Pieni road trip Keski-Kaliforniassa

Teimme viime viikolla pienen road tripin. Tämä huhtikuinen kevätloma taisi tulla ihan sopivaan saumaan ja tarpeeseen, sillä ukkokultahan ei ole pitänyt lomaa sitten viime marraskuun. Tyypilisesti hiukan pidempi joululoma katkaisee työnteon ja normiarjen vuoden vaihtuessa, mutta koska joulukin tuli vietettyä nyt poikkeuksellisesti Yhdysvalloissa, jäi joululomakin tyystin pitämättä. Niinpä teimme ystäväperheen kanssa viikon mittaisen pienen road tripin keskittyen Keski-Kalifornian alueeseen. Retkireittimme muuttui vielä aivan viime metreillä, mutta tässäpä matkakohteistamme lyhyesti ja kuvin kerrottuna.

Haikkauksen palkintona edessä avautui tällainen panoraamanäkymä. Lumihuiput ja kaikki!

Sequoian ja Kings Canyonin kansallispuistot

Kings Canyonin ja Sequoian kansallispuistot sijaitsevat Keski-Kalifornian itäisessä osassa Yosemiten luonnonpuiston ja Kuolemanlaakson välissä. 

Olemme käyneet ukkokullan kanssa näissä kansallispuistoissa jo kerran aikaisemmin pidennetyn viikonlopun verran ja tuolloin kiersimme molempien puistojen nk. must see -kohteet. Puistossa on nähtävissä huikeiden vuoristomaisemien lisäksi mm. valtavia punapuita sekä erilaisia mäntylajeja. Lisäksi puistossa pääsee ajamaan yhden jättikokoisen kaatuneen puunrungon läpi autollakin. Ja mitä puihin tulee, niin puistosta löytyy mm. General Sherman, maailman suurin puu. Sen arvellaan olevan 2 200 vuotta vanha, joten maailman vanhin puu se ei kuitenkaan ole. Tällä kertaa kävimme porukalla ihmettelemässä samassa puistossa kasvavaa, maailman kolmanneksi suurinta puuta General Grant Tree. Sen rungon alaosa on suurin tiedossa oleva sequoia-puun runko: halkaisija 12 metriä ja ympärysmitta 33 metriä. Jos ihmisiä menisi seisomaan puun ympärille pitäen toisiaan käsistä kiinni, tarvittaisiin noin 20 ihmistä, jotta yhtenäinen suljettu rinki rungon ympärille onnistuisi. Runko on alaosastaan yhtä leveä kuin 3,5 moottoritien ajokaistaa. Voitte kuvitella sen 3,5 autoa rinnakkain tuohon puun juureen.

Eihän se puu oikein kännykkäkameran kuvaan millään edes mahtunut! Yritin kuitenkin. Korkeutta puulla 82 metriä.

Jo ensimmäisellä vierailukerralla näissä kansallispuistoissa puhuimme, että niiden upeisiin maisemiin pitää tulla vielä joku toinen kerta haikkaamaan. Niinpä tällä kertaa samoilimme enemmän luonnon helmassa. Nämä kansallispuistot itsessään sijaitsevat jo yli kahden kilometrin korkeudessa merenpinnasta, joten muutaman sadan metrin lisänousu päivähaikeilla sai puuskututtamaan varsin lahjakkaasti. Mutta huikeat maisemat palkitsivat, kuten jo postauksen ensimmäinen kuva osoittaa.

Kasvillisuus yläilmoissa oli aika karua. 

Paikka paikoin puistossa oli vielä ihan kunnolla lunta. Valtaosa puiston tiestöstä oli kuitenkin ollut sulana jo hyvän aikaa, mutta tiet olivat edelleen suljettuja autoliikenteeltä. Ihmettelimme hiukan, katsooko puiston väki joka vuosi ainoastaan kalenterista, milloin puistotiet vierailijoille avataan, sillä ainakaan reaaliaikaisen lumitilanteen mukaan niitä ei oltu nyt avattu. Oman osansa saattoi tietenkin aiheuttaa vielä pandemiakin. Varsinainen sesonki ei ollut vielä alkanut, joten väkimäärä puistossa oli vähäinen. Niinpä taukopaikkoja ja niiden wc-tiloja ei kenties haluttu vielä avata ja ottaa huoltotoimiin vielä tässä vaiheessa kautta mukaan. Teiden ollessa suljettuja, joutui joillekin nähtävyyksille kävelemään pidemmästi, mutta toisaalta puistossa oli ihanan väljää. Eipä tarvinnut vallitsevan viruksen tarttumista pelätä.

Kansallispuistossa oli melko kovat sanktiot roskaamisesta: 500 dollaria sakkoa tai 6 kk linnaa tai molemmat! Täytyy sanoa, että siistiä kyllä oli!

Madonna Inn San Luis Obisbossa

Reittimme toinen kohde tuli otettua ohjelmaan äkkiratkaisuna. Etelä-Kaliforniassa sijaitseva alkuperäinen nähtävyyskohteemme ei ajoituksellisesti onnistunutkaan, joten teimme nopeasti suunnitelman B. Olimme käyneet jo aikaisemmin San Luis Obisbossa nähden sen purukumikujat ja muut, mutta kuuluisuuta kerännyt Madonna Inn -resorthotelli oli vielä kokematta. Niinpä teimme majoitusvaraukset sinne vain muutamaa päivää etukäteen. Onneksi huoneita vielä oli ja valittavaksi asti. Hotellin jokainen huone on nimittäin erilainen.

Madonna Inn -hotelli sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn moottoritien 101 varressa, eikä isoa resort-kompleksia voi olla huomaamatta. Kuulemamme mukaan osa automatkailijoista pysähtyy vain ja ainoastaan nähdäkseen tämän hotellin miestenvessan, hahah. Ulkoa katseltuna hotellin yleisväreinä ovat valkoinen ja vaaleanpunainen. Hotellin jokainen huone sen sijaan on sisustettu omalla ja erikoisella tavallaan. Huoneet on myös nimetty tämän erikoisen sisustusteemansa mukaisesti. Osassa huoneista on aika erikoisiakin sisustusratkaisuja ja majoitusvarausta tehdessä jäin ainakin itse vain selaamaan näitä eri hotellihuonekuvia ajatuksenani: "Mitä kaikkea sitä ihminen keksiikään!". Meidän huoneessamme oli esimerkiksi tällainen kiekuravesihana. Kun aukaisit hanan, vettä sai odotella sen 30 sekuntia, että se lopulta lirisi tuota mutkikasta putkistoa alas. Samoin, kun hanan laittoi kiinni, vesi valui vielä 20 - 30 sekuntia.

Meidän huoneemme oli puoliksi maan alla ikäänkuin olisimme majoittuneet luolassa. Koko lattia ja valtaosin seinätkin olivat jykevistä kivilaatoista. Lattialla pienet tekonuotiot, joissa oli pienet tekotuletkin, joskaan ne eivät kuvassa pääse oikeuksiinsa. Myös ylemmän kuvan vessa ja suihkutila olivat kokonaan kivestä. Ihan hauska ja persoonallinen huone perinteisten hotellihuoneiden sijaan.

Hotellin yhteydessä sijaitseva pihviravintola Gold Rush Steakhouse on myös omanlaisensa nähtävyys. Ravintola on sisustettu lattiasta kattoon vaaleanpunaisen ja pinkin eri sävyillä. Tehosteena on käytetty kultaa. Värimaailmaan sopien myös paikan pihvit olivat sisältä pinkkejä, aivan kuten hyvätasoisen pihviravintolan pihvien kuuluukin. Annokset olivat valtavan kokoisia, joten alkuruoka voi olla hyvä jättää väliin tai jakaa se useamman kesken. Oma pihvini oli valmistettu avotulella, mikä antoi siihen oman hyvän makuvivahteensa. Mukana oli juuri sopivasti paljon parjattuja karsinogeenejäkin, hah.

Monenmoisissa pihviravintoloissa on tullut käytyä, mutta ei vielä tällaisessa!

Toinen kuva pihviravintolasta. Huomatkaa myös seinätapetti ja kokolattiamatto. Kuvan vasemmassa alareunassa mallinukella päällä myös kylpytakki, jossa toistuu sama kuvio kuin matossa. Kylpytakkeja sai ostaa hotellin lahjatavarakaupasta hintaan 55 dollaria.

Hotellin yhteydessä on myös oma kahvila-leipomo. Leipomo on tunnettu valtavista kakuistaan ja nimikkotuotteenaan on Pink Champagne Cake, eli mikäpä muukaan kuin pinkki shampanjakakku. Hotellilta löytyy myös viihtyisä ulkouima-allas, erillinen spa-osasto hierontapalveluideen sekä kuntosali. Näistä osa oli pandemian vuoksi edelleen joko kiinni tai käyttöä oli muutoin rajoitettu. Madonna Inn on suosittu paikka viettää häitäkin ja sellaisia siellä valmisteltiin meidänkin majoittuessamme. Uskon, että mielenkiintoisia hääkuvapaikkoja hotellin miljööstä löytyy! Kokonaisuudessan Madonna Inn oli tosi mielenkiintoinen yöpymisvaihtoehto ja sopii erinomaisesti myös lapsille. Lastenkin kommentit hotellista olivat awesome ja mind-blowing! Hahah!

Vasemmalla leipomon pinkki shampanjakakku, korkeus n. 40 cm. Maistoimme kakkua yhden lohkon puoliksi ukkokullan kanssa ja hyväähän se oli!

Morro Bay ja Morro Rock

Seuraavalle päivälle meillä oli muuttuneen reittisuunnitelman vuoksi ajomatkaa todella vähän. Niinpä päätimme tehdä lisämutkan Tyynenmeren rantaan ja lounastaa joistakin Morro Bayn kalaruokapaikoista. Kalaruokia tarjoillaan pikku kaupungissa moneen lähtöön ja tuoreus on taattu, sillä kalasatama sijaitsee aivan vieressä. Pikku kaupungin yksi nähtävyys on myös jättimäinen kivi Morro Rock merenrannassa. Sen liepeillä näkee usein saukkoja isoina ryhminä kellumassa ja hauskasti pesemässä itseään. Tällä kertaa laskin, että niitä oli parhaimmillaan 20 saukon jengi. Hauska yhteensattuma oli, että samalla reissulla oli mahdollista nähdä Moro Rock kansallispuistossa ja Morro Rock valtameren rannassa. Oli Moroa ja Morroa. Hyviä bongauskohteita tamperelaisille, hahah!

Morro Rock.

Paso Robles

Matkamme viimeinen etappi oli Paso Robles. Alueella on paljon mielenkiintoisia viinitiloja ja Paso Roblesin viinitilojen eduksi täytyy heti mainita Napan viinilaaksoa huomattavasti edullisempi hintataso. (Kauhistelin Napan viinitilojen hintatasoa jo marraskuussa 2018.) Ehkä hinnoissa oli tapahtunut nyt hienoista nousua Paso Roblesissakin, sillä kaikki viininmaistelut tapahtuivat koronarajoitusten vuoksi ulkona ja näin ollen sallittu henkilömäärä tiloilla oli rajallisempi. Myös viinitilat olivat täällä pitkään viininmaisteluilta kokonaan suljettuina, joten pienen hinnan kipuamisen ylöspäin ymmärtää.

Paso Roblesin viinialueelta löytyy mm. suomalaiskytköksinen Kukkula-tila. Tällä kertaa emme kuitenkaan käyneet Kukkulan tilalla, vaan valitsimme enemmän lapsiystävällisiä viinitiloja eli tiloja, joissa olisi lapsillekin jotakin mukavaa ajanvietettä. Käymiämme viinitiloja olivat Oso Libre (alpakoita ja lampaita), Castoro Cellars (lähellä frisbeegolfrata), Sculpterra (iso pihashakkilauta ja hienoja ulkotaideteoksia) sekä J. Dusi (pihapuusta roikkuva keinu sekä vanhoja autoja). Jokaisella viinitilalla viininmaistelu maksoi 20 dollaria henkilöltä, mutta sen sai hyvitetyksi mahdollisten viiniostosten yhteydessä. Hintaluokka oli siis aivan eri kuin Napassa, jossa viininmaistelut keikkuivat jo vuonna 2018 hintaluokassa 50 - 70 dollaria nuppia kohden. Lopuksi käymistämme viinitiloista huomiona, että jokaisella viinitilalla näimme vierailijoilla myös koiria eli tilat toivottivat myös koirat tervetulleiksi. Kaikki viinitilat eivät koiria tiluksillaan salli. 

Sisäänkäynti Castoro Cellars -viinitilalle. Vasemmassa laidassa Kalifornian osavaltiokukka California poppy, kaliforniantuliunikko.

Paso Roblesin majapaikassakin oli mahdollisuus grillata ulkona. Niinpä saimme mukavaa retkeilymeininkiä sielläkin otsalamppujen valossa iltahämärissä ruokaa kypsennellessämme ja ruokaillessamme.

Vaikka reissu olikin vain viikon mittainen, olimme saaneet pakata auton täyteen tavaraa. Lämpötilatkin nimittäin vaihtelivat kansallispuiston kunnon yöpakkasista kotiinpaluupäivän +31 Celsius-asteeseen. Näin ollen kapsäkeissä sai olla niin toppaa kuin lyhyttä shortsiakin. 

Pieni, iso, ikimuistoinen matka

Meille tämä oli ajomatkana varsin pieni road trip, Piilaaksosta ajettuna vain 700 mailia eli noin 1 130 km. Ystäväperheellemme matka oli kuitenkin eräänlainen virstanpylväs ja oli ilo olla tällä matkalla mukana. Mahtavan seuran ja monipuoliset kokemukset huomioiden sanoisin sittenkin, että iso ja upea road trip!

Tällaisia kuvia tällä kertaa. Toivon mukaan pääsitte pienelle nojatuolimatkalle näiden kuvien saattelemina. Nyt sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!

PS. Joku saattoi jäädä vielä miettimään, miksi ihmeessä ihmiset haluavat poiketa moottoritieltä vain nähdäkseen Madonna Inn -hotellin miestenvessan. Minulle kerrotun mukaan miesten pisuaarina toimii yhtenäinen ja leveä, seinästä valuva suihkulähde. Varmaan aika mind-blowing, vai mitä?  

Haikki erämaakanjonissa, huh huh!

Nyt kun kansainväliset reissukuviot ovat olleet pandemian vuoksi jäissä jo pitkään, on ollut kiva katsella vanhoja matkakuvia ja muistella menneiden matkojen ikimuistoisia sattumuksia. Tämän postauksen haikki tehtiin viime kiitospäivän aikaan eli marraskuun 2020 lopussa. Olimme muodostaneet sosiaalisen kuplan ystäväperheemme kanssa ja vuokrasimme ison talon Etelä-Kaliforniasta Desert Hot Springsista yhteisen kiitospäivän viettoon. Paikka sijaitsee sopivasti Joshua Treen kansallispuiston ja Palm Springsin välissä. Useampana päivänä teimme kivoja päivähaikkeja, mutta tämä haikki erämaakanjonissa oli kyllä ainutlaatuisuudessaan aivan ikimuistoinen! Nythän nuo tilanteet jo naurattavat, mutta h-hetkellä oli kyllä pieni pala kurkussa parikin kertaa. Kuinka tässäkin nyt Korpelan taas kävisi? Mutta suomalaisella sisullahan sitä tästäkin kolosta, sen varsinaisessa merkityksessään, mentiin!

Retkijohtajan lupaukset, hahah  

Ystäväperheen isä ja lapset olivat kävelleet kyseisestä patikkareitistä osan jo aiemmin ja ennakkomainos oli lupaava: "Lapset tykkäsivät!" Niinpä perheen isä ristittiin konkarina retkijohtajaksi. Utelin reitistä etukäteen vielä vähän lisää. Reitillä oli kuulemma ollut "hiukan haastaviakin" osuuksia, mutta nyt ei mentäisi tismalleen samaa reittiä. Ahaa. No kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi vielä ennakkoon, että tarvitseeko meidänkin siellä siis ryömiä, kun näistä reitin eksoottisista ryömintäosuuksista lapset olivat juuri eniten pitäneet. Saamieni ennakkotietojen mukaan ryömiä ei tällä kertaa tarvitsisi. Huh! 

Ehkä tässä "hiukan haastavien osuuksien" maininnan kohdalla olisi ollut syytä hälytyskellojen jo vähän kilkattaa, mutta puin kuitenkin rohkeasti sporttisen tennishametyylisen minihame-shortsi-kombon, sillä päivälämpötilaksi oli kuitenkin luvattu n. +25 astetta tai ylikin. Ja kun ryömintäähän ei nyt sitten pitänyt olla luvassa. Ukkokulta lähti shortseissa, hihattomassa paidassa ja avosandaaleissa. Aika nopeasti haikin alkupäässä kävi sitten selväksi, että vaatevarustuksemme oli aivan väärä. Sanoisinko alimitoitettu...

Näistä alkuasetelmista lähdettiin liikkeelle. Aamuaurinko paistaa viistosti.

Haikki alkaa ja pian raapiudutaankin jo kallioihin

"Patikkapolku" kulki siis keskellä erämaata kanjonissa. Polku alkoi näyttävästi upeassa ja leveässä kanjonissa. Maisemat olivat hienot ja kuvia räpsittiin! Heti muutaman sadan metrin jälkeen polku kuitenkin kapeni niin, että kanjonissa piti edetä kylki edellä. Jopa reppu piti ottaa pois selästä, jotta kallioseinämien välissä mahtui etenemään. Töps, töps, aivan pikkuisia sivuaskelia kerrallaan. Jo tässä vaiheessa saattoi retkikuntamme saada muutamia naarmuja polviin, kyynärpäihin tai ukkokulta hartioihinsa, joka oli liikenteessä hihattomalla paidalla. Välillä kanjonin kallioseinämien väliin oli myös tippunut valtava kivenjärkäle, joten valittavana oli kiipeillä superkapeassa kanjonissa joko järkäleen yli tai ryömiä sen ali. Eli kappas vain, pääsin sitten minäkin niihin ryömintähommiin ja polvet paljaina, auts! Pieniä ruhjeita siinäkin taas ihonpintaan kerättiin. Kerrottakoon, että tässä vaiheessa retkijohtajalle tuli ehkä pientä valittua sanaa mainittua ja taisinpa siinä jonkun tiskivuoronkin vuokratalolla langettaa kovia lupauksia antaneelle retkijohtajallemme, hehe.

Kanjoni alkoi kapenemaan...

Ja lopulta mentiinkin kanjonissa jo kylki edellä.

Mutta eipä tässä vielä kaikki! Patikkareitti nousi siis lopulta kanjoneiden päälle ja laskeutui sieltä sitten takaisin. Näitä pystysuoria nousuja ja laskuja kanjonissa tehtiin joko köysien varassa kiipeillen tai huterilla tikkailla alastullen ja nämä aina hyvin ahtaista paikoista. Onneksi retkijohtajamme oli päättänyt reitin kiertosuunnan kuitenkin niin päin, että kipusimme kallioita ylöspäin näitä solmuköysiä pitkin ja vastaavasti tulimme alas peltitikkaita. Niistä tikkaistakin oli nimittäin askelma sieltä täältä pois jo tippuneena. Lisäksi tikkaiden ensimmäinen tai viimeinen askelma saattoi olla ensinnäkin joko osittain kallion takana patikoijan näkymättömissä eli vaati hyvin varovasti tunnustelemista jalkaa ujuttamalla tai toisekseen ylin tai alin askelma saattoi vaatia todella ison harppauksen sen saavuttamiseksi. Toisinaan annoimme toisillemme suullisia ohjeita tikkaan askelmaan osumiseksi, tyyliin: "Siirrä nyt jalkaasi oikealle, vielä enemmän oikealle ja siitä nyt 40 cm päässä alhaalla on ensimmäinen askelma, jolta saat tukea." Myöskin köysipätkien alaosat olivat aika "mielenkiintoisia". Jalalle ei nousun alkuvaiheessa välttämättä löytynyt kalliosta aina sopivaa koloa. Yksi köysipätkistä aloitettiinkin niin, että retkijohtaja meni polviseisontaan maahan ja me astuimme hänen hartiansa kautta ensimmäiselle kalliokololle, johon jalan tukevasti sai. Huh huh! Hatunnosto tästä kyllä retkijohtajalle. Hän taisi saada tässä kohden tiskivuorot anteeksi, hahah.

Kaiken kaikkiaan köysipätkiä patikkapolulla oli joko kolme tai neljä, tikapuuosuuksia enemmän. Kaikki köysipätkistä olivat korkeudeltaan useamman metrin, pisin ehkä vajaa 10 m. Ensimmäinen köysiosuus ei ollut vielä kaikkein vaativin ja minulla se meni vielä sellaisella uutuuden innolla. Mutta heti toisen köysipätkän kohdalla rimakauhu nousi yllättävän suureksi. Nyt noustava matka oli pidempi ja nousupaikka huomattavasti ahtaampi. Naarmuja olisi taas vähintääkin luvassa. Ja jos köyden yläpäästä tippuisi, niin luita menisi rikki ihan varmasti. Itselläni ei edes ole mitenkään kauhean vahvat käsivarsilihakset, jotka tässä köysikiipeilyssä olisivat tietenkin auttaneet kummasti. Toisaalta, jos toisen köyden kohdalla olisi luovuttanut, olisi takaisin autolle päästäkseen pitänyt palata ensimmäinen köysiosuus alaspäin! Ei oikein sekään houkutellut. Kauhukuva U-käännöksestä ja köysimatkasta alaspäin vei voiton kamaluudessaan ja niinpä keräsin rohkeutta ja sain kuin sainkin kivuttua toisenkin köysipätkän lopulta ylös. Kädet kyllä tärräsivät loppuosuudesta jo aivan hurjana, mutta ylös lopulta pääsin siitäkin. Ja kaikki meistä pääsivät. Tosin tässä vaiheessa taidettiin yhdeltä jo pyyhkiä valuvaa kerta kyynärpäästä. Pikku ruhjeita ja naarmuja alkoi olla retkijohtajaa ja lapsia lukuunottamatta meillä kaikilla aikuisilla.

Niin, mukanamme oli tosiaan myös perheen lapset, molemmat +/- 10-vuotiaita. Moni voi nyt ihmetellä, miten kummassa lapset tällaisella reitillä pärjäsivät? Mutta nehän pärjäsivät, paremmin kuin moni aikuinen! Heidän mielestäänhän tämä kaikki kiipeily ja rimpuilu oli vain hauskaa. Mahtava seikkailurata! Lapset painelivat kaikki köysiosuudet tosi ketterästi ja halusivat mennä aina ensimmäisinä. Heillä onnekkailla on harrastuneisuutta köysikiipeilyyn ja ovat liikkuvaista sorttia noin muutenkin. Kauhunhetkiä sen sijaan meille aikuisille, tai ainakin minulle, tuli sitä mukaa lisää, kun itse vasta kömpi ja rimpuili edellistä köysipätkää ylös, niin lapset jo hihkuivat innosta kalliokulman takaa: "Hei, täällä on uusi köysipätkä, jee!" Tieto kulman takana odottavasta uudesta köysiosuudesta ei meikäläisen otsalla kirpoillutta tuskanhikeä ainakaan kuivattanut, hahah!

Lapset nousemassa yhtä köysiosuutta. Nehän menivät näistä ketterästi kuin marakatit. 

Ainakin omia mukavuusrajoja tuli tuolla haikilla rikottua siis moneen kertaan. Välillä tahtoi iskeä suoranainen epätoivo, mutta yksittäisen vaikean pätkän voittaminen rohkaisi kuitenkin aina eteenpäin. Ja nyt näin jälkikäteen ajateltuna, niin aivan mahtava kokemushan siitä sitten syntyi! Yksi elämäni mieleenpainuvimmista haikeista. Ja olihan meillä ihan huippuporukka:

Retkiseurueesta neljä kuudesta kanjonin pohjalla. Kuva on otettu tikapuuosuuden yläpäästä. Me neljä olimme tässä vaiheessa jo tikapuuosuuden laskeutuneet.

Kanjonissa oli lopulta sopivan viileää, mutta hikeä kyllä pukkasi allekirjoittaneella esimerkiksi noissa köysipätkissä, kun hilasi itseään viimeisillä voimillaan ylös. Loppusaldona ei kuitenkaan katkenneita luita, ainoastaan pari auennutta kyynärpäätä ja roppakaupalla pintanaarmuja. Eli vinkiksi, kannattaa laittaa polven suojaavat housut ja ehkä pitkähihainen paitakin voisi olla hyväksi. Vaatetusta kannattaa kuitenkin sopeuttaa vallitsevaan säähän. Me tulimme tehneeksi tämän seikkailuradan marraskuussa. Keskikesän helteillä tuolla alueella lämpötilat voivat kohota lähemmäs +50 Celsius-asteeseen.

Sijainti ja muut tarkemmat vinkit 

Jos nyt joku haluaa tehdä saman seikkailumielisen haikin vaikkapa Kalifornian roadtripillään niin tässä vielä muutamia vinkkejä. Kyseessä oli siis paikka nimeltään Painted Canyon Etelä-Kaliforniassa. Matkaa Painted Canyon Trailheadille Palm Springista on noin tunti tai hiukan yli ruuhkista riippuen. Se kannattaa ottaa huomioon, että loppupätkä ajotiestä on hidaskulkuista pehmeää soraa, joten auton korkea maavara ja neliveto ovat suositeltavia. Ja kännyköillä ei juurikaan ole kuuluvuutta kuin korkeintaan kanjonin päällä eli vain yhdessä kohtaa patikkareittiä. Niinpä esimerkiksi alueen kartat kannattaa ladata puhelimeen etukäteen, kun verkkoa vielä on.

Tekemämme haikki oli Ladder Canyon Trail ja Rope Canyon Trailin yhdistelmä. Meillä aikaa meni noin 2,5 tuntia koko reittiin. Kävelyosuudet menimme ihan reipasta tahtia, mutta nämä ns. seikkailureittiosuudet, eli köysinousut, tikapuuosiot ja ryömimiset vaativat ainakin meiltä oman aikansa. Köyteen ja tikkaille voi mennä vain yksi ihminen kerrallaan, eikä niissä kannata kilpailla ajan kanssa. Loukkaantumisriski on olemassa.

Patikkareitin nimi ei mahtunut kokonaisuudessaan ja viimeiseksi näkyväksi osuudeksi jäi sana Pain (tuska). Hahah, toisaalta ihan osuva!

Molemmat haikkireitit on AllTrails-sivustolla luokiteltu vain "moderate" eli kohtuullista keskitasoa oleviksi reiteiksi, mutta itse sanoisin sitä kyllä astetta vaativammaksi. Yleensä USA:ssa patikkapolut merkitään mielestäni aina yläkanttiin vaativuudessaan ts. ilmoitetaan ne vaativammiksi kuin todellisuudessa ovat, mutta tämän polun kohdalla oli mielestäni päinvastoin. Myös se meitä huvitti, että reitit oli merkitty koiraystävällisiksi. Siis miten sen koiran kanssa niissä köysiosuuksissa sitten oikein mennään? Koira kainaloon, reppuun tai reppuselkään ja köyttä ylös, vai miten ihmeessä? Ehkä se vielä chihuahuan kanssa menisi, mutta ei saksanpaimenkoiran. Myös kengät kannattaa olla vähintäänkin tukevat lenkkarit, varrelliset vaelluskengat olisivat kaikkein suositeltavimmat. En edes tiedä, millä ilveellä ukkokulta niissä avosandaaleissaan tuon reitin rimpuili, huh. Mukaan kannattaa varata tarpeeksi juomaa, aurinkorasvaa (kanjonin päällä ei ole mitään suojaa erämaassa kun ollaan) ja käsidesiä käytettäväksi köysi- ja tikapuuosuuksien jälkeen. Ja tosiaan ainakin polvien ja olkapäiden ylittävä vaatetus on plussaa. Eikä ne kevyet polvisuojatkaan varmaan olisi pahitteeksi, vaikkei haikilla pitänytkään ennakkotietojen mukaan joutua ryömimään...

Kuva kanjonin päältä haikin puolivälissä. Silkkaa erämaata.

Pieni loppukevennys

Kun sitten saavuimme takaisin parkkipaikalle, niin vasta silloin huomasimme kallioon kirjoitetut kissankokoiset kirjaimet reitin alussa 'DANGER'. Liekö ollut joku itsesuojeluvaisto, ettei kukaan meistä sitä tekstiä huomannut ennen kuin reitille lähdettiin?

"Danger" ja nuoli reitin suuntaan. Siis kukaan meistä ei huomannut tätä lähtiessämme, ei kukaan! Ensimmäisen köysiosuuden jälkeen kallioon oli myös kirjoitettu teksti: "Last chance". Ehkä siinäkin yritettiin antaa sitä viimeistä varoituksen sanaa.

Mutta oli kyllä mahtava Thanksgiving-reissu, vaikka pandemian vuoksi kovin eristäytyneissä tunnelmissa ja kaikkien mahdollisten varotoimien kera se tehtiinkin! Paljon tuli taas nähtyä ja koettua, vaikka pikkuriikkisen verran se istumalihaksiakin vaati. Ajoa seitsemässä päivässä tuli 1 380 mailia eli 2 200 kilometriä. Vastapainona sitten muutamat haikkaukset näissä jokseenkin vaihtelevissa maastoissa.

Tämä oli hieno ja ikimuistoinen haikkipäivä, haastetta ja jännitystä riitti! Näihin puuskuttaviin tunnelmiin päätän tällä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa!