Haikki erämaakanjonissa, huh huh!

Nyt kun kansainväliset reissukuviot ovat olleet pandemian vuoksi jäissä jo pitkään, on ollut kiva katsella vanhoja matkakuvia ja muistella menneiden matkojen ikimuistoisia sattumuksia. Tämän postauksen haikki tehtiin viime kiitospäivän aikaan eli marraskuun 2020 lopussa. Olimme muodostaneet sosiaalisen kuplan ystäväperheemme kanssa ja vuokrasimme ison talon Etelä-Kaliforniasta Desert Hot Springsista yhteisen kiitospäivän viettoon. Paikka sijaitsee sopivasti Joshua Treen kansallispuiston ja Palm Springsin välissä. Useampana päivänä teimme kivoja päivähaikkeja, mutta tämä haikki erämaakanjonissa oli kyllä ainutlaatuisuudessaan aivan ikimuistoinen! Nythän nuo tilanteet jo naurattavat, mutta h-hetkellä oli kyllä pieni pala kurkussa parikin kertaa. Kuinka tässäkin nyt Korpelan taas kävisi? Mutta suomalaisella sisullahan sitä tästäkin kolosta, sen varsinaisessa merkityksessään, mentiin!

Retkijohtajan lupaukset, hahah  

Ystäväperheen isä ja lapset olivat kävelleet kyseisestä patikkareitistä osan jo aiemmin ja ennakkomainos oli lupaava: "Lapset tykkäsivät!" Niinpä perheen isä ristittiin konkarina retkijohtajaksi. Utelin reitistä etukäteen vielä vähän lisää. Reitillä oli kuulemma ollut "hiukan haastaviakin" osuuksia, mutta nyt ei mentäisi tismalleen samaa reittiä. Ahaa. No kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi vielä ennakkoon, että tarvitseeko meidänkin siellä siis ryömiä, kun näistä reitin eksoottisista ryömintäosuuksista lapset olivat juuri eniten pitäneet. Saamieni ennakkotietojen mukaan ryömiä ei tällä kertaa tarvitsisi. Huh! 

Ehkä tässä "hiukan haastavien osuuksien" maininnan kohdalla olisi ollut syytä hälytyskellojen jo vähän kilkattaa, mutta puin kuitenkin rohkeasti sporttisen tennishametyylisen minihame-shortsi-kombon, sillä päivälämpötilaksi oli kuitenkin luvattu n. +25 astetta tai ylikin. Ja kun ryömintäähän ei nyt sitten pitänyt olla luvassa. Ukkokulta lähti shortseissa, hihattomassa paidassa ja avosandaaleissa. Aika nopeasti haikin alkupäässä kävi sitten selväksi, että vaatevarustuksemme oli aivan väärä. Sanoisinko alimitoitettu...

Näistä alkuasetelmista lähdettiin liikkeelle. Aamuaurinko paistaa viistosti.

Haikki alkaa ja pian raapiudutaankin jo kallioihin

"Patikkapolku" kulki siis keskellä erämaata kanjonissa. Polku alkoi näyttävästi upeassa ja leveässä kanjonissa. Maisemat olivat hienot ja kuvia räpsittiin! Heti muutaman sadan metrin jälkeen polku kuitenkin kapeni niin, että kanjonissa piti edetä kylki edellä. Jopa reppu piti ottaa pois selästä, jotta kallioseinämien välissä mahtui etenemään. Töps, töps, aivan pikkuisia sivuaskelia kerrallaan. Jo tässä vaiheessa saattoi retkikuntamme saada muutamia naarmuja polviin, kyynärpäihin tai ukkokulta hartioihinsa, joka oli liikenteessä hihattomalla paidalla. Välillä kanjonin kallioseinämien väliin oli myös tippunut valtava kivenjärkäle, joten valittavana oli kiipeillä superkapeassa kanjonissa joko järkäleen yli tai ryömiä sen ali. Eli kappas vain, pääsin sitten minäkin niihin ryömintähommiin ja polvet paljaina, auts! Pieniä ruhjeita siinäkin taas ihonpintaan kerättiin. Kerrottakoon, että tässä vaiheessa retkijohtajalle tuli ehkä pientä valittua sanaa mainittua ja taisinpa siinä jonkun tiskivuoronkin vuokratalolla langettaa kovia lupauksia antaneelle retkijohtajallemme, hehe.

Kanjoni alkoi kapenemaan...

Ja lopulta mentiinkin kanjonissa jo kylki edellä.

Mutta eipä tässä vielä kaikki! Patikkareitti nousi siis lopulta kanjoneiden päälle ja laskeutui sieltä sitten takaisin. Näitä pystysuoria nousuja ja laskuja kanjonissa tehtiin joko köysien varassa kiipeillen tai huterilla tikkailla alastullen ja nämä aina hyvin ahtaista paikoista. Onneksi retkijohtajamme oli päättänyt reitin kiertosuunnan kuitenkin niin päin, että kipusimme kallioita ylöspäin näitä solmuköysiä pitkin ja vastaavasti tulimme alas peltitikkaita. Niistä tikkaistakin oli nimittäin askelma sieltä täältä pois jo tippuneena. Lisäksi tikkaiden ensimmäinen tai viimeinen askelma saattoi olla ensinnäkin joko osittain kallion takana patikoijan näkymättömissä eli vaati hyvin varovasti tunnustelemista jalkaa ujuttamalla tai toisekseen ylin tai alin askelma saattoi vaatia todella ison harppauksen sen saavuttamiseksi. Toisinaan annoimme toisillemme suullisia ohjeita tikkaan askelmaan osumiseksi, tyyliin: "Siirrä nyt jalkaasi oikealle, vielä enemmän oikealle ja siitä nyt 40 cm päässä alhaalla on ensimmäinen askelma, jolta saat tukea." Myöskin köysipätkien alaosat olivat aika "mielenkiintoisia". Jalalle ei nousun alkuvaiheessa välttämättä löytynyt kalliosta aina sopivaa koloa. Yksi köysipätkistä aloitettiinkin niin, että retkijohtaja meni polviseisontaan maahan ja me astuimme hänen hartiansa kautta ensimmäiselle kalliokololle, johon jalan tukevasti sai. Huh huh! Hatunnosto tästä kyllä retkijohtajalle. Hän taisi saada tässä kohden tiskivuorot anteeksi, hahah.

Kaiken kaikkiaan köysipätkiä patikkapolulla oli joko kolme tai neljä, tikapuuosuuksia enemmän. Kaikki köysipätkistä olivat korkeudeltaan useamman metrin, pisin ehkä vajaa 10 m. Ensimmäinen köysiosuus ei ollut vielä kaikkein vaativin ja minulla se meni vielä sellaisella uutuuden innolla. Mutta heti toisen köysipätkän kohdalla rimakauhu nousi yllättävän suureksi. Nyt noustava matka oli pidempi ja nousupaikka huomattavasti ahtaampi. Naarmuja olisi taas vähintääkin luvassa. Ja jos köyden yläpäästä tippuisi, niin luita menisi rikki ihan varmasti. Itselläni ei edes ole mitenkään kauhean vahvat käsivarsilihakset, jotka tässä köysikiipeilyssä olisivat tietenkin auttaneet kummasti. Toisaalta, jos toisen köyden kohdalla olisi luovuttanut, olisi takaisin autolle päästäkseen pitänyt palata ensimmäinen köysiosuus alaspäin! Ei oikein sekään houkutellut. Kauhukuva U-käännöksestä ja köysimatkasta alaspäin vei voiton kamaluudessaan ja niinpä keräsin rohkeutta ja sain kuin sainkin kivuttua toisenkin köysipätkän lopulta ylös. Kädet kyllä tärräsivät loppuosuudesta jo aivan hurjana, mutta ylös lopulta pääsin siitäkin. Ja kaikki meistä pääsivät. Tosin tässä vaiheessa taidettiin yhdeltä jo pyyhkiä valuvaa kerta kyynärpäästä. Pikku ruhjeita ja naarmuja alkoi olla retkijohtajaa ja lapsia lukuunottamatta meillä kaikilla aikuisilla.

Niin, mukanamme oli tosiaan myös perheen lapset, molemmat +/- 10-vuotiaita. Moni voi nyt ihmetellä, miten kummassa lapset tällaisella reitillä pärjäsivät? Mutta nehän pärjäsivät, paremmin kuin moni aikuinen! Heidän mielestäänhän tämä kaikki kiipeily ja rimpuilu oli vain hauskaa. Mahtava seikkailurata! Lapset painelivat kaikki köysiosuudet tosi ketterästi ja halusivat mennä aina ensimmäisinä. Heillä onnekkailla on harrastuneisuutta köysikiipeilyyn ja ovat liikkuvaista sorttia noin muutenkin. Kauhunhetkiä sen sijaan meille aikuisille, tai ainakin minulle, tuli sitä mukaa lisää, kun itse vasta kömpi ja rimpuili edellistä köysipätkää ylös, niin lapset jo hihkuivat innosta kalliokulman takaa: "Hei, täällä on uusi köysipätkä, jee!" Tieto kulman takana odottavasta uudesta köysiosuudesta ei meikäläisen otsalla kirpoillutta tuskanhikeä ainakaan kuivattanut, hahah!

Lapset nousemassa yhtä köysiosuutta. Nehän menivät näistä ketterästi kuin marakatit. 

Ainakin omia mukavuusrajoja tuli tuolla haikilla rikottua siis moneen kertaan. Välillä tahtoi iskeä suoranainen epätoivo, mutta yksittäisen vaikean pätkän voittaminen rohkaisi kuitenkin aina eteenpäin. Ja nyt näin jälkikäteen ajateltuna, niin aivan mahtava kokemushan siitä sitten syntyi! Yksi elämäni mieleenpainuvimmista haikeista. Ja olihan meillä ihan huippuporukka:

Retkiseurueesta neljä kuudesta kanjonin pohjalla. Kuva on otettu tikapuuosuuden yläpäästä. Me neljä olimme tässä vaiheessa jo tikapuuosuuden laskeutuneet.

Kanjonissa oli lopulta sopivan viileää, mutta hikeä kyllä pukkasi allekirjoittaneella esimerkiksi noissa köysipätkissä, kun hilasi itseään viimeisillä voimillaan ylös. Loppusaldona ei kuitenkaan katkenneita luita, ainoastaan pari auennutta kyynärpäätä ja roppakaupalla pintanaarmuja. Eli vinkiksi, kannattaa laittaa polven suojaavat housut ja ehkä pitkähihainen paitakin voisi olla hyväksi. Vaatetusta kannattaa kuitenkin sopeuttaa vallitsevaan säähän. Me tulimme tehneeksi tämän seikkailuradan marraskuussa. Keskikesän helteillä tuolla alueella lämpötilat voivat kohota lähemmäs +50 Celsius-asteeseen.

Sijainti ja muut tarkemmat vinkit 

Jos nyt joku haluaa tehdä saman seikkailumielisen haikin vaikkapa Kalifornian roadtripillään niin tässä vielä muutamia vinkkejä. Kyseessä oli siis paikka nimeltään Painted Canyon Etelä-Kaliforniassa. Matkaa Painted Canyon Trailheadille Palm Springista on noin tunti tai hiukan yli ruuhkista riippuen. Se kannattaa ottaa huomioon, että loppupätkä ajotiestä on hidaskulkuista pehmeää soraa, joten auton korkea maavara ja neliveto ovat suositeltavia. Ja kännyköillä ei juurikaan ole kuuluvuutta kuin korkeintaan kanjonin päällä eli vain yhdessä kohtaa patikkareittiä. Niinpä esimerkiksi alueen kartat kannattaa ladata puhelimeen etukäteen, kun verkkoa vielä on.

Tekemämme haikki oli Ladder Canyon Trail ja Rope Canyon Trailin yhdistelmä. Meillä aikaa meni noin 2,5 tuntia koko reittiin. Kävelyosuudet menimme ihan reipasta tahtia, mutta nämä ns. seikkailureittiosuudet, eli köysinousut, tikapuuosiot ja ryömimiset vaativat ainakin meiltä oman aikansa. Köyteen ja tikkaille voi mennä vain yksi ihminen kerrallaan, eikä niissä kannata kilpailla ajan kanssa. Loukkaantumisriski on olemassa.

Patikkareitin nimi ei mahtunut kokonaisuudessaan ja viimeiseksi näkyväksi osuudeksi jäi sana Pain (tuska). Hahah, toisaalta ihan osuva!

Molemmat haikkireitit on AllTrails-sivustolla luokiteltu vain "moderate" eli kohtuullista keskitasoa oleviksi reiteiksi, mutta itse sanoisin sitä kyllä astetta vaativammaksi. Yleensä USA:ssa patikkapolut merkitään mielestäni aina yläkanttiin vaativuudessaan ts. ilmoitetaan ne vaativammiksi kuin todellisuudessa ovat, mutta tämän polun kohdalla oli mielestäni päinvastoin. Myös se meitä huvitti, että reitit oli merkitty koiraystävällisiksi. Siis miten sen koiran kanssa niissä köysiosuuksissa sitten oikein mennään? Koira kainaloon, reppuun tai reppuselkään ja köyttä ylös, vai miten ihmeessä? Ehkä se vielä chihuahuan kanssa menisi, mutta ei saksanpaimenkoiran. Myös kengät kannattaa olla vähintäänkin tukevat lenkkarit, varrelliset vaelluskengat olisivat kaikkein suositeltavimmat. En edes tiedä, millä ilveellä ukkokulta niissä avosandaaleissaan tuon reitin rimpuili, huh. Mukaan kannattaa varata tarpeeksi juomaa, aurinkorasvaa (kanjonin päällä ei ole mitään suojaa erämaassa kun ollaan) ja käsidesiä käytettäväksi köysi- ja tikapuuosuuksien jälkeen. Ja tosiaan ainakin polvien ja olkapäiden ylittävä vaatetus on plussaa. Eikä ne kevyet polvisuojatkaan varmaan olisi pahitteeksi, vaikkei haikilla pitänytkään ennakkotietojen mukaan joutua ryömimään...

Kuva kanjonin päältä haikin puolivälissä. Silkkaa erämaata.

Pieni loppukevennys

Kun sitten saavuimme takaisin parkkipaikalle, niin vasta silloin huomasimme kallioon kirjoitetut kissankokoiset kirjaimet reitin alussa 'DANGER'. Liekö ollut joku itsesuojeluvaisto, ettei kukaan meistä sitä tekstiä huomannut ennen kuin reitille lähdettiin?

"Danger" ja nuoli reitin suuntaan. Siis kukaan meistä ei huomannut tätä lähtiessämme, ei kukaan! Ensimmäisen köysiosuuden jälkeen kallioon oli myös kirjoitettu teksti: "Last chance". Ehkä siinäkin yritettiin antaa sitä viimeistä varoituksen sanaa.

Mutta oli kyllä mahtava Thanksgiving-reissu, vaikka pandemian vuoksi kovin eristäytyneissä tunnelmissa ja kaikkien mahdollisten varotoimien kera se tehtiinkin! Paljon tuli taas nähtyä ja koettua, vaikka pikkuriikkisen verran se istumalihaksiakin vaati. Ajoa seitsemässä päivässä tuli 1 380 mailia eli 2 200 kilometriä. Vastapainona sitten muutamat haikkaukset näissä jokseenkin vaihtelevissa maastoissa.

Tämä oli hieno ja ikimuistoinen haikkipäivä, haastetta ja jännitystä riitti! Näihin puuskuttaviin tunnelmiin päätän tällä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Pari vinkkiä Yellowstonen ja Grand Tetonin kansallispuistoihin

Koska kaveripiirissäni ja myös blogini lukijoissa on innokkaita reissaajia, halusin jakaa pari käytännön vinkkiä Yellowstonen sekä Grand Tetonin kansallispuistoihin matkaaville. Viime postauksessani varoittelin jo karhuista, mutta tällä kertaa kerron myös muunlaisia käytännön vinkkejä. Postauksesta tulikin melko pitkä, joten jos et jaksa lukea kaikkea, ainahan voit katsella vain kuvat ja tsekata loppukevennyksen. 

Yellowstonen biisoni ajotiellä.

Kansallispuistojen lyhyt esittely

Yellowstonen kansallispuisto on maailman ensimmäinen ja näin ollen vanhin kansallispuisto. Se on perustettu vuonna 1872. Vuosittain Yellowstonessa käy eri lähteistä saatujen tietojen mukaan 3 - 4,2 miljoonaa turistia. Tämä on mielestäni noinkin upealle alueelle yllättävän vähän! Esimerkiksi Kaliforniassa sijaitsevassa, huomattavasti pienemmässä Yosemiten kansallispuistossa kävi viime vuonna viisi miljoonaa ja Nevadan Grand Canyonilla kuusi miljoonaa turistia. Toisaalta taas Grand Canyonin kupeessa sijaitseva Las Vegas teki vuonna 2016 oman turistiennätyksensä 42,9 miljoonaa. Yellowstonen turistimäärästä myöhemmin lisää. 

Yellowstonen sijainti. Kuva: Wikipedia.

Valtaosa (96 %) Yellowstonen puistoalueesta sijaitsee Wyomingin osavaltion alueella, loput Idahon ja Montanan puolella. Yellowstonen maaperä on vulkaanista ja erittäin aktiivista. Esimerkiksi vuonna 2014 maaperästä purkautui öljyä, joka kuumuudellaan muutti asfalttitien keitoksi ja soratien kaurapuuroksi, linkin artikkelia lainatakseni. Maaperän aktiivisuus näkyy myös kuumina lähteinä ja geysireinä ympäri kansallispuistoa. Geysireistä kuuluisin on Old Faithful, jonka mekin näimme. Kaiken kukkuraksi Yellowstonen maaperän alla sijaitsee supertulivuori. Purkautuessaan tulivuoren ns. kuolemanvyöhyke ulottuisi todella laajalle maantieteelliselle alueelle.

Supertulivuori Yellowstonen vaikutusalue sen purkautuessa. Jopa 2/3 USA:sta voisi tuhoutua. Lähde: wnd.com

Toinen reissumme pääkohteista oli Grand Tetonin kansallispuisto. Se on perustettu vuonna 1929. Omasta kokemuksestani voin nyt sanoa myös Grand Tetonin maisemia henkeäsalpaaviksi. Puisto sijaitsee melkeinpä Yellowstonen kupeessa, joten tuonne asti matkustaessa katsoimme järkeväksi tutkailla molemmat puistot yhdellä ja samalla reissulla.

Grand Tetonia.

Lisää Grand Tetonia. 

Ja tästä tuleekin jo vinkki nro 1: Viikkopassi Yellowstoneen maksaa 30 dollaria, kuten myös Grand Tetonin kansallispuistoon. Ostamalla kuitenkin yhteisen viikkopassin saa kulkuoikeudet molempiin puistoihin 50 dollarilla. Kimppapassilla säästää siis 10 dollaria.

Etäisyydet

Meiltä täältä San Franciscon eteläpuolelta Piilaaksosta matkaa Yellowstoneen tuli noin 1 000 mailia (n. 1 600 km). Ukkokulta kiteyttikin reissumme kulun kaverilleen näin: ensin ajamme kaksi päivää paikan päälle, sitten samoilemme viisi päivää kohteissa, minkä jälkeen ajamme taas kaksi päivää takaisin kotiin. Ja näinhän se jotakuinkin meni. Yhteensä maileja koko yhdeksän päivän reissussamme tuli noin 2 500 (yli 4 000 km). Vaatii istumalihaksia, mutta kun on hyvää matkaseuraa ja upeita maisemia, niin mikäs siinä on ajellessa. Minun mielestäni.

Jokuhan voi pitää näitä mailimääriä täysin järjettömänä, mutta hei, tämä on Amerikka ja automatkailu pitkine ajomatkoineen on amerikkalainen tapa. Hih! Ohimennen muuten kerrottakoon, että ukkokullan amerikkalaistunut sukulaismies matkustaa Minnesotasta Alabamaan poikansa luokse — autoillen. Matkaa yhteen suuntaan on hiukan alle 1 000 mailia, meno-paluu siis noin 3 200 km. Ja hän tekee tämän reissun aina muutaman kerran vuodessa!

Yellowstoneen aika moni muukin oli tullut jopa useampien tuhansien mailien takaa. Kiinnitimme puiston eri parkkipaikoilla huomiota, että paikalla oli melkeinpä jokaisen osavaltion rekisterikilvissä olevia autoja. Jopa aivan eteläisimmistä kuten Florida, Georgia ja Texas ja idästä New Yorkista. Eli emme me olleet edes hulluimmasta päästä tuonne autoillessamme. 

Helpotuksena pitkiin automatkoihin tuolla pohjoisessa ovat kuitenkin erittäin hyväkuntoiset ja leveät tiet, jotka ovat aivan toista maata kuin Kalifornian ja Piilaakson kuoppaiset ja reikäiset pottupeltomoottoritiet. Lisäksi esimerkiksi Idahossa ja Wyomingissa nopeusrajoitus oli usein 80 mph (129 km/h). Kyllä siinä matka taittui eri mukavasti ja Idahon kuuluisat perunapellotkin vilahtelivat ohi vauhdikkaalla temmolla!

On se vain vapauttava tunne, kun edessäsi on tyhjä valtatie, ei vastaantulijoita ja suoraa riittää mailitolkulla.Tässä kuvassa vain yksi kaista molempiin suuntiin, pitkillä välimatkoilla oli aina kaksi kaistaa.

Yksi Yellowstonen turistimääriä vähentävä tekijä voi olla juurikin tämä puiston sijaitseminen vähän kaukana kaikesta. Tai no, onhan se esimerkiksi osalle kanadalaisista "suht" lähellä. Ja ainahan lähemmäksi itse kohdetta voi esimerkiksi lentää ja ottaa auton vasta sitten alleen. Tapasimme yhdellä nähtävyydellä suomalaispariskunnan. (Nii-in. Missäpä päin maailmankolkkaa et törmäisi toisiin suomalaisiin! :-)) He kertoivat lentäneensä Suomesta Coloradon Denveriin ja ajelleensa sieltä Yellowstoneen. Nyt kun katsoin, niin melkeinpä sen 1 000 mailia ajomatkaa on ollut heilläkin taitettavanaan. Toinen, huomattavasti lähempänä sijaitseva kenttä oli esimerkiksi Jacksonin kenttä Wyomingissa. Sinne näytti laskeutuvan joku isohkokin lentokone, kun ajoimme lentokentän ohitse.

Jos noille Yellowstonen lähikulmille sitten päättää lentää, kannattaa kuitenkin huomioida seuraava:

Vuoristoilma

Sekä Yellowstonen että Grand Tetonin kansallispuistot sijaitsevat yli kahden kilometrin korkeudessa. Yellowstonen keskikorkeus merenpinnasta on 2 400 metriä. Ja mitä tämä tietää? Ohuempaa vuoristoilmaa! Herkimmäthän voivat saada ohuesta ilmanalasta oireita jo noissa korkeuksissa. Luvassa voi olla päänsärkyä, nestehukkaa, jopa oksentelua.

Vuoristoilmassa oleskelu ja erityisesti siellä hengästymiseen asti liikkuminen kannattaa siis ottaa etukäteen huomioon. Vettä pitää juoda normaalia huomattavasti enemmän. Myös rehkimiset, esimerkiksi jyrkät nousut haikkipoluilla ja portaat vaikkapa nähtävyyksillä saavat pulssin nousemaan korkeisiin lukemiin normaalia nopeammin. Luvassa on siis korkean paikan leiri!

Niinpä pitkähkö ajomatka näihin kansallispuistoihin voi samalla toimia hyvänä totuttautumisena ohuempaan ilmanalaan, kun taas lentomatka suoraan merenpinnasta yli 2 km korkeuteen voi saada vuoristotaudin oireita helpommin aikaiseksi. Näin ollen aivan ensimmäiselle päivälle ei varmastikaan kannata suunnitella sitä koko reissun rankinta haikkiosuutta, vaan antaa ensin kropan totutella vähähappisempaan olotilaan.

Korkealla sijainti tiesi myös isoja lämpötilavaihteluja. Päivällä saattoi olla yli +30 C, mutta varhain aamulla vain +2 C. Ja nämä siis olivat syyskuun alkupuolen lämpötiloja. 

Yellowstonen kuumia lähteitä.

Lisää värikkäitä lähteitä Yellowstonesta.

Erämaata

Jo hyvän matkaa ennen näitä kansallispuistoja alkaa alue muuttua erämaaksi. On pitkiä taipaleita, jolloin ei enää ole asutusta missään, eikä kauppakeskittymiä tarjolla. Paitsi että tämä pitää osata huomioida auton tankkaamisessa, myöskään puhelinverkkoa ei välttämättä ole laisinkaan. Oma liittymäni pysyi mykkänä yli sen kolme vuorokautta, jonka olimme Yellowstonen alueella. Ainoastaan yhdessä Yellowstonen laaksoista puhelinverkko vilahti, mutta silloinkin erittäin heikkona. Myöskään Grand Tetonissa verkkoyhteyksiä ei käytännössä ollut. Ukkokullalla, jolla on eri operaattori, näytti puhelinverkkoa olevan, mutta käytännössä yhteys oli kuitenkin aika olematon. Näin ollen mielestäni on vain hyvä seikka, jos perheessä tai matkaseurueessa puhelinliittymät ovat eri operaattoreilta. Tällöin on aina paremmat mahdollisuudet, että edes joku liittymistä toimii. Tämä kikka toimii toki muuallakin USA:ssa (katvealueilla) matkatessa, ei vain Yellowstonen ja Grand Tetonin alueilla. Ja huom. Noita katvealueita löytyy esimerkiksi jo heti Piilaakson liepeiltäkin, ei tarvitse matkata aina edes erämaahan!

Puhelinverkon puuttuminen voi tuoda tietynlaista turvattomuuden tunnetta tapauksissa, jos jotakin ikävää sattuu. Tässä toki auttaa ne tuhannet muut turistit eli yksin ei Yellowstonen puistossa sentään tarvitse olla. Haikkipoluilla toki on rauhallisempaa. Mutta tärkeitä puhelinsoittoja, nettivarauksia tai muita yhteydenottoja ei kannata jättää Yellowstonesta hoidettavaksi.

Ehkä yksi kuuluisimpia ja kuvatuimpia Yellowstonen nähtävyyksistä, Grand Prismatic Spring.

Sunset Lake, Yellowstone.

Yellowstonea tämäkin. Takaoikealla Kalliovuoret, The Rocky Mountains. Ja tuo valkoinen ei ole lunta!

Majoituksesta

Useat majoittuvat Yellowstonessa tai sen läheisyydessä leirintäalueilla joko asuntoautoissaan, -vaunuissaan tai teltoissa. Minua ei saisi telttamajoitukseen moiselle karhu- ja biisonialueelle kilon kappaleinakaan! (Koska juurikin ajattelen, että kilon kappaleina minä sieltä sitten pois lähtisin!) Kyllä se katto pään päällä pitää olla, jos naapuripusikossa heinää mutustaa biisoni! (Hotellimme maillahan siis asui yksi erakkobiisoni.) Olen kuullut, että majoitusvarauksia Yellowstoneen saisi tehdä jopa vuosi etukäteen, mutta kuten jo kävi ilmi, leirintäalueiden käytöstä ja varaustilanteista minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia jaettavana.

Me varasimme oman majoituksemme vasta noin kolme viikkoa ennen matkaa. Jäljellä oli tietenkin enää hajapaikkoja ja hinnatkin olivat sen mukaiset. Yellowstonen järven rannalla sijaitseva Lake Hotel osoittautui kuitenkin varsin kivaksi ja mielenkiintoiseksi majoituspaikaksi. Hotelli oli huikeat 126 vuotta vanha! Tuntui suorastaan huvittavalle miettiä, että hotellin ensimmäisiin aukiolovuosiinhan ei Henry Ford ollut vielä keksinyt ensimmäistä autoakaan! Ihmiset ovat siis tulleet paikalle nähtävästi hevoskärryillä ja majoituksessa lienee tästäkin syystä vietetty enemmän kuin yksi tai kaksi yötä. Ja mitäköhän puiston nähtävyyksistä porukka on siihen aikaan kärrykyydillä käynyt katsomassa? Tyyliin yksi vuorokausi kavion kopsetta nähtävyydelle, ja toinen vuorokausi takaisin. Huh huh! Hotellia on toki vuosien saatossa uudistettu ja laajennettukin monen otteeseen. Ukkokulta sanoi sen muistuttavan sisämiljööltään Hohto-elokuvan kulisseja. Hi hii. Ehkäpä siinä oli jotakin samaa.

Hotellimme halusi biisonivertauksella muistuttaa veden ja sähkön säästämisestä:

Haluamiaan majoitusvaihtoehtoja kannattaa siis tutkia hyvissä ajoin ennen matkaa. Meidän onnistui saada vielä hotellista majapaikka, mutta kyseessä ei ollutkaan enää Yellowstonen kuumin turistisesonki. Leirintäalueiden uskoisin olleen jo hyvinkin täynnä.

Lisää värikkäitä lähteitä.

Itsellänihän oli aukko sivistyksessä ennen reissuamme. Myös Yellowstonesta löytyy oma Grand Canyoninsa.

Villieläimet

Yellowstone on vaarallinen paikka. Tältä varoitukselta et voi välttyä Yellowstonen matkallasi. Silti joka vuosi ihmisiä loukkaantuu, joskus jopa kuolee, karhun, biisonin tai hirven hyökätessä ihmisen kimppuun. Useimmiten syynä on liian lyhyt turvaväli ihmisen ja villieläimen välillä. Ohjeiksi turvaväleistä annettiin n. 100 metriä karhun ja suden kanssa, ja n. 25 metriä kaikkien muiden villieläinten kanssa. Mutta kumma kyllä, kaikista varoituksista huolimatta tämä ei näytä menevän ihmisillä jakeluun. Mekin näimme useita turisteja, jotka askel askeleelta hivuttautuivat lähemmäksi biisonia tai kokonaista biisonilaumaa.

Tämä otos on otettu 400-päisestä biisonilaumasta pitkällä putkella kaukaa.

Yellowstonelainen liikennehässäkkä. Yksi erakkobiisoni jälleen tiellä. Huomaa biisonin koko henkilöautoon verrattuna. Eläimen selkä on auton kattoa korkeammalla!

YouTubessa on nähtävissä useitakin Yellowstonessa kuvattuja videoita, joissa biisoni yhtäkkiä puskeekin päällään henkilöautoa. Eläin voi tehdä sen nopeasti, eikä tarvitse edes vauhdinottoa, että saa autojen pellit lommoille tai lokasuojat repsottamaan. Niinpä tyhmänrohkeus selfieiden otossa ei kannata!

"Auringonpimennys"

Ehkäpä huomasitte, että osassa postaukseni maisemakuvista näkyy utuisuutta. Se oli savua. Niin Wyomingin kuin sen naapuriosavaltioissakin oli useita maastopaloja ja savuverhot levittäytyivät myös Grand Tetonin ja Yellowstonen puistojen alueille. Savu pysytteli onneksi enimmäkseen yläilmoissa, eikä savua juurikaan haistanut. Kun siis pari postausta sitten harmittelin jääneeni paitsi USA:n yli liikkuneesta täydellisestä auringonpimennyksestä, niin nyt sain sitten samankaltaista pimennystä useampana päivänä. Vaikka aurinko paistoi savuverhon takaa, oli silti todella kirkasta, eikä ilman aurinkolaseja olisi pärjännyt.

Grand Tetonin vuoren yläosa on savun peittämä.

Aamu sarastaa savuverhon takaa Yellowstonessa.

Välillä oli onneksi kirkkaampaakin. Näimme puistoissa myös ihania vesiputouksia. Tässä yksi Grand Tetonista.

Loppukevennys

Tässä vielä kuvamateriaalia todisteeksi, että Suomessakin ilmiöksi nousseet ilmaiset ämpärit ovat kovassa huudossa ympäri maapalloa. Tässä alla tilannekuva Montanasta. Ja mikä hauskinta, kun jututimme tätä kolmikkoa ja pyysimme luvan kuvan ottamiseen, he kertoivat olevansa Pohjois-Dakotasta. Liekö siis ilmaiset ämpärit saaneet tämänkin poppoon ajamaan mailikaupalla yli osavaltiorajojen? 

"Free Buckets" (Montana, USA). Ilmaisten ämpäreiden ilmiö on globaali. :-D

Tällaisia reissukuulumisia ja -vinkkejä tällä kertaa. Ensi kerralla taas jotain ihan muuta. Nyt sanon taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa! 

Green Friday ja hämmentävä Slab City

Tällä kertaa pari sanaa Green Friday -tempauksesta sekä yksi poiminta road trip -kohteistamme, hämmentävä Slab City. Se kummajainen, josta jo viime postauksessani teille vihjailin. 

Aivan ensinnä kuitenkin yksi hauska huomio.

Tämänkertaisen road tripin mailit

Road tripimme kesti kuusi päivää ja ajoimme tuona aikana noin 1 800 mailia eli 2 900 km. On se vaan hassu homma. Jos joku sanoisi minulle Suomessa, että lähdetäänkö ajamaan Suomi päästä päähän likipitäen kolme kertaa kuuden päivän aikana, toteaisin oitis, että älä hulluja puhu, en varmasti lähde! No, täällä sitä tulee helpostikin ajeltua moiset määrät. Olen puhunut näistä pitkistä ajomatkoista erään Yhdysvaltain itärannikolla vuosia asuneen kanssa ja hän totesi täysin samaa. Täällä pitkiä ajomatkoja sujuvoittavat leveämmät tiet useampine kaistoineen ja kaupunkien ulkopuolella ruuhkaton, joskus jopa liki olematon liikenne. Lisäksi mielekästä ajankulua automatkaan tuovat todella vaihtelevat ja paikoin aivan upeat tienvierusmaisemat. Sellaiset, että on suorastaan pakko pysähtyä. Suomessa näin voimakkaita maisemakontrasteja pitkilläkään automatkoilla en ole havainnut.

Mutta sitten vihreän perjantain tempaukseen:

Black Friday vs. Green Friday

Pelkästään Kaliforniassa on 280 State Parkia, luonnonpuistoihin verrattavaa puistoa. Näistä 116 osallistui tänä vuonna Green Friday -tempaukseen, jossa jaettiin ilmaisia päiväpasseja puistoihin pääsemiseksi kiitospäivän jälkeisenä Black Fridayna. Porukkaa houkuteltiin siis valitsemaan ostostungoksen sijaan reippailua ja patikointia luonnonhelmassa. Tänä vuonna Kaliforniassa oli jaossa kaiken kaikkiaan 13 000 autokohtaista ilmaispassia. Joidenkin puistojen ilmaispassit oli jo varattu netin kautta loppuun, kun itse sain vasta kuulla tempauksesta. Varaus ilmaispassista tuli siis tehdä etukäteen netissä ja myös printata lappu mukaan. Tämä siksi, että valtaosa puistoista sijaitsee alueella, missä eivät puhelin- ja verkkoyhteydet toimi. Jo viime vuonna samanlaisen tempauksen laittoivat Kalifornian lisäksi pystyyn Coloradon, Arizonan, Oregonin, Minnesotan, Missourin ja Delawaren osavaltiot. Niinpä uskoisin, että ensi vuonna tulee jälleen vastaava tempaus, joten ulkoilusta kiinnostuneiden kannattaa laittaa vinkki korvan taakse. Minä lunastin meille ilmaispassit kahteen eri puistoon Etelä-Kaliforniassa, mutta eipä kummassakaan sitten ollut edes ruuhkaa. Eipä silti, toinen puistoista, Anza Borrego Desert State Park on kyllä todella laaja maantieteellinen alue, että kyllä sinne helposti isokin väkimäärä uppoaa. 

Mutta hei, seuraavaksi siihen erääseen road tripimme kohteeseen. Kyseessä ei ollut puisto, vaan kerrassaan hämmentävä "kaupunki". Paikka, jolle en oikein sopivia kuvailevia sanoja tahtonut ensin edes löytää.

Slab City

Lähden avaamaan Slab Cityn tarinaa Wikipedian antamien tietojen pohjalta. Slab City tai The Slabs on Etelä-Kaliforniassa Sonoran aavikolle kerääntynyt yhteisö. Muuttovaellus Slab Cityyn alkoi vuonna 1965. Yhteisö koostuu valtaosin hipeistä, eläköityneistä veteraaneista, yhteiskunnasta tietoisesti erakoituneista ja ns. snowbirdeista eli "ihmismuuttolinnuista", jotka siirtyvät talveksi asumaan etelään, mutta palaavat kesän tullen takaisin pohjoiseen. Tällä hetkellä Slab Cityssa on kuitenkin 150 vakituista, ympäri vuoden asuvaa asukasta. "Kaupunki" on saanut nimensä toisen maailmansodan aikaisista merijalkavoimien kasarmin jäänteistä, kahdesta valtavan isosta betonilaatasta (engl. slab). Ne näkyivät Slab Cityn kupeessa edelleen, graffiteja täyteen piirrettyinä. 

Slab Cityssa ei ole sähköä, ei juoksevaa vettä, viemäröintiä, vessoja, eikä roskien poisvientipalvelua. Asuntovaunun alueelle parkkeeraaminen on luonnollisesti ilmaista. Kukapa siitä maksuja tulisi keräämäänkään? Asukkaat tuottavat tarvitsemansa vähäisen sähkön generaattoreilla tai aurinkopaneeleilla. 

Slab City Salvation Mountainilta kuvattuna.

Sitten omiin kokemuksiini Slab Citysta

Kun ajoimme kuoppaista tietä Slab Cityyn, kaupungin portilla tervehti eräänlainen vartiokoppi. O-ou, mihinkäs me oikein tulimmekaan? Muutoin yleisnäkymä oli rähjäisiä majoja ja kyhäelmiä, mutta pari ihan puhtoisen ja uudehkonkin näköistä asuntovaunua alueella vilahti. Ja todellakin vilahti. Valtaosa asukkaista oli nimittäin "aidannut" itselleen pihan pressuilla, verkkoaidoilla, matoilla tai kankailla, jotta oma kotirauha ohi ajavien harvojen turistien osalta säilyisi. Lisäksi yksikin tienkaartessa asusteleva oli kirjoittanut aitaansa ison vihaisen varoituskyltin: "Ajakin sitten pirun hitaasti!" 

Wikipedian sivuilta löytyvä kuva vartiokopista.

Ensin olin ajatellut kuvailla Slab Citya hökkelikyläksi, mutta sekin on liian rakennusmainen sana kuvaamaan tuota "kaupunkia". Asumukset vaihtelivat pressukattoisista majoista asuntovaunuihin ja näitä asumuksia oli siellä täällä, ei mitenkään tiheästi. Erakot halusivat nähtävästi pysyä erillään toisistaan Slab Cityssakin. 

Hippien oma Kiasma

Slab Citysta löytyi myös hippien oma taideinstallaatioalue nimeltään East Jesus. Paikallinen "Kiasma". ;-) Tämä "taide" oli kyllä niin erikoista, etten ole ennen nähnytkään. Nyt sille voin jo nauraa, mutta paikan päällä ollessa totesin täysin äimän käkenä ukkokullalle: "Siis mitä nappeja pitää ihmisen ottaa, että päätyy tämänkaltaiseen taiteeseen?!" Taideinstallaatioissa oli käytetty mm. autonrenkaita, polkupyörän vanteita, lasipulloja, auton romuja, haulikon hylsyjä, kenkiä, vanha keilarata, käytettyjä jääkaappeja, peilejä, simpukoita, vessanpyttyjä, nukkeja ja kaikkea mahdollista tuolta väliltä. Tämän postauksen ensimmäinen kuva on yksi East Jesus -tilataideteos. Se otti kantaa irvailemalla televisiosta tulevalle tavaralle. Sekin kuva on muuten ukkokullan ottama, itse en tajunnut hämmennykseltäni räpsäistä. Parin taideteoksen kupeesta löytyi myös laatikot, joihin sai halutessaan jättää rahallisia lahjoituksia The Slabseille. Lahjoituksien houkuttelemiseksi oli laatikkoon kiinnitetty mm. teksti (vapaa suomennos): "Harmittaako vetää rahoja vessanpytystä alas? Jätä dollarisi tähän laatikkoon, niin minä voin tehdä sen puolestasi."

Ja on Slab Cityssa oikein tapahtumiakin. Lauantai-iltaisin alueella 14 vuotta asustellut Builder Bill järjestää Wikipedian mukaan ulkoilmayökerhon nimeltään The Range. On lavat, vahvistimet ja valot eli pelit ja vehkeet. Lava on avoin muusikoiden ja muidenkin esiintymisille. 

East Jesus -taidetta. Nuo pötkylät auton keulassa, perässä ja katolla olivat haulikon hylsyjä.

Lisää taidetta. Ei tulis joka pojalla eikä tytöllä mieleenkään laittaa mallinuken jalkoja auton katolle!

Poislähtö

Olimme etukäteen ajatelleet haukata jotakin Slab Cityssa, mutta heh-heh-hee, eihän tuolla ollut mitään mistä ostaa! Niinpä "Kiasma"-kierroksen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaamme. Automme navigaattori ajatti meidät vielä aivan ihme reittiä alueelta pois, joten saimme mulkoilla vielä "laitakaupungin" asutusta siellä täällä. Vaarallista siellä ei missään nimessä mielestäni ollut, koska kukaan ei oikein liikkunut missään. Yksi koiraansa ulkoiluttava nuori mies nähtiin ja yksi nainen kopistelemassa peittoa pressujen aitaamalla "pihallaan". Hekin pitivät kasvonsa visusti meistä ohiajavista poispäin.

Päällimmäinen ajatus poislähtiessä oli valtava hämmennys. Väistämättä sitä alkoi miettimään, millaisia elämäntarinoita kaupungin asukkailla taustallaan oli. Osa on tullut vapaaehtoisesti, osa ajautunut. Ja kuinka ihmeessä kaupungin asukkaat pärjäävät kesäkuukausina, jolloin alueen päivälämpötilat kohoavat liki +50 Celsius-asteeseen? Ilman juoksevaa vettä, keskellä erämaata! Kysyn vaan! 

Osittain tämä hämmennykseni voi johtua toki siitä, että menimme Slab Cityyn täysin extempore. Ehkäpä muistatte sen kiinalaisen, joka vuosi sitten automme pelastusoperaatiossa Kuolemanlaaksossa jättäytyi lähinnä tilanteen valokuvaushommiin, heh heh. Ukkokulta kun on tätä nykyä tämän kiinalaisen somekaveri, niin häneltä saimme vinkin tutustua myös Salvation Mountain -nähtävyyden kupeessa sijaitsevaan Slab Cityyn. Menimme kaupunkiin siis extempore, eikä mitään ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen ollut. Eikä oikein edes ennakkotietoa. Ja ehkäpä siksi kaikkeen näkemäänsä ei vain osannut millään tavalla varautua. Esimerkiksi jo tuo Wikipedian kuvaus "kaupungista" etukäteen olisi varmasti auttanut minunkin leukaani pysymään ihan siinä omalla paikallaan, eikä roikkumassa haavi auki.

Lopuksi vielä iloista tunnelmaa Salvation Mountainilta. Kyse on erään iäkkään hippimiehen yli 20-vuotisesta projektista erämaan keskeltä.

Että tällaisia vinkkejä tällä kertaa. Nyt sanon jälleen hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Road tripin aikaisia hämmästelyjä

Edellisessä postauksessani kerroin teille road tripimme alkuhaasteista. Tällä kertaa kerron matkallamme melkeinpä heti perään tulleesta seuraavasta pikku yllätyksestä sekä muutamista matkamme aikana tekemistäni hämmästelyistä. Matkailu todellakin avartaa, hi hii.

Pieni pala upeaa Bryce Canyonia.

Seuraava haaste: lumi- ja räntäsade!

Olimme totta kai katsoneet ennen reissuamme jo hiukan niiden alueiden säätietoja, minne aikoisimme matkata. Luvassa oli todellakin myös yöpakkasia. Tämä ei kuitenkaan meitä kesärenkailla matkaavia kovasti säikäyttänyt, sillä tietenkin oletuksenamme oli, että mikäpäs siinä on pakkasenpuremia, mutta kuivia ajoteitä ajellessa. Toisin sanoen rutikuivassa Kaliforniassa asuneena sitä ei pitänyt edes kauhean todennäköisenä, että voisi oikeasti sataa! No, yhtenä aamuna herätessämme ikkunasta odotti alla olevan kuvan mukainen näky. Siinäpä meillä oli kesärenkailla tekemistä, iiks! 

Ennalta arvaamattomaan tilanteeseen vaikutti tietenkin myös se, että majapaikkamme sijaitsi liki 8000 feetin eli yli 2,4 kilometrin korkeudessa. Niinpä sade tuli todellakin rakeina, räntänä ja lumena. Onneksi sää pysyi kuitenkin juuri ja juuri nollassa tai plussan puolella jatkaessamme kyseisenä aamuna matkaa. Vauhtia toki piti tuolloin kovasti hidastaa.

Kyllä siinä silmät rävähtivät kerrasta auki, kun herätessä tämä näky odotti. Ja kyllä, keskellä kuvaa on uima-allas. :-D

Jos aiheutti lumisade hämmästystä, niin tulipa eteen muitakin mielenkiintoisia havaintoja. Niistä seuraavaksi.

Pakkasenkestävät kaktukset!

Olen aina pitänyt kaktuksia kuivien ja kuumien erämaiden kasveina. Suomessa olenkin ollut taitava tappamaan sisäkaktukseni ilmeisestikin joka kerta liiallisella kastelulla. Tällä reissulla sain omin silmin todeta, että nämä piikkikasvithan näyttävät kestävän pakkasta hämmästyttävän hyvin! Saimme nimittäin ihastella kaktuksia myös kahdella sellaisella eri luonnonpuistoalueella, jossa esiintyi yöpakkasia, meidän aikanamme jopa - 11 Celsius-astetta. Toisessa luonnonpuistossa oli myös lunta! Hyvin näyttivät kaktukset kuitenkin pärjäävän noissakin olosuhteissa. Wau!

Kukinnot ja kaikki, vaikka pakkasöitä!

Tässä toinen söpöliini, joka ei ollut pakkasen pauketta pahemmin säikähtänyt.

Tarantellan järkyttävä koko!

Tällä reissulla onnistuin näkemään elämäni ensimmäisen tarantellan luonnossa, vapaana! Kääk! Ajoimme tuolloin yhtä erämaapätkää Nevadassa. Jotakin tuon karvajalan koosta kertoo se, että vaikka vauhtimme oli noin 100 km/h, niin ukkokulta huomasi tietä ylittävän hämähäkin ajaessaan! O. M. G. Jarru pohjaan ja elukkaa hiljaiselle maantielle äimistelemään! Olihan se valtavan kokoinen, karvakoipineen kaikkineen isompi kuin oma kämmeneni! Mieti! Ja voin muuten sanoa, että tarantellaa on ihan eri juttu katsoa terraarion lasin takaa tai televisiosta kuin livenä omien jalkojen juuresta! Hrr!

Tässä alla ottamani kuva tuosta tien ylittäjästä. Ei ollut Sampo-tulitikkurasiaa mukana antamaan mittakaavaa, mutta tuskin sitä olisin uskaltanut kovin lähelle otusta tiputtaakaan.

Tarantella. Kuva on huono, mutta en parempaankaan niillä jännittävillä hetkillä pystynyt. ;-)

Aika kultaa muistot - viikossa!

Voi hyvät hyssykät sentään! Nippa nappa oli viikko kulunut mutaan päiväksi juuttumisestamme Kuolemanlaakson erämaapätkällä, kun valitsimme jälleen kuoppaisen soratien! Muutimme nimittäin Utahissa hiukan reissusuunnittelmaamme sattumoisin eteen tupsahtaneen nähtävyyden ansiosta. Tämän kyseisen soratien alkupäässä oli vieläpä iso varoituskyltti: "When wet the road is impossible!" Märällä kelillä sen kerrottiin siis olevan mahdoton ajaa! Kuvastaa hyvin, mikä tien kunto oli. Joidenkin ylitettävien purojen pohjilla hiukan vettä olikin, mutta tällä kertaa olimme onnekkaita, emmekä jääneet jumiin, vaan pääsimme näkemään näitä mahtavia maisemia. 

Valley of Gods, Utah. Tienpientareella näkyy juuri sitä punaista maaperää, joka kastuessaan muuttuu liukkaaksi kuin saippua! Petolliseksi, kuten Kuolemanlaakson hinausukot kertoivat.

Sitä minä sitten nauroin ja hämmästelin, että ainoastaan viikkoko riitti kultaamaan muistot kauhutapauksestamme Kuolemanlaaksossa. Eli ei kun taas vain soratielle huristelemaan. No, puolustuksena kerrottakoon, että tällä tiellä näimme myös muita turisteja eli emme olisi olleet soratiepätkällä suinkaan yksin ja oman onnemme varassa, jos jotakin olisi harmillisesti sattunutkin. 

Ainakin vielä yksi postaus luvassa

Road tripimme alkaa olla valitettavasti pian loppusuoralla. Aika on hurahtanut valtavan nopeasti, sillä olemme nähneet matkamme aikana niin paljon ja kerrassaan huikaisevia juttuja. Olenkin nimennyt tämän reissun "En kestä!" -osastoon kuuluvaksi, sillä niin monta monituista kertaa olen tuon lauseen ääneen haukkonut. On tiedättekö jopa tuntunut, että Kalifornian nähtävyydet suorastaan kalpenevat näiden rinnalla! Tai ainakin näkymät ovat olleet niin erilaisia! Kenties sen vuoksi ne ovat tehneet niin suuren vaikutuksen.

Mutta hei, ainakin yhden postauksen aion matkastamme teille vielä kirjoittaa, reissun topeista ja flopeista. Mutta se taitaa jäädä sitten kotoa käsin kirjoitettavaksi. Nyt minun nimittäin pitää vielä keskittyä näihin hengästyttävän kauniisiin maisemiin. Siihen asti sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Tiedäthän miltä tuntuu, kun haavan rupi irtoaa? Kutisee, kihelmöi, tekisi mieli raapia ja puoliksi irrallaan oleva rupi tarttuu joka paikkaan. No, kerro tuo tuntemus luvulla 50, niin saat minun tämän hetkiset fiilikset. Ne kaikki noin 50 mutaoperaatiossamme hankkimaani isompaa ja pienempää haavaa yrittää nyt nimittäin parantua samanaikaisesti. Olo on suorastaan kutkuttava, argh!