Kaikkihan siellä Kaliforniassa surffaa...

Kun mainitaan sana Kalifornia, tulee monille ensimmäisenä mielleyhtymänä palmut, hiekkarannat ja surffaaminen. Niitäkin täältä löytyy, mutta eiväthän kaikki kalifornialaiset todellakaan harrasta surffausta. Osavaltion monipuolinen luonto tarjoaa runsaasti muitakin mahdollisuuksia ulkoaktiviteetteihin. Noin puolet vuodesta meillä täällä Pohjois-Kaliforniassa on esimerkiksi mahdollisuus päästä halutessaan hiihtämään ja laskettelemaan. Tarvitsee ajaa vain neljän tunnin ajomatka, jolloin Sierra Nevadan vuoriston laskettelurinteet avautuvat eteesi. Talvilajitkaan eivät siis ole poissuljettuja.

Mutta nyt minä kerron teille tarinan, kuinka minäkin surffasin eilen elämäni ensimmäistä kertaa ja vieläpä ihan kuivalla maalla!

Meillä on täällä Piilaaksossa pieni suomalaisnaisten ryhmä, jolla pyrimme käymään haikkaamassa kerran viikossa jokin arkiaamu. Ryhmän kokoonpano on vaihdellut vuosien varrella paljon poismuuttojen myötä, mutta uusiakin jäseniä on liittynyt joukkoon. Eilen kävimme leidien kanssa tekemässä astetta rankemman haikin. Huiputimme Mission Peak -nimisen vuorentyngän. Matkaa tuli lähes kymmenen kilometriä ja nousua tuolla matkalla oli peräti 645 metriä. Kiipesimme siis huomattavasti korkeammalle kuin Rukatunturi Suomessa. Huipulla nautimme pienet eväät ja otimme pakolliset tolppaselfiet kuten huipulla kuuluu tehdä. Oli tosi kova tuuli ja ylöspäin mennessä tietenkin vielä vastatuuli. Rankan nousun lisäksi maskit kasvoillamme saimme kyllä todellista haastetta hengitystie-elimistöillemme. Myös pohkeet huusivat hoosiannaa ainakin allekirjoittaneella, mutta kyllä maisemat ylhäällä palkitsivat. Kannatti puuskuttaa!

Tässä näkymiä noin puolivälistä nousua. Alhaalla Piilaaksoa ja San Francisco Bay. Tuota serpentiiniä pitkin tepastelimme.

Näkymät huipulta sisämaahan päin. Olimme valinneet tämän Mission Peak -haikin ajankohdaksi juuri nyt, sillä tällä hetkellä luonto on täällä meillä vehreimmillään talven sateiden jäljiltä. Kuukausi eteenpäin ja nämäkin kukkulat alkavat jo kellertää, kun sateet tyrehtyvät ja aurinko on porottanut kasvillisuutta karrelle.

Pisteenä i:n päälle huipulla oli, että olin tehnyt evääksi Reissumies-leivän! Suomesta tilattua ruisleipää, aijjaijjai.

Haikkireitin molemmilla puolilla laidunsi lehmiä, eikä suojaavaa aitaa polun ympärillä ollut. Niinpä polullakin oli lehmien lantakasoja ja heti alussa jo puhuimme, että pitääpä olla tarkkana mihin astuu. No, paluumatkalla, kun meno oli pelkkää alamäkeä, Korpelan ote tarkkaavaisuuden suhteen selvästikin herpaantui. Todennäköisesti puhua pälpätin ja katselin upeita maisemia, enkä siis vahtinut mihin askeleeni tähtäsin. Astuin suoraan isoon lehmän lantakasaan! Ja sehän oli todellinen liukumiina, liukas kuin mikä!

Tapauksessa olisi ollut ainekset vaikka mihin vakavampaankin: selän nitkauttamiseen, polven vääntymiseen, kaatumiseen selälleen läjään valkoisella takilla jne. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei varoliikkuja yksinkertaisesti ehtinyt tehdä. Mutta mitä tapahtui? Mikä minut pelasti? Katsokaapa tätä lantaläjää:

Lantaläjässä oli päällimmäisenä jo auringon kuivattama kuori, josta jäi minun kengänpohjan muotoinen lämpäre lenkkarini alle. Niinpä minä ikäänkuin surffasin tällä kuivaneella kuorella sen liukkaan liejun päällä! Tämä minun "surffausalusta" näkyy kuvan vasemmassa reunassa. Kaikessa uskomattomuudessaan mitään fyysistä haaveria ei onneksi tapahtunut ja kengätkin pysyivät puhtaina. Ainoastaan pikku kokkare jäi kantapäähän ja sekin puhdistui vaivatta nurmikkoon. Onneksi lehmät olivat ns. grass fed cows eli vain ruohoa märehtineitä, joten sotku ja haju eivät paisuneet mahdottomiksi. Kyllä me makeat naurut saatiin koko porukka!

Tässä vielä läjän kokoluokkaa. Oikeassa alalaidassa olisi ollut vielä lisää surffailtavaa tarjolla. Photo credit: R.L.

Näitä tallusteli aika lähelläkin polkua. Ja kyllä, pala Piilaaksoa ja sonni on mahdollista saada samaan kuvaan.

Nyt voin siis minäkin sanoa surffanneeni, kun täällä Kaliforniassa ollaan. Ja minä onnistuin tekemään sen vieläpä kuivalla maalla, hahah! Tällaista liukastelua tällä kertaa. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Ja liukkaudesta puheenollen. Moni on kysellyt, kiitos vaan, kuinka kirjaprojektini luistaa. Niinpä tiedoksenne, että sekin on lähtentyt liikkeelle varsin liukkaasti, ensimmäiset 20 liuskaa ovat jo kasassa. Jihuu!

Haikki erämaakanjonissa, huh huh!

Nyt kun kansainväliset reissukuviot ovat olleet pandemian vuoksi jäissä jo pitkään, on ollut kiva katsella vanhoja matkakuvia ja muistella menneiden matkojen ikimuistoisia sattumuksia. Tämän postauksen haikki tehtiin viime kiitospäivän aikaan eli marraskuun 2020 lopussa. Olimme muodostaneet sosiaalisen kuplan ystäväperheemme kanssa ja vuokrasimme ison talon Etelä-Kaliforniasta Desert Hot Springsista yhteisen kiitospäivän viettoon. Paikka sijaitsee sopivasti Joshua Treen kansallispuiston ja Palm Springsin välissä. Useampana päivänä teimme kivoja päivähaikkeja, mutta tämä haikki erämaakanjonissa oli kyllä ainutlaatuisuudessaan aivan ikimuistoinen! Nythän nuo tilanteet jo naurattavat, mutta h-hetkellä oli kyllä pieni pala kurkussa parikin kertaa. Kuinka tässäkin nyt Korpelan taas kävisi? Mutta suomalaisella sisullahan sitä tästäkin kolosta, sen varsinaisessa merkityksessään, mentiin!

Retkijohtajan lupaukset, hahah  

Ystäväperheen isä ja lapset olivat kävelleet kyseisestä patikkareitistä osan jo aiemmin ja ennakkomainos oli lupaava: "Lapset tykkäsivät!" Niinpä perheen isä ristittiin konkarina retkijohtajaksi. Utelin reitistä etukäteen vielä vähän lisää. Reitillä oli kuulemma ollut "hiukan haastaviakin" osuuksia, mutta nyt ei mentäisi tismalleen samaa reittiä. Ahaa. No kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi vielä ennakkoon, että tarvitseeko meidänkin siellä siis ryömiä, kun näistä reitin eksoottisista ryömintäosuuksista lapset olivat juuri eniten pitäneet. Saamieni ennakkotietojen mukaan ryömiä ei tällä kertaa tarvitsisi. Huh! 

Ehkä tässä "hiukan haastavien osuuksien" maininnan kohdalla olisi ollut syytä hälytyskellojen jo vähän kilkattaa, mutta puin kuitenkin rohkeasti sporttisen tennishametyylisen minihame-shortsi-kombon, sillä päivälämpötilaksi oli kuitenkin luvattu n. +25 astetta tai ylikin. Ja kun ryömintäähän ei nyt sitten pitänyt olla luvassa. Ukkokulta lähti shortseissa, hihattomassa paidassa ja avosandaaleissa. Aika nopeasti haikin alkupäässä kävi sitten selväksi, että vaatevarustuksemme oli aivan väärä. Sanoisinko alimitoitettu...

Näistä alkuasetelmista lähdettiin liikkeelle. Aamuaurinko paistaa viistosti.

Haikki alkaa ja pian raapiudutaankin jo kallioihin

"Patikkapolku" kulki siis keskellä erämaata kanjonissa. Polku alkoi näyttävästi upeassa ja leveässä kanjonissa. Maisemat olivat hienot ja kuvia räpsittiin! Heti muutaman sadan metrin jälkeen polku kuitenkin kapeni niin, että kanjonissa piti edetä kylki edellä. Jopa reppu piti ottaa pois selästä, jotta kallioseinämien välissä mahtui etenemään. Töps, töps, aivan pikkuisia sivuaskelia kerrallaan. Jo tässä vaiheessa saattoi retkikuntamme saada muutamia naarmuja polviin, kyynärpäihin tai ukkokulta hartioihinsa, joka oli liikenteessä hihattomalla paidalla. Välillä kanjonin kallioseinämien väliin oli myös tippunut valtava kivenjärkäle, joten valittavana oli kiipeillä superkapeassa kanjonissa joko järkäleen yli tai ryömiä sen ali. Eli kappas vain, pääsin sitten minäkin niihin ryömintähommiin ja polvet paljaina, auts! Pieniä ruhjeita siinäkin taas ihonpintaan kerättiin. Kerrottakoon, että tässä vaiheessa retkijohtajalle tuli ehkä pientä valittua sanaa mainittua ja taisinpa siinä jonkun tiskivuoronkin vuokratalolla langettaa kovia lupauksia antaneelle retkijohtajallemme, hehe.

Kanjoni alkoi kapenemaan...

Ja lopulta mentiinkin kanjonissa jo kylki edellä.

Mutta eipä tässä vielä kaikki! Patikkareitti nousi siis lopulta kanjoneiden päälle ja laskeutui sieltä sitten takaisin. Näitä pystysuoria nousuja ja laskuja kanjonissa tehtiin joko köysien varassa kiipeillen tai huterilla tikkailla alastullen ja nämä aina hyvin ahtaista paikoista. Onneksi retkijohtajamme oli päättänyt reitin kiertosuunnan kuitenkin niin päin, että kipusimme kallioita ylöspäin näitä solmuköysiä pitkin ja vastaavasti tulimme alas peltitikkaita. Niistä tikkaistakin oli nimittäin askelma sieltä täältä pois jo tippuneena. Lisäksi tikkaiden ensimmäinen tai viimeinen askelma saattoi olla ensinnäkin joko osittain kallion takana patikoijan näkymättömissä eli vaati hyvin varovasti tunnustelemista jalkaa ujuttamalla tai toisekseen ylin tai alin askelma saattoi vaatia todella ison harppauksen sen saavuttamiseksi. Toisinaan annoimme toisillemme suullisia ohjeita tikkaan askelmaan osumiseksi, tyyliin: "Siirrä nyt jalkaasi oikealle, vielä enemmän oikealle ja siitä nyt 40 cm päässä alhaalla on ensimmäinen askelma, jolta saat tukea." Myöskin köysipätkien alaosat olivat aika "mielenkiintoisia". Jalalle ei nousun alkuvaiheessa välttämättä löytynyt kalliosta aina sopivaa koloa. Yksi köysipätkistä aloitettiinkin niin, että retkijohtaja meni polviseisontaan maahan ja me astuimme hänen hartiansa kautta ensimmäiselle kalliokololle, johon jalan tukevasti sai. Huh huh! Hatunnosto tästä kyllä retkijohtajalle. Hän taisi saada tässä kohden tiskivuorot anteeksi, hahah.

Kaiken kaikkiaan köysipätkiä patikkapolulla oli joko kolme tai neljä, tikapuuosuuksia enemmän. Kaikki köysipätkistä olivat korkeudeltaan useamman metrin, pisin ehkä vajaa 10 m. Ensimmäinen köysiosuus ei ollut vielä kaikkein vaativin ja minulla se meni vielä sellaisella uutuuden innolla. Mutta heti toisen köysipätkän kohdalla rimakauhu nousi yllättävän suureksi. Nyt noustava matka oli pidempi ja nousupaikka huomattavasti ahtaampi. Naarmuja olisi taas vähintääkin luvassa. Ja jos köyden yläpäästä tippuisi, niin luita menisi rikki ihan varmasti. Itselläni ei edes ole mitenkään kauhean vahvat käsivarsilihakset, jotka tässä köysikiipeilyssä olisivat tietenkin auttaneet kummasti. Toisaalta, jos toisen köyden kohdalla olisi luovuttanut, olisi takaisin autolle päästäkseen pitänyt palata ensimmäinen köysiosuus alaspäin! Ei oikein sekään houkutellut. Kauhukuva U-käännöksestä ja köysimatkasta alaspäin vei voiton kamaluudessaan ja niinpä keräsin rohkeutta ja sain kuin sainkin kivuttua toisenkin köysipätkän lopulta ylös. Kädet kyllä tärräsivät loppuosuudesta jo aivan hurjana, mutta ylös lopulta pääsin siitäkin. Ja kaikki meistä pääsivät. Tosin tässä vaiheessa taidettiin yhdeltä jo pyyhkiä valuvaa kerta kyynärpäästä. Pikku ruhjeita ja naarmuja alkoi olla retkijohtajaa ja lapsia lukuunottamatta meillä kaikilla aikuisilla.

Niin, mukanamme oli tosiaan myös perheen lapset, molemmat +/- 10-vuotiaita. Moni voi nyt ihmetellä, miten kummassa lapset tällaisella reitillä pärjäsivät? Mutta nehän pärjäsivät, paremmin kuin moni aikuinen! Heidän mielestäänhän tämä kaikki kiipeily ja rimpuilu oli vain hauskaa. Mahtava seikkailurata! Lapset painelivat kaikki köysiosuudet tosi ketterästi ja halusivat mennä aina ensimmäisinä. Heillä onnekkailla on harrastuneisuutta köysikiipeilyyn ja ovat liikkuvaista sorttia noin muutenkin. Kauhunhetkiä sen sijaan meille aikuisille, tai ainakin minulle, tuli sitä mukaa lisää, kun itse vasta kömpi ja rimpuili edellistä köysipätkää ylös, niin lapset jo hihkuivat innosta kalliokulman takaa: "Hei, täällä on uusi köysipätkä, jee!" Tieto kulman takana odottavasta uudesta köysiosuudesta ei meikäläisen otsalla kirpoillutta tuskanhikeä ainakaan kuivattanut, hahah!

Lapset nousemassa yhtä köysiosuutta. Nehän menivät näistä ketterästi kuin marakatit. 

Ainakin omia mukavuusrajoja tuli tuolla haikilla rikottua siis moneen kertaan. Välillä tahtoi iskeä suoranainen epätoivo, mutta yksittäisen vaikean pätkän voittaminen rohkaisi kuitenkin aina eteenpäin. Ja nyt näin jälkikäteen ajateltuna, niin aivan mahtava kokemushan siitä sitten syntyi! Yksi elämäni mieleenpainuvimmista haikeista. Ja olihan meillä ihan huippuporukka:

Retkiseurueesta neljä kuudesta kanjonin pohjalla. Kuva on otettu tikapuuosuuden yläpäästä. Me neljä olimme tässä vaiheessa jo tikapuuosuuden laskeutuneet.

Kanjonissa oli lopulta sopivan viileää, mutta hikeä kyllä pukkasi allekirjoittaneella esimerkiksi noissa köysipätkissä, kun hilasi itseään viimeisillä voimillaan ylös. Loppusaldona ei kuitenkaan katkenneita luita, ainoastaan pari auennutta kyynärpäätä ja roppakaupalla pintanaarmuja. Eli vinkiksi, kannattaa laittaa polven suojaavat housut ja ehkä pitkähihainen paitakin voisi olla hyväksi. Vaatetusta kannattaa kuitenkin sopeuttaa vallitsevaan säähän. Me tulimme tehneeksi tämän seikkailuradan marraskuussa. Keskikesän helteillä tuolla alueella lämpötilat voivat kohota lähemmäs +50 Celsius-asteeseen.

Sijainti ja muut tarkemmat vinkit 

Jos nyt joku haluaa tehdä saman seikkailumielisen haikin vaikkapa Kalifornian roadtripillään niin tässä vielä muutamia vinkkejä. Kyseessä oli siis paikka nimeltään Painted Canyon Etelä-Kaliforniassa. Matkaa Painted Canyon Trailheadille Palm Springista on noin tunti tai hiukan yli ruuhkista riippuen. Se kannattaa ottaa huomioon, että loppupätkä ajotiestä on hidaskulkuista pehmeää soraa, joten auton korkea maavara ja neliveto ovat suositeltavia. Ja kännyköillä ei juurikaan ole kuuluvuutta kuin korkeintaan kanjonin päällä eli vain yhdessä kohtaa patikkareittiä. Niinpä esimerkiksi alueen kartat kannattaa ladata puhelimeen etukäteen, kun verkkoa vielä on.

Tekemämme haikki oli Ladder Canyon Trail ja Rope Canyon Trailin yhdistelmä. Meillä aikaa meni noin 2,5 tuntia koko reittiin. Kävelyosuudet menimme ihan reipasta tahtia, mutta nämä ns. seikkailureittiosuudet, eli köysinousut, tikapuuosiot ja ryömimiset vaativat ainakin meiltä oman aikansa. Köyteen ja tikkaille voi mennä vain yksi ihminen kerrallaan, eikä niissä kannata kilpailla ajan kanssa. Loukkaantumisriski on olemassa.

Patikkareitin nimi ei mahtunut kokonaisuudessaan ja viimeiseksi näkyväksi osuudeksi jäi sana Pain (tuska). Hahah, toisaalta ihan osuva!

Molemmat haikkireitit on AllTrails-sivustolla luokiteltu vain "moderate" eli kohtuullista keskitasoa oleviksi reiteiksi, mutta itse sanoisin sitä kyllä astetta vaativammaksi. Yleensä USA:ssa patikkapolut merkitään mielestäni aina yläkanttiin vaativuudessaan ts. ilmoitetaan ne vaativammiksi kuin todellisuudessa ovat, mutta tämän polun kohdalla oli mielestäni päinvastoin. Myös se meitä huvitti, että reitit oli merkitty koiraystävällisiksi. Siis miten sen koiran kanssa niissä köysiosuuksissa sitten oikein mennään? Koira kainaloon, reppuun tai reppuselkään ja köyttä ylös, vai miten ihmeessä? Ehkä se vielä chihuahuan kanssa menisi, mutta ei saksanpaimenkoiran. Myös kengät kannattaa olla vähintäänkin tukevat lenkkarit, varrelliset vaelluskengat olisivat kaikkein suositeltavimmat. En edes tiedä, millä ilveellä ukkokulta niissä avosandaaleissaan tuon reitin rimpuili, huh. Mukaan kannattaa varata tarpeeksi juomaa, aurinkorasvaa (kanjonin päällä ei ole mitään suojaa erämaassa kun ollaan) ja käsidesiä käytettäväksi köysi- ja tikapuuosuuksien jälkeen. Ja tosiaan ainakin polvien ja olkapäiden ylittävä vaatetus on plussaa. Eikä ne kevyet polvisuojatkaan varmaan olisi pahitteeksi, vaikkei haikilla pitänytkään ennakkotietojen mukaan joutua ryömimään...

Kuva kanjonin päältä haikin puolivälissä. Silkkaa erämaata.

Pieni loppukevennys

Kun sitten saavuimme takaisin parkkipaikalle, niin vasta silloin huomasimme kallioon kirjoitetut kissankokoiset kirjaimet reitin alussa 'DANGER'. Liekö ollut joku itsesuojeluvaisto, ettei kukaan meistä sitä tekstiä huomannut ennen kuin reitille lähdettiin?

"Danger" ja nuoli reitin suuntaan. Siis kukaan meistä ei huomannut tätä lähtiessämme, ei kukaan! Ensimmäisen köysiosuuden jälkeen kallioon oli myös kirjoitettu teksti: "Last chance". Ehkä siinäkin yritettiin antaa sitä viimeistä varoituksen sanaa.

Mutta oli kyllä mahtava Thanksgiving-reissu, vaikka pandemian vuoksi kovin eristäytyneissä tunnelmissa ja kaikkien mahdollisten varotoimien kera se tehtiinkin! Paljon tuli taas nähtyä ja koettua, vaikka pikkuriikkisen verran se istumalihaksiakin vaati. Ajoa seitsemässä päivässä tuli 1 380 mailia eli 2 200 kilometriä. Vastapainona sitten muutamat haikkaukset näissä jokseenkin vaihtelevissa maastoissa.

Tämä oli hieno ja ikimuistoinen haikkipäivä, haastetta ja jännitystä riitti! Näihin puuskuttaviin tunnelmiin päätän tällä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

Karhusprayn kanssa Yellowstoneen

Kun palasin Suomi-visiitiltäni takaisin Kaliforniaan, oli heti ensimmäisenä maanantaina täällä pyhäpäivä Labor Day. Ukkokulta sai siis neljällä lomapäivällä koko viikon vapaaksi ja niinpä päätimme toteuttaa yhden haaveistamme: road tripin Yellowstonen kansallispuistoon. Matkamme kesti viikonloput mukaanlukien kaiken kaikkiaan yhdeksän päivää. Niistä yli kolme vuorokautta olin käytännössä ilman minkäänlaista puhelinverkkoa ja tietenkin myös ilman kunnollista nettiyhteyttäkään. Muinakin päivinä yhteydet pätkivät aika lailla, erämaassa kun oltiin. Niinpä blogin päivittäminen reissun päältä ei olisi oikein tullut edes kysymykseen ja toisekseen, en kyllä olisi halunnut tuhlata tuntejani tietokoneen äärellä, kun ympärillämme oli niinkin upeat maisemat!

Olen nyt suunnitellut kirjoittavani reissustamme kaksi eri postausta. Toinen on yleisemmällä tasolla antaen pari matkustusvinkkiä, mutta tämä ensimmäinen käsittelee puhtaasti karhuja. Niin kovasti minä näkemistämme karhuista reissussa innostuin. Tämä postaus myös siksi, että noissa maisemissa karhuihin pitää osata myös varautua!

Ottamani kuva auton ikkunalasin takaa karhupuistossa, josta seuraavaksi lisää:

Reissumme ensikokemukset karhuista

Matkan varrelle osui Yellowstonen nimeä kantava karhupuisto. Puisto ei siis sijainnut vielä lähimainkaan Yellowstonen kansallispuiston alueella eli mielestäni se ratsasti hiukan mainosmielessä Yellowstonen nimellä, mutta väliäkös sen, huikeita kokemuksia siellä joka tapauksessa karttui!

Aidattuun puistoon ajettiin omilla henkilöautoilla, pääsymaksua vastaan totta kai. Puiston alkupätkän maastossa saattoi nähdä hirviä, kauriita ja biisoneita. Tämän jälkeen autoilla ajettiin puiston toiseen aidattuun alueeseen, jossa oli sekä musta- että harmaakarhuja. Jälkimmäisiä kutsutaan täällä nimellä grizzly.

Puistoon ajettaessa jokaiselle autokunnalle annettiin portilla tarkat ohjeet. Ikkunat täytyi olla suljettuina ja autonovien lukittuina. Auton nopeus piti pitää alhaisena, karhualueella vain 2 - 3 mph. Autoa ei kuitenkaan saanut pysäyttää, etteivät karhut kiinnostuneet autosta "liikaa". No, eiköhän siellä joitakin tampioita löytynyt, jotka rikkoivat jokaista näistä annetuista ohjeista!

Kun ajoimme karhualueen porteille, otti meidät nuori poika siinä vastaan. Ohjeet vielä kerran kerrattuaan, hän muistutti ikkunoidenkin kiinni pitämisestä. Sitten hän sanoi vitsaillen, että puiston karhut kuulemma pitävät erityisesti Kalifornian kilvissä kulkevista autoista ja käski pitää varamme. :-) Tiedä sitten, vihjasiko poitsu Kalifornian osavaltion lipussa olevaan mustakarhuun vai sanooko samalla tavalla kenties jokaiselle autokunnalle aina kunkin rekisterikilven mukaisesti. Ja tosi seikkahan on, että ikkunan ollessa vähänkin raollaan, karhu kyllä halutessaan saa revittyä koko ikkunan irti ja säpäleiksi. Meidän ikkunat ja ovet pysyivät visusti säpissä!

Samalla pääsymaksulla sai kiertää puistossa niin monta kierrosta kuin halusi. Tarjolla olisi myös ollut järjestettyjä kierroksia korkealla lava-autolla, jonka lavalta olisi saanut tiputtaa ruokaa karhuille. Hyvin näyttivät karhut oppineen, minkä auton kyydistä herkkuja lenteli. Me emme osallistuneet syöttökierrokselle, mutta ajoimme puiston yksisuuntaisen tien kahteen kertaan. Vaihdoimme toiselle kierrokselle kuskia, jolloin molemmat saivat keskittyä vuorollaan vain karhuihin ja niiden kuvaamiseen. Olihan se huikeaa päästä näinkin lähelle karhuja. Kyllä siinä Korpelan pumppu pamppaili pari ylimääräistäkin kertaa!

Kuva ratin takaa.

Paras oli kuitenkin vielä tulossa!

Jatkoimme karhupuistosta matkaamme kohti Yellowstonen kansallispuistoa. Ajoimme Wyomingin osavaltion alueella, siis samalla millä Yellowstonen kansallispuisto valtaosin sijaitsee. Valtatie mutkitteli jylhissä vuoristomaisemissa. Yhtäkkiä ajotiellä edessämme näkyi mustakarhu! Se hölkytteli ajotien yli noin 150 - 200 metrin etäisyydellä autostamme! Tuijotimme ukkokullan kanssa molemmat tuota uskomattomalta tuntuvaa näkyä, emmekä saaneet ensimmäisten sekuntien aikana oikein sanojakaan suustamme. Sitten molemmat huusivat: "Karhu!" Karhu oli pienikokoinen, ei enää aivan pentu, muttei vielä täysikokoinenkaan. Pysähdyimme heti kohta tienlevikkeelle, jotta ukkokulta olisi yrittänyt ottaa pitkällä kameranlinssillään turvamatkan päästä vielä kuvaa mesikämmenestä, mutta nopeastipa eläin kaikkosi metsän suojiin. Ei siis kuvan kuvaa tuosta tilanteesta. Mutta kokemuksena oli kyllä mahtava! Nyt olen minäkin nähnyt luonnonvaraisen mustakarhun ihan livenä. Kyllä se aivan ihana köllykkä oli, varsinkin kun sai tarpeeksi kaukaa ja autosta ihastella.

Tästä päästäänkin sopivasti seuraavaan aiheeseen:

Ohjeita mahdolliseen karhun kohtaamiseen

Oikeastihan karhun kanssa naamatusten joutuminen ei ole mikään leikin asia ja tästä kyllä Yellowstonessakin useissa eri paikoissa muistutettiin ja ohjeita annettiin. Meidänkin reissuumme kuului haikkausta kahdessa eri kansallispuistossa, joten halusimme varustautua kunnolla.

Ensinnäkin yksin haikkaamista ei suositeltu alueilla ollenkaan. Ohjeissa suositeltiin vähintäänkin kolmen hengen ryhmissä liikkumista, mutta aika monta kaksissa tuumin kulkevaa näimme poluilla mekin. Lisäksi metsäpoluilla liikkuessa tuli pitää jonkinlaista ääntä. Yllättävää kyllä, perinteisiä kulkusia ja muita kilikelloja ei suositeltu käytettäväksi. Ne kuulemma voivat olla karhulle harhaanjohtavia ja muistuttaa jotakin toista ääntä, joka taas viittaa ruokaan ja syömiseen. Tärkeimpänä "aseena" suositeltiin karhusprayn hankkimista ja spraypullon pitämistä valmiusasennossa, josta sen saisi nopealla liikkeellä käyttöön. Karhuspray on siis enemmän kuin suotava Yellowstonessa.

Niin, eräällä polulla vastaamme juoksi lenkille lähtenyt mies. Yksin. Yläosa paljaana ja jaloissa pelkät pikkuruiset juoksuhousut. Just. Rikkoi siis ainakin kolmea alinta pääohjetta yo. kuvasta. 

Mikä ihmeen karhuspray?

Karhuspray on eräänlainen pippurisumute, joka sisältää myös chilistä tuttua kapsaisiinia. Tuote on kehitetty yhteistyössä Montanan yliopiston kanssa. Suomalaisista kaupoista en osaa sanoa, mutta ainakin Yhdysvalloissa sumutetta saa retkeilykaupoista tai tilattua esimerkiksi Amazonin nettikaupasta. Spraypullon hinta on noin 50 dollaria. (Voi tuntua äkkiseltään kalliille, mutta mielestäni hinta on halpa, jos sillä saa henkikullan pelastetuksi.) Kuulin myös, että monet vuokramökit tuolla alueella tarjoavat karhusprayn vakiovarusteena mökkivuokralaisille. Viimeisenä oljenkortena sprayn hankkimiseksi ovat myös Yellowstonen alueella, ainakin Canyon Villagessa sijainneet karhusumutteiden vuokrauskopit. Niistä sumutteen saa vuokralle yhdeksi tai useammaksi päiväksi. Kopeilla myös opastetaan sumutteen käyttöä, koska tosi paikan tullen ohjekirjaa ei todellakaan enää ehdi lukemaan! Yhden päivän vuokra näytti olevan 9,25 dollaria.

Sumute lentää parhaimmillaan liki 10 metrin etäisyydelle. On kuitenkin otettava huomioon, että mikäli sumutetta käytettäessä on sivutuulta, täytyy sumute laukaista vasta aika lähellä karhua. Muuten tuuli lennättää pippurisumun harakoille. Huh, huh, aika kuumottava tilanne olisi tuollainen. Päästää karhu ensin lähelle, jotta voit sumuttaa. Ja onhan se 10 metriäkin jo aika lähellä tilanteessa, jossa vastatusten on karhu!

Karhuspraypullo. Mekin harjoittelimme sprayn käyttöä ennen haikkaamaan lähtöä. Sumute on kirkkaan oranssia ja värjäsi ukkokullan sormet aika mukavasti. Silmiään ei siis kannata sumutteen käytön jälkeen hieraista. Saattaa itkettää...

Haikkipolulla

Viiden päivän aikana meille kertyi haikkaamista ja nähtävyyksillä kävelyä yli 50 km. Kun lähdimme ensimmäiselle haikille, olin suoraan sanoen peloissani. Alkumailit tuli pidettyä aistit suorastaan superterävinä ja sitä havainnoi metsän ääniä aivan eri tavalla kuin yleensä. Kun sitten vastaan tuli muitakin haikkaajia, jopa lapsiperheitä, aloin rauhoittua, että näyttääpä täällä onneksi muitakin olevan.

Poluilla vastaan tulevien kanssa tuli lähes poikkeuksetta puolin ja toisin kysymys, oletteko nähneet eläimiä. Ja nyt siis puhuttiin todellakin villieläimistä, karhuista ja hirvistä. Ihmiset kyllä pitivät siis toisiaan tarvittaessa ajan tasalla, jos ja kun joitakin isoja eläimiä oli vastaan tullut.

Tassu jos toinenkin!

Yhdessä vaiheessa vastaamme tuli vanhempi pariskunta ja jäimme heidän kanssaan juttusille. Puhe kääntyi karhuihin ja karhusprayhin. Nainen totesi meille, että koko karhuspray on hänen mielestään vain bisnestä. Sanoi heidän haikanneen jo neljättä päivää, eivätkä olleet nähneet ainoatakaan otsoa. "Pah, ei niitä täällä oikeasti ole!" Kun me siihen totesimme, että no me kyllä näimme karhun eilen ajotiellä, loksahti naisen leuka ammolleen. Että kyllä niitä ihan oikeasti on. Ja tuskinpa sellaisia määriä varoituskylttejä ja jaettuja ohjeita olisi, ellei vaara olisi oikeasti olemassa. Onneksi emme kuitenkaan joutuneet karhua kohtaamaan. Ja karhuvaarahan ei rajoitu täällä Yhdysvalloissakaan ainoastaan aivan pohjoisimpiin osiin. Useampikin kavereistamme on nähnyt karhuja Lake Tahoenkin alueella, joka sijaitsee Kalifornian ja Nevadan rajalla.

Yellowstonessa käsisaippuatkin ovat mallia karhu. :-)

Tällaisia reissutunnelmia tällä kertaa. Seuraavassa postauksessa on luvassa kuvia biisoneista ja reissumme maisemista. Tällä erää sanon kuitenkin hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!