Kissatappelu ja arjen löytöjä

Koskapa minulta aika ajoin pyydetään myös ihan arkisia kuulumisia, niin tällä kertaa luvassa sellaisia. 

Kissatappelu

Pari viime viikkoa olemme saaneet olla helisemässä kahden pihakissamme kanssa. Mutta ennen kuin kerron enempää, saanen esitellä tappelun osapuolet:

Riitapukari nro 1. Häntänsä on tuollainen söpö töpö.

Riitapukari nro 2. Molemmat kissat on leikattu. Sen merkiksi täällä leikataan kissan korvasta pala pois.

Tähän asti kissat ovat tulleet ruokailemaan enimmäkseen eri aikoihin. Ainoastaan pari kertaa molemmat ovat sattuneet hamuamaan ruoka-astialle samaan aikaan. Silloin katit ottivat ensin tiukan tuijotuskisan. Sitten seurasi sähinä ja mouruaminen, kun toinen yritti hiipiä ruoka-astialle toisen viiksikarvojen edestä. Lopulta molemmat kuitenkin saivat onnellisesti kupunsa ravituiksi. Nyt tämä vaaleampi, töpöhäntäkissa onkin jäänyt toisinaan ruoka-astian läheisyyteen laiskasti loikoilemaan ja toisinaan selvästikin reviiriään vahtimaan esimerkiksi automme alta. 

Ja auta armias, kun kissat sitten olivatkin eräänä aamuna molemmat tulossa nälkäisinä samalle ruokakupille. Tappeluhan siitä syntyi. Ja oikein kunnon kissatappelu olikin. Kissat pyörivät kuin yhtenä karvaisena jin&jang-keränä talomme sivuseinustaa pitkin. Karvatupot vain pöllysivät ilmassa. Me yritimme olla erotuomareina. Siis eihän siihen väliin konkreettisesti ollut tietenkään mitään asiaa, mutta pienellä metelöinnillä saimme kissojen huomion muualle ja katit toisistaan irti - hetkellisesti. Kunnes ne päättivät ottaa vielä toisen erän. 

Vaikutti siltä, että töpöhäntä sai ottelussa voiton. Ja se agressiivisempi tilanteessa olikin, vaikka yllä olevassa kuvassa niin leppoisan näköisenä köllötteleekin. Tämän jälkeen toinen kissa on lähestynyt tonttiamme todella arkaillen ja tulee nykyään pyytämään ruokaa suoraan etuoveltamme. Töpöhäntä valtasi sivuoven tarjoilut itselleen.

Vaikka tämä kerrassaan suloinen riitapukari nro 2 jo meille kovasti maukuukin, kiehnää jaloissa ja antaa silittää itseään, niin tulipa vain komeasti todistettua, että kyllä, villikissoja yhä ovat. Ja villikissoilla on villikissojen luonne. Oli se nujakka aikamoista menoa, huh!

Mutta mitäs uutta pihaltamme:

Löytö pihamaaltamme

Olemme nyt asuneet samassa talossa jo yli neljä vuotta. Koko tämän ajan etupihallamme on sinnitellyt yksi kitukasvuinen pensas. Sen lehdet ovat aina heti auettuaan rypistyneet, eikä pensas ole koskaan kukkinut. Näin ollen siitä ei ole ottanut ollenkaan selvää, mikä se on kasvejaan. Kuolemaa se tekee, olen todennut. Kun muutimme, kysyin kasvista jopa vuokranvälittäjämme kiinalaiselta vaimolta, sillä hän vaikutti viherpeukalolta. Mutta hänkin totesi, että hankala sanoa, kun pensaassa näyttäisi olevan jonkinlainen tauti. Lopulta hän heitti villin arvauksen nektariinista. 

Kaikki nämä vuodet pensas on tuossa siis vain olla kärvistellyt. Mutta nyt, ihme oli tapahtunut! Kun palasimme Suomesta ja tein perinteisen pihakierroksen heti ensimmäisenä aamuna, huomasin pensaan alkaneen kukkia. Voi hyvä tavaton. Ja havaitsinpa kukinnoissa vieläpä hyvin tuttua: olin nähnyt samanlaisia vastikään yhdellä ulkomaanreissullamme, mutta yhä epäilin. Mutta Google Lens -sovelluksen kasvintunnistus sen lopulta vahvisti: kyseessä on todellakin guava! 

Lähetin innoissani jo ystävälleni Suomeen kuvan tästä pihamaamme uudesta paljastuksesta. Silloin olin kuitenkin vielä yhdessä asiassa väärässä. Luulin alla olevassa kuvassa näkyvien vihreiden nappuloiden olevan jo hedelmien raakileita, mutta ne ovatkin vasta aukeamattomia nuppuja. Ne ovat tuntumaltaan siis aivan kovia ja muistuttavat minusta muodoltaan sitrushedelmien pikkuruisia raakileita.

Guavan kukintoja ja nuppuja, omalla etupihalla. Enpä olisi uskonut.

Pensas kukkii nyt edelleen, ties jo monettako viikkoa, mutta hedelmien alkuja en pensaassa valitettavasti vieläkään näe. Mutta jatkan jännittämistä, josko siitä vielä jotakin suuhun pantavaa myöhemmin syksyllä, talvella tai keväällä irtoaisi. Ehkä tämä vaatii vain malttia. Enhän tiedä, koska kokemukseni guavan kasvatuksesta on tähän mennessä pyöreä nolla.

Ja tämän löydöksen tehtyäni minun piti kauppareissulla ihan varta vasten katsoa, miltä se guavan hedelmä oikein näyttää. Niitä on saatavilla ainakin keltaisia ja punaisia versioita, mutta pienempiä olivat mitä odotin.

Keltaisia guavia kaupassa.

Löytö kaupasta

Tällä viikolla tapahtui myös jotakin mieletöntä kauppareissulla. Parikin ystävääni näistä jo vihjaisi, ja torstaina minulla oli onni löytää täkäläisestä kaupasta tuoreita mustaviinimarjoja! Huutomerkki perässä kuvastaa herkun harvinaisuutta. Tämä oli nimittäin reiluun yhdeksään vuoteen ihka ensimmäinen kerta, kun Piilaaksosta on löytynyt tuoreita mustaherukoita. Punaisia olen onnistunut löytämään jo parina kolmena vuonna aiemmin, mutta mustia ei ole näkynyt. Ikinä, koskaan, milloinkaan. Eikä viinimarjoja ylipäätään ole täällä myynnissä joka kaupassa. Ei isoissa kauppaketjuissa, vaan yksittäisissä siellä täällä sijaitsevissa kaupoissa, joissa valikoima on Itä-Eurooppaan päin kallellaan, tai sitten meksikolaisten tai intialaisten pitämissä basaarityyppisissä vihanneskaupoissa.

Miksi mustaherukat sitten ovat täällä niin erikoisia ja harvinaisia? Oma teoriani on, että ensinnäkin Kalifornian ilmasto on niiden kasvatukseen liian kuuma. Nämäkin marjat on tuotu meille pohjoisesta Washingtonin osavaltiosta. Toisekseen, kun jo neljä vuotta sitten haaveilin mustaviinimarjoista Piilaaksossa, kirjoitin postauksessani näiden kasvatuksen olleen Yhdysvalloissa kiellettyä 1900-luvun alussa. Tällä kiellolla liittovaltion hallinto halusi suojella USA:n puuteollisuutta, sillä viinimarjapensaissa voisi olla tietty tauti, joka olisi vaaraksi levitä myös mäntypuihin. Nyttemmin kielto on vapautettu. Eli tässä toinen syy, miksi täällä ei kantaväestöllä, jos nyt sellaisesta voi Piilaakson alueella edes puhua, ole viinimarjojen syömisen kulttuuria. Ja tämän vuoksi niillä ei luonnollisestikaan ole kovaa kysyntää.

Näidenkin marjojen uskoisin menevän enimmäkseen meidänkaltaisten pohjoisesta muuttaneiden suihin. Yksi laatikko punaisia tai mustia viinimarjoja maksoi 25 dollaria (23 euroa). Laatikko oli ehkä puolet tai hiukan pienempi suomalaisten torien marjalaatikon koosta. Paljonkohan viinimarjalaatikollinen Suomen toreilla nykyään maksaa? Kertokaahan "päivän hinta" minulle tietämättömälle.

Olipa muuten työlästä irrottaa laatikollisen verran marjoja tertuistaan! Ostamani marjat oli nimittäin kerätty alla olevan kuvan mukaisesti tertuittain tai oksittain, kumminko tuota nyt kuvaisi. Suomessa viinimarjoja suoraan pensaasta keränneenä voin sanoa, että olisin kerännyt saman määrän marjoja suoraan puskasta huomattavasti nopeammin, kuin puhdistanut nämä kaupan marjat. Mutta nyt kun sitä omaa pensasta ei tässä ole, niin hitaamman kautta mentiin.

Yhdessä tertussa saattoi olla kaksi tai kaksitoista marjaa. Nämähän muuten näyttävät kuvassani ihan korvakoruilta. :-D

Marjoja irrotellessa kävi myös ilmi, miten tärkeää ne oli pestä ennen syöntiä ja pakastusta. Marjoja hypistellessä niistä jäi sormiin sellainen tuntuva pöly. Se on mitä todennäköisimmin maantiepölyä väliltä Washington-Kalifornia. Täällä nimittäin hedelmiä ja vihanneksia kuljetetaan usein avolavarekoilla ilman päällä olevaa suojaa. Niinpä nämäkin marjat ovat keränneet pitkältä matkalta mukaansa yhtä sun toista. Ehkäpä joskus Suomessa olen torilta ostettuja marjoja huljauttanut veden alla, mutta suoraan pensaista itse keräämiäni en koskaan.

Summa summarum

Jälleen kerran hiukan irrallisia havaintoja arjesta, mutta mitä näillä kaikilla postaukseni aiheilla on yhteistä? Niin pihakissamme, kuin pihamme monet erilaiset hedelmäpuut ja -pensaat, sekä mustaherukoiden löytyminen ensimmäistä kertaa tekevät kaikki minut hyvin iloiseksi, jopa onnelliseksi. Eli onnellisia arkikuulumisia olivat nämä. 

Suomi-reissun jälkeen postaustahtini onkin ollut suorastaan hämmentävän säännöllinen ja olen saanut julkaistua uusia postauksia omasta näkövinkkelistäni katsoen jopa tiuhaan. Jatkossa tahti tulee arvatenkin vähän hidastumaan, sillä näillä näppäimillä allekirjoittaneella alkavat syksyn opetuskiireet. Postausaiheita on kuitenkin hautumassa, joten pysykäähän linjoilla. Nyt päätän tältä erää ja sanon teille taas hei, se on yhtä kuin hello, hi ja halipatsuippa.

PS. Ystäväni kertoi, että oli onnistunut Piilaaksosta löytämään erän tuoreita mustaherukoita kerran aikaisemmin vuonna 2017. Tuolloin en ole itse osunut apajille. Että kyllä nämä marjat todella harvinaista herkkua meillä päin on.