen pullanleipoja kiikuttaa kardemummansa Suomesta.

Ulkosuomalaisena minun pitää joka kesä saada nautiskella myös valmispinaattikeitosta ja veriletuista. Ensin mainitusta oli nyt tullut proteiinipitoisempi versio, ja lettuja himoitsen myös niiden kanssa nautittavien suomalaisten puolukoiden vuoksi. Täällä olen törmännyt vain yhdessä kaupassa pakastepuolukkaan. Ne ovat venäläistä alkuperää. Tällä hetkellä boikotoin venäläisiä tuotteita, joten nuo puolukatkin ovat harmillisesti saaneet jäädä kauppaan.

Meillä täällä ei ole mitään valmiita pinaattituotteita.

Eikä meillä täällä USA.ssa tietenkään ole myöskään verilettuja. Ja ah, kuvassani suomalaisia puolukoita!

Loppukevennys

Niin, kun sitten luulee, ettei jotakin tuotetta täältä meiltä saa ja toimii sen mukaan Suomessa...

Olimme Helsingissä ukkokullan kanssa kaksin nopealla lohikeittolounaalla ennen seuraavaa tapaamista. Hän halusi lounaansa päätteeksi prinsessakakkuleivoksen, joka komeili paikan vitriinissä. Minä puolestani otin alkupalaksi katkarapuvoileivän. Näitä molempia on Piilaaksosta jos nyt ei mahdotonta, niin todella vaikea löytää.

Mutta kappas, kun ukkokulta palasi minua aiemmin laaksoon ja osallistui vain muutaman päivän päästä ystävämme 50-vuotisjuhlille San Franciscossa, oli päivänsankarin puoliso hankkinut ravintolaan minkäpäs muun kuin prinsessakakun! (Täällä on siis hyvin tyypillistä, että ruokaravintoloihin voi ja usein myös viedään oma täytekakku, kun juhlitaan vaikkapa syntymäpäiviä. Harva sitä kuitenkaan leipoo itse, vaan kakku ostetaan jostakin valmiina. Ja niin oli tämäkin synttärikakku jonkin leipomon valmistama.) Ja oikein hyvää oli kuulemma kakku ollut, ei aivan yhtä makeaa kuin Suomessa. Nyt kun vielä jostakin osuisi kohdalle se katkarapuvoileipä... Tai valmiit veriletut. Tai pinaattikeitto. Tai muu kuin venäläinen puolukka. Tai... Voisin jatkaa listaa varmasti loputtomiin.

Tässä oli kesäisten Suomi-havaintojeni ensimmäinen postaus. Ensi kerralla sama teema jatkuu. Siihen asti sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

Kuntosalilla Oulussa ja Piilaaksossa, ja uuden salin etsintä

Edellinen postaukseni käsitteli kesän Suomi-havaintojani. Vaikka tuon tekstin julkaisusta on kiireiden keskellä päässyt hurahtamaan jo kuukausi, jatkan vielä yhdellä Suomi-liitännäisellä aiheella. 

Koska vietin kesällä peräti kahdeksan viikkoa Suomessa, päätin hankkia 10 kerran käyntikortin oululaiselle kuntosalille. Kaikkia kymmentä kertaa tosin en saanut käytetyksi, sillä vietin aikaani niin paljon myös Oulun ulkopuolella. Mutta mukavaa pientä potkua siinä sai takalistolleen, ettei etukäteen maksettu kortti jäisi ainakaan täysin käyttämättä. Eikä se onneksi jäänyt.

Liukas aloitus

Salikäyntini Suomessa saivat mielenkiintoisen alun. Vaatekertaa olin tuonut USA:sta mukanani, mutta Oulussa piti alkajaisiksi kaivella varastojen perukoilta vanhat kuntosalikenkäni. Heti ensimmäisellä salikerralla kuitenkin huomasin, että kengät olivat pohjistaan aivan samperin liukkaat. Ihmettelin, miten olin muka aiemmin voinut niillä samoilla sisälenkkareilla harrastaa yhtään mitään. Kunnes päädyin tulokseen, että kun kengät olivat lojuneet vuosikausia varastotilassa, missä ilmankosteus on ollut rapsakan kuiva, oli kenkien kuminen pohja yksinkertaisesti kuivahtanut kovaksi koppuraksi! Ja tämän vuoksi kenkien pito oli puhdas nolla. Tapaus voi teitä ihmetyttää, mutta jos ottaa lenkkarit yli 10 käyttämättömän vuoden jälkeen takaisin jalan alle, niin näinkin voi näemmä käydä. Oli kuin olisi luistinradalla liukastellut, huh. Lopulta jouduin vaihtamaan salikengikseni toiset kengät, sillä ensimmäiset olivat hitusen liian tapaturma-alttiit.

Katsoin tätä blogipostaustani varten läpi kuvakokoelmaani, olinko tullut ottaneeksi yhtään kuvaa oululaiselta saliltani. En ollut, mutta matkalta salille olin räpsäissyt tämän. Ilmeisesti tuomen kukintoja oli varissut niin paljon maahan, että kaukaa katsottuna terälehtikasat näyttivät lumelta. Ja minuahan näky pitkästä aikaa hämmästytti. Kuvan tossu on tuoreempaa vuosikertaa kuin 10+ vuotta, hahah.

Eroja

Kun nyt seuraavaksi listaan muutamia havaitsemiani eroja oululaiselta ja piilaaksolaiselta kuntosaliltani, pitää huomioida, ettei kummassakaan paikassa kuntosalini ole ollut kalleimmasta päästä. Korkeamman tasoisilla saleilla on oletettavasti parempi palvelutaso, rajallisempi määrä käyttäjiä ja näiden kautta myös hygieniataso pidettävissä paremmalla tolalla. Lisäksi toinen vertaamistani saleista kuuluu ketjuun, toinen ei. Havaintojani ei siis voi missään nimessä yleistää. 

Oululaisella kuntosalilla oli tapana jättää ulkokengät eteiseen ja vaihtaa sisäkengät saliharjoittelun ajaksi. Tämä erosi piilaaksolaisesta käytännöstä, sillä täällä omalla kuntosalillani rontostellaan ulkokengissä sisään ja laitteille asti. Täällä kukaan ei oleta, eikä varsinkaan vahdi, että salille tultaessa vaihdettaisiin kengät. Kenkien vaihtamattomuutta totta kai edesauttaa osaltaan se, että Piilaaksossa pärjää ulkonakin lenkkareissa ympäri vuoden. Toppakengille ei ole tarvetta.  

Kenkäkäytännöstä oululainen kuntosalini sai hygieniapisteen, mutta jäi seuraavassa seikassa kakkoseksi: Olen Piilaaksossa tottunut, että kuntosaleilla on seiniin kiinnitettyinä paperipyyhetelineitä ja desinfiointiainepulloja niiden vieressä. Niinpä moni kuntosalikävijä desinfioi käyttämänsä laitteet joko ennen omaa käyttöä tai sen jälkeen. Oulussa tällaista käytäntöä ei ollut, eikä siis tarjolla ollut myöskään mainitsemiani puhdistustarvikkeita. Kyllä piti pari kertaa vain ummistaa silmänsä ja nenänsä, kun näki ison hikoilevan karjun käyttävän samaa penkkiä, jota olin aikeissa itse käyttää seuraavaksi. Lisäksi Piilaaksossa olen nähnyt joka kerta myös siivoojan siivoamassa lattioita, laitteita, peilejä tai pukuhuoneita. Oulussa en varmaankaan vain osunut samaan aikaan tiloihin kuin siivooja siellä kävi, mutta tällaista omatoimista laitteiden putsaamismahdollisuutta jäin kyllä kaipaamaan.   

Mutta mikä oululaisella salilla ilahdutti, oli salikävijöiden toisiaan tervehtiminen. Joskin omat sälikäyntini ajoittuivat usein aamupäiviin, jolloin paikalla oli enimmäkseen eläkeläisiä. Ehkä he tunsivat toisensa jo muutoinkin ja siksikin rupattelivat keskenään, mutta kyllä muutamat tervehdykset huikattiin myös minulle. Niihin oli mukava vastata takaisin. Jäinkin mielenkiinnolla odottamaan, uskaltautuuko joku vakiokävijöistä jo kyselemään, että kukas se minä oikein olen, kun ei minua ole aiemmin salilla näkynyt, mutta tällaista uteliaisuuden rajaa ei koskaan ylitetty.

Näin ulkosuomalaiselle Oulussa oli myös mainiota, että salilla kuului taustalla suomalaista musiikkia soittava radiokanava. Monta nostalgista hetkeä muodostui, kun radiosta tuli jokin kappale, jota en ollut kuullut vuosikausiin. Niinpä välillä kuntosalirehkimiseni meni enemmän muusikin kuuntelutaukojen pitämiseksi ja suomalaisten kappaleiden sanojen muisteluksi. No, saivathan siinä jumppaa ainakin aivot. 

Mitä piilaaksolaisen kuntosalini taustaviihdykkeisiin tulee, niin täälläkin voi toki soida jokin radiokanava, mutta merkittävämmässä osassa ovat ne kaikki lukuisat tv-ruudut. Joka ikisellä seinällä pitää olla yksi tai useampi televisio! Pukuhuonetta unohtamatta. Useimmiten niissä pyörivät joko urheilu- tai uutiskanavat. Uutiskanavien otsikoita tulee toisinaan itselläkin seurattua, mutta se televisioiden hillitön määrä kyllä naurattaa.

Tukalat viimeiset kerrat

Suomessa salikäynneistäni vähemmän mukavia olivat kaksi viimeistä viikkoa. Oulussakin oli kova hellejakso, eivätkä lämpötilat laskeneet kovin alhaisiksi edes öisin. Tuolloin kuntosalilla oli erityisen hikoiluttavaa, jopa tukalaa, sillä tiloissa ei ollut viilentävää ilmastointia. Ainoastaan rupelituulettimet pyörittivät kuumaa ja toisinaan melko kostean hikistä ilmaa. Ilmastointi on puolestaan täällä Piilaaksossa lähes itsestäänselvyys, sillä paikallinen ilmasto ja rakennuskanta sen sanelevat. Mutta oli mielenkiintoista havaita tuo ilmastoinnin tärkeys kuumalla ilmalla. Kuinka "tehot" laskivat aika nopeasti, kun yritti kuumassa sisäilmassa rehkiä samalla tahdilla kuin viileämmässä oli tottunut. 

Piilaaksossa uuden salin etsintä

Täällä kotopuolessa Piilaaksossa minulla onkin parhaillaan kuntosalin kanssa hiukan kinkkinen tilanne. Oma lempikuntosalini nimittäin lanataan matalaksi. Asiasta oltiin huhuttu jo muutama vuosi, mutta toiminta kuitenkin aina jatkui. Nyt salin vuokrasopimusta ei oltu enää jatkettu, ja sali sulki ovensa elokuun lopussa. Miksi näin?

Te kirjani lukeneet kenties muistatte, kuinka Piilaakso muuttui pandemiavuosina muuttotappiolliseksi. Mutta kun alue keikahti välillä taas takaisin muuttovoitolliseksi, niin kuntosalini tilalle rakennetaan, mitäpäs muutakaan kuin asuntoja.

Tämä lempikuntosalini lopettaminen on minulle henkilökohtaisesti todella harmillinen juttu. Siis kyllähän Piilaaksossa on kuntosaleja pilvin pimein, mutta tuolla salilla oli ehdottomasti lähialueen kuntosalien paras sauna! Iso löylyhuone, missä kaksi tehokasta kiuasta tilan eri nurkissa. Yritinkin nauttia saunasta ahkerasti vielä elokuun puolella. Viimeiset kerrat saunassa hiukan kirpaisivat: Löylyt olivat tavallistakin kuumemmat, eli paremmat, koska vettähän ei saa täällä tietenkään kiukaalle heittää. Löylyt olivat siis mitä parhaimmat, mutta samaan aikaan tiedossa oli, että pian niistä nauttiminen juuri niillä lauteilla loppuu. Yhyy!

Lisäksi tämä sali oli väkimäärältään aina väljin, sali pysyi siistinä ahkeran siivoojan ansiosta, sen ohjelmistossa oli pari oikein hyvää joogatuntia ja salin etäisyys kotoa sopiva. Saman kuntosaliketjun toinen sali sijaitsee jopa lähempänä kotiamme, mutta se sali on aina turkasen täynnä ja saunan virkaa toimittaa pikkuinen hikinen koppi. Niinpä joutunen tässä lähitulevaisuudessa laajentamaan reviiriäni ja kokeilemaan uusia saleja ja ennen kaikkea niiden saunoja. 

Uutena juttuna personal trainer (PT)

Mutta kuin sattumankauppaa olen juuri tällä viikolla aloittanut tapaamiset PT:n kanssa. Olin siis ollut jo kolmesta neljään kuukautta jonossa saadakseni 10 kerran "PT-kuurin". Jonoa oli sen vuoksi, että ukkokullan työpaikan terveysvakuutus kattaa nämä kyseiset PT-tapaamiset ja kysyntä on tästä syystä kovaa. Mutta kunhan tässä saadaan PT:n kanssa ns. homma rullaamaan, pystyn sen jälkeen muutaman viikon ajan käyttämään tätä PT:n työpaikan kuntosalia. Ajoitus ei siis olisi voinut olla tätä onnistuneempi, kun oma lempisalini juuri lopetti. Toki uuden salin etsintä on yhä edessä, mutta jospa vältyn nyt siltä alkuryntäykseltä, kun jokainen lakkautetun salin käyttäjä etsii uutta kuntoilupaikkaa itselleen. 

Loppukevennys

Ensimmäisellä PT:n tapaamiskerralla sattui pieni kommellus. Minun piti asentaa kännykkääni kuntosalilaitteiden kanssa yhteensopiva mobiilisovellus ja kappas, se asentuikin suomenkielisenä. Sovelluksella on tarkoitus kirjautua sisään jokaiseen kuntosalilaitteeseen, joka sitten tekee automaattisesti minulle räätälöidyt laite- ja painosäädöt. Mutta nyt kun kännykkäsovellus oli suomeksi, niin myös salilaitteiden näytöillä olevat ohjeet muuttuivat suomenkielisiksi. PT:ni on lähtöisin Japanista ja hän oli kovin huvittunut kielen vaihtumisesta. Niinpä vitsailin hänelle, että tuletkin oppimaan tässä muutaman sanan suomea ohessa. Ja kyllä hän jo kyseli mm. kuinka sana "vahvista" lausutaan ja mitä "kehonkoostumus" on englanniksi. Eli saamme molemmat myös hauskaa aivojumppaa, kun tapaamme.

Tässä kuntosalilaitteen näyttö vielä englanniksi. Mutta kun kirjauduin sisään, vaihtuivat tekstit suomenkielisiksi. Japanilaisen PT:ni "virkistykseksi". 

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Havaintoja Suomessa kesällä 2025

Tällä kertaa blogissani jo perinteeksi muodostunut kesävisiitin jälkeinen Suomi-havaintojen postaus.

Lähtövalmistelut Suomeen menivät hiukan kiireeksi. Kun tiesi olevansa yli kahdeksan viikkoa pois, vaati moni asia hoitamista ennen matkaa. En siis ennättänyt virittäytyä Suomi-tunnelmaan lainkaan etukäteen. Mutta kas, jo menomatkalla lentokoneessa pääsin sukeltamaan suomalaisuuden syvään päätyyn: pitkällä lennolla Atlantin yli oli nähtävissä Dingo-yhtyeestä kertova elokuva! Tottahan minä vanhana Dingo-fanina sen katsoin. Tuntui hauskalta nähdä pitkästä aikaa leffa, jossa puhuttiin suomea. Silmä haki tottuneesti kuvan alareunasta tekstityksiä, kunnes lopulta meni tajuntaan, ettei niitä nyt tarvitakaan.

Dingo-elokuva sijoittui 1980-luvulle, joten sen ajan muoti ja sanonnat olivat minulle tuttuja. Mutta kesän 2025 Suomessa minua odotti:

Uusia tai jo unohtuneita sanontoja

Tänä kesänä huomioni Suomessa kiinnittyi uuteen sanontaan: mennä vihkoon. Vielä edellisellä Suomi-visiitilläni eli viime vuoden loppupuolella en kuullut tällaista käytettävän, mutta nyt sitä viljeltiin aika runsaasti. Varsinkin televisio-ohjelmissa ja radiohaastatteluissa sanontaa hoettiin ahkerasti. Oman käsitykseni mukaan tällä tarkoitetaan jonkin asian menemistä pieleen. Ja mistä tällainen sanonta on suomen kieleen tupsahtanut, siitä minulla ei ole hajuakaan. Jälleen kerran olin ulkosuomalaisena tipahtanut ajan hermolta. 

Myös jotakin suomen kielestä unohtunutta pääsi palautumaan mieleeni. Kun ukkokulta sopi ystävänsä kanssa tapaamista, oli ystävä ehdottanut tapaamispaikaksi pystäriä. Minulla kesti hetken yhdistää piuhat, että tämähän tarkoitti siis pystybaaria. Sana, jota en sitäkään ole itse tullut käyttäneeksi vuosikausiin. Hauskaa mieleenpalauttelua siis!

Ja sitten tietenkin ne kaikki ihanat suomalaiset murteet. Etelä-Pohjanmaalla hieraisin silmiäni ruokakaupassa, kun osuin tämän kyltin kohdalle:

Ihanaa murteen käyttöä!

Ja mitä ruoka- ja juomakauppojen uutuuksiin tulee, niin ilmeisesti tämän kesän uutuusmakuna lonkeroissa oli vadelma. Tykästyin siihen kovasti, kunhan juoma vain oli aivan jääkylmää!

Myös Dubai-suklaata tuli maistettua ensimmäistä kertaa nyt kesällä Suomessa. Jännä juttu, että olin nähnyt talven/kevään mittaan kohkattavan tästä suklaasta enemmän Suomessa kuin täällä. Toki mulla on voinut mennä jotain ohikin. :-D

Hauskoja käännöksiä vaiko käännöskukkasia 

Kun aloitin vesijoogaharrastuksen täällä Piilaaksossa, opin siinä samalla uuden englanninkielisen sanan pool noodle eli allasnuudeli. Tällä tarkoitetaan pitkää ja ohutta vaahtomuovista rullaa, jonka avulla voi kellua vedessä. Mutta olinhan minä tyrskäyttää aamukahvit suustani, kun näin Suomessa erään kaupan mainoksen lötköpötköistä! Enpä olisi osannut tuolla nimellä suomeksi lähteä kellunta- ja vesileikkirullaa etsimään ja kyselemään. 

Lötköpötköjä altaan reunalla.

 

Lapin-reissullamme sattui myös hauska kielivalintaan liittyvä tilanne. Olimme ajamassa pohjoisesta kohti Rovaniemeä ja etsin matkan varrelta meille lounaspaikkaa. Google Mapsin avulla sopivan etäisyyden päästä löytyi lupaava, paikallismurteella nimetty Meän Paikka. Mutta englanninkielisessä hakutuloksessa ravintolan nimi oli vääntynyt joksikin muuksi, ei välttämättä kaikkein houkuttelevimmaksi:

Mielestäni paikka ei ollut ollenkaan ilkeä (pun intended), vaan sain sieltä oikein maukasta poronkäristystä.

Mutta ainakin Rovaniemellä ohjattiin englanninkielisten sanojen oikeaoppiseen ääntämiseen:

Hauska sana, kun sen näkee noin lausuntamuotoonsa kirjoitettuna.

UV-indeksien vertailu

Oli myös mielenkiintoista havaita erot UV-indekseissä: Oulussa oli aurinkoista ja lämpöasteita parhaimmillaan 30 tai 31, mutta UV-indeksi pysytteli maltillisesti lukemassa 4. Etelä-Pohjanmaalla vastaavina kuumina päivinä UV saattoi hetkellisesti hipaista lukemaa 5.

Kun sitten taas palasin Kaliforniaan, oli päivälämpötila normaalia kesäsäätä alhaisempi +22, mutta UV-indeksi niinkin korkea kuin 9. Nyt viimeisin viikko meillä onkin jo ollut se normaali tai jopa hiukan kuumempi kesälämpötila +28 astetta tai enemmän ja UV-indeksi 10. Hyvä muistutus, etteivät lämpötila ja UV-indeksi todellakaan kulje aina käsi kädessä. 

Asiantuntijoiden maantieteelliset oikeudet harjoittaa ammattiaan

Yksi terveydenhuoltokäynti minulla uhkasi jäädä pahasti rempalleen ennen Suomi-matkaa, mutta sain sovittua terveydenhuoltoalan ammattilaisen kanssa videovisiitin. Varhainen aamu Kalifornian aikaa sopi hyvin, sillä itse pystyin olemaan tuolloin koneeni ääressä Suomessa illalla. Aloitimme videotapaamisen sovitusti, mutta kun heti alkukeskusteluissa kävi ilmi, että olin Euroopassa, joutui tämä terveydenhuoltoalan ammattilainen katkaisemaan yhteytemme nopeasti. Perusteluna oli, että hänellä on ammattitoimilupa ainoastaan Kaliforniassa, joten hän ei saa "tarjota palveluitaan" sen ulkopuolelle.

Ymmärrän kesketyksen syyn hyvin, vaikkakaan en osaa sanoa, oliko tilannetulkinta kohdallani kenties tiukimmasta päästä. Olihan pysyvänä asuinpaikkanani kuitenkin yhä Piilaakso eli minä palvelun kohteena olin kalifornialainen. No, asia hoitui onneksi loppuun hetimiten, kun palasin Yhdysvaltoihin.

Mutta jäin miettimään, saako suomalainen lääkäri ottaa videoyhteyden potilaansa kanssa, jos tämä on Suomen tai EU:n ulkopuolella? Saisinko minä esimerkiksi sopia täältä käsin videovastaanoton suomalaisen lääkärin kanssa, sillä suomalainen lääkärintutkintohan ei ole pätevä USA:ssa? Ei ole aiemmin tullut törmättyä tällaiseen tilanteeseen täällä eikä Suomessa.

Summa summarum

Vaikka Suomessa oli monin tavoin ihanaa, oli myös ihana palata ja saada arki jälleen pyörimään täällä. Aina kun palaan pidemmältä reissulta, kuuluu perinteisiini tehdä kierros pihalla ja tarkistella eri hedelmäpuiden ja kasvimaani tilanne. Viikunapuumme näytti virkistyneen ja oksat notkuvat tulevaa satoa. Tänä vuonna viikunat kypsyvät ainakin kuukauden myöhässä, koska kevät ja alkukesä olivat poikkeuksellisen viileitä. Mutta hyvä edes näin. Ennen kuin lähdin Suomeen näytti puu olevan vielä ilman raakileita.

Naapuriltamme oli selvästi unohtunut pyyntömme kastella etupihan nurmikkoa, jota olen tässä nyt yrittänyt elvyttää takaisin vihreäksi parhaani mukaan. Kasvimaankaan nykytila ei sopisi kuvaksi puutarhakirjaan, mutta sitruspuut voivat vahvasti. Appelsiinin raakileitakin on nyt ennätysmäärä, jee! Ja jos jollakin teistä lukijoista on vinkki, mitä voi tehdä yuzuista, niin saa kertoa. Lopuksi poimittu mallikappale yhdestä sitruunapuustamme:

Kotipihamme iäkäs sitruunapuu tuottaa greipin kokoisia sitruunoita, vaikka emme edes kastele puuta koskaan. Onnenkantamoisia kalifornialaisessa arjessani.

Tällaisia havaintoja ja ajatuksia Suomen kesästä tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

P niin kuin pettymys x 5

Minulla on ollut blogissani tapana useampana kesänä kirjoittaa kootut kömmähdykset ja havainnot, kun olen käynyt ulkosuomalaisena Suomessa. Milloin olen ihastellut sen valoisia öitä, milloin hämmästellyt uusia tuotteita ja trendejä ruokakaupoissa. Kun käyn siellä harvoin, huomaan joka käyntikerta tipahtaneeni ainakin yhdestä lisäkelkasta. Viime kesän ihmettelyjäni voi lukea esimerkiksi täältä. Tällä kertaa nostan kuitenkin Suomen kesävisiitistäni p-alkuisia pettymyksiä. Ja tasapuolisuuden nimissä olen liittänyt postaukseni päätteeksi takaiskuja myös Piilaaksosta.

Kotimatkalla Kaliforniaan meillä oli välilasku New Yorkissa. Vielä auringonlaskun aikaan siellä oli 26 astetta lämmintä ja niinpä suurkaupungin siluetti uiskenteli kuumassa sumussa.

Ensimmäinen P: puukotukset

Kesäkuun alkupuolella Oulun kauppakeskuksessa tapahtui alle viikon sisään kaksi eri puukotusta. Ensimmäisen uhri oli alaikäinen lapsi, toisen ulkomaalaistaustainen mies. Tapaukset tulivat poikkeuksellisella tapaa iholleni monestakin syystä. Olin ensinnäkin molempien tapausten aikaan vain korttelin päässä tapahtumapaikasta, ja molemmilla kerroilla oli täysin sattumaa, etten valinnut reitikseni kävellä juuri tuon kauppakeskuksen läpi.

Ensimmäisen puukotuksen aikaan olimme ukkokultani kanssa matkalla ystäviämme tapaamaan. Tuon tapaamisen aikana ukkokulta sitten jo lukikin netistä ensimmäiset otsikot puukotuksesta ja kuinka ollakaan, pikapikaa uutiseen kirjatut silminnäkijähavainnot puukottajasta täsmäsivät täydellisesti ukkokultaan itseensä. Myöhemmin nämä havainnot sitten tarkentuivat ja muuttuivat, eivätkä enää (onneksi) kuvanneet ukkokultaani. Ehtipä tuo jo toteamaan, että taisi sitten tullakin linnareissu...

Lisäksi puukotuksia tietenkin käsiteltiin uutisissa monta monituista päivää. Tämä piti kauheat tapaukset myös aktiivisesti mielessä. Niin paljon kuin uutisissa kerrotaankin USA:n väkivallanteoista ja ampumisrikoksista, niin se, että tällaista sattuu entisessä kotikapungissani Suomessa, tuntui suorastaan järkyttävälle. Puukotuksille epäiltiin nimenomaan rasistisia motiiveja, mikä ravisteli erityisesti, sillä asumme täällä monien eri kulttuurien sulatusuunissa. Ja kyllä, ei ole omakaan alueemme täällä Kaliforniassa puhdas pulmunen, tiedostan sen hyvin, mutta nämä puukotukset romuttivat minun ruusuista kuvaa entisestä kotikaupungistani kovasti.

Toinen P: pankit

Tällä Suomi-reissulla meidän piti asioida myös pankissa. Ja valitettavasti kaksikin eri kertaa. Olihan se erikoista, että pankkimme konttori oli auki vain vaivaiset kuusi tuntia viikossa! Kolmena viikonpäivänä, aina kaksi tuntia kerrallaan. Ja molemmilla asiointikerroilla konttorissa aivan mahdottomat määrät ihmisiä! Ja miksipä ei olisi, kun aukioloaikoja on typistetty noin minimiin. Ukkokullalle isot kiitokset jonotusurakasta meidän molempien puolesta.

Kaiken kukkuraksi oli pankissa käynyt edellä jonottavien asiakkaiden kohdalla ilmi, ettei sieltä saa käteistä! Siis mikä se sellainen pankki on, mistä ei saa rahaa! Myöhemmin netti todisti, että kyseisellä pankilla on Suomessa todellakin vain kaksi konttoria, joista voi nostaa käteistä. Oulussa kaukaisimmat asiakkaat olivat tuolloin tulleet Kemistä, missä ei ole konttoria enää ollenkaan. Ja tyhjin käsin lähtivät lopulta käteistä hakemaan tulleet kemiläiset. On tämä pankkimaailma mennyt kyllä tosi kummalliseksi Suomessa, huh huh.

Kolmas P: pullonkorkit

Nyt "pääsin" minäkin sitten ensimmäistä kertaa käyttämään EU-säädösten mukaisia juomapulloja ja tetrapakkauksia, joista muovinen korkki ei lähde kokonaan irti. Idea tämän taustalla on tietenkin kultainen, pyrkiä vähentämään luontoon jääviä muovikorkkeja, mutta käytössä kierteisiinsä kiinnijäävä korkki oli kyllä raivostuttava! Kyllä siinä aika monet mehukeitot lorahti pöydälle ja vichyt rinnuksille, kun ensimmäisiä kertoja korkin kanssa temppuilin. Ja jos oli huulipunaa, niin pullon suusta juoman hörppääminen korkin kanssa sai punat mahtavasti leviämään...

Ei irtoa Suomessa korkki, ei.

Loppuvisiittiä kohti korkkien kanssa alkoi päästä jo vähän paremmin sinuiksi, ja olikin hauska, kun sitten palasimme tänne Atlantin toiselle puolelle, niin oikein hämmennyin, kun korkit taas irtosivatkin kierteistään.

Ja tältähän se sitten näyttää, kun korkki irtoaa pullostaan, eikä sitä laiteta enää takaisin. Tämä löytyi Tyynenmeren rannalta.

Piilaaksossa odotti sitten omat pettymyksensä:

Neljäs P: paahde ja palot

Piilaaksossa meidät vastaanotti ensinnäkin tosi helteinen sää. Useina päivinä lämpötilat ovat kohonneet yli 35 Celsius-asteen. Lisäksi huomasin, että Suomen viileähkön kesäsään jälkeen täällä jo 28 asteen lämpö tuntui aluksi muka todella kuumalle. Totuttaumista siis vaativat taas nämä kalifornialaiset paahteet. Eikä paahde ole ollut lainkaan leikin asia: parissa päivässä ainoastaan meidän piirikunnassamme raportoitiin 19 kuolemantapausta, joiden tiedettiin tai vahvasti epäiltiin johtuvan kuumuudesta.

Aika monena päivänä puhelimen näytölle on tullut tämä varoitus säätietoja katsellessa.

Tätäkin isompana pettymyksenä kuitenkin saimme heti kuulla ja lukea paikallisuutisista maastopaloista ympäri Kaliforniaa. Yksi iso sellainen roihuaa edelleen Pohjois-Kaliforniassa ja tämän vuoksi mm. Lassen Volcanic -kansallispuisto on jouduttu sulkemaan. Vaikka ilmanlaatu on toistaiseksi pysynyt Piilaaksossa vielä hyvällä tasolla, niin silti saapuminen Suomesta maastopalojen keskelle tuntui surulliselle. Suomessa minä suorastaan iloitsin, kun alkoi vesisade. Sateet ovat meille täällä harvinaista (lue: olematonta) herkkua tähän aikaan vuodesta.

Kaatosade Helsingin keskustassa. Olisi kovin tervetullut tämä sade tänne meille.

Viides P: paunahinta

Pienoinen pettymys, tai sanoisinko paremminkin järkytys odotti myös ensimmäisellä ruokakauppareissulla Piilaaksossa. Kasvimaamme oli sanalla sanoen räjähtänyt mittoihinsa Suomi-visiitimme aikana. Kaksi kurpitsapuskaa oli vallannut tilan, ja satoakin oli sylikaupalla. Niinpä päätin valmistaa kesäkurpitsalasagnea. Pakastimen olimme syöneet ennen Suomeen lähtöämme kiitettävän tyhjäksi, jotta Suomi-tuliaiset kuten ruis- ja kauraleivät mahtuisivat sinne. Mutta olimme kuluttaneet pakastimesta myös kaikki jauhelihapaketit, joita minulla useimmiten on kuitenkin ainakin yksi siellä hätävarana.

Ostan jauhelihan yleensä luomuversiona tukkuliike Costcosta, missä se on edullisempaa, mutta nyt en viitsinyt lähteä yhden paketin vuoksi sinne väenpaljouteen, vaan hankin jauhelihan lähimmästä Safeway-ruokakaupasta. Olinhan minä pyllähtää selälleni, kun näin jauhalihapaketin hinnan hyllynreunassa. Pauna vähärasvaista luomujauhelihaa maksoi 13 dollaria, mikä tekee kilohinnaksi 29 dollaria (27 euroa)! Rasvaisempi ja ei-luomu versio ei ollut juurikaan sen edullisempaa: 12 dollaria paunalta. Kun olin juuri nauttinut Suomessa ruokakauppojen edullisista hinnoista, joskin huomasin hintojen nousua vuoden takaiseen minäkin, tuntui tämä Piilaakson hintataso jälleen kerran aivan mahdottomalta. Onneksi sentään se kesäkurpitsa oli lasagneen puoli-ilmainen raaka-aine kompensoimaan superkallista jauhelihaa. Hyi kamala, puistattaa tuo hinta vieläkin!

Tällaisia isompia ja pienempiä pettymyksiä tällä kertaa. Niistä joidenkin kanssa on helpompi elää, kuten pullonkorkit, mutta joidenkin kanssa on vain elettävä, kuten jo tapahtuneet puukotukset ja maastopalot. Mutta ei vaivuta synkkyyteen, olihan valtaosa ajasta Suomessakin iloista ja ihanaa. Tavata ystäviä, nautiskella Suomi-makuja ja viettää aikaa maaseudulla. Mukavaa alkanutta elokuuta kaikille eli aika sanoa teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Ulkosuomalaisen pieniä havaintoja Suomesta, tapaus kesä 2023

Viime postauksessani kokosin hiukan yhteen Suomessa sattuneita tilanteita, joissa koin tippuneeni Suomi-Finland-kärrystä joko osittain tai aivan tyystin. Ja kerroin, kuinka ulkosuomalaisen suorittamat lähimaksut hämmensivät maksutilanteissa suomalaisilla kaupan kassoilla. Tällä kertaa jatkan listaamalla pieniä erillisiä havaintojani Suomesta. 

Mango, mango, mango!

Ruokakauppareissuilla kiinnitin huomioni, että mango oli nyt vallannut makuna vaikka ja missä! Siis sitä löytyi muiden muassa suklaasta, jogurtista, jäätelöstä, makuvichystä, limpparista, jopa kokiksella oli mangomakunsa. Lisäksi mangoa oli tungettu pullapitkoihin, salaatinkastikkeisiin, lonkeroihin ja teepussukoihin. Ja mikä ehkä käsittämättömintä, jopa yhdessä hammastahnassa oli mangon aromit, OMG! Samoin tuoksukynttilöissä ja yleispuhdistusaineessa oli valittavissa mangontuoksuinen versio. Huh huh.

Hyväähän tämä oli. Mutta mistä ihmeestä tämä mangovillitys oikein juontaa?

Ehkä nämä mangotuotteet ovat tulleet Suomessa valikoimiin ripotellen, siis yksi kerrallaan, mutta ei niitä kyllä tällaista armotonta repertuaaria vielä viime vuoden Suomen-visiitilläni ollut. Ei kai sitä "ennen vanhaan" ollut kuin Piltti-mangosose sekä mangomelonijäätelö, ja jälkimmäisessäkin mangoa kai lähinnä nimessä, heh. Ehkäpä suomalaisista yritetään nyt leipoa mangofaneja, tai kenties he sitä jo ovat! Tarjontaa ainakin näytti olevan.

Myös monet lounasravintolat olivat intoutuneet ottamaan mangon osaksi viikottaisia ruokalistojaan. Mangokastike tai -salsa kuului nykyisin lisukkeena yllättävän useaan annokseen. Mangorahkaa oli jälkiruokana ainakin kerran viikossa jossakin lounaspaikassa pienemmilläkin paikkakunnilla. 

Lounasravintoloiden mangobuumista tuli vielä toinenkin ajatus mieleeni. Nimittäin kannustus lähiruokaan, siis lähellä tuotettuun ruokaan. Aika moni näistä lounaspaikoista mainosti nettisivuillaankin suosivansa lähialueen tuottajien raaka-aineita. Väistämättä mieleeni tuli, että kuinkas lähellä tuotettua se mango sitten oikein olikaan... Ei taida Tyrnävän pelloilla mangopuita paljoakaan kasvaa, mikäli oikein muistan. Toki lähiruoan suosiminen ja mangon käyttö eivät ole toisiaan poissulkevia, mutta olisihan sitä supisuomalaistakin tarjontaa yllin kyllin, varsinkin näin kesäaikaan. No, ihan sivupolkuna tällainenkin ajatus pompsahti.

Mangotäytteisestä suklaasta vielä toinen samankaltainen havaintoni: Fazerin suklaalevyjen makuvaihtoehtojen räjähtäminen käsiin. Siis niitähän oli nyt aivan valtavasti ja isoissa marketeissa suklaalevyhyllyjä metritolkulla! En ole tainnut pysyä kaikissa eri makuvaihtoehdoissa perässä enää pitkään aikaan...

Tällainenkin (ainakin minulle) uutuus lähti Piilaakson-laukkuun mukaan.

Kuplatee

Ilokseni huomasin, että kuplatee oli nyt rantautunut Suomeen ja pohjoiseen, Ouluunkin asti. Kiva, että tulee uusia tuulahduksia tarjontaan. Piilaaksossa tämä aasialaislähtöinen Boba Tea on ollut suosittua jo vuosia. Mutta mikä hauskaa, kuplatee on ollut itsellänikin yhä kokeilematta. Juoman tapiokapallerot ja mahdollinen liika makeus ovat oudoksuttaneet etukäteen. Mutta nytpä tulin maistaneeksi tuota "pop-juomaa" ensimmäistä kertaa Oulussa. Sovimme ystäväni kanssa "kuplateet ja kuulumiset"-tapaamisen uuteen lounaspaikkaan ja rohkeina tyttöinä maistoimme molemmat juomaa ensimmäistä kertaa. Ei siitä minun henkikökohtaista uutta hittijuomaani tule, mutta voin ostaa toistekin.

Meidän söpöt bobat.

Autokanta

Totta kai autokanta on hyvin erilainen Yhdysvalloissa ja Suomessa useastakin syystä, mutta nyt ukkokullan kanssa molempien huomio kiinnittyi siihen Volvojen mielettömän suureen määrään. Ja eihän Volvossa toki mitään vikaa ole, mutta tämä tämä vain pisti erityisen paljon silmään, koska Piilaaksossa Volvoja ei kovin paljoa näe. Uusien hybridimallien myötä ovat kyllä katukuvassa lisääntyneet jonkin verran viime aikoina meilläkin. 

Toisaalta Teslojen määrä tuntui Suomessa kasvaneen nyt rutkasti. Täällä Piilaaksossahan se alkaa olla jos nyt ei jo yleisin automerkki, niin ainakin todella tyypillinen. Niinpä tässä mielessä autokannat Suomessa ja Piilaaksossa näyttäisivät lähestyneen toisiaan. Automerkkejä olikin ihan hauska seurata pitkillä maantiepätkillä. Jopa pohjoisessa, Oulu-Kuusamo-Oulu välillä tuntui, että automerkit toistivat kaavaa Volvo, BMV, Tesla. Volvo, BMV, Tesla...

Ja mitä suomalaiseen katukuvaan tulee, niin ruokalähettien määrä oli myös aivan eri luokkaa kuin aiemmin. Sekä Woltin että Foodoran pyörät suhahtelivat ohi vähän väliä. Ja puuh, sitä sähköpotkulautojen järjetöntä määrää en edes ryhdy ruotimaan...

Upeita Ruka-Kuusamon maisemia.

Sitten vielä yksi, melkeinpä järisyttävä havainto:

Botoxin määrä Helsingissä

Helsingissä en voinut olla kiinnittämättä huomiotani naisten "tuunattuihin" kasvoihin. Ja ennen kaikkea nuorten naisten ottamiin "buusteihin". Heti ensimmäisenä Helsinki-päivänä istuutui viereiseen lounaspöytäämme neljän naisen seurue. Kolme heistä oli noin 18-20 vuotiasta nuorta naista ja neljäs arvatenkin ainakin yhden nuoremman äiti. Heidän kaikkien kasvoja oltiin pumpattu täyteaineilla. Lisäksi meikkiä oli suorastaan valtavat pakkelikerrokset. He kuitenkin puhuivat idänsuuntaiselle kalskahtavaa kieltä, joten ajattelin heidän olevan turisteja.

Olen käynyt Helsingissä viimeksi ennen pandemiaa ja se oli talviaikaa. Nyt sää suosi lounastella Allas Sea Poolilla.

Mutta botox-havainnot eivät jääneetkään tähän. Seuraavana iltana eräässä ravintolassa nuori nainen aiheutti hiukan draamaa. Yritimme häntä vähän auttaa ja lohduttaa, joten kasvonsa jäivät hyvin mieleeni. Seuraavana päivänä Esplanadin puistossa olin aluksi jo melkeinpä varma, että tuossahan se eilinen drama queen nyt kävelee ohitsemme. Lopulta kyse oli kuitenkin eri henkilöstä. Kahden korttelin päässä tilanne toistui. Luulin taas vastaan kävelevää naista eiliseksi, mutta huti meni silläkin kertaa. Yhtenäistä näille kaikille henkilöille oli nuori ikä maksimissaan 20-22 vuotta, pitkä, vahvasti blondattu tukka, hoikka olemus, huomattavan runsas meikki sekä ne botoxilla luonnottomiksi turvotetut huulet. Eli se kansainvälisestikin tuttu ilmiö, kaikki alkavat näyttää käsittelyjen jälkeen ulkonäöllisesti samalta. Tämä nuorten naisten botox-innostus minua vähän järkytti.

Tämän reissun viimeisessä Helsinki-otoksessani paikallisia klassikoita.

Mutta olihan Suomessa paljon samaakin, sitä tuttua ja turvallista. Nimittäin heippalaput. Olin ollut maassa alle vuorokauden ja olin jo saanut ensimmäisen heippalapun auton tuulilasiin. Ja autohan oli parkkiruudussaan aivan kuten kuuluikin. Joku olisi siis voinut ottaa heippalapusta kierroksia, minua tapaus lähinnä nauratti. Ihana Suomi puski päätään pintaan heti ensitunneista. Hahah.

Mutta arvatkaapas. Kun ryhdyin tätä tekstiäni laatimaan, niin minullehan putkahti mieleeni vielä lisää havahduttavia ja myös pari hauskaakin tilannetta Suomen-reissustamme. Ehkäpä jatkan niiden tiimoilta seuraavassa postauksessani. On ollut myös mielenkiintoista huomata, että kun oli melkeinpä 1,5 kuukautta pois omista Piilaakson-kotinurkista, niin myös tänne palatessa silmät avautuivat joillekin asioille aivan uudella tavalla. Niistäkin luvassa oma postauksensa.

Mutta nyt huikkaan teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Paljon kiitoksia lukuisista kommenteista ja palautteista, joita teiltä sain. Oli kiva jatkaa kirjoittamista, kun lukijani eivät olleet tauon aikana kaikonneet.
 

Ulkosuomalainen ummikkona Suomessa, tapaus kesä 2023

Olen juuri viettänyt Suomessa ihanat viisi ja puoli viikkoa. Palattuani nyt kotiin Kaliforniaan ajattelin perinteisesti avata blogissani, millaisia uusia tilanteita ja omia töppäyksiä sain pitkään Suomesta poissaolleena taas kokea. Ja mukavahan näitä on kirjoittaa itselleenkin muistiin. Onneksi tulin rustanneeksi tapauksia luonnoksiksi jo Suomessa niinä aamuyön tunteina, kun jetlag piti väkisinkin hereillä väärään aikaan. Toivon mukaan aihepiirit kiinnostavat myös teitä lukijoitani. Ainakin viime vuonna saman teeman postaukset tuntuivat keräävän useita lukukertoja.

Kaikki ne eri taksifirmat, omg!

Voi hyvä tavaton sitä erilaisten taksien määrää! Onhan sitä suomalaisista medioista tullut luettua suomalaisen taksiliikennöinnin vapautumisesta monta monituista kertaa. Mutta saavupa umpiväsyneenä, pitkästä matkasta ja jetlagista pää sekaisin ulos lentokenttärakennuksesta ja näe ensimmäistä kertaa ne kaikki eri taksitoimijoiden erilliset jonot! Kun silloin ennen vanhaan oli vain se yksi jono, jonka ensimmäisen auton kyytiin hypättiin ja piste. Oli se helppoa. 

Mutta nyt. Nyt olisi ensin pitänyt osata päättää, minkä toimijan tai yrityksen taksiin haluat mennä, valita heidän jononsa ja hypätä sen ensimmäiseen autoon. Eihän minulla ummikolla ollut nyt mitään käsitystä heidän hinnoitteluistaan. Kuka olisi purnattu puskaradiossa kalleimmaksi, kenellä kenties edullisin kyyti lentokentältä keskustaan? Entäpä palvelun taso?

No, menin vanhasta tottumuksesta jonoon alueella, missä se yksi ja ainoa taksijono oli aikoinaan ollut. Sain alleni hienon Mercedeksen ja sitä ajamaan kuskin, jolla oli päällään musta puku, kovat kaulassa. Ovet auottiin ja jopa turvavyö minulle ojennettiin. Alkumetreillä arvioitu matka-aika suullisesti tiedotettiin. Wow! Varsinkin ajoajan ilmoittaminen tuntui hassulta, kun itse on käyttänyt ulkomailla asuessaan taksipalveluina jo monta vuotta ainoastaan Uberia ja Lyftia. Niissä ajon ja matka-ajan reaaliaikainen seuranta onnistuu tietenkin asiakkaalta itsenäisesti. 

Auton takapenkille näkyvistä tarroista selvisi, että kyseessä oli yksityisyrittäjä. Ja palvelu sen mukaista: erinomaista. Apua, tulisiko tästä nyt kallis tikki? No, 38 euroa kyyti lopulta maksoi. Ei hajuakaan juuri sillä hetkellä, oliko se Oulussa lentokenttäkyydistä ylä- vaiko alakanttiin. Seuraavana päivänä toisen oululaisen taksiyrityksen auto viuhahti ohitseni. Taksin ovessa oli kissan kokoisilla kirjaimilla lentokenttäkyydin hinta heidän autoillaan: 38 euroa. Vaikuttaisi siis olevan hintakart... tai siis hyvinkin yhteneväiset hinnat tuolla ajopätkällä, tarjosipa palvelun yritys tai yksityinen.

Suomi-lomamme päätteeksi vietimme muutaman päivän myös Helsingissä. Siellä lentokentällä tilanne oli sama. Useita eri taksikyydin tarjoajatahoja ja jokaisella oma jononsa. Mutta nopeasti kävi ilmi, että aika monella heistä oli jälleen keskenään sama hinta 35 euroa. Ukkokulta oli hoksannut lukea etukäteen asiakaspalautteita, joten osasimme valita "hyvän" firman meitä kyyditsemään. Mielenkiintoista toki se, että Helsingissä kyyti lentokentältä keskustaan oli edullisempi kuin Oulussa, vaikka matka on pidempi.

Kesäpäivänseisaus, Oulussa päivän pituus 22,5 tuntia. Kuva otettu keskiyöllä ja aurinko kajottaa. Kaunista!

Tuoreiden kokemusteni mukaan taksit tuntuivat toimivan Suomessa edelleen hyvin. Mutta jokin myös ontui. Ukkokulta yritti asentaa taksisovellusta puhelimeensa. Sovelluksen asennus kyllä onnistui, mutta tilin tekeminen sovellukseen ja siis luottokortin lisääminen vakiomaksutavaksi ei onnistunut, sillä hänen sovelluskauppatilinsä lokaatio oli tietenkin Yhdysvallat.

Eli onhan tämä nyt hassua. Suomalaiseen taksisovellukseen saa tilin käytännössä vain, jos puhelimen käyttäjä asuu Suomessa (tai kenties myös Euroopassa). Herää kysymys, että eikös niitä takseja nimenomaan käytä aika paljon he, jotka eivät asu kyseisellä paikkakunnalla tai edes samassa maassa. He, joilla ei ole kuukausikortteja ja mobiilisovelluksia paikallisliikenteen kulkuneuvoihin, saati entuudestaan tietämystä julkisen liikenteen nykyisistä reiteistä ja aikatauluista. Ja he, joilla on paljon matkatavaraa, eikä julkisen liikenteen käyttö sen vuoksi houkuttele. Kuten me. (Puhelimen sovelluskauppatilin lokaation voi vaihtaa vain kerran vuodessa, joten lyhytkestoinen ja väliaikainen lokaation muuttaminen ei ulkomailla pysyvästi asuvalle ole vaihtoehto.) No, tästäkin selvittiin. Helsingin sisäisiin siirtymisiin sen sijaan käytimme julkisia mobiilisovelluksen avulla ihan onnistuneesti tai taitoimme matkat jalkaisin.

No sitten seuraavaan minua ulkosuomalaisena hämmästyttäneeseen tilanteeseen:

Nosto-automaatti

Suomesta poissaollessaan sitä onnistuu usein velkaantumaan Suomessa asuville sukulaisille tai ystäville. Yksi maksaa minunkin osuuteni tuttavan eläkkeellejääntilahjasta, toinen kustantaa hautapaikkahoidon puolestani. Yksi ystävä kävi nyt pyynnöstäni ostamassa minulle keväällä ilmestyneen naistenlehden, jossa oli hyvän, ala-asteaikaisen ystäväni haastattelu. Niinpä kun ulkosuomalainen palaa Suomen kamaralle, siellä saa kulkea niin sanotusti lompakko auki: seteli sinne, toinen tänne. Ja vielä yksi isompi seteli tuohon suuntaan. Ja kun meillä kotona USA:ssa pelataan dollareilla, niin velkojenmaksu tietää eurojen nostoa käteisenä. 

Ja minä poloinen kun luulin senkin hoituvan vanhaan tuttuun tyyliin, mutta eihän se niin mennytkään. Ajat ovat (taas kerran) muuttuneet. Etsin kauppakeskittymästä tuttua Otto-maattia, mutta ei sellaista ollut. (Edit: Otto-maatti oli siis aiemmin se ainoa automaatti, jota oman pankkini kortilla oli turvallista käyttää ilman lisämaksuja.) Nyt tarjolla oli Nosto-maatti. Siinä sitten ruuhkaisessa aulassa tavaamaan masiinan tekstejä, että kenen ja minkä pankin kortit siihen kelpaavat. "Ei välitysmaksuja", se tarroissaan lupasi. Kun minä vielä tutustuin laitteen lupauksiin, takanani jo hermoiltiin. Nuori nainen halusi käyttää nostomaattia ennen minua, koska minulla näytti menevän asian opiskelussa aikaa.

Päätän paljastaa toopeuteni ja kysyn naiselta, minkä pankin kortti hänellä on. Eri suomalaispankki kuin minulla, mutta nainen usuttaa kokeilemaan. Jos se antaa rahaa, niin hyvä, nainen rohkaisee. Ja näin käy. Saan rahaa, mutta kauppareissun jälkeen tarkistan vielä nettipankistani, että no menikö sitä välityspalkkiota. Ei mennyt, lupaus piti paikkansa, huh.

Isompaa kertanostoa tehdessä vähän hirvitti, että syntyykö nostosta lisäkuluja. Ja käytänkö lopulta suomalaista vai amerikkalaista korttia käteisen nostamiseen?

Rahaan ja maksutapoihin liittyy myös seuraava, meitä molempia hiukan viihdyttänytkin toimintatapa:

Lähimaksu Suomessa amerikkalaisella kortilla

Suomessa suomalaisilla korteilla lähimaksun suurin sallittu summa on 50 euroa. Muistan, kuinka jollakin Suomi-reissulla olin helisemässä tämänkin kanssa, sillä lähimaksun euroraja oli juuri noussut 25 eurosta 50 euroon. Nyt raja tuntuu vakiintuneen, joten tuttua juttua jo minullekin. 

Mutta sitten: Amerikkalaisissa luottokorteissa lähimaksun raja on suurempi, esimerkiksi monissa Visan ja Mastercardin korteissa 100 dollaria. Sen sijaan American Expressin korteissa tuo lähimaksuraja vaihtelee maittain. Kanadassa myönnetyillä korteilla se on 250 CAD ja Iso-Britanniassa 100 GBP. Yhdysvalloissa myönnetyissä Amex-korteissa tätä rajaa ei joko ole tai se on vielä edellä mainittujakin suurempi. Tästä hyvänä esimerkkinä, että meillä meni Suomessa lähimaksuna mukisematta läpi myös yksi yli 500 euron ostos. 

No, mikä tässä sitten oli se hauskuuttavin osuus? Se, kuinka tilanteet toistuivat kerta toisensa jälkeen maksutilanteissa samanlaisina. Kun vilautimme korttia maksaaksemme 50 euroa suuremman ostoksen lähimaksulla, ryhtyi kassahenkilö joka kerta valistamaan, ettei noin suuri summa onnistu lähimaksun kautta. Ja joka kerta, kesken tämän hänen mainitsemisen, korttilaite jo suolsikin maksukuitin onnistuneesta maksusuorituksesta. Eli aika monelle asia tuli uutena, että ulkomaisella kortilla maksuraja voi olla suurempi. Erityisesti muistan sen Prisman kesätyöntekijäkundin kertakaikkisen hämmentyneen ilmeen. Hän ei ollut uskoa tilannetta todeksi. Hän sitten pyysi varmuuden vuoksi ukkokultaa näyttämään henkilötodistusta, mutta sillä hetkellä ukkokullalla oli lompakossaan mukana vain Kalifornian ajokortti. Seuraavaksi kundi äimisteli, että eikö sinulla siis ole ollenkaan sosiaaliturvatunnusta! No totta kai sellainen oli, ja usutin ukkokultaa nyt vain kirjoittamaan itse sen sotun loppuosan kuittiin.

Toinen mieleeni jäänyt maksutilanne sattui oululaisessa urheiluvälinekaupassa. Ostokseni suuruus oli noin 80 euroa. Maksoin sen amerikkalaisella kortilla lähimaksua käyttäen. Tilanne eteni jälleen tuttua kaavaa: kassaneiti ehtii sanomaan, ettei noin suuri... Kunnes pääte tulostaa hyväksytyn kuitin. Nyt kuitissa kysytään kuitenkin useampia eri lisätietoja, muiden muassa allekirjoitus, nimen selvennys ja puhelinnumero! Siis mitä ihmettä, puhelinnumero! Olettaen, että maksoin amerikkalaisella kortilla, olisi kai syytä ollut kirjoittaa amerikkalainen puhelinnumeroni. Mutta kiitos operaattorivalintani, eihän se minulla toimi Suomessa! Ja kuka minulle siihen numeroon sitten soittaisi ja kysyisi minulta mitä? Soitettaisiinko Suomesta vaiko USA:sta ja tiedusteltaisiin, olinko se todella minä, joka korttia olin käyttänyt? Ja tämä kaikki, vaikka maksu oli jo hyväksytty. No, minulla oli antaa siihen myös suomalainen puhelinnumero, joten kirjoitin sen. Mitään varmistussoittoa ei kuitenkaan koskaan kuulunut, joten vähän hämmentäväksi tuo tilanne sitten lopulta jäi. Ehkä se oli EU-pykälien vaatima varmistuksen varmistus, vaikka tämä kyllä oli ainoa paikka, missä maksukuittiin vaadittiin puhelinnumeroa. Aina oppii uutta, varsinkin ulkosuomalaisena.

Että tällaisia tilanteita tällä kertaa. Seuraavassa postauksessa olisi vielä tarkoitus kirjoittaa niitä perinteisiä pieniä havaintoja ulkosuomalaisen silmissä muuttuneesta Suomesta. Sitä ennen sanon teille hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Pidemmän blogitauon jälkeen saa antaa palautetta ja kommentteja, kiitos. Näkisin vähän itsekin, vieläkö lukijoilla riittää teksteilleni mielenkiintoa.