Haikki erämaakanjonissa, huh huh!

Nyt kun kansainväliset reissukuviot ovat olleet pandemian vuoksi jäissä jo pitkään, on ollut kiva katsella vanhoja matkakuvia ja muistella menneiden matkojen ikimuistoisia sattumuksia. Tämän postauksen haikki tehtiin viime kiitospäivän aikaan eli marraskuun 2020 lopussa. Olimme muodostaneet sosiaalisen kuplan ystäväperheemme kanssa ja vuokrasimme ison talon Etelä-Kaliforniasta Desert Hot Springsista yhteisen kiitospäivän viettoon. Paikka sijaitsee sopivasti Joshua Treen kansallispuiston ja Palm Springsin välissä. Useampana päivänä teimme kivoja päivähaikkeja, mutta tämä haikki erämaakanjonissa oli kyllä ainutlaatuisuudessaan aivan ikimuistoinen! Nythän nuo tilanteet jo naurattavat, mutta h-hetkellä oli kyllä pieni pala kurkussa parikin kertaa. Kuinka tässäkin nyt Korpelan taas kävisi? Mutta suomalaisella sisullahan sitä tästäkin kolosta, sen varsinaisessa merkityksessään, mentiin!

Retkijohtajan lupaukset, hahah  

Ystäväperheen isä ja lapset olivat kävelleet kyseisestä patikkareitistä osan jo aiemmin ja ennakkomainos oli lupaava: "Lapset tykkäsivät!" Niinpä perheen isä ristittiin konkarina retkijohtajaksi. Utelin reitistä etukäteen vielä vähän lisää. Reitillä oli kuulemma ollut "hiukan haastaviakin" osuuksia, mutta nyt ei mentäisi tismalleen samaa reittiä. Ahaa. No kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi vielä ennakkoon, että tarvitseeko meidänkin siellä siis ryömiä, kun näistä reitin eksoottisista ryömintäosuuksista lapset olivat juuri eniten pitäneet. Saamieni ennakkotietojen mukaan ryömiä ei tällä kertaa tarvitsisi. Huh! 

Ehkä tässä "hiukan haastavien osuuksien" maininnan kohdalla olisi ollut syytä hälytyskellojen jo vähän kilkattaa, mutta puin kuitenkin rohkeasti sporttisen tennishametyylisen minihame-shortsi-kombon, sillä päivälämpötilaksi oli kuitenkin luvattu n. +25 astetta tai ylikin. Ja kun ryömintäähän ei nyt sitten pitänyt olla luvassa. Ukkokulta lähti shortseissa, hihattomassa paidassa ja avosandaaleissa. Aika nopeasti haikin alkupäässä kävi sitten selväksi, että vaatevarustuksemme oli aivan väärä. Sanoisinko alimitoitettu...

Näistä alkuasetelmista lähdettiin liikkeelle. Aamuaurinko paistaa viistosti.

Haikki alkaa ja pian raapiudutaankin jo kallioihin

"Patikkapolku" kulki siis keskellä erämaata kanjonissa. Polku alkoi näyttävästi upeassa ja leveässä kanjonissa. Maisemat olivat hienot ja kuvia räpsittiin! Heti muutaman sadan metrin jälkeen polku kuitenkin kapeni niin, että kanjonissa piti edetä kylki edellä. Jopa reppu piti ottaa pois selästä, jotta kallioseinämien välissä mahtui etenemään. Töps, töps, aivan pikkuisia sivuaskelia kerrallaan. Jo tässä vaiheessa saattoi retkikuntamme saada muutamia naarmuja polviin, kyynärpäihin tai ukkokulta hartioihinsa, joka oli liikenteessä hihattomalla paidalla. Välillä kanjonin kallioseinämien väliin oli myös tippunut valtava kivenjärkäle, joten valittavana oli kiipeillä superkapeassa kanjonissa joko järkäleen yli tai ryömiä sen ali. Eli kappas vain, pääsin sitten minäkin niihin ryömintähommiin ja polvet paljaina, auts! Pieniä ruhjeita siinäkin taas ihonpintaan kerättiin. Kerrottakoon, että tässä vaiheessa retkijohtajalle tuli ehkä pientä valittua sanaa mainittua ja taisinpa siinä jonkun tiskivuoronkin vuokratalolla langettaa kovia lupauksia antaneelle retkijohtajallemme, hehe.

Kanjoni alkoi kapenemaan...

Ja lopulta mentiinkin kanjonissa jo kylki edellä.

Mutta eipä tässä vielä kaikki! Patikkareitti nousi siis lopulta kanjoneiden päälle ja laskeutui sieltä sitten takaisin. Näitä pystysuoria nousuja ja laskuja kanjonissa tehtiin joko köysien varassa kiipeillen tai huterilla tikkailla alastullen ja nämä aina hyvin ahtaista paikoista. Onneksi retkijohtajamme oli päättänyt reitin kiertosuunnan kuitenkin niin päin, että kipusimme kallioita ylöspäin näitä solmuköysiä pitkin ja vastaavasti tulimme alas peltitikkaita. Niistä tikkaistakin oli nimittäin askelma sieltä täältä pois jo tippuneena. Lisäksi tikkaiden ensimmäinen tai viimeinen askelma saattoi olla ensinnäkin joko osittain kallion takana patikoijan näkymättömissä eli vaati hyvin varovasti tunnustelemista jalkaa ujuttamalla tai toisekseen ylin tai alin askelma saattoi vaatia todella ison harppauksen sen saavuttamiseksi. Toisinaan annoimme toisillemme suullisia ohjeita tikkaan askelmaan osumiseksi, tyyliin: "Siirrä nyt jalkaasi oikealle, vielä enemmän oikealle ja siitä nyt 40 cm päässä alhaalla on ensimmäinen askelma, jolta saat tukea." Myöskin köysipätkien alaosat olivat aika "mielenkiintoisia". Jalalle ei nousun alkuvaiheessa välttämättä löytynyt kalliosta aina sopivaa koloa. Yksi köysipätkistä aloitettiinkin niin, että retkijohtaja meni polviseisontaan maahan ja me astuimme hänen hartiansa kautta ensimmäiselle kalliokololle, johon jalan tukevasti sai. Huh huh! Hatunnosto tästä kyllä retkijohtajalle. Hän taisi saada tässä kohden tiskivuorot anteeksi, hahah.

Kaiken kaikkiaan köysipätkiä patikkapolulla oli joko kolme tai neljä, tikapuuosuuksia enemmän. Kaikki köysipätkistä olivat korkeudeltaan useamman metrin, pisin ehkä vajaa 10 m. Ensimmäinen köysiosuus ei ollut vielä kaikkein vaativin ja minulla se meni vielä sellaisella uutuuden innolla. Mutta heti toisen köysipätkän kohdalla rimakauhu nousi yllättävän suureksi. Nyt noustava matka oli pidempi ja nousupaikka huomattavasti ahtaampi. Naarmuja olisi taas vähintääkin luvassa. Ja jos köyden yläpäästä tippuisi, niin luita menisi rikki ihan varmasti. Itselläni ei edes ole mitenkään kauhean vahvat käsivarsilihakset, jotka tässä köysikiipeilyssä olisivat tietenkin auttaneet kummasti. Toisaalta, jos toisen köyden kohdalla olisi luovuttanut, olisi takaisin autolle päästäkseen pitänyt palata ensimmäinen köysiosuus alaspäin! Ei oikein sekään houkutellut. Kauhukuva U-käännöksestä ja köysimatkasta alaspäin vei voiton kamaluudessaan ja niinpä keräsin rohkeutta ja sain kuin sainkin kivuttua toisenkin köysipätkän lopulta ylös. Kädet kyllä tärräsivät loppuosuudesta jo aivan hurjana, mutta ylös lopulta pääsin siitäkin. Ja kaikki meistä pääsivät. Tosin tässä vaiheessa taidettiin yhdeltä jo pyyhkiä valuvaa kerta kyynärpäästä. Pikku ruhjeita ja naarmuja alkoi olla retkijohtajaa ja lapsia lukuunottamatta meillä kaikilla aikuisilla.

Niin, mukanamme oli tosiaan myös perheen lapset, molemmat +/- 10-vuotiaita. Moni voi nyt ihmetellä, miten kummassa lapset tällaisella reitillä pärjäsivät? Mutta nehän pärjäsivät, paremmin kuin moni aikuinen! Heidän mielestäänhän tämä kaikki kiipeily ja rimpuilu oli vain hauskaa. Mahtava seikkailurata! Lapset painelivat kaikki köysiosuudet tosi ketterästi ja halusivat mennä aina ensimmäisinä. Heillä onnekkailla on harrastuneisuutta köysikiipeilyyn ja ovat liikkuvaista sorttia noin muutenkin. Kauhunhetkiä sen sijaan meille aikuisille, tai ainakin minulle, tuli sitä mukaa lisää, kun itse vasta kömpi ja rimpuili edellistä köysipätkää ylös, niin lapset jo hihkuivat innosta kalliokulman takaa: "Hei, täällä on uusi köysipätkä, jee!" Tieto kulman takana odottavasta uudesta köysiosuudesta ei meikäläisen otsalla kirpoillutta tuskanhikeä ainakaan kuivattanut, hahah!

Lapset nousemassa yhtä köysiosuutta. Nehän menivät näistä ketterästi kuin marakatit. 

Ainakin omia mukavuusrajoja tuli tuolla haikilla rikottua siis moneen kertaan. Välillä tahtoi iskeä suoranainen epätoivo, mutta yksittäisen vaikean pätkän voittaminen rohkaisi kuitenkin aina eteenpäin. Ja nyt näin jälkikäteen ajateltuna, niin aivan mahtava kokemushan siitä sitten syntyi! Yksi elämäni mieleenpainuvimmista haikeista. Ja olihan meillä ihan huippuporukka:

Retkiseurueesta neljä kuudesta kanjonin pohjalla. Kuva on otettu tikapuuosuuden yläpäästä. Me neljä olimme tässä vaiheessa jo tikapuuosuuden laskeutuneet.

Kanjonissa oli lopulta sopivan viileää, mutta hikeä kyllä pukkasi allekirjoittaneella esimerkiksi noissa köysipätkissä, kun hilasi itseään viimeisillä voimillaan ylös. Loppusaldona ei kuitenkaan katkenneita luita, ainoastaan pari auennutta kyynärpäätä ja roppakaupalla pintanaarmuja. Eli vinkiksi, kannattaa laittaa polven suojaavat housut ja ehkä pitkähihainen paitakin voisi olla hyväksi. Vaatetusta kannattaa kuitenkin sopeuttaa vallitsevaan säähän. Me tulimme tehneeksi tämän seikkailuradan marraskuussa. Keskikesän helteillä tuolla alueella lämpötilat voivat kohota lähemmäs +50 Celsius-asteeseen.

Sijainti ja muut tarkemmat vinkit 

Jos nyt joku haluaa tehdä saman seikkailumielisen haikin vaikkapa Kalifornian roadtripillään niin tässä vielä muutamia vinkkejä. Kyseessä oli siis paikka nimeltään Painted Canyon Etelä-Kaliforniassa. Matkaa Painted Canyon Trailheadille Palm Springista on noin tunti tai hiukan yli ruuhkista riippuen. Se kannattaa ottaa huomioon, että loppupätkä ajotiestä on hidaskulkuista pehmeää soraa, joten auton korkea maavara ja neliveto ovat suositeltavia. Ja kännyköillä ei juurikaan ole kuuluvuutta kuin korkeintaan kanjonin päällä eli vain yhdessä kohtaa patikkareittiä. Niinpä esimerkiksi alueen kartat kannattaa ladata puhelimeen etukäteen, kun verkkoa vielä on.

Tekemämme haikki oli Ladder Canyon Trail ja Rope Canyon Trailin yhdistelmä. Meillä aikaa meni noin 2,5 tuntia koko reittiin. Kävelyosuudet menimme ihan reipasta tahtia, mutta nämä ns. seikkailureittiosuudet, eli köysinousut, tikapuuosiot ja ryömimiset vaativat ainakin meiltä oman aikansa. Köyteen ja tikkaille voi mennä vain yksi ihminen kerrallaan, eikä niissä kannata kilpailla ajan kanssa. Loukkaantumisriski on olemassa.

Patikkareitin nimi ei mahtunut kokonaisuudessaan ja viimeiseksi näkyväksi osuudeksi jäi sana Pain (tuska). Hahah, toisaalta ihan osuva!

Molemmat haikkireitit on AllTrails-sivustolla luokiteltu vain "moderate" eli kohtuullista keskitasoa oleviksi reiteiksi, mutta itse sanoisin sitä kyllä astetta vaativammaksi. Yleensä USA:ssa patikkapolut merkitään mielestäni aina yläkanttiin vaativuudessaan ts. ilmoitetaan ne vaativammiksi kuin todellisuudessa ovat, mutta tämän polun kohdalla oli mielestäni päinvastoin. Myös se meitä huvitti, että reitit oli merkitty koiraystävällisiksi. Siis miten sen koiran kanssa niissä köysiosuuksissa sitten oikein mennään? Koira kainaloon, reppuun tai reppuselkään ja köyttä ylös, vai miten ihmeessä? Ehkä se vielä chihuahuan kanssa menisi, mutta ei saksanpaimenkoiran. Myös kengät kannattaa olla vähintäänkin tukevat lenkkarit, varrelliset vaelluskengat olisivat kaikkein suositeltavimmat. En edes tiedä, millä ilveellä ukkokulta niissä avosandaaleissaan tuon reitin rimpuili, huh. Mukaan kannattaa varata tarpeeksi juomaa, aurinkorasvaa (kanjonin päällä ei ole mitään suojaa erämaassa kun ollaan) ja käsidesiä käytettäväksi köysi- ja tikapuuosuuksien jälkeen. Ja tosiaan ainakin polvien ja olkapäiden ylittävä vaatetus on plussaa. Eikä ne kevyet polvisuojatkaan varmaan olisi pahitteeksi, vaikkei haikilla pitänytkään ennakkotietojen mukaan joutua ryömimään...

Kuva kanjonin päältä haikin puolivälissä. Silkkaa erämaata.

Pieni loppukevennys

Kun sitten saavuimme takaisin parkkipaikalle, niin vasta silloin huomasimme kallioon kirjoitetut kissankokoiset kirjaimet reitin alussa 'DANGER'. Liekö ollut joku itsesuojeluvaisto, ettei kukaan meistä sitä tekstiä huomannut ennen kuin reitille lähdettiin?

"Danger" ja nuoli reitin suuntaan. Siis kukaan meistä ei huomannut tätä lähtiessämme, ei kukaan! Ensimmäisen köysiosuuden jälkeen kallioon oli myös kirjoitettu teksti: "Last chance". Ehkä siinäkin yritettiin antaa sitä viimeistä varoituksen sanaa.

Mutta oli kyllä mahtava Thanksgiving-reissu, vaikka pandemian vuoksi kovin eristäytyneissä tunnelmissa ja kaikkien mahdollisten varotoimien kera se tehtiinkin! Paljon tuli taas nähtyä ja koettua, vaikka pikkuriikkisen verran se istumalihaksiakin vaati. Ajoa seitsemässä päivässä tuli 1 380 mailia eli 2 200 kilometriä. Vastapainona sitten muutamat haikkaukset näissä jokseenkin vaihtelevissa maastoissa.

Tämä oli hieno ja ikimuistoinen haikkipäivä, haastetta ja jännitystä riitti! Näihin puuskuttaviin tunnelmiin päätän tällä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!